Vihaamisen välttämättömyydestä

S. Freud syyllistyi 1900-luvun suurimpiin väärinkäsityksiin, hiuksia halkoen jo hitusen 1800-luvun puolella. Psykoanalyysi ei varttunut tieteeksi, eikä ihmisen mieli ole kolmikerroksinen arkkitehtuurin aikaansaannos – ei myöskään monumentaalisen, vaikka kukaties tunnemme joitakin pateettisia hahmoja, jotka liikkuvatkin kuin yhden miehen juhlakulkue.

Lyriikan kieli ja tieteen kieli ovat toistensa vastakohtia.

Kirjallisuus alkaa sillä hetkellä kun esitetään kysymys. (Jean Paulhan; Maurice Blanchot (Kirjallisuus ja kuolemisen oikeus).

Tiede ei halua tietää mitään ei mistään. (Heidegger).

Mistä se ottaa tietääkseen, siihen se hakee vastauksia.

Vaikka Freud epäonnistui tieteessä, jota hän itse arvioi kehittävänsä, hänestä tuli yksi vuosisadan suurista kirjailijoista, koska hän löysi ja antoi nimen niin monille asioille, joita ei ollut ensinkään huomattu tai joita oli virheellisesti pidetty aivan arkipäiväisinä.

Ensimmäisen maailmansodan aika ja Yhdysvallat pitkinä jaksoina myös toisen maailmansodan jälkeen olivat neuroosien aikakautta.

Sotien välisenä aikana syntyivät psykoosit. Mitä muuta Hitlerin kannattajiinsa tartuttama juutalaisviha oli kuin paranoidista psykoosia eli vainoamisharhaa?

Luullakseni jokseenkin kaikki sekä tiedolliselta pohjalta (tutkijoina) että pelkällä arkijärjellä asioita miettineet ovat törmänneet samaan mysteeriin: juutalaisten ja slaavien ja erinäisten muiden ryhmien vainoaminen ja tuhoaminen saattoi olla yksi sodan häviämisen syistä. Saksan ja Itävallan juutalaiset olivat taistelleet mainiosti edellisessä sodassa. Länsi-Venäjän slaavit olisivat kukaties kohdelleet saksalaisia vapauttajina, elleivät nämä olisi heti osoittautuneet teurastajiksi. Puolalaisista en tiedä.

Tähän mysteeriin löytyy silti vastaus. Hitlerin ajattelu, aate, toiminta ja hänen kannatuksensa oli juutalaisvastaisuutta. Muuta siinä ei oikeastaan ollut. Hän yhdisti vanhan militarismin ja byrokraattisen nyrkkivallan virrat ajoittain hiukan epämuodikkaana pidettyyn juutalaisvihaan.

Mutta aikakausi oli sairas. Stalin ja Mao olisivat hekin hyötyneet nykyaikaisesta lääkityksestä, puhumattakaan monista kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka menettivät henkensä heidän käsissään.

Takanamme on vakavien, tarttuvien mielisairauksia vuosisata.

Sitä emme tiedä, onko se ohi. Jotkut meistä kuitenkin pitävät oman elinaikansa kehitystä teollisuusmaissa periaatteessa oikean suuntaisena.

Kirjallisuudella ja taiteella on edelleen tehtävä, koska edelleen on totta, että olojen huonontuessa runoilijat hirtetään ensimmäisinä.

Oman elämänvaiheemme kulutauti oli marxismi-leninismi länsimaissa. Tietääkseni sitä ei reaalisosialismin maissa otettu 1970-luvun alun jälkeen yleensä kovin vakavasti.

Hiukan umpimähkään otettu esimerkki: sosialidemokraattinen (ei siis kommunistinen) opiskelijajärjestö julisti: ”Vaikka sosialistisen strategian Suomessa ei tarvitse olla sama kuin Vietnamissa, niin vihollinen on kuitenkin yhteinen. Tietoisuus kansainvälisen ja kansallisen luokkataistelun yhteydestä kansainvälisen imperialismin ja kansallisen kapitalismin kukistamiseksi on pidettävä kirkkaana suomalaisessa sosialistisessa liikkeessä.”

Näillä iskulauseilla keskustapuolue eli Johannes Virolainen ja kansliapäällikkö Jaakko Numminen olivat saamaisillaan eduskunnassa hyväksytyksi aivan uuden lainsäädännön koulutuksen ja tutkimuksen tuhoksi, vasemmiston tietysti kannattaessa.

Kukaan mukana olleista – heitä on sangen näkyvissä asemissa tälläkin hetkellä – ei ole halunnut vakavissaan palata noihin perusteluihin.

Perustelut olivat sytyttäviä, mutta ne olivat kirjallisia eli runollisia. Ne esitettiin tieteellisinä tosiasioina. Tässä opiskelijaliikkeemme erosi isiensä oikeistolaisuudesta. Isät olivat omastakin mielestään visionäärejä eli haaveilijoita eli näkyjen näkijöitä, ja maksoivat siitä kovan hinnan. Myös viattomat aikalaiset maksoivat.

Nähdäkseni ei ole olemassa keinoa tutkia, mitkä oman hetkemme julistuksista ovat samalla tavalla mieltä vailla.

Kun tieteen kielellä käydään taiteen kimppuun, on aihetta hätkähtää.

Kun taide esittäytyy tiedoksi, ei pidä uskoa.

Ehkä oma mielisairautemme on narsismi, ehkä ei.

Mutta vihaaminen olisi tärkeää. Ei vierominen ja syrjimine, kuten vastenmielisyydessä eikä viha kuten rasismissa. Ehkä suuttumus olisi parempi sana. Indignaatio.

Muuan juutalainen osasi tämän. Hänestä käytettiin siihen aikaan suhteellisen tavallista nimeä ”Jeesus”, ja hänen toimiaan on kuvailtu neljässä eri kertomuksessa (ja muissa, jotka ovat ehkä ilmeisemmin johdannaisia).

Tämä Jeesus osasi suuttua!

”Te kyykäärmeitten sikiöt!”

Voi olla että suuttumuksen kääriminen toisiin tunteisiin on mielen sairaus.

Toista taloista

(Kuva J.K. 2004)

Ålander sanoo ihmeekseni suunnilleen samaa vanhassa Rakennustaide-kirjassaan.

Saan varautua siihen, että löydän nykyiset mielipiteeni 1950-luvun kirjoista, joita olen silloin tutkinut.

Hänen mielestään itsenäisen Suomen arkkitehtuuri sortui useimmiten pateettiseen monumentaalisuuteen.

Juuri noin olisin sanonut Eduskuntatalosta, jos olisin osannut.

Ennen Finlandia-taloa Helsingin kaupungin ainoa Alvar Aallon suunnittelema rakennus oli Erottajan parkkihallin katos.

Muistan kun siinä edessä oli liikennepoliisin koroke. Poliisilla oli pitkävartiset valkoiset kintaat ja kapula eli pamppu, jota hän pyöritteli taidokkaasti.

Joulun aikaan taksimiehet viskoivat tai sisällön sitä edellyttäessä kävivät laskemassa lahjoja konstaapelille. Nykyisin sellaista kai pidettäisiin törkeänä lahjontana.

Aaltoa on kirottu varmaan aiheellisesti akustiikan sivuuttamisesta (Finlandia-talo), vuotavista katoista (Viipurin kirjasto), ja lähes mahdottomista konstruktioista (Lakeuden Risti). Tätini mies oli yhtenä rakennusmestarina Seinäjoella kirkkoa rakennettaessa. Siellä kirottiin arkkitehti hartaasti ja moneen kertaan.

Helsingin ydinkeskusta on nähtävyys ja rakennustaiteellisesti mittaamattoman arvokas, sanotaan.

Valtioneuvoston talo on keskinkertainen, Suurkirkko on etenkin nykyisessä muodossaan surkea, Yliopiston kirjasto aika outo, vaikka kortistosali on kieltämättä vaikuttava sisältä nähtynä, ja torin keskellä törröttävä pronssiäijä jalustafiguureineen on ystävällisestikin arvioiden korkeintaan tavanomainen. Jos turisti kysyy, miksi Varsovan teurastajalle pidetään täällä patsasta, suomalaisena joutuu selittämään pitkään, miten kysymyksessä oli poliittisen rähmällään olon varhainen ilmentymä.

Se selitys, että tarkoitus oli ilkeillä sortokauden esivallalle, ei oikein sovi faktoihin – patsaskeräystä harjoitettiin pitkään säätyjen toimesta ja kyllä kai enimmät olivat siinä puuhassa aivan vakavissaan.

Yliopiston päärakennus on komea, eikä siinä ole muuta vikaa kuin empire-tyyli, joka oli havaittavasti elänyt aikansa. Empireä kauheimmillaan on runsaasti tarjolla Pietarissa, jossa A.A. Montferrandin eklektinen Iisakin kirkko, jota siis rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa, on pahemman näköinen kuin suurkirkkomme.

Empire ei ollut niinkään tyyli kuin kulissi. Mutta vaikka silmäni kertovat tyylin mahtailuhalusta, en tietenkään voi olla rakastamatta niin sanottuja empire-puutaloja, joita on epähuomiossa säästynyt muuallakin kuin Raumalla.

En ole koskaan huomannut, että Engeliä olisi pidetty maininnan arvoisena arkkitehtina muualla kuin Suomessa. Eikö hän ollut vähän sellainen... Baumeister? Sanoohan sekin jotain, että saksalainen arkkitehti lähetetään kiivaan rakennustoiminnan keskeltä Pietarista suunnittelemaan puuhamaata provinssiin?

Mutta ei kaupungin tarvitse olla kaunis. Helsinki on ihan kiva.

Olen muistavinani että se olisi ollut Jörn Donner, joka aikoinaan sanoi, että kaikista Euroopan kaupungeista korvaamattomimmat vauriot kärsi toisen maailmansodan johdosta Tukholma.

Oli muistikuvani tosi tai, tämä on myös oma käsitykseni. Kun on kävellyt Norrmalmin torilta rautatieasemalle, ei tarvitse ihmetellä, mistä Ingmar Bergman ja puolet lyyrikoista saivat kammottavan henkisen tyhjyyden tunteensa.

(Eipä silti – käskivät kerran epähuomiossa bileisiin Tukholman kaupungintalolle ja jopa Kultaiseen saliin, ja se on kieltämättä monumentaalirakennuksensa aika kiva.)

Fasistisin rakennus

J.S. Sirénin suunnittelema Eduskuntatalo on sisältä ja ulkoa hätkähdyttävän samanlainen kuin Vittorio Emanuelin muistomerkki Roomassa, kuin Hitlerin valtakunnankanslia oli Berliinissä, kuin Leninin mausoleumi Moskovassa.

Valitettavasti mielleyhtymä on pintapuolinen. Washingtonissa rakennusten torjuva mahtipontisuus yllättää. Lontoon parlamenttitalo ei aiheuta samaa vaikutelmaa, mutta se voi johtua siitä, että viktoriaaninen teko-gotiikka ei tunnu miltään.

Ranskassa kuninkaan ns. hirmuvallan tyyssija (Tuileries – Louvre) on muutettu museoiksi, mutta toisaalta Champs-Elysées’n ja Riemukaaren maailman hirvittävin mahtipontisuus ei aiheuta minussa torjuntareaktiota, vaan korkeintaan ajatuksen, että hyvä että näistä Napoleoneistakin päästiin.

Sekin tyyli on keinotekoista ja pitnakovaa.

Eduskuntatalon fasistisuus – rakenteellisesti turha pylväsrivi, suunnattomasti paisuteltu portaikko, hämmentävät, jotenkin pöyhkeän oloiset sisätilat – taitaa olla sattuma.

Talolla ei ole maassa kuin yksi veli – Yhdyspankin pääkonttori. Sen graniittiverhoilu on kammottava senaatintori pienois-Pietari-ympräristössä, ja sisältäkin se on rahan ruhtinaskunta.

Vitsi voi olla se, että sotien välisenä aikana ei toteutettu juuri muita monumentaalirakennuksia. Ei ollut onneksi rahaa.

Suurista liiketaloista toteutettiin ehkä maan hienoimmat, Frosteruksen Stockmann ja Blomstedtin Liittopankki. Hauskaa kyllä, Frosterus oli syyllistymässä myös PYP:n taloon, kun taas Jukka Sirén revitteli klassismiaan Kallion kirkolla, joka kieltämättä on hiukan kuin jääkärivääpeli työläisten päitten päällä. Kirkon mahtipontisuus näkyy erikoisen selvästi tähystäessä Rauhankadun paikkeilta Unioninkadulta eli ”vanhan kuppasairaalan” kohdalta.

Maailmansotaa edeltänyt monumentaalitaide on yhden miehen varassa. Teräsbetoniholvirakentein toteutettu Eliel Saarisen Helsingin rautatieasema on ikään kuin ruotsalaisesta sadunkuvituksesta (John Bauer) ja tavallaan enteilee 20-luvun lopun radiovastaanottimia (Telefunken). Kansallismuseo puolestaan on puhtaasti naurettava kirkontorneineen ja kirkon päätyineen. Talo lienee myös tarkoitukseensa varsin hankala. Museoksi sitä ei kukaan äkkinäinen kumminkaan arvaisi.

Sanokaa te – jos Eduskuntatalon kuvia näyttäisi arvostelukykyiselle ulkomaalaiselle, tämä luullakseni arvelisi, että rakennus on jokin poliittisen vallan tyyssija mistä tahansa maasta, mahdollisesti Romaniasta tai Serbiasta.

Minua miellyttäviä ”kansalaisyhteiskunnan” monumentaalirakennuksia ovat Finlandia-talo, Ooppera ja ennen kaikkea Teknillisen korkeakoulun päärakennus.

Rumin on ilman muuta Tarjanteen Kansallisteatteri.

Tarjanne ja Siren muuten olivat TKK:n arkkitehtuurin professoreita. Sirenin jälkeen rakennustaidetta professoroi Nils-Erik Wikberg, jonka kaikki kirjat ovat suuriarvoisia. Valitettavasti niitä ei ole monta.

Kirkkorakennuksista suosikkejani ovat Keuruun ja Pielaveden vanhat kirkot, Seurasaaressa oleva Karunan kirkko ja jokainen keskiajan harmaakivikirkko, vaikka sydämeni itkee Espoon kirkkoa maailman rumimpien epä-monumentaali-rakennusten kätkemänä. Kotikirkkoni eli Kirkkonummi on yksinkertaisesti ruma monien muutosten jälkeen. Mielestäni Turun tuomiokirkon pilaa 1800-luvulla rakennettu tornihuippu, joka on mittasuhteiltaan jotenkin virheellinen ja tietysti tavallaan muistutus Venäjän vallan ajasta syvästi ruotsalaisen tiilirakennuksen päälle avuttomasti istutettuna.

Laiha poika lappalainen

Hyvin kauan sitten Veikko Litzen, professori, sanoi että entäpä jos Häme ja Suomi ovat sama sana – itä eli aamu eli huomen. Häme olisi siis *šämä.

Hämärä ja huomen.

Olkoon miten on. Ainakin Suomi-sanan etymologiasta eli varhaisista merkityksistä puhumalla saa kaikki hullut kimppuunsa ja itse vielä höperön maineen, ellei ole jo.

Opin 60-luvulla kielitieteilijöiltä arvokkaan säännön: jos luulet keksineesi etymologian, olet erehtynyt.

Kielihistoria lukemattomine äänteenmuutoksineen ja lainautumineen on niin vaikea urheilulaji, että amatöörin kannattaa pysyä katsomossa.

Litzenin heitossa on tietenkin se harmillinen taka-ajatus, että Suomi ja Häme on nimetty lännestä eli Ruotsista nähden.

Vielä pari vuosikymmentä sitten kouluissa ja yliopistossa opetettiin puppua esihistoriasta ja suomensukuisten kansojen maahanmuutosta. Sitten kävi ilmi, ettei rautakausi 0- 1000 ollut suinkaan ollut asumatonta aikaa, jolloin pusikoissa vilisti vain saamelaisia peurojen perässä. Rautakautisia löytöjä oli vähän, koska niitä oli etsitty vähän.

Nyt minulla on kuitenkin jotain kättä pidempää sanasta ”lappi”, jota epäilin römeällä äänellä jo 80-luvulla historiaa luennoidessani.

Suomalainen paikannimikirja tunnustaa, ettei missään saamen kielistä ole sanaa, jota voisi edes kuvitella ”lapin” varhaismuodoksi, kun taas sanan finn pohjalla on indoeurooppalainen miestä tarkoittava sana.

Usein perustein selitetään nyt, että lappi ja lappalainen saattavat hyvinkin tarkoittaa syrjäkulmalaisia kansallisuuteen tai kieleen viittaamatta.

Lukemattomat lappi-paikannimet eivät siten välttämättä liittyisi saamelaisiin. Ja saamelaisistakaan emme tiedä kovin paljon. Luultavasti he ovat samaa sakkia, joka selvisi viime jääkaudesta – ennen puhuttiin Komsa-kulttuurista.

Minua miellyttää tuossa lappi-selityksessä se mielestäni ilmeinen lähtökohta, että täällä on pyörinyt kaikenlaista porukkaa eri aikoina. Niin sanottu sotakirveskulttuuri (vasarakirves) näyttäisi kumminkin olleen etelästä tullutta joukkokuntaa, jolla saattoi hyvinkin olla hyvät välit nykyisen Pohjois-Saksan väestön kanssa.

Tällä olisi siis ollut pikemmin metsästämiseen taipuvaista väkeä ja siten vuosituhansia kaksi tai kaksitoista eri kulttuuria, kansaa ja kieltä.

Lopputuloksena oli lukemattomien vaiheiden jälkeen historiallinen Suomi, jossa sikisi ja versoi tämä kummallinen kielemme, osittain varmaan siksi, että slaavit painoivat päälle paremmilla palstoilla.

Syyn syrjäisyydellemme näen kartasta. Suomenlahti on varmasti ollut vesitienä valtava. Salpausselän eteläpuolta ja itse harjujonoa pitkin pääsi liikkumaan, mutta seuraava järkevä reitti poikkimaihin olikin Oulujoki-Oulanka, ja kuinka ollakaan, ainakin Äänisen vihreä liuske näyttää kulkeutuneen sieltä kovin kauan sitten.

Suuri järvialueemme, joka oli oikeastaan suoaluetta vielä runsaat sata vuotta sitten, ei kiinnostanut edes rosvoja. Siellä asui vain ”lappalaisia”, kuten omia esi-isiäni. Pohjanmaan jokisuut vetivät tietenkin läntistä väestöä, joka menestyi miten menestyi.

Totisesti on suurta tietää kuuluvansa todella pöljään porukkaan, lukeutua myös geeniperimän puolesta todella takapajuiseen joukkoon.

Ruotsalaisten harjoittama karsastaminen on siis ollut hyvin perusteltua. Olemme toista väkeä ja kielemme on kummallinen ja kankea.

Kukaties perimän tutkimus selvittää aikanaan, oliko meillä esi-isiä Venäjän mammutinmetsästäjissä ja Keski-Euroopan luolamaareissa (Madeleine-kulttuurissa).

Ehkä joku keksii vielä uuden syyn rehennellä: olemme Euroopan pohjapiimää!

(Pohjapiimää eli piimänjuurta haettiin aikoinaan naapurista emalimukilla, joka oli hakkautunut kirjavaksi.)

Tulostaa

Puhuvat käytettävyydestä.

Olletikin silloin kun istuin tietotekniikkaosastolla aavistin jotain tästä asiasta, jonka nimi oli silloin usability. Minulle taivutettiin rautalangasta, ettei tämä ole mitenkään sama asia kuin ergonomia ja että esimerkiksi polkupyörän käytettävyydestä on aivan perusteltua puhua.

Henkilöauton käytettävyys on edelleen todella huono. Kolmen polkimen, omituisesti pyöräksi muotoillun ohjauslaitteen, vaihdetangon ja noin 10 – 20 nappulan, napin tai vivun käyttäminen edellyttäisi oikeastaan taistelulentäjän koulutusta.

Vielä huonompi on tietokoneen input-device eli näppäimistö.

Koska en tiedä asiasta todellisuudessa juuri mitään, esitän pari neuvoa. Se on vanha professorien kikka. Ellei osaa itse tentittäviä kirjoja, kannattaa tehdä ovelia kysymyksiä. Niitä arvostellessa oppii sitten vaivattomasti kaikenlaisia mielenkiintoisia asioita.

Tietotekniikan kollegoistani jotkut ovat myöntäneet, että ns. ajan tasalla pysyminen onnistuu parhaiten ”ohjaamalla” diplomitöitä.

(Tämä on puoliksi vitsi. Terveen järjen vastaisesti kokenut ihminen pystyy ohjaamaan ja johtamaan toista, joka osaa asian paljon paremmin.)

Laittaisin ehkä blogiini ”print”-ikonin, mutta en osaa ja epäilen, että blogspotissa se ei ole mahdollista ainakaan ilman suurta vaivannäköä. En millään muotoa hallitse tyylejä (style-sheets) enkä viitsi laittaa templateen jostain löytämääni java-skriptiä, koska suutun itsekin, jos printteri tulostaa hullun lailla kaikkea tarpeetonta niin että joutuu lyömään virrat poikki.

Siis neuvo: jos jollain muulla on vanhat vanhemmat tai muuta sellaista ja olisi tulostettava silloin tällöin yksi tai kaksi postausta tai niin kuin tänään tein kaksikymmentäviisi kaikkine kommentteineen, vaivattomin keino on kyllä Acrobat.

Tiedän ettei useimmilla ole Adobe Acrobatia, vaan pelkkä Reader ja tiedän että se on kallis ohjelma. Verkosta löytyvät ihan hyvät vastineet kuten FoxIt Pro maksavat sata euroa tai vähän enemmän.

Mutta jos on Acrobat, niin File Creat – From web site ja siihen blogin osoite. Create. Klikkaamalla hiiren vasemmalla näppäimellä löytyy Append, jolloin klikatun linkin takana oleva teksti siirtyy tiedoston loppuun. Sen jälkeen klikataan esimerkiksi blogista ”vanhempi” ja niin edelleen.

Lopputulos on oikean näköinen ja suoraan printattavissa.

Erinäisistä syistä esimerkiksi minun blogini printtaaminen Acrobatilla (Print to File) ei tuota enempää kuin yhden sivun.

Acrobat on oivallinen väline erilaisten maksullisten tietokantojen rippaamiseen. Advanced – Web Capture jne. Kannattaa olla tarkkana, ettei klikkaa jonkin Finlexin etusivulla Append All Links, vaan avaa linkit käsin.

Useimmiten teen itse toisin. Kun tarvitsen käyttööni esimerkiksi lakitekstin, haen sen verkosta ja vien hiireellä (tai Ctrl+A) Ascii-editoriin (UA tai NotePro). Editorissa on valikko, jossa rivinvaihdot (hard-break) voi poistaa. Sitten uudelleen leikepöydän kautta koko roska Wordiin.

Hiukan turhan vaivalloista kieltämättä, mutta haluan lait ja oikeustapaukset oman mieleni mukaisina, jotta löydän hakemani asiat.

Musiikin rippaamisen esimerkiksi kirjaston levyiltä hoitaa kätevimmin iTunes – File – Add Folder to Library ja sieltä klikataan levyn sisältävä draivi.

Kieltämättä en osaa kunnolla polttaa levyä iTunesin soittolistalta. Siinä on jokin kikka, jonka opettelen sitten kun on pakko.

Pyydän anteeksi näitä teille kaikille lapsellisen itsestään selviä ohjeita.

Itse näet kompastelen pahiten kaikkein lapsellisimpien asioiden kanssa. Siirsin aika kauan muistitikulla tai itse poltetulta CD:ltä tiedostoja Macin läppäriini ennen kuin uskoin, että täällä kotona Mac tyytyy omaan salasanaansa ja lukee PC:täni nikottelematta, samassa langattomassa verkossa kun ovat.

En muuten ymmärrä, miksi en siirry käyttämään pelkkää Macin järeää PowerBookia nyt kun tuplaprossukone heittää Windowsille alle sekunnissa ja kun esimerkiksi Outlookin käyttämisessä ei ole järkeä – Gmail + Reader on niin paljon kätevämpi.

Todistustaakka

Markku Jokisipilä kirjoitti eilen blogissaan uhriksi asettumisesta, joka on uusin muoti. ”Syrjintää, häirintää, ahdistelua, kiusaamista, rakenteellista sortoa, väheksyntää, alentuvaa kohtelua, alistamista, käsittelemättömiä traumoja, kärsimystä, you name it.”

Dagens Nyheterissä on juuri julkaistu Maciej Zaremban kaksi pitkää kirjoitusta loukkaavuudesta. Kirjoittajan mukaan opettajakorkeakoulussa riittää, että opiskelija sanoo tuntevansa itsensä loukatuksi. Arvosanat nousevat ja opettaja saa potkut ja vaikeista kielellisistä häiriöistä kärsivä opiskelija kielenopettajan paperit.

Zaremban jutut ovat pitkiä ja kauheita. Niitä näemmä nimitetään Ruotsissa blogeiksi, vaikka ne ovat kommentoitavia reportaaseja ja sellaisina hyvin korkeatasoista ja vaivalloisa tutkivaa journalismia.

Mutta myös Suomessa poliisi pannaan nykyisin tutkimaan loukkaantumisen tunteita esimerkiksi erityisopetuksessa tai taidenäyttelyssä.

Kirjoitan tämän muistuttaakseni faktoista ja todistustaakasta, joka on heikosti tunnettu termi. Suomessa seksuaaliseen ahdisteluun ei tarvita enää todisteita – edes hallintolakimiesten mielestä. En tarkoita todisteilla todistajia enkä nauhoitettuja sanoja, vaan todisteita juuri samassa mielessä kuin rangaistukseen johtavassa menettelyssä tähän asti on edellytetty. Jos joku väittää saaneensa haavan, hänen on näytettävä se haava. Jos joku väittää – tämä on Zaremban esimerkki – että opettaja on tunnilla halventanut homoja, eikä kukaan muu luokassa ollut ole kuullut mitään sellaista, tämä ei Suomessa toivoakseni riitä edes tutkinnan aloittamiseen, varsinkaan kun opettaja kertoo sanoneensa: ”Monia vuosikymmeniä sitten tässä maassa halveksittiin homoja.”

Muistan Suomen 1970-luvun, jolloin professorin luennolla esittämä maininta Trotskista 1920-luvun Neuvostoliitossa saattoi johtaa ilmiantoon Tehtaankadulle neuvostovihamielisestä opetuksesta. Koska Trotski oli 30-luvulla todettu kansanviholliseksi, hänen toimistaan sitä ennen ei saanut mainita halaistua sanaa, vaikka hän oli ollut Leninin hyvä kaveri 20-luvulla ja tietysti osa historiaa. Mutta 70-luvulla historian tosiasiat olivat ”väärää tietoisuutta” ja nyt 2000-luvulla tosiasiat ovat loukkauksen vähättelyä.

Tämä on pohjaltaan sama asia kuin fundamentalistien pilapiirrosmellakat. Kiistaa tietoisuudesta. Aivojen valloitusta. Ehkä on käymässä juuri niin kuin oli aihetta pelätä. Sanan ja kuvan levitessä tekniikan myötä käsittämättömän laajasti sananvapaus romahtaa.

Olen hiukan huolissani Eduskunnan oikeusasiamiehen ja erinäisten muiden asiamiesten todellisuudentajusta. Meillä on nyt niin vahvoja ryhmiä – 99 % vastaajista tuomitsee jyrkästi kaiken lasten seksuaalisen hyväksikäytön, eli siis sekä todellisen että kuvitellun.

Merkittävä osa väestöstä, mutta toivottavasti eivät nämä asiamiehet, on vakuuttunut, että kuviteltua hyväksikäyttöä, ahdistelua tai kiusaamista ei ole olemassakaan. ”Riittää että asianomainen tuntee joutuneensa loukkauksen kohteeksi.”

Se ei riitä.

Onneksi kukaan nainen ei ole sanonut, mutta pari miestä kyllä, että olen katsonut heitä merkitsevästi. Miehet ovat tyytyneet selitykseeni, että vasemman silmäni verkkokalvoleikkauksen jälkeen toinen silmälasin linssi on + 6 ja toinen – 2 ja että sen vuoksi katson kaikkea ja kaikkia ”merkitsevästi” – kun en tahdo välttämättä nähdä keskietäisyydelle. Samasta syystä pidän silmiäni kiinni, ellei niille ole muuta käyttöä.

Todistustaakka on riski siitä, että väite jää todistamatta. Rikosasiassa todistustaakka on sillä, joka vaatii rangaistusta. Riita-asioista esimerkiksi irtaimen kaupassa on käännetty todistustaakka. Jos tilattu tavara myöhästyy, ostaja voi vaatia vahingonkorvausta, ja myyjä vapautuu vain osoittamalla, ettei myöhästyminen johtunut hänestä vaan esimerkiksi odottamattomasta liikennehäiriöstä (junaonnettomuus – force majeure).

Myös rikosasiassa syytetyn on esitettävä perusteita. Henkilö on tavattu kioskin edestä tupakkakartonkeja kainalossa ja tiilikivi kädessä. Hän kiistää. Rangaistus tulee – myös vaikka syytetty on kertonut, että tuntematon mies kävi tunkemassa tupakat hänen kainaloonsa ja kiven käteen juuri ennen kuin poliisit tulivat.

Tämä on jopa salaliittoteorioita torjuttaessa tunnettu prima facie –lähtökohta. Jos väitetään jotain kovin yllättävää ja epätodennäköistä, sitä väitettä on perusteltava ja tuettava todistein.

Väittäisin että asia on hyvin tärkeä ja neuvoisin lukemaan ruotsalaiset laajahkot jutut.

Meillä on myös nykyisyydessä ja historiassa niin pyhiä ryhmiä, ettei heidän menettelynsä ylle saa kukaan langettaa minkäänlaista varjoa. Heitä ovat nykyisin sotaveteraanit ja perinteisesti jääkärit ennen kansalaissotaa, sen aikana ja sen jälkeen. Jos joku kirjoittaa, että jääkäri oli juovuksissa, hän on automaattisesti epäisänmaallinen ja epäuskottava. Olen myös itse ollut kuulemassa, miten ihmiset alkavat pihistä suuttumuksesta, kun kehdataan väittää, että suomalaisten rintama murtui Valkeasaaressa 1944. Onneksi meillä ei ole sotaveteraaniasiamiestä.

Nimet kulki aina vain

Aistin tiettyä innostusta pohdintoihin, mitä kaikkea nimien ja nimitysten takana on.

Siis jatkoa.

Kuinka monta kymmentä vuotta sitten huomasitte viimeksi, miten näkyvän ja pysyvän jäljen eräät sveitsiläiset ja saksalaiset liikemiehet ovat jättäneet Helsinkiin ja Suomeen?

Stockmann (Georg Franz, Lyypekistä 1852), Fazer (Eduard Peter Sveitsistä 1843), Paulig (Gustav, Lyypekistä 1871), Huber (Robert Sveitsistä 1872), Oesch (juustomestari Christian Oesch, 1880 Sveitsistä). Oesch ei oikeastaan kuulu porukkaan. Venäjältä on Nikolajeffin autoliikkeen kauan sitten kadottua katukuvassa vain Sinebrychoff (1800-luvun alusta). Victor Hartwall oli sukunimestä huolimatta Turun kauppaporvareita.

Kadonneissa liikkeennimissä olisi näitä vaikka mitkä määrät – jos puhutaan vain lihakaupasta, esimerkiksi Seeck, Marschan ja Knief. Onneksi oli Kalliossa Heikkilän Makkaraliike.

Aikoinaan keskeisistä skotlantilaisista ei taida olla kollektiivisessa muistissa muita kuin James Finlayson (1771-1852).

Ruotsin aateliskalenterissa ja siis kohdin Suomenkin on porukkaa, joka on sukujuuriltaan skotlantilaisia palkkasotureita – Ramsay, Wright, Montgomery. Skotit ovat aina olleet kovia tappelemaan. Meillä sitä vastoin ei juuri ole merkkejä flaamilaisesta vaikutuksesta, joka Ruotsissa on suuri. Esimerkiksi aatelissuku de Geer piti kauan eräitä ministerinvirkoja lähes perinnöllisinä.

Suomen komealta sointuvista sukunimistä osa on tunnetusti taitavasti käännettyjä pappissukujen nimiä. Liikemies tai varsinkaan virkamies ei toki voinut törmäillä ympäriinsä suomenkielisen nimen kanssa, joten papin plantuille pantiin jo koulussa latinannos tai kreikannos sukunimeksi. Näitä on sitten muisteltu ja arvailtu – että olisiko Neovius Uusikylä, vaikka Nevanlinnoja heistä tuli, ja Castrén Linnainen. Palanderit ottivat vahingon takaisin muuttamalla nimensä 1600-luvun kotikylän muotoon Suolahti. Lagukset ovat lähtöisin Turun seudun Hirvensalosta, ja osa joukosta on ottanut tuon paikannimen sukunimekseen. Granfeltien vaakunassa oli käpyjä, joten Kuusi oli sopiva suomalainen muoto osalle sukua. Talonpojan poika Kukkonen otti papiksi ruvetessaan nimekseen Renqvist eli puhdas oksa, josta tuli aikanaan Reenpää.

Tämä on vasta villiintymisen alkua.

Hankin omistukseeni viikko sitten Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Suomalaisen paikannimikirjan, kustannuksia kauhistumatta.

Siinä riittää ihmettelemistä. Siitä toiste.

Päivän otsikko on muunnelma Heikki Klemetin muistelmasarjan nimistä – Kuvat kulki, Kuvat kulki vielä, Viimeiset kuvat, Ei ne olleetkaan vielä viimeiset…

Lisää eksotiikkaa

Eilen puheeksi tulleissa menneisyyden iskelmissä delfiinit hyppivät ja Saarenmaa tanssii Budapestin yössä.

Muuan kysymys, jota olen silloin tällöin miettinyt, on elokuvateattereiden nimet.

Nähdäkseni niissä on ollut eksoottista hupsutusta melkein aikojen alusta.

Mutta miksi eksoottinen on eksoottista?

Suomen ensimmäinen elävien kuvien teatteri oli jo nimeltään Maaiman ympäri, mutta sitten on ollut ties millaista viritelmää lyhyistä vieraskielisistä sanoista, esimerkiksi Scala (porras), Rio (joki), Rex (kuningas), Astor ( ~tähti, aster, mon. astra).

Ainakin elokuvateattereiden nimet toistelevat ravintoloiden ja hotellien nimiä.

Herra Adlon oli suutari, sittemmin puuseppä. Herra Ritz oli talonpojan poika Sveitsin Luzernista. Molemmat pääsivät kyypparin hommiin ja loivat kumpikin tahollaan viiden tähden hotellin konseptin, Adlon Berliiniin ja Ritz Pariisiin. César Ritz pyöri myös Lontoossa, jossa alan yritys Savoy viittaa syystä tai toisesta Savoijin maakuntaan Italiaan.

Yhdysvaltain suosituimmat leffateatterin nimet ovat ehkä Palace, Uptown, Regent, Capitol, Bijou, Strand, Rialto, Majestic, Rivoli – todellisuudessa Paramount, Warner, Fox ja Loew’s (lähinnä MGM). Radio City Music Hall oli alkujaan RKO:n oma teatteri ja pitkään maailman suurin.

Los Angelesissa on tietenkin Grauman’s eli se kiinalainen teatteri ja sitä vastapäätä suunnattoman suuri historiallinen hirvitys. Siellä asuessani cineplexit olivat jo tehneet selvää jälkeä, ja pikkukaupungin viimeisen elokuvateatterin sulkemisesta oli tehty mainio elokuva (Bogdanovich, Last Picture Show).

Mutta Amerikkaa ei voi verrata. Niillä on jopa korkeimman oikeuden prejudikaatti elokuvateatteriketjuista, ja se muuten saattoi olla ratkaisu, joka joudutti vanhan Hollywoodin syöksymistä tuhoon 1950-luvulla.

Meillä Suomi-Filmi piti yllä Kino-Palatsin nimeä ja perinnettä, mutta käsittääkseni Mäkelöiden Kinosto ei kytkeydy suoraan mihinkään leffateatterin nimeen. Niitä on ollut niin monta. Entinen Adams-filmi oli yhtä kuin Rea, ja oma erikoinen maailmansa oli Maxim, joka on jäänyt monen sukupolven mieleen tanskalaisen pikkupornon uranuurtajana (Pukki paratiisissa ym.).

Pornosta puheen ollen usea sukupolvi lienee kokenut kovia pätkisteattereissa, joista erikoisen mainittavia olivat Scala ja Kit-Cat, molemmat Espalla. Viittaukseni tarkoittaa elokuvissakäyntiä, jossa elokuvalla ei ollut oikeastaan merkitystä. Suttuinen, hiukan oikeampi porno pesi pitkään Alfa-Romeossa Pitkän sillan kupeessa.

Helsingin teatterien listaaminen on varmaan tehty eikä se ole edes niin mielenkiintoista. Nimet vain huvittavat. Miksi juuri Merano, eksoottisena paikannimenä? Edellä mainittu Rio on varmaan tarkoitettu tuomaan mieleen Rio de Janeiron – mutta mieleen ei tule yhtään länkkäreihin viittaava teatterin nimeä. Miksi Rivoli mutta ei itseään Venetsiaa?

Elokuvan historiaan viittasi Helsingissä vain Edison, nykyinen Diana, ja Pariisissa Pathé.

Minulle hiukan arvoituksellinen teatterin nimi on Tuulensuu. Se oli Arenan talossa Hakaniemessä. Toisaalta Tampereella on Tuulensuun talo Kauppakadun ja Hämeenpuiston kulmassa, ja sen nimen väitetään olevan kaupunkia vanhempi.

Köyhinä aikoina tultiin vähällä toimeen. Monessa kaupungissa oli vain Kino, ja Helsingissä oli Bio Bio. Ja Mikki muuttui jossain vaiheessa Cinemaksi.

Itse elokuvan nimi liittyy elämään (bio, leffa eli levande bilder) tai liikkeeseen (kino – movie). Hyvä että kieltä on keksitty niin ettei ole pio ja votokrahvia. Televisiostahan ei tullut näköradiota ja radio on jotain muuta vain Britanniassa (wireless) ja Saksassa (Rundfunk). Onhan meillä jopa tutka eikä radar.

Penni ajatuksestanne: löytyykö drigidaalisille laitteille ja lähetyksille helpommin äännettävää nimitystä ja tuleeko navigaattorista pysyvämmin”gebsi” tai ”kepsi”?

Aina ei ole niin hyvä onni kuin valokuvauksessa, jossa kamera on sama sana kuin kamari (pimeä kamari), tai sanassa teatteri, joka on suunnilleen sama niin monissa kielissä (theasthai, katsoa), tai sirkus (ympyrä eli areena). Tai suurenmoinen auto, kreikan itse-.

Ääni-ikä

Muistaessani: peruutan epäilyni Teeman ohjelmasta Taiteen voima. Eilinen jakso mielipuoli Davidista todisti minulle, että kysymyksessä on poikkeuksellisen hieno dokumenttisarja.

Mietittyäni hienoja biisejä noin 50 vuotta esitän väitteen: altistumisikä ratkaisee.

Kaupunginkirjaston kysymypalvelusta löytyi oma listani.

Kaudella 1.8.1957-31.7.1958 olivat eniten myydyt kotimaiset äänilevyt seuraavat:

1) Poika varjoiselta kujalta/Olavi Virta

2) Saarenmaan valssi/Georg Ots

3) Budapestin yössä/Annikki Tähti

4) Sävel Rakkauden/Brita Koivunen

5) Lazzarella/Laila Kinnunen

6) Balladi Olavinlinnasta/Annikki Tähti

7) Alla venäläisen kuun/Metro-tytöt

8) Maruzzella tai Delfiininpoika/Olavi Virta

9) Kuutamotango/Jorma Hynninen

10) Pikku Midinetti/Helena Siltala

Suosituimmat ulkomaiset olivat:

1) Guaglione/Umberto Marcato

2) Lazzarella - Cazetta in Canada/Umberto Marcado

3) Banana boat song/Harry Belafonte

4) Buona sera/Louis Prima

5) Diana/Paul Anka

6) Whatever will be, will be/Doris Day

7) Melodie d'Amour/Edmundo Ross

8) Island in the sun/Harry Belafonte

9) You are my destiny/ Paul Anka

10) Love letters in the sand/ Pat Boone

Löydä listalta virhe! Toivo Kärjen “Kuutamotangon” laulaja on Jorma Lyytinen. Varmistin asian Jorma Hynniseltä.

”Saarenmaan valssi” tuntui jo 1958 vähän ällöttävältä ja samoin Pat Boone. Nyt katsoen listalla on yllättävän monta esitystä, jotka leimaisin edelleen suurenmoisiksi, kuten Belafonte ja Laila Kinnunen. ”Guaglione” on ”Poika varjoisalta kujalta”.

Renato Carosone on tähti, josta en muista koskaan kuulleeni. Tuossa verkko-osoitteessa napolilaisella herralla on viisi muiden esittäminä Suomen suosituimpien listalle noussutta biisiä, ja salaperäisen arabialaissävyinen ”Maruzzella” on yksi niistä.

Elvis tuli vasta seuraavalle listalle, luulen. Huomaan osaavani ulkoa ”King Creolen” sanat. Varmistin. En viitsi panna edes osoitetta, koska KVG antoi heti sivuntäyden.

Theres a man in New Orleans
Who plays rock and roll
Hes a guitar man
With a great big soul
He lays down a beat
Like a ton of coal
He goes by the name of King Creole

You know he’s gone, gone, gone
Jumpin’ like a catfish on a pole
You know he’s gone, gone, gone
Hip shaking King Creole

When the king starts to do it
Its as good as done
He holds his guitar
Like a tommy-gun
He starts to growl
From way down his throat
He bends a string
And that’s all she wrote

Well, he sings a song about a crowded hole
He sings a song about a jelly roll
He sings a song about meat and greens
He wails some blues about New Orleans

Well, he plays something evil
Then he plays something sweet
No matter what he plays
You got to get up on your feet
When he gets the rockin’ fever
Baby, heaven sakes
He don’t stop playin’
’till his guitar breaks

Riitakirjoitus

Juristin taito eli oikeudellinen asiantuntemus ei riitä enää hetikään yhtä usein kuin ennen.

Suomessa juristi oli ennen yleiskoulutus valtion virkoihin ja sopivan rasvaisiin johtotehtäviin. Korkeimmilla virkamiehillä ei ollut välttämättä koulutusta lainkaan, mutta sukua sitten ja suhteita.

Itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet tämä oli lainsäädännöllä ohjailtu yhteiskunta, niin sanottu oikeusvaltio. Vallitseva ajatustapa oli oikeuspositivismi: lait ovat ihmisten kirjoittamia ja niitä on ihmisiksi tulkittava.

Missä nyt mennään, siitä haastan riitaa. Tänään sanoin kravatti kaulassa, ettei merioikeuden tuntijan tarvinnut osata soutaa. Merilaki koskee enimmäkseen vastuuta ja vahinkoja, asiakirjoja ja selvityksiä, ei merenkulun sääntöjä.

Internetin tekijänoikeutta ja softan patentointia ei pysty käsittelemään pelkällä juridiikalla. Ei ymmärrä, mistä on puhe.

Olen minä esitellyt kolarijuttuja kokoonpanossa, jossa yhdelläkään viidestä oikeusneuvoksesta ei ollut ajokorttia, mutta ei se ole niin kauheaa. Säännöt ovat lakikirjassa, ja kun pellit paukkuvat, joku on syyllinen.

Lääkepatenttien kanssa teki tiukkaa jo minun aikanani. Todellisuudessa tuomari saattoi luottaa asianajajiin. He esittivät näkökohdat puolesta ja vastaan tyhjentävästi. Tuomari voi käydä takahuoneessa heittämässä kruunaa ja klaavaa.

Nyt esimerkiksi patenttioikeudellinen koulutus yliopistolta ei takaa mitään.

Oppilaani ja opetettavani tulevat filosofian tai kauppatieteen tohtoreiksi tai jopa tekniikan. Heidän on ymmärrettävä, mitä tapahtuu todella, millaista on bisnes, missä on pihvi, miten ohjelmat pelaavat.

USA:ssa johtavilla patenttituomareilla on jo kaikilla tohtorintutkinto myös luonnontieteestä. Muutamat tuntemani brittijuristit osaavat geeniteknologian ainakin tohtoritasoisesti jouduttuaan opettelemaan sen oikeudenkäyntejä varten.

Tämän takia sanon riitaisesti vanhoille kavereilleni, että haloo, älkää nyt enää punnitko niitä normeja ja ohjeita niin perkeleesti. Ottakaa selvää ”reaaliprosesseista” eli siitä, mitä aikuisten oikeasti tehdään.

Huomasin ettei sitä eilistä Hellaakosken runoa löydy ainakaan helposti verkosta. Niinpä siteeraan sen tähän, koska se päivänselvästi liittyy edellä käsiteltyyn aiheeseen:

Hauen laulu

Kosteasta kodostaan

nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain

jo himersi päivän kajo

ja järvelle heräsi laulavain

lainehitten ajo

nous hauki kuusen latvukseen

punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut

tai kävyn päästä maistanut

se aamun kasteenkostean

loiston sanomattoman

kun aukoellen

luista suutaan

longotellen

leukaluutaan

niin villin-raskaan

se virren veti

että vaikeni

linnut heti

kuin vetten paino

ois tullut yli

ja yksinäisyyden

kylmä syli.

Hauki puussa

Olen samaa mieltä kuin eräs ystäväni, jonka mielestä Hellaakoski oli todella suuri runoilija, ja lisäisin että Jääpeili oli hämmästyttävän varhainen teos, 1928.

Kosteasta kodostaan nous’ hauki puuhun laulamaan…

Niin villinraskaan se virren veti että vaikeni linnut heti…

Mutta mielessäni on tämä Internet.

Voisiko joku kertoa minulle, kenen suuri ansio on kirjasto.sci.fi ?

Korkeampaa kirjallisuutta ajatellen se kyllä on paras hakuteos kirjailijoista, ja siis suomalainen, englanninkielinen.

Luultavasti se on ahkerassa käytössä, koska Google antaa sen niin nöyrästi. Jos ei anna, voi hakea näin Hemingway: kirjasto

On siitä suuri apu, että näkee yhdellä silmäyksellä, mitkä kirjat on suomennettu.

Suomalaisia kirjailijoita on paljon, mutta toivottavasti työ on kesken, koska joiltakin on valikoima teoksia, toisilta taas kaikki.

Tunnen kyllä olevani välillä kuin hauki puussa, koska ennen maailmassa tuollaista tietoa kertyi muistiin, ja sillä oli sitten käyttöä. Nyt olisi ymmärrettävä, että netin olemassaolo vähentää ”yleissivistyksen” tarvetta, ja olen tässä vakavissani.

Ainakin minusta oli hauskaa, että osasin luetella joskus nuorena parin – kolmen tuhannen elokuvan nimet, ohjaajat ja keskeiset näyttelijät. Sen jälkeen kun IMdB tuli, aikaansa ja muistiaan voi käyttää paremmin.

Valitettavasti olen itse yksi niistä, jotka eivät suostu opettelemaan asioita kunnolla. On aina niin paljon hauskempi löytää tai huomata itse tai saada vihje luotettavalta taholta, kuten blogin kommentoijilta tai vaikkapa Herkolta.

Itkin hänelle, ettei tänne Kirkkonummelle näe nettitelevisiota, kun on niin huono yhteys. Hän sai minut lopulta uskomaan, että TVkaista flashillä toteutettuna on ratkaisu.

Eilen ja tänään opetin itselleni uuden tavan. Uutiset voi katsoa TVkaistalta silloin kun koneen ääreen istahtaa eikä siis ole välttämättä tarpeen pitää kelloa silmällä ollakseen tikkana kello puoli yhdeksän.

Ei sekään tunnu hullummalta, että jos niin onnettomasti kävisi, että jokin Ketonen & Myllyrinne jäisi katsomatta, vahingon voi ottaa myöhemmin takaisin.

Peukalotuntumalla puoleen niistä ohjelmista, joita katson, riittää huono kuva. Elokuvat ja dokumentit haluan poimia digiboksin levylle.

Ylen lakimies oli toissa päivänä sanomalehdessä sitä mieltä, että tämä palvelu on lainvastainen. Olisin kaikella kunnioituksella eri mieltä. Yksityiseen käyttöönsä saa myös valmistuttaa kappaleita julkistetuista teoksista. Eiköhän tämä ole juuri valmistuttamista.

Vaikka kopiointiliikkeet joskus harvoin korskahtelevat, saan tietysti viedä kirjaston kirjan tiskille ja tilata valokopiot koko roskasta. Saan myös skannauttaa, mutta totta puhuen molemmat ovat sen verran kalliita toimia, että teen ne käytännössä mieluummin itse.

Valokopiointi on yksi niitä harvoja asioita, perunoiden kuorimisen ohella, johon minulla on valtion koulutus.

(Tuomioistuimen esittelijän tehtävä on loputonta valokopiointia, ja minun aikanani sen teki esittelijä itse.)

Haen rytmitystä blogiin ja radio-ohjelmiini. Hirveän vaikeaa. Radiossa on kriittistä, ettei ole itse liikaa äänessä eikä anna kenenkään keskustelijan puhua liian pitkään. Lisäksi aihetta on vaihdettava asiasta lipsumatta noin kymmenen minuutin välein.

Blogissa haluan kirjoittaa tällaisia harmittomia juttuja silloin kun tekeillä on jotain isoa ja vaativaa ja työlästä.

Ennen pitkää kerron, miten maailmankuvani järkkyy Max Engmanin paksusta kirjasta Raja 1918-1920.

Kahta hurjempaa kun siinä järkkyvät myös eräät sukuni vakiintuneet tarinat.

Huomenna on kravattipäivä. Tulee Nokian ja valtion miehiä kuuntelemaan sangen edistyneitä esityksiä tietokoneohjelmien patentoinnista. Olen jo päättänyt, miten aloitan lyhyen johdannon.

Kalusteiden seikkailut

Tavarat ovat toisinaan puheliaampia kuin ihmiset. Ihmiset sekaantuvat sanoissaan ja pinoavat niitä päällekkäin kuin kirjoja, kunnes torni sortuu. Esineiden puhetta voi olla paha erottaa, mutta se palkitsee.

Tuon kuvassa olevan ruokasalin kaluston näin ensi kerran vuonna 1965. Tuleva appi valitteli, että se oli suunniteltu toisiin tiloihin, Kuolajärven kunnanlääkärin virkataloon, ja se oli ollut paikallaan myös Tampereen Säästöpankin talon ylilääkärin virka-asunnossa.

Se on oli suunnitellut appeni lanko Yrjö Lindegren, ja kalusto oli rakennettu suurella huolella 1920-luvun lopussa. Yrjö L. oli näitä merkittäviä suomalaisia arkkitehteja, joiden nimet eivät kuulu enää yleissivistykseen, eli samaa sarjaa kuin esimerkiksi P. Blomstedt.

Lindegrenin tunnetuimmiksi töiksi jäivät Olympiastadion ja Käärmetalo Helsingin Mäkelänkadulla ja Kaisaniemenkadun ja Fabianinkadun kulmassa oleva Elonvaran talo. Hän kuoli aika nuorena sydänkohtaukseen.

Luulisin olevani ylpeä siitä, että poikani kunnostutti tämän kaluston hirvittävillä kustannuksilla. Tuollaisia eheitä kokonaisuuksia ei näe juuri missään. Kahdentoista hengen päivällispöytä on mennyttä maailmaa.

Talvisodan pommituksissa Tampereella tuli ja vesi hävittivät paljon. Umpipuinen kalusto säästyi. Omistaja ei ehtinyt murehtia tavaroita. Hänellä oli kädet täynnä sotasairaalan evakuoimisessa hirmupakkasissa. Tampereen ratapihaa tähdänneet pommikoneet osuivat kiitettävästi myös Yleiseen sairaalaan. Katolla ollut punainen risti auttoi tähtäystä.

Jatkosodan loppuvaiheessa ei liioin mietitty, mikä on ”torjuntavoitto”, eikä istuttu pehmustetuissa tuoleissa. Appeni sanoi, että kun Tampereelle alkoi tulla kokonaisia junalasteja haavoittuneita, joilla ei ollut edes ensisiteitä, siinä ei tarvinnut enempiä uutisia rintaman tilanteesta.

Perinnönjaon yhteydessä kävi taas kerran ilmi, minkä verran ihmiseen vaikuttaa oivallinen oppisivistys, etuoikeutettu elämä ja syvästi koettu poliittinen vakaumus – ei mitään. Heti kun tuollainen perillinen alkaa puhua oikeudenmukaisuudesta, kaikki ymmärtävät, että puhe on rahasta. En tarkoita lapsiani enkä kälyäni.

Kun menen tapaamaan tuota kalustoa, ajattelen suurten ikäluokkien siipijengiä. En oikein tiedä, monetko meistä ovat elämänsä aikana tehneet jotain hyödyllistä.

Muistoja nostattava kalusto antaa tilaisuuden täsmentää. – En ole isänmaallinen henkilö. Suomen nimissä on tehty vääryyttä melkein yhtä paljon kuin rahan.

Arvostan sotasukupolvea, josta niin suuri osa pani yhteisen edun oman etunsa edelle. Isänäitini teki sen siivoamalla junia. Mies ja neljä poikaa olivat rintamalla, viides sotasairaalassa.

Epäilen että terrorismiin taipuvaiset suuret sukupolvet eli oma ikäluokkani jäivät jälleenrakennuksen kiivaudessa vaille kotikasvatusta.

Kun edelliset ikäpolvet ovat poissa, tuntuu hyvältä, että joku suuriin ikäluokkiin kuulumaton näkee vaivaa pitääkseen yllä heille läheisiä tavaroita.

Herkolle käyttöoikeuksista

Herkon väitöskirjan aihe on Creative Commons, jota katso Googlesta.

Järjestelmä on hieno. Kysymys on periaatteessa teosten käyttöoikeuden luovutuksesta ilmaiseksi.

Jos tekijät vain jättäisivät oikeutensa heitteille, kuka tahansa voisi tietysti yrittää ansaita niillä rahaa. Tämä järjestely tarkoittaa useimmiten, että teos siirretään rahan tavoittamattomiin. Käyttöoikeuden saa hankkimalla verkosta lisenssin, ja se onnistuu muutamalla hiiren liikkeellä.

En ole pahemmin esitellyt tässä enkä muualla järjestelmää, koska sillä on omat puolestapuhujansa ja edustajansa, jotka osaavat asiansa. Tuen lämpimästi, mutta enimmäkseen katsomosta.

Asiantuntevat lukijat käsittävät, että ajatus polveutuu open source –tietokoneohjelmista. Usein käytetään nimitystä open content.

Kun jossain vaiheessa kävi ilmi, että nuoret tuntevat termin ”commons” vain amerikkalaisista yhteyksistä, otin esiin vanhan rakkaan teoksen, Haatajan ”Maanjaot ja talojärjestelmä” (1949). Olen aina ollut hiukan heikkona kameraalioikeuteen.

Suomalaisittain ”commons” on siis yhteisalue, mutta ei oikeastaan yhteisomistusoikeus. Jälkimmäinen on tyypillisesti kuolinpesä, joka omistaa vaikka kesähuvilan, tai ylimalkaan joukko ihmisiä tai yhtiöitä, jotka omistavat jotain murto-osaisesti. Tai on sitä yhteistä omistusoikeutta jaollista ja jaotonta, mutta viis siitä.

Ennen aikaan kukaan ei välttämättä omistanut mitään tiettyä nurkkausta maasta.

Usean kerroksen omistusoikeudesta, joka sekin on eri asia, on kirjoitettu suomeksikin viisaita ja paksuja kirjoja. Puhe on silloin esimerkiksi läänityksestä, allodiaalisätereistä tai muusta sellaisesta.

Vanhoissa maanjaoissa talolle osoitettiin palstat eli alueet – peltoa, niittyä, metsää ja impedimenttejä eli joutomaata.

Englannissa yhteismaita eli kylän yhteiseen käyttöön esimerkiksi laitumina jätettyjä alueita alettiin jakaa 1400-luvulla, ja kehitystä vakiinnutti vuoden 1709 Enclosures Act.

Tuo säädös on Euroopan taloushistorian tärkeimpiä. Englannin pitkään riutunut talonpoikaisväestö katosi melkein kokonaan ja oli siten käytettävissä käsitöihin ja tehdastyöhön. Muodostui suurtiloja. Preussissa vastaava ratkaisu oli Gemeinheitsteilungsordnung 1821. Ruotsissa ja Suomessa isojaot alkoivat 1700-luvulla ja jatkuivat jatkumistaan. Tämän sanon ulkomuistista, mutta luulen, että vielä uusjaon valmistumisen jälkeen tehtiin toisen maailmansodan päätyttyä joitakin isojakotoimituksia.

Ennen isojakoa oli vallinnut niin sanottu vainiopakko. Kun palstat olivat sikin sokin ja useimmiten kapeina sarkoina, maatyöt oli tehtävä kyläkunnan voimin, ja heti tuli ongelmia, jos joku jätti satonsa korjaamatta ja ahkerammat eivät siten päässeet kulkemaan hänen palstansa yli. Vainiopakko (tegtvång) tarkoitti, että yksityinen oli täysi riippuvainen koko kylän töiden järjestelystä.

Vainiopakko ja sekavat maanjako-olot aiheuttivat yhteisalueiden raiskaavaa käyttöä. Laitumista ja metsistä ei oikeastaan huolehtinut kukaan.

Katso lähemmin esimerkiksi Jutikkala Suomen talonpojan historia tai Jutikkala ym. Maanviljelyksen historia I-III. Katso erityisesti verkosta oivallinen yhteenveto .

Tekijänoikeudessa ja patenttioikeudessa on edelleen voimassa vainiopakko. Hengen viljelyä harjoitetaan kyntöhärkien ja risukarhien tekniikalla.

Etenkin musiikin tekijänoikeuden edunvalvontajärjestöt ovat urakoineet sopimusratkaisuja niin että suojattujen teosten käyttäminen vastiketta maksamalla on suhteellisen vaivatonta ja useimmiten aika halpaa.

Sitä vastoin ”yhteismaan” käyttäminen on lähes mahdotonta.

Olen itse haeskellut radio-ohjelmiini muutamien vuosikymmenien ajan vapaata musiikkia. Voin vakuuttaa, ettei Internet ole lainkaan helpottanut asiaa. Tälläkään hetkellä en ole varma, onko St. Louis Blues vapaa, kun se USA:n vanhan lain mukaan näyttää siirtyneen public domainiin. En saa selvää, onko St. James Infirmary kansansävelmä ja kansanlaulu, kuten useat lähteet ilmoittavat, kun amerikkalaisen edunvalvontajärjestön tietokanta kumminkin ilmoittaa sille säveltäjän ja oikeuksien omistajan.

Kuten näette tästä, kielikuva ei ole kaukaa haettu. Commons.

Kauempaa haettu kielikuva olisi aava meri. Tänäkin päivänä on voimassa hyvin vanha kansainvälisen oikeuden periaate, jonka mukaan aavaa merta ei omista kukaan eikä mikään valtio saa estää kenenkään purjehdusta. Tuosta ajatuksesta lähtien on sitten kehitetty valtioon kuuluvat aluevedet, taloudelliset vyöhykkeet ja etenkin oikeus mannerjalustan käyttämiseen. Viis siitä.

Onneksi meillä oli reaalisosialismi, joten tiedämme kokemuksesta, ettei oikeusjärjestelmän purkamisesta (kesannoinnista) seuraa mitään hyvää. Toisaalta tiedämme, että oikeusjärjestelmää on kehitettävä ja että tekijänoikeuden pohjaksi väitetty luovan toiminnan edistäminen toteutuu parhaiten varomalla liikaa niuhottamista. Jos jokainen istuu aidalla haulikko polville, kuka silloin viljelee vainioita?

Creative Commons parhaimmillaan on järjestelmä, joka on kuin kansallispuisto – jokainen saa mennä sinne, kunhan muistaa, että tämä on periaatteessa toisen aluetta ja täällä on oltava ihmisiksi.

Tekijänoikeus-ekologia vaatii ymmärtämään, että kaikki hyödyllinen kasvu on ravintoketjua, jota ei saa katkoa eikä riistää edes omistusoikeuden varjolla.

Tekijänoikeudessa eli siis tieteissä, taiteissa ja kulttuurissa tehoviljely ja liikarakentaminen aiheuttavat saman kuin ne aiheuttavat luonnossa.

Luovuus – joka olisi nykykielellä ”monimuotoisuus” eli diversiteetti – edellyttää vainiopakon purkamista.

(Kuva 1600-luvun maakirjakartat, Kauhavan kunnan Kauhavan kylä.)

Siltalan pehtoorit

Hauska ja helpottava tieto, että Siltalan pojat, Touko ja Aleksi, ovat siis lähteneet lätkimään WSOY:ltä.

Kirjankustannusalalla on Suomessa vallinnut viimeksi kuluneet sata vuotta keskinäisen arvostuksen salaliitto. Siltalat nauttivat arvostusta.

Kotimaisista ja etenkin ulkomaisista tekijöistä on kilpailtu ankarasti ja ajoittain kyseenalaisin keinoin. Kollegoista on puhuttu pahaa, kuten kaikilla muillakin eläm’n aloilla. Taukoamatta on liikenteessä uskottavia henkilöitä, nimittäin kirjailijoita, jotka todistelevat vastaantulijoille, että eri kustannusjohtajat ja toimittajat eivät ymmärrä kirjallisuudesta enempää kuin sika hopealusikasta, eivätkä tarkemmin ajatellen senkään vertaa.

Sekin kuuluu asiaan.

Tunnen Toukon. Hänellä – useiden muiden ohella – on jopa taito tulla toimeen raivoavien kirjailijoiden kanssa.

Veljekset perustavat oman liikkeen sävyisästi ja ovia paiskomatta.

Jo silloin kun lehdissä kerrottiin WSOY:n hollantilaisesta johdosta ja oikeastaan jo Sanoma Oy:n oston jälkeen, yritysten toimintatavoista tietäville pyrki tulemaan kalsea olo.

Tilanne on siis suhteellisen lyhyessä ajassa muuttunut sellaiseksi, että meillä on vain muutamia korkealaatuisia kustannusliikkeitä. Tammi on vieraan omistuksessa, mutta laadussa ei ole nokan koputtamista.

Laatua mittaan sillä, että liike julkaisee hyviäkin kirjoja sellaisella vedenpaisumuksen aikaisella periaatteella, että vasta tilinpäätöksen yhteydessä katsotaan, meneekö kirjahomma punaiselle. Suurliikemiehet ja taloudelliset ihmeparantajat haluavat, että jokaisen tuotteen, eli siis tässä tapauksessa kirjan, olisi oltava kannattava.

Noihin korkealaatuisiin pikkufirmoihin muuten kuuluu myös Otava, joka on oppikirjoista huolimatta pieni kustannusliike.

Ruotsissakin on nähty, että taitava ja ahkera kustantaja voi tulla toimeen eli pysyä hengissä pienillä rahoilla ja suppealla tuotannolla.

Pullonkaula on kumminkin jakelu.

Toivon että veljekset tutkisivat myös verkkomyynnin mahdollisuuksia, koska se alkaa jo olla keino pitää varasto eli varastoon sitoutunut raha kurissa. Lisäksi ihmiset alkavat oppia ostamaan tai ainakin tilaamaan kirjoja verkosta.

Jos minulta kysyttäisiin – en neuvo kysymään, koska oppejani ei kannata uskoa – miettisin yhteistoimintaa myös antikvariaattien kanssa. Jos antikvariaattiin yhdistäisi Lulun kaltaisen on-demand –painatuksen, niin…

Pääasia meinasi unohtua. Tarjoan kaikkea apua. On aina hyvä, kun on tuttu tuomari, varsinkin tekijänoikeusasioissa.

Kirjoja en aio kirjoittaa.

Lukijoille, jotka kenties ihmettelevät, muistutan Hannu Tarmion eli Touko Siltalan muinaisen esimiehen säännöstä: media-alalla toimivista henkilöistä 95 % on täysin soveltumattomia tehtäviinsä, ja jäljelle jäävät 5 % joutuvat muun ohella kantamaan häpeän tuon enemmistön toiminnasta.

En tuota Aleksia pahemmin tunne, mutta väittäisin, että veljekset kuuluvat kummatkin tähän viiteen prosenttiin.

Heistä ei olisi kulttuuriministereiksi.

Kaveri kiinnitti huomioni HS Nyt -liitteen (s. 20) ilkeään harhautukseen, kun M. Guzeninalta kysyttiin kantaa Gallen-Kallelan maalauksen ”Taistelevat metsot” saattamiseen yleisön nähtäville, ja tämä onneton vastasi jotain pyöreän perusmyönteistä.

Vähän niin kuin entisen julkkiksen mielikirja, Aleksis Veljeksen Seitsemän kivestä.

Vuoden paras tietokirja

Alan Weismanin The World Without Us saattaa osoittautua vuode parhaaksi tiedekirjaksi tai journalismi-kirjaksi. Olisin valmis lyömään vetoa, että se kerää palkintoja – Pulizer, Booker yms.

Se on niin hyvä, että sen ei tarvitse olla kovinkaan pitkälle totta. Kirjan tehtävä on ravistella.

Kirjoittaja on keksinyt pikkunäppärältä tuntuvan kikan esitelläkseen ympäristöuhat eli asian, josta useimmat eivät oikeastaan halua kuulla, ainakaan paljon ja ainakaan totuutta. Ne jotka kuulevat sellaisesta mielellään, saattavat pitää itseään jo täysin oppineina.

Kirjoittajan kikka on satukirjoista tuttu ajatusleikki – entä jos kaikki ihmiset katoaisivat maapallolta eilen. Mitä tapahtuisi?

New Yorkin metro kestäisi pari päivää. Kun runkoverkko tilttaisi, metron pumput pysähtyisivät, ja pohjavesi ja meri ottaisivat omansa hyvin nopeasti. Pilvenpiirtäjät alkaisivat notkahdella pian perässä. Kaupungin vanhat sillat sen sijaan kestäisivät useita satoja vuosia, koska yli 50 vuotta sitten käytettiin hirmuisia lujuuskertoimia ja valurautaa. Vasta linnunlanta saisi sillat sortumaan.

Kirjoittaja käy läpi 19 teemaa sademetsistä taidemuseoihin – taulut homehtuisivat nopeasti, mutta pronssi kestää verrattomasti kauemman kuin ruostumaton teräs, ja vuorenseinän graniittiin hakatut presidenttien kuvat kestäisivät luultavasti muutamia seuraavia jääkausiakin.

Kestävimmät muistot kulttuuristamme olisivat kuitenkin Barbie ja Ken, joiden muovisia siruja ei tuhoa edes sula laava.

Weisman esittääkin silminnäkijän kuvan Tyynen meren suunnattomasta muovijätelautasta, joka on kohta Sargassomeren kokoinen, ja jatkaa kertomalla, että maailman kaikki vesistöt ovat jo täynnä hyvin pieniä muovihiukkasia, jotka näyttävät kykenevän tukahduttamaan planktonin.

Kysymyksessä on siis todenperäinen kauhukertomus.

Weisman osoittaa reportterin taitonsa löytämällä eri kohteilta – Panaman kanavalta esimerkiksi – pitkän linjan ammattilaisia, ja kysymällä suoraan heiltä, mitä tapahtuisi. ”Satamakapteeni työnsi hatun takaraivolleen ja sanoi, että kun tuo maapato pettää, kanava on mennyttä muutamassa viikossa.”

Kertomus megafaunan eli suurten nisäkkäiden kohtaloista etenkin Amerikan mantereella on järisyttävä. Kivikautinen porukka (Clovis-kulttuuri) teki selvän 90 prosentista biomassaa hyvin lyhyessä ajassa.

Ja mitä muuten tulee alkuperäisväestön luonnonmukaisiksi luultuihin elintapoihin, kirjoittaja muistuttaa, että todellinen pikaruoka valmistettiin polttamalla muutamia tuhansia hehtaareja aarniometsää, esimerkiksi sopiva niemiä, jolloin grillauspuolikin tuli hoidetuksi, ja kukaties myös mausteet.

Työ on tehty niin hyvin, että ottaakseni itseni tässä mittapuuksi ehkä neljännes kirjasta oli minulle aivan uutta asiaa. En tiennyt kuin hämärästi edes siitä Jagellon metsästä, joka on Puolan ja Ukrainan välissä jokseenkin tuhannen vuoden takaisessa kunnossa; sinne perustetaan nyt kiireesti sahoja ja tehtaita. Google-haku Bialowieza Puszcza (tai Forest).

Kuvittelu-kikka on ollut avain kerrontaan. Tietysti nämä asiat ovat helpostikin löydettävissä esimerkiksi verkosta. Tarkastelin kokeeksi erinäisiä asioita, ja paikkansa näyttää pitävän. – Mutta tiedon käsillä oleminen ei paljon auta.

Kehun kirjaa näin holtittomasti siksi, että mainoslause pitää kerrankin paikkansa – sitä on vaikea laskea käsistään.

Niille kaltaisilleni, jotka ovat suunnitelleet maltillista uskoon tulemista, nimittäin ympäristöongelmien nostamista yli talouden ja kulttuurin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi, vihreään puolueeseen kuitenkin liittymättä, tämä kirja voisi olla sopiva aloitus.

Voisin lyödä toisenkin vedon – suomalaiset kustantajat sivuuttavat tämän kirjan olankohautuksella. Tai ehkä Pietiäinen, tai Nemo…

Jos niin onnellisesti kävisi, että kirja saataisiin suomeksi, joku saa hankalan tehtävän. Jouduin etsimään vuosikausia käyttämättömänä olleen englantilais-suomalaisen sanakirjan selvittääkseni mm. paholaismaiset puut ja –kasvit (lupiini, muuan ailakki jne. niin sanotut invasiiset lajit).

ISBN-10: 0-312-34729-4

Tuomiojan pläjäys

Sana ”pläjäys” inhottaa minua. Toisaalta Tuomiojan Tali-Ihantala –puheet inhottivat myös.

Yritän keksiä, mikä taktiikka hänellä on mielessä. En keksi, miten ateismi-puheenvuoro saati iltapäivälehden tänään raportoima ”Tali-Ihantala on myytti” edistäisivät hänen asemaansa puolueessa.

Totuuden puhuminen on arvo, mutta nämä eivät ole kumpikaan totuuksia. Edellinen on henkilökohtainen paljastus. Jälkimmäinen on osoitus heikonlaisista tiedoista. Poliittisen historian dosentilta olisi lupa edellyttää parempaa.

Itse pitäisin näitä näyttöinä syistä, joiden vuoksi mies ei nouse puheenjohtajaksi eikä pääministeriksi. Kalevi Sorsa oli oikeassa. Tuomioja ei ole johtaja, vaan ”troublemaker”. En ole varma, miten tuon tätimäisen luonteenpiirteen nimeäisi suomeksi – ihminen joka pistää nokkansa milloin mihinkin aiheuttaakseen hämminkiä.

Poliitikko parhaimmillaan on ”troubleshooter” – henkilö, jolla on kyky jopa ennakoida ongelmia ja ratkaista niitä. Sakari Tuomioja oli sellainen.

Myös Ruotsin sota-ajan ulkoministeri Christian Günther oli viisas mies, mutta häntä vaivasi sama tauti kuin Tuomiojaa – sosialidemokraatti Algot Untola (Maiju Lassila) käytti taudista nimitystä ”Liika viisas”.

Voi olla, että iltapäivälehti on pannut omiaan tai höystänyt juttua. Se ajatus, että Tali-Ihantalan paljon puhuttu ”torjuntavoitto” olisi uusi myytti, sisältää väittämän, ettei se pidä paikkaansa.

Myönnän että ”torjuntavoitto” on outo termi. Sellaisesta voi puhua esimerkiksi palloilulajeissa, joissa joukkue saa hävitä toiselle joukkueelle korkeintaan niin ja niin paljon voittaakseen turnauksen tai vaihtoehtoisesti välttääkseen putoamisen.

Myös Ihantalassa maaliero ratkaisi.

Govorovin hyökkäyskäsky, joka jäi toteuttamatta, on kuvassa. Oli edettävä nopeasti Kymijoelle. Ei edetty.

Stalin oli vaatinut Suomelta ehdotonta antautumista 23.6.1944. Maaliskuiset rauhanehdot olivat mahdottomat, koska niihin sisältyi saksalaisten joukkojen välitön internointi. Vielä Vorosilovin komitea ehdotti Molotoville 21.7. valtakunnanrajaa Kymijoelle ja mm. Turun, Vaasan, Oulun ja Tornion ottamista Neuvostoliiton haltuun.

Ihantalan jälkeen taisteltiin pitkään ja verisesti Vuosalmella ja Laatokan takana U-asemassa. Hyökkäykset torjuttiin. Elokuun lopussa tuhottiin kaksi divisioonaa Ilomantsissa.

Tappiot olivat raskaat, mutta eivät niin raskaat kuin 1941. Armeija oli aseleponeuvottelujen alkaessa paremmin varustettu kuin koskaan.

Tuomioja näyttää palaavan vanhaan myyttiin. Ensimmäinen myytti oli itsenäisyys Leninin lahjana Suomelle. Toinen myytti oli Jatkosodan lopettaminen Stalinin lahjana Suomelle.

Historiantutkijoista en tiedä Tuomiojan ohella kenenkään muun uskovan Stalinin lahjaan.

Syitä valloitusyrityksen keskeyttämiseen oli monta. Useimmiten mainittu sotatoimi Puolaan ja Berliiniin ei pidä paikkaansa, koska se alkoi kuukausia näiden tapahtumien jälkeen.

Mereshkov oli tahtonut lisää joukkoja Syvärille. Stalin ei antanut. Govorovin Kannaksen valiojoukoista ei ollut siirrettäväksi Saksaa vastaan, koska niitä ei sattunut olemaan enää olemassa. Ne oli tuhottu Ihantalaan, etenkin 31. Ja 33. Kaartin armeijakunnat. Joukkoja ja kalustoa alettiin kuljettaa pois Kannakselta heinäkuun puolivälin jälkeen. Sitä sanotaan uudelleen ryhmittämiseksi.

Tietysti Neuvostoliitto olisi kyennyt valloittamaan Suomen – olihan sillä apuna mm. Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1944 ylivoima oli jo noin kymmenkertainen, mutta Viipurin kapeikossa sekään ei riittänyt.

Kymijoelle pääsemiseen olisi mennyt ainakin kuukausia.

Harvemmin esitetty syy aselepoon lienee ollut kylmän sodan ensi oireiden ilmestyminen eli orastavat erimielisyydet läntisten liittolaisten kanssa. Niistä saatiin enemmän kuin makua elokuussa 1944. Iso-Britannia vaati rajumpaa Suomen armeijan alasajoa kuin Neuvostoliitto. Siellä varauduttiin eteen työnnetyn satelliittivaltion syntymiseen.

Tali-Ihantalan ”demystifointi” on paluu Kekkosen kauden Neuvostoliittoa silitteleviin tulkintoihin.

Miksi?

Pelkään että tähän on koira haudattuna. Venäjä on yhä uhkaavampi talousmahti ja siellä on kohta vaalit. USA:ssa on pian vaalit. Ja Nato-kysymys on auki.

Poltetta

Näkkileipä (esim. Koulunäkki) on varmaan tehnyt kauppansa, kun urheilijoilta ja joiltakin taiteilijoilta on edellytetty nälkää.

Varmaan Bic tai joku sen kilpailija huomaa tuoteaukon nyt, kun etenkin poliitikot julistavat paloa tai poltetta.

Itse olen hyvin onnellinen, kun voin edistää tupakanpoltetta tuotteella, jonka satuin löytämään kiskalta – väärennetty Zippo!

Mitä muuta enää toivoisin elämässä?

Zippo on maailman parasta markkinointia. Se kytkeytyy miehisiin miehiin ja toiseen maailmansotaan. Siitä en ole varma, annettiinko sellainen todella taistelussa haavoittuneille. Kaatuneille nyt ei kumminkaan. Eiköhän niillä ole krematorioissa vehkeet omasta takaa.

En ole koskaan käyttänyt bensasytkää, koska se maistuu. Kertakäyttöinen kaasu on hyvä, mutta siinä saa olla tarkka sormiensa kanssa, riippuen tuulen suunnasta. Tavallinen maitokaupan sytkä on muuten täsmälleen sama keksintö kuin rataspistooli – 300 vuotta. Ei vähän mitään.

Tulitikkuja olen harrastanut kovasti. Liekö kömpelyyttä vain laadun heikkenemistä, mutta ne ikään kuin katkeilevat enemmän kuin ennen. Huonolla onnella siinä saa vaatteisiinsa reiän.

Tulitikkuteollisuus (Ivar Kreuger) oli loistoesimerkki suuruuden taloudesta (economics of scale).

Avotuleen uskoja olen. Siinä on jotain hypnoottista.

En pidä liikemiesten hokemasta ”ei saa jäädä tuleen makaamaan”. Riippuu tulesta. Jos sitä ampuu jalkaväki, ohje on oikea. Jos kysymyksessä on tykistökeskitys tai ilmapommitus, neuvo on mahdollisimman huono. Tosin makaamista huomattavasti parempi ratkaisu on kaivautuminen. Vähän yleistän voisi sanoa, että JR 61 menestyi Viipurin Tienhaarassa -44 niin hyvin, koska Alpo Marttinen pakotti rättiväsyneen joukon kaivautumaan.

Toisin sanoen olen yksi niistä potentiaalisista pyromaaneista, joiden vuoksi tulitikkurasioihin tulee varmaan pian pakollinen teksti: ”tulitikkujen raapiminen vaarantaa terveytesi”.

”Tulella ja miekalla” on mielestäni ikävä ja virheellinen iskulause. Miekka on rautaa tai terästä ja oksidoituu. Pehmeämpi pronssi lienee keramiikan jälkeen kestävimpiä aineita maapallolla. Lukemani mukaan pronssiveistokset kestävät maapallolla ainakin miljoona vuotta. Siten urheilijoiden kulta, hopea ja pronssi on aivan oikea lista – jalometalleja kaikki.

Kun tietää, minkä tasoisia pronssiveistokset keskimäärin ovat, ajatus ei ole aivan ilahduttava.

Erehdykset

Kommentoijat melkein turmelivat ajatukseni ehtimällä edelle.

Historianselitysten valheiden ja väärinkäsitysten riisuminen (Klinge, Jussila ja muut) ei riitä.

En osaa sanoa, miksi ihmisen pitäisi olla kiinnostunut menneisyydestä. Useimmat kuitenkin ovat.

En tosin osaa sanoa sitäkään, miksi kannattaa olla kiinnostunut nykyisyydestä. Viisainta olisi ottaa pätkä hyvää nailonköyttä ja paketti mäntysuopaa ja painua helvettiin paiskomatta ovia.

Kaipaan kuolleita. Kun mietin heitä, haluaisin ymmärtää, mitä en ymmärtänyt.

Yleinen käsitys menneisyyden tapahtumasta on joskus tärkeämpi kuin oikea käsitys tuosta tapahtumasta.

Olen tuntenut ihmisiä, joiden ajattelua ja tunteita määräsi Vapaussota ja punaroistojen sanoinkuvaamattomat hirmutyöt. Olen tuntenut ihmisiä, joiden elämänkulun määräsi käsitys luokkasodasta ja porvareiden murhanhimosta.

Ikäluokkaani vaikuttaa idän orjailu, mahdolliseen poliittiseen kantaan katsomatta.

Tässä on tavallaan puhe mentaliteettien historiasta ja tavallisen ihmisen.

Menneen maailman tutkimus on arvostettua, lähimenneisyyden ei. Tunnemme sadut mutta viimeaikaisten pötypuheiden tutkimus on tuskin alkanut.

Puhe ei ole ”historian harhaluuloista”. Niillä herkuttelevat lukijat, jotka luulevat olevansa viisaampia.

En ole aivan varma, missä keksittiin ”luovuus”, joka on pyhitetty ominaisuus (patentit, tekijänoikeus). Mennyt maailma ei tuntenut edes uutuutta, ja kehitys eli valistus oli vasta 1700-luvun aatteita.

Valistus näyttäisi yleensä johtaneen ihmisen ja simpanssin lajiominaisuuden eli silmittömän ja päämäärättömän tappamisen ja tuhoamisen ennennäkemättömään kasvuun.

Joku viisas tuttava sanoi kyllästyneensä historiaan tai oikeushistoriaan, joka on vain ”kuolleiden ihmisten erehdyksiä”. Ehkä hän oli oikeassa. Hän on kuollut nyt.

Yritän nyt muotoilla luovan ajatuksen, joka on yhteenveto näiden päivien kirjoituksista. Sanon ajatus vaikka se on oikeastaan arvaus.

Yhteisön ja ympäristön tasapainotila on hiuksenhieno. Kun se järkkyy, ensin kuolee ympäristö ja sitten yhteisö. Ainakin mayojen tapauksessa syy saattoi olla ylimielisyys ja ahneus, jotka johtivat totaaliseen sotaan.

Tasapainoa ei välttämättä järkytä sota eikä nälänhätä. Siinä voi olla perää, että hirmupakkaset pitävät maaperän kunnossa ja vaikuttavat eläimiin ja kasveihin edullisesti (ravintoketjuina).

Ensimmäinen maailmansota ja meidän kansalaissotamme olivat valtataisteluja, joiden taustalla oli sota ympäristöstä.

Suomi ei tullut toimeen ilman Venäjän leipäviljaa, eikä Venäjä.

Saksa lähti sotaan, kun jotkut olivat tajunneet, ettei se maa tule pitkään toimeen silloisen tekniikan turvin niiden rajojen sisällä.

Myös Hitlerin ”elintila” oli täyttä totta. Se että Stalin oli itse aiheuttanut ravitsemuskriisin, on sivuseikka, koska myös hän tarvitsi välttämättä ryöstömaita ja raaka-aineita.

Sellaiset alueet kuin Magnitogorsk ja Ruhr alkoivat kusta kouraan.

Historiallisia ilmiöitä on selitetty aatteilla. Siitä on luovuttu.

Niitä on selitetty taloudella. Siitäkin on luovuttu.

Kun niitä selitetään yhteisön ja ympäristön tasapainolla (ehkä pitäisi sanoa ekologisesti), seuraava lähtijä on sitten Yhdysvallat ja sitä seuraava Kiina, eikä siihen mene kauan.

En tarkoita ollenkaan samaa kuin Linkola. Kaupunkeja ja työnjakoa on ollut 10 000 vuotta ja kyliä kymmenkertainen aika. Metsästävät ”luonnonkansat” tekivät melkein yhtä suurta tuhoa kuin oma aikamme – Amerikan mantereen megafauna mastodontista jättiläislaiskiaisiin , leijoniin ja hevosiin tapettiin Clovis-kulttuurin aikana nopeasti ja tehokkaasti. Suosittu metsästystapa ja keino hankkia elantoa oli polttaa aarniometsiä – varsinaista pikaruokaa.

Todisteen tapainen omasta yhteydestämme: Ruotsin ja Suomen Amerikan siirtolaisuus ja Suomen valtava muuttoliike Pietarin seudulle. Maaseutu ei elättänyt enää. Kaupungit eivät ehtineet kasvaa. Kun Helsingin infra petti, alkoi kansalaissota.

Nyt sellaista rosvoille vapaata aluetta kuin Yhdysvaltain Keski-Länsi ei ole enää käytettävissä.

Taitamattomin teollisuus (metsäteollisuus) luulee parempien aikojen koittavan, kun päästään keittämään sellua eukalyptuksesta päiväntasaajalla. He eivät ehkä halua tietää, että eukalyptus on yhtä vaivalloinen ja vaarallinen puu kuin lupiini on ruohovartisena kasvina.

Näin ajatellen ilmaston lämpeneminen on ensimmäinen hyvä uutinen sataan vuoteen. Sitä ei voi ratkaista kiihdyttämällä hyväksikäyttöä eikä edes tappamalla kiireesti paljon ihmisiä.

Tämä olisi versioni vaikkapa Braudelin ajattelutavasta ja muotoiluni esimerkiksi verkostoista historiassa.

On otettava huomioon biosfääri eli muistettava, että maapallo on elävä olento. Hiilikin eli kerran.

Tapahtumien historia on aika sattumanvaraista seismografin käyrää, josta ei voi lukea paljon, eikä suurillakaan yksilöillä ole yleensä mainittavaa merkitystä.

Tilakone

(Kuvassa saksalaisten maihinnousu Hankoon 1918. Taustalla hohtaa vasta syntynyt Suomi.)

Jatkan vielä tämän aiheestani, koska historian virheet ovat niin pitkäikäisiä että niitä on listittävä kuin luteita. Meillä on vielä työelämässä väkeä, joka ei itse tiedä saaneensa koulussa tai yliopistossa tuhdin annoksen hyvin huolellisesti valikoituja faktoja.

Jokainen asianajaja ja virkatuomari tietää, miten valehdellaan tehokkaasti tosiasioilla. Sen takia todistajanvalassakin luvataan kertoa kaikki totuus siitä mitään salaamatta.

”Suomi korotettiin kansakuntien joukkoon…” Sata vuotta kiivailtiin asiasta, jota tietämättä ei pääsisi oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Porvoon ns. valtiopäivillä 1809 tapahtuneeksi väitetty Suomen ”yhdistyminen” Venäjään olisi kukaties voinut tapahtua, jos olisi ollut olemassa ”Suomi”, mutta kun ei ollut. ”Yhdistymisaktissa” oli kompetenssivirhe.

Porvoossa oli paikalla erilaisia meikäläisiä ryyppyporukoita, joille paikalle kiirehtinyt keisari puhui jotain. ”Valtiopäivistä” väärennettiin myöhemmin kuuluisa maalaus. Miten satunnainen porukka Ruotsin kansalaisia olisi voinut pitää valtiopäivät? Kysymyksessähän oli maanpetos. Armeijakin taisteli vielä.

Jos kuitenkin kuviteltaisiin, että jokin ”Suomi” olisi kiirehtinyt keisarin alamaiseksi, olisi tarvittu esimerkiksi lakia säätävä kansalliskokous, jollainen oli puuhannut Ranskassa ja Yhdysvalloissa ja tavallaan Englannissa jo kauan aikaisemmin.

Venäläiset ja suomalaiset riitelivät sanoista ”valtio” ja ”kansa” sitten kun ne olivat saaneet nykyisen kaltaisen sisällön 1830-luvulla etenkin saksalaisten filosofien käsissä. Suomeen sana tuli myöhemmin. Ruotsiksi se oli stat, ranskaksi état.

Käännös nykykielelle olisi ”tila” samassa mielessä kuin tekniikan termissä ”tilakone” tai sanottaessa, että joku henkilö on putkaan pantaessa surullisessa tilassa.

Konstituutio eli nykyisin perustuslaki oli 1800-luvun alussa sama asia kuin nykykielen ”järjestyssääntö”. Joissakin kielissä se tarkoittaa edelleen tilaa tai rakennetta, esimerkiksi ruumiinrakennetta (constitution). Kuuluisa, iso Oxford English Dictionary luettelee termin ensi esiintymiset.

Nation on niin vaikea sana että oikein. Muodosteena se on yllättävän myöhäinen – ei siis edes keskiajalla käytetty. Silloin tuo sana tarkoitti yliopiston osakuntaa, kuten ruotsissa edelleen. Käsitehurjastelu (Volk) sai vauhtia saksalaisilta ja johti hyvin tunnettuihin seurauksiin (Hitlerin ajan Volksdeutsch jne.).

Siltä varalta että tieto tästä blogista välittyisi Osmo Jussilalle, sellaisia terveisiä että luin eilen ja tänään hänen kirjansa Suomen historian suuret myytit ja päädyin karsimaan valmiin kirjoitukseni. Vaikka Jussilan kirja on rakenteellisesti vähän vaikea, kehotan lukemaan kirjakaupassa seisaallaan sivulta 263 alkavan lyhyen jakson uusimmista Suomen historian yleisesityksistä.

Jussila on lukenut ne paremmin kuin minä, joten voin vain sanoa, että yhdyn hänen arvioihinsa enkä käy toistelemaan samoja arvioita.

Henrik Meinanderin kirjaan liittyen esitän silti oman kommenttini.

Suomi ajautui kansalaissotaan ennen kaikkea siksi, että se oli Venäjän osa ja siten Saksan sotilaallisten toimien kohde.

Suomen falskein muistomerkki on Vanhan kirkon puiston saksalaisten vuoden 1918 ”vapaaehtoisten” hautamuistomerkki. Jo Osmo Apunen todisti, että Suomi oli Saksan vasallivaltio eli alusmaa huhtikuusta lokakuun loppuun 1918. Suomen historiassa avustusretkikunnaksi nimitetty von der Goltzin joukko oli osa Saksan maailmansotaa ja harjoitti täällä sotatoimia. Saksa ei missään tapauksessa olisi sallinut punaisten pääsemistä niskan päälle.

Lenin ei todellakaan lahjoittanut Suomelle itsenäisyyttä, vaan pani punaiset juoksemaan nyrkkiin.

Jussila jättää miettimättä, olisivatko hänenkin aivan oikein sangen vähäpätöisiksi asioiksi katsomansa ensimmäinen sortokausi (helmikuun manifesti – suurlakko 1905) ja toinen sortokausi olleet pohjaltaan Venäjän sotilaallisesti perusteltuja hankkeita. Mielipidetiedusteluja ei tarvittu – kartta riittää. Suomalaisiin ei ollut luottamista.

Saksalaisten sotaretki Suomeen on mainittu samaan hengenvetoon kuin englantilaisten mielenkiinto Muurmanniin. Englanti ja Venäjä olivat olleet samalla puolella.

Kun kaikille oli ilmeistä, että valkoiset voittavat, Saksalle vihamielinen Mannerheim oli pantava koko kentän miesvartiointiin. Tehtävän hoiti Rüdiger von der Golz.