Muistin huoneet

Oikean ja vasemman erottamisen lisäksi tarvitsemme rakennustarvikkeet unille ja mielikuville.

Tämän takia olen niin vihamielinen elokuvia kohtaan ja pidän niin suuresti joistakin maalauksista.

Huone, maisema tai koti on rikkaampi kuviteltuna kuin kuvattuna.

Me sivusimme tätä radio-ohjelmassa menneellä viikolla, kun Antti Tuuri toi tämän itse esiin. Hän antoi ymmärtää, että hänelle jokainen maisema – luultavasti myös Havanna, Kuuba, josta hän on kirjoittanut romaanin – on alkujaan Pohjanmaa ja luultavasti siis Kauhava.

Minun laitani on sama. Lukiessani tai nähdessäni unta sijoittelen maisemaa, lisään mäkiä, teen joesta järven, kiepautan ilmansuuntia. Linnan ”Pohjantähden” Koskelan torppa koostuu eräästä pellosta Kauhavan Kettulassa, ja romaanin Matinkuusen mieleni siirsi saman pitäjän Tornimäestä, vanhalta hautausmaalta, kirjan edellyttämään paikkaan.

Nuoren Proustin Normandia ja ”Balbec” rakentuu mielessäni eräiden impressionistien rantamaisemista, ja voi olla, että siinä on mukana Edelfeltiäkin. Muuan Proustin kuvaama talo on muokattu mallista, joka sijaitsi Veules-les-Roses –nimisellä pikkupaikkakunnalla Dieppestä etelään.

Venetsiassa eksyin kujalle, jota aavistin kuvattavan kirjassa. Ostin kirjan, jossa oli otteita Venetsian kuvauksista, ja se löytyi!

Ei mitään magiaa. Kai silmääni sattui sama tunnelma, jota Goethe kuvasi. Venetsiahan on siitä outo kaupunki, että siellä sattuneesta syystä on paljon näkymiä, jotka eivät ole muuttuneet muutamaan sataan vuoteen.

Saarikosken mielestäni hienoin runo (Leikki on hiekkalaatikossa…) sisältää aineksia omasta pihastani ja hiekkalaatikosta, joka on tätä nykyä aika rappeutunut. Aidan takana kasvaa nokkosia. Puu tekee tuulelle tuloa.

Mutta kotitaloni, joka sivullistenkin todistuksen mukaan oli lievästi sanoen kummallinen ja hyvin suuri – isoisällä oli enimmillään kahdessa talossa 37 huoneistoa eli asuntoa, ja nyt kaikki on onneksi purettu ja paikalla on tasakattoinen halpahalli, sen minä muistan kellarikomeroita ja ullakon sahanpuruja ja ullakkokomeroiden lukkoja myöten.

Onneksi apuna on äitini ja paikkakunnan historiakirja, johon onnellisen päähänpiston vuoksi on liitetty luettelo keskikylän raitin varrella sijainneista kauppaliikkeistä. Pystyn palauttamaan ne talo talolta mieleeni, ja parhaiten muistan tienvarren noin vuoden 1955 kunnossa ja muodossa.

Kun luin Salamaa tai Merta ja niissä kerrottiin asuinpaikoista ja kaupungeista, muokkasin Kauhavasta Pispalan tai Hämeenlinnan hetkeäkään empimättä.

Demosthenes, siis juuri se antiikin kreikalainen, ja hänen jälkeensä ainakin Longinus, eivät luota väreihin muistin tukena, vaan suosittavat taloja ja esineitä.

”Mind-map” on monien suosima ja avukas. Asioista tehdään muistiinpanoja tietokoneella tai käsien käyttäen kuutta tai kahdeksaa väriä, jotka merkitsevät jotain tiettyä.

Antiikin puhujat neuvoivat sijoittamaan esimerkiksi eeppistä runoa ulkoa opetellessa muutaman säkeistön aina tutun talon turvalliseen huoneeseen.

Ulkoa esittäessä säkeet muistaa helpommin kuin säkeistöjen järjestyksen.

Olen kokeillut tätä ja sijoittanut joskus antautuessani erikoisen vaaralliseen hypähtelyyn asiasta toiseen ja kolmanteen luennoilla tai radiossa. Se ei liene lukijoilleni uutinen, että seuraan mielelläni mieleni talutusnuoraa niin että lukija luulee välillä joutuvansa aivan helvetin kuuseen, kunnes äkkiä tullaankin takaisin asiaan, oudosta suunnasta.

Tämä ei ole (pelkkää) konstailua, vaan yritys seurata ajatuksen virtaa, joka on monihaarainen, polveileva, välillä tympeän tyven ja yllättäen nivana vilistävä.

Mutta siihen tarvitsee huoneet niin että asioille, joita yhteen esitykseen mahtuu täysin esityksen pituudesta riippumatta kolme tai enintään viisi, on kullekin oma mielikuvituksen huone.

Viime viikon radiojutussa veto kävi silmään ja väsyin niin että en muistanut sitä juuri oikeaa vitsikevennystä, kun näin, että lähetysaikaa on alle 30 sekuntia. Suunnaksi olin ajatellut teologi Forsbergin ja kirjailija Tuurin.

Se oikea olisi tämä, kauhavalainen. Ruusun Eemin Olkan Veikolla ei ollut jouluna virsikirjasta jäljellä muuta kuin kannet, kun opettaja Lahti ne tarkasti. Opettajahan suuttui ja tiukkasi selitystä.

”Isä, meidän Eemi, on vääntänyt siitä sätkiä… Sanoi että tuloo niin henkevät savut…”

(Kuva on muistini pohjalaistalo, noin viisi vuotta sitten; kuvassa mm. ystävättäreni Laimi, jonka kanssa puhuttiin lenheetiä.)

Kesäaika

Kaikki tässä esitetty löytyy paremmin kirjoitettuna Wikipediasta tai haulla Time Zones tai DST (Daylight Saving Time).

Terveisiä Sampo-Pankkiin. Ei taida työ loppua paikatessa tietojärjestelmän aukkoja juuri kesäaikaan siirryttäessä eli siis maaliskuun viimeisenä sunnuntaina.

Hakuteoksista näette, että kesäaikaan siirtyi ensimmäisenä Saksa 1916 sotateollisuuden vuoksi ja että Suomi kokeili samaa jatkosodan aikana mutta siirtyi vasta viimeisten eurooppalaisten joukossa 1981 – pari Euroopan maata ei ole siirtynyt vieläkään.

Toivoisin että poliitikot – ehkäpä vihreät – ottaisivat asian esiin. Kesäajan hyödyistä on kiistelty vuosikymmeniä. Energiankulutuksen kannalta hyödyt ovat joka tapauksessa vähäisiä, elleivät olemattomia. Usein esitetty säästö on 1 prosentti.

Sen lisäksi, että kellojen kanssa pelaaminen on työlästä ja siksi vastenmielistä, minkä huomaa viimeistään muistellessaan miten autoon ja autoradioon vaihdetaan oikea aika, esittäisin kohteliaasti kysymyksen. Eikö tämä auringonvalon käyttöä koskeva kysymys olisi nyt, ilmaston lämpenemisen yhteydessä, tutkittava laajemmin ja järkevämmin.

Ilmaston lämpenemisessä en ole asiantuntija. Lukemani perusteella olen sitä mieltä, että ei ole perustetta olla ryhtymättä kaikkiin mahdollisiin toimiin.

Keskustelu lämpiämisestä ja ihmisen roolista ei ole asia ydin. Asian ydin on suuri, huomioon otettava todennäköisyys, että ihminen voi vaikuttaa asiaan.

Ja energian kulutuksessa olemme kieltämättä eläneet kuin sika rukiissa.

Koska en ole toistaiseksi saanut selvää, onko kaupan kasseista paperikassi, muovikassi vai biohajoava muovikassi ympäristöystävällisin, rohkenisin epäillä, että tämä energian säästö kelloja pyörittelemällä saattaa olla aivan näennäistä, sellaista 1910-luvun sorvitekniikkaa.

Mutta ehkä me olemme vain hidasliikkeisiä ja hidasjärkisiä.

En muista kirjoittaneeni milloinkaan sähköpostiviestiin että kello on nyt 22.15 GMT +2 tai 20.15 GMT + 2.

Ehkä vastaus onkin tässä. Voisi kirjoittaa 22.15 (GMT +2). Tämä olisi ehkä selvää.

Itse en tiedä, että me olemme EET eli Eastern Europe. Sen toki tiedän, että olemme yhtä kuin Kairo ja Istanbul ja sen tiedän, että edelleenkin ”ryssien kello on yks’”, mikä lienee anakronismi Vänrikki Stoolin tarinoissa, koska aikavyöhykkeet tulivat käyttöön rautateiden myötä eli joka tapauksessa myöhemmin kuin 1808-1809.

Tunnetteko ihmisiä, joilla on vaikeuksia erottaa oikeaa vasemmasta? Lähipiirissäni on ollut sellaisia. Olen joskus ajatellut, että se voisi liittyä vasenkätisyyteen. Tarkoitan siis ihmisiä, joille ei saa sanoa heidän ajaessaan autoa, Vasen! Täytyy näyttää kädellä. Heidän täytyy ajatella noin puoli sekuntia, kumpi on vasen ja kumpi oikea. Vasen on metsän puolimmainen ja oikea on se toinen.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät tiedä, siirretäänkö kelloa Tukholmaan mentäessä eteenpäin vai taaksepäin. Ilmeisesti sellaisia ihmisiä on paljon, koska kaupoissa on paljon kelloja, joissa on kaksi kellotaulua.

Kaliforniassa asuessa tämä oli ajoittain ongelma.

Täytyy siis laskea eli miettiä, kummin päin se nyt menee. Oma muistisääntöni oli sinänsä epäilyttävä väite Suomen edistyneisyydestä. ”Olemme edellä,” Jos siis kello LA:ssa oli 6 PM, ei voinut soittaa Suomeen, koska Suomi oli edellä ja kello oli ties mitä, yötä kuitenkin.

Olen herättänyt vahingossa ihmisiä, ja minut on herätetty.

Ongelmaan ei ole näköpiirissä ratkaisua.

Myönnän, että tämä on kevyttä rupattelua. Toki nuo asiat oppii esimerkiksi paljon matkustaessaan – mutta en minä kyllä edelleenkään tiedä, onko Chicagossa ja Arizanossa sama vai eri aika enkä ole varma, onko Chicagossa Central Time.

Tämän takia ymmärrän eurovaivaisia ihmisiä ja brittejä, joista tiettävästi suuri osa muuntaa kolikoita ja mittoja vaivalloisesti päässään.

Onneksi olen niin rikas ja kuuluisa. Ei kai minun tarvitse muistaam, mitä olisi nykyrahassa (Heartbeatin) ”one quid two bobs and a heipeni”. Tietenkin osasin ne joskus. Jopa kolikon, jonka nimi oli half crown. Ja guineat.

Mutta kieltäydyn pilkkaamasta ihmisiä, jotka sekoittavat eurot ja markat.

Pian, pian kuulun heihin itsekin. Tänään unohdin Herkon vauvan ristiäiset, ja se oli paha juttu, mutta muistin poikani syntymäpäivän, ja se oli hyvä juttu. (Toisaalta olen sairaslomalla ja täyttä ymmärrystä vailla, josta katso rikoslaki 3 luku 4 § tai Salatut elämät.)

Sananvapaus ja tekijänoikeus

Kiitos kommenteista.

Jos sanoisin vielä neljännen kerran, että tekstiviestin tekijänoikeussuoja riippuu tekstiviestistä.

Useassa kommentissa väitetään, että tekstiviestiin ei ole tekijänoikeutta. Se on väärin väitetty. Samoin väitetään, että viesti on saajan ”omaisuutta”. Se ei pidä paikkaansa. Ajatelkaa nyt – joku lähettää pyytämättä minulle kirjoituksensa. Sitä tapahtuu jatkuvasti. Miten siitä nyt minun omaisuuttani tulisi?

Kun katselin tekstareitani, useimmat niistä eivät ole teoksia. ”*Tuletko syömään?” – ”Tuotko kaupasta kahvia, leivän ja kotimaisen kurkun.” Eivät myöskään lähettämäni ole. ”Tulen Lappeenrannasta klo 20.00.” Joukossa on muutama selvästi teoskynnyksen ylittävä.

Sisältö ei tee teosta. ”Eroan tasavallan presidentin virasta perjantaina” ei olisi suojattu teos, vaikka se olisi jymyuutinen.

Tekstiviesteistä on jankutettava, koska sellainenkin näkyvä on, että sähköposti tukehtuu ja tulevaisuus on erilaisten suoraviestien, etenkin Instant Messengerin eli mesen. Viestien määrä on suunnaton, ja nekin ovat kai enimmäkseen toisarvoisia, mutta niitä käyttäen voi lähettää laajoja tekstejä samanaikaisesti esimerkiksi 50 vastaanottajalle. Se voi olla jo julkaisemista.

Kanervan ja tanssijattaren tapauksessa voi olla kysymys Kanervan ja tanssijattaren sananvapaudesta – ei Hymy-lehden.

Ennakollinen estäminen eli sensuuri on varmaan tärkein näkökohta tässä. Eräästä eilisestä kommentista kävi ilmi ymmärrettävä väärinkäsitys. Perustuslain sensuurikielto ei ole ehdoton.

Jos olen kirjoittanut lehteen artikkelin ja lähettänyt sen sinne, voin mennä ennen julkaisemista sanomaan, että koneet seis. En salli tekstini julkaisemista. Voi mennä tuomioistuimeen ja vaatia kieltoa, uhkasakkoa ja takavarikkoa.

Perustuslaki mainitsee ennalta estämisen, mutta esimerkissä minä estän oman ilmaisuni eli tekstini käyttämisen, ja minä olen se, jonka turvaksi sananvapaus on tuossa tapauksessa olemassa.

Tekijänoikeuslaki vahvistaa tämän. Eräissä maissa, kuten Saksassa, tekijälle on nimenomaiselle säännöksellä taattu perääntymisoikeus.

Laajentaen voi kai sanoa, että sananvapaus ei saa kääntyä sanojan omaksi vahingoksi.

Kieltoni ja perääntymiseni voi olla sopimusrikkomus suhteessani lehden kustantajaan eli voin joutua korvaamaan kustantajalle aiheutuneen vahingon.

Tällaisia tapauksia on ollut. Tyypillisesti ne liittyvät uskonnollisen tai poliittisen vakaumuksen muuttumiseen.

Mutta asia on pohjaltaan yksinkertainen. Ei siihen tarvita perustuslakia eikä sensuurikieltoa, jos kirjapainosta sanotaan, että kirjaa ei paineta ennen kuin maksat edellisen kirjasi laskut.

Kirjapaino estää ennakolta minua ilmaisemasta itseäni – mutta tämä ei ole sananvapausasia. Se muuten on tekijänoikeusasia, jos kirjapaino kieltäytyy palauttamasta käsikirjoitustani, ellen maksa vanhoja laskujani. Käsikirjoitukseeni minulla on ehdoton oikeus.

Tämäkin on tullut esiin silloin tällöin – kustantaja hukkaa käsikirjoituksen, joka osoittautuu ainoaksi kappaleeksi. Paha juttu. Käsikirjoitus on palautettava, vaikkei sitä olisi aiottukaan julkaista. – Tämä sääntö on nyt toivottavasti muuttunut, koska kopiointi on niin helppoa ja halpaa, mutta silti en haluaisi olla kustantajan asemassa, jos joku hupsu todella osoittaa kadottaneensa (kelvottoman) käsikirjoituksensa ainoan kappaleen. On syytä panna kirjoituskilpailuihin ja erilaisiin ”apinalaatikkoihin” teksti ”käsikirjoituksia ei palauteta” tai jopa ”emme ota vastaan käsikirjoituksen ainoaa kappaletta”.

Suomessa lehdillä eli oikeushenkilöillä ei ole sananvapautta. Perustuslain perusoikeudet koskevat ihmisiä, eivät yhtiöitä. Asia ei yleensä tule ajankohtaiseksi, koska lehdessä jutulla on kirjoittaja, jolla on sananvapautensa.

Kun kommenteissa kysytään tekijänoikeuden ja sananvapauden yhteentörmäyksistä, vastaan sanomalla, ettei sananvapaus oikeuta esimerkiksi plagioimaan. Jos julkaisen plagiaatin ja puolustan itseäni vetoamalla sananvapauteen, niin tyhmää väitettä viitsitään tuskin edes erikseen hylätä tuomioistuimen päätöksessä.

Panetteleminen ja valehteleminen on sallittua.

Joku entinen kollega sanoo, että Kemppinen oli huono hovioikeudenneuvos ja kollegana sellainen, ettei häntä olisi uskaltanut lähettää kiskalle ostamaan iltapäivälehteä.

Ikävä juttu Kemppiselle – mutta ei mahda mitään. Asianomainen sanoo, että tuo on hänen käsityksensä. Kysymys ei ole kunnian loukkaamisesta. Ei laki voi koskea kaikkea asioita.

Ministerijulkisuudessa on kuohahdeltu väitetystä valehtelemisesta.

En ymmärrä.

Ministerikin saa valehdella, ja joskus hänen täytyy.

Toimittaja kysyy ministeriltä: onko valmisteilla verolain muutos. Ministeri valehtelee: ei ole. Oikein! Tietyissä asioissa totuuden kertominen aiheuttaisi epäoikeudenmukaisuutta eli avaisi oven keinottelulle.

Paljon parjattu kiertely on tietenkin parempi ratkaisu, mutta joskus se ei onnistu.

Toimittaja haluaa tietää, onko suuryhtiö ostamassa toista yhtiötä. Yhtiön edustajan on rangaistuksen uhalla salattava tuollaiset sisäpiirintiedot.

Viestin salassapidosta en puhuisi tänään etteivät menisi kaikki asiat samaan keittoon. – Toisen tekstiviestiä ei saa avata, ei edes puolison tai lapsen. Kanervan tapauksessa tekstit oli kai toimitettu avattuina Hymy-lehteen.

Vanha luentoesimerkkini: kirjesalaisuuskin koski kirjekuorta, ei kirjettä. Toisen viestiä ei saa avata, mutta jos jättää kirjeen lojumaan tai tekstarin näkyviin puhelimeen, mikään ei estä toisia lukemasta sitä.

Kanerva (Calluna vulgaris)

Miksi firmat eivät käytä parempia lakimiehiä?

Miksi – Antti Reenpää ja Yhtyneet Kuvalehdet?

Nyt toistellaan uutisissakin, että Hymy-lehti julkaisee tulevalle viikolla ministeri Kanervan tekstiviestejä eräälle tanssijattarelle. Ennakkosensuuria kun ei ole.

Väärä laki.

Luultavasti Kanerva tekstiviestit ovat tekijänoikeuslain suojaamia teoksia.

Koska niitä ei ole aikaisemmin tekijän toimesta tai hänen luvallaan julkistettu, kukaan ei saa julkistaa niitä ilman tekijän suostumusta.

Niitä ei saa edes siteerata – julkistamattoman teoksen suoja on niin vahva, että tekijänoikeuslain 2. luvun mukaiset rajoitukset eivät koske niitä.

Tekstiviestejä ei ole pohdittu tuomioistuimissa tekijänoikeuden kannalta. Olen ihmetellyt sitä kauan. Niin sanottu teoskynnys on alhainen ja itse asiassa kaikissa alan selitysteoksissa sanotaan, että muutaman rivin postikorttiteksti on suojattu, jos se on edes jollain tavalla omaperäinen.

Jos kirjoitan rouvalleni tekstiviestin: ”Kaipuu luoksesi on suorastaan kihelmöivä”, tämä on suojattu teos. Jos kirjoitan äidilleni postikortin tai tekstiviestin ”Terveisiä Kirkkonummelta”, tämä ei ole suojattu teos.

Jos kysymyksessä olevat viestit ovat luonteeltaan vokottelevia, en oikein usko, että yksikään käräjätuomari uskaltaisi lähteä siitä, että viestit eivät ole teoksia.

Lopputulos voisi olla se – mutta en oikein usko. Vaikka tekstit ovat lyhyitä, kaipa ne nyt ovat persoonallisia, kun mielenkiinto niitä kohtaan on näin valtava.

Laissa ei ole mitään sellaista, mikä asettaisi tekstiviestit eri asemaan kuin kynällä tai tietokoneella kirjoitetut sanomat. Helsingin Sanomat raportoi aika oikeansuuntaisesti – laskin vain viisi pahaa asiavirhettä – Googlen ja uutistoimistojen erimielisyyksistä, jotka koskevat uutisotsikkoja. Siinä on taustalla tämä sama kysymys – miten lyhyt teksti on suojattu.

Oikeudenkäynneissä on tapana sanoa, että jos jokin on julkaisemisen (luvattoman julkaisemisen) arvoista, se on luultavasti tekijänoikeudellisesti suojattua.

Reipas asianajaja hakisi Yhtyneitä Kuvalehtiä vastaan oikeudenkäymiskaaren 7. luvussa tarkoitetun väliaikaiskiellon uhkasakkoineen. Kannattaisi samalla vaatia lehden koko painoksen takavarikoimista.

Samalla voisi laittaa valmiiksi paperit tekijänoikeusrikoksesta.

Tällaisessa tilanteessa otaksuisin, että vahingonkorvausta voisi hyvinkin herua miljoona euroa tai useita.

Olen Otavassa ”talon ystävä”, mutta se ei tietenkään pidätä minua kirjoittamasta talon kannalta ikäviä asioita. Ministeri Kanervan poliittinen kohtalo on valitettavasti minulle henkilökohtaisesti yhdentekevä.

Kun tässä on tullut kirjoitettua partisaanihenkisiä tekstejä, nosta sormen pystyyn ja sanon että tämä kirjoitus on asiantuntijamielipide. Minulle on viralliset paperit siitä, että olen hätkähdyttävän pätevä informaatio- ja teknologiaoikeutta koskevissa asioissa.

Jos ihmettelette tätä kantaani ja jupisette jotain sananvapaudesta, toistan: onko Hymy-lehdellä tai millään lehdellä oikeus julkaista esimerkiksi minun päiväkirjaani? Saako sensaatiolehti tunkeutua professorin kotiin ja etsiä sieltä vaikkapa nuoruusvuosina naisille kirjoitettuja eroottissävyisiä papereita? Täällä olisi sellaisia; tosin olen julkaissut parhaat runokokoelmina, mutta silti.

Tavallisimmin tämä julkistamattoman teoksen jyrkkä suoja perustellaan sanomalla, ettei kukaan saa vastoin tekijän tahtoa julkaista käsikirjoitusta, joka on tekijän mielestä keskeneräinen.

Itse asiassa koko tekijänoikeuslain järjestelmä on rakennettu tämän jyrkän yksinoikeuden varaan. – Sitten kun teksti on luvallisesti julkaistu, sitä saa repostella ja lainailla tällaisessa asiassa aika vapaasti.

Se ei liity tekijänoikeuteen, että joku pimpinella kertoo julkisuudessa, mitä hulluja poliitikot ovat hänelle puhuneet. Mutta esimerkiksi toisen kirjoittamia kirjeitä ei saa julkaista. – Tämä sääntö on muuten arkistojen ja kirjastojen arkipäivää.

Outoa muuten ettei Vanhasenkaan juristi hoksannut tätä näkökohtaa. Eikös siellä kirjassa ollut tekstiviestejä mukana?

Epämiellyttäviä ajatuksia koulustakin

Joku pätevämpi voisi laskea, oliko meillä Suomessa ”miespullistuma” ennen kansalaissotaa. Minulla on käytettävissäni lääneittäiset väkilukutilastot vuodesta 1865. Näyttäisi siltä, että parhaassa sodankäynti-iässä 1918 olleiden määrä oli kasvanut erittäin merkittävästi.

Numerosarjat saa muuten suhteellisen vähällä vaivalla tilastokeskuksen verkkosivuilta.

Se on sanomattakin selvä, että tappeluikäisten määrä oli 1970-1976 aivan epätavallisen suuri. Tappeluiäksi katson taannoisen lehtiartikkelin mukaan 15-25 vuotta. Kansalaissodan kenttä- ja valtiorikosoikeuksissa kuolemaan tuomittujen keski-ikä oli alle 20 vuotta.

Jatkan muutenkin perustelujen täydentämistä eli suomeksi selittelyä.

Kansa- ja oppikoulua tai nykyisin peruskoulua ja yliopistoja koskenut eilinen kahden kulttuurin väitteeni aiheutti ristiriitaisia kommentteja.

Se mitä kukaties aiottiin, poikkeaa paljon siitä, mitä todellisuudessa tehtiin.

Kansakouluissa oli ratkaistava vuodesta 1919 ongelma, mitä tehdä kaikille punapenikoille tai sellaisiksi epäillyille. Otaksuisin että ainakin usko kansan syvään viisauteen ja jaloihin ominaisuuksiin oli opettajakunnan piirissä saanut kolauksen.

Opettajat olivat, sikäli kuin päätyivät taisteluihin, miltei poikkeuksitta valkoisia – toisin kuin jääkärit, joissa oli punaväriäkin, vaikkei sitä mielellään muistella.

Hyvin punaisten perheiden lapsien päätyminen yliopistoon oli välirauhaan 1940 asti tiettävästi erittäin harvinaista.

Lisäksi ilmapiiriin ja käytäntöihin vaikutti seikka, joista meistä moni tuntee vieläkin luissaan.

Tämä on minun väitteeni. Älkää uskoko sitä.

Mielestäni maan talous ja ennen kaikkea kulttuuri oli komeassa nousussa ennen kansalaissotaa ja vielä pari vuotta sen jälkeen. Esimerkiksi kirjallisuus ja varsinkin suomenruotsalainen lyriikka hipoi maailman kärkeä. Ja oli se Sibeliuskin oikeasti eritäin merkittävä säveltäjä.

Noin vuonna 1922 eli ns. jääkärikapinan aikaan tai sen seurauksena maan sivistyselämä saavutti putoavan kassakaapin lentoradan. Ulkomaiset suhteet taantuivat. Ilmapiiri kiristyi. Avoimuus uudistuksia ja muutoksia kohtaan väheni. Erikoisen ongelmalliseksi osoittautui suomalainen rasismi eli ryssäviha, jota puhistiin ensin koko 20-luku, ja sitten vuonna 1930 pahaksi äitynyt oikeistoliikehdintä fasistisen korostuksin. Tasoittuminen alkoi noin 1937, kun Svinhufvudista oli päästy eroon, mutta ulkopoliittinen naivismi sotki pelin. Mistä me olisimme sitä ulkopolitiikkaa ehtineet oppia. Sivistyksen hedelmät – esimerkiksi kansakoulu – rahoitettiin suuriruhtinaanmaassa, jolla ei ollut ulkopolitiikkaa eikä armeijaa. Merkittävä säästö.

Suomalainen esivalta oli niskan päällä sotien välisen ajan. Siitä voi kiittää luojaansa kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että parlamentaarinen demokratia silti säilyi, jollain tavoin. Suomalaisen esivallan värit olivat sinivalkoiset ja puoluekanta maalaisliitto tai oikeisto.

Maalaisliitto oli Santeri Alkion johdolla erikoisen kiivas suhteessaan ryssiin. Minulla on hihassani muutamia Alkion sitaatteja, joita taatusti ei kaiverreta kuparitauluihin keskustapuolueen puoluetoimistoon.

Olen juuri lukenut Teknillisen korkeakoulun historian ja silmäillyt samalla Helsingin yliopiston historioita.

Myönnän avoimesti, että ällistykseni näiden yliopistojen sangen heikosta tieteellisestä tasosta oli aivan aitoa. Tsaarin aikana meillä oli ollut muutamia kansainvälisen tason matemaatikkoja, ja A.I. Virtanen ja muutama muu olivat oikeasti eteviä, mutta voi miten vähän heitä oli!

Ellen olisi niin valitettavan vihamielinen neuvostokommunismille ja sitä lähellä olleille suuntauksille, sanoisin että Suomi itsenäistyi sisäisesti ja nousi omille jaloilleen 1945 eikä 1917. Suuri paradoksi on, että ulko- ja puolustuspoliittisesti olimme tietysti Neuvostoliiton satelliitti.

Koulutuksen ja kahden koulukulttuurin kannalta uudet vaikutteet tulivat anglosaksisesta maailmasta. Fullbright – Asla –apurahoitus oli hyvin tärkeä. Lisäksi muutamat tutkijat, joita en viitsi mainita nimeltä, tekivät salaa merkittävää tutkimustyötä Yhdysvaltain armeijalle viimeistään 1950-luvulta.

Mutta ainakin minun opettajani olivat kansakoulussa, oppikoulussa ja yliopistossa henkilöitä, jotka olivat saaneet ratkaisevat vaikutteensa sotien välisen ajan Suomessa.

Kummako tuo sitten…

Penkistä ja pulpetista

Tätä en ollut ennen huomannut ja tämä on aihe tunkeutua taas kerran alueelle, josta tiedän vähän.

Toinen aihe on pieni luento, jonka olen luvannut pitää eräille kasvatustieteen ihmisille, vesissä toinen silmä.

Jäin miettimään, miten Ranska oli ajoittain isänmaallisuuden mutta enimmäkseen yleismaailmallisen järjen ja teknillisten korkeakoulujen mallimaa, jonka symboliksi sopisi giljotiini.

Saksassa Herder alkoi intoilla kansasta ja onnistui vetämään Goethen kimppaan. ”Saksalaista” oli kieli, kirjallisuus, historia, filosofia ja musiikki.”

Meillä nämä esiintyvät nyt maakuntina ja murrealueina mutta uskollisesti Saksan mallin mukaan meille tuli Kalevala, Runeberg, Yrjö-Koskinen, Snellman ja Sibelius.

Jos joku kysyisi, vaikka radiossa, että mahtako minulla olla perusteluja väittämälleni, niin sanon ensin, että kansanruno ja kansanlaulu tulivat Herderin, Goethen ja Fichten kautta ja sekä Lönnrot että Runeberg olivat selvillä Saksan uusista ajatuksista. Sitten sanosiin, että Saksan kuuluisin filosofi oli Karl Marx ja että ei Ranskalla ja Englannilla todellakaan ole mitään panna samaan riviin saksankielisen maailman rinnalle – 1800-luvulla uudelleen löydetty Bach, Mozart, Beethoven, Schubert, Brahms…

Kirjallisuudessa Thomas Mann saattoi olla 1900-luvulla tärkeämpi ja tyypillisempi kuin Marcel Proust, vaikka Proust oli niin paljon parempi kirjailija.

Mutta se ajatus – samoissa porukoissa pyöri sveitsiläissyntyinen Pestalozzi.

Sitä on vaikea väittää valeeksi, etteikö Napoleonin sotien sirpaloiman ja köyhdyttämän Preussin valtava nousu olisi perustunut kansakouluun ja sen jälkeen ammattikoulujen ja yliopistojen hyvin määrätietoiseen organisoimiseen.

Samainen kansakoulu on kolmen Skandinavian maan ja Suomen todellinen perusta. Sietää verrata Venäjään. Tai vaikka Espanjaan ja Portugaliin tai Italiaan – viimeksi mainituissa kaikissa lukutaito oli vielä 1900 peräti harvinainen, ja sinänsä yllättävän tiedon mukaan Italiassa valtion syntyessä 1860 2 prosenttia väestöstä puhui italiaksi nimettävissä olevaa kieltä päivittäin, ja samaan aikaan Ranskassa noin 10 prosenttia väestöstä osasi puhua eli ääntää yleiskieltä – siis tätä Pariisin seudun murretta, joka oli kuitenkin jo 1600-luvulla virallisesti nimetty oikeaksi ja puhtaaksi kansalliskieleksi.

Se oivallus? – Että kansakoulu oli hyvin tyypillisesti ja selvästi romantiikan aikakauden tuote.

Se liittyi hyvin kiinteästi tuohon kieli, kirjallisuus, historia, musiikki –ajatuskuvioon, jossa filosofia tulkitaan täten myös tunnustuksellisen uskonnon sisältäväksi.

Romantiikka lienee aikakauden nimenä sopivan ylimalkainen muoti-ilmiön nimitys, mutta kun sitä kiinnittää hitusen nationalismiin ja kirjallisuuden ja musiikin kehitykseen, yhteys kansanopetukseen tulee näkyviin.

Niin kävi jopa Venäjällä.

Romantiikan kansa-käsitys oli ihannoiva. Todelliset arvot tavoitettiin todellisen kansan keskuudesta, ja herrat määrittelivät, mitä on todellinen kansa.

Romanttiseen kansakouluun kuului myös se ajatus, että aivan kaikki saisivat saman perusopetuksen ja oppisivat samalla hiukan tuntemaan toisiaan.

Se ei mennyt läpi Suomessakaan. Olen itse tuntenut esimiehiä, jotka ovat käyneet valmistavan koulun hankkiutuessaan Normaalilyseoon – siis 1920-luvulla syntyneitä.

Kansanopetus ja kanoniset romaanikirjat kuuluvat yhteen.

Tolstoi ja Dostojevski ja paljon ulkomailla viivähdellyt Turgenjev olivat jo vauhdissa kun nardonikit eli kansanystävät alkoivat pyöriä pelottelemassa maalaisia.

Meillä on siis edelleen kaksi kouluperinnettä.

Toinen pohjautuu Pestalozziin ja siten Rousseau’n ajatuksiin – lapsi koulitaan kansalaiseksi antamalla hänelle yleistä ja yhtäläistä opetusta, joka on korkean opin mukaan sopeutettava kunkin oppilaan erikoispiirteiden ja vastaanottokyvyn mukaan.

Toinen on tämä sivistysyliopisto, joka meillä on maailman ainoa jäljellä oleva hegeliläis-tsaarillinen instituutio, toisin sanoen herraslasten ja arvollisiksi katsottujen rahvaanlapsien virkamieskoulu.

Nyt ymmärrän hiukan paremmin, mistä parku, kun olemme rakentelemassa innovaatioyliopistoa; en voi kiistää täysin vastuutani niistä ajatuksista, joilla on tarkoitus yhdistää kaupallisten (eli oikeudellisten) ja teknisten rakenteiden tutkimus.

Kansakoulu ja yliopisto olivat niin erillään toisistaan, että seminaarit pakkonaitettiin ylipistoille vasta peruskoulun yhteydessä. Kuten me vanhemmat ihmiset muistamme, kansakoulunopettajat eivät mitenkään välttämättä olleet ylioppilaita. Hospitantit olivat eräänlaisia luopioita, jotka olivat suoriutuneet seminaarista muita nopeammin paremman taustakoulutuksensa turvin.

Ja kaiken lisäksi seminaarit olivat naisten eli siten naisliikkeen ja siten versovan tasa-arvoajattelun kasvukärkiä!

Siis yliopisto ja kansakoulu olivat täysin erillisiä rakenteita. Lyseossa lapset opetettiin nopeasti käsittämään, ettei kansakoulusta ollut heille – tuleville maan parhaille – edes perustaksi.

Pohjois-Euroopan ”kaksi kulttuuria” eivät siis ole luonnontieteellinen ja humanistinen, vaan romanttinen ja byrokraattinen.

Sain kerran heti vihaisia ihmisiä kimppuuni, kun sanoin jossain julkisesti, että Kauhavan (yksityinen) yhteiskoulu oli kovin heikkotasoinen. En viitsinyt silloin oikaista, että tarkoitin koulun tasoa sodan aikana ja kohta sotien jälkeen. Silloin kun itse aloitin, se oli ihan normaali, kunnollinen koulu. Rehtorista voisin sanoa pari sanaa, mutten sano, koska hän on täyttä häkää elossa.

Mutta hyvässäkin maaseudun koulussa toinen puoli opettajista oli kansankoulunopettajia tai muutoin muodollisesti epäpäteviä. Siksipä myös oppikoulusta tuli tavallisia kunnon ihmisiä eikä mitään koko maailman ihmeitä niin kuin klassisista lyseoista.

Tiedän mistä puhun koska luin oppikoululaisena vaivihkaa klassisen lyseon aineet, kuten pitkän latinan ja lyhyen ranskan. Niinä en osannut Helsingissä tukkia turpaani ajoissa, vaan kyselin vilpittömän uteliaana, mikä Norssissa, Ressussa ja SYK:ssa siis oli niin verratonta muihin kouluihin verrattuna.

Kuka siellä puhuu?

Kirjailija on saarnamies, mutta joku blogin kirjoittaja voi olla keskustelun ohjailija. Oikeastaan saan kiitellä hämmästyttävää onnea, joka ei kyllä ollut pelkkää onnea, kun minulla on näitä keskustelualustoja nyt kaksi. Toinen on se radio.

Ylen 1:n ohjelmassa tavoittelen kuuta taivaalta: keskustelua. Sellaisella ei suomalaista radionkuuntelijaa pahemmin hemmotella. Useimmiten hyväkin puheohjelma on haastattelu eli kuulustelu. Yksi kyselee ja toiset vastaavat.

Idea on esittää muun ohella puolitekoisia ajatuksia, joita toiset saavat sitten ampua lennosta. Martti on siinä erikoisen hyvä, mutta tietysti kaipaan seuraan mukaan ärhäkkää nuorta naista, joka sanoisi että voi kuulkaa huru-ukot, tuo nyt oli naurettavaa jo sukupolvi sitten.

Blogissa en mielestäni varsinaisesti yritä olla oikeassa. Asianajotoimistoissa oli ainakin ennen tapana ruotia oikeudenkäyntikirjelmä joukolla. Joku rupesi paholaisen asianajajaksi ja kaiveli oikein tikulla kaikki mahdolliset pehmeät paikat toisen tekstistä.

Kasvatti se kai luontoakin, mutta kyllä se myös auttoi.

Mielestäni kukaan ei ole oikeasti niin etevä, ettei hän tarvitsisi muutamaa kaveria tai parhaassa tapauksessa ystävää, jotka kiskaisevat asianomaisen kauluksesta maahan, josta tämän kantapäät ovat juuri irronneet, ja sanovat että haistapa kuule paska.

Totta – olen tuntenut ja ehkä tunnen ihmisiä, joilla ei enää ole sellaisia ystäviä. Useimmiten he tulevat hulluksi. En häntä tuntenut, mutta Kekkosen kirjallisesta tuotannosta löytää vähällä vaivalla sen vaiheen, jolloin hänellä kihahti lopullisesti kusi päähän. Se tapahtui hiukan ennen presidentiksi valitsemista. Paasikivelle ei oikeastaan päässyt käymään samalla tavalla, koska hänen vaimollaan Allilla oli erittäin vahva ote, ehkä siksikin, että perheen lapset olivat kukin kokeneet elämässä suuria vastoinkäymisiä.

Romaanissa on useimmiten kolme tai neljä eri tason kertojaa, ja Agatha Christien kirjoista en pidä (sunnuntaisesti elokuvasta huolimatta), koska hänen murhamysteerin ratkaisunsa ovat kaikkitietävän kertojan tekoja. Pidän enemmän sellaisista murhamysteereistä kuin Chandleriin perustuva elokuva ”Syvä uni” tai Camus’n ”Sivullinen”, joissa murhaaja tai ainakin motiivi jää lopullisesti epäselväksi, koska kirjoittaja itsekään ei ole varma asiasta.

Taustalla kaikuu Sofokleen Oidipuksen sokean runonlaulajan repliikki: ”Murhaajan nimi on sinun nimesi.”

Noiden molempien romaanien nimissä on vikaa. ”Big Sleep” on kuolema ja ”l’étranger” on muukalainen. Mielestäni ”sivullinen” on henkilö, jolta on kielletty pääsy virkahuoneisiin.

Kun kirjoitin olleeni tuomitsemassa viattomia ihmisiä riita-asioissa, en viitannut SS-miesten perusteluun enkä tunnusta sitä. ”Tein vain velvollisuuteni” tai ”noudatin vain lakia”. Olin ja olen vakuuttunut siitä, että tuomarin on noudatettava lakia lähes kaikissa asioissa. En muista joutuneeni ns. omantunnontuskiin virkatehtävieni takia.

Monikin laki oli ja on mielestäni huono – ja siitä asiasta lisää pian – mutta en osaa ajatella, että tuomari voisi lähteä sooloilemaan tuollaisen tunteen pohjalla.

Syvässä istuvat Aarnion opit – oikeuspositivismin rationaalinen ja järkevyyden (reasonable) testin läpäisevä versio.

Tietysti taitavilla tuomareilla on tukku keinoja estää päätyminen aivan kamalaan lopputulokseen. Riita-asioissa passiviteettisääntö on joskus käyttökelpoinen. Kantaja on tosin oikeassa, mutta jättämällä reklamaation tekemättä ja reagoimalla näin myöhään hän on menettänyt mahdollisuutensa asiassa.

”Kemppinen J” on yksityinen vitsi. Britit käyttävät sitä edelleen. Sukunimen perssä oleva J tarkoittaa ”judge” tai ”justice”, ei etunimen alkukirjainta.

Siitähän ei pääse mihinkään, että vaikka olen saavuttanut säädetyn eläkeiän enkä ole ollut tuomarina kymmeneen vuoteen, kyllä siitä jää elkeitä.

Mutta huomatkaa, että en koskaan ollut korkeimman oikeuden tuomari, joten sain oppia saman kuin muukin ammattikunta. Ylempi oikeusaste saattaa ratkaista juttuni aivan toisin. Ei sitä järin usein tapahtunut, mutta opetukseksi ja ojennukseksi kumminkin. Ja lisäksi myös hovioikeudessa oli tavallista, että erimieliset jäsenet olivat omastakin mielestäni yhtä oikeassa.

Tuomari ei siis ole diktaattori, vaan kompromissin tekijä.

Eliittimedia

Eliittimedia, esimerkiksi Yle ja Helsingin Sanomat on epäluotettava ja ongelmallinen järjestelmä.

He tietävät sen kyllä itsekin.

Tällä kertaa en kirjoita herjatakseni. Minulla on käsitys molempien firmojen toiminnasta ja ystäviä ja tuttavia molemmissa. Suoritan niille korvausta vastaan vähäpätöisiä askareita.

Suomalainen printtimedia on aika korkeatasoista verrattuna esimerkiksi Ruotsiin ja Englantiin. Löydän noista maista ja lisäksi Saksasta, Sveitsistä ja Ranskasta mielestäni verrattomasti korkeatasoisempia kulttuuritoimituksia, mutta ehkä ole nirso.

Ruotsissa ja Englannissa oli toisen maailmansodan aikana hankalat eli demokraattiset olot. Kansalaisvapauksia ei ollut lakkautettu tykkänään. Lehdistö silti sitoutettiin vaikeaan sotapolitiikkaan, mutta lasku lankesi myöhemmin.

Englannin lehdistössä lordi Northcliffe oli ensimmäisen ja lordi Beaverbrook molempien maailmansotien tärkeimpiä ihmisiä. He järjestelivät yleisen mielipiteen ja lisäksi paljon muuta – Beaverbrook myös varusteluteollisuuden.

Iltapäivälehtisirkus alkoi oikeastaan 1950-luvulla ja liittyy nykyisin etenkin Rupert Murdochin nimeen. Minulle The Sun edustaa kaikkea sitä, mikä lehdistössä on ala-arvoista ja halveksittavaa. Erikoista muuten, ettei USA:ssa ole vastaavaa. Siellä tabloidit tehdään hörhöille, ei ns. suurelle yleisölle.

Ruotsissa sellaiset nimet kuin Herbert Tingsten (Dagens Nyheter) painoivat erittäin paljon, ja vakavasti otettavalla lehdistöllä on ollut poliittista merkitystä aivan viime aikoihin asti. Tällä hetkellä norjalaisten ja Bonnierin imperiumin väleistä ja vallasta ei ota selvää pirukaan, eikä sen isoäiti.

Radiot ja televisiot olivat tietenkin valtion. Suomen Eljas Erkkoa ja vaihtuvia Paasikiven miehiä Uudessa Suomessa tuskin tarvitsisi erikseen mainita. Muutamia vuosikymmeniä sitten oli paikallaan lukea tai selata kuusi tai kahdeksan sanomalehteä aamuisin. Tällä hetkellä pelkkä ajatuskin on naurettava.

Suomen sanomalehdistö ja siihen liittyen metsäteollisuus pitävät yleisöä pimeässä. Ei tarvitse olla mediameedio sanoakseen, että jo viiden vuoden kuluttua tilanne on kovin toinen kuin nyt.

Kirjat ovat tietenkin todellista eliittimediaa. Sanoma on jo onnistunut käytännössä hävittämään WSOY:n, mutta merkittävää kirjallisuutta ilmestyy jatkuvasti kielellämme.

Mutta kirjat ovat keskenään erimielisiä. Se on niiden tarkoitus.

Chomskyn viisi filtteriä on hyvä tuntea.

Ensimmäinen on omistus ja toinen kassavirta eli siis mainonta. Kolmas on tietolähteet suurteollisuuden ja valtionhallinnon sisällä. Neljäs filtteri on painostusryhmät, jotka media on pakko ottaa huomioon – sellaiset kuin kirkko tai naisliike. Viides on median konsensus eli sen edustajien oma vallitseva, valistunut mielipide.

Kieltämättä Chomsky nimesi Hermanin kanssa yksimielisyyden teollisesta tuottamisesta kirjoittamassaan kirjassa viidenneksi filtteriksi kommunisminvastaisuuden, mutta se jotenkin kauhtui, kun Neuvostoliitto kaatui.

Chomsky on kenties minunkin mielestäni vaarallinen raivohullu, jonka poliittiset kirjoitukset olisi poltettava kaupungin torilla.

Tai sitten ei.

Hän on nyt luennoinut kielitieteen professorina MIT:ssä 53 vuotta ja on kaikki tieteet mukaan lukien maailman eniten siteerattu tutkija. Enemmistö lingvisteistä pitää häntä vuosisadan ehkä merkittävimpänä tutkijana, ja hänen oivalluksensa ulottavat vaikutuksensa diskreetin matematiikan ja jopa biotekniikan alueelle.

Samalla tavalla kuin 1800-luvulta on mainittava Darwin, Marx ja Freud, viime vuosisadalta on nimettävä Einstein, Turing ja Chomsky. Biotieteissä ei taida olla erikseen nimettävää käänteentekijää. Chomskyn erityinen ansio on perustuksen paaluttaminen kognition tutkimukselle ja siten aivotutkimukselle ja tietoisuutta koskeville pohdinnoille. Hiukan samalla tavalla Turing osoitti vision mutta von Neumann ja Shannon implementoivat ensimmäisinä näitä uusia ajatuksia. Ja heti Einsteinin jälkeen olisi mainittava Dirac, Heisenberg ja myös Feynman.

Historiasta oppii, että mitä viisaampi tiedemies, sitä tyhmemmät poliittiset mielipiteet.

Kulttuurihistoria on täynnä suuria erehtyjiä – aikalaisista tulee mieleen Michel Foucault, joka avasi aivan uusia näkymiä, erehtymällä, yleistämällä ja ylimalkaan luulemalla keksineensä eräänlaisen yhteiskuntatieteellisen seiväshypyn.

Luen mieluummin Chomskyn ja Foucaultin erehdyksiä kuin heiveröisten sielujen korrekteja oppineisuuden näytteitä.

Olemme Chomskyn filttereissä – myös tiede on valitettavasti osa eliittimediaa, ja viides filtteri oli siis konsensus, tässä tapauksessa tiedeyhteisön (riittävä) yksimielisyys. Yli puoli vuosisataa on tiedetty, miten väärä ”tieteellinen tosiasia” voi olla ja miten se kaatuu kuin eräs ystäväni Kauhavan Visahovin tanssilattialle nautittujaan lepikossa suuren annoksen intiaanin yskänlääkettä.

Toisin kuin Chomsky en päädy anarkismiin ja toisin kuin Foucault en näe aihetta minkään tyyppiseen syväsosialismiin. Mestareitteni tavoin suhtaudun epäluuloisesti vallankäyttöön, lukuun ottamatta pikkusieluista, lakisääteistä byrokratiaa, jota ihailen ja olen itse harjoittanut vaihtelevalla menestyksellä kauan. Panettehan merkille, että yhtä vähän rikoslain 20 luvussa kuin muuallakaan ei ole säännöstä, joka kieltäisi sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan toiminnan välimerkin kanssa!

Semantiikasta viis mutta Chomskyyn liittyen joudun kyllä huomauttamaan, että syntaktinen haureus on median synti. Kieli ja varsinkin kirjallisuus on omituisten merkitysten antamista sanoille. Se saattaa olla ainakin ihmisille synnynnäistä. Syntaktinen eli ahtaassa mielessä kieliopillinen riettaus on ongelmamme.

Akateemikko ja hävittäjälentäjä Pekka Jauho otsikoi muistelmateoksensa ”Ensiksi kielsin konditionaalin”. Hyvä kirja, mutta itse olisin ehdottanut nimeksi ”Kieltäisin konditionaalin”. Tohtori Karl Marx käytti puhuessaan kuulemma pelkästään imperatiivia; hän oli tiettävästi ihmisenä hyvin harmillinen. Näin kerran pilapiirroksen, jossa pukumies sanoi sohvalta analyytikolle: ”Alussa minä loin taivaan ja maan.” Ei se ollut Marx mutta olisi voinut olla. Esittelevä virkamies käytti mietinnössään potentiaalia: ”Korkein oikeus harkinnee oikeaksi tuomita…” Ehkä käyttävät edelleen.

Politiikan ja elinkeinotoiminnan peruskielioppiin kuuluu modusten sekoittaminen. Saksassa asia on periaatteessa selvä. Sein ei ole sollen. On eri asia väittää, että asia on jollakin kantilla kuin että sen pitäisi olla.

Oma kielioppimme on jotenkin yhteiskunnanvastainen. Mutta Chomsky inttää, että kielioppi on mielen kuva, ja tätä nykyä hän väittää minimalismin teoriassaan, että sääntö tarvitaan vain silloin kun tulkittava on muutettava ei-tulkittavaksi.

Mutta meillä on nyt kumminkin edistytty. Media on vanhastaan luonut uutiset. Amerikkalaiset lehtimiehet keksivät 1800-luvulla tutkimusmatkailun, ja painettavaa riitti melkein sata vuotta, kun Sven Hedin kävi vielä sodan loppuvaiheessa itkemässä ymmärrystä ystävälleen Hitlerille. Tohtori Livingstone on edelleen kaikkien tuntema, vaikka Niilin lähteiden löytäminen ei näin jälkeenpäin tunnu maailman merkillisimmältä asialta. Mutta Stanley oli lehtimies.

Mutta kun media itse pitää yleisön mielenkiinnon kohteena mediaa, silloin on keksitty ikiliikkuja.

Olettehan panneet merkille, että Vanhanen on syytteessä heilastelusta Internetissä ja Kanerva tekstiviestien lähettelystä? Seuraava potilas on luultavimmin mesettäjä (IM eli Instant Messanger). Jääkiekkoilija Karalahti puolestaan näyttää saaneen kärsiä kännykästään.

Kumpi on syy ja kumpi seuraus?

Poliitikko on nykyisin median palveluksessa, vaikka ei saa kuukausipalkkaa. Vallan kolmijako-oppi on nykyisin nelioppi, lainsäädäntövalta, lainkäyttövalta, toimeenpanovalta ja tiedotusvalta.

Tiedotusvallan ydin ei ole, miten tiedotetaan, vaan mistä tiedotetaan.

Kanervan tekstiviestit ja Vanhasen oikeudenkäynnit puhuvat siitä, mistä ei puhuta.

Joku voisi selata lehtiä ja kirjallisuutta ja hakea niistä tietoa vahvan markan politiikasta ja pankkikriisistä. Selailu voisi olla opettavaista. – Vai arveleeko joku nyt muistavansa, tietävänsä ja ymmärtävänsä, mitä tapahtui ja millaista roolia muiden ohella Kouri ja Wahlroos esittivät?

Itse olin tuomitsemassa maksajiksi enimmäkseen täysin viattomia ihmisiä – takaajia ja muissa tapauksissa pikkupankkien elimissä istuneita oppia saamattomia poliitikkoja.

Edellä kielestä ja kieliopista kerrottu tarkoittaa myös sitä, että velan ja vakuuksien eli pantin ja takauksen luonne ja käytäntö oli huolellisesti hämärretty. Jopa liikepankkien painetut lomakkeet olivat niin alkeellisia, että hävetti lukea.

Ja niin monet ihmiset luulivat, että takaus on jonkinlainen suositus tai ”takuu” velallisen kelvollisuudesta. Silti takaus on vanha ansa – yli sadan vuoden ajan takauksen päätyyppi oli laillinen takaus eli vastuu siitä, mitä päävelalliselta ei saada perityksi, mutta todellisuudessa käytettiin pelkästään omavelkaista takausta, jonka vastuu oli sama kuin päävelallisen.

Mistähän tuollainen lainsäädännön puute johtui ja ketä se hyödytti?

= = =

P.S. oma vikanne ellette katsoneet ”Todistajaa” Teemalta sunnuntaina klo 19. Toisin kuin monet menneisyyden helmet se osoittautui vieläkin paremmaksi; näytin sitä muinoin Porthaniassa selostaessani rikosprosessin perusteita.

TV-kaistan avulla tulin siihen tulokseen, että Marlene Dietrich todella esitti elokuvassa myös sitä hutsua, jolta asianajaja (Charles Laughton) sai ratkaisevat kirjeet.

Tuo elokuva, alkujaan lavanäytelmä, näyttäisi olevan sadan tuhannen sarjafilmin kantaisä ja lisäksi Billy Wilderin uskomaton voimannäyttö – melkein kaikki tapahtuu näyttelijöillä mutta tuloksena on silti elokuva!

Jos Wahlroos olisi sivistynyt ihminen

Anteeksi tämä otsikko, mutta joskus hullunkuriset ja käytännössä mahdottomat oletukset auttavat asian esittämisessä. Jopa historiantutkimuksessa käytetään ns. kontrafaktuaalisia oletuksia.

Sivistyneisyys ei tarkoita pidättäytymistä vallankäytön karkeimmista muodoista, vaan tapoja – puukko desinfioidaan sopivalla, ympäristöystävällisellä aineella ennen kuin se survaistaan keskustelukumppanin selkään, munuaisten kohdalle.

En käsitä, miksi Penguin on jättänyt ottamatta uuden painoksen oivallisesta teoksesta (The New Pelican Guide to English Literature 1- 8). Siinä kuvaillaan mielestäni aivan oikein, miksi Anthony Powellin voi hyvin jättää lukemattakin (Dance to the Music of Time), vaikka siihen koukkuuntuu helpolla. Ei tuo 12-osainen romaani kilpaile Proustin ja Musilin sarjassa.

Tuossa Pelikaanissa mainitaan ohimennen jonkun romaanikirjailijan (Nigel Dennis) kohdalla entiset rikkaat, jotka hekin ostelivat kartanoita, kuten Wahlroos, ja kartuttivat omaisuuttaan, kuten Wahlroos, mutta pyrkivät samalla suitsimaan itseään ja muita sukunsa hirviöitä, ja samalla kaunistamaan maisemaa ja ympäristöään yhteiseksi iloksi.

Jopa Lontoon puistot ovat alkujaan yksityishenkilöiden oikkuja, joihin silti alettiin noin 200 vuotta sitten päästää rahvasta tungeksimaan. Pariisin puistot, kuten Bois de la Boulogne, ovat Napoleon III:n poliittista propagandaa. Helsingin puistoista merkittävimmät (Kaivopuisto) ovat yksityishenkilöiden kaupallisia hankkeita venäläisen vallasväen houkuttelemiseksi kaupunkiin Nikolai I:n aikana vallinneen ulkomaille matkustuskiellon aikana. Eipä sillä, ojitustyöt ja istutukset onnistuivat niin hyvin, ettei kukaan ole huomannut vieläkään kysyä, missä se Kaivopuiston kaivo on. Sitä näet ei ole, vaan Hartwall joutui toimittamaan siemailuveden paikalle pullotettuna.

Tämä tuli mieleeni, kun totesin taas, että jostain syystä televisioarvostelut on lopetettu ainakin Helsingin Sanomista. Niiden paikalla julkaistaan harvakseltaan yhtä yhdentekevää kuin asiantuntematonta änkytystä.

Joitakin päiviä sitten kirjoittaja, jonka nimeä en viitsi muistaa, piti pahana, että mielisarjaani ”Sydämen asialla” (Heartbeat) ajetaan harva se päivä.

Se ei ole uutta, että arvostelijaksi valikoituu henkilö, joka on vallan vailla edellytyksiä tuohon toimeen.

Mielestäni silloin tällöin poseeraamiseen sortuvien suurten epookkisarjojen rinnalla Sydämen asialla on esimerkillisen hyvä ja viihdyttävä, ja erikoisen iloinen olen amerikkalaisten sarjojen peruselementtien puuttumisesta: rahan, väkivallan ja taikauskon.

Yorkshiren maaseutu on todella kaunista ja paikkakunnalla on oikein lordikin, ja Mister Claude Jeremiah Greengrass pääsee kieltämättä joskus kiinni pienempiin rahasummiin, jotka hän kuitenkin säännönmukaisesti menettää.

Mutta kun amerikkalaisen sarjaviihteen suuri teema on suuri raha, tässä brittisarjassa ihmiset toimivat ryhminä ja aika pitkälle henkilökohtaisten ansioittensa ja vikojensa ehdoilla.

Ei raha ”Salkkareissakaan” ole tavattoman keskeinen asia, mutta Salatut elämät ei rakennu henkilöhahmoista, vaan kliseistä eli ihmisten varjokuvista. Lisäksi tuotantoryhmä on tehnyt virheen jättäessään niputtamatta jaksot selkeästi episodeiksi. Nyt juonen jatkuvuus vaatii nolostuttavan kömpelöitä aasinsiltoja aasien kuljettaviksi.

Olen lyönyt vetoa itseni kanssa tuplaespressosta. Ykkösen Harvoin tarjolla kallistuu loppuaan kohti. Vaikka olen kiireinen ja monella tavalla vihan vimmattu mies, ryhdyin katsomaan sitä, enkä ymmärtänyt siitä mitään. Monen jakson ajan koetin selvittää, onko tämä satiiri tai jotain pseudo-Hotakaista.

Nyt luulisin arvanneeni, että Johanna Hartikaisen käsikirjoitus on jälleen mainio, mutta ohjaaja Veikko Aaltonen on tapansa mukaan onnistunut pilaamaan sen liimautumalla erikoisen vastenmielisiin yksityiskohtiin ja rikkomalla kuvallisen rytmin niin pahasti, että katsoja on aivan pulassa. Aaltonen varmaan luulee että ”raadollisuuden” kuvaaminen on arvo muistamatta, että kaikista ihmisistä tulee ennen pitkää raatoja ja yleensä he ovat sitä ennen paljon kiinnostavampia.

Kyynisyys ja biojätteessä piehtaroiminen ovat teinimäisiä ja lapsellisia piirteitä – kyynisyys on vappulehtimäistä maailman tarkastelua tynnyrin tapinreiästä ja ”raadollisuus” taas tuijottamista tapinreiästä sisään tynnyriin.

Kumpaakaan näkemistapaa ei voi oikein luonnehtia avaraksi.

Nähdäkseni Harvoin tarjolla ei ole satiiri, vaan inhimillinen näytelmä (comédie humaine). Melkein kaikki ihmiset ovat hulluja ja kiusaavat ilokseen omia ja toisten lapsia, mutta silti he ovat ihmisiä, jotka siis sekä saavat että aiheuttavat surua. Ilot ovat kyllä vähissä ja paha saa tuskin palkkaansa.

Tämä on minulle televisiota katsoessani jatkuva ongelma. En ole läheskään aina varma, ovatko meneillään iltauutiset vai Peteliuksen uusi viihdeohjelma ja onko säätiedotus ihan totta, kun joku Tiina sanoo 29 kertaa minuutissa ”sitten”, vai onko sitten kysymyksessä jokin niin sanottu kevennys, sitten.

Pienemmät pojat ja Malthus

Mainio lehtiartikkeli perjantaina. Asia tosin ei ollut uusi, mutta tiedot olivat uusia. Keniassa ja Afganistanissa on niin paljon taisteluikäisiä nuori miehiä, että Yhdysvallat ja kansainväliset järjestöt eivät luultavasti mahda heille mitään.

Artikkelista ilmeni tarkasti lukien, että puhe on kohtuullisen terveistä ja työkykyisistä nuorista miehistä. Ennen ja kukaties vieläkin he pyrkivät muuttamaan kaupunkeihin tai ulkomaille siirtolaisiksi. Jos se ei onnistu, syntyy levottomuuksia.

Aihe on niin ikävä, että artikkelissa ei kerrottu, että juuri tämä ilmiö on mainittu jo ristiretkien keskeisenä syynä. Lisäisin listaan ensimmäisen maailmansodan.

Ajatus sisältää sen taka-ajatuksen, että isät tapattivat poikansa tahallaan. Pojista vain yksi voi todella periä isänsä aseman. Toiset ovat liikaa.

Ritaristo lähetti kiusallisiksi osoittautuneet nuoremmat veljet Pyhälle maalle sellaisin toivein, ettei heistä sen koommin kuultaisi. Toive toteutui useimmiten.

Ranskan vallankumousta ja Napoleonin sotia edelsi perimmiltä syiltään hiukan epäselvä mutta sitä hurjempi väestönkasvu samanaikaisesti Euroopassa, Intiassa ja Kiinassa.

Varovasti sanoen näin saatiin ainakin aikaa luoda työpaikkoja ja ennen kaikkea opetuslaitos.

Tässä mielessä Stalinin ja Maon useimmiten kauhisteltu halukkuus tapattaa miljoonia kannattajiaan on looginen. He eivät kesken loppuisi, eivätkä loppuneet.

Sitä vastoin Englanti ja Ranska – molemmat väkiluvultaan Saksa pienempiä, saivat luultavasti ensimmäisessä maailmansodassa niin pahan suoneniskun, etteivät ne oikeastaan koskaan toipuneet siitä.

Suomessa nuoria upseereita menetettiin enemmän kuin muita, mutta sotien kokonaistappiot, noin 92 000 kaatunutta, osoittautuivat siedettäviksi.

Kukaties on olemassa jokin kriittinen raja, jonka ylittäminen on tuhoisaa.

En tiedä.

Jutikkala käsitteli myös näitä kysymyksiä hienossa kirjassaan Kuolemalla on aina syynsä.

Rauhanomainen ratkaisu toteutettiin Ruotsissa, jossa viidennes väestöstä muutti Yhdysvaltohin 1800- ja 1900-luvulla ja Suomen menettäminen Venäjälle osoittautui suureksi onneksi.

Mutta myös Suomi oli väkiluvultaan Euroopan nopeimmin kasvava maa noin 1750-1850, minkä jälkeen tuon tittelin sai Venäjä.

Väkiluku ei ole koskaan absoluutti. Aina joutuu kysymään, paljonko ihmisiä jokin alue voi elättää.

Suomessa näyttäisi olevan nyt meneillään erään kansanosan tapattaminen. Jos asian haluaa ilmaista kohteliaasti, Digitaaliseksi kuiluksi sanottu 80-20 –jakosuhde on meilläkin täyttä totta, kun ensin ruumiillinen työ ja sitten tehdastyö alkoivat näivettyä.

Ihmisoikeuksien julistuksen yhtäläinen oikeus onnen tavoitteluun on päämäärä, mutta tosioloja se ei vastaa.

Jos yhteenvetoni vaikuttaa kolkolta, huomio on täsmälleen oikea.

Passio

Tuskin muuten rikkoisin lupaustani ja vaarantaisin terveyteni rippeitä, mutta tämä tietokone, tämä tietokone.

Oikea silmä tosin lainehtii (kaasua). Olen ihan sairaslomalla, useita viikkoja.

Mutta sitten se surunpäivä valkesi, kun kiintolevy otti ja halkesi. Viisi päivää sitten.

Nyt tiedän, missä on se palvelu, joka puuttuu tavallisilta kunnon ihmisiltä. Kone on tutkimuslaitoksen. Kuinka ollakaan, levy vaihdettiin takuuna jotain kahden vuoden käytön jälkeen, mikrotuen pojat asensivat ja Herkko toi koneen kotiin ja pisteli piuhat kiinni.

Enkä siis malta olla kokeilematta, toimiiko blogin postaus, kun kaikki muu tuntuu nyt toimivan.

Vainoharhaisuus on realismia. Minulla on ihan kaikki isolla LaCien ulkoisella levyllä, data toisella pienemmällä levyllä ja lisäksi 81 kappaletta CD- ja DVD-levyjä.

Tekstiä, kuvia tai musiikkia ei joutunut kateisiin lainkaan.

Huojahtelin hetken miettiessäni, josko siirtyisi järeään Maciin. Asiantunteva poikani sanoi, että isokin läppäri aiheuttaa harmia ainakin henkilölle, jolla on kaikenkarvaisia periferaaleja.

Tunsin samalla tarvetta sanoa, että en pitänyt radion lähettämästä Matteus-passiosta. Se oli hätäinen tulkinta.

Tätä lukiessanne jo kertaalleen lähetetyssä perjantain radio-ohjelmassani pohdimme passioita siksi että kun se ei ole musiikkiohjelma.

Esitän radiossa itselleni kysymyksen, miksi tämä teos on niin suuri ja kuuluisa uskonnollisen musiikin ihme, vaikkei se ole oikeastaan uskonnollinen eikä eräässä mielessä musiikkiakaan.

Se poikkeaa niin paljon jopa kantaateista.

Radiossa soitamme pätkän W. Furtwänglerin ikivanhasta kokonaislevytyksestä, joka on naurettavan hidas – vielä paljon hitaampi kuin Klemperer, joka on pakkomielteeni myös solistien takia (Peter Pears, Dietrich Fischer-Dieskau, Nicolai Gedda, Walter Berry. Elisabeth Schwartzkopf, Christa Ludwig).

Se ei ole uskonnollinen , koska sen teologia vaatii teologian tohtorin, jollainen radiossa tosin oli. Tarina päättyy hautaan. Ylösnousemusta ei ole.

Musiikillisesti se on merkillisen matemaattinen - eräänlainen näyte diskreetin matematiikan mahdollisuuksista ennen kuin sitä oli keksitty. En puhu numerologiasta, vaan jostain samantapaisesta kuin Hofstadter. Hänen kirjastaan ”Gödel, Escher, Bach” on muuten artikkeli Wikipediassa.

Se kirja oli hyvin innostava silloin kauan sitten, 70-luvun alussa.

Sain inttämällä Mäntylän myöntämään, että Hofstadter oli ainakin silloin vakavasti otettava AI:n kehittäjä ja että hän aivan oikeasti ymmärsi tietojenkäsittelyn teoriaa. Kirja tietenkin on tahallisen hassu – pitkä essee eikä tutkimus.

Mutta ehkä on onni, että kirjoittaja ihmetteli etenkin Die Kunst der Fugea. Matteus-passion kimpussa olisi voinut järjen valo vähentyä. Sehän on täynnä ”sulautettuja” teoksia eli sävellyksiä sävellysten sisällä (melodisesti ja harmonisesti) ja jatkuvaa polyfonian ja harmonian päällekkäin asettamista, kuten alku- ja loppukuorot.

En sitten viitsinyt puhua tuossa yhteydessä Noam Chomskystä, vaikka olisi ehkä pitänyt.

Musiikin generatiivinen kielioppi on aivan totta esitetty, mutta tietenkin siitä kiistellään raivokkaasti.

Kerron tuonnempana terveisiä sairaalasta ja kirjoitan jotain niistä lukuisista uutistapahtumista, joihin liittyviä asioita olemme käsitelleet jo moneen kertaan.

Ja hyökkään Chomskyn argumenteilla muun muassa Helsingin Sanomien kimppuun. Blogien sopeuttaminen yksimielisyys-ideologiaan näyttää olevan isokin tehtävä.

Mutta nyt oikein lehdessä lukee, että viihdettähän tämä on ja sellaisena vähäarvoista ja pian katoavaa, verrattuna esimerkiksi sanomalehdistön edustamaan suureen sanataiteeseen.

Kemppinen telakalla yli pääsiäisen?

Menen sinne leikkaukseen torstaina aamulla.

Tässä on vähän muutakin huolta, joten pidän pienen tauon, ehkä yli pääsiäisen.

Verkkokalvon kiinnittäminen ei ole mikään ihmeellinen asia, mutta tämä taitaa olla vähän vaikea ja lisäksi jo toinen - vasen silmä leikattiin viisi vuotta sitten.

Käskivät jo etukäteen, että operaation jälkeen on sitten oltava kovasti kesynä ja uskottava ohjeita.

Näin sitten tehtäneen.

Sääli sitä, joka ei katso Yle Teeman Taiteen voiman Mark Rothko -jaksoa edes uusintana.

Olin vähän vaikeana, kun puhuttiin niin paljon näkemisestä ja porteista ja mielen silmästä.

Lisäksi olen kokenut saman kuin ohjelman tekijä - yritin kulkea hyvin ylimalkaisesti tietämäni Rothkon maalausten ohi nopeasti ja niskojani nakellen New Yorkin Modernin taiteen museossa, mutta toisin kävi. Askeleet hidastuivat kuin piirretyssä elokuvassa.

Rothkon maalaukset eivät välity valokuvissa tai elokuvissa. Ne ovat sekä magneettisia että pelottavia.

Kiitos, Simon Schama.

- Palaillaan!

Kenkävoidetta repussa

Voi olla että tähän kirjoittamiseen tulee tilapäistä epäsäännöllisyyttä. Menen huomenna silmäklinikalle syynättäväksi. Niinkin voi käydä, että uhkaavat puukolla. Tai sitten ei.

Näissä merkeissä muuta lyhyitä vastauksia runsaisiin kysymyksiin.

”Mikä Kemppistä kiehtoo sodassa?” – Aiheellinen kysymys. Vastaus: kuulun niihin, joiden mielestä ainakin kolmannes sodasta hengissä ja haavoittumattomina selvinneiksi merkitystä sai pysyviä vaurioita, jotka vaikuttivat ajoittain määräävästi heidän käyttäytymiseensä.

En sano että henkisiä vaurioita. Sanon että ne kokemukset muuttivat maailmankuvaa ja luonnetta pysyvästi.

En halua yleistää. Sotaa käytiin monella tavalla. Isäni tapaa sanoa, että kunniamerkeillä ja ilmapommeilla oli taipumus pudota kauas taistelulinjoista ja osua viattomiin.

Tämä periytyi. Minulle esimerkiksi Saksan ja Italian väkivaltaisimmat ylioppilasliikkeet 1970-luvulla ovat selvästi isien sodankäynnin jatkamista. Etumerkin muuttaminen ei muuta asiaa.

Suomen johtavissa stalinisteissa oli joukko jääkäriupseerien poikia. Heillä ei ole ilmennyt tarvetta korostaa taustaansa.

Hitler oli yksi näistä sodan pysyvästi vaurioittamista henkilöistä. Myös Churchill oli. Saatuaan osittain aiheellisesti syyn Gallipolin fiaskosta hän toimi ihan oikeasti aikansa pataljoonan komentajana länsirintamalla.

Meidän jääkäreillämme oli oikea käsitys sodankäynnin luonteesta, koska he olivat olleet Saksan itärintamalla.

Ymmärtääksemme toista maailmansotaa – esimerkiksi talvisotaa – meidän on ymmärrettävä ensimmäistä maailmansotaa.

Somme 1.6.1916 oli Britannian armeijan verisin päivä – 20 000 kaatunutta. Saavutukset nolla. Sommessa kaatui jouluun mennessä 600 000 saksalaista ja 420 000 brittiä.

Intomielisimmät ja nuorimmat, tyypillisesti yliopisto-opiskelijat, oli tapettu jo 1914.

Mitä tulee sodankäynnin tasoon ja johdon suhtautumiseen, Sommessakin tehtiin rynnäkköjä taisteluhaudasta täyspakkaus selässä. Piikkilangoille ja kohti bunkkereita kannettiin repussa mm. kenkävoidetta. Pakkaus painoi 30 kiloa.

Olen käynyt Sommessa, ja Verdunissa. En ole ajatellut mennä toista kertaa. Ihmisen ja hänen historiansa hulluuden muistomerkkeinä paikat ovat ylivoimaisia. Niihin verrattuna toinen maailmansota Hitleriä (ja meillä Stalinia) vastaan oli viimeinen ”hyvä sota”.

Joku oli lukenut kirjoituksestani, että olisin pitänyt talvisodan rauhaa ”oikeudenmukaisena”. En tiedä, mihin tämä lukutapa perustuu. Olen kyllä hyvin vakuuttunut siitä, että kansa taisteli olemassaolostaan, ja Kolymaan ja Vorkutiin tarkoitetut junat olivat odottamassa suomalaisia Leningradin seudulla. Sota ja sen rauha olivat uskomattomia väkivallantekoja, joiden uhriksi Suomi joutui – siis talvisodassa.
Kommentoija ”Marjo” esitti hyviä huomautuksia siitä, miten Suomessa tiedettiin Stalinin ja toisalta Hitlerin julmuuksista. Kertaa hänen jo mainitsemansa: suurisuuntainen eli teollinen joukkomurhaaminen alkoi Sakassa syksyllä 1941. En tiedä että kukaan suomalainen asiantuntija olisi vieraillut tuhoamisleireillä. Theresienstadt oli Hitlerin miesten rakennuttama kulissi, ”onnellinen keskitysleiri”, jota näytettiin mielellään ulkomaalaisille.

Neuvostoliitosta tiedettiin. Itse olen tiennyt yksityiskohtia hyvin kauan, koska yksi isäni sukulaisista, Kaisu-täti, karkasi Siperiasta ja pääsi uimalla Rajajoen yli hiukan ennen sotaa. Sukumme piirissä tiedettiin siis hyvin tarkasti, mitä vähemmistökansallisuuksien edustajille, kuten suomalaisille, oli jo tehty, ja tämä tieto oli olemassa 1939.
(Kuva Wikipedia - Somme.)

Liittoutuneiden sota

Talvisodan taustoista kohtalaisen hyvä, vanha kirja oli Douglas Clarkin Liittoutuneet lähtevät talvisotaan. Suomensin sen 1967. Ranskalaiset ja britit olivat hyvin pitkällä lähdössä Narvikin kautta auttamaan Suomea, mutta Ruotsi oli ilmoittanut, että sen alueelle ei ole tulemista. Ranskan ja Englannin motiivista ei ole epäilyä – Ruotsin malmi.

Tarkoitukseen varatuilla joukoilla ei olisi voinut olla vaikutusta talvisodan tulokseen siinäkään tapauksessa, että ne olisi kiidätetty Ruotsin myötävaikutuksella Kannakselle ja Laatokalle. Joukkoja oli aivan liian vähän.

Ranskan ja Englannin kyvyistä suunnitella ja toteuttaa taistelutoimia saatiin hyvin ikävä ja vakuuttava todistus kesällä 1940 Saksan aloitettua hyökkäyksensä Ranskaan. Ja toisaalta puna-armeijalla oli Suomea vastassa maaliskuussa 1940 ainakin puoli miljoonaa sotilasta ja tuhottomasti tykistöä, panssareita ja lentokoneita.

Väliintulon uhka on nähty yhtenä syynä Stalinin yllättävään päätökseen heittää Terijoen hallitus yli laidan ja suostua rauhantekoon monesti kirottujen Mannerheimin ja Tannerin kanssa.

Tutkijat ovat aika yleisesti olleet sitä mieltä, että sekä Stalin että Suomi pitivät tuota ratkaisua väliaikaisena. Olen samaa mieltä. Suursota oli aivan kesken. Stalin ei varmastikaan halunnut saada Englantia vihollisekseen, ja juuri se oli lähellä. Englannin takana olisi ollut Yhdysvallat.
Saksan kanssa tehty liittosopimus käsitettiin kyllä tilapäiseksi.

Talvisodan päättymiseen ja jatkosodan alkamiseen liittyneet asiat on kuvattu hyvin mm. Jatkosodan Pikkujättiläisessä, jossa on Timo Soikkasen lyhyt ja naseva yhteenveto sekä suomalaisten että ulkomaalaisten tutkijoiden tulkinnoista ja niiden muuttumisesta.
Kirjoitan tämän blogin muutamien hämmästelevien kommenttien vastaukseksi. Omasta mielestäni tässä asiassa ei ole sanottavia ongelmia.

Pahoittelen asian jo tunteville aiheuttamaani vaivaa. Tämä nyt kuitenkin on luullakseni järkevä tulkinta asioista - vaikka todellisuudessa olen sitä mieltä, että sotien historiasta voi tulla vielä esiin hyvinkin yllättäviä asioita.

Kukaties eräät paljon julkisuutta saaneet tulkinnat ovat kuitenkin hämmentäneet.
Vuonna 1941 oli täysin järkevää uskoa, ettei Neuvostoliitto kestäisi monta viikkoa Saksan hyökkäystä. Siinä tilanteessa Suomi olisi voinut jäädä seuraamaan tilanteen kehitystä. Subjektiivisen mielipiteeni mukaan se ei olisi kuitenkaan onnistunut. Joko Saksa olisi valunut hyökkäämään Leningradiin Suomesta tai sitten Neuvostoliitto olisi iskenyt pelastaakseen kaupunkinsa.

Pääseminen voittamattomana pidetyn Hitlerin Saksan siivelle meni suomalaisilla tietysti päähän. Poliittisesti hyökkäys oli erittäin suosittu alkuvaiheessaan. Siitähän tuli kuitenkin todellisuudessa pidempi ja raskaampi koska ennen etenemisen pysäyttämistä joulukuussa oli menetetty enemmän miehiä kuin koko talvisodassa. Ja hyviä miehiä!

Ryti ja Mannerheim eivät olleet Hitlerin kannattajia eivätkä fasisteja. Nuoremmassa upseeristossa Saksan - vaikka ei Hitlerin - ihailijoita oli paljon ja vanhemmassakin jonkin verran. Natsien sisäpolitiikkaa ja aatetta yritettiin olla ajattelematta. Juutalaisiin ja hyvin moneen muihin ryhmiin kohdistuneesta terrorista ei 1941 tiedetty kovin paljon ja sensuuri piti.
Itse olen sitä mieltä, että vanhan valtakunnanrajan ylittäminen oli virhe, enkä ole vakuuttunut sotilaiden perusteluista, että piti hakea parempi puolustuslinja ja vallata vierasta maata muka ”pantiksi” rauhanneuvotteluihin.

Mutta tämä on sitä jälkiviisautta. Kuten äsken sanoin, Neuvostoliiton kaatumista pidettiin varmana asiana, ja silloin Itä-Karjala olisi jäänyt saksalaisille.

Heikki Ylikangas on esittämillään perusteilla sitä mieltä, että Suomi veti yhtä köyttä Saksan kanssa paljon aikaisemmin, jo loppuvuodesta 1940 tai että kenties talvisodan vielä kestäessä olisi saatu Saksasta sanaa, että kunhan odotatte...

Ylikankaalla on tarve olla toista mieltä. Hänen perustelunsa ei vakuuta minua tässä.

Uskottavan todistelun mukaan Saksan hyökkäyksen yksityiskohdat salattiin viimeiseen asti jopa useimmilta omilta kenraaleilta.

Tulos on siis eilen esittämäni. Teknisesti hyökkääjä oli Neuvostoliitto, mutta jatkosodan alkamispäivänä Suomi oli monin tavoin sitoutunut Saksaan, pohjoisessa oli yli sata tuhatta saksalaista sotilasta, Utissa pommikoneita ja tiesittekö tätä – Westendiin ja Haukilahden Mellsteninrantaan oli rakennettu sopivia laitteita saksalaisten sukellusveneiden ja torpedoveneiden toimintaa varten.

Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky oli karmea. Mutta kun valinta oli tehty, saksalaisten kanssa oli yritettävä tulla toimeen. Ruotsi ponnisteli juuri samoissa vaikeuksissa ja sai syystä hävetä silmät päästään, kun Tanska ja Norja miehitettiin.

Jossain vaiheessa vuonna 1942 Mannerheim ja siis Ryti käsittivät, että Saksa häviää. Stalingrad oli vielä edessä, mutta Saksan sotatalouden laskeminen ei ollut mitenkään ylivoimaista. Salamavoitto oli Saksan ainoa mahdollisuus, ja se epäonnistui jouluna 1941 Moskovassa.
Minulla ei ole vaikeuksia myönnellä, kun ihmiset sanovat, että Neuvostoliitto hyökkäsi 1941 ja Suomi lähti vain perimään takaisin vääryydellä vietyä Karjalaa.

Kuten melkein aina historiassa, todellisuus oli kuitenkin mutkikkaampi, ja nyt katoavaa veteraanisukupolvea on turha härnätä näillä tulkinnoilla. Hengissä ei ole enää ketään, jolla oli mahdollisuus arvioida tilanne toisin.

Ruotsia ajatellen muistutan vielä Unkarista ja Italiasta. Saksa valloitti myös liittolaisvaltioitaan, jos ne yrittivät jotain epämiellyttävää, ja seuraukset olivat etenkin siviileille äärettömän raskaat.

En sano samalla tavalla kuin eräät historioitsijat, että Suomi teki viisaat ja oikeat ratkaisut. Sanon etten kuollaksenikaan keksi, miten siinä saumassa olisi voinut menetellä toisin.
Ajatus on vähän sama kuin talvisodan välttäminen. Voi olla että olisi pitänyt neuvotella 1938 ja valita parempi mies ulkoministeriksi, mutta ennemmin tai myöhemmin Neuvostoliitto olisi hyökännyt.

Muuten varustautumattomuus ja ”malli Cajander” on virheellinen nimitys. Kyllä se asepuku eli pikkutakki, lippalakki ja kokardi oli ”malli Tanner”. Noin puoli eduskuntaa vastusti armeijan varustelua, koska sodan syttymiseen ei uskottu.

Sitä minä kyllä ihmettelen.

Christian Günther

Ruotsinmaalainen toimittaja Henrik Arnstad sai aikaan toivomansa rähäkän runsas vuosi sitten kirjoittamalla johtaviin sanomalehtiin ja selittämällä radiossa kohtuullisia ja punnittuja näkemyksiään Suomen sotimisesta, etenkin vuosina 1941-1944.

Suomalaiset ja muutama ruotsalainen lisäksi ottivat väittääkseen vastaan, kun toimittaja selitti kantaansa perustellen, että suomalaiset olivat Hitlerin käskyläisinä ryhtyneet hyökkäyssotaan sotarikollinen Rytin johdolla hankkiakseen itselleen elintilaa Itä-Karjalasta.

Arnstadin mukaan aihe on edelleen täydellinen tabu Suomessa, jossa asiasta pidetään yllä erilaisia virallisia valheita.

Arnstad julkaisi 2006 kirja Spelaren Christian Günther. Sverige under andra världskriget. Kirjan kustansi arvostettu Wahlström & Widstrand ja siinä on 512 sivua. Lähdeviittauksia ei ole lainkaan, ja huomattavan usein lukija – tässä tapauksessa minä – huomaa pohtivansa, ovatko tiedot ulkoministerin, pääministerin, kuninkaan, lähettiläiden ja muiden semmoisten sanoista ja mielipiteistä totta, arvauksia vai ns. dramatisointia.

Meilläkin on ilmestynyt toimittajatutkimusta, joka on periaatteessa sangen arvokas asia. Meillä on elokuvia historiallisista tapahtumista totuuspyrkimyksin tai ilman. Viime päivinä on keskusteltu nukkeanimaatiosta, jossa kerrotaan erään Murha-Kustaan seikkailuista. Näkemäni pätkän perusteella arvioin, että elokuva on sekä taiteellisesti, teknisesti että ajatuksellisesti noin 50 vuotta ajastaan jäljessä, joten en puutu tähän tsekkkiläis-DDR:läiseen 1950-luvun lopun hengen ilmentymään isommin.

Toivottavasti kukaan lukijoista ei loukkaannu, jos kumminkin kertaan, että ruotsalaistoimittajan paljastuksista on vallinnut Suomessa yksimielisyys noin 35 vuotta. Jatkosota oli hyökkäyssota Hitlerin rinnalla. Mauno Jokipii kirjoitti asiasta aikoinaan täysin vakuuttavan yhteenvedon.

Suomalaiset ovat huomauttaneet Arnstadille, joka ei osaa kieltämme eikä ole luultavasti edes pyytänyt ketään kääntämään poliittisen historian kurssivaatimuksiin kuuluvien kirjojen nimiä, että näin pääsi käymään, mutta kukaan ei ole vieläkään keksinyt vaihtoehtoa. Molotov kävi jo kesällä 1940 kuumana, että olisi päästävä viimeistelemään valloitus, ja se henkilö, joka tämän esti, oli valitettavasti Hitler. Asiasta oli silloin liittosuhteessa olleiden herrojen kesken puhetta.

Güntherin ja jopa pääministeri Per Albin Hanssonin nimet ovat lakanneet kuulumasta yleissivistykseen Suomessa. Ruotsin 1900-luvun historia on meillä todellisuudessa lähes tuntematon.

Emme todellisuudessa tiedä, miten paljon Ruotsi hyötyi taloudellisesti sodasta, ja meidän on vaikea arvioida, saiko Ruotsi hyvätkin osingot siitä, että se jätti kolme naapuriaan, Tanskan Norjan ja Suomen, oman onnensa nojaan.

Taisi se saada. Oma käsitykseni on, että maailmansodista Ruotsi selvisi juuri samalla tavalla kuin Suomi - uskomattomalla onnella. Molemmat osoittautuivat suurvalloille hyödyllisiksi jossain määrin itsenäisinä. Tosin sekä Ruotsin että Suomen todellisesta historiasta sodan aikana on vielä paljon piilossa.

Skandinavian mailla oli ihmeen suuri paino sotien jälkeen. Norjan pakolaishallituksessa vaikuttanut Trygve Lie oli YK:n ensimmäinen pääsihteeri ja ruotsalainen Dag Hammarskiöld toinen – hän oli sukutaustaltaan samaa porukkaa kuin tämä Chr. Günther, maan ylhäistä ja itsetietoista virka-aatelia. Meillä Suomessa ei sellaista, luojan kiitos, itse asiassa ole.
Ruotsin sodan ajan politiikka on erinomaisen kiinnostavaa juuri siksi, että sekä demareissa että hallituksessa istuneissa porvareissa oli niin monta sananmukaisesti pirtin peräseinästä repäistyä poliitikkoa, joiden menestystä kaiken koulutuksen puuttuminen ei haitannut. Ja he osasivat käsitellä myös leuhkoja virkamiestä ja ajoittain aika vaivalloista kuningasta, jonka vaimovainaa muuten oli ollut hyvinkin kiihkeä saksalaismielinen jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Eikä Kustaakaan tuhlannut kiintymystä länsiliittoutuneille.

Pääministeri Hansson oli siviiliammatiltaan puotipuksu, muurarin ja piian poika. Tehtävissään hän onnistui paremmin kuin ylhäisönuorukainen Olof Palme ja perusdemari Göran Person.
Tämä vain vihjeeksi Suomen demareille, joiden johtotehtävissä ei ole ollut tavallisten ihmisten elämää tuntevia ihmisiä sitten K.A. Fagerholmin. Tannerkin oli juristi, Otto-Ville Kuusinen maisteri ja Gylling tohtori...

Miksi kirjoittaa blogi huonosta kirjasta, joka käsittelee unohtunutta henkilöä?

Keräilen tietoa kirjoista, ohjelmista ja elokuvista, jotka mahdollisesti vaikuttavat ihmisten käsityksiin ja käyttäytymiseen. Sellainen kirja oli pääministerien ja pankkiirien yksimielisen hyväksymisen saanut Sir Ralph Norman Angellin The Great Illusion (1910), jossa todistettiin, että globalisoitumisen ja verkottumisen vuoksi (hän ei käyttänyt näitä termejä mutta tarkoitti samaa) sotaa ei voi enää tulla. Toisen maailmansodan odotusvuosina asiantuntijat olivat yksimielisiä siitä, että siviilikohteiden ilmapommitukset ratkaisevat sodan kuin sodan. Tätä saksalaiset kävivät kokeilemassa tunnetulla tavalla Guernicassa Espanjan sisällissodassa.
Linkola voi olla oikeassa siinä, että U. Kekkosen Onko maallamme malttia vaurastua oli turmiollinen kirja, mutta tästä en osaa sanoa mitään varmaa, koska siitä on niin tavattoman pitkä aika kun luin sen. Joka tapauksessa se vaikutti paljon, eikä moni sitä muista - rahat oli pantava vientiteollisuuden tukemiseen (eli metsiin eli metsänomistajille).

Arnstadin monessa suhteessa huono ja sekava kirja oli yhdestä syystä lukemisen arvoinen. Hänen käsityksensä Suomen ja Ruotsin poliittisista valinnoista eivät maailmaa mullista. Mutta hän tuo esiin erittäin vähän tiedetyn tosiasian,

Raoul Wallenberg ei ollut ainoa ja ehkä hänen mielikuvitusta kiihdyttävä katoamisensa johtaa huomion pääasiasta.

Ruotsi oli luultavasti ainoa maa maailmassa, joka todellisuudessa ja virallisesti teki jotain holokaustin kourissa.

Länsiliittoutuneiden toimettomuus on murhenäytelmän aihe sinänsä ja siitä on itse asiassa kirjallisuutta (esimerkiksi Gilbert, Auschwitz and the Allies).

Ruotsin ulkoministerinä Günther toimi ensin Norjan suuntaan ja oli mukana varmistamassa Tanskan juutalaisten viime tingassa toteutettua joukkopakoa Gestapon käsistä Ruotsiin.

Varsinaiset ja tuntemattomat sankarit olivat Gösta Engzell ja Ivan Danielsson, jotka Ruotsin Unkarin lähetystössä ensin myönsivät ja sitten väärensivät papereita tuhansille ja auttoivat heitä pakoon. Maineen ”valkoisten linja-autojen operaatiosta” taisi saada Folke Bernadotte.

Güntherin osuus unohdettiin; unohdukseen painamista edisti etevästi ulkoministeri Östen Undén (joka on juristeille tuttu etevästä ja laajasta esineoikeuden kirjasarjastaan).