Keskipäivän aave

Tämä kirjoitus jatkaa eilistä ja sen aiheena on hengellinen laiskuus (acedia - sloth).

Puhe oli siitä, mitä tekee ihminen, joka tajuaa aivan oikein, ettei hänellä eikä hänen elämällään ole vähintäkään tarkoitusta eikä hänellä itsellään mainittavaa arvoa, korkeintaan kilohinta.

Razors pain you,
Rivers are damp,
Acids stain you,
And drugs cause cramp.
Guns aren't lawful,
Nooses give,
Gas smells awful.
You might as well live.
(Dorothy Parker).

"Hengellinen laiskuus" on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Tosi harva ymmärtää, mistä siinä on kysymys. Harva ymmärtää sitäkään, mitä "synti" tarkoittaa. Kun Koskelan pojat lähtevät Talvisotaan, äiti varoittaa heitä synnistä, jolla hän tarkoittaa viinaa ja sopimattomia puheita. Kun ollaan menossa pakon edessä tappamaan ihmisiä tai tulemaan tapetuksi, opastus ei tunnu osuvan asian ytimeen.

Viimeksi kuluneet sata vuotta, viimeistään siitä alkaen kun Freud otti puheeksi yhteiskunnassa äkisti villiintyneen seksuaalisuuden (josta esimerkiksi Nietzsche oli muistaakseni ollut perustellusti jokseenkin hiljaa), synti on vaistomaisesti yhdistetty seksiin.

Myös Suomessa huorin tehneitä tyttäriä on ajettu kylmään syysyöhön. Perinteisen kuolemansyntien luettelon ahneutta ja saituutta on taas juhlittu suorastaan hyveinä. Kirkon piirissä taas köyhyttä on esimerkiksi 1800-luvun nälkävuosina pidetty Jumalan rangaistuksena laiskuudesta, koska hyveellinen ihminen ei nälkää näe.

Tämä erityisesti protestanttinen käsityskanta on edelleen vahva voima, vaikka harva sanoo sitä suoraan.

Jorma Ollila osoitti eilen pohjalaisen syntyperänsä ja Pohjanmaalla ilmasta ja maaperästä tihkuvan körttiläisyyden, joka näyttää olleen Nokian eetos jo pitkään. Nuorten miesten suurimmat ongelmat ovat lihavuus ja juoppous.

Ollila osoittaa kuolemansyntiä, syntiä numero kuusi, "kohtuuttomuus" joka selitetään yleensä ylensyömisenä ja ylenjuomisena (gluttony). Hän vaikenee kuuluvasti kuolemansynnistä "kateus". Sosiaalisen ongelman lähestyminen syyllisyyden ja synnin käsittein on hätkähdyttävää, etenkin tasavallan presidentin seminaarissa.

Paholaisen synti on ylpeys ja ylpeys ylimpien voimien uhmaamisena on kreikkalaisella nimellään hybris monen muinaisen näytelmän aihe.

Ei nyt tule mieleen tapausta tai tilannetta, jossa esimerkiksi pappia, professoria, poliitikkoa tai liikkeenjohtajaa olisi edes moitittu ylpeydestä. Ehkä se johtuu vallitsevasta teeskennellyn vaatimattomuuden perinteestä, joka sekin on murtumassa amerikkalaishenkisen uhoamisen ja ostovoiman esittelyn painon alla.

Mutta kuolemansynneistä ongelmallisen ja huonoimmin tunnettu on tämäm keskipäivän aave, hengellinen laiskuus. Acedia oli ja erämaan isien tunnistama ongelma - siis ennen luostarilaitosta, 300-luvulla. Keskiajalla se liitettiin kyllä nimenomaan luostareihin.

Acedia on hengellistä ja henkistä tylsyyttä, toimettomuutta, hedelmättömyyttä, kilvoituksesta lakkaamisesta.

Acedia on keskipäivän kummitus. "Keskipäivän aave" on Moravian romaani ja vapaasti siihen liittyen toteutettu Godardin elokuva. Molemmissa nousee näkyviin halveksunta, ylenkatse - le mépris, il disprezzo.

Keskipäivän kummituksesta on puhuttu tuhat tai tuhatkuusisataa vuotta. Gregorius Suuri askarteli näiden syntien määrittelemisen kimpussa.

Keskipäivän aave tulee ja kuiskuttaa korvaan: kostuuko Jumala mitään rukouksistasi? Onko hengellisyydelläsi lopulta mitään käytännön merkitystä? Muuttuisiko mikään, jos löisi lossiksi?

Emmekö me voisi tällä joukolla palvella Jumalaa Jeesuksen oman sanan mukaan kokoontumalla hänen nimessään - golfkentälle ja sen jälkeen saunaan ja sitten kaljalle...?

Etenkin nuoret ihmiset kertovat avomielisiksi ryhdyttyään tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteistaan. Joskus he eivät tiedä, että tämä on maailmanhistorian tunnetuimpia ongelmia, josta kärsivät yhtä lailla kaikenikäiset. Sensuurisyistä ongelmaa nimitetään usein "raskasmielisyydeksi". Sellaisena se esiintyy esimerkiksi Raamatussa.

Yksi parhaita vastauksia Moravialle, Godardille ja erilaisille eksistentialisteille on jumaluusopillinen oivallus: suru on syntiä. Suru eli huoli - se sama joka on Heideggerin mukaan elämän ainoa sisältö (die Sorge) - on paholaisen ansa.

Ajatuksessa on mielestäni perää. Vastauksen esittäjän, Karl Barthin vastalääke, Mozartin konsertot, joita kuuntelivat sekä hän että Stalin, voi kyllä olla hiukan elitistinen. Siinäkin Barth on kyllä oikeassa, että Mozartin musiikki on hämmästyttävän vapaata surusta eli huolesta. (Murhe - die Trauer - on eri asia.)

Goodbye Finlandija

Verkkokirjailijan yksikin etu on huono työmoraali. Meillä on oikeiden journalistien kanssa se yhteinen tapa, että kirjoitamme asioista, joista emme tiedä paljon mitään.

Meillä on oikein kirjailijoiden kanssa se yhteinen piirre, että kirjoitamme asioista, joista emme oikeastaan välitä.

Sartre, joka siis oli kleptomaani, varasti itseltään Baudelairelta iskulauseen "l'ennui et la nausée". Saksassa "Ekel und Langweil" esiintyivät jo ennen Baudelairea, ja 1900-luvulla niistä tuli yllättävästi teologian polttopiste ja sitten hitleriläisyyden keskeinen selitys. Ihmisiä murhattiin ja maita vallattiin ajankuluksi eli siis pitkästymisen pelossa.

Siltä varalta että joku haluaisi, yritän vielä avata väitettäni. Tämä "ikävä" voi muuttua "kaihoksi" (spleen) tai suorastaan haluksia (le désir). Ellei se muutu, edessä on huimaava tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne, jolloin lopulta ei voi tehdä muuta kuin mennä metsään ja ampua kuula otsaan.

Vaihtoehto on siis mennä metsään ja ampua kuula jonkun toisen otsaan. Tavallisempi vaihtoehto on juopottelu ja itsesääli.

Tälle 1900-luvun keskeistunteelle on annettu myös sairausnimike ja lääkehoidosta saa Kelan korvauksen - masennus. Keskivahva depressio syntyy tyypillisesti, kun ihminen oivaltaa eräitä asioita tosiksi.

En voi olla mainitsematta, että tiedän mistä puhun ja että itsesääli olisi paljon makeampaa kuin jähmettyminen maailman merkityksettömyyden edessä.

Kun tämä on muodikas puheenaihe, en jätä sitten liioin mainitsematta, että oivallinen lääke, tosin aika pahasti addiktoituva, on lapset - omat aikuiset, lapsenlapset, lapset esimerkiksi puistossa tai leikkikentillä. Ei tyhjään vatsaan.

Arvosteluni kirjasta, jota lähden ostamaan, on teoksesta "Suomi kylmässä sodassa" (Pekka Visuri). Valitettavasti en ehdi katsoa televisiosta kirjoittajan ja Risto E.J. Penttilän keskustelua mutta Jukka Tarkan itsevanhurskaan kommentin kuulin. On kiirehdittävä kaupungille hoitamaan Vilille lausunto ja palauttamaan Herkolle levy.

Levy on "Goodbye Lenin", jonka siis ilmoitan katsoneeni ja joka mielestäni torjuu täysin ja riittävästi Tarkan kritiikin Suomen suomettuneisuudesta ja kotiryssien ja reaalisosialismin ajasta.

Elokuva on oivallinen, koska se ei näytä sisältävän opetusta eikä myöskään yksiteräistä kritiikkiä. Katsojalle ei kerrota, oliko valhemaailman rakentaminen tajuttomuuden tilassa vuosien 1989-1990 vaiheet sivuuttaneelle sosialisti-äidille sosialismin vai kaitalismin vai ihmisen syntiinlankeamisen kuva.

Elokuva näyttää olevan "Jokamies", moraliteetti.

Jos näin on, se on rohkaiseva julistus siitä, miten ihminen selviytyy elämästä ja ikävästä: kieltämällä tosiasiat ja rakentamalla lavasteita ja yhä mutkikkaampia peitetarinoita.

Trabant on jäässä eikä siitä sula.

(Kuva on kiitoksin siteerattu verkosta).

Vihje

Musiikkia kuunnellaan äännitteiltä eri koulukuntien lippujen alla. Tosimiehet - enimmäkseen tosiaan miehet - hymähtelevät jopa Harman-Kardoneille ja B&O:lle, koska vähintäänkin kaiuttimien on oltava ruumisarkun kokoisia ja kultaisilla ruuveilla kiillotettuun graniittijalustaan kiinnitettyjä. Lukemattomat laitteet liitetään toisiinsa kultaisilla tai kullatuilla liittimillä.

Siinä ei jää yksikään silmä kuivaksi.

Toinen koulukunta hankkii tai on joskus hankkinut sellaiset sterkat, joiden hinta on tuntunut sopivalta. Eerikinkadulla kumminkin on yksi liike ja Liisankadulla toinen, johin voi hyvällä omallatunnolla neuvoakin ihmisiä. Siellä heille ei myydä väkipakolla mielettömiä.

Sitten on meitä holtittomia hoipertelijoita, jotka ymmärrämme ja kuulemme monissa tapauksissa komean äänen mutta emme pidä asiaa mahdottoman tärkeänä. Olen itse kuunnellut ainakin kerran Parsifalin (noin viisi tuntia) kelloradiolla.

Tuossa soi hiukan kapeasti ja monona Tsaikkarin viulukonsertto, solistina Michael Rabin.

Samassa EMI:n levysarjassa, jonka rippasin eilen mp3-muotoon, on satsi Bachin sooloviulusonaatteja (C-duuri!) ja kaikenlaista muuta mielenkiintoista, kuten musiikkia Marcel Proustin "Vinteuil'n" maailmasta eli Vieuxtempsia, Wieniawskia, Saint-Saensia ja sellaista.

Rabin oli jokseenkin saman sarjan tekniikkaihme kuin Heifetz tai pianon puolella Hoffman ja Godowsky, mutta näitä nuorempi. Hän syntyi 1936 ja kuoli 1972 kompastuttuaan mattoon ja lyötyään päänsä. Erään selityksen mukaan hän oli vähintään lääkeaineiden vaikutuksen alainen. Toisen selityksen mukaan hän oli juuri silloin jättänyt lääkityksen vähemmälle.

Rabin aloitti konsertoinnin kymmenvuotiaana ja kävi samalla opettajalla kuin Zukerman ja Perlman. Ihmelasten vihaajatkin myönsivät, että tämä oli kyllä epätavallista. Tarinoiden mukaan Rabin oli kolmevuotias, kun Juillardin professorit ja New York Phlharmonicsin soittajat eli äidin ja isän työtoverit myönsivät, että natiainen voisi virittää äänirautoja korvakuulolta.

Tämä kuollut mies tuo koko ajan mieleeni toisen superlahjakkuuden ja ikätoverin, Glenn Gouldin. Rabinin tulinnoissa ei tosin ole juuri merkkejä Gouldin henkisestä omituisuudesta, joka tekee osan hänen esityksistään ainakin minulle vastenmielisiksi.

Gould lopetti konsertoinnin varoittamatta, eristäytyi ja erakoitui ja teki loputtoman huolellisesti levyjä. Rabin lopetti levyttämisen aivan yhtä yllättävästi mutta jatkoi erittäin suurella menestyksellä konsertoimista.

Ja sitten he kuolivat.

Esittävä musiikki ja maalaustaide ovat poikkeuksia.

Molemmissa on vaikka kuinka esimerkkejä erittäin korkeaan ikään jatkuneesta aktiivisuudesta. Esimerkiksi Arrau, Horowitz ja Cortot konsertoivat ja levyttivät yli 80-vuotiaina.

Horowitzin Moskovan konsertti, joka minulla on nyt DVD:llä, oli Neuvostoliitto-nimisessä valtiossa vuona 1986 eli herra oli 83-vuotias. DVD on tässä tapauksessa avain ymmärtämiseen, koska setä ei ollut käynyt synnyinmaassaan sitten vallankumouksen, ja nyt kaikki noin tuhat kuulijaa olivat ilmeistä päätellen konserttipianisteja tai pianonsoiton professoreita, koska ilmeistä voi lukea, että he tuntevat jokaisen kappaleen viimeistäkin ritardandoa myöten, ja kasvoilla siis heijastelee pyhä tyrmistys.

Ja sitten ovat nämä nuorena kuolleet, joiden äänitteissä on se hyvä puoli, että yleisön ja levy-yhtiöiden lyhyen muistin takia levyt ovat useimmiten erittäin halpoja. Rahaa ei ole mennyt markkinointiin.

Rabinin setti on vähintäänkin yhteenveto viulunsoiton historiasta ja tietystä ohjelmistosta. Pianossa on nyt tietenkin Dinu Lipatti, joka otti ja kuoli lento-onnettomuudessa ja jätti järkyttävän maineen, ja sitten esimerkiksi Benno Moiseiwitz, jonka kaikki vastaan tulevat levyt kannattaa korjata tuulensuojaan.

Luullakseni tämän kirjoituksen taustalla on nuoremman poikani palauttama kassillinen kirjoja, jossa oli Matti Suurpään "Neljätoista mestaria. Kirjoituksia levytetystä musiikista."

Hävisin kerran Suurpäälle Parnasson esseekilpailussa, jos nyt yhtään oikein muistan. Olisinko tullut toiseksi? Jos muistan oikein, jotenkin noin se meni. Anhava oli keskustellut isä-Tawaststjernan kanssa kaikki maailman vinyylilevytyksen läpi.

Rabinin surullisesta elämästä kertova uusi kirja sisältää Samuel Butlerin sitaatin, jota muutan hiukan:

- Kirjoittaminen on kuin ryhtyisi opettelemaan viulunsoittoa antamalla konsertin...

Laitejuoruja

Tietotekniikka-alan infraa tutkivan professuurin haltijana olen vakuuttunut siitä, että tietotekniikka- ja tietokonelaitteet ovat paholaisen keksintöjä, joiden perimmäinen tarkoitus on ihmisten kiusaaminen.

En lainkaan ihmettele, jos nyt, nano-alueelle siirryttyä, pystytään paikantamaan dybbuk, vanhan juutalaisen mytologian hyvin tuntema pikkupiru, jonka kaiken toiminnan tarkoitus on pitää hurksaita ja hyvää tarkoittavia ihmisiä pilkkanaan.

Dybbukeista ks. lähemmin Isaac Bashevis Singerin romaani- ja novellituotanto, josta aikoinaan painettiin kirjan takakanteen mieleen jäänyt mainoslause: kadehdin ihmisiä, jotka eivät vielä ole lukeneet näitä teoksia.

Sekä Bashevis Singer että tietotekniikka joutuvat tekemisiin yliluonnollisten ilmiöiden kanssa.

Viimeisin kosketus tuonpuoleiseen tuli, kun vanhempi poikani päätteli sähköposti-jeremiadin perusteella, että koneeni DVD-CD-asema on rikki. Vähäisillä taidoillani ja himmeällä ymmärrykselläni katselin Googlesta lisätietoja, ja sieltä löytyi tuvan täydeltä parjausta. Yliopistojen tätä nykyä suosimien HP:n pöytäkoneiden DVD-asemat ovat kuulemma keskimäärinkin kelvottomia.

Uusi asema (Samsung) sitten hankittiin ja asennettiin viikonloppuna, eikä siihen mennyt kuin viisi tuntia. Lievästi seonneen vanhemman aseman ansiosta jokin pelkäämäni Windows Registryn tiedosto oli korruptoitunut. Lisäksi koneeni USB-viidakko vaati hiukan viidakkoveitsen päättäväistä käyttöä, kun oli havaittu, että myös niin kunnollisen ja turvallisen näköinen USB-hubi oli onnistunut tekemään itsemurhan.

Apple on mielestäni edelleen mainio mitä moninaisimpiin käyttöihin, mutta nyt oli saatava käyttöön raskas tilasto-ohjelma SPSS uusimpana versiona, ja siitä ei taida edes olla olemassa Mac-versiota, eikä sen ajaminen virtuaalikoneella ole mielekästä. Eli PC:stä ei ohjelmien takia pääse puhtaasti eroon Maciin siirtymällä.

Alan nyt pikku hiljaa uskoa, että USB-tikkuja ja kameran laitteita ei pidä tökkiä mihin tahansa, koska Windows kirjaa aikojen loppuun asti napurikoloon työnnetyn USB-laitteen uutena, ja sitten voi vain ihmetellä, miksi puhelimen kalenteri on lakannut päivittymästä...

Kameroista minua on tämän blogin yhteydessä ja usein suullisesti kehotettu pitämään turpani kiinni, kun en niistä mitään ymmärrä. Olen myöntänyt tämän nöyrästi todeksi ja jättänyt ottamatta vaarin neuvosta.

Niinpä soitin kiihtyneenä Rajalalle vain saadakseni kuulla, että Panasonic Lumix DMC FZ50
on tulossa "joskus syksyn aikana". Olen käyttänyt tätä nykyistä mallia, joka on FZ30 ja ollut siihen hyvin mieltynyt. Lukijaa kehotetaan ottamaan huomioon, että lähes kattavan M-Leican linssivalikoiman ylpeänä omistajana olen arvioinut Epson-Seikon digitaalirungon, johon nuo mittaetsinkameran linssit sopisivat, syvästi ylihinnoitelluksi ja käyttöä ajatellen mahdottoman hankalaksi. Lisäksi olen päättänyt, että järjestelmäkameroitten päivät ovat minulta ohi, koska en kuitenkaan viitsi kantaa mukana kolmea kallista objektiivia.

Uudessa Panasonicissa näyttää olevan täsmälleen ne kaksi uutta ominaisuutta, joita olen kaivannut. Firman mainoskehuskelun ja jopa muutamien testien mukaan kohinaa olisi alennettu merkittävästi yli 800 ASA:n arvoilla ja lisäksi kameraan on ainakin luvassa oma salamalaite.

Tämä kuulostaa todella kiihdyttävältä. Käyttämäni vieras salama - siis ei TTL - on tietysti ongelmallinen. Pahat puheet Lumixin korvia huumaavasta kohinasta pitävät paikkansa - ääriolosuhteissa.

Kenno on tietojen mukaan uusi ja vakainta olisi parannettu. On syytäkin. Nykyisen, Leican nimellä varustetun telen yläpää on hiukankin vähemmällä valolla miltei käyttökelvoton.

Sitä en ymmärrä, mihin kaupoista ovat kadonneet clampit. Annoin laatikosta löytämäni Ristolle, joka vauvan isänä tarvitsee sitä enemmän kuin minä.

Kunnon jalustaa tai Leitzin erittäin tukevaa pöytäjalustaa ei korvaa mikään, mutta clamppi on aika ovela - eihän siinä ole muuta kuin kuulapää ja tapissa kameraan sopivat jengat ja hyvin tavallinen pikalukituksella varustettu ruuvipuristin. Mutta sen voi kiinnittää nopeasti esimerkiksi oveen tai kaapin oveen.

Kova juttu. Ei löydy kaupoista.

Hynninen

Olen jatkuvasti rettelöinyt tekijänoikeudesta, koska mielestäni puheet kohtuullisesta korvauksesta ja kannustimesta luoville henkilöille ovat osittain erehdystä, osittain tahallista harhaanjohtamista.

Edes taiteilijoiden tietoon ei ole syöpynyt oivallus liiketoiminnan muuttumisesta.

Esiintyvät taiteilijat olivat vuosikymmeniä parhaassa tapauksessa kohtuullisesti toimeentulevia henkilöitä, jotka saattoivat villiintyessään verrata asemansa peräti opettajan ansiotasoon.

Tiettävästi Malmsten ei ollut mikään rutirikas mies, vaikka levytti enemmän kuin kai kukaan muu Suomessa. Tapio Rautavaaralta saattoi lipsahtaa rahaa turhuuteenkin, mutta sellaista tietoa ei ole koskaan tullut vastaan, että tämä hämmästyttävän lahjakas ja karismaattinen mies olisi varsinaisesti iskenyt rahoiksi - yhtä vähän kuin Reino Helismaa, joka teki omalla alallaan mitä vain, ja nopeasti.

Jorma Hynninen näyttää kuvassa käsikiviä. Niitä käytettiin kuulemma suvussa aikana, joka ei ole mahdottoman etäinen.

Kuva on sattuma ja saisi mielellään olla parempikin, mutta on siinä sisältöä. Taiteen tekeminen on raskasta ja loppumatonta ruumiillista työtä, jonka tuloksena on jotakin ravitsevaa.

Kuulemani, näkemäni ja lukemani perusteella uskon, ettei laulaja kyllä tästä enää parane.

Jorman uraan ja levytyksiin näyttäisi liittyvän kaksi erikoista piirrettä.

Hän on jostain syystä, ehkä rakenteellisesti, haluton henkilökultin kohteeksi. Siinä ei todellakaan ole mitään pahaa, että jotkut kuten Martti Talvela ennen ja Karita Mattila nyt vetävät pelkällä persoonallisuudellaankin ihmisiltä jalat alta.

Tapasin Jorman ensimmäisen kerran jossain tilaisuudessa Los Angelesissa. Hän joi vettä ja söi salaatinlehden tai retiisin ja vastaili kysymyksiin muutamalla sanalla. Taiteilijalle, joka oli hetki sitten loistanut Dorothy Chandler hallin lavalla, asenne oli epäamerikkalainen. Mutta Hynninen onkin jollain tavalla kuin Väinö Linnan romaanihenkilö. Pinnan alla on voimaa niin paljon, ettei siitä tarvitse paljon huudella.

Tämä tällainen ei ole mitään maalaisuutta. Eräässä toisessa tilaisuudessa oli tehtävä vaikutus amerikkalaisiin kuulijoihin, jotka olivat sekä nirsoja että oppimattomia mutta rikkaita. Negro sprirituals -sarja ja mahdollisesti läsnä olleet juutalaisyhteisön edustajat huomioon ottava "Go Down, Moses", vaikuttivat kuin palava pensas.

Se toinen piirre on levytysluettelosta näkyvä halua liikkua hyvin laajalla alueella. Klassisessa musiikissa on paljon laulajien perusaineistoa passioista alkaen mutta myös erittäin paljon vaikana ja vähän myyvänä pidettyä uutta musiikkia, etenkin suomalaista.

Hynnisen tangolevy "Hurmio", on raju. Kuuleman mukaan kappaleet ovat suunnilleen samoja kuin ne, joita hän esitti Sorsakosken lavalla ennen opettajaseminaariin menoa, ja tiettävästi todellinen kohde on sama kuin silloin: nainen eli tyttöystävä, kihlattu, vaimo, sama henkilö sieltä järven vastarannalta.

Nyt sattui käsiin ja aiheutti halun mainostaa levy tukkilaislauluja. En oikein saanut selvää mutta olin ymmärtävinäni, että esitykset on koottu mutama vuosi sitten johonkin uittoperinnetilaisuuteen.

Kyllä tukkipoika tunnetaan.

Sehän on kaikkien tiedossa, ettei oopperalaulaja välttämättä voita iskelmälaulajaa tämän kotikentällä. Tukkilaisia ajatellen jokin Kippari-kvartetti, Kauko Käyhkö ja tietysti Olavi Virta ovat kukin tavallaan sivuuttamattomia.

Mutta laulaminen ei ole urheilulaji, koska laulut voi tehdä monella eri tavalla hyvin.

Hynnisen "On lautalla pienoinen kahvila", "Kaunis Veera" ja "Kaksi vanhaa tukkijätkää" sykähdyttävät.

Henkilökohtaisen kiitoksen saa Pakkalan - Merikannon "Tukkijoella"-näytelmän metsäradion tunnisbiisi Vielä niitä honkia humisee. Siinä on näet mukana myös se säkeistö, jonka yli on joskus tapana hypätä:

"On sitä oltu ryyppäämättä kolmekin vuorokautta,
kun on sattunut seilaamahan ulapalle lautta..."

Kauppa katoaa

Ystäväni Mikko lähetti järkyttyneenä linkin, jossa San Francisco Chronicle niinkin kauan sitten kuin toukokuussa ilmoitti, että Cody's joutuu sulkeman Telegraph Avenuen kirjakauppansa Berkeleyn yliopiston (University of California, Berkeley) campuksen kulmalta.

Google ei antanut aivan selvää vastausta. Tommo - mikä on tilanne per tänään? Näyttäisi että tämä 50 vuotta toiminut myymälä olisi mennyttä. Omistajalla olisi toistaiseksi pari pienempää myymälää Berkeleyssä ja ainakin yksi San Franciscon keskustassa.

Jos tämä nyt pitää paikkansa, ei ole oikeastaan enää yhtään välttämätöntä syytä käydä Kaliforniassa. Hyviä syitä tietenkin on. Mutta espresso-kahvila ja internet-kahvila, jotka ovat melkein yhtä selkeästi Berkeleyn keksintöjä, ovat nyt yleismaailmallisia, ja esimerkiksi Helsingin keskustasta löytyy hyviä.

Olen vienyt aika usein porukoita Cody'siin ja sopinut tapaamisia siellä. Nuoriso eli tohtorioppilaat arvosti naaurikorttelin levykauppoja, jotka olivat jokseenkin taivaallisia alan harrastajille. Länsirannikon ilman muuta parhaisiin kuuluva levykauppa Musical Offering näyttäisi jatkavan toimintaansa.

Mutta se SF, jota 1970-luvun alun sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavat sarjakuvat kuvasivat, on kauan sitten kuollut ja kuopattu, ja Robert Crumbin ja kumppanien vanhojen teosten yhä uusia painoksia saa kätevästi sekä Helsingistä että esimerkiksi Lontoosta.

Jos nyt tieto on sekä tosi että lopullinen ja tämä on muistokirjoitus, joudun pyytelemään hiukan anteeksi jopa suomalaisilta kustantajilta. Maailma on sitten muuttunut sellaiseksi, että Barnes & Noble muutaman korttelin päässä tappaa vanhatkin viikunapuut ja kynien ja papereiden massamyynti periaatteessa aasialisilla undergraduate-tason opiskelijoille pitää myymälän hengissä tai tappaa sen.

Cody'sin tuoretiskiltä löysi aina heti sellaiset kirjat kuin Naomi Kleinin (paikallinen suuruus) No Logo, tai Simsin tyypien Software Ecosystem ja itsestään selvästi kaikkie yleisvaltakunnalliset yleisen ja kaunokirjallisuuden merkkiteokset.

Monia meistä miellytti lähiympäristö - juopot ja narkkarit collegen kulmilla, lukemattomat tatuointikaupat ja vastaava paikallisväri.

Mutta Berkeleyn viehätys oli kulemma jo 60-luvulla, kun siellä keksittiin yliopilaslevottomuuden, kaupallisen pintapuolisuuden ja aidon tavaran omituinen sekoitus. Yliopisto opiskelijoineen on osittain muodin mukainen putiikki siinä kuin kymmenet muutkin, mutta sitten toisaalta esimerkiksi Law Schoolin tekijänoikeus ja lähiaineet on pitkät ajat arvioitu Yhdysvaltain parhaaksi, tietotekniikka on ennennäkemättömän monipuolista ja joustavaa, ja tietysti esimerkiksi henkilökohtaisen Nobel-palkinnon saajia notkuu kulmilla.

Olisin taipuvainen - laiskistuttuani ja vanhennuttuani vieroksumaan niin raskaita ulkomaanmatkoja - muistuttamaan, että koko Pohjois-Kalifornian ja Piilaakson viehätys on kaksiarvoista. Menestys on kovin hetkellistä. Eilen niin kuuluisa firma, josta Wired tai Red Herring revitti aukeaman juttuja, ei olekaan enää samassa osoitteessa, ja lähemmin tarkastellen käy ilmi, ettei se ole missään osoitteessa, vaan konkurssissa.

Myönnän senkin, että City Lights -kirjakauppa SF:n keskikaupungilla on minun ikäisteni kaihon kohde, mutta nuoremmille beatnik-kauden kirjallisuus on yhdentekevää, ja he kysyvät, kuka oli Kerouac ja mikä ihmeen Easy Rider. No. Totta puhuen kysyn minäkin.

Kirjakauppoja lainkaan ajattelematta puhuimme vanhemman poikani kanssa keski-ikäisten mottoripyörämuodista ja ihmettelimme, mistä kulttuuriministeri ja hänen kaverinsa saavat tiedon bootseista, farmarihousuista ja avokypäristä, jotka ainakin Suomen maanteillä ovat Harley-Davidsonin selässä vaarallista ja hankalaa kamaa.

Mutta kai me olemme koko porukka nössöjä, jotka katselevat K-sarjan Bemareiden kuvia käsittämättä, mitä on olla vapaa ja villi.

Mutta kyllä meillä oli tietty suhde Cody'sin kaltaisiin kirjakauppoihin.

Itse olen jo henkisesti siirtynyt Lontoon ja esimerkiksi Cambridgen kannattajaksi, ja haluan muistuttaa, että myös Pariisista löytyy yhtä ja toista mielenkiintoista, varsinkin ellei kieli tee tenää.

Mutta olkoon nyt katoavan Kalifornian symboli kirja, josta itse aikanani innoituin, Werthamin "Seduction of the Innocent" eli viattomain viettely. Kirjoittaja oli huolestunut kansalainen ja psykiatri ja kirja kertoi sarjakuvien ja populaarikulttuurin turmiollisuudesta. Se ilmestyi aika tarkalleen samana vuonna kuin Cody's avattiin eli 50 vuotta sitten.

Seka kaksoiskulttuurin että sen kriitikkojen kaikki premissit ovat osoittautuneet vääriksi ja johtopäätökset virheellisiksi.

Niinpä naiiveimmat verkosta löytyneet kannanotot ovat ehkä oikeassa: Berkeleyn katukulttuuri tuhoutui Irakin sotaan ja nykyiseen poliittiseen suuntaukseen. Bill Clinton olikin vakiokävijä Cody'sillä, mutta hänestä ja hänen maailmastaan äänestäjät sanoivat sanansa jo monia vuosia sitten.

Ehkä se ei ollut Bob Dylan, vaan Q. Horatius Flaccus tai vastaava, joka sanoi, että tempora mutantur - nos et mutamur in illis.

Ajat muuttuvat. Olemme aikalaisia.

* * *

SUMMARY

The writer is wondering, if the new in the Internet are rweally true - Cody's bookstore at Telegraph Ave., Berkeley closed for good.

Mikki Hiiren määritelmä

"Planeetta" on uutisten mukaan määritelty ja asian herättämä kiinnostus on kiinnostavaa.

Pluto on määritelty, Mikki Hiirtä ei.

R.R. Ryynäsen - Malmstenin lastenlaulussa esiintyy salaperäinen säe "Mikki-Hiiret marssii näin". Monikko antaisi ymmärtää, että mikkihiiri olisi laji niin kuin metsähiiri tai kotihiiri tai maalaishiiri tai kaupunkilaishiiri.

Sinänsä jokseenkin joutava asia antaa tilaisuuden yhteen ainoaan kommenttiin, joka koskee laki- ja sopimustekstiä.

Juristeilla on tämä kankean kielen ja epämääräisen ilmaisun ongelma. Siihen liittyy aito huoli lakitekstien ymmärtämisestä. Poliisi sakottaa, joten kansalaisen pitäisi saada selvä, mikä on kiellettyä.

Oikeastaan poliisi ei sakota, mutta menköön. Poliisi kirjoittaa papereita ja sakon määrää tai sakkoon tuomitsee jokin muu viranomainen.

Esimerkki: "saari". Jossain yhteydessä voisi olla tarpeen ilmoittaa täsmällisesti, mitä sanalla "saari" tarkoitetaan. Juristilla on kiusaus kirjoittaa tekstiin täsmennyksiä, vaikka ne eivät olisi välttämättä tarpeen.

Hyvin usein, melkein aina "saari" on riittävän täsmällinen. Islanti on saari. Kesämökistä puhuessa joku voi sanoa: oikeastaan se on saari, mutta matalan veden aikana sinne pääsee kuivin jaloin. Jos saari on saari, sen omistajlla on ehkä oikeus saada venepaikka toisen maalla.

Tiellä saa kulkea lupaa kysymättä. Mutta mikä on tie? Toisen pihan kautta ei saa ottaa tavakseen kulkea, ja ajoura porstuan edestä ja marjapensaiden välistä ei muuta asiaa.

Kuinka leveä on raja? Mitenkäs se lasketaan, kun ilman suostumusta ei saa maallakaan rakentaa viittä metriä lähemmäs naapurin rajaa?

Jotkut ilkeät lakimiehet kehittivät aikoinaan parodian - "uitto" ei tarkoita tulitikun uittamista kaivossa.

Asialla on yhdentekevä puoli ja tärkeä puoli ja viranomaiskielen ongelmat ovat tyypillisiä: käytetään väärää tyylilajia esimerkiksi yrittämällä täsmällisyyttä silloin kun se on vain häiritsevää. Tunnettu tarina ei määrittele eikä täsmennä mitään menemällä suoraan asiaan: alussa Jumala loi taivaan ja maan. Myöhemmin on sitten aiheutunut suukopua siitä, mitä tarkoittaa "alussa", "Jumala", "taivas" ja "maa" sekä "luoda". Sana "ja" on kai hyväksytty vaieten mutta voisi kai siitäkin sanoa, että ovatko taivas ja maa sitten todella eri asioita augustinolaiseen tapaan ja molemmat luotuja. Lapsi ajattelee, että siellä taivaassa se Jumala luo maan samalla tavalla kuin naapurin setä luo lunta...

No, se Mikki-Hiirestä (tai Mikki Hiirestä) ja Plutosta. Kun Rölli-peikko kuuluu valitun yöllä suosion sankariksi yleisessä ja yhtäläisessä äänestyksessä, jään toivomaan, että kukaan yritä esittää röllipeikkojen vertailevaa anatomiaa tai arvele, että röllipeikon nahka olisi toimitettava Kauppatorille myyntiin.

Romaanin häpeä

Eeva Joenpellon romaaneissa toistuu erikoinen sana, "häpeä".

Vanha Juliini häpeää silloin kun ei pitäisi. Kun sellaiseen saattaisi olla aihetta, esimerkiksi vanhuksen kiertyessä murrosikää lähestyvän tytön pikkusormen ympärille, Julin ei häpeä.

Kun toiset talolliset pyrkivät puheille kertoakseen, että yhteinen sahalaitos on menossa nurin ja pakkohuutokauppa ovella, Julin ei ota heitä vastaan, koska häntä hävettävät sellaiset puheet. Kun hän päästää asiat pakkohuutokauppaan asti, hän nostaa keinutuolinsa ovelle niin että näytteille häpeäpaaluun pantu muuttuukin tarkkailijaksi.

Häpeä on nähdyn ja sanotun ristiriita. Koettu ja ilmaistu ovat eri paria.

Matti Reima ei häpeä viinan trokaustaan, kiinni jäämistään eikä linnareissua. Pankissa asioimista ja velkajärjestelyst puhumista hän häpeää. Toisten ihmisten tahallinen vahingoittaminen taas on kunniaksi.

Anja ei häpeä mainettaan, joka on todella huono, ja osittain syystä. Grönroosin poika häpeää taisteluaan oikeuden puolesta.

Tämä on tunneilmasto, jossa ihmisiä (lohjalaisia) kuvataan erikoisen koviksi ja ylpeiksi ja seurastaan syrjiviksi. Taitava kirjailija kuvaa sen toisin. Asenteiden ja yhteensattumien kirjaaminen väsyttäisi lukijan osoittamalla tarkoitusen pintapuolisuuden. Mutta se tehdään toisin. Pitkin laajaa kirjasarjaa ihmisten puheet ovat järjestelmällisesti eri paria tarkoitusten kansssa.

Blogin kuvassa on tänään kuitenkin Ingmar Bergmanin elokuva, Skammen eli "häpeä". Teema esiintyy Bergmanin koko tuotannossa, ehkä keskeisin. Tämä eroottinen ja sosiaalinen häpeä kai teki Bergmanin käsitettäväksi maailmalla. Tunneilmasto on aika pitkälle sama kuin juutalaisuuden, siis Yhdysvaltain juutalaisuuden näkyvän osan. Woody Allen Bergmanin jalanjäljissä on hyvä pari.

Silti tuntuisi että juutalaissävyinen häpeä ja tämä Bergmanin ja itse asiassa Strindbergin pohjoismainen versio ovat eri lähtöä ja juurta. Se ensin mainittu on riittämättömyyttä kohtalolle, pienen ihmisen murskaantumista suuren jumalan pitimissä.

Häpeä on myös suuri sosiaalinen teema, joka ei aina saa tarpeeksi huomiota. On totta, että mikään ei ole niin ahne ja perso rahalle kuin demari, joka luulee joutuneensa petkutetuksi raha-asiassa. Jos ihmistä ei voi lannistaa muutoin, perätönkin juoru vaihtorahan kavaltamisesta kahvikassasta riittää.

Mutta raha ei ole aivan niin kaikkivaltias, koska on muitakin arvon järjetelmiä.

Esimerkki yhteisöllisestä järjestelmästä, jossa rahan merkitys on mitätön, on sota. Sen takia kirjoitan siitä niin usein - en varmastikaan hurmaantuneena väkivallantekoihin enkä äkillisiin urotöihin, vaan miettien, mikä osa tästä ei-taloudellisesta arvojen ja merkitysten maailmasta jatkuu yhä meidän keskuudessamme. Eihän rauha voi olla muuta kuin sodan sodan jatkamista toisin keinoin.

Häpeä on kauan sitten osoitettu kunnostautumisen himoa voimakkaammaksi pienen sotilasyhteisön toiminnassa, ja se sama voi olla totta rauhan yhteisöissä. "Kaveria ei jätetä" oli varmaan vilpitön vakaumus, mutta kuulemma se tarkoitti monissa tilanteissa "kaveria ei kehtaa jättää". Ja henkiseltä rakenteeltaan huterampikin kesti, kun tiesi, ketkä kaikki saisivat häpeää, jos heittäisi pyssyn pusikkoon ja lähtisi marjamieheksi.

Aiheellisesti ihailtu, näitäkin asioita pohtiva tutkimus on Knut Pippingin ikivanha väitös, joka on suomennettu nimellä Komppania pienoisyhteiskuntana ja sisältää näistä asioista olennaisesti saman kuin Väinö Linnan romaanit. Sotaväen rikoslaki ja sotilaallinen kuri käsitettiin professori Pippingin mukaan herrojen vittuiluksi. - Luultavasti muuten tuon hyödyllisen sanan ensi esiintyminen maamme tutkimuskirjallisuudessa, suomeksi ruotsinkielisessä kirjassa.

Isänmaallisuutta ja vastaavia outoja tunteita voimakkaampi side oli pakkikaveruus tai pelkkä kaveruus.

Tämä teema, lähteminen häpeää karkuun tai sitten suistuminen suin päin häpeään ja naurettavuuteen on kirjallisuutemme katkeamattomia linjoja "Seitsemästä veljeksestä" ja "Nummisuutareista" Linnankosken "Pakolaisiin" ja siitä edelleen.

Pidän tavattomasti Meren "Manillaköydestä", mutta siihen ei tartu untuvia tyynyni alla, koska romaanista puuttuu tunteiden uskottavuus. Tässä mielessä Meren pääteokseksi jää "Vuoden 1918 tapahtumat". "Peiliin piirretty nainen" on toki hieno, mutta sitä unohtaa samaa vauhtia kuin lukee.

Joenpellon Lohja-sarjan hienous ja uskottavuus voisi johtua eräästä ilmiöstä, joka on seuraava huomio romaanikirjallisuudesta.

Romaanin henkilöt ovat kukin kohdaltaan aika epäuskottavia. Ehkä tämä on se ero hyvään dokumenttiromaaniin, sellaiseen kuin ehkä Päätalo, jota en siis tunne. Dokumenttiromaani kuvaa uskottavien ihmisten uskottavia asioita.

Liittäisin tähän huomioon Hitchcockin sanomaksi väitetyn "uskottavuus on pitkästyttävää". Sanoi tai ei, hän käytti kerran toisensa jälkeen hävettävän naurettavia juonia, sellaisia kuin "Vertigo" ja "North by Northwest", joissa ei suoraan sanoen ole päätä eikä häntää.

Kun epäuskottavat eli rankasti tyylitellyt ihmiset kuljeskelevat epäuskottavien tapahtumien keskellä, syntyy rajusti todenmakuinen kokonaisuus.

Kun henkilöt ja asiat ovat selkeästi piirrettyjä ja järkeenkäyviä, syntyy Salattuja elämiä.

Ehkä se on noin. Joku kommentoija sanoi viimeksi, että makaronimaisen päättymätön saippuasarja olisi informaatioyhteiskunnan vastine teollisen yhteiskunnan romaanille. Kyllä siinä perää on.

Näillä näkymin luudun kyllä itse taantumuksellisiin asenteisiin ja sanon, kuten olen ennenkin sanonut, etenkin kollegoille, jotka toistelevat von Neumannin ja kumppanien käsitystä tietokoneohjelmasta vaikeimpana ja kompleksisimpana ihmisen hengenhistorian saavutuksista, että ei se ole totta. Vaikein on romaani, jo senkin takia että se käyttää luonnollista eikä formaalia kieltä.

Joskus tuntuu siltä, että luonnontieteilijät eivät halua kunnella tällaista.

Akseli

Kierrän samaa kysymystä kuin kissa kuumaa puuroa: oliko romaani teollisuuden aikakauden tuote?

Suurin osa hyvistä romaaneista on aivan ongelmattomia. Mutta "taisteleva romaani" näyttää liittyvän industrialismiin. Dickens ja Hugo olivat yhtä keskeisiä kuin muiden koneiden kehittäjät.

Romaani on kone.

Kukaties ensimmäinen taisteleva romaani oli Setä Tuomon tupa (1852). Dickensin David Copperfield oli tuonut lapsen ja nuoren älyllisenä olentona kirjallisuuteen. Vuonna 1884 Twainin Huckleberry Finn toi ovelasti jo vakiintunutta kehitysromaania eli nuorukaiskertomusta käyttäen köyhyyden ja syrjäytyneisyyden todella näkyville, kenties myös kehitysoptimismin.

Romaanit aiheuttivat kirjasotia. Viimeisestä kirjasodasta alkaa olla Suomessakin pitkä aika.

Kirjoitin toissapäivänä, että "Tuntematon sotilas" oli huono ja epäonnistunut kirjan nimi. Ainakin Ranskassa tuo termi viittaa todelliseen tykinruokaan, kun taas Väinö Linna antoi alhaisille sotilaille kasvot.

"Täällä Pohjantähden alla" aiheutti Vapaussodan uudelleen arvioinnin ja paljon uutta tutkimusta. Köyhä kansa, kuten torpparit ja työmiehet oli saanut kasvot jo kauan sitten. Pentti Haanpää ja Joel Lehtonen olivat edeltäjiä.

Nyt kuitenkin päivän blogin aiheena on kaksi huomiota.

Akseli Koskela oli ongelmaihminen, ei ihanne; hänen poikans Vilho ajautui tavallaan itsemurhaan perheen ylivoimaisten paineiden takia.

Television satusuomalainen-hassuttelussa on Linnalta ehdolla suureksi fiktiohahmoksi Rokka. Koskela olisi parempi. Rokka on se romaanihenkilö, jota kirjailija tarvitsi osoittamaan miehistön ja upseereiden välistä kuilua. Koskela oli tuon kuilun ylittäjä ja siis sotaa seuranneen "kansalaisyhteiskunnan" esimerkkihenkilö.

Sotia edeltänyt ja sotien jälkeinen Suomi ovat aivan erilaisia maita. Nyt, ehkä vuosien 1991-1992 pankkikriisien jälkeen on siirrytty kolmanten valtakuntaan, joka eroaa pohjia myöten näistä aikaisemmista.

Mannerheimin Suomi, Kekkosen Suomi ja Nokian Suomi.

Kyllä niillä on vähän tekemistä keskenään.

Silti, me olemme nyt viisitoista tai viisikymmentä kertaa varakkaampia kuin aloittaessamme, mutta suonissamme virtaavat vanhat vihat ja peitetyt pelot.

Linnan suurten romaanien se sisältö, jollaiseen ei tiede pysty, oli tunnemaailma eli viha ja pelko ja näiden kahden tulos, kärsimys.

Oman aikamme johtavia aatteita ovat ehkä kateus ja kiima.

Seuraan kustantajien luetteloita. En tiedä, vieläkö Taistelevia Romaaneja voi ilmestyä.

Mielestäni niitä ei ole julkaistu missään viiteentoista vuoteen (paitsi mahdollisesti Virossa).

Mekanistinen teesi olisi silloin: industrialismi = romaani. Informaatioyhteiskunta = ?

Kahta kauniimpi nimi

Lukijat, olen opastanut teidät suolle katsomaan kurkia, joita ei ehkä ole olemassa.

Nimistä kauneimmat ovat mielettömiä ja siksi tai siitä huolimatta salaperäisiä, ikään kuin merkitystä valuvia.

Jätin tälle toiselle päivälle joukon kaikkein hienoimpia nimiä.

Celine kirjoitti "Niin kaus kuin yötä riittää" - Voyage au bout de la nuit eli matka niin kauas. Toinen kirja on nimeltään "Kuolema vähittäismaksulla".

Vaimoni huomautti Tennessee Williamsista, jonka näytelmillä on niin uskomattomia nimiä - "Nuoruuden suloinen lintu", "Kissa kuumalla katolla", "Lasinen eläintarha", "Viettelysten vaunu" (A Streetcar Called Desire), "Tatutoitu ruusu", "Äkkiä viime kesänä".

Eugene O'Neill liittyy joukkoon nimillä "Intohimot jalavien alla", "Pitkän päivän matka yöhön" ja "Murheesta nousee Elektra". Kaksi viimeksi mainittua esiintyvät toisinkin suomennettuina ja Elektra on kai tässä käännetty väärin, Mourning becomes Electra olisi mielestäni lähinnä "Suru pukee Elektraa" mutta toisaalta se on Surusta syntyy elektra (pieni alkukirjain). En tiedä, en ole varma. O'Neillin Iceman cometh ja Dylan Thomasin Under the Milkwood eivät suomennu.

Lyyrikoilla Eliotin "The Waste Land" on suurenmoinen, "Autio maa" antaa asiasta vain kalpean aavistuksen. Suomessa autio on ainakin minulle asumaton, asumattomaksi jäänyt, esimerkiksi Isonvihan aikana tuhottu. Englannin "waste" on myös haaskattu, raiskattu, niin kuin jokin pahaksi mennyt teollisuusalue tai köyhä satama. Wallace Stevensin esseekokoelman nimi "The Necessary Angel", välttämätön enkeli, on aika lopullinen.

Ehkä kaikkein hienoin on Nerudan "Veinte poemas de amor y una cancion desesperada" - Kaksikymmentä runoa rakkaudesta ja yksi epätoivoinen laulu. Kiinalaisista pysyvä suosikkini on Pertti Niemisen "Suuri tuuli". Japanilaisista olen tavattoman huvittunut vähän tunnetusta kirjasta, jonka nimen suomentamista mietin pitkään - se ei ole ilmestynyt suomeksi: "Von Schwierigkeiten beim Verständnis der Narayama-lieder" - Narayama-laulujen vaikeaselkoisuudesta. Kirjassa kerrotaan kansasta, joka kantaa vanhuksensa vuorelle kuolemaan, kun aika on.

Jotkut nimet ovat suomeksi parempia kuin alukielellä. Steinbeckin "Torstai on toivoa täynnä" on vain Sweet Thursday. "Vihan hedelmät" on kaamea. "Grapes of Wrath" viittaa Jumalan vihaan ja viinirypälettä on vaikea ajatella hedelmänä. Myös "Eedenistä itään" on jotenkin mahtipontinen, vaikka viittaakin syntiinlankeemukseen eli siis Aatamin ja Eevan surullisiin kokemuksiin hedelmistä. Joku turhan fiksu kirjoittaja kysyi aikoinaan, mahtoiko kielletty hedelmä kuitenkin olla banaani.

Eilisten kommenttien johdosta muutan esimerkkejä Mauri Sariolasta. "Hurjan pojan koti" ja "Ei loitsu eikä rukous" taitavat olla aika mallikelpoisia nimiä.

Suomalaisessa viihteessä esimerkiksi Armas J. Pulla ja Simo Penttilä osasivat iskeä hermoon - "Keisarin tekohampaat", "Lempeä kurkunleikkaaja", "Ylhäisyys ratsastaa yhä", "Rakkaudesta puhutaan hiljaa".

Olkaa rauhassa eri mieltä, mutta Arto Paasilinna, joka on keskittynyt todella hauskoihin nimiin ("Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä") jää minulta jotenkin Kosmoksen miestenhuoneeseen, joka on luonnollisesti tarpeellinen paikka.

Tämä kirjoitus oli muun ohella yritys kulkea vaikeaan maastoon - brändeihin. Niiden merkitys ja paino on edelleen suunnaattoman suuri. Haluan kirjoittaa vähän väliä tavaramerkeistä ja toiminimistä, mutta välttää juridiikkaa. Sanon vain vastaisen varalle, että tällä hetkellä suosituimpia firman nimiä ovat ne, jotka alkavat a-kirjaimella ja ovat tekolatinaa ("Aktia"). Eräät parhaat nimet ovat aivan mahdottomia, täysin geneerisiä tai paikannimiä: Nokia, Kone, Neste joka oli hirveän paljon parempi kuin Fortum (tekolatinaa tai ainakaan minä en arvaa, viittaako se voimaan, onneen vai varallisuuteen).

Brändin perusmalli on juuri kirjan, elokuvan tai näytelmän nimi.

Jos utarevoidetta voidaan myydä hyvällä tuotenimellä huippumeikkinä, luultavasti myös ala-arvoista kirjallisuutta.

Mutta miksi klassinen musiikki kaihtaa edelleen kuvailevia nimiä ja lempinimiä "Eroica, Kuutamosonaatti) pidetään hiukan maallikkomaisina? Ja miksi iskelmämusiikin parhaiden kappaleiden nimet ovat täysin mitäänsanomattomia - "All of me", "Night and Day", "Summertime", "She loves you" tai idiottimaisia - "Rock Around the Clock", "Tutti Frutti"?


Omat, syvästi järjenvastaiset suosikkini ovat "Sypressit uskovat Jumalaan", "Puu kasvaa Brooklynissa" ja "Vihreä oli laaksoni". ensin mainittu on Jose Gironellan romaani espanjalaissuvusta sisällissodan aikana. en muista kirjasta mitään mutta ehkä se käsittelee suruta ja ajankohtaista ongelmaa, poliittisen fundamentalismin ja hengellisyyden ristiriitaa. Betty Smithin Brooklyn-kirja oli suuri menestys, tavallisella kielellä kirjoitettu tavallisen ihmisen kertomus. Se ei koskaan saavuttanut kirjallisten mandariinien hyväksymistä, koska se on niin tavallinen. Jotain Päätaloa ehkä - en muista. Richard Llewelynin Wales-kirjaa on sanottu suurenmoiseksi; en tiedä onko asiassa mitään perää. John Fordin Malibussa filmattu melodraama romaanista on kuitenkin osuva kuin iskelmä.

Viimeiseksi, vaikka en missään tapauksessa suostu lukemaan uudestaan kirjaa enkä katsomaan elokuvaa - eikö olekin niin, että "Tuulen viemää" ("Gone With the Wind") sisältää naivismissaan kaiken tarpeellisen. Vaikka emme suosi ylinokkeluutta, ranskalaisen näyttelijättären sanoin "Nostalgiakaan ei ole samanlaista kuin ennen".

Kaunis nimi

Minusta Maughamin "Elämältä se maistui" oli kauneimpia kirjannimiä. Alkuteos on nimeltään pikkuleipää ja kaljaa, Cakes and Ale.

Tänäkin päivänä kustannusliikkeissä mietitään huolellisesti, mistä kirjalle nimi.

Ei se ole ratkaisevaa. Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" ja "Täällä Pohjantähden alla" ovat mielestäni molemmat huonoja, etenkin "tuntematon". "Pohjantähti" on muuten ilmestynyt ruotsiksi muiden laulujen nimillä. Ensimmäinen osa viittaa Saarijärven Paavoon (Högt bland Saarijärvis moar) ja toinen Porilasten marssiin. Laulun puhtaasti uskonnollinen tuonpuoleisen kaipuu (tähtein tuolla puolen - uuden kodin saamme) ei tunnu mitenkään sopivan tähän kirjaan.

Kesti aikansa ennen kuin kuulin lapsena, mitä tarkoittaa "Moreeni", mutta en oikein vieläkään ymmärrä, onko se nyt niin erinomainen nimi Lauri Viidan romaanille.

Luulen että kirjojen ja muiden teosten nimeäminen on hyvin vaativa runouden laji, koska nimissä mennään hyvin helposti keikailun puolelle. Nyt vuosikymmenien jälkeen Vartion "Se on sitten kevät" ja "Kaikki naiset näkevät unia" tuntuvat hyviltä mutta hitusen estetisoivilta.

Kustantaja ei ole kaikkivoipa. Maughamin rinnalla Hemingway tuotti paljon kirjoja, joiden nimet ovat järkyttävän hyviä - "Joen yli puiden siimekseen", "Afrikan vihreät kunnaat", "Kenelle kellot soivat", "Jäähyväiset aseille", "Ja aurinko nousee".

Hemingway siis käytti sitaatteja. "Kellot" on kirjan motonkin mukaan 1500-luvun John Donnen aiheellinen kysymys - älä koskaan kysy, kenelle kellot soivat. "Ja aurinko nousee" on viattoman näköinen, mutta kyllä se varmastikin on Salomon Saarnaajan suuresta hehkutukset ja viittaa jatkoonsa "ja aurinko laskee, eikä ole mitään uutta auringon alla..."

Kirjan nimi ei saa olla kovin vitsikäs, koska sellainen kuluu niin nopeasti ja alkaa tympäistä.

Nostaisin esiin kaksi kirjojen nimien mestaria. Toinen on Mauri Sariola - kymmeniä esimerkkejä, kuten Lavean tien lakia ja Aina roiskuu kun rapataan. Toinen on Eeva Joenpelto, "Eteisiin ja kynnyksille", "Sataa suolaista vettä", "Neito kulkee vetten päällä"...

Mitä mieltä itse olette?

Sähköinen viestintä

Kuvassa oikealla ylhäällä yhteisötilaaja ja keskellä työntekijä. Maalaus esittää muutosta sähköisen viestinnän tietosuojalakiin.

Kun aloitin omalta osaltani keskustelun viime viikolla, tietoja ja lausuntoja ei tahtonut löytää oikein mistään, ja yhtiöissä puhuttiin ylimalkaisia. Nyt tiedot eli luonnos muutetuksi hallituksen esitetykseksi ja lausunnot ovat kuitenkin liikenne- ja viestintäministeriön 16.8. päivitetyllä verkkosivulla:

TEKSTIT

http://www.mintc.fi/scripts/cgiip.exe/WService=lvm/cm/pub/showdoc.p?docid=
1870&menuid=2&channelitemid=14394&channelid=56

Asiassa on jotain omituista. Lausunnot on pyydetty ja tehty loma-aikana, ja sen näkee.

Nyt elokuussa on hankittu lisäksi professori Kaarlo Tuorin lausunto, joka on sekin tuolla verkkosivulla.

Toivottavasti Kalle on saanut lausunnosta tuntuvan korvauksen. Muuta myönteistä siitä ei nyt tule mieleen.

Se on näitä lausuntoja, joissa lukemistakin häiritsee kirjoittajan kova tarve päätyä arvattavaan tulokseen ja hajoittaa ongelmat niin moneen palaseen, ettei lukija huomaisi argumentaation ohuutta.

Olen lukenut näitä professoreiden lausuntoja kolmekymmentä vuotta ja tietysti laatinut itsekin. Tuomioistuimessa tilanne on yleensä se, että sekä kantaja että vastaaja ovat hankkineet lausunnon. Minulla on oikein tallessa kopioita papereista, joissa ensin Y.J. Hakulinen todistaa, että asia on sitten vähän jumalattoman varmasti näin, ja sen jälkeen T.M. Kivimäki osoittaa, että se on tasa toisin.

Kun sellaisia lukee vuosikymmeniä, ylimääräinen kunnioitus oikeudellista asiantuntemusta kohtaan karisee.

Kallen perustuslain kannalta jokseenkin ongelmattomaksi toteama lakiehdotus on nyt päätetty lähettää ongelmallisena oikeuskanslerin tutkittavaksi, ja lisäksi se on saanut jokseenkin painokasta kritiikkiä myös niiltä kohdin, joita lausunnoissa on pidetty luontevina.

Helsingin Sanomat käsitteli asiaa eilen uutisessa ja ensimmäisessä pääkirjoituksessa. Pääkirjoituksessa oli turha loppulause, joka on ehkä peräisin Tuorin lausunnosta, ja se esiintyy myös Nokia Oyj:n lausunnossa.

Yrityssalaisuuksien sanotaan nauttivan perustuslain mukaista omaisuuden suojaa.

Nokia lisää "muiden immateriaalioikeuksien tavoin".

Minä en valitettavasti käsitä, miten yrityssalaisuus voitiaisiin perustuslain kannalta rinnastaa omaisuuteen tai edes varallisuuteen.

Yrityssalaisuus ei ole rikoslain mukaan suojattu ketä tahansa sivullista eli ns. kolmansia vastaan. Omistusoikeus on suojattu ja hallinta samoin.

Selitän. Jos olen liikkeellä sisareni polkupyörällä tai vaimoni autolla ja joku häijy pahantekijä yrittää siepata kulkuneuvonihuudan tietenkin "polis, polis!", ja paikalle sopivasti kaartava piiska-auto sieppaa konnan kiinni ja palauttaa sen polkupyörän tai auton minulle. Tätä sanotaan hallinnan rikosoikeudelliseksi suojaksi.

Omistusoikeuden suojaa on muun muassa se, että pakkolunastamisesta ja sen ehdoista on säädettävä lailla.

Immateriaalioikeudet ovat suojattuja: tekijänoikeuden suoja-ajan lyhentäminen olisi mielipiteeni mukaan eräissä tilanteissa tarpeellista, mutta se voi hyvinkin olla omistusoikeuden perustuslaillisen suojan vastaista ja kaatua siihen.

Immateriaalioikeus on selkeästi määritelty tai määriteltävissä, yrityssalaisuus ei. Immateriaalioikeus on määräaikaan sidottu, yrityssalaisuus ei. Yrityssalaisuuden rinnastaminen tekijänoikeuteen, patentteihin ja tavaramerkkeihin ei ole viaton lipsahdus, koska lainsäädäntömme ei tunne eikä hyväksy epämääräisiä, periaatteessa ikuisia yksinoikeuksia. Tavaramerkkioikeuskin on voimassa vain niin kauan kuin merkillä varustettua tavaraa todella valmistetaan, ja kuolleet toiminimet voidaan poistaa kaupparekisteristä viranomaisen toimesta.

Yrityssalaisuus ei ole yleisesti suojattu, vaan rikoslain mukaan yrityssalaisuuden paljastaminen ja väärinkäyttö on kielletty tietyiltä henkilöiltä ja määrätyissä tilanteissa eli relatiivisesti. Työntekijä tai tehtävää toisen puolesta suorittava ei saa ilmaista tietoonsa tullutta yrityssalaisuutta. Työsuhteen päätyttyä työntekijällä ei sitten ole estettä yrityssalaisuuden ilmaisemiseen, paitsi jos asiasta oli sovittu toisin.

Ulkopuolisella ei ole velvollisuutta kunnioittaa yrityssalaisuuksia. Jos taksinkuljettaja löytää autonsa takapenkiltä asiakkaan paperin, esimerkiksi urakkatarjousta koskevan laskelman, kyllä hän voi viedä se lehteen ja Helsingin Sanomat voi sen julkaista. Näin myös tapahtuu joskus. Taksinkuljettaja ei ole rangaistuksen uhan sitoma. Taksikyyti ei ole sellainen toimeksianto, joka aiheuttaisi vaitiolovelvollisuuden. Asianajotoimistossa työskentelevä ylioppilas tai lääkäriasemalla toimiva vastaanottoapulainen, joka löytää lattialta mielenkiintoisen paperin, ei saa ilmaista sen sisältöä, koska on töissä siellä. Ulkopuolinen ekspertti, joka tulee rassaamaan firman tietokoneita tai kaatunutta paikallisverkkoa, on velvollinen pitämään suunsa kiinni tuon toimeksiannon yhteydessä ko

Sama koskee muuten sisäpiirintietoa. Jos taksisuharin asiakkaat kertovat meheviä sisäpiirin pörssitietoja takapenkillä, taksinkuljettaja voi ajaa suoraan osakeostoksille.

Kun yrityssalaisuus on suojattu vain tietyssä oikeudellisissa suhteessa työnantajaan oleviin tahoihin nähden, en siis ymmärrä, mitä tässä puhutaan perustuslaista ja omaisuuden suojasta. Omaisuus on juristin silmissä suojattu ketä tahansa ja kaikkia vastaan.

Lausunnoissa todetaan sitten muutoin, että ehdotettu lainmuutos ei loukkaisi perustuslain kansalaisille takaamaa yksityisyyden suojaa. Se on sinänsä järkevä tulkinta, jota on nyt siis päätetty pohtia edelleen. Henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan asia ei ole ongelmaton. Jos minun sähköpostini tunnistetiedoista käy ilmi, että soitain huorille viisi kertaa viikossa, niin voi olla, että surisin yksityisyyttäni, kun työnantaja olisi omia aikojaan penkonut tämän tunnistetiedon esiin.

Lausunnoissa ihmettelen sitäkin, mihin Tuorilta ja muilta on unohtunut henkilötietolaki. Sen lain mukaan minä en saa professorina kerätä luennoilleni ilmoittautuneiden syntymäaikoja. Jokin tietotekniikan työnantaja saisi lakiehdotuksen mainitsemissa tilanteissa koota lokitiedot, joista käy esimerkiksi ilmi, että työntekijä soittelee kovasti iho- ja sukupuolitautien lääkäreille...

Useakin henkilö on ihmetellyt minulle, miten työntekijäjärjestöt ovat mukana tässä hankkeessa. Edellä olevan linkin takana olevasta lausunnosta ilmenee, että ainakin SAK ja STTK ovat lyhyesti ottaneet kantaa ongelmaksi osoittautuneeseen tunnistetietojen luovuttamiseen viranomaiselle. Se onkin turha byrokraattinen este.

Keskustelun valtalinja on populistisesti hiukan karkeistettuna tämä: onko työnantajille eli useissa tapauksissa yksityisille firmoille nyt annettava sellaisia oikeuksia, joita on ollut tähän asti vain poliisilla ja lisäksi sellaisia, joita ei ole tähän mennessä ollut poliisillakaan, vaan esitutkinnassa on jouduttu hakemaan tuomioistuimen lupa.

Ehkä on liioittelua puhua poliisin ja tuomioistuimen valtuuksista tilintekovelvollisuudetta.

Ihmettelen edelleen yritysten ja elinkeinoelämän marssijärjestystä tässä asiassa. Tarkoitusperät ovat nähtävästi hyviä, mutta se ei riitä. Keinojen tulee olla myös hyväksyttäviä.

Taannoin Nokian taholta vakuutettiin yhtenäisen patenttijärjestelmän ja patenttiasioiden ylikansallisen oikeudenkäyntijärjestelmän hirveää kiireellisyyttä ja välttämättömyyttä. Ollila itse oli esittämässä tätä. Nyt asiassa on oltu aivan hiljaa. Ettei vain asiaan olisi vaikuttanut etenkin brittiläisten tuomareiden raju kritiikki: ei onnistu. Patenttijutut eivät nytkään oikein pyöri muualla kuin briteissä (jossa niitä on vähän) ja Saksassa (jossa erikoistuneita tuomareita on paljon). Siirtyminen EY:n junailemiin systeemeihin aiheuttaisi luultavasti patenttijärjestelmän, joka olisi tyyppiä Jokisen Eväät.

Olen syvästi vakuuttunut siitä, että tarpeettomat byrokraattiset esteet on raivattava ja että etenkin Nokian menestys on hyvin iso asia Suomelle. Ilmoittaudun toisin sanoen Nokian ja muun elinkeinoelämän kannattajaksi ja suosijaksi.

Juuri siksi bloggaan tästä asiasta. Epäilen, että mainitsemani tahot ovat nyt munanneet ja että asia on menossa täysin purjein kiville. Kun asia on mutkikas, riskeeraan mieluummin oman mahdollisen maineeni, jottei teollisuus tulisi luvallisissa tarkoituksissa hirvijahdissa aseita panostaessaan ampuneeksi itseään jalkaan.

Niin - oikeusministeriön lausunto hankkeesta on kyllä aika murskaava. Siinä sanotaan ikävästi myös valmistelun asiantuntevuudesta. Tänään käsittelemiäni kahta näkökohtaa eli yrityssalaisuutta perustuslain suojan kohteena ja henkilötietolain mahdollista merkitystä siinä ei kuitenkaan mainita.

Turpiin vain ja onnea, kuten kulmilla oli tapana sanoa.

Isät ja pojat ja sodat

En tiennyt, että tuomari Nurmio on niin hyvä. Olen kauan suositellut tuomarituttaville laulua "Dumari" ja itse sykähtynyt laulusta "Rannanjärvi elää". Nyt hänellä on uusi levy ja vanhat tangot. Näkyvillä on "Pettäjän tie", jonka syntyhistoriasta olen kirjoittanut tekijänoikeuskirjassani. Se syntyi sopivassa paikassa eli vankilassa, jossa sen varasti toinen vanki, joka ilmoitti itsensä Teostoon säveltäjäksi, ja Korkein oikeus (1977 II 78) ratkaisi sitten asian.

Nurmio esittää laulun pettäjän näkökulmasta. Joskus on petettävä aatteet, luottamus, omansa.

Tuomari Nurmio on yhtä paatoksellinen kuin Heikki Nurmio. Mahtavatko olla sukua. Heikki Nurmio oli "Jääkärimarssin" sanojen kirjoittaja. Syvä iskumme on, viha voittamaton. Jokseenkin vastenmielinen kappale, paitsi ehkä Olli Mustosen hilpeänä ja hyvin nopeana pianoversiona.

Dumari Nurmiota en ollut ennen kuullut läheltä livenä. Hän on yhtä hyvä kuin Eino Grön, joka kiskaisi eräillä syntymäpäivillä kauan sitten tunnin tangot erehtymättömän varmasti, takeltelematta kertaakaan edes sanoissa.

Toisena musiikkina oli Perko. Tyrmistyin täysin kun orkesteri aloitti Charlie Parkerin "Ornithologyn". Kesti kymmeniä sekunteja ennen kuin ymmärsin, että pakosti tuossa ovat nyt Perko ja kumppanit. On se niin hankala kappale, ettei se suju äkkinäiseltä, ainakaan oikeassa tempossa.

Nurmiota ja Perkoa yhdistää Uuno Kailaaseen ja Yrjö Jylhään paatoksellisuus ja sotaisa suomalaisuus. Perko on tehnyt levylle suomalaiset tangot ja virret jazziksi.

Paatoksellisuus oli isiemme sukupolven tyylilaji.

Juuri tässä kohdin on ajatusvirhe.

Terveen ihmisen mielessä isät ovat naurettavia ja surkuteltavia. Sitä ei välttämättä sanota ääneen, mutta kyllä oman elämän ja itsetunnon kyhääminen edellyttää vanhempien vähättelemistä.

Siitä on osattava jossain vaiheessa päästä eteenpäin, ja tämä oli S. Freudin anti länsimaiselle itseymmärrykselle. Sairaassa mielessään ja hyvin erikoisessa ympäristössään Freud kehitteli Oidipus-ajatuksensa, joissa ei taida olla sen enempää perää kuin edellä on sanottu. Isä on kuin perheyhtiö. Siitä on päästävä henkisesti irti, jotta sen voisi ottaa myöhemmin niskoilleen ja kantaakseen.

Freudin pähänpistoilla on yhteys 1800-luvun kirjallisuuteen, jossa Turgenjev oli isien ja poikien suuri kuvaaja. Dostojevski oli menettänyt isänsä ja etsi häntä kaikessa tuotannossaan. Turgenjev tohti kirjoittaa aateliskoteihin seksuaalisuuden, jonka osuus nuoren ja vanhan miehen elämässä on niin erilainen. Goncourtin veljekset tosin mainitsevat päiväkirjassaan, että Turgenjevillä kerrankin tähdensi sukupuolisen ja kirjallisen toimeliaisuuden yhteenkuuluvuutta, jolloin rouva Zola nappasi Emiliä korvasta kiinni ja vei pois. Niinpä Emilen romsut pakkasivat jäämään vähän teoreettisiksi. Olisi uskonut ja antanut eukolle kyytiä.

Melkein kaikki suuret romaanit ovat poikien kertomuksia isistään. Naiivi, nopeasti unohtuva kehitysromaani vastaa kirjoittajan itselleen esittämään kysymykseen: kuka minä olen. Se on puberteettikysymys, ja vaikka vastaus löytyisi, se ei kiinnosta toisia.

Mutta poikien on käytävä isien ja isoisien sodat uudestaan.

Sen teki Kivi. Joku Seitsemän veljeksen pojista olisi voinut olla se juoppo kraatari, josta tuli Aleksis Kiven isä.

Sen teki Volter Kilpi, jonka kirjoittaessa Alastalo ja parkkilaivat eivät olleet enää ajankohtaisia asioita.

Sen teki Sillanpää, jonka tuhoutuvat "Nuorena nukkuneen" Silja Salmelus ja "Hurskaan kurjuuden" Juha Toivola ovat isien ja äitien sukupolvea, ja Sillanpää tekee saman kuin Linna "Pohjantähdessä", sijoittaa isänmurhan sorakuopan reunalle, ja teloituskäskyn antajaksi paholaisen maanpäällisen edustajan, jääkärin.

Waltarin Helsinki-sarja "Isästä poikaan" on niin huono siksi, että on älykkäänä miehenä käynyt läpi vanhempien ja isovanhempien tarinanmutta sujuvuus syö pateettisuuden ja siksi tulos eli teos jää yhdentekeväksi.

Veijo Meri ja Paavo Rintala kirjoittivat melkein koko tuotantonsa kateisiin joutuneesta isästä. Eeva Joenpelto osoittaa, että ainakin eräissä tapauksissa romaanikirjallisuuden eli siis teollisen yhteiskunnan isän etsiminen toteutuu myös tyttären kohtaloissa ja äidin tavoitteluna.

Nuori ihminen on usein aidosti fasisti. Heti kun silmä välttää, hän liittyy Waffen SS:än niin kuin Günther Grass. Nuori ihminen tarvitsee vihollisen, joka on hirviö. Se on isän rooli.

Kun hirviö on surmattu, mies ei ole enää nuori, ja ennen kuin hän saa puolestaan surmansa omien käsisä, hän saattaa käsittää, ettei isä ollutkaan yhtä kappaletta, vaan samanlainen pakkosaumojen uhri kuin kaikki muutkin.

Olemme kaikki samanlaisia kuin Topeliuksen sadun Pikku-Matti, joka seisoi aukomassa veräjää pukeutuneena isävainaan maata viistävään sotilaspukuu.

Suomen kieli ja kirjallisuus konstruoitiin keksimällä pateettinen menneisyys, ja irvokkaiden yhteensattumien tuloksena syntyi "Vänrikki Stoolin tarinat", käsittämätön versio sodasta, jossa epäpätevyys löi kättä ylimielisyydelle.

"Pateettinen" ymmärretään nykyisin amerikan kielen kautta säälittäväksi tai naurettavaksi. The guy is pathetic! Eurooppalainen perinne on lähemmässä yhteydessä "ilmeiseksi tekeiseen" (lat. patere) ja kärsimykseen (kr. pathetos). Kärsimysnäytelmän nimitys on "passio". Eräässä passiossa poika huutelee isänsä perään ristiltä.

Kyky nähdä edellisen sukupolven versioitujen selitysten läpi edellyttää eläytymistä heidän kärsimykseensä. Siitä saa tietää, miten heistä tuli tuollaisia.

Suuren kertomuksen kehittäjät rakastivat satua ja pikareskia, sellaista kuin Don Quijote, joka ei ole oikein kukaan mutta jolle sattuu koko ajan kaikenlaista hassua ja joka on omalla säälittävällä tavallaan huvittava.

Cervantesin aikalainen Shakespeare sitä vastoi kirjoitti perinteeseen liittymisen auki useassa näytelmässään, muun muassa Julius Caesarissa, vallan siirtymisen ja anastamisen Macbethissä ja Learissa, ja sitten on tämä Hamlet, jossa sopivasti jo surmatun isän haamu näyttelee pojan mielessä niin keskeistä roolia, että hänestä on täytynyt tehdä juuri se, mitä isät oikeasti ovat, kummitus.

Reaalipolitiikkaa

Rajalla

Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.

Takana kaunis isänmaa
Kaupungein ja kylin.
Sinua poikas puolustaa
Maani, aarteista ylin.

Öinen, ulvova tuuli tuo
Rajan takaa lunta.
— Isäni, äitini, Herra, suo
Nukkua tyyntä unta!

Anna jyviä hinkaloon,
Anna karjojen siitä!
Kätes peltoja siunatkoon!
- Täällä suojelen niitä.

Synkeä, kylmä on talviyö,
Hyisenä henkii itä.
Siell’ ovat orjuus ja pakkotyö;
tähdet katsovat sitä.

Kaukaa aroilta kohoaa
Iivana Julman haamu.
Turman henki, se ennustaa:
verta on näkevä aamu.

Mut isät harmaat haudoistaan
aaveratsuilla ajaa:
karhunkeihäitä kourissaan
syöksyvät kohti rajaa.

—Henget taattojen, autuaat,
kuulkaa poikanne sana —
jos sen pettäisin, saapukaat
koston armeijana —:

Ei ole polkeva häpäisten
sankarileponne majaa
rauta-antura vihollisen, -
suojelen maani rajaa!

Ei ota vieraat milloinkaan
kallista perintöänne.
tulkoot hurttina aroiltaan!
Mahtuvat multiin tänne.

Kontion rinnoin voimakkain
ryntään peitsiä vasten
naisen rukkia puolustain
ynnä kehtoa lasten.

Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.

= = =

Stalin oli huono lukeman runoutta. Se oli ehkä virhe. Kailas oli kuollut, kun sota tuli.

Reaalipolitiikka oli 1900-luvun suuria erehdyksiä.

Runo voi olla kohdittain pateettinen ja sen voisi yrittää huiskaista syrjään.

Se ei auta. Se oli niin monelle totta ja vaikutti kaikkeen.

Isäni, joka oli tottunut katselemaan rajaa Joutselässä Kivennavalla jo pikkupoikana, sanoi eilen päiväunelta noustuaan äidille, että hänpä lausuu nyt runon.

Lausui tämän, ulkoa.

Tämä oli tiettävästi kova juttu RUK:n kurssilla 1939-1940 - sillä jolta kaatui jo helmi-maaliskuussa 1940 hyvin paljon vänrikkejä.

Teksti on hiukan vaikea löytää, joten jäljensin sen tähän.

Essee salaisuuksista

Sotilaallinen ja kaupallinen salaisuus on useimmiten kokoelma täysin julkisia tietoja.

Se muistuttaa siis tekijänoikeuslain määrittelemää tietokantaa. Sisältö on sinänsä joutavaa, mutta kokoelman järjestäminen on edellyttänyt huomattavaa panostusta.

Jätin kerran ostamatta antikvariaatista neuvostoliittolaisen kirjan, jossa oli kaikkien Suomen rannikon maihinnousuun kelpaavien paikkojen lähestymisreitit maanmerkkeineen ja valokuvineen. Sekä sukellusveneet että pinta-alukset oli otettu huomioon.

Jokseenkin kaikki reitit löytyvät virallisista merikorteista, jotka ovat kalliita. Nykyisin ne ovat myös mukana jokseenkin kaikissa GPS-laitteissa.

Selaamani kirja oli sellainen salaisuus, että kohtuuden nimessä sen laatijat olisi pitänyt ampua, jos he olisivat olleet suomalaisia, tai palkita Neuvostoliiton sankarin nimellä, jos he olivat neuvostoliittolaisia.

Eilisen blogini työnantajan valtuuksia tutkia työnteijöiden sähköpostin tunnistetietoja koskeva keskustelu jatkui television uutisissa ja aamun lehdessä.

Epäilen edelleen pahoitellen, että joku on astunut flyygeliin.

Tarkoitus on varmaan hyvä. Tarkoitus on yleensäkin hyvä.

Huomautan taas kerran päättäjille, että Suomi on pudonnut tietotekniikka-infran osaamisessa ja opetuksessa junasta. Lääkäri tutkii, vieläkö potilaan voi elvyttää. Tietosuojan sääntelyä opetetaan kaikista maan yliopistoista vain Lappeenrannassa.

Opetuksen hajanaisuus johtaa siihen, että osa kollegoistani väittää esimerkiksi patentteja keinoksi suojata liikesalaisuuksia. Asia on päin vastoin. Patentti on keino julkistaa liikesalaisuuksia. Julkistamisen eli painetun, kuulutetun ja kaikkien halukkaiden tietoon saatetun patentin yhteiskunnallinen kustannus on keksijälle annettu määräaikainen yksinoikeus, korkeintaan 20 vuotta, käyttää patentista ilmenevää keksintöä elinkeinotoiminnassa.

Tämä ei ole mielipide, vaan fakta. Keksintö on kuvattava patenttivaatimuksissa niin että sitä voidaan käyttää - toisin sanoen sen ydin on esitettävä.

Lainsäätäjän ajatus on ollut - 140 vuotta - että kun sitten Motorola patentoi jotain, niin Nokian pojat tutkivat patenttikirjan ja panevat paremmaksi, jolloin tapahtuu teknistä kehitystä.

Tältä osin lainsäätäjän tarkoitus näyttää toteutuvan. Pioneerikeksinnöt ovat yleensä käyttökelvottomia - liian mutkikkaita ja kalliita. Muistan suomalaisen nastarengaspatentin, joka aikoinaan kaatui tuomioistuimessa. Esittelin jutun. Itse salainen idea osoittautui hyvin vanhaksi - se että hakataan nauloja renkaisiin. Vitsi oli kehittää sellaiset nastat, jotka auttavat jarrutuksessa eivätkä lentele tiepuoleen ensi polkaisusta. Se osoittautui aika vaikeaksi tehtäväksi. Muistan lokari-patentin, jonka esittelin. Idea oli loistava - sisä- tai lisälokasuojat autoon vähentämään korroosiota. Muuan maahantuoja kehitti patentoitua yksinkertaisemman systeemin ja valitettavasti taas kävi niin, että pioneerikeksinnön tekijä jäi nuolemaan näppejään.

* * *

Tunnen hiukan Kööpenhaminan ja Cambridgen yliopistojen informaatio-oikeuden tilannetta. Tilanteemme on surkea niihin verrattuna. Meillä ei ole mitään syytä jatkaa valehtelemista ja uskotella ulkomaalaisille, että yliopisto-opetuksemme olisi tältä osin etevällä tasolla. Se ei ole. Tietääkseni esimerkiksi Teknillisessä Korkeakoulussa ei ole tämän alan opetusta nyt lainkaan (kun oppilaani ovat muissa tehtävissä), ja Helsingin yliopistossa ollaan satunnaisten kurssien varassa.

Suomessa Tekes, Akatemia ja yritykset suhtautuvat aika johdonmukaisen kielteisesti alan tutkimushankkeisiin. Nimenomaan Nokia on viime vuosina ottanut välimatkaa kotimaisiin hankkeisiin ja luulee tulevansa toimeen yhteistyöllä amerikkalaisten kanssa. Siltä vähän näyttääkin.

Olen nyt kuusi vuotta toistellut, että tekijänoikeusjärjestöjen vaatimukset ovat punaisia sillejä. "Red herring" tarkoittaa silmänlumetta, jolla huomio kiinnitetään sivuseikkoihin. Sen tekniikan hallitseminen on kaikkien silmänkääntötemppujen lähtökohta.

Ei kai kukaan vakavissaan luule, että Lasse Mårtensonin närkästymisellä olisi jotain oikeudellista merkitystä - toisin kuin Teoston nimissä väitetään, musiikin sovittaminen ei sinänsä vaadi lupia, vaan on musiikkiteollisuuden rutiini, ja se että ystäväni Esa-Pekka Salonen johtaa epäilemättä Mahlerin kahdeksannen sinfonian huomenna eri tavoin kuin Kubelik, Ozawa, Bernstein, Solti, Maazel ja Tennstedt, vain muutamia mainitakseni, on nimenomaan pelin henki. Jos Mårtenson pelkää että joku esittää "hänen" laulujaan paremmin kuin hän, se voi olla hyvinkin aiheellinen pelko.

Punainen silli vie huomion lisääntyvästä kontrollista - kontrollin vallankumouksesta.

Kirjoittajat eivät ensinkään huomaa, että esimerkiksi tällainen Suomen elinkeinoelämän ajama työnantajien oikeuksien laajennus on yritys avittaa nykypäivän tilannetta sata vuotta sitten vanhentuneilla keinoilla.

Salaisuus oli iso asia 1840-luvulla, kun kemian teollisuus syntyi ja laajeni lääketeollisuudeksi. Prosessiteollisuudessa tekoaineet, kuten bakeliitti ja sitten pitkien aikojen jälkeen keinokuidut, muovit ja vastaavat polymeerit, oli tosi iso asia. Yrityssalaisuus saattoi jossain harvinaisessa tapauksessa olla "salainen kaava", jonka voi pistää liivintaskuunsa.

Toisen maailmansodan "salaisia aseita" olivat rakettiaseet, suihkuturbiinit ja ydinase. Niiden kaikkien toimintatavat tunnettiin kaikissa merkittävissä sotaa käyneissä maissa. Saksa ei saanut suihkuhävittäjiä taivaalla tuotannollisista syistä. Saksan V-kakkoset valistuivat liian myöhään ja jäivät nimensä mukaisesti "kostoaseiksi". Saksalla oli luonnollisesti riittävä tieto ydinpommin rakentamiseen, mutta toisin kuin uranuurtajina toimineet britit (Paul Dirac ja muut) ja sitten amerikkalaisten keräämä monikansallinen tiimi, he pitivät onnistumisen todennäköisyyttä vähäisenä. Los Alamosin porukastakin moni oli räjähdyshetkeen asti epävarma, tapahtuuko mitään, ja räjähdyksen voima yllätti myös ne, jotka olivat sitä laskeneet (tätä on kuvannut seikkaperäisesti Richard Rhodes mainioissa kirjoissaan).

Me olemme nyt siirtyneet taloudelliseen järjestelmään, jossa palvelujen merkitys on paljon suurempi kuin tavarantuotannon. Jes, Nokia tekee kännyköitä, mutta selkeiden palvelukonseptien mukaan, ja menestyy. Suomessa myydään nyt puhelimia, joissa on laajakaista ja kamera, kukkopilli ja ties mitä - tavarassa on kiinteästi mukana palveluja.

Innovatiivista palvelukonsepteista osaa puhua jokainen ukko ja akka, kunhan ei tarvitse selittää, mitä ne olisivat ja miten niillä voisi ansaita.

Palvelujen maailmassa salaisuuksien merkitys on dramaattisesti laskenut.

Salaisuuksien vahtiminen on joskus tarpeellsita mutta enimmäkseen ajan haaskaamista. Luultavasti (matemaattisesti) parempaan tulokseen pääsee open source -pohjaisille menetelmillä eli vuodattamalla kaikki salaisuudet jokaiselle halukkaalle ja pyrkimällä rakentamaan niiden varaan yhteinen standardi - kuten GSM tai GPS.

Tuotteen / palvelun virtaviivaistamisessa ja kustannustehokkuudessa on aivan riittävästi tekemistä. Tällä hetkellä kilpailevat navigaattorit eli paikannuslaitteet - kiinteästi autoon asennettava, kädessä pidettävä vaiko puhelimeen asennettava. Kaikilla on puolensa ja kustannustekijänsä. Itse palvelukonsepti on loistava. Nyt löydän ensi kertaa eläessäni Pitäjänmäen Vehon kiertelemättä ympäri Suomea ja Sukkenpakkaa!

Tällä hetkellä kilpailevat mp3-tallentimet. Kaikki ovat tienneet pitkään, että esimerkiksi matkapuhelin itse asiassa on mp3-tallennin, ja läppäri samoin - mikä tahansa muistilla ja jonkinlaisella äänikortilla tai saman asian ajavalla softalla varustettu värkki on. Sitten tulee kuitenkin iPod, jossa ei ole mitään teknisesti erikoista eikä salaista, ja jyrää markkinat loistavalla käytettävyydellä, joka oikeuttaa myös törkeän ylihinnoittelun.

Niin se käy.

Tämä on yksi syy suhtautua hiukan epäluuloisesti teollisuudenharjoittajiin, jotka vinkuvat kovin kimeästi salaisuuksiensa suojaamisesta.

Vakoilu työpaikoille

Liikenneministeriön sivuilla lukee:

"Hallituksen esitys sähköisen viestinnän tietosuojalain muuttamisesta - Tunnistamistietojen käsittely väärinkäytöstilanteissa (13 §)."

Hanke siirtyy syksyyn. Nyt on syksy.

Ylen uutisissa kerrottiin eilen:

"Tapauksissa, joihin liittyy epäily yrityssalaisuuksien vuotamisesta ulkopuolisille, työnantaja voisi valvoa, kenelle ja milloin työntekijät lähettävät sähköposteja. Viestien sisältöä työnantajalla ei olisi lupa katsoa.

Erityisen voimakkaasti lakimuutosta halutaan yritysmaailmassa ja etenkin teknologiayrityksissä. Alan johtavana yhtiönä Nokia on osallistunut lain valmisteluun.

Nokian yhteiskuntavastuujohtaja Veli Sundbäckin allekirjoittamassa lausunnossa tietosuojalakiin toivotaan erityismainintaa työnantajan oikeudesta ottaa talteen, lajitella ja analysoida tunnistetietoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sähköpostiliikenteen valvontaa.

Tällä hetkellä oikeus sähköpostien seurantaan on vain poliisilla vakavien rikosten tutkinnassa.

Lakimuutoksella on vankka työmarkkinajärjestöjen tuki takanaan. EK, SAK ja STTK ovat vahvasti sen kannalla. Sen sijaan Akava ei lakimuutosta hyväksy."

Veli Sundbäckin olisi nyt aika erota tai ainakin muuttaa tehtävänsä nimikettä. Tällä hankkeella ei ole mitään tekemistä yhteiskuntavastuun kanssa. Se on puhtaasti yhteiskunnanvastainen hanke liikeyrityksen kilpailuaseman parantamiseksi ihmisten oikeuksien kustannuksella.

Se on Kiina-ilmiön tuomista Suomeen. Kiina voi olla hyväkin sijoituspaikka tietotekniikalle, koska työntekijöillä ei ole pahemmin oikeuksia.

Nyt työnantajat, työntekijäjärjestöt ja keskusliitto haluavat lajitella työntekijöitten postin - tädeiltä tulleet viestit yhteen kasaan, sediltä toiseen, puolisolta kolmanteen, lapsilta neljänteen.

Sähköposti ei eroa pahemmin kirjepostista. Paitsi että lähettäjän tai saajan domain eli summittainen osoite on selvitettävissä.

Onko seuraava vaihe työntekijöiden taskujen ja käsilaukkujen tarkastaminen? Siellähän voisi olla niitä liikesalaisuuksia. Onko sitä seuraava vaihe selvittää urkkimalla, ketä työntekijä tapaa illalla ja viikonloppuna ja kuka vierailee hänen huoneissaan.

Elinkeinoelämä ulkoistaa itselleen poliisin valtuuksia.

Liikenne- ja viestintäministeriön "tapauksissa joihin liittyy epäily yrityssalaisuuden vuotamisesta ulkopuoliselle" on hämmästyttävä pohjanoteeraus. Puhe on kuitenkin alueesta, jolla yksityisyys ja toisaalta sananvapaus on turvattu perustuslailla.

Liittyy epäily...

Tapauksissa johin liittyy epäily huoraamisesta aviopuoliso on oikeutettu penkomaan toisen taskut, kassit ja kännykät...?

Tarkoitus pyhittää keinot?

Yksityisyyden suojan idea, jonka elinkeinoelämä on nyt unohtanut tai halunnut unohtaa, on yksityisyyden piiri, jolle sivullinen ei saa luvatta mennä. Veli Sundbäck ei saa tulla omilla avaimillaan laittamaan kahvia keittiööni. Se olisi kotirauhan rikkomista. Nyt halutaan toteuttaa laki, jossa täysin epämääräisin perustein halutaan yritykselle oikeus, jonka poliisi voi nykyisen lain mukaan hankkia tuomioistuimelta.

Urkkiminen on täysin välttämätöntä, kun on perusteltu epäily (ei siis "epäily") terrorismista, yleisvaarallisesta rikoksesta, kansallista turvallisuutta uhkaavasta menettelystä. Siksi on luotu keinot, joita käyttäen viranomaiset voivat urkkia kansalaisia ja pitää kirjaa tekemisistään ja joutua virkasyytteeseen ja menettää virkansa, jos oikeudet on ylitetty.

Poliisi saa ampua, mutta jos hän ampuu, tapaus tutkitaan aina.

Elinkeinoelämä haluaa urkkia, mutta kuka siellä vastaa väärinkäytöksistä?

Tähän mennessä uutisiin nousseet tapaukset tietotekniikkayritysten harjoittamasta urkinnassa eivät mitenkään lisää luottamusta alan ihmisten harkintakykyyn.

Ja tämä kaikki - turhaan!

Kautta aikojen arkaluontoisen ja kilpailulle haavoittuvan toiminnan salassapidosta on voinut sopia. Lukemattomissa tutkimuslaitoksissa muistiinpanot lukitaan illalla kassakaappiin. Esimerkiksi lääkärit (vaikkapa sukupuolitaudit) ja asianajajat käsittelevät tehtäviensä vuoksi sellaista arkaluonteista tietoa, että työntekijöiden oikeuksien rajoittaminen on välttämätöntä. Se tehdään sopimuksin.

Jos nyt lakia muutetaan kevytmielisesti ja nykytapaan huolimattomasti ja harkitsemattomasti, tietotekniikka-alan ehkä tärkeät edut antavat R-kioskin omistajataholle oikeuden vakoilla ohi poliisin, onko kassahenkilökunta yhteydessä sellaisiin tyttö- ja poikaystäviin, joista voi aiheutua tietovuotoja.

Hyvää tarkoittava hanke siirtää meitä seitsemän peninkulman saappain Gestapo-yhteiskuntaan.

Tietääkseni salakuuntelu ja salakatselu kaupallisiin tarkoituksiin, esimerkiksi julkkisten vakoileminen, on jatkuvasti nousemassa. Tietääkseni elinkeinoelämä ei ole pannut tikkua ristiin tämän kehityksen suitsimiseksi.

En oikein jaksa uskoa, että eduskunta ymmärtäisi pysäyttää tällaisen hankkeen. Yhä useammin kuulen tuttavieni, ICT-yhtiöiden eli tieto- ja tietoliikennetekniikan edustajien toistelevan Lapuan liikkeen iskulausetta: me teemme mitä tahdomme. Jos laki on huono, me muutamme sen.

Niin aina.

Varmuuden vuoksi vahvistan ymmärtäväni, että tällä kirjoituksella luultavasti loukkaan monia elinkeinoelämässä toimivia ystäviäni ja osoitan olevani heidän kannaltaan sekä arvostelukyvytön että epäluotettava.

Voin olla väärässä, koska olen nähnyt vain yhden televisiouutisen, joka on kukaties virheellinen. Mutta tunnen sähköisen viestinnän tietosuojalain, joka tuli voimaan 1.9.2005 ja jota halutaan nyt muuttaa. En ole vakuuttunut perusteluista enkä tarpeista ja katson asiakseni sanoa sen julki.

* * *
SUMMARY

The Finnish Ministry of Trade and Communications is preparing an amendment in the brand-new law on privacy in electronic communication. Nokia and the business-community agrees on necessity of protecting its alleged trade secret by following the e-mail-traffic of its employees.

The blogger expresses here very grave doubts about this idea that would give private companies powers given now by law-courts to police.

Idässä palaa

"Idässä palaa - tänne tulvii sauhu..."

Runouden ja kirjallisuuden antologiamme ovat edelleen Paasikiven - Kekkosen linjalla.

"Suomen runotar" taitaa olla jollain tavalla Suomen Kirjailijaliiton peukalon alla. Äidilläni on hyllyssään siitä 1940-luvun painos, minulla luultavasti ilmaiseksi saatuna se, jossa olen itse mukana tekijänä (1990).

"Suomen kirjallisuuden antologia" (1963-1975) on perusvalikoima omaa luokkaansa. Toimituskunnaksi ilmoitetaan Kai Laitinen, Matti Suurpää, Hannu Mäkelä ja toimitusneuvostoon mm. Helena Anhava. Mäkelä ja Jarkko Laine ovat toimittaneet etevästi erilaisia antologioita. Sitten on se vanha, hiukan omituinen mutta hyvin kiinnostava Veikko Polameri-vainajan antologia, joka muistaakseni tehtiin alkujaan kirjakerholle.

Pois se, että kuvittelisin kysyntää näin mittaville teoksille.

Toisaalta sitten pelkkä tekijänoikeus estää keräämästä sellaisia runo-verkkopaikkoja, jotka lisäisivät Kirjailijaliiton tai vaikkapa Parnasson kiinnostavuutta.

Nyt tilanne on se, että jos joku haluaa tietää, miten metsäpaloruno "Idässä palaa" jatkuu, sen löytämiseksi saa tehdä vähän töitä.

Jos joku toinen kiinnostuu lukemaan "Raja railona aukeaa, edessä Aasia, Itä..." joka on edelleen sangen ajankohtainen ja iskevä teksti, niin ei muuta kuin penkomaan Kailasta.

Mainitsemissani isoissa antologioissa esimerkiksi Yrjö Jylhän talvisotarunot, jotka taitavat olla edelleen Suomen tunnetuimpia ja tärkeimpiä, sivuutetaan kuin anteeksipyytäen, että kyllä, sellainenkin kirja taisi ilmestyä kuin "Kiirastuli". Lehteilin sitä taas hiljan, vaikka osaan kyllä sitä edelleen ulkoakin. Eräin kohdin kirja on nyt vähän kökkö, eräin kohdin aivan valtava.

Kun monien kirjailijaesittelyjen sotaa edeltäneen Jylhän määre on "kauhuromantikko", niin olihan siinä kieltämättä kauhuromantiikkaa, Kirvesmäessä 1939-1940. Sana ei tietenkään tarkoita kauhun romantisointia, vaan kauhun kohottamista tekstin tunnesisällöksi. "Tuntematon sotilas" on johtava kauhuromaani.

Sama sensuurin viikate näkyy jopa P. Mustapään sota-aiheisissa runoissa.

Blogin kuva on Ranskan kirjallisuuden antologia Georges Pompidoun toimittamana.

Haluaisin nähdä vastaavan Martti Ahtisaaren toimittamana, tai Mauno Koiviston. Tarvwetta eivät korvaa söpsöttelyantologiat tyyliin Tämän runon haluaisin kuulla.

Sellaisiakin verkkopaikkoja muuten on, jossa rahankeräyslakia ehkä hipoen kerjätään lahjoituksia hyvään tarkoitukseen... Mielestäni tuon keinon käyttö sopii kuitenkin vain järjestöille.

Muuten olen sitä mieltä, että jäykkä ja joustamaton tekijänoikdeun suoja-aika 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä on syvästi idoottimainen. Digitaalisten tuotteiden ja yhteisteosten puoella siinä ei ole järjen häivää. Tekijänoikeuden murtaminen pakkolisenssillä 50 vuoteen tekijän kuolemasta vapauttaisi merkittävän lyriikkamme.

Pakkolisenssillä murtaminen tarkoittaa, että käytöstä suoritettaisiin maksu rahastoon tai virastoon, jonka johtaja olisi Jukka Liedes, ja josta jaettaisiin rahaa otollisiin tarkoituksiin.

Mieleeni ei tule nyt ketään ennen vuotta 1956 kuollutta kirjailijaa, jonka jälkeläisten elintaso tai toimeentulo riippuisi tekijänoikeuskorvauksista. Sillanpää ja Kianto, joiden perukirjat olen nähnyt ja jälkimmäisen laatinutkin, olivat niin hirvittävästi velkaa kustantajalle, että ei taida olla tili vieläkään mustalla. Haanpää kyllä, mutta epäilen, mahtaako Haanpäästä kertyä tekijänoikeustuloa. Ainakaan hänen Koottujensa jälkimmäinen sarja, se jonka perään me Helsingin Sanomissa itkimme niin haikeasti, ei kelpaa yhteenkään divariin edes eurolla.

Viitaten tekijänoikeuslain vetoomusfunktioon siteeraan tähän laillisesti Jylhän runon, jota ei löydä helposti. Nähdäkseni Jylhä on napannut runomitan Beethovenin 7. sinfonian toisen osan alusta.

Yrjö JylhÄ: Vuoksen vartio
Omistettu rykmentilleni 31. X. 1939

Tänne me saavuimme rauhan työstä,
liesien loimusta, metsien yöstä,
täällä me seisomme, tänne me jäämme.
kunnes on murtunut taas idän paine
tai tulilaine
lyö yli päämme.

Kauan sun helmaasi, mahtava Vuoksi,
heimomme kyynelet virtoina juoksi,
paljon sun uomaas verta jo vuoti,
täällä sun vartijas, peittämät hurmeen,
saatteli nurmeen
keihäs ja luoti.

Täällä on taisteltu puolesta maamme,
täällä me vieläkin taistella saamme;
tuima on tahtomme niinkuin rauta.
Vuokseen jos sorrumme kunnian teillä,
suuri on meillä
sankarihauta.

Kirjakeitto

Joku neuvoi minua miettimään, kannattaako jatkuvasti räkättää uutuuskirjoista, etenkään keittokirjojen tulvasta.

Mietin ja käsitin olevani väärässä, taas.

Keittiö ja muoti reagoivat nopeimmin muutoksiin. Muoti ostetaan, ruoka tehdään. Oppaita ja yllykkeitä tarvitaan. Kojeet kehittyvät. Hyvien ohjekirjojen (tyyppiä Petteri Järvinen) julkaiseminen on kannattavaa ja kannatettavaa.

Retorinen kysymys joltain luennoltani: miksi amerikkalaisen elokuvan alkukauden suurmiehet olivat melkein kaikki juutalaisia rättikauppiaita?

Ikävästi muotoiltu kysymys herättää kuulijan käsittämään, että puhe ei ole vaatekaupoista, joita 1900-luvun alussa ei oikeastaan ollut, vaan kamasaksoista eli kaupustelijoista, jotka tyrkyttivät tuotteitaan kadulla tai koputtelivat oville.

Knoppikysymyksen vastaus on: elokuva oli alkujaan bordelliviihdettä, joka oli tarkoitettu välihuviksi hikeä kuivateltaessa. Muutamat nerokkaat henkilöt, joihin Edison ei kuulunut, käsittivät että tässähän oli jotain New Yorkin sataa kieltä puhuville miljoonalle lukutaidottomalle maahanmuuttajalle, joten elokuvalipun hinta määriteltiin aktiivisesti juuri olutkolpakon alapuolelle.

Samuel Goldwyn, silloin vielä Goldfish, oli hansikaskauppias. Louis B. Mayer aloitti kiertävänä romuraudan ostajana. Juutalaisuus liittyi vahvaan yhteisöllisyyteen ja sen koulimaan nopeaan eläytymiskykyyn. Samalla tavalla kuin laukkuryssät meillä rihkamankaupustelijat elivät kyvystä arvata, millainen hiukan tarpeeton tavara kävisi kaupaksi. Röyhelöiden ja konepitsien perässä tuli elokuva - yhden ja sitten kahden kelan pätkät, joiden tarkoitus oli iskeä suoraan katsojan hermoon, vangita mielenkiinto, luoda tarve tulla toistekin.

Vuonna 1939 Yhdysvalloissa oli vielä kymmeniä jiddishin kielisiä teattereita ja siis vielä äänielokuvan aikana, kielellisille vähemmistöille osoitettuja kokoillan näytelmäelokuvia valmistui vuosittain satoja, esimerkiksi ukrainan kielisiä, puhumatta venäläisistä.

Nopeassa keskustelussa on tapana sanoa, että yleisön on saatava, mitä se haluaa. Jos tuote ei mene kaupaksi, se poistetaan valikoimassta.

Ehkä se ei ole aivan näin. Yleisö on saatava luulemaan, että tätä se on oikeastaan halunnut. Rannekello oli kerran rippilahja, merkiltään Leijona, ja kesti ja kävi kunnes kastui omistajan uidessa Vuoksen yli heinäkuun alussa 1944. Sitten se oli joitakin vuosikymmeniä hyödyllinen kone, joista esimerkiksi 1960-luvun lopun mekaaniset Omegat olivat kukaties hintaa ja laatua ajatellen huikean hyviä. (Rolex on muuta - sen sosiaalinen tehtävä on kyykyttää köyhempiä.)

Sitten kävi ilmi, että yleisö olikin aina janonnut huokeita, muovikuorisia kvartsikidekelloja. Vahinko vain, ettei niitä ollut keksitty. Pantiin tuulemaan, ja nyt Swatch omistaa merkittävän osan kaikesta kellotuotannosta ja muutaman kymmenen euron tiuku on täysin OK myös liituraitapuvun kanssa.

Ihmisten ruokailutottumukset ovat meillä ja naapureissa valtavassa muutostilassa, ja ruuan valmistaminen on tullut muotiin. Veljeni osaa sekä valmistaa paistia että sekoittaa salaattia. Ihmettelen ja kadehdin.

Toivottavasti seuraavaksi tulevat käsityöt, muutkin käsityöt kuin digitaaliset valokuvat. Tottahan kaupasta saa rotseja halvalla joka lähtöön, mutta omin käsin tekemisessä on taas hohtoa.

Uskon kiihkeästi kulttuuriantropologi Claude Levi-Straussin määritelmään ihmisestä "näprääjänä" (bricoleur). Levi-Strauss on muuten hengissä. Aika hyvä saavutus 1908 syntyneeltä.

Kävelin kirjahyllyni moneen kertaan ja mietin. Tietokirjat eivät elä. Sävähdyttävinkin tieto muuttuu lukijan tiedoksi, sen vähän minkä muuttuu, ja vanhentuu. Sijaan tulee uutta tietoa. Sellainen tieto, josta saa vihjeitä, ei vanhene niinkään. Esimerkiksi vanhentunut kirjallisuudentutkimus voi olla jännää - jos joku on joskus housunsa kastellut tietyistä tekijöistä, niin kukapa tietää, jos niitä vaikka kannattaisi vilkaista uudestaankin.

Historiatieteessä henkiin jää vain historiataide, sellainen kuin Burckhard ja - kaikista kirjoittajista - Egon Friedell (Uuden ajan kulttuurihistoria). Friedellin kirjassa ovat melkein kaikki faktat väärin, mutta kun se on niin innostava! Sitä paitsi hän ei ollut mikään tutkija vaan lehtimies.

Yritin löytää esseistiikkaa eli sitä kirjallisuuden alaa, jonka perään haikailen. Kuollutta kaikki! Paitsi erittäin korkealle kertomakirjallisuuden tasolle nousseet kuin Frans G. Bengtsson ja Yrjö Hirn. Selaan toiveikkaasti Jörn Donnerin ja Paavo Haavikon muinaisia, kiitettyjä kirjoja. - Donner (Raportti Tonavalta, Raportti Berliinistä) on hyvä, koska hänen reportaasinsa ovat kaunokirjallisempia kuin myöhempien vuosikymmenien romaanit. Maailmanpoliittiset pohdinnat vaikuttavat lapsekkailta, mutta esimerkiksi kuvaus Brechtistä, jonka kanssa hän todella vaihtoi muutaman sanan, on mieleen jäävä.

Loistava oivallus: salakuljettaa esseistiikka matkakuvauksen muodossa takaovesta sisään.

Haavikko - taloudelliset aforismit aika on osoittanut humpuukiksi. Samalla nämä tekstit osoittavat, miten lauseita tehdään: tuvat rakennetaan tuuleen, tietämättömys peitetään ironialla. Toista on kaunokirjallisuus: teosta Yritys omaksikuvaksi sävyttää riipaiseva myötätunto, rakkaus ja hellyys sitä ainoaa henkilöä kohtaan, josta kirjoittaja on kiinnostunut, häntä itseään.

Elämäkerta on kestävän oloinen kirjan muoto. Eivät sensaatiolehdet ole sitä itse keksineet, että kurkisteleminen toisten ihmisten elämään on todella kiinnostavaa. Gunnar Suolahti, Nuori Yrjö-Koskinen (1933). Voi veljet!

Jos olisin diktaattori, kirjoitti nuori Urho Kekkonen, ja käisitti kirjoittaessaan, että tässäpä hänelle ammatti. - Jos olisin diktaattori, kävisin hakukoneilla Internetiä läpi aamusta iltaan ja tutkisin, mitä siellä ei ole. Sitten yllyttäisin tekemään kirjoja siitä, mihin sähköiset välineet eivät kelpaa. Esimerkiksi keittokirjoja (netistä löytää reseptejä, mutta keittokirja on jotain muuta).

En ole diktaattori. Teen kuitenkin juuri tätä.

Hyvä romaani ja runo ovat ainaeläviä. Tämä nyt ei ole uutinen. Puuha- ja harrastekirjat ovat myyviä. Opaskirjat ovat loputon kenttä - miten paljon parempia "For Dummies" -tietotekniikkaoppaat ovat kuin ohjelmien manuaalit tai omat ohjesivut.

Viisauskirjallisuutta ei kannata julkaista. Se sopii ehkä nettiin, kuitenkin merkittävästi lyhyempinä ja paremmin kirjoitettuina palasina kuin nämä minun blogini.

Congo

The Congo

A Study of the Negro Race



I. Their Basic Savagery

Fat black bucks in a wine-barrel room,
Barrel-house kings, with feet unstable,
# A deep rolling bass. #
Sagged and reeled and pounded on the table,
Pounded on the table,
Beat an empty barrel with the handle of a broom,
Hard as they were able,
Boom, boom, BOOM,
With a silk umbrella and the handle of a broom,
Boomlay, boomlay, boomlay, BOOM.
THEN I had religion, THEN I had a vision.
I could not turn from their revel in derision.
# More deliberate. Solemnly chanted. #
THEN I SAW THE CONGO, CREEPING THROUGH THE BLACK,
CUTTING THROUGH THE FOREST WITH A GOLDEN TRACK.
Then along that riverbank
A thousand miles
Tattooed cannibals danced in files;
Then I heard the boom of the blood-lust song
# A rapidly piling climax of speed and racket. #
And a thigh-bone beating on a tin-pan gong.
And "BLOOD" screamed the whistles and the fifes of the warriors,
"BLOOD" screamed the skull-faced, lean witch-doctors,
"Whirl ye the deadly voo-doo rattle,
Harry the uplands,
Steal all the cattle,
Rattle-rattle, rattle-rattle,
Bing.
Boomlay, boomlay, boomlay, BOOM,"
# With a philosophic pause. #
A roaring, epic, rag-time tune
From the mouth of the Congo
To the Mountains of the Moon.
Death is an Elephant,
# Shrilly and with a heavily accented metre. #
Torch-eyed and horrible,
Foam-flanked and terrible.
BOOM, steal the pygmies,
BOOM, kill the Arabs,
BOOM, kill the white men,
HOO, HOO, HOO.
# Like the wind in the chimney. #
Listen to the yell of Leopold's ghost
Burning in Hell for his hand-maimed host.
Hear how the demons chuckle and yell
Cutting his hands off, down in Hell.
Listen to the creepy proclamation,
Blown through the lairs of the forest-nation,
Blown past the white-ants' hill of clay,
Blown past the marsh where the butterflies play: --
"Be careful what you do,
# All the o sounds very golden. Heavy accents very heavy.
Light accents very light. Last line whispered. #
Or Mumbo-Jumbo, God of the Congo,
And all of the other
Gods of the Congo,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you."


II. Their Irrepressible High Spirits

# Rather shrill and high. #
Wild crap-shooters with a whoop and a call
Danced the juba in their gambling-hall
And laughed fit to kill, and shook the town,
And guyed the policemen and laughed them down
With a boomlay, boomlay, boomlay, BOOM.
# Read exactly as in first section. #
THEN I SAW THE CONGO, CREEPING THROUGH THE BLACK,
CUTTING THROUGH THE FOREST WITH A GOLDEN TRACK.
# Lay emphasis on the delicate ideas.
Keep as light-footed as possible. #
A negro fairyland swung into view,
A minstrel river
Where dreams come true.
The ebony palace soared on high
Through the blossoming trees to the evening sky.
The inlaid porches and casements shone
With gold and ivory and elephant-bone.
And the black crowd laughed till their sides were sore
At the baboon butler in the agate door,
And the well-known tunes of the parrot band
That trilled on the bushes of that magic land.

# With pomposity. #
A troupe of skull-faced witch-men came
Through the agate doorway in suits of flame,
Yea, long-tailed coats with a gold-leaf crust
And hats that were covered with diamond-dust.
And the crowd in the court gave a whoop and a call
And danced the juba from wall to wall.
# With a great deliberation and ghostliness. #
But the witch-men suddenly stilled the throng
With a stern cold glare, and a stern old song: --
"Mumbo-Jumbo will hoo-doo you." . . .
# With overwhelming assurance, good cheer, and pomp. #
Just then from the doorway, as fat as shotes,
Came the cake-walk princes in their long red coats,
Canes with a brilliant lacquer shine,
And tall silk hats that were red as wine.
# With growing speed and sharply marked dance-rhythm. #
And they pranced with their butterfly partners there,
Coal-black maidens with pearls in their hair,
Knee-skirts trimmed with the jassamine sweet,
And bells on their ankles and little black feet.
And the couples railed at the chant and the frown
Of the witch-men lean, and laughed them down.
(O rare was the revel, and well worth while
That made those glowering witch-men smile.)

The cake-walk royalty then began
To walk for a cake that was tall as a man
To the tune of "Boomlay, boomlay, BOOM,"
# With a touch of negro dialect,
and as rapidly as possible toward the end. #
While the witch-men laughed, with a sinister air,
And sang with the scalawags prancing there: --
"Walk with care, walk with care,
Or Mumbo-Jumbo, God of the Congo,
And all of the other
Gods of the Congo,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you.
Beware, beware, walk with care,
Boomlay, boomlay, boomlay, boom.
Boomlay, boomlay, boomlay, boom,
Boomlay, boomlay, boomlay, boom,
Boomlay, boomlay, boomlay,
BOOM."
# Slow philosophic calm. #
Oh rare was the revel, and well worth while
That made those glowering witch-men smile.


III. The Hope of their Religion

# Heavy bass. With a literal imitation
of camp-meeting racket, and trance. #
A good old negro in the slums of the town
Preached at a sister for her velvet gown.
Howled at a brother for his low-down ways,
His prowling, guzzling, sneak-thief days.
Beat on the Bible till he wore it out
Starting the jubilee revival shout.
And some had visions, as they stood on chairs,
And sang of Jacob, and the golden stairs,
And they all repented, a thousand strong
From their stupor and savagery and sin and wrong
And slammed with their hymn books till they shook the room
With "glory, glory, glory,"
And "Boom, boom, BOOM."
# Exactly as in the first section.
Begin with terror and power, end with joy. #
THEN I SAW THE CONGO, CREEPING THROUGH THE BLACK
CUTTING THROUGH THE JUNGLE WITH A GOLDEN TRACK.
And the gray sky opened like a new-rent veil
And showed the apostles with their coats of mail.
In bright white steele they were seated round
And their fire-eyes watched where the Congo wound.
And the twelve Apostles, from their thrones on high
Thrilled all the forest with their heavenly cry: --
# Sung to the tune of "Hark, ten thousand
harps and voices". #
"Mumbo-Jumbo will die in the jungle;
Never again will he hoo-doo you,
Never again will he hoo-doo you."

# With growing deliberation and joy. #
Then along that river, a thousand miles
The vine-snared trees fell down in files.
Pioneer angels cleared the way
For a Congo paradise, for babes at play,
For sacred capitals, for temples clean.
Gone were the skull-faced witch-men lean.
# In a rather high key -- as delicately as possible. #
There, where the wild ghost-gods had wailed
A million boats of the angels sailed
With oars of silver, and prows of blue
And silken pennants that the sun shone through.
'Twas a land transfigured, 'twas a new creation.
Oh, a singing wind swept the negro nation
And on through the backwoods clearing flew: --
# To the tune of "Hark, ten thousand harps and voices". #
"Mumbo-Jumbo is dead in the jungle.
Never again will he hoo-doo you.
Never again will he hoo-doo you."

Redeemed were the forests, the beasts and the men,
And only the vulture dared again
By the far, lone mountains of the moon
To cry, in the silence, the Congo tune: --
# Dying down into a penetrating, terrified whisper. #
"Mumbo-Jumbo will hoo-doo you,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you.
Mumbo . . . Jumbo . . . will . . . hoo-doo . . . you."



This poem, particularly the third section, was suggested by an allusion
in a sermon by my pastor, F. W. Burnham, to the heroic life and death
of Ray Eldred. Eldred was a missionary of the Disciples of Christ
who perished while swimming a treacherous branch of the Congo.
See "A Master Builder on the Congo", by Andrew F. Hensey,
published by Fleming H. Revell.
= = =

Vachel Lindsay (1879-1931) is fondly remembered in this country because this poem was so often recited by Yrjö Jyrinkoski, giving readings in Finnish schools on 50ies and 60ies.

I later noticed that the text is rather difficult to find in USA and is consistently omitted from anthologies, although it is i supergn "jazz-poem" written decades before jazz and jazz-poems.

The reason might be itse alleged racism. Some American scholars have been in pains to point out, how people of color published exactly the same kind of poetry in same time and how even the critics of Lindsay took him as an ally to them.

For Europeans this seems rather ludicrous. In the same vein Joseph Conrad's "Heart of Darkness" would be a criminally racist and imperialist piece of writing.

As you see, I have difficulties to read old texts through modern sensibilities.

Posting the text now is a present for my readers. It turned up in a discussion with an old friend and I believe many remember the recitation mentioned - something like Dylan Thomas in Finland.

It is my belief "Mumbo-Jumbo will hoo-doo you" is still today sometimes heard as a quotation, even in the corridors of the mighty.