Matkustusasiakirja huomiseen

Sofi Oksasen kirja on aivan uskomattoman hyvä. Toistaiseksi puhun vain siitä, miten teksti menee, miten sanat kipunoivat mielikuvia ja millaiset ovat kielen sisäiset rytmit. Tämän verran käsittää ehtimättä pitkälle lukea

Hyvä kirjoittaminen on harvinaista. Katsoin kerrankin kiinnostuneena viikko sitten, kun tämä Ruuskanen heitti keihästä todella pitkälle. Jo vauhti oli jotenkin unenomainen, aivan kuin raukea. Kaikki tapahtui pakottomasti, tanssien. Katsoja tiesi käden aloittaessa vedon, että nyt tapahtuu jotain aika harvinaista.

Saman tunteen herättää joskus tanssi, joskus musiikki, joskus teksti. Suoremmin sanoen saman näkee joskus työnteosta, kuten kirvesmiehen piilutessa – tuossa on nyt jotain sellaista, että kaikki onnistuu itsestään selvästi. Kaikki on selkeää ja navakkaa kuin tuuli, syksyllä.

Sellainen vaatii epätavallista lahjakkuutta ja määrättömästi harjoittelua, kymmenen tuhatta tuntia.

Pinkeristä, jossa on siis 832 sivua, kirjoitan jatkossa, ja useita kertoja. Pinkerin johdosta tunnen tarvetta tänään seuraavaan tunnelmointiin.

Koska ostin kirjan omalla rahalla (kuten valitettavasti kaikki muutkin kirjat) ja ryhdyin lukemaan sitä, olen siis halukas uhraamaan asiaan yhtä ja toista, etenkin aikaa. Hänen aikaisempien kirjojensa johdosta odotan paljon. ”Blank slate” –teoksesta muuten pidin tohtoriopiskelijoille kerran seminaarinkin. Paikka oli Possulan kerhohuoneisto villeimmässä Savossa, ja aikaa on kulunut. Nuorisoa oli saapuvilla kuusi tai kahdeksan kappaletta, ja kaikki ovat tänä väliaikana varttuneet iässä ja viisaudessa.

Enkelikirjasta eli Pinkerin väkivallan tutkimuksesta jopa Amazon lihavoi keskeisen sanan, provokatiivinen. Juuri siitä on kysymys.

Joitakin päiviä sitten kommentoija viittasi Aarnion auditorio-käsitteeseen, kun olin hahmotellut, kenelle osoitan näitä kirjoituksia. Viittaus oli hyvä, koska tuo käsite tarkoittaa usein kuulijakuntaa, jolla on halu, kyky ja tarve ymmärtää ja puntaroida kuulemaansa. Mutta tässä ei ole kysymys vain siitä. Juristin käyttämänä tuo sana sisältää lisämääreen tai ainakin vihjaa sellaiseen. Kysymys on yleensä oikeudellisen ongelman ratkaisemisesta tai ratkaisemisen edellytysten osoittamisesta. Siten auditorio koostuu ratkaisijoista. Kirjoittamisen kuulijakunta koostuu ratkaisemattomista ihmisistä.

Monissa ammateissa, esimerkiksi asianajajan ja tuomarin toimissa tärkein työvaihe on tekstin pyyhkiminen eli keskittäminen oleelliseen, rönsyjen katkominen. Muussa kirjoittamisessa, esimerkiksi Pinkerin kirjassa, tarkoitus voi hyvinkin olla vain ottaa asioita puheeksi. Ja Pinker, joka tukeutuu kirjassaan hyvin voimakkaasti myös tässä verkkojulkaisussa usein puheena olleeseen Norbert Eliasiin (tai Eliakseen, miten haluatte) on todella syytä pitää kirjoineen puheena.

Hänen kirjansa on sopiva esimerkki suuresta teoksesta, joka ei käsitykseni mukaan voi todistaa mitään. Näissä tieteissä voi harvoin todistaa. Lukija voi sitä vastoin vakuuttua tai ainakin päätellä, että nyt tuli ajattelemisen aihetta, koska kirjoittajan väitteissä voi olla perääkin. Itse olen pohtinut valtion monopolikseen ottaman väkivallan ja muun väkivallan suhdetta kauan ja hartaasti. Luulisin että Neuvostoliitossa oli sangen vähän murhia 1931-1939…

Tässä asiassa blogin kirjoittaja on kuningas lehtikirjoittajaan verrattuna. Tässä on aidosti mainittu kaksi kirjaa, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Sattuma heitti ne käsiini melkein peräkkäisinä päivinä.

Kirjojen, siis Oksasen ja Pinkerin välille syntyy jännite. Toisessa eli Pinkerissä on kysymys väkivallasta ja valtiosta. Niin toisessakin eli Oksasessa. Romaani jota joku voisi sanoa ongelman mikrotasoksi, vaikuttaa järkyttävästi ja imee mukaansa. Tieteisiin perustuva kirja, laajasti ymmärtäen tutkimus, ei järkytä mutta herättää kiinnostusta ja ajatuksia.  Väkivalta ei ole johtava ongelma tämän päivän Suomessa, Virossa, Englannissa eikä Amerikassa, jos väkivalta tarkoittaa hengenmenoa. Jos väkivalta ymmärretään toisin, muu kuin ruumiillinen väkivalta voi kuitenkin olla keskeinen ongelma. Foucault, jota ei enää tule usein muistelluksi, antoi ymmärtää, että sivilisaatioprosessi oli tapahtumasarja, jonka myötä ihmisestä tuli kävelevä vankila. Ole itse oma vanginvartijasi! Oksanen näyttää kertovan ihmisten kautta, miten kokonaisesta maasta tulee vankila.

Epämiellyttäviä kirjoja

Lukeilla on useita kirjoja, jotka ovat omiaan aiheuttamaan mielipahaa. Tiedättekö te, mitä järkeä on lukea kirjoja, jotka menevät hiusten alle? Jos käy oikein ikävästi, niitä lukiessa joutuu koko ajan raapimaan itseään, eikä se auta. Välillä ei ole sillä hyvä, että menee sanattomaksi. Lisäksi tulee kurkku kipeäksi, eikä pensilliinikään auta.

Sofi Oksasen ”Kun kyyhkyset katosivat” ilmestyy perjantaina. Julkisuus rummuttaa rajusti. Kerron teille pian käsitykseni, vaikka tiedän, että osalle teistä Sofin nimi tai hahmo vaikuttaa epäedullisesti mielen- ja terveydentilaan ja että hänen kirjojaan ei lueta, vaikka nenä menisi.

Sellaisia kirjailijoita on edelleen monessa maassa. Sellainen on kirjailijan ammatti.

Olen aina ihaillut näitä henkilöitä, joista DDR oli rikas. Uhkaamatta ja kiristämättä he pyysivät 1945 ajankohtaisemman jäsenmerkin rintapieleensä eli sirpin ja vasaran tai partaäijien kuvia komean hakaristin sijaan, ja jatkoivat tehtäviään kuten ennenkin. Oksanen kirjoittaa muun muassa päätoimisesta salaisen poliisin miehestä, jota ei paljon haittaa, onko hakattava vai hellittävä kommunisteja.

Aihe on muuten Suomessa tabu. Ei Kekkonen ollut millään muotoa ainoa vapaaehtoinen punaisten teloittaja, etsivän keskuspoliisin kovaotteinen kuulustelija tai ryssänvihassa varttunut valtiomies, joka äkisti näki valkeuden nimenomaan idästä. Ja yleensä suomalaisen saa luopumaan syvästäkin vakaumuksesta lupaamalla sille pullon viinaa. Olen itse nähnyt kiivaan körttiläisen käärivän virsikirjan lehdistä sätkiä ja vetelevän henkeviä savuja sielunsa autuuden näkymät unohtaen kohta kun oli käynyt ilmi, että ns. virvokkeita riitti kolmanteenkin kupilliseen.

Toinen syvästi kauhistuttava kirja on kuvasta ilmenevä. Pinker on näitä Dawkinsin kaltaisia huippukirjoittajia, jonka tutkijan taitoja eivät epäile muut kuin jotkut kateelliset kollegat. Hän on siis ns. tiedekirjoittajista menestyneimpiä. Tuolla nimityksellä tarkoitan tiedollisesti täysipätöisiä henkilöitä, jotka löytävät aiheen ja tyylin niin hyvin, että lukijakunta palkitsee heidät kassalla. Suomessa vastaavia ei ole monta usein mainitsemieni Valtaojan ja Enqvistin ohella, joista kummallekin kollegat ovat kuiskineen minulle luottamuksellisesti, etteivät he todellisuudessa ymmärrä opetusaineestaan yhtään mitään.

Itse olen samaa mieltä kuin Pinkerin vastustajat, esimerkiksi John Gray (Prospect). Myös tämä kirja on, kuten saman kirjoittajan aikaisemmatkin, pohjimmaltaan pöytä. Yritys yhdistellä kielitiedettä, kehityspsykologiaa ja eräitä genetiikan osia – tässä tapauksessa historiaan ja filosofiaan on tuomittu tuhoon.

Totta. Kaikki on pötyä – paitsi pöty. (Siis kaikki muu on harhaa paitsi käsitys, että kaikki on harhaa.)

Pinkerin aineisto on tavattoman kiinnostava ja innostava juuri siksi, että se herättää koko ajan kysymyksiä. Lisäksi tällainen teos yleissivistää ihmeesti. Kysykääpä kaljapaikassanne tai seuraavassa pakanalähetyksen ompeluseuran kokouksessa, että kun erilaisten luonnon- ja paimentolaiskansojen keskuudessa vieraan käden kautta kuolee ennenaikaisesti ainakin noin 15 % väestöstä ja eräillä nykyisillä ja historiallisilla kansoilla tuo osuus on kaksinkertainen tai jopa kolminkertainen – paljonko ihmiskuntaa verottivat sodat verisellä 1900-luvulla.

Vastaus on noin 3 %.

Karkea päässälasku antaa Suomelle saman luvun, noin 100 000 sankarivainajaa 1939 – 1944, ja väestö reippaasti alle 4 miljoonaa.

Mutta Neuvostoliiton virallinen sotakuolemien luku on hiukan yli 20 prosenttia, siviilit mukaan luettuna. Saksa jää selvästi alle tuon. Aiheutettujen ennenaikaisten kuolemantapausten lukua ei voine laskea, eikä Kiinan ”ylimääräisten” tai ennenaikaisten hengenmenetysten, jotka jatkuivat runsaina 1960- ja 1970-luvulla, kiitos mm. puhemies Maon.

Omistus ei vanhene

Esimerkki asioiden mutkikkuudesta. Meitä oli ainakin kolme tekijänoikeuden ammattilaista ja neljäs näitäkin asioita ymmärtävä. Väitin keskustelun kiivaudessa, että muuankin suomalainen kirjailija, joka kuoli 1945, ehti vapautua ennen kuin tekijänoikeuden suoja-ajaksi tuli 70 vuotta runsaat viisitoista vuotta sitten.

Kaveri jupisi ylimenosäännöistä ja rupesimme kaivelemaan lakitekstiä puhelimista ja pädeistä, mutta selvittämättä jäi. Se oli hyvä. Kosmos ei ole oikea paikka sellaisiin selvityksiin. Wieninleikekin oli hyvää niin kuin aina ja pernamuusi uskomattoman herkullista. Pois kävellessäni ajattelin, että juuri tällaisia hetkiä tuhannet – ehkä sadat tuhannet – ovat muistelleet haikean karvaasti juoksuhaudoissa, sairaalavuoteissa, ehkä kuusen juurella kuolemassa.

Se on onnea, kun ei ole mitään hätää, tai ainakaan sellaista, jolle voisi tehdä jotain tässä ja nyt.

Kotona käytin illalla tunnin ja aamulla kaksi todistaakseni itselleni pitävästi, että olin väärässä (kuin apina). Jos olisin opiskelija, sopivuuttani sisätöihin olisi epäilty.

Vuoden 1995 lainmuutos oli takautuva, ja asiasta puhuttiin ja riideltiin kovasti. Taustalla on EU:n direktiivi, joka kodifioitiin vielä 2006. Ja näin olin asian kyllä aina opettanutkin.

Miksi näinkin paha huti pääsi tapahtumaan, se ei kuulu teille. Mutta ei siitä ole kuin viikko, kun sanoin kysyjälle, että tänä vuonna ovat vapaita vuonna 1941 ja sitä ennen kuolleet. Suoja-aika – poikkeuksia on – on 70 vuotta. Aika lasketaan kuolinvuoden viimeisestä päivästä.

Saaminen eli esimerkiksi toiselle annettu velka vanhenee kolmessa vuodessa, ellei velasta muistuteta tai ellei velallinen esimerkiksi lyhennä sitä. Omistusoikeus ei vanhene.

Tekijänoikeudessa en lakkaa huomauttelemasta, että kaikilla halukkailla on ”oikeus” muun muassa siihen viihdytykseen, valistukseen tai  mielenylennykseen, jota esimerkiksi kirjallisuus tarjoaa. Tekijän oikeus korvaukseen on määräaikainen. Tuo oikeus ei voi olla ikuinen. Kuka maksaisi antiikin klassikoille korvaukset? Raja on pantava johonkin, ja esimerkiksi USA:ssa se oli vielä taannoin 28 vuotta teoksen julkaisemisesta, ja tekijällä oli mahdollisuus uudistaa tuo kausi kerran. Siis kumotunlain mukaan nyt olisivat vapaita 1950-luvun teokset.

Lainsäätäjillä on vapaat kädet pidentää suoja-aikaa, ja sitä on tehty. Viime vuosina on puhuttu 90 tai 120 vuoden suojasta. Suulaimpia ovat olleet oikeuksia elinkeinotoiminnassa käyttävät, eivät alkuperäiset tekijät.

Tuo toteutettu ylösnousemus – 1996 tekijänoikeussuojan piiriin palasivat enintään 19 vuoden ajaksi jo kerran vapautuneet teokset – oli ja on hämmentävä ajatus. Onko tuollainen takautuvuus laitaa?

Joel Lehtonen (k. 1934) oli vapautunut 1985 alusta ja palasi suojatuksi 1996. Seuraus – hänen teoksiaan ei ole Gutenbergissa eikä muuallakaan kuin nimeksi (”Putkinotko” on paras ja ”Kuolleet omenapuut” hyvä mutta hänen tuotannossaan on paljon muutakin hienoa, kuten ”Hyvästijättö Lintukodolle”.

Tiedän, että tämä on hyvin pientä verrattuna Saksan Treuhand-urakkaan. Kaatuneen DDR:n kiinteistöissä riitti ihmettelemistä. Lienevätkö vieläkään kaikki selvillä?

Meiltä on lakkautettu tarpeettomana akateemikkojen Suomen Akatemia. Hyvä. Jos kuuluisin kirjailijaliittoon, pitäisin asianani marista, että liiton olisi yhdessä kustantajien Suomen kustannusyhdistyksen kanssa hankittava periaatteessa ilmaiseksi eli kerjäämällä oikeudet ja luotava Suomen kirjallisuuden portaali, niin sanottu krestomatia, joka olisi mielellään yhtä korkeatasoinen kuin kauan sitten julkaistu Suomen kirjallisuuden antologia I-VIII. Ensin runous ja sitten pätkinä muu kaunokirjallisuus olisi saatava opiskelijoiden ja muiden omituisten ihmisten käyttöön verkossa. Ja samoin vanhat sanoma-  ja aikakauslehdet, jotka nykyisillä säännöksillä eivät vapaudu oikein koskaan; kirjastoille myönnetyt oikeudet aineiston sähköiseen kopiointiin ovat nykyisellään täysin riittämättömiä. Lukijan asiaa ei aja kukaan.

Kampaan ajatuksiani

Jotkut kirjoitukset yrittävät olla kirjallisuutta, jotkut ovat tietoisesti kevyttä hölynpölyä lukijan viihdyttämiseksi. Mutta kun Suomessa ei tietääkseni ole immateriaali- ja informaatio-oikeuteen antautunutta blogia, olen kaikkien näiden vuosien ajan pitänyt asianani kertoa alan uutisia ja joskus myös kommentteja niiden johdosta.

Tekijänoikeus saattaa oikeasti kiinnostaa teistä joitakin. Patenttioikeutta olen itse pitänyt valistuneen yleisön kannalta antamattomana alueena, mutta asiaa pohdittuani muutin mieltäni.

Viimeistään tämä matkapuhelimia ja pikkutietokoneita koskeva Applen ja Samsungin asia, josta oli eilen puhe, tulee lähelle kenen tahansa elämää ja toimintaa. Uskoakseni myös biokemian ja genetiikan alan tapahtumat ovat aineistoa, joista on syytä kertoa, koska ainakaan patenttiratkaisut eivät ylitä oikean median kynnyksiä.

Lukijalla on tilaisuus keksiä muuta mieluisaa tekemistä eli jättää lukematta. Taloudellista vahinkoa ei tapahdu puolin eikä toisin.

Itse asiassa hyödyn itse tällaisesta hiukan. Olen aloittanut seuraavan ison urakan.

Jokunen aika sitten muuan kommentoija soimasi minua katkerin sanoin siitä, etten ole muka kirjoittanut oikeudellisista aiheista niin kuin professorin kuuluisi.

Vuonna 2006 julkaisin Lappeenrannan teknillisen yliopiston tieteellisessä julkaisusarjassa Digitaaliongelma –nimisen kirjan, jossa on 450 sivua ja liitteet. Sikäli kuin tiedän ainakaan tietokoneohjelmien tekijänoikeuden erilliskysymyksiä ja patentoinnin ongelmia ei ollut silloin lainkaan käsitelty suomeksi. Kommentoija-trollin on turha vaivautua vähättelemään tuota kirjaa, koska sen tarkasti virallisesti kaksi yliopiston ulkopuolista henkilöä, joista toinen sattui olemaan entinen korkeimman oikeuden presidentti. Asiasta annetun lausunnon johdosta professuuria ei julistettu haettavaksi, vaan minut kutsuttiin siihen. Lausunnon antajat käsittelivät tuota kirjaa seikkaperäisesti ja totesivat viran edellyttämän tieteellisen pätevyyden kiistattomaksi.

Pitääkö tuo todella paikkansa, sitä en tiedä. Mitä enemmän luen ja mietin, sitä tyhmemmäksi tunnen itseni, suorastaan päivä päivältä.

Ja nyt se sama kirja täytyy kirjoittaa uudestaan! Kirjoitin sen tutkimuksen ohella eräin jaksoin tenttikirjana käytettäväksi, mutta pohdin lisäksi erinäisiä alan ongelmia eri sävyyn ja toisella tasolla, esimerkiksi kauppatieteen tai tekniikan opiskelijoiden tarpeita ajatellen. Tästä huomautetaan kirjan esipuheessa.

Tuo kirja, joka teetti hillittömästi työtä, on täynnä varovaisia arvioita oikeudellisen kehityksen suunnista. Asiat ovat edenneet niin vilkkaasti, että varovaisuutta voi nyt riisua pois. Kun erinäisistä asioista on tuomioistuimen ratkaisuja, meiltä ja muualta, EU-direktiivejä ja esimerkiksi oman eduskuntamme valiokuntien lausumia, se alkaa jo riittää.

Todellisuudessa hämmästyin kirjaa informaatio-oikeudesta kirjoittaessani, miten paljon uusia julkaisuja myös tekijän- ja patenttioikeudesta oli tullut, ja samoin tavaramerkeistä, malleista ja jopa tuotejäljittelystä. Meille paras (ja juridisesti erittäin hyvä) on Jens Schovsbon (et. al.) ”Immaterialret” ja yhtä hyvä ”Patentloven med kommantarer”. – Satun tietämään, että tanskankielisyys ei tee näitä kirjoja Suomessa suosituiksi. (Tosi hyvä on myös Paul Goldsteinin ja Berndt Hugenholzin kirja International Copyright.

Samalla voisi yrittää miettiä kirjalle paremman nimen. En voinut käyttää vuonna 2006 sanaa ”tietokoneoikeus” (computer law), kun kirjassa on paljon muutakin, mutta ”immateriaalioikeus” ei liioin tule kysymykseen; siitä on Haarmannin kirja, enkä itse kuvittele yrittäväni kurssikirjaa. Sellaisen saa kirjoittaa oikeustieteellisen tiedekunnan professori, jolla on jatkuva tuntuma opiskelijoihin. Minä kirjoitan sitkeästi ”yleisölle”, siis sellaiselle yleisölle, jolla on aikaa ja edellytyksiä lukea oikeudellista teksti. ”Oikeudellisella” tarkoitan keskittymistä ratkaisuissa käytettäviin sääntöihin ja periaatteisiin ja kuvauksiin tämän alan elinkeinotoiminnassa ilmeneviin ongelmiin, jollainen on jopa tekijänoikeuslain törmääminen perustuslakiin.

Patentit

Apple on juuri nyt maailman suurin yhtiö – laskettuna osakkeiden pörssikurssin mukaan. Se kertoo ehkä paljonkin pörssikursseista, ehkä vähemmän Applest.

Tietoteknikka-alan suurin yhtiö liikevaihdon laskien (2011 134 miljardia dollaria). Se on suuri korealainen chaebol eli konglomeraatti, jonka liikevaihto on 247,5 miljardia. Se tuottaa mm. kemikaaleja, laivoja, se mainostaa, rakentaa, kaupitsee henkivakuutuksia ja ties mitä.

Patenttijutussa (U.S. D.C. of Northern California) Samsung määrättiin maksamaan Applelle korvauksia 1,05 miljardia. Tuo päätös annettiin 27.7., mutta juttu jatkuu. Se saattaa mennä valitusasteeseen, joka on 9th Circuit ja kukaties edelleen Washingtonin valitusasteeseen. Varoitan – oikeudenkäyntimenettely valituksineen on monimutkaista.

En oikein usko, että ratkaisu jää pysyväksi ja Samsung joutuu maksamaan tuon miljardin. Samsung myy Applelle 10 prosenttia tämän tarvitsemista komponenteista. Näyttäisi että tilanne on se tavallinen. Lisenssimaksuista kinastellaan käymällä oikeutta patenteista.

Jutussa on kysymys useasta patentista, teollisesta muotoilusta ja tavaramerkistä (tavaran tunnusomainen ulkoasu). Vastaavia juttuja on vireillä ja ratkaistu useissa maissa. Ratkaisut eivät näytä menevän yhdenmukaisesti.

Nyt kirjoitettu tuomio on juuri niin hyvä kuin voi odottaakin. Nuo tuomarit osaavat asiansa – ja Los Angelesin Pasadenassa saattaa hioa kynsiään muutoksenhakuaste tuomari Alex Kozinskin johdolla. Hän rakensi poikiensa kanssa itselleen tietokoneet välillä epäsovinnaisin keinoin jo 90-luvun alussa, ja otti esittelijöiksi (vuoden pesti) mielellään vain henkilöitä, jotka olivat sekä oikeustieteen että tekniikan tohtoreita. Hänen pereheensä holokausti-tausta on aika hiuksia nostattavaa kuultavaa.

Jutussa riidellään oikeastaan käyttöliittymän yksityiskohdista. Päätöksen perusteluissa on otettu kovasti kantaa siihen, mitä tarkoittaa hakukoneen käyttämä ”heuristinen algoritmi”. Siinä onkin miettimistä, koska nuo käsitteet ovat tietotekniikassa hiukan hankalasti yhteen sovitettavissa. Heuristiikka tarkoittaa pohjaltaan arvailua, kun taas algoritmi on ikään kuin yhtälö, joka tuottaa (tai ei tuota) selvän tuloksen.

Käytän heuristiikkaa, kun yritän arvata sopivat hakusanat Googleen selvittääkseni, missä päin Espoota myydään suoraan hyllystä vaikkapa nyt USA:ssa ehkä kiellettävää Samsung Galaxy III:a. Tietokoneeni ajaa algoritmeja, kun järjestän keräämäni Vaasan Jaakoon pakinoiden nimet ilmestymisvuoden mukaisesta järjestyksestä aakkosjärjestykseen (Word – Sort).

Kozinsky, joka siis lienee samoin kuin Posner hiukan liian fiksu korkeimpaan oikeuteen, nimitettiin kuitenkin 35-vuotiaana Circuit courtin tuomariksi ja on nyt ollut kauan sen presidentti.

Saan tämän tapauksen verukkeella mahdollisuuden siteerata häntä: ”Yksityinen omistusoikeus ja sen osana yksinoikeus henkisen luomistyön tuotteisiin on elämäntavallemme keskeinen. Se edistää investointeja innovaatioita, se edistää kulttuurimme kasvua ja suojaa ihmisen moraalisia oikeuksia luovuutensa tuloksiin. Mutta yksityisomistuksen liioittelu voi olla huono lääke. Esimerkiksi yksityinen maaomaisuus on paljon hyödyllisempää, jos sitä erottaa toisten tonteista maantie, valtatie. Puisto tai viemäri. Sama koskee henkistä omistusoikeutta. Liiallinen suojelu on yhtä vahingollista kuin riittämätön suojelu. Luovuutta ei voi kuvitella vailla laajaa tekijänoikeudesta vapaata aluetta (public domain). Mikään – todennäköisesti mikään sen jälkeen kun tuli opittiin valjastamaan – ei ole todella uutta. Kulttuuri ja sen osana tiede kasvaa kasautumalla. Jokainen luova henkilö rakentaa sen varaan, mitä on tehty ennen häntä. Liikasuojelu tukehduttaa juuri ne luovuuden voimat, joita se väittää varjelevansa. (Quotations of Alex Kozinsky.)

Minusta näyttää, että Apple – Samsung ratkeaa lopulta tämän ajatuksen mukaisesti. Itse asiassa toivon sitä. Ja Nokian hyvin hoidetun patenttiportfolion uuta tuloa.

Kuvassa tuntematon henkilö tulossa työhuoneeltaan Pasadenasta. Nyt kysymyksessä olevasta San Franciscon oikeustalosta minulla ei ole kunnon valokuvaa. Taloja on kaksi. Ensimmäinen meni halki maanjäristyksessä.