Tunne

Yksi mies keksi koulun. Sen oven päälle kirjoitettiin “tunne itsesi”, sen maan kielellä “gnothi seauton”.

Toinen mies kuuli sokealta, ettei kulkutauti lähde kaupungista, ellei vanhaa murha-asiaa selvitetä. Hän kysyi uhkaavasti, kuka se tappaja oli ja mikä oli rikollisen nimi, ja sokea vastasi:” Sinä se olet, kuningas Oidipus.”

Kuvassa tämä kulkija, jolla on reteä lierihattu, vielä viisastelee sfinksin kanssa, mutta kohta rymähtää tilanteeseen paikkakunnan kuningas vilkkailla vaunuilla ajaen.

Kreikkalaiset innostuivat niin mahdottomasti, että keksivät siitä paikasta teatterin. Heidän kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten verrattomalla taidolla rakentamiaan teattereita on jäljellä vieläkin, ja vakka lukeminen ei suinkaa ollut kaiken kansan huvi, tuon muinaisen aikakauden tekstejä on edelleen, ja vaikka ne olivat alkuaan kohujuttuja, ne ovat edelleen kohujuttuja.

Yritän ymmärtää, miksi lukeminen on nyt kokonaan katoamassa. Erään tiedon mukaan joulunajan kirjojen myynti oli maassa kokonaisen neljänneksen huonompi kuin ennen. Toisen tiedon mukaan kirjastoilla ei ole lainausmäärissä kehumista eikä tilanne näytä parantuvan, vaikka alettaisiin lainata villapaitoja.

Vastausehdotukseni tähän arvoitukseen on lukemalla alistaminen. Jos muistatte miehen, Aleksis Kivi sijoitti romaaniinsa pelottava juonen. Turun piispan aikoinaan tekemän juonikkaan päätökse johdosta avioliittoon ei voinut vihkiä henkilöä, joka ei ollut osoittanut auttavaa lukutaitoa. Tuota taita koeteltiin kinkereillä, joilla piti oikein ihmisten kuullen lukea kapeaa kirjaa eli katekismusta.

Veljekset pakenevat opetustilanteesta, vuokraavat saman tien talonsa nahkurille ja kulkevat niin syvälle erämaahan, että sieltä ei lukkari eikä lautamies löydä. Aapiskirjat ovat kuitenkin tallella, kun veljekset eri vaiheiden jälkeen marssivat ihmisten ilmoille saamaan tuota välttämätöntä opetusta.

Kirjan kanssa käveleminen oli häpeällistä. Se osoitti taipumista herrojen tahtoon. Tulos oli surullinen. Kaikki henkinen ja aineellinen itsenäisyys menetettiin, ja lupaavista karvapäistä kasvoi esivallalle mieluisia alamaisia.

Nyt on niin, että muistan itseksi etäisesti, että varsinkin kirjan lukemista pidettiin pahasti neitimäisenä. Kirja oli merkki. Veistetyllä puumerkillä esine osoitettiin omaksi, mutta valtion polttomerkki oli kirja.

Päivän sana tai Uusi testamentti otettiin mukaan sotaan, mutta ei varmasti työmaalle. Myös tytöille opetettiin, että lukeminen on laiskottelua. Naisihminen ei saa koskaan istua kädet ristissä, ja parempi olisi, ettei istuisi ollenkaan.

Jossain henkisesti ahtaissa oloissa radion kuunteleminen sallittiin, mutta televisiota ei saanut katsoa koulussakaan. Syy ei ollut kuvien viettelevyys, vaan harkittu halua pitää valtio ja kaikki esivalta mahdollisimman kaukana. Ja televisiossa puhui Valtio. 

Kun mies-Miina tuli talvisydännä hulluksi, kuten hänelle tahtoi käydä, hän meni valittamaan nimismiehelle, että valtio vainoaa. Lentokoneitakin lentää vähän väliä. Lopulta hän - nimismiehen jäätyä pahaksi onneksi eläkkeelle, raapi kokoon rahansa, ajoi junalla Helsinkiin, istui taksiin ja tilasi:” Valtio.” Juttu kulki kotiseudulle asti. Huoltopoliisista se valtio vasta löytyi ja sitten kunnalliskodista, jossa ehti haljeta toinenki halko, ennen kuin Miinasta aika jätti. 

Väkivalta

 

Joulun aikaan on osoitettava joulumieltä. Muuten joulupukki itkee.

Joku lukija ikään kuin enteili tätä. Hänen mainitsemansa Ian Kershaw on kaikkein parhaita Hitlerin kuvaajia, mitä tiedän. Myps hänen 1900-luvun historiansa “To Hell and Back” on suurenmoinen.

Saksassa käytiin natsimista ja siihen väljästi liittyneestä kansallissosialismista hyvä ja monipuolinen keskustelu, jossa olivat mukana myös historiantutkimuksen parhaat voimat.

Kershaswn välittävä kanta miellyttää minua. Hän ei ollut myynyt koko kapasiteettiaan pikkumaisen ja verenhimoisen viiksiäijän miettimiseen. Hänelle yksi keskeinen kysymys on, mikä oli Hitlerin kuva. Millaisena saksalaiset näkivät hänet? Ja tietäen natsihallinnon sekasortoisuuden, millaisin eri keinoin sotilaat ja rahamiehet yrittivät edistää omaa asiaansa ja uraansa vetoamalla Hitleriin myös asioissa, joista tämä ei ollut tullut olleeksi mitään mieltä.

Mutta oma joululukemiseni on hämmästyttävä voimannäyttö, “The Cambridge World History of Violence I - IV”. Kirjoittajia on yli sata, ja he ovat tyypilisesti yksittäisiinkin kysy,yksiin perehtyneitä professoreita eri puolilta maailmaa. “Neoliittisen kivikauden joukkomurhat.” “Saharan eteläpuolisen Afrikan heimosodat arkeologian valossa.” “Uusia tulkintoja mayojen rituaaliteurastuksista.” “Japanin kulttuurit ja soturikultti.”

Ympäristö ja energia ovat ykkösasiat julkisuudessa. Cambridgen kirjan toimittajien kanssa olen samaa mieltä siitä, että tämän hetken tiedollinen ja älyllinen perusongelma on väkivalta.

Tuo sana tarkoittaa sotaa ja henkirikoksia, mutta myös muuta. Siinäkin tapauksessa, että rajoituttaisiin havaittavien eli usein ruumiillisten vammojen aiheuttamiseen, sana tuntuu pitävän sisällään pakottamisen eli tahdon murtamisen.

Monet hyvin merkittävät tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen - Jared Diamond. E. Wilson, Stephen Pinker - että väkivalta on osa ihmistä. Sitä ei ehkä voi sanoa, että se tekee ihmisestä ihmisen, koska monen kokoiset pedot nisäkkäistä mikrobeihin ja viruksiin näyttävät viipyvän maailmassa vain viedäkseen toisilta proteiinit tai muuta korvaamatonta.

Teossarjan toimittajilla ei siis ollut tilaisuutta huomauttaa, että “sivilisaatio” raaimpien tekojen siirtämisenä hiukan syrjään ei sekään ollut osuva ajatus. Maailmansodat kehittivät tappamisen teollisuudeksi. Juuri nyt kuitenkin Ukrainassa käydään sotaa täsmälleen samoin ajatuksin kuin viimeksi kuluneet 10 000 vuotta, ja siis samoilla paikoilla.

Tuo kymmenen tuhatta vuotta herättää erään kysymykseen, jota kirjasarjassa käsitellään. Monien mielestä ne kulttuurit, jotka eivät olleet altistuneet maanviljelykselle ja karjanhoidolle, olivat rauhanomaisempia kuin me, myöhemmät.

Toki vanhimmissakin luurangoissa on aseella aiheutettujen murtumien jälkiä, ja Alppien Jäämiehellä oli nuolenkärki lapaluun alla, mutta itse ajatus on kiinnostava, varsinkin kun aineisto on näin laaja ja tässä määrin maailmanlaajuinen.

Meille lakimiehille opetetaan jotain sallitusta ja kielletystä väkivallasta. Opimme etenkin sen, että oma väkivallan käyttömme on sallittua; sitä on kiusallisten ja kivuliaiden seuraamusten määrääminen toisille ihmisille.

Ja lisäksi on kysymyksiä, jotka jaksavat askarruttaa. Miksi uhraaminen on niin yleishistoriallista? Esimerkiksi eläimen hengen riistäminen ja veren valuttaminen on otollista syistä, joita selitetään kovin monin eri tavoin.

Se toinenkin laaja, Cambridge World History, on juhlava. Eri tavoin kuin edellinen, ennen sotia ja niiden jälkeen ilmestynyt jättiläinen, tämä uusi on luettavissa ja luettavaksi aiottu, eikä siis pelkkä referenssi ammattilaisille. Sopivaa luettavaa henkilölle, joka luuli tietävänsä historiasta paljon.

Juokseva koira

 

Eräs ystäväni vaivaa päätään selvittelemällä, mitkä skraadut ovat muuten vain aiheutuneita, mitkä jonkun lystikseen rahnuttamia ja mitkä erittäin vahaa eli ainakin 10 000 vuotta vanhaa kirjoitusta.. Viimeksi mainittu viittaa Vinça-kulttuuriin ja vastaaviin.

Viimeisimmässä kirjassaan Harald miettiin aiheellisesti, miksi Brandenburgin portin päälle Berliiniin nyt taas välillä nostettu nelivaljakko on naisjuman ohjaama. Kysymys on aiheellinen. Minunkaan tietääkseni nelivaljakko, joka on hankala keksintö, ei kuulu naisjumalien työehtosopimukseen.

Jutun kuvassa on muun muassa roomalaisen Vitruviuksen muistiin merkitseviä koristenauhoja, joista löytyvät hakaristi, juokseva koira ja muut.

Blogini keskustelussa on ollut se vika, että hakaristi on nähty yhtenä kuviona, vaikka se on ollut vuosituhansia nimenomaan koristenauha. Ihmisillä on hinkun tuollaisiin. Kivenhakkaajat luultavasti ovat hekin hyvillään.

Ja siellä pohjalla on kultainen leikkaus, joka ilmenee myös simpukassa eli näkinkierässä. Mittakaava muuttuu mutta kuvio ei.

Muistakaamme, rakkaat veljet ja sisaret, että risti on yksi näistä koristenauhan elementeistä, vakka viihdekirjailijoina lyömättömät evankelistat keksivät yhdistää sen roomalaisten kidutslaitteen erääseen muotoon niin että syntyi tolppa ja sille poikkipuu. Pikku jättiläisestä voi katsella aikansa kuluksi Andreaksen ristiä, kreikkalais-katolisia ristejä ja muita rasteja.

Minulle ja perheelleni oli Amerikassa uutta, että “numero” on ‘#' eli monien puheessa nykyisin “risu”. Vähän aikaa sitten, sata vuotta, Britannien toreilla kirjoitettiin rihvelitaululle esimerkiki omenoista “1 £ # 5 d’” eli naula eli pauna (pound) viidellä pennyllä. Lyhenne “d” on peräisin latinan yksiköstä “denarius”.

Me suomalaiset voisimme kyllä erota EU:sta siksi, että se markka oli niin hyvä, sekä valuutta että painomitta ja muuten sama sana ja asia kun “merkki”, siis mikä tahansa. Ja sitä me haluamme olla, mitä tahansa. Ellemme mitä kulloinkin.

Kieltämättä näin unta topologiasta. Pidän niin kovin venyteltävästä ja paukueltavasta geometriasta. Kaksi esimerkiksi ilmapallosta väänneltyä säilyy samoina vaikka ne vetäisi keskenään solmuun.

Ajattelin näyttää lapsille Moebiuksen nauhan. Sen tekemiseen riittää paperi ja tippa liimaa. Saksien avulla saa ihmeitä aikaan. Leikataan siis liuska, jonka toinen päää kierretään ympäri eli selälleen ja liimataan sitten renkaaksi.

Siinä on sitten keittiön pöydällä esine, jolla on vain yksi pinta. Sen voi todeta kuljettamalla sormeaan pintaa pitkin. En muista, mistä korkeamman matematiikan tutkimuksesta tietoni on peräisin. Ehkä se ol Ilmari Jäämaan “Ajanvietteen ihmekirja”, joka ilmestyi ennen sotia.

Eri puolilla maailmaa on vakavia fyysikkoja, jotka tutkivat muassa painovoiman salaisuutta. Joidenkin mielestä litteä, savo-karjalaista limppua muistuttava maailmankaikkejus, joka ei ole ääretön, vaikka onkin rajaton, ei ehkä ole lopullinen kuvaus. Jospa maailmankaikkeus on luuppi eli sissilmukka. Jos se on moniulotteinen Moebiuksen nauha?

Jos näin on, esi-ihmiset olivat oikealla asialla kiintyessään menandereihin, hakaristeihin ja kaikenlaisiin juokseviin koiriin. Nämä koristeraidat eivät pääty mihinkään, ja jos sellaisen vetäisee vaikka ympäri temppelin räystäiden, kuten on tehty, niin siinä on Ateenan työväen palloilijoilla ihmettelemistä.

Itse asiassa fuuga ja hiukan yleisemmin polyfonia on silmukka. Se ei lopu. Se on sen ero verrattuna laulelmaan ja iskelmään. Tänään kuuntelen tässä, miten hippiäinen nimeltään Jörg Halubek soittaa erinomaisen hienosti uruilla näitä perusteoksia, fantasioita ja fuugia ja canzona päälle ja pari pastoraalia ja tietenkin pienen g-molli-fuugan (BWV 578). Levyllä on syvällisesti tjoho musiikkiin kuuluvaa kulkusten helinää ja tuulen suhinaa. Diskreetin matematiikan tuolla puolen löytyy sävellyksiä, jotka parantavat yskän.

Senhän toki tiesitte?

Luut kolisevat

 

Vanhassa valokuvassani Manuel Castells allekirjoittaa kirjaa ja Pekka Himanen katsoo vierestä. Toisella puolella seisoo Erkki Tuomioja. Paikka on hieno hotelli lähellä Berkeleyn yliopistoa. Kassini ei näy kuvassa. Se oli lattialla vieressäni ja sisälsi vääjäämättömän kertomuksen lähitulevaisuuden kulusta, matkasta uuteen.

Kun nyt poimin hyllystä merkityksensä säilyttäneitä teoksia erääseen valikoimaan, paperinkeräykseen menevässä pinossa ovat myös enimmät tietotekniikan kirjat. 

Jutun oikea kuva on New Yorkista. Olin näyttänyt nuoremmalla pojalleni paikkoja, joissa kirjailijat istuksivat ennen. Sellaisia kuin Alqonquin. Samoihin aikoihin hän löysi itse Pariisissa Shakespeare & Co. -kirjakaupan ja selvästi painoi mieleensä, kun kerroin, mitä Gertrude Stein oli sanonut Hemingwaystä ja miksi Hemingway oli kirjoittanut, että Pariisi on nuorelle miehelle liikkuva juhlapyhä (movable feast - suomennoksen nimi on laimeasti “Nuoruuteni Pariisi”).

Goncourtin päiväkirjaan merkityn perusteella olin kuvaillut Maupassantin huomiota herättävää käyttäytymistä Flaubertin hautajaisissa ja muistiin merkittyvjä Turgenevin pohdintoja romaanitaiteesta. Ne katkesivat, kun rouva tuli taluttamaan Zolan korvasta kotiin. Emile! Taiteilemaan!

En oikein tiedä, mitä ajatella. Tekoäly… Ei se ole teeskentelyä. Kokeilen Open AI:ta.

https://beta.openai.com/docs/guides/completion/introduction 

Se piru käänsi roomalaisen runoilijan C. Valerius Catulluksen säkeen oikein. En edes sanonut, että kirjoitin latinaa. Vastaus tuli englanniksi ja on suomeksi “miksi viivytät kuolemaasi”. Quid moraris emori.

Kuin edelle kirjoittamaani Alqonquinia, vaikka tiesin. Kone sanoi: amerikkalainen alkuperäiskansa.

Kirjoitin “Dorothy Parkerin sutkaus” (witticism), kone vastasi (suomennan tähän) “Jos haluat tietää, mitä Jumala ajattelee rahasta, katso kenelle hän antaa sitä.”

Kokeilin hakua “kvanttikenttäteoria” ja pyysin vastauksen “yhteenvetoa 1q2-vuotiaalle. “Quantum field theory is used to describe the behavior of particles and other particles in space. It is based on the theories of special relativity and quantum mechanics. It says that particles are made up of fields and that the interactions between particles are determined by the fields.” Kvanttikenttäteoriaa käytetää nkuvaamaan kappaleiden ja muiden hiukkasten käyttäytymistä avaruudessa. Se perustuu erityiseen suhteellisuusteoriaan ja kvanttimekaniikkaan. Sen mukaan kappaleet muodostuvat kentistä ja kappaleiden vuorovaikutuksen määräävät kentät.

Voin katsoa “kentän” ja lukea, että niitä on yleisiä ja paikallisia ja niille on yhteistä, että niillä on jokin arvo tilassa ja ajassa jokaisessa pisteessä.

Ohjelmassa on chat, joka tuntuu tekevän 20 vuoden tietokonekokoelmani tarpeettomiksi. Kysyin huvikseni Groucho Marxin sanontoja, joita minulla on siis itselläni varasto. Chat vastasi heti ja vinkkasi parempii verkkokokoelmiin. 

Olin unohtanut senkin, että ihminen voi olla onneton,vaikkei hänellä olisi sukulaisia Kansas Cityssä. Näin on, koska Groucho sanoo niin. 

Kysyin mistä löydän W. Stevensin runon mustarastaasta - Kaksi sekuntia, ja Poetry org näytti sen minulle. Olin kolmea mieltä, niin kuin puu, jossa on kolme mustarastasta.

Kysyin ajankohtaisesti Suomen sodissa kuolleitten lukumäärää 39-44. Vastaus oli Suomen sota-arkiston antama luku, joka on tietääkseni harvinaisen tarkka. Tästä pn 10 vuotta kun keräsin näitäkin tietoja aika vaivalloisesti sotasurmaprojektin sivuilta.

Johtopäätös? Olen lukenut Kalevi Sorsan, Antero Jyrängin ja Erkki Tuomiojan toimista omana elinaikanani. Tiedän että puhe on hyvin viisaista miehistä,  jotka historia tuntuu sivuuttaneen henkeään pidätellen.

Siksi kysyin koneelta: milloin Ukrainan sota päättyy. Vastaus: Valitettavasti asiaa on vaikea ennustaa. Sota on jatkunut vuodesta 2014 ja osapuolten neuvottelut ova toistaiseksi olleet tuloksettomia. 

Isiä

 

Vanhemman poikani sommitelma talteen panemistaan isoisiensä kunniamerkeistä. Toinen puoli on siis minun isäni, mukana harvinainen Suomen lentomerkki honoris causa, jossa hakaristi oli siis ton ajan (1941) ilmavoimien virallinen merkki, jota muuten ei käytetty Saksan ilmavoimissa. Tuo myönnettiin Tuuloksen tulenjohdosta lentokoneesta käsin. 

Äidinisä oli lääkintäeverstiluutnantti. Pienoiskunniamerkki VR 2 on aika harvinainen ja liittynee siihen, että saaja leikkasi keskussotilassairaalaa vetäessään kesällä 1944 käytännössä vuorokaudet läpeensä. 

Hallussani on valokopio sotilaspassista vaimoni puolelta sukua: talvisota joukkueenjohtaja Summa; jatkosota komppanianpäällikkö Kiestinki, Ihantala. Kaapissa on jopa saman miehen helmoista rispaantunut 20-luvun mallin mukainen mantteli, joka kulki mukana tuon tien.

Sokean kirjasto

 

Kesti monta päivää tajuta, miten ihastunut olin Albertinkadulla. Verukkeita: olin miettinyt pääni puhki kirjan, e-kirjan ja elokuvan suhteita, nuorten lukemistottumuksia ja niiden muuttamista ja potenut dementiaa. Autonkin olin jättänyt Ison Omenan kellariin ja jatkanut siitä taksilla.

Toisperäisen taksinkuljettajan ensimmäinen kysymys oli: onko Albertinkatu Helsingissä. Huomasin muistavani kokonaan Helismaan keskinkertaisen laulelman hämähäkistä, kilpikonnasta ja etanasta, jotka katsoivat kortilla, kuka lähtee käymään luona trokarin Albertinkadulla.

Trokari tarkoitti pimeän pullon myyjää ja pimeä pullo oli väkijuomaa, useimmiten selluloosaspriipohjaista Pöytäviinaa, jota myytiin lakia rikkoen tavanomaisesti tai ammattimaisesti yksityishenkilöiden toimesta. Sörnäisten Kurvissa sai helposti viinan hinnalla pullollisen vettä ja Vesijohtoliike Huberin puhelinnumeron, tai turpaansa.

Isäntäni oli vähä vähältä menettänyt näkönsä saatuaan pahan sokeritaudin. Nykyisin sanotaan suomeksi diabetes. Se ei kuitenkaan estänyt häntä toimimasta kirjojensa kanssa. Viisi lehteä hän kuunteli näkövammaisten kirjaston laitteella ääneen luettuna joka päivä.

Kuvan kirjan kansi on henkilötietolain velvoituksesta osittain peitetty niin ettei siitä saa selvää, Kysymyksessä on tuosta kirjastosta löytyvät Mickey Spillanen “I the Jury”. Otin sen suomennoksesta otsikon ensimmäiseen Kanavan julkaisemaan esseeseeni, joka muuten käsitteli J.S. Bachia - “Minä olen tuomari”.

Lapsuuteni kirjakaupassa oli tuon suomenkielisen niteen vieressä toinen saman kustantajan (Ilmarinen) julkaisema teos, “Velda vimmastuu”. Luin puolitoista näistä kahdesta taannoin. Käsittämätöntä moskaa. Jos joku haluaa opiskella huonosti kirjoittamista, mitä suosittelen, tässä olisi oppikirjoja.

Tästä olimme isäntäni kanssa samaa mieltä ja siitäkin, että Patricia Highsmith onnistui vain muutamassa teoksessaan, mutta onnistui niissä todella hienosti. Vain tämä henkilö tunsi kaappijumalani, joka on Jacques Futrelle. Vuonna 1913 ilmestynyt “Ajatuskone” on ilman muuta paras koskaan kirjoitettu jännitystarina ja se on jopa suomennettu.

Minulla on pyhä kirja, Tammen 1962 ilmestynyt “Salapoliisikertomuksia”. Simenon, Doyle, Chesterton, Chase. Christie, Sayers, Wallace, Hammett. Suomentajina mm. Tuoma Anhava, Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner.

Nyt kirjoittamastani näen, miten toivottomalla asialla olen. Ensinnäkin me olimme kaksi vanhaa miestä, toinen näkönsä menettänyt. Juhlamenojen ohjaajana oli vielä yksi professori, pienen ikänsä kirjastossa työskennellyt.

Mielenkiintomme kohde on yhtä vanhentunut kuin sana “salapoliisi”. Käsi pystyyn - kuka on tavannut tai nähnyt oikean salapoliisin?

Kaksi tai neljä serkkuani on ollut rikostarkastajia, josta tulee mieleen Maigretin ranskan “inspecteur”. Ranska on kavala kieli. “Instructeur” on opettaja ja tosi hieno kaiken tietävä lehtori on ranskaksi “agregé”. Sanoin herra Kukkaselle Père Lachaisen hautausmaan nurkalla olevani sellainen. Hän meni tosi vaikean näköiseksi. Sanoin lohdutukseksi tutkineeni sivilisaatioita 11 kielellä. Hän kääntyi kantapäillään ja vei seppeleensäkin pois mennessään. Mieleeni tuli Clairin elokuva, jossa hautajaissaattue menee vähän läskiksi, kun arkku on karata rattailta.

Varokaa voittajat

 

Esimerkki voitosta ja oikeudesta on Suomen kohtelu vuosina 1940 ja 1944. Suomi siis hävisi eli joutui voitetuksi. 

Muiden ohella minulle on lapsuuudessani ja nuoruudessani selitetty, miksi Suomen oli luovuttava kokonaisesta maakunnasta, Karjalasta. Olisin ehkä ymmärtänyt asian, ellei sitä olisi selitetty minulle.

Käsitin asian niin, että on hienoa, kun on paljon maata. Se on hienoa, vaikkei sitä maata tarvitsisi eikä sille olisi mitään käyttöä. Käsitän asian edelleen niin, mutta samaa mieltä en ole.

Ensin puolet ja sitten neljännes Suomessa äänioikeutetuista arveli sodan jälkeen, että Suomi oli hyökännyt yksissä tuumin Saksan kanssa Neuvostoliittoon, käynyt sotaa, aiheuttanut tuhoa ja joutui nyt korvaamaan sen. Hinnaksi tuli maata, tavaraa ja suuret maksut, joita sanottiin nimenomaan sotakorvauksiksi. Velvollisuutemme oli nyt veljestyä näiden naapureiden kanssa. Katselin oikein kirjoista, miten voi tulla jälkikäteen veljeksi. Vieläkään en tiedä, millaisia geenejä tuohon tarvittaisiin.

Koska todisteet näyttivät mielestäni kuitenkin viittaavan siihen, että Talvisodan oli aloittanut Neuvostoliitto vedoten etenkin Leningradin eli nykyisen Pietarin kaupungin puolustamiseen, rauhanteossa sotien päätyttyä keskityttiin kesäkuun 1941 tapahtumiin, mutta marraskuusta 1939 ei puhuttu mitään. Se oli voittajalle ikään kuin varminta. Kun oli myös vihjailtu, että vaaran Leningradin kaupungille aiheuttaisi aina ahne Englanti.

Kun kuitenkin jossain ilmeni jupinaa 1940 Talvisodan johdosta vietyjen alueiden valtaamisesta takaisin, siihen vastattiin, että Suomi oli hyökännyt tavattoman paljon kauemmas, Syvärille ja ympäri Äänisjärven. Ne alueet eivät olleet milloinkaan kuuluneet Suomeen, mutta Saksan sodan päämääriin ne sisältyivät. 

Tosin Natsi-Saksan päämäärä ei ollut minkään nimetyn alueen valloittaminen Neuvostoliitolta, vaan koko valtion murskaaminen. Suomalaiset hapuilivat perusteluja kielisukulaisuudesta ja jopa geologiasta eli vuoriperästä ja nolasivat siinä itsensä pahasti. Juuri samalla perusteella Ruotsi olisi voinut vaatia suuren osan Suomesta omakseen.

Putinin Venäjä ilmoitti aikovansa hävittää Ukrainan valtion eli siis sen poliittisen järjestelmän, ja hyökkäsi. Ukrainan alueen ja kaiken mitä siihen kuului, se aikoi pitää ja sulauttaa itseensä. Tätä nykyä Venäjällä puhutaan Donbassin alueen valloittamisesta. Krimin niemimaa heillä on jo, mutta Krimin historia on toisenlainen kuin Ukrainan.

Olen sillä tavalla tyhmä, että en ymmärrä ajatusta. Jos omistaisin perunapellon Espanjassa, esimerkiksi Andalusiassa, jossa kuulemma on ajoittain kaunista, ja Portugali valloittaisi petunamaani antaen ymmärtää, ettei minulla ole sinne enää asiaa, olisin kummissani. Ehkä siirtyisin ranskalaisiin perunoihin.

Isoisäni ja isoäitini omistivat ennen kumpikin tahollaan pari peltoa alueella, jotka ovat nyt jo kauan olleet Venäjää. Nuo pellot ja pieni laidun ovat rumia ja tarpeettomia. Niille on kertynyt runsaasti muovi- ja muuta jätettä, ja kasvillisuus on etenkin myrkkyputkea.

Viimeksi kirjoitin saksalaisomaisuudesta. Kukaan ei tarttunut siihen, minkä lykkäsin tuonnemas eli tähän päivään. Treuhand…

Kun Saksan Demokraattinen tasavalta oli 1990-luvun alussa kaatunut ja lakannut olemasta olemassa Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä, jouduttiin miettimään, mitä tehdään tuon lakanneen valtion alueella olevalle omaisuudelle, esimerkiksi maatiloille ja tonteille, toreille ja teille, ja miten suhtaudutaan vaatimuksiin, jotka omaisuutensa itään menettäneet saksalaiset kohdistaisivat Saksan liittotasavaltaan. 

Nämä asiat eivät kuulu yleissivistykseen. Onneksi ne eivät kuulu myöskään tähän kirjoitukseen, sillä tilanne oli toinen. Kokonainen valtio lakkasi niin ettei kukaan voinut tulla esittämään vaatimuksia sen puolesta. Suomi ei lakannut 1944 eikä myöhemmin, mutta sitä kysymystä ei ole käsitelty paljon, mitä tapahtui, kun Suomen valtio luovutti vieraalle valtiolle maata, jota se ei ollut koskaan omistanut. 

Ukrainan selvittely ei ole alkanut, koska sota jatkuu. Luulen että edessä on maailmantaloutta pahasti ravisteleva tapahtumasarja. Kannattaa nauttia sodasta. Rauha tulee olemaan jokseenkin kauhea.

Mittojen mukaan

 

Puutarha-alaa ihmettelen. Olisi hieno tilaisuus lyödä rahoiksi, mutta mitään ei kuulu, ei näy.

“Tyylikäs pensas juuri sinun pääsi mukaan. Tyylikkäät värivalikoimat.”

Pään pensaaseen paneminen saavuttaa yhä suurempaa suosiota meillä, Venäjällä, Pohjoismaissa, ympäri Eurooppaa - vain ei Ukrainassa. Mutta kaupoissa ei näy pensaita, enkä usko, että kovinkaan moni on yhtä ylellisessä asemassa kuin minä, jolla jo on omat pensaat. Seison tässä omalla pohjallani. Vai mahdanko seisoa? Pitäisi etsiä jostain lasten syndit ja katsoa, josko ne sopisivat. “Syndi” on yhtä kuin reisisuojus. Sellaisia hankittiin pihapelejä varten, koska jääkiekko kopsahtaa kipeästi.

Itse olen kaipaillut polvisuojuoksia, kun olen ajatellut mennä nöyristelemään pankkiin, mutta sitten onkin käynyt niin, että tuon kerjuupuolen voi nykyisin hoitaa sähköisesti. En tarkoita verkkolomakkeita ja niihin liittyvää keskustelua tekoälyn kanssa, korkeintaan 180 merkkiä.

Myös tähän blogiin on alkanut tulla kommentteja, joissa sanotaan median eli luultavasti Ylen ja Helsingin Sanomien levittävän arvotonta propagandaa tai arvottomia kirjoituksia. Siksi kommentoijat kehottavat työntämään pään tukevasti pensaaseen. On turha lukea, katsella tai kuunnella.

En tiedä, mitä kirjoittajat ajattelevat. Olisiko mielessä, että voisi etsiä laatikosta pelikortit ja viettää aikansa heittelemällä kortteja sopivan matkan päähän saapasvarteen. Kyllä niitä voisi taitavasti heittäen muutama osuakin.

Kerran luin lavataikurista, joka oli niin mahdottoman etevä että heitti kymmenen metrin päästä pelikortilla pienehkön vesimelonin halki. Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että on se mahdollista, vaikka vaatisi varmaan kymmenen vuoden harjoittelun. Sitä taas en usko, että Willie Garvin olisi heittänyt kirveellä miehen mittaisen puun halki. Kyllä sellainen kasvava puu joustaa niin pahasti, että halkeamatta jää. Sitä vastoin maahan asetellun halon voisi saada heittämällä halki, mutta kyllä sitäkin oppiessa menisi paljon varpaita.

Kirotuksi väitetty media kertoo, että venäläiset suhtautuvat edelleen tyynesti sotaansa Ukrainassa. Myöskään vaikeaksi kuvaamani venäläisomaisuuden varastaminen länteen sotakorvauksiin käytettäväksi ei tunnu hätkäyttävän.

Se median levittämä tieto pitää paikkansa, että toissa päivänä oli talvisodan alkamispäivä. Talvisota alkoi vuonna 1939. Tämäkin on totta

Tanner ja Ryti olivat varmoja, että sotaa ei tule. Tanner jopa tunnusti tämän mielipiteen muistelmissaan. Ryti ei kirjoittanut muistelmia (mutta hänestä on juuri ilmestynyt uusi elämäkerta). Paasikivi väitti Talvisotaa Erkon sodaksi. Tulkitsen että Paasikivi halusi näin uskotella, että hän olisi nähnyt sodan alkavan ja koettanut varustautua siihen jotenkin. Näin ei ole. Mannerheim oli viisas mies. Hän vain piti tilannetta hyvin vakavana. 

Puolustusministeri Juho Niukkanen ei uskonut sodan syttymiseen vielä sen päättymisen jälkeenkään.

Mannerheim ja Ryti olivat kyllä hyvin valmiita heti 1.12. Tuonan päivänä Mannerheim ei uhannut erota, koska häntä ei ollut vielä nimitetty. Presidentti Kyösti Kallio oli kyllä hyvissä ajoin allekirjoittanut asiakirjan, jolla ylipäällikkyys sirrettiin, Rytin hallitusneuvottelujen ensimmäinen päätös oli, että Kekkosta ei sitten oteta ministeriksi. Tutkimuskirjallisuudessa ei mainita tämän asianomaiselle tuskaa aiheuttaneen päättäväisyyden syytä. Syy lienee ollut Kekkosen epäluotettavuus.

Rongorongo

Luopioisissa on järvessä saari, joka ääriviivoistaan päätellen näyttäisi olevan rongorongo-kirjoitusta sellaisena kuin sitä näytetään Harald Haarmannin kirjassa maailman harvinaisimmista kielistä.

Miten tuo saari on päätynyt tänne Pääsiäissaarelta, josta sekä kieli että kirjoittajat on hävitetty, jäänee myöhemmän tutkimuksen varaan.

Kuva on joka tapauksessa tuttu. Siinä on Helsingin hovioikeuden täysistunto pohtimassa lausumaa nimitysasiassa. Vuosi on 1998. Voisin luetella nimiä, mutta ne löytyvät tätä nykyä Honkanummen hautausmaalta.

Muistan asian oikein hyvin, vaikka olinkin joutunut siirtymään pannuhuoneen puolelle esteellisenä. Se oli samaa viikkoa, kun hyvä ystäväni, hovioikeudenneuvos N.M. sanoi painokkaasti:” Tietenkin minä olen oikeassa Minä olen aina oikeassa.” Ja minä vastasin siihen:”Niin olet, paitsi silloin huhtikuussa parjantaina, kun luulit hetken erehtyneesi.” En edes täsmentänyt, että se olikin vuoden 1895 ulosottoasetus, joka oli erehtynyt, kuten todettiin ja allekirjoituksella ja sinetillä varmistettiin.

Delubra deum festa velamus fronde per urbem eli verhoamme kaupugin ympäri juhlaköynnöksin jumalien temppelit. Luin pitkästä aikaa latinan sanakirjan (Salmi-Linkomies). Kirja oli hyvä mutta juoni hiukan hyppelehtivä.

Olen samaa mieltä kuin Finlandia-palkittu Iida Rauma. Sanon saman kuin hän kiitospuheessaan, mutta vielä terävämmin. Asian taustana on aamutelevisio, jossa tänä aamuna maatalouden tuesta ja luonnonsuojelusta puhuttaessa yksikään ammattipoliitikko ei kyennyt olemaan mitään käsitettävää mieltä mistään asiasta.

Sitä voisi kauhistellakin. “Keskustapuolue ei ole toiminut poikkeuksellisesti toimiessaan poikkeuksellisesti.” “Tekisin jotain jos tekisin jotain”, lennätetään maapallon toiselta puolelta.

Pari kertaa joka virkkeessä toistetaan, “kuten keskustelukumppanini juuri sanoi” ja kolme tai neljä kertaa “niin kuin”.

Lukutaito, josta olemme huolissamme, ei tarkoita tekstin lukemista. Sinä, joka nyt luet tätä, panet peliin koko persoonallisuutesi. Tämä ei ole rongorongoa, vaan suomea, jota olet osannut aina. Merkit silmissäsi ovat oman keskushermostosi esimuokkaamia ja silmiesi kautta kulkeva sekoittuu ennen kokemaasi, tulevaisuudessan pelkäämääsi ja yöllä unessa näkemääsi.

Minä olen vanha mies, minä. Yöllä kävin pyyhkäisemässä Niveaa nilkkoihini. Kuiva nahka. Rasvaaminen on parempi tapa kuin raapiminen.

Nitor niveum, luin unessa tekstin, jonka kirjaimet oli ripustettu pyykkinarulle. Luotan valkeaan. Näin luin, vaikka näkemäni kirjaimet oliva turkoosin värisiä. Teksti tuli sanakirjani sivulta 192.

Kun sitten nousin keittämään kahvia ja kirjoittamaan tätä, ulkona oli aivan niveaa eli suomeksi lumista. Se sopi minulle aivan erinomaisesti. Kun olen lähettänyt tämän kirjoituksen, luen taas kerran Malaparten teoksesta “Kaputt” sen kuuluisan kohtauksen Laatokkaan jäätyneistä hevosista, joiden jähmettyneitä päitä suomalaissotilaat käyttivät istuiminaan. Tarina on tuttu ja tehoava, koska se on täyttä pötyä ja esitetään rintamakirjeenvaihtajan laatimana totuutena. Minun tulee siitä usein mieleen toinen alusta loppuun valehdeltu kirja, Hellerin Catch 22 eli “Me sotasankarit”, jossa esiintyy majuri Majuri Majuri Majuri) ja Yossarianin huora, joka ponkaisee milloin mistäkin hirmuista veistä heristäen.

Saksalaisomaisuus

Nyt on otettu puheeksi, että länteen jäädytetyt venäläiset varat osoitettaisiin Ukrainalle. Venäjä olisi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa tuhot.

Itse olen sitä mieltä, että jälleenrakennus olisi rahoitettava ja tuhot katettava venäläisistä varoista. Hyökkäyssota on kaikkea sitä, mitä oikeusvaltio haluaa estää:  väkivaltaa ja nyrkkivaltaa.

Piintyneenä lakimiehenä mainitsen kuitenkin pari asiaa.

Ajatus ei ole uusi, vaikka sellaista on väitetty. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi velvoitettiin luovuttamaan välirauhansopimuksella saksalaisoamsiuus sodan voittajille eli tässä tapauksessa Neuvostoliitolle.

Mielestäni yllättäen tuo määräys koski myös Saksan kansalaisia ja myös heidän yksityisomaisuuttaan. Ainakin 147 kiinteistöä siirtyi Neuvostoliitolle, niistä eräitä Helsingistä ja Espoosta. Hieman vaikeasti löydettävien asiakirjojen mukaan joissakin tapauksissa ajauduttiin jopa häätöihin, kun Mannerheimintien kerrostalon omisti Saksalaisen omistajan suomalainen vaimo.

Neuvostoliitto perusti Suomeen osakeyhtiön, jonka nimeksi tuli Seximo Oy. Se alkoi hallinnoida suomalaisia osakkeita ja teollisoikeuksia. 

En ole yksityiskohtaisesti selvillä, miten lauttasaarelaisesta konepajasta tuli Konela Oy, joka toi maahan kaikkia neuvostoliittolaisia autoja Pobedasta Gaziin. Ainakin yhtiö oli Neuvostoliiton omistama ja joitakin vuosia Suomen toiseksi suurin autojen tuontiliike.

Moni lukija saattaa muistaa, että itäautot olivat hinnaltaan halpoja. Etenkin italialaisen Fiatin suunnittelema Lada oli hyvin näkyvä ja suosittu kulkuneuvo.

Ammattini ja taustani vuoksi tunnen patenttien, tekijänoikeuksien ja tavaramerkkien kohtalon selkkausten jälkeen. Periaatteessa Neuvostoliitto vei toisen maailmansodan päätyttyä Saksan itävyöhykkeeltä koneet ja  merkitsi nimiinsä sellaiset tavaramerkit kuin BMW, Basf, Carl Zeiss jne. Työntekijät siirtyivät puolestaan laajasti länteen. Kuuluisin heistä oli Peenemündestä suoraan Yhdysvaltoihin kiidätetty rakettispesialisti Wernher von Braun. Tutkijoiden ja insinöörien tarinasta on muun muassa kirja “The Paperclip Conspiracy”. Kortistoihin merkittiin glemmarilla ne henkilöt, joita ei syytetty sotarikoksista, koska he olivat tärkeitä teollisuudelle.

Rauhansopimus ylitti kansallisen lain. Ajatus on täsmälleen sama kuin meillä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Oli säädettävä eduskuntalaki, jotta päästiin rankaisemaan takautuvasti sotasyyllisinä etenkin henkilöitä, jotka eivät olleet sotasyyllisiä. Varmuuden vuoksi Talvisodasta ja Saksan ja Neuvostoliiton liittosuhteesta 1939-1941 ei saanut puhua oikeudenkäynnissä mitään.

Monista tutkimuksista huolimatta on epäselvää, oliko tuo Suomen oikeushistorian rumimpiin kuuluva laki muutakin kuin Paasikiven ja Kekkosen toimenpidesarja, jolla haluttiin välttää pahempi vaihtoehto, eli maan miehittäminen tai ainakin sen yrittäminen, ja samalla taluttaa Eduskunta ja Valtioneuvosto vuosikymmeniksi tasavallan presidentin komentoon. 

Jotkut asiakirjat ovat lännessäkin edelleen salaisia. Mitä olisi tapahtunut, jos suomalaiset olisivat työntäneet Rytin ja kumppanit Nürnbergin oikeudenkäyntiin? Vallitsevan käsityksen mukaan siellä suomalaisia vastaan ilmoitettu juttu olisi jätetty tutkittavaksi ottamatta, koska Potsdamissa ja Teheranissa oli sovittu toisin. Vallitsevan tulkinnan mukaan USA ei olisi tehnyt mitään, jos Suomi olisi vedetty itäblokkiin eli Neuvostoliiton kaitselmukseen. Neuvostoliittohan perusti 1945 siirtomaajärjestelmän, johon jotkut uskoivat ja monet olivat uskovinaan. Oli pidetty vaaleja, joissa yllättäen voittivat Neuvostoliittoon uskovat, sosialismiin toivonsa panevat kansalaiset. Väkivaltaa ja sillä uhkaamista nimitettiin ystävyydeksi. Ja vuosikymmeniä sosialismin jälkeen Putin-raukkakin yrittää laajentaa ystäväpiiriään, ulkomaille.

Nyt Venäjä ja Ukraina ovat sodassa, mutta puhetta on myös muissa maissa olevasta venäläisomaisuudesta. EU:n maat, Englanti ja Yhdysvallat eivät ole sodassa Venäjän kanssa, eikä siis myöskään Suomi. Siten alussa esitetty ajatus noiden rahojen osoittamisesta Ukrainalle on tavattoman mutkikas. Taustakysymys on vielä vaikeampi: laillisuudesta kiinni pitävä valtio on alakynnessä niistä piittaamattomaan verrattuna.

Vyöhyke

Tässä ei ole puhe runoista, vaan köyhyydestä.

“Vyöhyke”, zone, oli Pariisissa se surkea alue, joka sijaitsi vanhan kaupunginmuurin seudulla eli kaukana. Muuri oli pystyssä sotilaallisin syin, saksalaisia, englantilaisia ja muita perkeleitä vastaan. Se merkitys meni. Ryysykansa jäi. Muutamia vuosikymmeniä sitten Pariisin kehätie rakennettiin sen päälle. Vyöhykkestä ei ole juurikaan merkkejä maastossa eikä liioin muistissa.

Tuo Apollnairen runo “Vyöhyke” eli Zone on koulukirjakamaa; kirjoittaja kuoli 1918. Tekstissä on riittävät viitteet kadunnimineen kaikkineen. Vaikka kirjoittaja ei ollut juuri millään tavalla poliittinen, hänen tuotannostaan puuttuu monumenttien Pariisi. Se ei ole ihmekään, koska hän oli vain osittain ranskalainen, puolalaista juurta.

Tutkijat ja lukijat jäävät varaan Ranskassakin siihen luuloon, että puhe on nykyajan ihmeistä ja siis varhaisesta modernismista. Puhe on itse asiassa aikojen murtumisesta, ja se on toteutettu todella hienosti. Teksti on itse asiassa tännä nöyryytettyjä ja alistettuja ihmisiä ja antaa aiheen miettiä.

Maailmansodan jälkeen surrealistit ja muut palasivat suurin joukon kääntelemään taiteellisesti taiteellisia pikku ongelmiaan. Myös muotiin palannut kommunismin aate teki parhaansa peittääkseen ihmisen esimerkiksi “työläisen” hahmon taakse. Pitkin Eurooppaa ja esimerkiksi Suomessa merkittävä osa näistä “työläisistä” ja heidän paratiisin rakentajistaan olivat filosofian maistereita tai lehtimiehiä.

Aika harva oli yhtä suorapuheinen kuin modernisti Virginia Woolf, joka kirjoitti merkintöihinsä, ettei mikään inhota häntä niin kuin palvelusväki.

Saksassa oli 1800-luvulla noin 365 merkittävää kaupunkia, joista monilla oli eriskummallsin tittelein koristettu hallitsija ja tällä valtaa tai sitten ei. Jossain oli vallassa ruhtinas-arkkipiispa. Entiset hansakaupungit olivat joskus olleet itseään hallitsevia kauppapaikkoja. Niistä on jäljellä eräiden kaupunkien autoissa rekisterilaatta, jonka ensimmäinen kirjain on ‘H’. Kuten Hampuri tai Bremen. HH ku Hansastadt Hamburg, se sama, jonka liittoutuneet polttivat karmealla tavalla.

Ranskasta pitäisi lukea esimerkiksi eräs kolmiosainen kirja ymmärtääkseen, että siellä on oikeastaan vain yksi kaupunki, Pariisi, ja että Välimeren ranta taajamineen on jotain aivan muuta, ja että kaikille opetettu ajatus yhtenäisestä maasta, kansasta, kielestä ja kulttuurista on valhe, joka paljastui jo yli 200 vuotta sitten. Perättömyyksien hihkuminen kansalaisille ei ole millään muotoa Trumpin ja Putinin keksintö. Jo Napoleonin mielettömiin sotiin marssittiin huutaen “vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus”. Sen jälkeen tämä väitetyt tavoitteet ovat olleet vähemmän esillä. 

Mutta kerran oli olemassa yksi Euroopan hienoimpia valtioita, Burgundi, jolla oli maita Pohjois-Italiasta nykyiseen Hollantiin. Juuri sieltä nousi mahtava maalaustaide ja musiikki. 

Ranskalasten kärkikaartissa oli sata vuotta sitten yllättävä määrä ulkomaalaisia. Lorca, Picasso, Dali, Bunuel vaikuttivat elokuvassa. Belgialaiset Simenon tai Hergé olivat monin tavoin havaittavan ei-ranskalaisia, äidinkielestään huolimatta, ja samon chansonin suuri nimi Jacques Brel. Chansonissa muuten Aznavour oli armenialainen ja Yves Montand alkujaan italialainen.

Suurissa “isänmaanystävissä” näkee vähän samaa. Napoleon oli korsikalainen, joka ranskalaisten mielestä on näkyy ja kuuluu, ja Hitler oli itävaltalainen. 

Uskaltaisikohan samaan hengenvetoon sanoa, ettei Mannerheim ollut mieleltään eikä kieleltään mitenkään perikuvallisen suomalainen hänkään. Kansalaissodan alkaessa hän oli viisissäkymmenissä ja oleskellut Venäjällä, jossa hän nautti suurta luottamusta, hyvinkin 30 vuotta. Ja merkinneekö tuo sitten mitään, mutta ovathan Englannin ja Ruotsin kuningashuoneet merkittävän ulkomaalaisia. Mountbattenit omaksuivat tuon nimen Battenbergin aatelissukuunsa 1917.

Kaikkein ranskalaisin lyyrikko Apollinaire oli siis oikeastaan nimeltään Guillaume Albert Vladimir Alexandre Apollinaire de Kostrowitzky, kunnes sai paperit kahta vuotta ennen kuolemaansa ja siirsi yhden etunimistään sukunimekseen.

“Tulista viinaa juot kuin elämää

elämääsi juot kuin viinaa 

Lähdet Auteil’n suuntaan tahdot palata kotiin jalan

nukkumaan  Oseanian Guinean jumalien kanssa

ne ovat erilaisia eri uskonnon Jeesuksia

ne ovat hämärän toivon huonompia Jeesuksia

Hyvästi Hyvästi

aurinko katkaistu kurkku.”

(J.K., 1976)

Nimipäivillä

Koska isoisä oli Martti, nimipäiville kokoonnuttiin marraskuun kymmenentenä. Hänen vanhempansa, Aukusti ja Tilta eli August ja Matilda, luottivat r-kirjaimen ihmeitä tekevään voimaan. Se oli uskonkysymys vuonna 1896, koska vielä omassa nuoruudessani oli koulun opettajia, hevosmiehiä, arkkipiispoja ja kenraali, joilla ärrä sorahti.

Isoisä oli nimittäin Martti Yrjö Nurmi. Harjoitusnumero ja juomalaulu meni ennen näin: korvessa karjuu se kirjava karhu ja rotkossa palokärki. Ja reservivänrikki Korven-korpinen ryssän korsuja särki.

Viimeinen säe muuntui omaksutun ystävyyden ja yhteistyön politiikan hengessä muotoon “rommiryyppyjä särpi”.

Hyräilin sitä joskus iltaisin lasten nukkuessa sievissä pikku röykkiöissä.

Isoisäni ystävissä oli pitkä rivi kolmen kahdeksikon miehiä. He olivat siis syntyneet vuonna 1888, kun taas isoisä, satakuntalaisittain “taata”, niinkin myöhään kuin 1896. Melkein kaikkien etunimi oli Nikolai, kuten Palomäen ja Karin. Melkein kaikila oli pussihousut diagonaalia, paitsi yhdellä gabardiinia. Aivan joka miehellä oli näin nimipäivillä jatsarisaappaat, sis sellaiset nilkasta taidokkaasti rypytetyt.

Sellaista kauhistusta ei osannut ajatellakaan, että joku olisi riisunut kenkänsä eteiseen sisään tullessaan. Taatan satakuntalaisuus kuului siitä, että hän sanoi “kenkät”, mikä oli Pohjanmaalla vallan outoa. Isänäidistä, joka oli kivennappoinen, saattoi odottaa mitä vai. Hän sanoi, että älä pane suuhun kenkäjäis.

Mizoguchi kuvasi mielellään parikymmentä senttíä yli silmän korkeudelta. Kun sain käsiini hänestä kertovan kirjan, Eerikinkadulla sijainneessa Elokuva-arkistosa eli varmaan Aito Mäkisen hankkimana, näin arvanneeni oikein. Salaisus oli nosturi. “Shin heike monogatarin” kuuluisa kuva on otettu nosturin nokasta. Ero on suuri verrattuna alakulmaan harrastaneeseen Ozuun ja laajakulmaan mieltyneeseen Kurosawaan.

Hokusai piti pilkkanaan kameroita ennen kuin niitä oli varsinaisesti keksitty. “Suuri aalto” tietenkin pysäyttää liikkeen tyrmistyttävällä tavalla. Mutta tuossa ja muissa hänen teoksissaan sekä etuala että tausta ovat teräviä ja oudolla tavalla itsenäisiä. Niitä tarkastellen tulee mieleen ajatus nykytekniikalla vaivalloisesti toteutettavasta kuvasta, joka koostuisi kymmenistä päällekkäisistä, terävistä kerroksista, mutta kun hänellä on lisäksi näitä silmissä muuttuvia valaistuksia, pilviä ja pilvien varjoja.

Välillä melkein kadun, että olen kantanut niin suuren osan kirjoistani ja lehdistä roskiin, elleivät ne ole kelvanneet antikvariaattiin. Kuvan Cahiers du Cinema oli hyvä 1960-luvulla. Luin sitä. Lehtiä kertyi. Minulta meni maku, kun lehti muuttui luokkatietoiseksi ja sitten maolaiseksi.  Mutta kyllä se piti hienosti esillä Dreyeriä ja etenkin Ingmar Bergmania, joka oli viime vuosisadan kaikkein suurimpia taiteilijoita, ja siksi teki myös vähemmän onnistuneita teoksia.

En muista nähneeni elokuvaa, jossa näkyisi pienen lapsen taianomainen perspektiivi. Muistan muutaman tuolin ja sen kahdeksankulmaisen pöydän aluset isoisän nimipäiviltä. Muistan miltä jäyhä isäntä näyttää saapasvarren korkeudelta katsottuna. Etenkin muistan, miten mieluisaa oli makailla lattialla selällään ja miten pelottavaa katsoa katonrajasta, Siihen aikaan luultiin hauskaksi tempuksi nostaa lasta vyötäisiltä tai jopa reisistä. Holtittomimmat aikuiset jopa heittivät ilmaan ja ottivat vasta viime tingassa kiinni.

Joku veljistäni oli tavattoman kiinnostunut lakeerikengistä ja halusi luultavasti kokeilla niitä myös kielellään. Isälle sota-ajalta tuttu laulaja, kukaties itse Matti Lehtinen, joka kuoli vasta äskettäin, vaihtoi meillä frakkiin, koska hänellä oli konsertti. Vai olisiko se ollut Kim Borg, joka oli opettanut isälleni valokuvaamista Nurmoilassa?

Mutta viís musiikista. Se lakeerinahka oli ihme. 

Minulle kelpaisi lakkatavara. Olen joskus nähnyt museoissa japanilaisia ja kiinalaisia lakkamaalauksia ja luulen tietäväni, että hyvät ovat mielettömän kalliita. Hakusana verkossa on ‘lacquerware’.

En myöskään tarvitse muuta silmäniloa. Seinälläni on se Kustaa Lammin hopealiuskoin koristeltu, käsin stikkelillä kaiverrettu pohjalaispuukko, jolla olen usein kehuskellut. Taiteesta se, että muistan kaiken. Ei puukkoseppää pidetty yhtään minään. Kävin Kettulassa usein, koska isoisällä oli peltoa siinä vieressä.