Leipää ja kelloja

Siis vaikka tuo turhanaikainen laukkaaminen pitkin maita ja mantereita on minusta kuin lapekatolla nukkumista – jos joku pitää sellaista huvituksena, ryhtyköön toimeen heti paikalla – niin eväät ovat leuhkat. Tänäänkin mietin, että pääseekö Kirkkonummen Sittarista jalkamiehenä Prismaan muutoin kuin heittäytymällä pikajunan alle ja sitten, jos niin käypi, että henki säilyy, pyytää ambulanssimiehiä kippaamaan siihen raiteiden eteläpuolelle. Siinä on erilaista tietyötä ja työtietä sen verran sakeasti, että itsetuhoisuutta tarvitaan yrittäessä ajoradan yli tai viertä.

Oli saatava vielä yksi usbihubi ja kuten ennenkin, opiskelijat tai heihin verrattavat, hengenvoimiltaan poikkeuksellisen väkevät nuoret, ovat vallanneet marketin pätkätyöt. Täälläkin ensimmäinen kiinni saatu myyjä sanoi että löytyy. Kahteen kertaan katsastamassani hyllyssä oli edessä rullakko, jonka takaa paljastui etsimäni laite. Lisäksi näin kummakseni hiukan alihinnoitellut laatumerkkien Seagate ja WD kahden teran ulkoiset kovalevyt, jollaisia on hyvä olla aina muutama enemmän kuin tarvitsee.

Suunto-merkkisessä kellossa, hintaluokka 400 – 500 euroa, on nykyisin ”leivänmuru”-ominaisuus. Sellainen olisi kyllä hyvä, kun ensin muistelee, mihin on pannut autonsa, ja sitten koettaa painaa mieleensä, missä päin itse asuu.

Kellossa on sisään rakennettu GPS-järjestelmä. Sen kun nasauttaa päälle liikkeelle lähtiessään, näytölle alkaa syntyä hauskaa murtoviivaa, josta näkee kulmat ja välimatkat eli reitin aloituspaikasta johonkin, vaikka mihin.

Kun nälkää alkaa näpsytellä, painellaan vähän nappuloita ja aletaan seurata äsken syntynyttä reittiä takaisin päin. Tut amo Palda! Auto löytyy, ja kohta häämöttää myös kultainen koti.

Menetelmä on siis sama kuin Hannussa ja Kertussa, jotka mokomat sulloivat taskuihinsa känttyä, kun isä lähti toisen kerran eksyttämään heitä metsään. Ensimmäisellä kerralla heillä taisi olla pieniä valkoisia kiviä. Toinen kerta meni reisille, koska taivaan linnut olivat vetäneet naamaansa ne polun varteen sirotellut leivänmurut, joten ainoa keino päästä pälkähästä oli mennä murhaamaan noita-akka.

Älykelloihin keksitään jatkuvasti kaikkea uutta hauskaa. Kuitenkaan en ymmärrä, miten kenenkään hermo kestää, kun vehkeiden akku toimii maksimissaan alle vuorokauden, ja sitten on taas ladattava. Lisäksi kaiken maailman kiusankappaleiden lähettämät sähköpostit näkyvät kellossa.

Tekisin ehkä saman kuin Pekka Herlin, joka aloitettuaan Kiinan valloituksen edustamilleen tuotteille, pisti Junghans-merkkisen herätyskellon housuntaskuunsa ja vielä sisalnarulla vyön raksiin kiinni, ettei mene hukkaan. Joku viisas alainen oli sanonut, että kiinalaiset ovat muotitietoista väkeä ja mitä kovempi puoluepamppu, sitä hienompi kello. Niin että myös suomalaisesta käypäläisestä katsotaan ensin kello. Ja se oli Junghans. Antti on eri sukupolvea. Hänellä näyttää olevan Philippe Patek, vaikka tarjolla olisi myös Omega Speedmaster 1962. Viimeksi mainitun käyttäminen tuo tosin mieleen keskeytymättömän painonnoston. Tiedän. Olen käyttänyt. Melkoinen molkero.

Olen hiljalleen odotellut, milloin uutisten ykkösaiheena mainitaan uskomaton putkiremontti Kirkkonummella – halvalla, aikataulussa ja kustannusarvion mukaisesti, eikä aikaa kulunut kuin pari kuukautta. Ja kaikki on dokumentoitu.

Ehkä se vielä tulee. Ehkä uutistoimitukset eivät uskalla lyödä kuulijoita hepnaadilla.

Nyt kuitenkin tuli yllätystä yllätyksen päälle. Kotiin oli löydetty vanhoilla konsteilla ja tekeillä tavanomaista rapaamista.

Sitten ovella kopisi. Katsoin kalenterista, että joulupukki se ei voi olla. Siihenon vielä aikaa.

Iloiset Rouvat toivat jutun kuvasta näkyvän kukkalaitteen, joka on suoraan sanoen todella komea. Saaja oli hallituksen puheenjohtaja, rouvani. Itse muhoilin siipimiehenä ja riensin ottamaan tarvittavat valokuvat.

Ojentajat ilmoittivat toimivansa omasta ja kaikkien naapureiden puolesta. Kysymyksessä oli kiitos siitä putkiremontista.

Viikko pari sitten tehtiin tilit ja tällä hetkellä kaikki halukkaat ovat jo maksaneet yhtiölainan osuutensa. Termostaatit on säädetty ja patterit ilmattu.

Tässä on nyt STT:lle ja muulle valtamedialle lisää revittelemisen aihetta.

Olen puuhannut tämän kaltaisissa asioissa aikojen alusta. Itse tapaus on kokemuspiirissäni kutakuinkin ainutlaatuinen.

Heti vaikean operaation tai ison riitajutun päätyttyä asiakas saattaa olla niin pyörällä päästään että jupisee konjakkipullosta ja tultuaan asiassa valistetuksi ainakin pullakahveista.

Sellaisia on nautittu, ja yleensä luonto tekee tehtävänsä, eli isotkin urakat unohtuvat ja muisti vaikuttaa aivojen värityskirjaan siten, että minähän tämän kaiken tein ja nuo lapiomiehet ja kärrääjät ja suunnittelijat ja puuhahenkilöt olivat lähinnä tiellä.

Siihen tottuu. Yleensä ihmiset eivät anna anteeksi sille, joka on auttanut heitä.

Mutta poikkeuksia on.

Poikkeuksen muisto on tuo kimppu. Ehkä siinä on jotain sievän vanhanaikaistga, koska mieleeni tuli, että samanlainen pitäisi lähettä Kiiskelle ja Untolla ja Nupumiehille ja Jorvaksen Sähkölle – mutta he tekivät työtään ja laittoivat laskun.

Vetovastuussa olevat eivät tietenkään vaatineet eivätkä saaneet palkkaa, ja epämukavuus kärsittiin joukolla yleisesti ja yhtäläisesti.

Taloudellinen näkökulma on selvä. Täydellisen läpikäymisen ja papereiden laatimisen jälkeen talojen markkina-arvo on kohonnut merkittävästi. Kaikki kosteudun lähteetkin on käyty läpi. Ylimääräistä vettä on nyt vain kuvan kukkapurkissa. Ah, eikö se ole onnea!

Leivänmuruja

Jos olisin isänmaallinen, pitäisi huolta kunnostani. Kävelisin ja laukkaisin milloin siellä, milloin täällä. Seuraisin sykettäni ja kehuisin tuloksilla äidilleni.

Valitettavasti tämä on fantasiaa vain.

Mielikuvituksesta puhuen – olen tähyillyt tarkasti vanhoja valokuvia ja päätellyt niistä, että runsaat sata vuotta sitten Suomen metsät olivat ainakin osittain pahassa kunnossa. Sekä kaupunkien että kylien ja jopa yksittäisten talojen näköpiiristä rungot on kaluttu raiskioksi.

Arvelen tietäväni, mistä löytäisi tarkempaa tietoa. Myöhempi pääministeri A.K. Cajander, joka muistetaan eri asioista, oli yksi sotien välisen ajan metsätieteilijöistä. Järjestelmälliset arvioinnit toteutettiin ennen sotia, mutta ammattilaisten keräämää tietoa on. Ei muuta kuin Metsätalolle! Mutta ellen löydä sieltä pois ja kun muistelen huomanneeni, että siellä on nykyisin ihan toiset kisat. Järki sanoo, että tiedekunta on vienyt kirjansakin ainakin Kumpulaan…

Koska taitelijat maalasivat mielikuvitusta eivätkä todellisuutta, en ole koskaan nähnyt kuvaa metsästä jonkin varhaisen lankkuja sahaavan myllyn läheltä. Olen miettinyt, miltä kirveellä hakattu kannokko mahtoi näyttää. Niinpä sijoitin eilen juttuun kannon päässä huokaavasta entisyyden ihmisestä, ja heti tärppäsi. Joku kommentoi. Ei kirveellä kaadetun puun kannolla istuta. Väinämöinenkin istui kivellä, ilokivellä. Toivottavasti hänen eturauhasensa oli kunnossa.

En tiedä mutta luulen, että kun lankun sahaaminen oli ennen kiertelevien ammattimiesten työtä ja justeerin tapainen halkaisusaha oli sepän tekemä ja raskas ja luultavasti jäykkä, myös lankun sahaamiseen hirret kaadettiin metsässä kirveellä ja tuotiin sahauspaikalle ja nostettiin pukille hevospelillä.

Siitä olemme keskustelleet, että ruotsalaisen Sandvikin toteuttama sahanterä oli yksi Suomen (ja Ruotsin) vaiheisiin syvällisimmin vaikuttaneista keksinnöistä, ja kovin myöhäinen. Meillä pokasaha eli itse tehdyt puut + ruotsalainen terä on dokumentoitu vasta 1920-luvuilla ja oma terän valmistus (Tammer, Peto) alkoi vasta hiukan ennen sotia.

Tämä ei ole vitsi. Laminoitu teräsliuska on vaikea teollinen tuote. Itse laminointi on hyvin vanhaa perua. Tutkijat ovat jopa löytäneet 600-luvulla Reinillä taotun miekan, jonka terän sydän on terästä muistuttavaa kovaa metallia ja pintakerrokset laminoimalla taottuja, siis samalla tekniikalla, jolla piparkakkutaikinaa tehdään, kaulitaan ja taitetaan kahtia, uudestaan ja uudestaan. Puukko-kirjojen kirjoittajat taas eivät ota riittävästi huomioon, että käyttöpuukot tehtiin ja tehdään osittain edelleen hiiliteräksestä, joka ruostuu ja kuluu. Niin kuuluu.

Sitä paitsi entisajan miehet eivät istuneet kannolla. Siitä tulee pihkaa housuihin, ja ehkä miehellä oli vain yhdet housut. Perinteinen, nyt unohdettu työmiehen tuumausasento oli kyykkysillään. Rakennustyömaalla pantiin kakkosnelosen pätkä kantapäiden alle.  Tämä oli myös suosittu tupakoimisasento.

Entisajan miehet eivät liioin istuneet peräpenkillä kuin koululaiset. Oli kohteliasta ja sopivaa istua nojaten kyynärpäitä polviin ja tuijotella parin sylen päähän lattiaan. Armeijamallinen suora katsekontakti oli röyhkeyttä. Jopa iso isäntä keinutuolissaan – hän jolta oltiin pyytämässä takausta tai helpotusta taksvärkkipäiviin, katseli pitkin leipävartaita eli siis katonrajoja. Suora katsekontakti olisi ollut ylimielisyyden merkki.

Muistakaa että melkein kaikissa kuuluisissa muotokuvamaalauksissa kuvattu ensin tuntuu katsovan silmiin mutta katsookin vähän sivuun (van Gogh, Rembrandt, da Vinci…) Suora katse silmiin on haaste tappeluun.

Siinä Kansalliskirjaston tilaisuudessa olin kovin hyvilläni suorasta katseesta menneisyyteen. Sanoin Nummiselle, kun seinälle heijastettiin suurena hänen ja Gronowin perustaman levy-yhtiön levyn kuva, piirros Timo Aarniala, että minulla on tuo levy. Se nyt ei ole ihan totta. Se on pojallani.

Virityin pyhäiseen tunnelmaan, kun M.A. Numminen esitti juhlayleisölle toiselta levyltä Jarkko Laineen iki-ihanan sanoituksen ”Joulupukin juhannusyö”. Se on se tarina, jossa keskelle joukon iloisen ryntää parrakas humalainen. Tulija on joulupukki, irrottelemassa.

Esitys näyttää olevan YouTubessa.

Kaikki muut paitsi minä tuntuvat inhoavan näin adventtiaikaan ajankohtaista samojen tekijöiden suurteosta ”Joulupukki puree ja lyö”. Jumalauta, kakarat! Kohta paukkuu pakarat.

Joskus on tehtävä yritys yhdistää Jarkko Laine muihin kupletintekijöihin. Hänellä samoin kuin tietysti Nummisella ja Gronowilla (joka ei laula eikä soita) on muuten niin suuret ansiot, että linkki toisaalta Tanneriin ja Pekkariseen, toisaalta Juha Watt Vainioon ja Vexi Salmeen on miettimättä.

Ajatteluni on toistaiseksi katkennut siihen, että olen miettinyt mitallisen runon kohtaloita. Dylanin Nobel oli tervetullut huomautus siitä, että esimerkiksi Hector on merkittävä runoilija ja samoin Syrjän pojat ja Pelle Miljoona. Juicesta tätä ei tarvitse samoa erikseen, koska asia on selviö. Juice oli oman aikamme Koskenniemi.

Ihailen erikoisesti Hectorin ja miksen Jarkko Laineenkin hienoisia Kieku ja Kaiku -piirteitä. Mitta ja loppusointu eivät saa olla liian hyviä. Pieni onnahtelu eli itsestään selvät riimiparit ovat hellyttäviä, siis tyyppiä ”tärkeintä ei ole tavara, vaan sydän lämmin ja avara”.

Puhun kokemuksesta. Kun käänsin chansoneita, joskus tuli juttuja, joissa mentiin pelkällä loppusoinnulle, kuten Leo Ferré ”peilikuva / heijastuva / vedessä on / liikkumaton”, ja etenkin myöhäislatinasta kääntäessä (Carmina Burana) rajuja vastakkainasetteluja kuten ”jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat antaa / runontekokilpailuun minut täytyy kantaa” tai ”jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat jakaa / minäkään en tylsänä tuoppi suussa makaa”.

Pyramiditiede

Miksi koulussa ei opeteta kertotaulun jälkeen jakotaulua. Se olisi kovin käytännöllinen esimerkiksi korkoa ja alennusta laskettaessa.

Vastaus: kaikki osamäärät eivät ole rationaalilukuja. Google on ollut jo kauan käytännössä nopein peruslaskuri. Laske esimerkiksi 8 / 7. Tulos on päättymätön jono numeroita, 1,14285714286…

Se jakotaulusta.

Jotkut eläimet osaavat laskea saman kuin tiettävästi kaikki kansanheimot, yksi, kaksi, monta.

Sumerilaiset jättivät jälkeensä savitauluja, joista ilmenee, että heillä oli aritmetiikka hallinnassa. Egyptiläiset oppivat jakolaskun ja yllättävän monia muitakin matemaattisia menetelmiä; eräs papyrus esittää pyramidin osan tilavuuden laskemisen.

Huomasin miettiväni, miten monta kiveä pyramidissa on. Ainoat siinä kävellessä mieleen tulleet kaavat olivat mutkikkaita. Internet turmelee ihmisen. Kaava löytyi heti, pohjan pinta-ala kertaa korkeus jaettuna kolmella. Ja siitä on helppo laskea, että suureen pyramidiin menee monta kiveä, varsinkin jos ne ovat pienenlaisia.

Sekä kirjoittaminen että laskeminen liittyvät rahaan (vaikka raha keksittiin paljon myöhemmin). Erittäin suuri osa varhaisimmista kirjoituksista koskee veronkantoa ja jokin osa veronmaksajia, joita tarvittaessa käytettiin myös sotilaina.

Mielestäni oraakkelimerkit ja noitarummut liittyvät myös rahaan. Kun tuonpuoleisilta kysyttiin neuvoa, kysyttiin itse asiassa menestymistä, ja menestys on tapana mitata rahana. Se että itse en mittaa menestystä rahana, ei kuulu tähän asiaan.

Pyramiditiede on tarkoitettu otsikkona vihjaamaan, että tässä kirjoituksessa käsitellään myös älyttömyyksiä.

Joku voi muistaa Erich von Dänikenin, joka erikoistui todistelemaan avaruusolentojen ohjailleen ihmisen kehitystä aikojen alusta, ja kehitti lukuisia muitakin hurjia teorioita antaen näin sanalle ”teoria” ikävän sävyn. Tieteessä teoria on testattavissa ja tutkittavissa oleva ajatus, jonka voi todistaa oikeaksi tai vääräksi.

Mutta Dänikenin nimen ympärillä on ollut viime vuosikymmeninä hiljaista, mielestäni syystä ja pyramidit tavoittelevat taivaita edelleen vailla selitystä ja tulkintaa.

Jo ennen sotia esiintyi ajatuksia, että juuri pyramideilla on satumaisia vaikutuksia. Muuankin todisteli, että kun tekee vaikka pahvista pyramidin ja jättää partakoneen terän joksikin aikaa sen alle, se teroittuu maagisten ihmevoimien ansiosta, ja parta katkeaa kuin puhaltamalla.

Asiaa on kokeiltu arvattavin tuloksin. Siihen toimeen halukas ja esteetön voi kokeilla itsekin vaikka vihannesveitsellä, ja pyramidin taittelee tuokiossa esimerkiksi K-kaupan tarjouspaperista.

Mutta muun muassa Tintti-sarjakuvassa esiintyy tietääkseni Tutankhamonin haudan löytämisen sytyttämään Egypti-innostukseen alkujaan perustunut pyramidifantasia ”faaraon kosto”. Tutkija tai kuka tahansa, joka tunkeutuu pyhään hautakammioon, tulee hulluksi tai menettää järkensä kammottavalla tavalla. Tässä tapauksessa tosin seikkailtiin Andeilla, mutta idea oli sama.

Minun tekisi mieli jatkaa fantasioita kysymällä, eikö pyramidi kuitenkin liittyisi jollain tavalla ajanlaskuun ja kalenteriin ja pitäisikö sitä tarkastella harvinaisen lujatekoisena tietokoneena. Koska valokulmalla eli vuodenajalla on selvästi merkitys, noissa tietokoneissa näyttäisi olevan myös graafinen käyttöliittymä, varjo.

Suuria kivirakennelmia on kovasti tähtäilty, ja esimerkiksi Stonehengen kivien sijainti ja suhde päiväntasauksiin on mitattu, punnittu ja valokuvattu lukemattomia kertoja. Jokin ryhmäkunta arvelee löytäneensä sieltä luomakunnan salaisuuden, mutta mikä se sitten on, siitä ei ole tarkempaa tietoa.

Muinaiskulttuureissa vuodenkiertoa seurattiin hyvin tarkasti, koska se oli etenkin maanviljelyn kannalta olennaista. Egyptissä papisto eli tiedemiehet luki tähdistä Niilin tulvan ja antoi maanmöyrijöille tiedon, milloin oli laitettava kyntökalut valmiiksi.

Suomessa yksi, kouluopetuksessakin mainittu selitys Kalevalan sammolle on näkymätön maailmanpylväs, joka pitelee Pohjantähteä paikallaan ja jonka ympäri kaikki siis pyörii. Bjarmiassa Vienan meren rannalla viikinki Ottar kehui tuhonneensa paikallisen joukkion pyhän pylvään. Erilaiset pylväät – totemit – ovat tunnettuja vähän kaikkialla – mutta niin ovat pyramiditkin. Sellaisia on Kiinassa, Väli-Amerikassa ja ties missä. Ennen Egyptiä Jokilaaksojen kulttuureissa oli oivallettu tuon muodon rakennustekninen edullisuus, mutta ehkä pyramidia -paikallinen nimitys on ziggurat – käytettiin myös taivaankappaleiden havainnoimiseen ja tietysti uhraamiseen, sillä jumalat janoavat verta.

Pylväät ja erilaiset pallot, joita on ollut kaikissa kulttuureissa, tuovat tietenkin mieleen kysymyksen, miksi pyörän keksinnöstä on tehty sellainen numero, varsinkin Amerikoissa. Yksi syy voi olla akseli ja laakeri. Ne ovat teknisesti vaikeita. Toinen syy voi olla se, että esimerkiksi muinaisen Suomen kaltaisessa maastossa reki ja purilaat olivat kesäaikanakin käteviä, joten kenenkään ei tarvinnut varsinaisesti istahtaa kannon päähän keksimään pyörää.

Aritmetiikka on  muinaislöytöjen todistuksen mukaan vanhempi oivallus kuin nämä kivirakennelmat. Kirjoitus puolestaan arvioidaan jatkuvasti vanhemmaksi. Erilaiset uhripapit ja muut druidit väittivät, että heillä on arvaamattomia voimia ja hienoja taitoja.

Entä jos näin olikin. Sellainen taito voisi olla jakolasku – veronkannossa niin tarpeellinen. Jolloin yksi tapa käsittää pyramidi olisi algoritmi. Joka tapauksessa pyramidi on rakenteena mahtava säännön iteraation monumentti. Ei paremmasta väliä.

Amazon Prime

Joku teistä kertoo sen, mikä minun olisi jo pitänyt tehdä kirjoittaakseni tästä asiasta.

Maksoin tilauksen, kympin kuussa, kun sangen kauan odottelemani Amazon Prime yllättäen näyttää nyt toimivan.

Ostin oikean pikakiinnityslevyn kameran jalustaan. Viimeksi ostin Rajalan liikkeestä täsmälleen väärän. Hinta oli 10 dollaria postikuluineen. Sieltä ai Verkkokaupasta se olisi täytynyt ostaa nytkin, mutta kun ihminen on niin ollakseen, ettei muka viitsi juosta yhden metallilaatan ja sen mittatietojen kanssa ympäri kaupunkia. Mielenkiintoista kyllä, Amazonin sivulla oli ne mitat, suomalaisilla ei.

Katsoin objektiiveja. Tietty Nikon ”ships to Jorvas”. En tosin tiedä, mihin täällä laivan kiinnittäisi. Mutta hinta oli sama kuin Suomessa ja päälle 250 dollaria tulli- ja kuljetuskuluja.

Mutta taas eräs toinen venkale näyttäisi olevan halvempi kuluineen kaikkineen. Puhe on tietystä ammattilaisputkesta, jota en osta, koska en tarvitse niin hienoa. Olen jo todennut, että se alle kahden sadan viisikymmentämillinen, jota on vertailuissa hiukan väheksyttykin, on loistava kaltaiselleni sekakäyttäjälle, ei tietenkään ainoana.

Tulin katsoneeksi näitä mahdollisuuksia, kun puhuttiin mikroilmeistä ja muistin parinvuoden takaisen ”The Mentalist” -televisiosarjan, joka miellytti minua suuresti. Sen esityskauden sisältäviä levyjä saa Filmihullusta kolmellakymillä. Samalla hinnalla Amazonista saa kaikki 7 esityskautta.

Katselin videovaihtoehtoja. Aika halvalla saa vuokratuksi videon kuukauden ajaksi.

Kokeilin Bressonin Balthazaria (joka minulla on levynä) ja Bunuelin Viridianaa. Molemmat löytyvät. Juuri nyt olen siinä uskossa, että klikkailun jälkeen niitä voisi ryhtyä katsomaan tästä tietokoneen näytöltä, pädistä, puhelimesta tai televisiosta.

Tämä vetää totiseksi.

Koska seuraa on, olemme siis käyneet arkistossa ja olen nyt sillä kannalla, ettei mikään voita elokuvateatteria, varsinkaan Orionia. Elokuvan katsominen on sosiaalinen tapahtuma. Arkistossa on mainio yleisö, johon liittyy ylpeänä.

Mutta sitten on lumipyryjä, vanhuutta ja laiskuutta.

Kindle-kirjoja on tässä vaiheessa yli 500 kappaletta ja kotimaisia parikymmentä.

Edelleen leimaan keskustelun painetusta ja sähköisestä kirjasta epämääräiseksi ja asian viereen osuvaksi. Molemmilla on puolensa ja molemmilla on aikansa. Molemmat vaativat opettelemista.

Olen ostellut eri kielisiä maailmanrunouden antologioita. Ne ovat hirveän paljon helpompia käsitellä sähköisinä kuin paperilla. Odotan sitä päivää, että Amazon kehittää luvallisen keinon tulostaa sivun tai pari. Ruudunkaappaus onnistuu tietysti (Ctrl + PrScn), mutta on vähän työläs.

Käsikirjat ja sanakirjat ovat tietenkin sähköllä parempia. Romaani on tietysti saatava paperilla. Puolitieteellinen kirja on minulle mieluisampi sähköllä.

En ole tyyppitapaus. Opin lukemaan paljon ruudulta professorina. Opinnäytetöistä tulee erilaisia versioita ja tarkistelu ja kommentointi on verrattoman helppoa tietokoneella verrattuna jonkin jumalattoman mapin käsittelyyn.

Toinen asia on sitten se, että Amazon jyrää meitin. Yleistä etua ajatellen yhtiö on jo aivan liian suuri ja rikas. Lisäksi se kuuluu olevan työpaikkana harvinaisen epämiellyttävä ja ikävä.

Mutta markkinointi onnistuu ja tekniikka samoin. Nyt näyttää siltä, että heillä on erittäin suuri määrä kirjoja myös ääneen luettuna. Äsken ostamani Berkeleyn fysiikan professorin uusi kirja ajasta fyysikon silmin olisi lisämaksusta toimitettu versiona, joka on myös kuunneltavissa.

Itse ostaminen on todella helppoa. Vaikka verkkoyhteydet täältä kotoa ovat kroonisen huonot, 500-sivuinen kirja ilmestyy tietokoneeseeni ja pädiin ja puhelimeen parissa minuutissa, ja nyt on sunnuntai ja surullinen ilma.

Tiedän että äitini on tästä asiasta eri mieltä. Kotona asuessa hänen mieliharrastuksensa oli kirjojen katseleminen – siis kirjojen selkien. On se minullekin mieleen. Joku päivä sitten joku mainitsi keskustelussa esimerkkinä kummallisuudesta romaaniniteen ”Gyurkovicsin perhe”. Sanoin että olen lukenut sen ja että se oli tuolla. Näytin sormella vasemmalle ylös. Muistan siis, millä kohdalla kirjahyllyä se oli Kauhavalla asuessamme 50 vuotta sitten. Sen vieressä oli Lajos Zilahy, Kaksi vankia, ja lähellä Sienkiewicz, Quo vadis. Ilmeisesti harrastin omituisia nimiä jo silloin. Meillä on vähän suvussa tuollaista dysleksian vastakohtaa. Itse olen siitä päässyt näköni huononnuttua.

Jos olisin Yliopiston kirjasto, aloittaisin heti paikalla neuvottelut Amazonin kanssa. Olisi reteää, jos vanhaa Fennicaa saisi myös sieltä, siis vaivattomasti ja yleensä teknisesti hyvin valmistettuna.

En ole Yliopiston kirjasto. Siellä kai kavahdetaan kaikkea mikä haiskahtaa liiketoiminnalta. Itse en ole tuota mieltä. Minusta kirjastolaitoksen on palveltava halukkaita kaikin laillisin keinoin. Kirja, jonka tekijänoikeus on rauennut, on vapaa.

Doria on hyvä portaali, mutta taas kerran katselin omaa laitostani Suomen kirjallisuuden antologiasta, joka on toistaiseksi HIITin tiloissa Otaniemessä. Oikeudelliset ongelmat ovat suuria eikä teossarjaa ole digitoitu. Mutta se on ylivoimaisesti paras, mitä Suomen kirjallisuudesta on tehty, ja hyllyssä tilaa vievä ja työläs tomuttaa.

Mikä neuvoksi?

Tekijänoikeus työsuhteessa

Keskustelen sävyisistä ja sävyttömistä kommenteista. Yksi kommentoija sai minut sanattomaksi kysymällä, kuinka suuren osan jutuistani olen voittanut. Mitä hän mahtaa tarkoittaa? En ole ajanut asiaa tuomioistuimessa tai viranomaisissa ainakaan 40 vuoteen. Asianajajilla on tapa puhua jutun voittamisesta. Esittelijän tai tuomarin – tässä tapauksessa minun – puheena ollessa en keksi, mitä kysytään. Voittaako tuomari joskus jutun? Kuulostaa samalta kuin jos erotuomari saisi ottelupisteitä tai mitalin.

Jos kommentoija on ollut juovuksissa tai mielenhäiriön vallassa, sanon varmuuden vuoksi omasta puolestani, että ei ole valittamista, ja varoitan lukijaa tähtijuristeista ja sellaisista, jotka kuulemma usein voittavat juttunsa. Median tähtiasianajajaksi nimeämät eivät sitä useimmiten ole. Juttuja voittavat henkilö on usein hyvä välttämään vaikeita ja epäselviä asioita.

Tekijänoikeudesta työsuhteessa on hämäävän helpolta kuulostava sääntö: oikeus siirtyy työnantajalle työsuhteen tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa, vaikka nimenomaista sopimusta ei olisi.

Asiasta kirjoitettiin aikoinaan todella paljon. Saksalainen ”Zweckübertragungstheorie” jäi käyttöön. Sana näyttää hienolta mutta tarkoittaa vain tarkoitusta ja luovutusta-

Sana ”siirtyy” on ansa. Sääntö ei nimittäin kerro, siirtyykö oikeus pysyvästi ja lopullisesti eli mitä tapahtuu työsuhteen päätyttyä. Lisäksi oikeuden siirto ja oikeuden luovutus ovat tekijänoikeudessa eri asioita. Tekijänoikeus siirtyy esimerkiksi perintönä mutta luovutetaan esimerkiksi kustantajalle määräajaksi ja nimettyyn tarkoitukseen. Samaan aikaan saman teoksen toinen oikeus voidaan luovuttaa teatterille ja kolmas televisiossa. Ruotsin kielessä on näppärät sanat ”överlåta” ja ”upplåta”.

Joskus aiheuttaa ongelmia julkistamaton teos. Sitä ei voi ulosmitata eikä se kuulu tekijän konkurssipesään. Tekijää tai hänen siirronsaajaansa ei näet voi pakottaa vasten tahtoaan julkistamaan teosta. Avioeroon ajautuneen taiteilijan studion lattialla olevat kankaat eivät kuulu ositettavan omaisuuteen.

Knoppi, sen myönnän, mutta tule jatkuvasti vastaan. Tavallisin tilanne on jäämistöstä löytyvä julkaisematon käsikirjoitus. Saako julkaista? Jos saa, tarvitaanko kaikkien perillisten suostumus?

Tämä knoppi on pelottavan vaikea asia nyt, kun kysymys digitaalisesta jäämistöstä on täyttä totta ja jo osoittautunut monin kohdin erittäin vaikeaksi. Minulla ja aikanaan perillisilläni ei esimerkiksi ole oikeutta julkaista saamiani sähköpostiviestejä, koska ne ovat yleensä teoksia ja tekijänoikeus niihin on lähettäjällä, ei saajalla.

Poliisi ei ole vielä huomannut tätä ongelmaa takavarikoidessaan tietokoneita. Pakkotoimi kohdistuu sähköpostin osalta sivullisiin. Jos tuomioistuin panee tämän merkille, toivottavasti se ummistaa silmänsä Nukkuva tuomari on hyvä tuomari (joskus). Oikeuden jumalatar kuvataan side silmillä. Side on sitä varten, ettei katsoja huomaisi, että jumalatar nukkuu.

Sana ”työsuhde” on toinen ansa. Yliopisto ei saa minkäänlaista tekijänoikeutta romaaniin, jonka vahtimestari on kirjoittanut työajallaan valtion kynällä. Romaanien kirjoittaminen ei kuulu vahtimestarin työtehtäviin.  Ja työsuhde ei ole sama asia kuin työsopimus.

Virkamies joka laatii kirjelmän tai muistion virkatehtävänään luovuttaa melkein kaikki oikeutensa siihen virastolleen, oli näin sovittu tai ei. Jos hän itse asian menetettyä ajankohtaisuutensa haluaa ottaa jaksoja omasta vanhasta tekstistään opinnäytetyöhönsä, hän ei tarvitse siihen työnantajan lupaa, koska väitöskirjat ja vastaavat eivät kuulu viranomaisen toiminta-alaan.

Esimerkki ei ole keinotekoinen, vaan tärkeä. Nykyisin mediatalojen huonommat juristit ja jopa jotkut kustantajat yrittävät ottaa kirjoittajilta, piirtäjiltä ja kuvaajilta ”kaikki oikeudet”. Kaikki ei ole kaikki. Ne oikeudet, jotka eivät olleet luovutuksen tapahtuessa käytössä eivätkä näköpiirissä, eivät siirry. Freelance, joka on kirjoittanut lehteen, saa myydä saman tekstin radiossa ääneen luettavaksi tai televisio-ohjelman pohjaksi, ellei lehti harjoita tällaista toimintaa.

Lehdet ovat itse eri mieltä. Ne pyrkivät kasvattamaan ”backilistiä” eli oikeuksien varastoa. Käykääpä pyytämässä sanomalehdeltä lupaa julkaista vanha lehtijuttu uudessa antologiassa. Vastaus on aika varmasti: oikeudet eivät ole meillä. Kuitenkin ennen nykyistä tekijänoikeuslakia arvioitiin yleisesti, että aivan kaikki oikeudet siirtyvät ikipäiviksi maksajalle eli työnantajalle. Jouduin tämän asian kanssa tekemisiin kauan sitten, kun mietittiin Rudolf Koivun ja uiden ennen sotia tekemiä kirjan kansikuvia. Asia on edelleen selvittämättä.

Moraaliset oikeudet eivät koskaan siirry. Jos viraston julkaisuun painetaan: ”Asiantuntija Erastothenes A. on kirjoittanut…” ja sitten tulee jonkun toisen tyhmästi muuttelemaa tekstiä, nimetyn tekijän oikeuksia on loukattu.

Juuri tämän, otsikon aiheen takia, jätin 1979 kesken valmistumassa olleen perinteisen oikeustieteellisen väitöskirjan. Teksti on tallella todistamassa, että arvioni osui oikeaan. Tuo kysymys ei ole mitään hienoa tiedettä, vaan käytäntöä, jossa normien tulkinnan määrää mukana olevien järjestöjen neuvotteluvoima. Kysymys ei ole viime kädessä oikeudellinen. Viime kädessä oikeudellisia kysymyksiä on kaiken kaikkiaan sangen vähän. Ajan kulutusta kestäneitä juridisia tutkimuksia on vielä vähemmän.

Valtioneuvoston kanslian tapausta ehkä selvittää keksitty esimerkki: kansliasta palkkaa saava valokuvaaja onnistuu työaikanaan työtehtävissä liikkuessaan saamaan Kaivopuistossa todella hienon kuvan perhosesta ja saa palkinnon Vuoden luontokuvasta. Tämä ei liity virkatehtäviin. Oli sovittu tai ei, kunnia ja mahdollinen palkkio kuuluvat kuvaajalle. Minun silmissäni Kuvalehden poliitikkokuvat eivät olleet pressikuvia, vaan valokuvataidetta. Näkökulma oli uusi ja tuore ja toteutus taitava.

Siitä voi keskustella, oliko tuo nyt sopivaa virkamiehelle – mutta kuvat julkaistiin virkasuhteen päätyttyä. Ei kai kanslia katso, että kaikki valtion muistikortilla oleva olisi luovutettava kanslialle, myös kuvat esimerkiksi isoäidin hautajaisista?

Valtioneuvoston kanslia

Kuvan lehdessä (18.11.2916) on laaja juttu valtioneuvosto kanslian tilapäisenä ja väliaikaisena valokuvaajana toimineesta Sakari Piiposta, joka sai mainion idean ja syyn etsiä uutta työpaikkaa.

Tiedotustilaisuuksissa hän innostui ottamaan ministereistä detaljikuvia, joista saa tämän kirjoituksen kansikuvaksi lainatusta käsityksen. Ilmeitä, yksityiskohtia.

Ihastuin ikihyväksi kuvaan ministeri Rehulan kengästä. Nauha on umpisolmussa.  Ainakaan Kuvalehdessä ei ole julkaistu loukkaavia kuvia. Jokainen kuvia ottanut tietää, että esimerkiksi syödessään ihminen on vajaamielisen näköinen. Tilannekuvista menee osa roskakoriin.

Valokuvaaja Piippo näyttää käyttäneen tavallista nykytekniikkaa. Objektiivi näyttäisi olevan Nikonin 28 – 200 mm tai Canonin vastaava. Minulla on se halvempi versio ja käytän sitä etenkin ikätoverieni potretteihin. Tulos on useimmiten ilmeikäs. Naiset joskus pahastuvat siitä, että rypyt näkyvät. Useimmat miehet ovat sitä mieltä, ettei tässä olla enää kauneuskilpailuihin menossa.

Valtioneuvoston kansliassa tarvittaisiin mediajuristia. Mielellään voisi myös erottaa osastopäällikkö Mantilan ja ehkä valtiosihteeri Timo Laatusen voisi samalla siirtää pois sisätöistä.

Juttuun kuvatussa kirjeessä todetaan, että Piipon palvelussuhde päättyi maaliskuussa. ”…kanslia kieltää tällä kirjeellä ja yllä mainitulla perusteella julkaisemasta virkasuhteesi aikana kuvaamiasi valokuvia missään muodossa tai millään viestintävälineellä. Internetissä tai muualla jo julkaistut, tässä tarkoitetut valokuvat valtioneuvosto pyytää poistamaan välittömästi.”

Saatiin vuoden sensuuritapaus!

Jutussa kerrotaan tapahtumien vaiheet. Laskin valtioneuvoston kanslian kannanotoista 11 pahaa oikeudellista virhettä, joista kolme oli vakavia, siis perustuslaillista tasoa.

Ettei valtioneuvoston kanslia tiedä tätä eikä osaa hallita tilanteita, se ei valitettavasti ole uutinen. Se etteivät he kysy neuvoa itseään viisaammilta, on masentava uutinen. Se etteivät he osaa varoa valokuvaajia, osoittaa kokemattomuutta. Ainakin viimeksi kuluneet 50 vuotta alalla on ollut aika runsaasti vihaisia ihmisiä. Menettely tässä asiassa on yhtä tyhmää kuin aktiivisen ammattitoimittajan lyttäämisyritys.

Pitäisi tietää, että siinä jää toiseksi.

Asia ei ole maailmaa kaatava, mutta hykerryttävä. Toissapäiväinen Kansalliskirjaston sananvapautta koskeva avaus, jota kuvailin, ja jossa muuten oikaisunsa mukaan se oli Olli Alho, joka otti aiheellisesti esiin Alpo Rusin tapauksen, ikään kuin viritti mielet.

Siten on huvittavaa, että valtioneuvosto osoittaa asiakirjoin takapajuisen, ahdasmielisen ja typerän asenteensa sananvapausasioihin.

Säästääkseni asianomaisilta lakimiesmatrikkelin etsimisen vaivan, olin siis juuri näiden asioiden professori ja sitä ennen pitkään tuomarina ratkaisemassa kysymyksiä, saako tällaista tai tuollaista painaa lehtiin tai kirjoihin.

Työ- tai palvelusuhteessa olleen ihmisen epämääräinen velvollisuus olla tekemättä hallaa palkanmaksajalleen, ns. lojaliteettivelvollisuus, esimerkiksi katkeaa samalla hetkellä kuin palkanmaksu. On poikkeuksia, mutta ne ovat järkeenkäyviä.

Valtioneuvosto itse asuu lasitalossa, vaikkei sitä torilta katsoessa huomaa. Poliitikkojen ja virkamiesten siirtyminen yksityiselle puolelle kilpailijan leiriin on ongelma. Sitä on mietitty aika usein. Tietysti elinkeinoelämä on kiinnostunut esimerkiksi ministeriön virkamiehistä, jotka tuntevat julkisen sektorin kilpailuttamiskäytännöt. Tietysti erityinen vaitiolovelvollisuus säilyy niin ettei esimerkiksi eläkkeelle siirtynyt poliisijohtaja (tyyppiä Paatero) saa edes omaa erinomaisuuttaa kehuakseen paljastaa poliisitoiminnan rikollisille hyödyllisiä yksityiskohtia, eikä upseeri selittää, miten hyvä Suomen ja Ruotsin signaalitiedostelu itse asiassa on.

Olen valmis ehdottamaan voimatoimia valokuvaajaa vastaan eräissä tilanteissa. Palkkaan itsekin ammattilaisen valokuvaamaan häitä ja merkkipäiviä. Yritän muistaa varmistaa, että saan kuvat nähdäkseni, saan ostaa julkaisuoikeuden osoittamiini kuviin – itse nyt käyttämäni naamakuvani on valokuvaajan ottama – ja sitten vielä, että valokuvaaja hävittää loput.

Viimeksi mainittu on käytännössä valokuvaajallekin järkevää, koska nykytekniikalla kymmentä käyttökelpoista kuvaa kohti tulee helposti tuhat huonompaa. Itsekin poistan kokonaan väärin rajaamani kuvat mutta en sellaisia, joissa joku ihminen on ”epäedullisen näköinen”, koska myös niillä on mielestäni dokumenttiarvoa.

Klassinen oikeudellinen raja ei ole epäedullinen näkökulma, esimerkiksi siis ministerin kuva roistomaisen näköisenä, vaan kunniaa loukkaava kuva – ministeri kusella porttikäytävässä. Ministerin ei pidä kuseskella mihin sattuu, mutta sinänsä normaaleja toimituksia ei pidä julkistaa kuvin. Jos syyhyttää, on pakko raapia takapuoltaan, ja yleensä sen yrittää tehdä vaivihkaa. Lehtikuva aiheesta ”ministeri raapii persettään” tai kaivaa nenäänsä on loukkaava.

Sitä vastoin ”ministeri räkäkännissä Ruotsin laivalla” alkaa olla sallittu, koska julkista tehtävää hoitavan ihmisen on oletettava pysyttelevän järjen rajoissa ja mm. vetävän lärvit hytissä uteliaiden näkemättä.

Kuvalehden valokuvat tuovat heti mieleen perinteisesti sallitut pilapiirrokset. Tunnistettavan henkilön esittäminen naurettavan näköisenä on sallittua ja kuuluu sananvapauteen.

Valtioneuvoston kanslia näyttää vedonneen kieltonsa tueksi myös sivutoimiluvan puuttumiseen ja työnantajan kameran käyttämiseen. Voi ressukoita.

Onnittelen valokuvaaja Piippoa hienoista kuvista. Itse en pitänyt niitä loukkaavina vaan inhimillisinä. Hyvän maun kannalta arveluttava menettely ei ole sama asia kuin kielletty menettely. Sananvapaus suojaa myös huonoa makua.

Ehdotan että Kansalliskirjasto lisää Markku Mantilan kirjeen verkkoteokseensa sananvapudesta.

Sananvapauden tiellä

Ainakaan Kansalliskirjasto (Helsingin yliopiston kirjasto) ei ole tukkeena sananvapauden tiellä.

Verkkosivusto avattiin eilen – sananvapauteen.fi

Otsikossa väitetään:

”Tiellä sananvapauteen on suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja vuosilta 1917 – 2017. Ainutlaatuinen verkkoteos avaa itsenäisen Suomen sananvapaushistoriaa tavalla, jota ei ole nähty missään aikaisemmin.

Kekkonen, Jumala ja seksi ovat suomalaisen sananvapauden koetinkivet
Teoksen aikajanalla on yli 850 artikkelia, joita taustoittavat suomalainen sanomalehdistö, Kansalliskirjaston kokoelmat ja yli 30 haastateltua merkkihenkilöä kuten Jörn Donner, Erkki Tuomioja, Tapani Ruokanen, Erkki Liikanen, Olli Alho, Hanna Nikkanen ja Sirpa Kähkönen.

Teos kertoo, miksi Suomi on verkkoaikana maailman sananvapauden huippumaa. Saavutus ei ole sattuma, vaan määrätietoisen lainsäädännön, rohkeiden tekijöiden ja keskustelun tulos.

”Sananvapaudelle ei ole standardia. Siksi se määritellään joka päivä uudestaan”, toteaa hankkeen vetäjä professori Kai Ekholm.”

Me merkkihenkilöt istuimme sitten etupenkissä, M.A. Numminen, Pekka Gronow ja minä. Käytävän toisella puolella oli Olli Alho. Kai Linnilää en huomannut. Sitä vastoin tuttuja journalisteja oli vaikka kuinka, Jyrki Koulumies, Janne Virkkunen. Miellyin Ekholmin odotetust8i hyvään puheeseen, jossa hän otti esiin vielä vähän kipeän asian, Alpo Rusin tapauksen.

Katselin aineisoa ja runsaita linkkejä. Kun kysymyksessä on mediatutkimus, ”media-arkeologia”, epämääräiset ja epämiellyttävät henkilöt ja tapaukset on syytä nostaa esiin. En löytänyt Ernesti Hentusta, jonka lehti oli nimeltään Totuuden torvi. Mieleen jää otsikko ”Puolet kansanedustajista ei ole hulluja”.

Mukana ei ole Ensio Hiitonen, jonka ”Vääryyttä oikeuden valekaavussa” ei ole toisin kuin Wikipediassa sanotaan toisinajattelevan oikeustieteen tohtorin selvitys kommunistioikeudenkäynneistä ja kuutosten tuomitsemista, vaan käytännössä ainoa lähde, jossa on käsitelty laajasti 1920-luvun riita-asioita pankkien toiminnan ja politiikan sotkeuduttua pahasti. Hiitonen oli sotien jälkeen vasemmistomielinen; kirja on yllättävän tasapainoinen. Sääli ettei hänkään pääse tunkeutumaan kysymykseen, kuka rahoitti Lapuan Liikkeen ja muun oikeistoliikehdinnän ennen sotia. Eräiden tunnettujen lähteiden (Haarla) ohella vastaus on luultavasti ”metsäteollisuus’”, mutta tietoja ja todisteita ei ole.

Kansalliskirjaston sivustolla on asiallisesti aineistoa 1950-luvun alun merkillisestä vaiheesta, kun etenkin Poika Tuominen julkaisi Stalinin hallinnosta sellaista tietoa, joka saavutti Länsi-Euroopan oikeastaan vasta 40 vuotta myöhemmin. Se oli se suojasää, ja sen loppuminen oli Neuvostoliiton ratkaisu, mutta tuossa yhteydessä Urho Kekkonen tuli vahvasti kuvaan.

Silmään sattui tuore kirja-arvostelu, jossa Teemu Keskisarja sanoo jokseenkin raskaasti suomalaisesta historiantutkimuksesta Kekkosen voiman päivinä. Suomi oli suomalaisten tutkijoiden mielestä aloittanut talvisodan – ellei hyökännytkin – tai tehnyt sodan Neuvostoliitolle välttämättömäksi, ja niin edelleen. Keskisarjan mukaan tiedettä ajatellen suoritus oli surkea.

Tätä sanotaan itsesensuuriksi. Arvio on mielestäni oikea, mutta jos joku kirjoittaa laajemmin sotienjälkeisestä historiasta, silloin nostetaan esiin pätevä tutkimus, jota tuohonkin aikaan oli runsaasti, esimerkiksi Tuomo Polvisen.

Mutta on totta, ettei Neuvostoliiton historiaa olisi 1963-1984 olisi voitu Suomessa kirjoittaa eikä julkaista sellaisella tavalla, joka ei nyt hävettäisi. Tarkoitan tosiasioiden pimittämistä enkä pelkästään painotuksia.

Mutta niinpä meillä ei ole edelleenkään Saksan historiaa, eikä oikeastaan Euroopan. Puhumattakaan Baltian maista; viimeksi mainittu onkin vaikea tapaus, koska Baltian maissa ei olla edelleenkään yksimielisiä siitä, kuka teki mitä, milloin ja miksi.

Tämän kommentin sisältö on lyhyt ja yksinkertainen. Sananvapauden kenttään kuuluu myös oikeus informaatioon. On toisaalta oikeus sanoa eli oikeus antaa informaationa. Toisaalta on oikeus saada informaatiota. Perinteisesti esimerkiksi toimittajan työ ja sen lähdesuoja kuuluu tähän. Tämä on yhteys julkisuuslainsäädäntöön. Viranomaisten asiakirjat ovat suurelta osin julkisia eli niistä annetaan informaatiota.

Mielestäni kysymys informaation riittävyydestä on osa samaa rakennelmaa. Riittävä informaatio sisältää koko koulutusjärjestelmän. Ihmisille on järjestettävä mahdollisuus yrittää hankkia itselleen tiedot ja taidot, joita hän tarvitsee työssään.

Nyt tietoverkkojen murrosvaiheessa  verkon informaatio ei toimi. Sensuuri toimii siten että tuotetaan liikaa tietoa ja sellaista tietoa, jonka todenperäisyyttä ei ole helppo varmistaa. Tilanne on paha, koska osa johtavista kirjankustantajista on, kuten olen toistuvasti kertonut, ryhtynyt hylkäämään käsikirjoituksia ja jättämään kirjoja suomentamatta, ”koska ne ovat liian hyviä”, kuten Kershaw’n 1900-luvun historia. Nyt olisi myös Jarauschin ”Out of Ashes”.

Jokaisen kirjan tulee tuottaa kulunsa takaisin korkojen kanssa. Eilen kuulin uusia esimerkkejä ”johtavien kustantajien” hylkäyspäätöksistä.

Tilanne on se, että nyt puheena oleva sananvapauden historia Suomessa, joka ilmestyy säätiön tuella kuten verkkosivustokin, olisi kirkkaasti hylätty kustannusliikkeissä, paitsi ehkä Siltalalla. Sananvapaudessa on uusi, paha särö.

Melkein on noloa, että vuoden kulttuuriteon tekee Kansalliskirjasto.

Kiitos joka tapauksessa, ja kaunis kiitos. Henkilökunta on piiskannut itseään hirveästi, ja valtava materiaali on koottu. Toivoisin että kulttuurihallinnon kirjastojenhalveksijat tuntisivat tämän kerron piston sydämessään.

Ilmiantoja

Informaatiosota on päivän kysymys. Mitä voi pitää totena on ikuisuuskysymys.

Heti kun lapsia alettiin kuvailla kirjallisuudessa, esiteltiin lapsia, jotka olivat ymmärtäneet jonkin asian sydäntä raastavan väärin, ja toisia lapsia, joilla oli pahoja vaikeuksia erottaa totta itse keksitystä.

Samanlaisia aikuisia on vaikka mitkä määrät. En oikein ymmärrä, miksi tiettyjä asioita sanotaan some-ilmiöiksi, vaikka ne ovat ikiaikaisia.

Minulle kerrottiin hiljan suullisesti, ei verkossa, että erään nimeltä mainitun ministerin vaimo on lakimies ja ratkaisee maahanmuuttajien asioita työkseen vastoin säädöksiä ja yhteisen kansan vahingoksi. Koska olen tottunut tarinoihin lakimiesten salaliitoista, katsoin asian, joka siis ei pidä paikkaansa. Rouva näyttää olevan koulutukseltaan opettaja.

Olen joskus joutunut ihan siviilissä kertomaan toisen ihmisen menneisyydestä, esimerkiksi haastateltavana. Vahinko ettei ole kosketuksia rikospuolen poliiseihin. Eräässä vaiheessa sellaisia oli paljonkin, ja myös vankilat olivat tuttuja.

Mytomaaneja on oikeasti olemassa. Olen tavannut ja keskustellut. Tuo piirre tahtoo aina hämmästyttää. Sana tarkoittaa keksittyjen juttujen sepittäjää, oikeastaan ihmistä jolla on pakonomainen tarve puhua aivan perättömiä.

Tähän joukkoon eivät kuulu propagandan tekijät eivätkä kelpo rikolliset – esimerkiksi petoksen ammattilaiset – jotka tietävät valehtelevansa. Raja voi olla liukuva. Kuten usein korostetaan, etevä petkuttaja hallitsee vaistomaisesti Stanislavskin menetelmän eli hän uskoo itse rooliinsa ja repliikkeihinsä.

Jos olen ymmärtänyt tuon taiteellisen teatterin ajatuksen oikein, sääntö on se, että ei saa näytellä. Näyttelijä onnistuu hyvin vasta kun hän itse tuntee esityksensä todeksi. Oikein hyvä näyttelijä saa pienen palovamman kylmästä hellan levystä. Tuo ajatus on oikeastaan selvää fysiologiaa. Refleksiä – kiskaiset kätesi kuumalta levyltä - on vaikea jäljitellä uskottavasti. Jos on taitava, refleksin voi provosoida itsessään.

Muutaman kerran olen keskustellut rauhassa näyttelijän kanssa ja joskus tämä on näyttänyt, miten itku tulee. Se on hämmästyttävä kokemus, kun sellaista pääsee katsomaan vierestä.  Näyttelijä on hetken hiljaa, sitten kyyneleet tulvahtavat silmiin ja kohta hän vollottaa täyttä kurkkua.

Itse en pystyisi siihen vaikka kuinka käyttäisin murheellisia mielikuvia.

Luin joskus jostain, että joku näyttelijä osasi rauhassa istuessaan hengästyä, alkaa punottaa ja hikoilla. En tiedä, liittyykö tuohon trikkejä. Ennen käytettiin nimitystä itsesuggestio.

Hypnoosi on joka tapauksessa totta, vaikkei ole nykyisin muotia. Olen nähnyt itse. Se ei oikeastaan enää kuulu tähän asiaan, mutta viihdehypnotisoija Oliver Hawk, jonka nimi oli oikeasti Olavi Hakasalo, kuoli 1988. Yllättäen hänestä on Wikipedia-artikkeli, jossa häntä kuvataan oman aikansa superjulkkikseksi. Mielikuvissani hän liittyy Hymy-lehden kulta-aikaan ja merkillisyyksillä revittelyyn. Mutta olinpa kerran näkemässä koulupoikana nuorisoseuratalolla hänen esitystään, joka oli erittäin vaikuttava.

Siihen aikaan kaikki pojat tunsivat sarjakuvasankari Taika-Jimin, joten hypnotisoiminen oli tietysti jotain jännää.

Kuinka ollakaan, mieleeni on jäänyt parhaiten esityksen vaihe, jossa yleisöstä poimitut koehenkilöt saatiin esiintyjän mukaan vaipumaan hypnoosiin ja kärsimään kuumuudesta, vaikka salissa ei ollut mitenkään erikoisen kuuma. Se tyttö, jolla oli meidän poikien mielestä ihailtavan isot tissit, sieppasi sinisen villapaitansa helmasta ja tahtoi tempaista sen päältään. Esiintyjä ehti hätiin. Me katsojat petyimme kovasti mutta toisaalta emme voinee olla ihailematta esiintyjän taitoa. Koehenkilö oli jälkeenpäin lähinnä vaitelias, mutta ei se voinut olla järjestetty juttu.

Tiedoista päätellen Hawkin toimintaan liittyi myös erittäin arveluttavia piirteitä, mutta en tunne asiaa lähemmin enkä ole kiinnostunut. Sen muistan kyllä, että kansanperinteessä on runsaasti juttuja silmänkääntäjistä, joista mainittavin oli savolainen Kuikka-Koponen, joka pani ihmiset uimaan tuvan lattialla kuin hukkuvasta veneestä ja ties mitä.

Mytomaaneja tai ei, mutta maailmalla kiertelee tietoja, jotka eivät ole aivan vähäpätöisiä, ja ovat todistettavasti vääriä. Sellaiset jutut voivat elää vuosikymmeniä.

Täysin ymmärrettävää ja tavallaan rakastettavaa on, että olen kuullut itsestäni muutamia tositapauksia, joista olen pohtimisen jälkeen arvannut, että jokin veljeni – varsinkin Mikon – teko on siirtynyt minun nimiini. ”Muistan koulusta, että sinä olit hyvä laulamaan.” – En ole koskaan ollut hyvä laulamaan, mutta Mikko oli.

”Karkasit kotoa ja sinut tuotiin poliisiautolla takaisin.” – Veljeni lähti naapurin pojan kanssa polkupyörällä kolmanteen pitäjään kaverin mummolaan, mutta matka oli liian pitkä. Ymmärtäväinen linja-auton kuljettaja poimi heidät pyörineen tienposkesta ja toi kotiin. Matkahuollosta Luomalan rouva soitti isälleni ja tiivisti verrattomasti: ”Täällä olisi tuomarille kaksi pikkupoikaa jälkivaatimuksella.”

Bussi oli luultavasti Vaasa-Virrat, omistaja Haldin & Rose.

Aina nämä kulkupuheet eivät ole harmittomia eivätkä liioin viattomia. Työpaikoilla lienee tänäkin päivänä ihmisiä, jotka käyttävät merkittävän osan ajastaan tuulesta temmattujen tarinoiden setvimiseen ja levittämiseen.

Työpaikkojen ulkopuolella heitä on vielä enemmän. Jotkut tapahtumat ovat rakastettavia. Tietääkseni minun lapseni eivät ole kokeneet samaa, mutta sisaruksistani yhtä itketti, kun hän oli joutunut valehtelemaan opettajalle. Hän oli sanonut, että isä on poliisi, kun ei ollut kehdannut tunnustaa, että todellisuudessa isä on vain varatuomari.

Salainen agentti

Haluan jatkaa eilisestä. Epätasapainoisen sopimuksen paljon tutkittu tyyppi on ”agentti ja päämies”. Tutuin tilanne on johtaja tai hallituksen jäsen suhteessa osakkeenomistajiin, ja puhutuin ongelma on mielettömät palkkiot ja muut kannustimet. Ovatko ne yritykselle hyväksi?

Teorian tasolla samansuuntainen tilanne on ympäristö ja sähköauto. Miten valtio toimisi, kun ajoneuvoliikenteenkin päästöjä olisi rajoitettava? Jos suositaan sähköautoja, kysymys siirtyy ongelmaksi, miten sähköä tuotetaan niin että tilanne todella paranee.

Tuttu tilanne on asunto-osakeyhtiö ja urakoitsija. Toinen tarvitsee remontin ja toinen haluaa voittoa elinkeinotoiminnastaan, molemmat järkeviä ja kannatettavia pyrkimyksiä. Ongelma on se, että urakoitsija saattaa ansaita paremmin tekemällä huonoa työtä kalliilla kuin hyvää työtä järkihintaan. Putkistoasioissa maksaja eli asunto-osakeyhtiö on melkein aina vailla kokemusta. Suosittu kiero keino on luvata halvan tuntuinen hinta ja ottaa hyöty venyttämällä työn toteutusaikaa.

Kuinka ollakaan, tässä on myös poliittisen populismin ongelma. Suureksi arvioidulle äänestäjäjoukolle voidaan lupailla sellaista, mikä on käytännössä mahdotonta toteuttaa.

Kuvaan tulee näissä tilanteissa tavallinen ”epäsymmetrinen informaatio”.  Ihmiset esimerkiksi äänestävät henkilöä, joka lupaa työpaikkoja vapaakauppasopimuksen kaatamalla. Lupaaja luultavasti tietää, että ajatus on mieltä vailla. Kaupan rajoituksia ei raivata hyväntahtoisuuden vuoksi vaan kaupan lisäämiseksi.

Rajoittamalla kauppaa esimerkiksi Aasian kanssa esimerkiksi USA kuristaa sitä suurta alihankkijaketjua, joka on sen omalle menestykselle välttämätön. Elektroniikan ja elektroniikan komponenttien hinnat nousevat jyrkästi.

Luin rekkamiehen kertomaa USA:sta. Haastattelija mainitsi, että ammattiliiton Joffa oli kavaltanut jäsenmaksuvaroja miljoonia. Vastaus: mitä siitä. Hän on hyvä mies.

Joffan loistava ajatus, jonka turvin liitosta tuli maan suurin, oli liittoutua järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Agentti – päämies -suhde toimi loistavasti, sillä myös gangstereilla kuljetuspalvelut olivat tervetulleita, varsinkin jos ne olivat ilmaisia ja kuljettajan sai tarvittaessa tappaa. Hyvä mies.

Sopimus taloudellisen toiminnan perusteena toimi aluksi hyvin. Sosiologit huomasivat jo varhain sopimuksentekovoiman merkityksen, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen Keynes kehitti siihen liittyvän yleisen teorian kysynnästä ja tarjonnasta. Sopimuksilla ei ole paljon merkitystä, elleivät kysyntä ja tarjonta kohtaa.

Ruotsissa ja Tanskassa sopimukset on jaettu oikeuskirjallisuudessa neuvottelusopimuksiin ja vakiosopimuksiin. Edellisessä sopimuksen ehdoista ja hinnasta voi aidosti neuvotella. Jälkimmäinen on tuo matkalippuesimerkki, ota tai jätä.

Matkalippu on mielenkiintoinen esimerkki. Kaliforniassa asuessani opin, miten lentolippu ostetaan. Hinnat vaihtelivat vielä tunteja ennen lähtöaikaa monikymmenkertaisesti. LA:sta pääsi SF:oon tuhannella tai kymmenellä dollarilla. Ajatus tuntui ensin pöyristyttävältä. Sitten tajusin, että tyhjä istuin maksaa lentoyhtiölle melkein saman kuin tuoli, jolla on matkustaja. Tosin Suomessa seuramatkojen viime hetken tarjoukset olivat olleet tuttuja ainakin Kalevi Keihäsestä alkaen.

Ajattelin kärjistystä muka ihmetellessäni eilen, miksei tärkeimpiä poliitikkoja kilpailuteta, vaikka tavarantoimittajat joutuvat käymään senkin tien.

Vastaus on tunnettu. Agentin ja päämiehen ongelma on mittaaminen, monitorointi. Tietääkö asianajaja tai hänen päämiehensä varmasti, miksi riita-asia voitettiin. Oliko se agentin eli siis asianajajan etevyyttä, vai olisiko päämäärä tavoitettu pienemmilläkin kuluilla ja käyttäen huonompaa lakimiestä?

En voi kieltää, ettenkö olisi itsekin joskus miettinyt, miten jokin asianosainen voitti juttunsa asianajajastaan huolimatta. Tuomarina saatoin olla joskus sitä mieltä, että juristin toimittamat ja laskuttamat selvitykset ja kuulustuttamat todistajat olivat asian ratkaisemisen kannalta tarpeettomia. Asianajajana toimittuani tiesin toisaalta, etten useimmiten uskalla jättää toimenpidettä tekemättä. Ei tukkimetsällä voi tietää etukäteen, mikä on se kanto, joka kaataa kuorman. Toisaalta tukkimetsällä tietää ja näkee, mikä on sellainen rinne, josta hevonen ei pääse tämän kuorman kanssa ylös.

Työmailla varsiteiden jäädyttäminen oli mahtava innovaatio. Jäisellä tiellä liikkuu tavaraa paljonenemmän kuin lumella. Niinpä hevosten aikakaudella savotoilla oli erikseen vesimiehet.

Schumpeter väittää, että innovaatio on taloudellisen kasvun ydin. Sitten hän väittää, että innovaatiot ovat peräisin yleensä suuryhtiöistä, joilla on muun muassa voimaa ja röyhkeyttä anastaa ne pieniltä.

Samainen Schumpeter oli myös sitä mieltä, että demokratia on toimimaton järjestelmä. Äänestäjillä ei hänen mukaansa ole kykyä arvioida ehdokkaiden kaupittelemia ajatuksia ja painotuksia. Ehdokkaat kilpailevat keskenään, eivät äänestäjien suosiosta.

Poliitikko on siis agentti vailla päämiestä, eikä hänen toimintaansa vaikuta, mitä hän tekee, vaan mitä hän näyttää tekevän.

Tämä ajattelutapa johtaa kirjaimelliseen tulkintaa. Pääministeri ja presidentti ovat päämiehiä, kuten usein sanotaankin. Heidän agenttejaan eli palkkalaisiaan ovat äänestäjät, joille jaetaan jotain päättäjien harkinnan mukaan.

Itse olen perustuslain kannalla. Lain on taattava keinoja taistella laillista esivaltaa vastaan. Sellainen on käytännössä mahdollista, koska meillä on vakiintuneet virkatuomarit, jotka eivät pidä itseään poliittisen koneiston osana.

Hyvä tuomari on valtion vihollinen.

Rekry

 

Miksi valinta kaikkein tärkeimpiin tehtäviin on kaikkein huterin?

Kansanvallan ydin on siis kansan edustaminen, koska suora vallankäyttö näyttää toimivan vain hyvin määritellyissä ja pienissä asioissa.

On aika sanoa, että kansan edustaminen on legenda. Se ei ole koskaan pitänyt paikkaansa. Törkeinkin hirmuvaltias sanoo edustavansa joko hallittaviaan, jotain jumalaa tai esi-isiä. Kaksi jälkimmäistä sisältää selvän viestin. Ellei jumalia tai esi-isiä tyynnytellä, kansa kärsii.

Nyt kuulemma eletään sopimusyhteiskunnassa. Talouden Nobel-palkinto myönnetään aiheellisesti sopimusteorian tuntijalle. Taustalla on 1700-luvun ajatus yhteiskuntasopimuksesta.

Jos kysyt juristilta, sopimus tarkoittaa tahtojen yhtymistä. Sana kuuluu oppiin oikeustoimista. Perusesimerkki on kauppa. Toinen haluaa myydä ja toinen ostaa. Kun hinnoista sovitaan, tahdot yhtyvät ja kauppa syntyy. Perustilanteessa ei tarvitse edes sanoa mitään. Kiinteistönkaupassa tarvitaan paperi ja kaupanvahvistaja. Testamentti on vielä tarkemmin säännelty. Avioliitto on pääosin sopimus. Sekin edellyttää, että vihkijällä on kelpoisuus tuohon toimitukseen ja lain määräämää muotoa noudatetaan.

Olen vihkinyt. Ei käynyt samoin kuin toiselle tuomiokunnan notaarille, joka vahingossa julisti virkansa nojalla eteensä kokoontuneet mieheksi ja naiseksi. Kaavan mukaan olisi pitänyt olla mieheksi ja vaimoksi.

Huomautan tässä poliittiseen teoriaan, että sopimus (pactum nudum) on hyvin uusi keksintö. Feodaalinen alistaminen ja alistuminen on paljon vanhempi. Ennen suurta vallankumousta toimineet filosofit tiesivät, että ”sopimus” edellyttää vapaaehtoisuutta ja myös jonkinlaista tasavertaisuutta, mutta eivät tehneet asiasta numeroa. Poikkeuksia on, mutta ilman toisin toimimismahdollisuutta puhe sopimuksesta on väkinäistä.

Jos muutan mieleni, voin raitiovaunussa palata pysäkilleni tekemättä sopimusta (matkasta ja lipun hinnasta). Lipunostaminen on esimerkki vakiosopimuksesta – ehdoista ei voi neuvotella. Myös vaikeampi kysymys sopimuspakosta on kuvassa. Jos toimin normaalista, voiko raitiovaunun kuljettaja jättää lipun myymättä ja osoittaa minulle ovea?

Ihmisoikeuksista siinnyt syrjintäkielto voi olla ongelmallinen. Voiko K-Rauta kieltäytyä myymästä minulle polttopuita, jota heillä on esillä runsain määrin ja halpaan hintaan?

Tiedätte hyvin, että esimerkki on lapsellinen ja keksitty. Olen itse nähnyt nuoren kyltin ”ei mustalaisille”.

Edustus on vaikea termi. Bengt Holmströmin taloustieteen muuan keskeinen ongelma on agenttikysymys, ”agency”, jonka voisi myös suomentaa toimimiseksi toisen lukuun.

Työsopimus on kaikkein sotkuisin käsite. Työtä tehdään toisen lukuun eli hyväksi tämän johdon ja valvonnan alaisena. Viimeksi mainittu on ns. direktiomomentti.

Harva se päivä esimerkiksi opettajat valittelevat vanhemmista, jotka yrittävät antaa heille sitovia ohjeita eli esiintyvät opettajien työnantajina.

Lähellä oleva käsite on toimeksianto. Direktio on erilainen. Lääkäri ei suostu hoitotoimenpiteeseen, joka on hänen ammatillisen harkintansa mukaan vahingollinen, vaikka potilas pyytäisi sitä. Osakeyhtiön hallituksen jäsen ei ole osakkeenomistajan alainen eikä siis noudata kadulla saamaansa neuvoa. Siitä on laajat säännöt, miten osakkaiden tahto ilmaistaan ja toteutetaan yhtiössä.

Kun Uuteenkaupunkiin palkataan tuhat työntekijää, heidän paperinsa katsotaan ja ainakin osa joutuu työpaikkahaastatteluun. Valmet haluaa tehtävään sopivan ja pätevän työntekijän, järkevällä hinnalla. Länsi-Metroon haetaan toimitusjohtajaa kissojen ja koirien kanssa. Vaatimukset ovat kovat ja kokemuksesta pitää olla näyttö.

Edessä on suuri muutos työnvälitysalalla. Pelissä on myös ammattiyhdistysliikkeen asema ja arvovalta. Hyvin vaikea kysymys on työehtosopimuslaki, vuodelta 1948. Sillä on saatu aikaan mahtavia tuloksia ja se oli käänne parempaan aikoinaan.

Nyt pakotteet ja itse kysymys yleissitovuudesta edellyttävät uutta harkintaa. Juuri tätä nykyinen hallitus kai tarkoitti, vailla menestystä.

Nykyinen järjestelmä ja sen mukana osa työoikeutta on olemattomien olojen mukainen.

Kokemukset eri puolilta maailmaa ovat aika johdonmukaisesti huonoja. Halukas voi lukea sodanjälkeistä historia. Siinä oli tosi vääntö, kun järjestelmiä muokattiin uuteen uskoon.

Ainakin jotkut yksityiset firmat ovat taitavia hankkimaan työntekijöitä. Ongelma kohtaa yksityistäkin: mistä saisin hyvän siivoojan. Vastaus ”lähimmästä siivousfirmasta” ei ole välttämättä hyvä. Remonttimies voi olla ihan ongelma.

Taloustieteen sopimusteoria vastaa. Kysynnällä ja tarjonnalla on suuri merkitys. Välitysyritys tai reppufirma menettää nopeasti markkinoita, elleivät sekä työvoiman ostajat että myyjät ole kohtuullisen tyytyväisiä.

Tietojeni mukaan on olemassa erittäin hyviä ja kalliita muutto- ja kuljetusliikkeitä. Parhaat toimittavat toiselle puolelle maapalloa jopa likaisen sukan sängyn alta. Sattuneesta syystä olen seurannut viime aikoina putkiurakointia. Nähdäkseni noissa tehtävissä on samat ongelmat kuin rakennusalalla laajasti, nimittäin lähinnä johto ja työntekijät. Ja tietenkin hinnat, jotka eivät vastaa työn laatua.

Haluaisin nähdä ainakin presidentinvaalissa ehdokkaiden CV:n eli ansioluettelon – uskottavan – nipun suosituksia ja etenkin rekrytoinnin ammattilaisen lausunnon. Ja pääsykokeen tulokset.

Eräin osin tilanne ei ole enää se, että edustuksellisessa järjestelmässä on valuvika.

Se on halki.

 

Paleotunteet

 

(Kuva: Wikipedia)

Yleinen vitutus on kansantauti, johon esitellään jatkuvasti uusia hoitoja. Hyvin suosittuja lääkkeitä ovat viina ja huumeet. Niissä on tunnetut ongelmat. Ikävin on farmakologian erinomaisesti tuntema annostelun vaikeus. Vaikuttava annos kasvaa nopeasti, joissakin tapauksissa hyvin nopeasti, ja ennen pitkää hoito on vaarallisempi kuin tauti.

Parhaita lääkkeitä oli kirkossakäynti, siis osallistuminen jumalanpalvelukseen. En osaa arvioida lukumääriä, mutta uskoakseni hyvin monet helpottuivat niin perinpohjin menojen päättymisestä, että siinä samassa huuhtoutuivat jo tullessa nakertaneet harmin tunteet.

Tätä nykyä tuo hoitokeino ei välttämättä toimi, koska toimitukset ovat lyhentyneet, esiintyjien ammattitaito alkaa olla varsin hyvä ja kaiken lisäksi sekaan soitetaan musiikkia, jota saattaa tulla kuunnelleeksikin.

Yhden kerran olin kääntyä kirkon ovelta, kun sisällä soitettiin Bachin pientä g-molli-fuugaa, ja hyvin. Tämä tästä vielä puuttui, ajattelin. Tuo on yksi niistä apukeinoista, jolla voi karkottaa hyvinkin pahan mielen ja kaikenkarvaiset harmintunteet kolmessa minuutissa. BVW 578.

Vaikutus on sama kuin magnesiumin suonenvetoon. En tiedä teistä, mutta minulle käy joskus niin että herään yöllä hirveään lihaskramppiin, tyypillisesti pohkeessa tai nilkassa. Sen siitä saa, kun reippailee. Magnesiumia myydään öljynä pullossa. Luultavasti se on sama aine, jota käytetään potkupallokilpailuissa. Vaikutus on joka tapauksessa erittäin nopea, ja kohta voi kiroilematta etsiä uniensa kirjanmerkin ja jatkaa siitä, mihin jäätiin.

Poliisit poistuvat ovelta ja unohtavat asiansa, jos heille soittaa Bachin Chaconnea, BWB 1004. En ole kokeillut, mutta kirjassa lukee niin.

”Väinämöisen soitto” on vanha tarina. Soittamalla tai laulamalla voi muuttaa kuulijan mielentilan. ”Taikahuilu” pani vihamieliset kimppuun kävijät tanssimaan. Paimenpoika Davidille aukesi sauma, kun hallitsija, kuningas Saul, rupesi kutsumaan häntä soittamaan huilua raskasmielisyyden karkottamiseksi. Tarina on Raamatussa. Soitto näyttää tehonneen. Ja esimerkkejä on loputtomasti.

Kai tuhansilla ja kymmenillä tuhansilla rokkifestivaaleilla kävijöillä on muitakin syitä innostua kuin toistensa seura ja hyvät eväät. Kansanmusiikissa huolilaulut ja ilolaulut kuuluvat eri osastoihin. Taitavimmat sepittivät niitä itse. Vähemmän taitavat toistivat oppimaansa. Jotkut valinnat olivat yllättäviä. JR 7:n hurjin pataljoonan komentaja Aimo Raappana hyräile ”Hiljallensa kuin lammen laine” lähtiessään Äyräpäässä vastaiskuun. Monella suulla on todistettu, että suomalainen tango sai suosionsa ja vakiintui jatkosodan aikana rintamilla mm. Toivo Kärjen ja Olavi Virran toimin. Helppo ja uskottava selitys on jotain, mikä vie ajatukset mahdollisimman kauas. Aivan sama tavoite oli varmaan opereteilla, joita esitettiin tykkitulen kuuluvissa. ”Kreivitär Mariza” näyhttäisi olevan hyvin suosittu.

Nykyisin tiedämme jopa tarkasti, miten tietyt nimetyt tunnetilat liittyvät elimistön kemiallisiin ja sähköisiin toimintoihin. Tosiaikaisessa magneettikuvauksessa tunteita osataan paikallistaa. Ajatus aivojen ”keskuksista” on väistymässä. Reaktiot  impulsseihin ovat verkkoilmiöitä ja suunnattoman monimutkaisia muun muassa kytkentöjen valtavan määrän takia.

En tiedä. Yhtenä päivänä radiosta tuli harvinaisen miellyttävä laulu, suomeksi, ja minulta meni monta sekuntia käsittää, että se oli ”Korppi sylissä”. Jos olisi ollut vehkeet päässä, olisi varmaan vilkkunut erilaisia valoja.

Pelko ja adrenaliini liittyvät toisiinsa. Pelko panee juoksemaan pakoon tai hyökkäämään. Morfiini ja muut opioidit liittyvät kipuun.

Aika ei ole kypsä kiteytykseen. Pelkoa ja kipua ”ei ole olemassa”. Tämä on filosofisesti totta, mutta jokainen ihminen tietää, ettei tuo ajatus auta, kun pelottaa tai sattuu. Jokainen tietää myös muista, että nuokin tunteet ovat todellisia. Hanki kolme koehenkilöä ja rasiatulitikkuja. Kaikki kolme toimivat samalla tavalla, kun sormi on lähellä liekkiä. Huomenna samat koehenkilöt reagoivat samaan tilanteeseen ja tulitikkurasiaan mitattavasti.

Tunteiden historiaa on tutkittu satunnaisesti. Noitavainoista tiedämme riittävän paljon ihmetelläksemme. Historian opettajan on hyvä kertoa, että järjestelmälliset vainot loppuivat keskiajalla melkein kokonaan ja leimahtivat sitten parin sadan vuoden kuluttua uudestaan. Syiden pohtiminen on terveellistä.

Itse tapasin lisätä keitokseen kuulijoille epämiellyttävän tiedon, että niin sanottu tieteen vallankumous (Newton jne.) osui yksiin epätavallisen raakalaismaisen ajan ja valtavan ahdasmielisyyden ja diktatuurin kanssa, myös Englannissa (Cromwell).

Ihmisluiden fossiileissa on ihmisen hampaan jälkiä runsaastikin. Kukaan ei tietääkseni ole yrittänyt laskea, kuinka suuri osa ihmisistä on kuollut väkivaltaisesti eri aikoina.

Muinaistunteiden miettimisen lähtökohta on selvä. Vaikka kirjallisuus on varmasti epäluotettavaa, sekin on mainittava. Ihastuttavia rakkausrunoja on säilynyt 2500 vuoden takaa. Pitkän ponnistelun jälkeen luen Sapfoa ja Catullusta aikalaisinamme. Tunteiden ilmaisut olisivat mielestäni hienoja myös yhteydestään nykykirjallisuuteen tai runouteen irrotettuina.

Siis repliikkinä keskusteluun demokratiasta ja nykyajasta. Ei näytä olevan syytä olettaa muuta kuin että pelko ja viha ovat vahvimmat vaikuttajat.

Eikä raha ratkaise. Raha ei ole vaihdannan väline ja arvon mitta, vaan hyvä väline, jolla voi osoittaa pelkoa ja vihaa.

Eikä saksaa puhuvien kellokkaiden ”vallanhalu” kerro oikeastaan mitään. Valta on yhtä suttuinen käsite kuin valtio. Jos vallalla tarkoitetaan mahdollisuutta kiusata toisia ihmisiä tai päästä heitä pakoon tai vaihtoehtoisesti aiheuttaa heille kärsimystä ja kuolemaa, silloin termi on käsitettävä.

Pelkään ja olen vihainen, koska minusta tuntuu, että elämme humanismin jälkeistä aikaa. Se on ohi nyt.