Sydänrytmit

Se ei lukijoille kuulu, mutta vaikka minulla oli pikkupoikana ja sitten armeijassa vakavia tulehdustauteja, jotka näyttäytyivät arpiääninä sydänfilmissä, reippaat rytmihäiriöt kuitenkin yllättivät, kun ne iskivät kiinni 1976.

Minulta kesti yli 35 vuotta huomata, että ensin maltillinen ja sitten maltiton Bachin harrastukseni alkoi samaan aikaan. Nyt uskaltaisin sanoa, että se alkoi siitä.

Se rytmimusiikki, jota nyt esitellään ja muistellaan, ei suoraan sanoen kauheasti innostanut. Kotimaiset tangot, foksit ja valssitkin mennä jumputtavat alusta loppuun samalla tavalla kuin Valtion Rautatiet ennen kuin kiskojen välit opittiin hitsaamaan kiinni. Kolke on kadonnut.

Barokkimusiikin mukana oli tullut jazz, jossa miellytti aivan jumalattomasti tuo marssirytmeistä poikkeava tapa korostaa säveliä, synkoopit.

Kukaan ei tiedä, kuunteliko Bach sydäntään. Vasta sen pari kertaa koettuani kuulin, että Matteus-passiossa, ehtoollisen asetuksessa, Bach on säveltänyt flimmerin eli eteisvärinän.

Tahtilajimerkintäkin on hyvin outo, kuten passiossa vähän kauttaaltaan. Sehän on täynnä jopa ”valssirytmejä” eli kolmijakoisia rytmejä, kuten Matteus-passion loppukuoro. Ja Jeesus ja evankelista laulavat melko johdonmukaisesti pois iskulta. Ensin sello ja urut antavat sävelen, sitten neljäsosatauon jälkeen tulee solisti. Arytmia – rytmihäiriö.

Hyvin pitkän kokemuksen perusteella tiedän, että barokkimusiikki ja ennen kaikkea Bach rauhoittaa sydäntä aivan konkreettisesti ja kirjaimellisesti. Luulenpa että neurobiologit ovat jo löytäneet tämän yhteyden ja tietävät, onko kysymyksessä kaliumin vai natriumin välittämä sähkö. Välittymismekanismi on tiedossa, ja flimmerin yksi hoito on sykkeen eli sähkötoiminnan kääntäminen väkisin. Se voi tehotakin. Jos sydän saa jyskytellä aivan omiaan, seurauksena voi olla tulppa ja aivohalvaus.

Suunnilleen samana vuonna 1976 kuulin levyltä, että Verdi oli tehnyt tämän saman ”Requiemissään”. Sen teoksen hän sävelsi vanhan ystävänsä kuoltua tämän muistolle.

Flimmeri tai suorastaan kammiovärinä lauletaan kohdassa ”Libera me de morte eterna”, vapauta minut ikuisesta kuolemasta.

Kun musiikki on soinut juuri hädissään takovan sydämen tahdissa patarumpujen korostamana, se äkisti sekoaa hätäiseksi värinäksi.

Dies irae –jaksot aloittavat mieletön glissando eli liu’utus ylhäältä alas kelpaisi sellaisenaan sepelvaltimotaudin tunnusmusiikiksi. – Minulle ei sitä tautia ole, mutta tukeudun tässä lukemiini kuvauksiin.

Barokkimusiikin basso, toisin sanoen kontrapunkti, on elämisen ääni. Kontrapunktin ajatus, usean itsenäisen äänen nitominen yhteen niin ettei mikään pelkästään säestä, on fysiologinen tutkielma, äänikuva elämästä eli lukuisien yhteyksien ja rytmien täysi liike samaan suuntaan.

Sellaista juttua kerrotaan, että depression kaluamille ihmisille, parille paaville ja muutamalle diktaattorille on määrätty aamuksi Mozartia. Kyllä se kokemuksen mukaan auttaakin raskasmielisyyteen.

Mutta somaattisten eli ruumiillisten vikojen parantaminen barokkimusiikilla lienee uusi ajatus.

Jätän sen vapaasti käytettäväksi ja neurobiologien pohdittavaksi.

Yksi ajatus

Radio lähettää Matteus-passiosta esityksen, joka saattaa olla paras mahdollinen, etenkin radioon. Herreweghe johtaa; esitys näyttäisi olevan noin kymmenen vuoden takaa.

Valmistauduin siihen kuuntelemalla Johannes-passion. Kaikki tuntevat, kaikkien on syytä tuntea Matteus-passion Otto Klempererin levytys, joka on joka suhteessa mennyttä maailmaa, nykyisen makusuuntauksen vastasinen, ja unohtumattoman hyvä.

Harva muistaa Karl Forsterin Johannes-passiota, joka sekin on 1960-luvun alusta. Orkesteri ja kuoro ovat suuria ja laulaminen oopperamaista. Mutta ne laulajat… evankelistana Fritz Wunderlich, Jeesuksen roolissa Dietrich Fischer-Dieskau, alttoroolissa mezzo-sopraano Christa Ludwig ja sopraanona ihmeen hyvä Elisabeth Grummer.

Ymmärryksenki sanoo, korvani kuulee, että tämä esitys ylitetään nykyisin melkein joka kerta, kun asialle ryhdytään, kukaties Helsingissäkin. Sille en voi mitään, että tämän kuunneltuani harmittelen taas, etten mahdu sängyn alle. Haluaisin mennä sinne piiloon sellaisin ajatuksin, etten tule koskaan pois.

Forster oli kirkkomuusiko, joka oli Saksassa jotain pientä verrattuna konserttitalojen ja oopperan suuruuteen. Hän toimi oikeastaan koko elämänsä näissä tehtävissä ja kehitti P. Hedwigin kirkon kuorosta yhden aikansa kiitetyimmistä amatöörikuoroista.

Kirkko on jutun kuvassa siinä asussa, jossa se oli 1943 Berliinissä. Nyt se on rakennettu uudelleen ja näyttää heijastavan Fredrik Suuren ehkä hiukan sekapäisiä ajatuksia Pantheonista – kirkkotila on ympyrän muotoinen.

Kommenteissa vilahti kysymys, mitä uskonto on ja mihin sitä tarvitaan. En ryhtynyt vastaamaan, koska rehellinen vastaus on aika epäselvä: pyhyyden kosketus.

Seuraavaksi on nimitäin selitettävä, mitä pyhyys on, ja siinä joudutaan suoraan mystiikkaan, huonosti tunnettuun mutta rikkaasen eurooppalaiseen mystiikkaan, tai vaikka idän oppeihin.

Sanoilla ei voi vastata. Välttämättä ei voi näyttääkään, vaikka pyhyys löytyy helposti luonnosta.

On oltava äärimmäisen valpas ja valveilla osatakseen uneksia.

Suurimmat taitelijat tavoittavat tuon joskus, kuten tällä Forsterin levyllä. Yhdistelmä on mahdoton. Suuri taito yhtyy vielä suurempaan nöyryyteen.

Bachin isommista teoksista ehkä Marian ilmestys eli Magnificat (Minun sieluni suuresti ylistää Herraaa) on ehkä sittenkin kaunein ja helpoin lähestyä. Siinä nuori nainen ihmetyksen äänenpainoin kiittää korkeaa henkeä,  joka katsahti hänen vähäpätöisyytensä ja niin tehden hajoitti ylpeä ja loi toivon kaikille sukupolville.

Jos olisi opetettava Bachia vähäväkisille ”Magnificatin” ”Qjuia mihi fecit potens”, esittäjänä Fischer–Dieskau, on sellainen pieni laulu, jota ei sen kerran kuultuaan unohda koko elämänsä aikana.

Johannes-passiossa on ihmeellinen ”leikkaus”., Ensin lauletaan ”Es ist vollbracht”, se on täytetty. Sitten ilman taukoa tulee ”Juudan leijona lyö ja voittaa”.

Jos nyt pitäisi istua pommisuojassa katsomassa, miten katedraali palaa, ja voisi huumata itseään musiikilla, juuri tämä olisi sellaista musiikkia. Se on syvemmällä kuin ajattelu, jossain aivorungossa oleva täysi tunteiden repositorio, ikään kuin yhteenveto kaikesta, mitä on ja mitä voi olla.

Miksi mitäkin

Täytyisi tuntea joku yläasteen tai lukion luonnontieteellisen aineen opettaja. Taidan kyllä tunteakin. Voi olla että useatkin luokkatoverit ja nuoruusvuosien kaverit ovat muiden toimiensa ohella opettaneet fysiikkaa.

Seurustelu lapsenlasten kanssa on hyvin opettavaa. Kukaan heistä ei ole vielä esittänyt kysymystä, miksi muka valon nopeutta ei voi ylittää. Elias tosin viimeksi tavatessamme selvästi mietti tätä asiaa, mutta hän ei osaa vielä puhua.

Miksi valon nopeutta ei voi ylittää?

Tiedätte varmaan, että hyvinkin tyhmiä kysymyksiä voi esittää Googlessa, ja vastaukset ovat usein hyviä. Tuon kysymyksen kohdalla (englanniksi) kysyjä oli ponteva amerikkalainen nuori, joka ilmoitti, ettei kirjoista löydy mitään järkevää vastausta tähän kysymykseen, ja hän arveleekin, että totuus on toinen. Fyysikkojen salaliitto on vastuussa tällaisesta perättömästä väitteestä.

Vastaus oli sitten sellainen, jonka hyvässä koulussa saisi, mutta en tiedä, mitä siitä ymmärtäisi kovin nuori lapsenlapsi, jolle Newtoninkin liikelait ovat vielä tuntemattomia.

’Massa’ tarkoittaa useimmiten samaa asiaa kuin paino. Kun heität pallon, siihen tarvitaan voimaa. Voimaa tarvitaan sitä enemmän, mitä painavampia pallo on.

Suhteellisuusteorian mukaan kun tuo pallo – leikisti vaikka maapallo – kiitää jotain kaksisataa tuhatta metriä sekunnissa, sen massa kasvaa.

(Näin lapsia opetetaan – lause on virheellinen. Lapsenlapsi ei ymmärtäisi, jos lisäisin, että kappaleen inertia eli hitaus ei riipu sen massasta, vaan energiasta, ja matemaattisessa kaavassa Lorenz-kerroin riippuu nopeudesta.)

Jos sen pallon vauhtia haluaisi lisätä vielä puolella eli yhä lähemmäs valon nopeutta, se muuttuisi aina vain painavammaksi, ja lopulta se olisi äärettömän painava.

Jotta sitä voisi kiihdyttää kohti valon nopeutta, tarvittaisiin äärettömästi voimaa (energiaa). Maailmankaikkeudessa ei ole äärettömästi energiaa. Ja sitten on sekin harmillinen takaisku, että nopeuden kasvaessa aika hidastuu.

Tuo painon lisääntyminen on todistettu kokeellisesti usein.

Epäilen, että joku lapsenlapsi keksisi kysyä, että kuinka valo sitten voi kulkea valon nopeudella.

Siinä kohdassa olisin jo vaikeuksissa, koska ainoa järkevä vastaus on: koska valolla ei ole massaa. Se on aaltoliikettä. Ja kohta oltaisiin fotoneissa ja aalto-hiukkasdualismissa.

Varmaan kysyisin, haluatko lisää pikkuleipää. Viisitoistavuotiaina ne kysyisivät jo aaltofunktion romahtamisesta, jolloin iskisin asianomaiselle käteen Valtaojan tai Enqvistin kirjan.

Jutun kuva on puhtaasti kiusantekomielessä mukaan otettu. Se esittää Tserenkovin säteilyä, jossa varatun hiukkasen nopeus ylittää valon nopeuden. Trikki on helppo: se tapahtuu eristeessä tai vastaavassa aineessa. Puhuttaessa valon nopeudesta  tarkoitetaan nopeutta tyhjiössä. Muussa aineessa, kuten vaikka vedessä, nopeus on vain kolme neljättä osaa tyhjiönopeudesta. Valon nopeuden ylittäminen siis sekä on totta että oikeastaan harhaanjohtavaa, koska Einsteinin teoria jää voimaan.

Ja siitä vaikenen, että alkuräjähdyksen yhteydessä liene esiintynyt valon nopeuden ylittänyttä vilskettä. Kai se on eri asia, kun massa vasta alkaa muodostua.

Olisin kiitollinen, jos joku kommentoija tunnustaisi, että asia on aina tuntunut omituiselta ja jäi selityksen jälkeen edelleen hämäräksi. Joku toinen kommentoija voisi kertoa, kuuluuko tämä nykyisin peruskoulun oppimäärään vai lukion.

Avioliitto

Kolmessa kirjoituksessa esitin kysymyksiä poliitikoista. ”Maalaisliitto” tuntuu menneisyyden Suomea ajatellen hyvältä nimitykseltä koko maalle. Tänäkin päivänä suomalainen poliitikko on välillä kuin orpo piru Kalajoen markkinoilla. Ja ehkä nykyinen keskustapuolue muutti nimensä siitäkin syystä, että nimitykselle ”maalaisuus” oli kerääntynyt rasituksia.

Noissa kirjoituksissa haluan esittää kysymyksiä ja kyseenalaista eräitä asioita. Jos tietäisin vastaukset ja osaisin osoittaa ne tosiksi, olisin kansainvälisen tason tutkija enkä vanha suomalainen blogin kirjoittaja.

Kaikki eivät oikein kestä tuota kirjoitustapaa. Minulla se on jäännettä professorin ammatista (ei siis virasta, vaan virkatehtävistä). Suurenmoisimpia muistoja ovat ne hetket, jolloin olen opettajana onnistunut kylvämään epäluulon siemenen nuorten oppilaiden valppaisiin, silopoimuisiin korviin.

Tiede ja siihen vertautuvat puuhat kuten juridiikka on sellaista toimintaa, että epäilyn osoittaminen virheelliseksi voi olla merkittävä saavutus.

Tänään ja laajemmin näinä aikoina on puhuttu homoavioliitoista eli samaa sukupuolta olevien henkilöiden oikeudesta solmia avioliitto.

Asian otsikoinnissa on puute.

Eikö tämä keskustele kuvastele ”valtionkirkon” ongelmallista asemaa. (Suomen kirkko ei ole varsinaisesti valtionkirkko, mutta sen asema on omalaatuinen.)

Nykyisen keskustelun ongelma on yleinen kova hinku luoda rajoituksia, sääntöjä ja kieltoja. Se vanha perinne ei oikein elä, että ihminen saisi elää kuin pellossa, kunhan ei vahingoita toisia.

Miten olisi ranskalainen järjestelmä? Siviilivihkiminen on pakollinen ja ainoa pätevä.

Kirkot voisivat keskittyä entistä enemmän siunaamaan avioliittoja ja parisuhteita.

Eikö tämä olisi luonnollista? Avioliittoon sisältyy oikeusvaikutuksia, joita asianomaiset eivät pysty ottamaan huomioon. On elatusvelvollisuutta, edunsaantia, omaisuuden yhteyttä ja erillisyyttä, lapsia, ottolapsia, asumisoikeutta jne.

Mielestäni on erittäin hyvä, että aviosuhteesta eli pysyväksi tarkoitetusta yhdessä elämisen suhteesta on selvät menettelytapaohjeet.

Ei hautaaminenkaan ole kirkon tehtävä. Kirkko vastaa suurimmasta osasta hautajaisia, mutta luvan antavat maalliset viranomaiset, ja tietysti vapaamuotoinen hautaaminen on sallittua ja sen on oltava.

Avioliittoon vihkiminen ei muuten historiallisesti ole kristillisen kirkon ikiaikainen oikeus. Oudon moni asia – esimerkiksi pappien selibaatti – on katolisen kirkon valtapolitiikkaa keskiajalta, monissa tapauksissa IV lateraanikokouksen perua. (Selibaatti oli näppärä keino hoitaa asiat niin, etteivät pappien lapset olleet laillisia, vaan äpäriä eli siis vailla perintöoikeutta, jolloin rahat jäivät firmaan, kun pappi kuoli.)

Itse näkisin mielelläni, että samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeus olisi samalla tavalla lainsäädäntöasia kuin esimerkiksi oikeus solmia avioliitto lähisukulaisen kanssa (viittaan tässä sukurutsan rajoihin).

Eettiset kysymykset eli sopivuuden pohtiminen on omiaan kirkolle; kaikkia velvoittavien sääntöjen vahvistaminen on lainsäätäjän asia.

Huomaatte varmaan, että näihin perusteluihin olen piilottanut ajatuksen ei-kristillisistä uskonnoista, joiden erinäisten toimien sitovuus ja velvoittavuus ovat yhä tärkeämpiä asioita.

Näkökulma maalaisliittoon III

[…]

Urho Kekkonen oli Etsivän keskuspoliisin (nykyisin Supo) palveluksessa. Hänellä oli terävä pää ja kovat nyrkit. Sitten hän nousi Juho Niukkasen suojattina eduskuntaan ja jatkoi päätoimisena poliitikkona. Timo J. Tuikan kirja ”Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä” ei ole yksinomaan hauska ja antoisa. Sitä lukiessa tulee välillä kylmäkin.

Kekkosen puolueveljistä erityistä mielenkiintoa herättää muuan unohdettu, ministeri Mikko Tarkkanen. Saksalais-suomalainen Hans Metzger kertoo (Poliittiset aseveljet: Kolmannen valtakunnan edustajana jatkosodan Suomessa 1941-1944, 1986) odotelleensa aina Pörssiklubilla, johon Tarkkanen laukkasi valtioneuvoston salaisista istunnoista tekemän selkoa uusimmista luottamuksellisista päätöksistä. Asiaan ei ole koskaan sen enemmin kajottu. Se tiedetään, että ulkoministeri Rolf Witting inhosi eduskunnan informoimista ja jätti sen tekemättä lähes johdonmukaisesti. Mutta vuoto oli valtioneuvostossa.

Ei tunnu mahdottomalta, että suomalaisten ylistetty Rytin – Ribbentroppin sopimus ei ollutkaan niin hieno metku kuin on ajateltu. Saksalaiset tai jotkut heistä saattoivat ymmärtää kupletin juonen, joka kukaties oli kerrottu heille. Talin – Ihantalan ja Viipurinlahden apu palveli selkeästi Saksan Narvan rintaman sotatoimia.

Eduskunnassa vaikutti vielä yksi metsätieteen edustaja, Mauno Pekkala (sos.dem.), myöhempi pääministeri, jonka ”häilyväisistä elämäntavoista” oli loppujen lopuksi isänmaalle paljon hyötyä. Nyt tiedossa olevien neuvostolähteiden mukaan siellä ei uskottu suomalaisten kommunistien ja heidän myötäilijöittensa kykyyn tehdä mitään repäisevää, esimerkiksi vallankumousta. Tämähän oli oikea arvio. Tulevissa satelliittimaissa Puolasta Bulgariaan oli tuki, jota Suomessa ei ollut, puna-armeija.

Osuustoimintamiehistä on vielä mainitsematta edistyspuolueen Jukka Rangell, jonka tehtävänä oli koko järjestön (Osuuspankkien keskusrahasto) varainhoito. Kekkonen nöyryytti häntä melkein loputtomasti. Syy ei ole aivan selvä. Asiaan on voinut vaikuttaa, että Rangell nautti Mannerheimin, Rytin ja Tannerin luottamusta, Kekkonen sitä vastoin ei.

Aikalaiskuvauksista, etenkin Rytin, Tannerin ja Linkomiehen itse kirjoittamasta, saa sen käsityksen, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti tuli heille yllätyksenä. Sotarikollisuuden käsite oli jo opittu. Mainitut henkilöt eivät mitenkään osanneet pitää itseään sellaisina. Suomalaisille ei muutenkaan ole tähän päivään mennessä selvinnyt, miksi sotaan syyllisinä tuomittiin rauhan tekijät eikä jatkosodan aloittajia.

Koska tämä ei ole yliopistollinen historian luento, olen kirjoittanut kahtena päivänä pohjaa ja perustelua ajatukselle, jota ei ole tietääkseni esitetty eikä siten vielä hylätty.

Sota ja Suomen ulkopoliittinen tilanne muuttui dramaattisesti joulukuussa Japanin hyökättyä Hawaijille Pearl Harboriin 7. Joulukuuta 1941. Japani ei tiettävästi ilmaissut aikomustaan Saksalle, joka oli kuitenkin sen liittolainen.

Jo vuotta aikaisemmin Englannin politiikassa oli kaksi suurta toivoa, Yhdysvaltain mahdollisimman tuntuva apu ja liittyminen sotaan ja toisaalta Saksan hyökkääminen Neuvostoliittoon. Kaikki, myös Saksa ja Neuvostoliitto tiesivät, että sellainen hyökkäys oli tulossa, ellei sitten Neuvostoliitto ehtisi iskeä ensin. Ajankohta oli epäselvä.

Se ajatus, että nämä kaksi uuvuttaisivat itsensä perin pohjin keskinäisessä kamppailussaan, oli täysin järkevä. Englantilaisilla saattoi olla paremmat tiedot Neuvostoliiton puolustuskyvystä kuin Saksalla; joka tapauksessa he panivat enemmän painoa tiedustelutiedoille. Saksa lähti sotaan soitellen.

Jos tuo jälkimmäinen oletus otetaan huomioon toimintaan vaikuttaneena tekijänä, vihollisen eli Saksan patistaminen hyökkäykseen niin että paine saarivaltakuntaa kohtaan helpottaisi, olisi ollut järkevää toimintaa. Englannilla oli vielä edessä Singaporen menetys ja saksalaisten äärimmäisen uhkaavaksi kehittynyt murtautuminen Persian suuntaan, se joka pysäytettiin 1942 El Alameinissa. Saksan pohjoisrintamaa tuki ainakin jossain määrin, minusta merkittävästikin, Suomi. Iso Britannia ja Yhdysvallat olivat olleet hyvin saamattomia välirauhamme aikana, kun Neuvostoliitto teki selväksi, että se suunnittelee uutta ottelua. Tästä päätyy pelkän ajattelun tietä ajatukseen, että Suomen näkökulmasta jatkosodan sotasyyllisiä olivat Roosevelt ja ennen kaikkea Churchill. Erikoinen ajatus, eikö vain? Kuka ties Englantiin suuntautuneet Ryti ja Mannerheim käsittivät tilanteen, muut tuskin.