Tehdasasetukset

Puhuimme sitten Tuurin kanssa melkein kaksi tuntia. Ihmisiä oli selvästi enemmän kuin olisi mahtunutkaan ja kirjaston väki hiukan ihmeissään.

Palautimme Tuurin tuotannon tehdasasetukset (default). Se on keino poistaa vastaanoton virheet ja häiriöt. Siitä eteenpäin kukin voi säätää vastaanottoa mieleiseensä suuntaan.

Aivan kevyesti mainittiin joitakin kertoja välillä kirjailijan, välillä kyselijän toimesta, että kirjoista saa olla ihan mitä mieltä tahansa.

Esitin ajatuksen, että Tuuri tuli ”Pohjanmaassa” kuvanneeksi järkyttävän tapahtumasarjan. Sinä päivänä maaseutu kuoli.

Hän on selvästi maahenkisempi kuin minä. Sanoin että maanviljely oli ollut elämäntapa ja 1982 se muuttui elinkeinoksi. Sitä kuuluukin sanoa maatalousyrittämiseksi.

Jätin sanomatta, että yhtenäinen arvojärjestelmä katosi. Siksi romaanissakin puolet henkilöistä on eri tasoisia puliveivareita. Arvojärjestelmän aikana sitä oli voinut kannattaa tai vastustaa. Esimerkiksi vasemmistolla oli omat arvonsa, jotka poikkesivat paljon muista. Puhun vasemmistosta, en stalinisteista, jotka eivät olleet vasemmistolaisia, vaan mystikkoja. Heidän maailmansa oli reikä, josta näki olemattomia.

Ensin kaatui Neuvostoliitto, sitten maaseutu. Pohjanmaa on vain esimerkki. Maaseudulla voi asua. Minäkin asun. Mutta sinne ei synny typpitehtaita eikä menestyviä kauppaliikkeitä muuta kuin Tuuriin (ei sukua).

Entinen todellisuus oli kaksiulotteinen, kuin kartta tai Etelä-Pohjanmaa. Tiukan tullen voitiin myöntää, että kuu tai lentokone tai pilvi on ylhäällä: kolmas ulottuvuus. Sitten siirryttiin 11,5 dimension maailmaan, jota kukaan ei osaa edes kuvitella. Puhuimme tästäkin Tuurin kanssa S-marketin kahvinurkkauksessa tilaisuuden jälkeen.

Totta puhuen keskustelussamme nousi esiin sarja asioita, jotka tiivistin vielä pakkasessa autoon nojatessamme – sinä olet Suomen ainoa merkittävä hengellinen kirjailija. Ehkä Tuuri hiukan hätkähti, ehkä ei. Hän on kirjoittanut monta kirjaa täyteen teosofiaa ja toisia, joita kiertää luterilainen mystiikka, ja kolmansia, harhaanjohtavasti sotakirjoiksi sanottuja, joissa on eksistentiaalinen pohja. Ihmisen aitous on omantunnon ääni, syvän totuuden hakemista, jolla ei ole mitään tekemistä joukkoliikkeiden oikeiksi väittämien julistusten kanssa.

Kotiin olin järjestänyt itselleni palkinnon. HD-televisio on paikallaan ja toimii. Nyt ei voi olla myöntämättä, että tämä on uusi taiteen laji, joka on aika kaukana televisiosta ja elokuvasta.

Mieleeni tuli Guillaume Apollinairen ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoittama: näytän teille värejä, joita ei ole koskaan ennen nähty. Kuvan – katsoin malliksi Jäätynyttä planeettaa Blu ray –levyltä – välittämä käsitys aika-avaruudesta on toinen, uusi. Surrealismi on ylitodellisuutta.

Ellei pidä kummallisesta kielestä, voisi sanoa, että ilmaperspektiivi on tullut voimalla digitaaliseen kuvaan. En kaipaa 3 D –kuvaa ja epäilen, ettei se ole ainakaan tässä vaiheessa kovin tarpeellinen, koska hätkähdyttävän tarkka ja erotteleva kuva antaa mahdollisuuden tehdä saman, joka oli maalareille selvää jo sata vuotta sitten. Värit ja värisävyt tuovat nähtyyn syvyyttä, ja tietysti myös ääni kulkee ympäri huonetta ja olisi vähällä vaivalla muutettavissa kotiteatteriksi.

Sellaista en hanki. En halua asua teatterissa. Ajattelen mennä useammin kuuntelemaan kamarimusiikkia. Kamari on musiikille hyvin soveltuva tila; maallakin siirryttiin kamarin puolelle, kun käsillä oli jotain tärkeää, kuten separaattorin hankkiminen.

Olin luullut, että teknisesti verrattomaan kuvaan tulee ensin runous. Olin väärässä. Ensin tuli romaani, jonka keskeiset elementit ovat tuli ja tuuli, valo ja valottomuus, metsä ja autio maa, lumi, hiekka ja rakkaudettomuus.

Keskinkertaiset ihmiset

Tänään kirjaston satutunnille on luvannut tulla juttelemaan Antti Tuuri. Sopii hyvin, koska kävimme sitä samaa kansakoulua, jolta ”Talvisota” (1984) alkaa. Se on nyt palanut se koulurakennus.

Lukupiirien yksi vika on keskittyminen kirjaan. Luetaan muka jokin kirja ja sitten puhutaan siitä. Ennen oli melkein kiellettyä puhua kirjailijasta. Piti antaa tekstin puhua ja unohtaa kirjoittaja. Tästä on päästy. Aina on ollut lupa puhua kirjailijan tuotannosta.

Tulin lukeneeksi Tuurin tuotannon toiseen kertaan läpi. Sieltä nousi esiin sellainen havainto, josta kärsii hetken keskustella. Jos selaatte mielessänne merkittävinä pysyneitä suomalaisia romaaneja, näette että romaanin sankariksi tai ainakin sankarin kaveriksi on liki järkiään haluttu poikkeusyksilö. Joko henkilöllä on epätavallisia kykyjä tai ominaisuuksia tai hänelle tapahtuu aivan ihmeellisiä, kuten Waltarin historiallisten romaanien sankareille, tai sitten hän vain on eri paria kohtalonsa kanssa, kuten Kiannon Topi Romppanen tai Sillanpään Toivolan Juha.

Aho, Jotuni, Lehtonen, Haanpää ja Linna vyöryttävät näytteille ihmeellisiä ihmisiä. Samaan päävirtaukseen kuuluu selvästi esimerkiksi Konsta Pylkkänen, Heikki Turusen Simpauttaja ja itse asiassa Hotakaisen ja Tervon monet henkilöt.

Kun kirjallisuus muuttui rajusti 1950-luvulla, Veijo Meri, Paavo Rintala ja sitten Hannu Salama ja monet muut toivat sankariksi tavallisen ihmisen. Meren ”Vuoden 1918 tapahtumat” –romaanin päähenkilö ei ole erikoinen, vaan tyypillinen, mutta ”Sujut” –romaanin päähenkilö on kyllä erikoinen.

Antti Tuuri kirjoitti 15 vuotta tavallisista ihmisistä ja asioista ja tavallisella kielellä. Vielä Pohjanmaa-sarjan ihmiset ovat henkisesti keskinkertaisia, jopa talousrikollisina.

Minun silmissäni tämä on hienoa romaanitekniikkaa. Tuurin kirjoissa havainnot tuntuvat tärkeämmiltä kuin havaitsijat. Tästä tulee mieleeni Antti Hyry.

Odottamaton taite on ”Talvisota”. Vaikka Hakalan sukukunta on hyvinkin sellaisia miehiä, joita sai myötäänsä kierrellä Kauhavan raitilla, kirja on isänmaallisuuden täysin uudistettu kuva ja toteutus on kertoja, joka näyttäisi olevan aika tavallinen jauhojulppi (”julppi” tarkoittaa housujen etuhalkiota), mutta hänessä henkilöityy talvisodan myytti, hiljainen ja ehkä itse itsensä arvioimatta jättävä sankaruus.

Voin kertoa, että tämä on Tuurin tietoinen valinta. Väitän asiaa varmaksi, koska tiedän, että romaanin tapahtumat ja perusratkaisut ovat J.O. Pernaan suusta, osittain serkkunsa Atte Pernaan. Tunsin itse molemmat miehet, ja J.O. jos kuka oli poikkeusihminen. Hän jäi ilman Mannerheim-ristiä jatkosodassa, koska joku meni sanomaan hänelle, että nyt tulee risti lääkintäaliupseerille, joka on kantanut kohta kaikki pitäjän miehet sidontapaikalle, usein ihan mahdottomista paikoista. Siihen Pernaan Jussi oli sanonut, että Isosompin Felix on sellainen mies, ja hänelle se risti sitten meni.

Tuuri on rakentanut päähenkilöstään särkyneen ihmisen, joka on pysyvästi kahden vaiheilla. Hän ei ole kova eikä pehmeä, ei runsas eikä niukka, ei uskovainen mutta kuin pysyvästi seuratalon porstuassa.

Havaintojen tekijänä ja sanojana hän tietysti on niin hyvä, tämä Hakala, ettei sellaista usein kohtaa.

Uusimmissa kirjoissaan, joissa päähenkilöt ovat Ketolan sukukuntaa, Tuuri on siirtynyt yhä erikoisempiin ihmisiin ja asioihin. Vaikka tuotannon tähänastisen huipun, ”Ikitien”, päähenkilö vaikuttaa tavalliselta, hän on todellisuudessa mystikko jossain teosofian ja tolstoilaisuuden suunnalla ja syvällisesti omantunnon ihminen.

Omantunnon äänen kuuntelemista eli korkeaa moraalia pidettiin ennen sotia ainakin Pohjanmaalla kommunismina. Äärioikeistolaisuus oli joukkoliike, joka sitten kaatuikin siihen, että se houkutteli eniten hölmöjä, joista pahin oli Vihtori Kosola itse, henkiseltä kehitystasoltaan aika alamittainen yksilö. ”Ei Vihtorista ollut”, sanoivat viisaat vanhat Kauhavalla.

Puolitoista ajatusta

Jos haluatte olla kilttejä yrityksille, älkää maksako laskujanne.

Tuota neuvoani en noudata itse. Varoitan siitä myös osaa teistä, lukijat. Laskujen maksamatta jättäminen ei ole, kunhan tilillä on rahaa maksaa ne ennen kun lisäkulut alkavat kertyä.

Televisioni alkoi käyttäytyä huonosti. Puhe on työhuoneeni pienestä ja halvasta vastaanottimesta. Uskoin etenkin lastenlasten vakuutteluun, että joko History tai Discovery voisi olla minulle kiva. Oikeastaan katson televisiota harvoin. Pidän konetta päällä etenkin aamuisin. On rattoisaa, että se jupisee kuin juoppohullu omiaan, eikä sekään häiritse, että uutiset ja sää taitavat tulla viiden minuutin välein. Niinpä sitten tavallisessa ketjun kaupassa oli värkki, jolla pääsee kaikenlaisille kanaville. Full HD vähän yli kolmesataa. Ei paha.

Koska liike korjaa pois täysinpalvelleen laitteen digibokseineen, sanoin että tulkoon sitten joku tuomaan ja laittakoon paikalleen ja kiinni. Johtojen irrotteleminen ja kiinnittäminen lattianrajassa, ahtaissa koloissa ja huonossa valossa ei varsinaisesti houkuttele. En liioin yllättynyt yhtään, kun alan osaajiksi tiedetyt Lauri ja Jussi asensivat johto seinään ja pyörii –ilmoituksin myytyä Blu-ray –soitinta (60 euroa) lähes tunnin.

Markettiketjun myyjä sanoi että lasku tulee mukana ja on per 14 päivää netto. En ole maksanut mitään per 14 päivää netto kahteenkymmeneen vuoteen.

Kysymys on siitä, että jos lipeäisin lupauksestani enkä maksaisikaan heti, sekä myyjäliike että perintätoimisto hyötyisivät suuresti. Luottotietoni oli tietysti vilkaistu. Pikalainojen koroista on puhuttu julkisesti mutta ei tästä tällaisesta – että huono asiakas on kaupalle hyvä. Myös luottokorttiyhtiöt ja operaattorit myöntävät ilomielin ”maksuaikaa”. Silmiini ei ole osunut selvitystä lisämaksuista, joiden kerääjinä myös pankit kunnostautuvat.

Ette olisi arvanneet, että tämä kirjoitus koskee tekijänoikeutta. Satojen tuhansien eurojen korvaukset, joita Suomessa on nyt tuomittu useita piratismista, ovat teknisesti ”saamatta jäänyttä voittoa”.

Väitän, ettei saamatta jäänyt voitto ole laskettavissa eikä arvioitavissa ja että korvauksissa on joskus 100- tai tuhatkertainen virhe. ”Saamatta jäänyt voitto” on kielellisestikin puoli vuosisataa sitten vanhentunut termi. Kuka osaisi laskea yhden tai sadan kahvipaketin myymisestä saadun voiton?

Tuomioistuimet tuomitsevat korvauksia kuvitelluista voitoista. Eräs selvältä tuntuva erä on luvatta kopioidun elokuvan tai äänilevyn tai kirjan hinta. Mutta kun levy maksaa Stokkalla 29,90 ja Anttilassa 19,90 ja vähän ajan päästä löytölaatikossa 9,90 ja kolme kympillä.

Klassisen tutkimuksen mukaan säilyketölkkejä, joita myydään vain 12 samalle ostajalle, ostetaan keskimäärin 7 kappaletta, mutta kun rajoitus välillä poistetaan, keskimäärin 2 tölkkiä, ja kun rajoitus viikon kuluttua (tämä on psykologien koe) tulee taas voimaan, palataan 7 kappaleeseen.

Myyntiin pohjautuva vahingonkorvaus on monissa tapauksissa paikallaan elinkeinonharjoittajien kesken. Kun tekijänoikeusjutussa on maksajana yksityishenkilö, lähtökohdan pitäisi olla luvattomasta kopioinnista saatu hyöty. Kun yksityishenkilö jakelee suojattua aineistoa normaalilla vaihtoperiaatteella, hyötyä ei kerry lainkaan tai se on minimaalisen pieni. Vahingonkorvauksen oikea suuruusluokka ei ole 100 000, vaan 1 000 euroa, tai sata. Elinkeinotoiminnan (tai järjestyneen rikollisuuden) tavoin organisoidusta piratismista ei tässä ole puhe.

Älkää viitsikö vastata, että tekijälle kuuluu palkkio ja että tietyt teokset putoaisivat tuotannosta, ellei piratismia vastustettaisi. Juuri näin on. Olen aivan samaa mieltä.

Nyt vain sanon, että tuon ansionmenetyksen laskeminen on nykyisillä markkinoilla kovin usein mahdotonta ja että tuomioistuimet ovat innostuneet jättiläiskorvauksista, joita ei todellisuudessa saada perityksi. Ja miksi jatkuvasti metelöin tästä asiasta. Minulla on yhä vaikeasti todistettavia epäilyjä kuin jättiläiskorvausten vaatijoilla – siitä että tämän hetken oikeuskäytäntö on tekijöille haitallinen. Lisäksi se on epäoikeudenmukainen.

Veijo Meren puolesta

Ihmiset eivät koskaan toivu kirjoista, jotka ovat joutuneet lukemaan. Näitä hirveyksiä tapahtuu lukioissa. Joku – lukiolainen, otaksun – rinnasti Veikko Huovisen (Hitler, veitikka) ja Veijo Meren tavalla, jota en neuvoisi kokeilemaan ylioppilaskirjoituksissa. Hänestä Meri on mennyt mies. Hän on siis joutunut lukemaan ”Manillaköyden”, ja kirja on loukannut hänen isänmaallisia tunteitaan. Minulla vastaava pakkokirja oli Pekkasen ”Tehtaan varjossa”, enkä ole Pekkaseen sen koommin koskenut.

Veijo Meri on kova valehtelemaan, elävänä tilanteissa vielä kovempi kuin kirjoissa. Kuvaillessaan 50-luvun kirjallisuuden keinoja hän väitti, että tarkoitus on iskeä lukijaa vyön alle juuri kun hän ei osaa sellaista odottaa. Siksikin kerrontaan on siroteltava arkipäiväisyyksiä. Lukija ei arvaa vaaraa.

Tämä selitys on hyväksytty yleisesti, koska se ei pidä paikkaansa. Jos se olisi totta, lukija löisi kirjan kiinni ja kirjailijaa päähän sillä kirjalla, jos tämä sattuisi tulemaan vastaan.

Itse ärryn teoksista tyyppiä Dan Brown – Ilkka Remes. Haluaisin huutaa kirjailijalle:” Hei, herra! Kikkelinne näkyy.”

Meri on omaksunut modernistien näkymättömän musteen periaatteen, aiheesta. Tuon periaatteen mukaan mitään ei kommentoida eikä selityksiä sallita. Selittämistä saavat yrittää arvostelijat. Arvostelujen koottuja selityksiä ei julkaista juuri koskaan. Ei niitä kukaan lukisi. Kirja ”Tuhat tyhmintä mielipidettä merkittävistä kirjoista” olisi puuduttavan helppo ja nopea toimittaa. Ainoa ongelma olisi runsauden pula.

Olen joskus lukenut typerän vertauksen, että kuvataan kuin kamera. Kamerassa kuvan rajaus määrää koko estetiikan. Valokuvilla on vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Niissä kilpailevat keskenään se, mitä näytetään ja mitä jätetään näyttämättä. Lisäksi ihmisellä on kaksi silmää, mutta kameralla vain yksi.

Kamera on kyklooppi ja kykloopit olivat, kuten tunnettua, hirviöitä. Jutun kuvassa Rubensin maalaus Kronoksesta. Maalaus voisi viitata myös romaanitaiteeseen, joka syö lapsensa. Kronos tarkoittaa aikaa. Mitä parempi romaani on, sitä varmemmin se käytetään anhittomiin.

Meren kirjoitustavan syy on hänen tärkein aiheensa, elämän hirvittävyys. Myös niissä kirjoissa, joissa ei näyttäisi tapahtuvan mitään erikoisen kammottavaa, tuo perusjärkytys on tuntuvilla.

Meri ei ole sotakirjailija eikä hän ole humoristi. Hänen maailmansa on kauhea kuin köyhyyden kosteutta ja lahoa repeilleiden pinkopahvien takaa löyhkäävä tölli, kun miehet ovat lähteneet talvisotaan, ja liian moni aavistaa, ettei sieltä tulla kävellen takaisin.

Hän myös kirjailijoistamme jumalattomin. Paavo Rintalan oli kai avokristitty. Haavikko oli huonoissa väleissä Jumalan kanssa. Useimmat nuoremmat voivat sanoa Jumalasta kohteliaasti:” Kiitos. En käytä.” He ovat raittiusihmisiä. Meren kirjoissa on aina puheroolissa Piru, eikä hän tyydy istumaan aisalla.

Huovinen, joka oli hieno taiteilija, kirjoitti joskus, muun muassa Hitleristä, Stalinista ja Pietari Suuresta, piruuttaan. Outo yhteensattuma tämä sana. Härmässä oli niin uskovaista väkeä, että vänä pääsi kun tapulin näkivät. JA sitten oli niitä, jotka kävivät kirkossa piruuttaan.

Meren kaikkien onnistuneiden kirjojen nimi voisi olla ”Manillaköysi”. Ne kiristävät lukijaa niin, että ovat tulla tuhoksi. Kirjasta ei pääse irti kuin puukolla, ja silti on lukemisen jälkeen sininen, kunnes alkaa muuttua vihreäksi.

Ydinkohtaus on se ruispelto, johon on suolattu suomalaisia, ja se lihava sika, joka taitavasti syö everstin helteen pöhöttämän ruumiin. Sitä Meri ei mainitse, pidettiinkö everstistä hänen eläessään, mutta mestarisian lihaan miehet eivät koske.

Tuohon kuvaan sisältyy kirjoittajan käsitys maailmasta. Ei tule heti mieleen sanoa sitä humoristiseksi.

Ilmeinen

Tämä kirjoitus koskee äärimmäisen vaikeaa patenttioikeudellista ongelmaa. Siispä melkein pelkästään muiden kuin patenttispesialistien (joita lakimieskunnassamme lienee 10 – 20) lukema blogi on juuri oikea paikka asialle.

Patentti myönnetään keksintöön joka on uusi ja keksinnöllinen ja jolla on tekninen teho. Tekaistu sana ”keksinnöllisyys” (uppfinningshöjd, Erfindungshöhe) on englanniksi joko ”inventive step” tai ”non-obviousness”. Viimeksi mainittu esiintyy mm. USA:n patenttilaissa (35 U.S.C. 103).

Suomen laissa sanotaan:” Patentti myönnetään ainoastaan keksintöön, joka on uusi siihen verrattuna, mikä on tullut tunnetuksi ennen patenttihakemuksen tekemispäivää, ja lisäksi olennaisesti eroaa siitä.”

Lakimiesten ongelma on sanan ”uutuus” käsittäminen väärin. Myös tuomioistuimissa ajatellaan, että se tarkoittaa ”ei ennen nähty ikä kuultu”, ja sillä siisti. Valitettavasti asia on paljon vaikeampi.

Siksi tuo siteeraamani suomalaisen lakitekstin pätkä on tarkkaan ottaen järjetön. Uusi ja lisäksi eroaa olennaisesti? Luulisi, että jos keksintö on uusi, totta kai se eroaa kaikesta, mitä on tähän asti nähty maan päällä ja taivaan alla.

Tuo omituinen kohta on juuri tämä ”keksinnöllisyys” eli ”non-obviousness” – olennainen ero. Kaksi täysin samanlaista nippeliä muuttuu erilaisiksi, kun toinen maalataan. Maalattu nippeli voi olla ”uusi” verrattuna siihen toiseen, joka oli rakenteeltaan ja toiminnaltaan uusi.

Sekä suomen sana ”ilmeinen” että englannin ”obvious” on kohtalokkaan kaksimielinen. Eroa ei selvitetä suuremmissakaan sanakirjoissa. Sanasta ”olennainen” ei ilkeä edes puhua. Se oli ylikuormattu jo 2300 vuotta sitten. Taustalla on ”olemus” (essentia), joka perinteisen ajattelutavan mukaan on eri asia kuin olemassaolo (existentia).

Tämä on juristien saivartelua. Juuri tämä saivartelu maksaa usein asiakkaalle tai vastapuolelle monta miljoonaa euroa, eikä se ole vältettävissä. Tuo olennainen ero eli eroavuuden ilmeisyys tulee käytännössä vastaan jokaisessa patenttiriidassa ja niissä taas – esimerkiksi lääkepatenteissa – on silloin tällöin kysymys suunnattoman suurista rahoista.

Tästä asiasta on kirjoitettu artikkeleita myös suomeksi. Olen julkaisemassa siitä itsekin pikku tutkielman eräiden henkilöiden kanssa; tuntui hauskalta saada julkaisuluetteloonsa artikkeli, jonka kirjoittajat ovat Kemppinen, Kemppinen ja Kemppinen. Neljäs – isäni – olisi jo ollut fuskua. Kyllä hän vielä tämän asian ymmärtää, muttei hän jaksa enää pohtia sitä.

Rikosoikeuden ”todennäköiset syyt” punnitaan mm. vangitsemismenettelyssä. ”Ilmeinen” tarkoittaa jokseenkin samaa. Kahden laitteen tai vastaavan ero on ilmeinen eli todennäköisesti tuon kysymyksessä olevan alan tunteva henkilö ei olisi oivaltanut sitä, mikä johti keksintöön. Käsite on probabilistinen, todennäköisyysharkintaa. Ero on suuri.

Samaa harkintaa noudatetaan mietittäessä, oliko puukonisku tahallinen tappo vai tuottamuksellinen eli varomattomuudesta tehty huitaisu. Harkitsija pyrkii objektiivisuuteen. Se ei ratkaise, mitä tekijän mielessä liikkui, vaan mitä kenen tahansa normaalin henkilön mielessä olisi liikkunut, esimerkiksi että henki lähtee kun pistää toista ohutteräisellä veitsellä rintakehään.

”Ilmeisesti” tarkoittaa ”mahdollisesti” tai ”kenties”. Ilmeisesti nainen on raskaana eikä muuten vain lihonut. Taustalla ei ole esim. prosentteina ilmaistava todennäköisyys, vaan kyllä tai ei – henkilökohtainen arvaus. Ilmeisesti meidän olisi hankittava suurempi asunto. Ilmeisesti meidän olisi muutettava lähemmäs kaupunkia. Tämä tarkoittaa, että minusta alkaa tuntua. Asia olisi mielestäni harkitsemisen arvoinen.

Merkittävän oikeudenalan keskeinen termi on kunnioittavan käsitykseni mukaan kaksimerkityksinen ja lisäksi se määritellään ”uutuus” –sanan sellaisella merkityksellä, jota ei voi todentaa empiirsesti.

Surullinen tapaus.

Sopimattomat vitsit

Kirjoittaessani otsikolla ”SOPA, hulluus” voihkaisin alennusmyyntejä ja halusin sanoa: kirjoittamalla ei ansaitse läheskään tarpeeksi.

Tässä se on uudestaan. Kun sanoin että tekijänoikeus ei auta, sanon saman toisin sanoin: jos kirja ei mene kaupaksi, sopimuksilla ja lailla ei ole paljon käytännön merkitystä.

Voisin jatkaa näytevarastokäytännön muuttumisesta ja muusta, mutta enpä viitsi.

Sitä vastoin muistutan, että tekijänoikeustoimikunta antoi harmillisesti mietintönsä, jonka verkko-osoite on

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2012/liitteet/OKMtr2.pdf?lang=fi

Harmittelen, koska puolet asiasta eli sopimuslisenssi TV:n ja radion sekä lehdenkustantajien julkiaseman aineiston uudelleen käytöstä on erinomainen asia. Aikanaan nähdään, onko korvausmaksu erinomainen. Näin saadaan lukkojen takaa tähdellistä aineistoa.

Toinen puoli mietintöä (lain 56 g §:n muutos) on samaa kuin USA:ssa kaatunut SOPA. Tuomioistuin ”voisi määrätä oikeudenhaltijan vaatimuksesta teleoperaattoria (verkkoyhteyden tarjoajaa) estämään asiakkailtaan pääsyn tietylle verkkosivulle, jonka tarkoituksena on tekijänoikeudella suojatun aineiston saattaminen yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijan suostumusta, jollei sitä voida pitää kohtuuttomana ottaen huomioon aineistoa yleisön saataviin saattavan henkilön, välittäjän ja tekijän oikeudet. Säännöksellä voitaisiin toimikunnan arvion mukaan vähentää luvattoman verkkojakelun kielteisiä vaikutuksia oikeudenhaltijoille ja myös kuluttajille ja ohjata heitä käyttämään laillisia palveluja”. (Pyydän anteeksi huonoa kieliasua. Se on toimikunnan lomakkeesta.

Ei taida hankkeella olla etenemisen mahdollisuuksia.

Kommentoija askarruttaa, saako homoista ja muista vähemmistöistä tehdä pilaa. Ehdottomasti saa. Kiiihottaminen kansanryhmää vastaan, josta rikoslaki määrää, ei sovellu huonoonkaan vitsiin.

Syrjinnästä on voimassa tällaista (rikoslaki 11 : 11):

”Joka elinkeinotoiminnassa, ammatin harjoittamisessa, yleisönpalvelussa, virkatoiminnassa tai muussa julkisessa tehtävässä taikka julkista tilaisuutta tai yleistä kokousta järjestettäessä ilman hyväksyttävää syytä

1) ei palvele jotakuta yleisesti noudatettavilla ehdoilla,

2) kieltäytyy päästämästä jotakuta tilaisuuteen tai kokoukseen tai poistaa hänet sieltä taikka

3) asettaa jonkun ilmeisen eriarvoiseen tai muita olennaisesti huonompaan asemaan

rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden tai terveydentilan taikka uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella, on tuomittava, jollei teko ole rangaistava työsyrjintänä tai kiskonnantapaisena työsyrjintänä, syrjinnästä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”

Vitsi on muita huonompaan asemaan asettamista, mutta ellei sitä kerrota elinkeinotoiminnassa tai julkisessa tilaisuudessa, säännös ei sovellu. Tästä voi olla eri mieltäkin, mutta mielestäni syrjivät vitsit julkisessa tilaisuudessa eivät kuitenkaan ole rangaistavia. Menettely on ikään kuin kunnian loukkaamista, mutta sitä koskeva säännös ei liioin soveltuisi, jos syytteen nostaisi esimerkiksi juutalainen juutalaisvitsin johdosta – tuomarina sanoisin, että vitsi ei kohdistunut häneen, vaikka varmaan loukkasi häntä.

Haluan kirjoittaa tästä, koska en pidä yrityksistä ohjailla ihmisten käyttäytymistä pikkuasioissa. En halua nähdä sitä päivää, jolloin tulee voimaan Laki hampaiden harjaamisesta aamuin ja illoin. – Odotan milloin Niinistö tai Haavisto lausuvat ääneen sanan ”vapaus”. Kuulisin sen mielelläni.

Homoista ja kommentoijista

Pääsen vähällä kommenttien moderoinnista. Vaikka presidenttiehdokkaat ja heidän puolueensa ovat varsinaista riistamaata, valittamisen aihetta ei ole ollut. Itsestään selvästi julkaistaan myös kaikki sellaiset kommentit, joissa ollaan jyrkästikin eri mieltä kuin blogisti.

En edes tiedä, kuinka usein menen itse sopivuuden rajan yli. Harkittuani jätin kirjoituksesta pois maininnan Väyrysen vahvoista alueista lopetettavien kuntien luettelona. Tarkemmin ajatellen se on huono vitsi ja loukkaava, koska siinä ikään kuin pilkataan syrjäseutujen asukkaita.

Yhden vastenmielisen homovitsinpoistin. En julkaisi liioin väitettä nimetyn poliitikon erektioista. Mielestäni korkein oikeus on ongelmattomasti oikeassa. Makuu- ja kylpyhuone ovat yksityisyyden piiriä, vaikka henkilö olisi julkinen.

Henkilön homoseksuaalisuus sitä vastoin on mielenkiintoinen keskustelun aihe, jos asianomainen on tuonut tämän puolen itsestään julkisuuteen. Esimerkiksi Pekka Haavisto ei kukaties olisi päässyt edes ehdokkaaksi ilman parisuhdettaan. Hän on tässä mielikuvien maailmassa hiukan harmaa. Tuo piirre tekee hänestä kiinnostavan. Menneinä vuosikymmeninä tuntemani homot ovat houkutelleet aivan erilaisiin stereotypioihin, kuten naismaisuuteen tai erikoisuuden tavoitteluun. Nyt tulee mieleen, että homo- ja heteroseksuaalit ovat molemmat erikseen ja yhdessä kirjava joukko, jota on turha tyypitellä.

Se sitä vastoin kiinnostaa, että pahastisanojat eivät näytä käsittävän, miten avoimesti he paljastavat itsensä. Tässä on muuankin, joka joitakin päiviä sitten opetti minulle säätiöverotusta (jota selvitin viimeksi eduskunnan valiokunnalle asiantuntijana Aalto-yliopiston ja muiden säätiöyliopistojen yhteydessä), ja nyt kustannussopimusta (joka näyttää olevan itse WSOY:lle 1993 laatimani versio).

Tähän mennessä kukaan ei ole huomauttanut, että en tiedä mitään twiittaamisesta. Kirjoitin vain kuulemaani. En ole koskaan kokeilklut enkä perehtynyt, enkä ole liioin ollut kuukausiin Facebookissa, koska sinne tulee liikaa aineistoa, joka rasittaa tai surettaa liikaa.

Toistan itseeni soveltaen viisaan psykiatrivitsin: kun uusi potilas ilahtuu ja pirauttaa itkun sanoen, että nyt hän näkee viimeinkin saavansa hyvää hoitoa kaikkien asiantuntemattomien toheloinnin jälkeen – heitä se potilas heti ulos. Hän on luultavasti psykopaatti. Henkilö joka aloittaa kertomalla, miten kukaan muu ei ole voinut häntä auttaa, ei tokene minunkaan avustani, ja siirtyy joka tapauksessa hyvin pian taas seuraavan ammattilaisen puheille aloittaen, että Kemppinenkään ei osannut auttaa.

”Lienet sentään kuullut kustannussopimuksista”, kirjoittaa kommentoija. Miksi? – Koska hän pelkää.

Asiayhteyden kannalta tarpeettoman aggressiivisuuden tavallisin syy on pelko. Kirjoittaja ei luota itseensä.

Tässä asiassa minun ei tarvitsisi edes viitata blogini yläreunassa olevaan listaan, jota on sitäkin kummasteltu. Siitä käy ilmi, että olen tehnyt itse omissa nimissäni yli tuhat kustannussopimusta ja teettänyt tuhansia. Mallisopimuksia olen lisäksi tehnyt joitakin kymmeniä. Kommentoija näyttää ajattelevan, että ’kustannussopimus’ olisi jokin tietty asiakirja tai asiakirjamalli. Todellisuudessa se on sopimustyyppi. Aika usein se on suullinen. Normaalisopimusta ei ole saatu aikaan; kustantajat eivät halua.

Olen kirjoittanut kustannussopimuksista viimeksi pari viikkoa sitten (freelance-toimittajat) ja näiden vuosien aikana jatkuvasti. Mikä siis kiihdyttää jotkut oikomaan asiavirheitä ymmärtämättä itse asiaa? Tässä blogissa esiintyy jatkuvasti aiheellisia oikaisuja. Teen virheitä ja kirjoitan itse asioista, joita en osaa kunnolla. Mutta jos kirjoitan, että Kekkonen oli Ruotsin kuningas, miksi joku kommentoi, että luulisi Kemppisenkin tietävän, että Kekkonen oli itse asiassa Espanjan kuningas.

Olin Heka Haavikon firman tilaisuudessa. Kohtelias vieras kysyi tiesinkö, että tämän Haavikon isä, Paavo, oli ollut huomattava kirjailija. Sanoin olevani asiasta selvillä. Toinen jatkoi:” Hänen teoksen ’Talvipalatsi’ luetaan modernismin merkkiteoksiin.” Sanoin ”Se runo on talviasuttava, huokea, komerokas, ja on varustettu huone sielua varten.” ”Anteeksi kuinka”, toinen sanoi. – Hän pelkäsi. Ramppikuumetta. Grammari lähti omia aikojaan päälle.

SOPA, hulluus

Yhdysvaltain tekijänoikeutta edelleen laajentamaan tarkoitettu lakiesitys, josta käytettiin lyhennettä SOPA, (Stop Online Piracy Act), kuoli kunniattomasti. Paperin takana olleet tahot ilmoittivat julkisesti, että asia vedetään pois käsittelystä, eikä siihen palata ennen kuin tarvittava yksimielisyys on löytynyt.

Mitä tämä tarkoittaa, sitä voi arvailla. Itse tulkitsen sen tarkoittavan, että hanke kaatui. Se ei tarkoita, ettei pyrkimyksiä jatkettaisi jollain toisella tavalla.

Kirjoitin otsikkoon ”hullus”, koska myös oma kantani on joidenkin mielestä hullu. Ehkä se onkin.

Tekijänoikeuden suoja-ajan jatkuva pidentäminen on jo selvä ja vakava este. Laajennuksia tehtäessä mainitaan aina tekijöiden oikeutetut edut ja toiseksi tekijänoikeuksien mittaamaton merkitys alan teollisuudelle ja kaupalle.

Molemmat ovat selvästi oikeita perusteita. Kuitenkaan ne eivät riitä tasapuoliseen arviointiin.

Tekijänoikeuden yksi tarkoitus on vanhastaan ollut luoda kaupallisia monopoleja. Käytännössä tekijänoikeus ei auta lainkaan esimerkiksi kirjallisuutta. Viikolla Suomalaisesta Kirjakaupasta sai mitä mainioimpia, 1 – 2 vuotta sitten ilmestyneitä kirjoja rajusti alennettuun hintaan ja jopa kaksi yhden hinnalla.

Jos ihmiset eivät osta teoksia, ei tule paljon jakamistaksaan.

Toiseksi – on tapana unohtaa, että tekijänoikeus on kautta historiansa ollut poliittisen valvonnan väline. Suomen vanhassa painovapauslaissa määrättiin, että tekijät ja kirjanpainajat on sakon uhalla mainittava kirjoissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tekijänoikeus edellytti ennen rekisteri-ilmoitusta eli tekijän ilmoittamista.

Mielestäni lainsäätäjältä on kaunista käytöstä yrittää selvittää, hirtetäänkö oikea henkilö.

Neuvostoliitossa kaikki julkaisutoiminta ja kaikki tekijänoikeus oli keskitetty tarkoin organisoidulle valtion virastolle. Muistaakseni kirjaviraston nimi oli Goskomizdat. Tapasin joskus niitä heppuja. Eivät ne ainakaan kirjallisuudesta ymmärtäneet eivätkä välittäneet.

Piratismi on aatteena pahaa liioittelua. Sen ymmärtää, koska piratismin vaaroja liioitellaan järjestelmällisesti.

Todellisuudessa valtiot, tuomioistuimet ja poliisit ovat huolissaan tietoliikenteestä, eivät tiedon sisällöstä. Tekijänoikeus on toisen luokan ongelma, mutta sen varjolla voi tehdä kaikenlaista.

Väitteen mukaan arabikevään tapahtumissa kansalaisten omalla tietoliikenteellä oli suuri merkitys. Väitteen mukaan suurkaupunkien mellakoissa tilanne on sama. Viimeksi pari tuntia sitten muutaman asiantuntijat (vaikkei tällä alalla ole vielä asiantuntijoita) kertoivat uutisissa yleisölle, että presidentinvaaleissamme jatkoon pääsivät parhaat ”sosiaalisen median” käyttäjät eli Niinistö ja Haavisto.

Väite on todistamaton. En kuitenkaan pahemmin epäile sitä. Facebook mainitaan aina. Olisikohan Twitter kuitenkin vielä tärkeämpi? Twit (tweet) voi sisältään 140 merkkiä, ja kojeena on yleensä tietokone tai älypuhein. Twit ja tekstari (SMS) kytkeytyvät yhteen, mutta se merkittävä ero on twitin julkisuus. Se voi olla tekstiviesti ”kaikille”.

Luullakseni twittiin ja tekstariin ei ole tekijänoikeutta. En ole kuullut, että kukaan olisi edes puhunut sellaisesta. Ns. teoskynnys ei ylity. Lisäksi teksti ja siihen ehkä liittyvä kuva tai leike on tietoisesti lähetetty kenen tahansa luettavaksi ja katsottavaksi. Toiminta on sinänsä maksutonta. Puhelinmaksuja voi tietysti tulla, eikä netin käyttö ole sekään ilmaista. Kun viestit kuitenkin kulkevat operaattorien (Elisa, Sonera, DNA…) kautta, on loogista yrittää kuristaa lainsäädännöllä juuri operaattoreita. Ja sitä SOPA ajoi takaa. Poliitikkojen ja kauppiaiden salaliitto? Luultavasti.

Smart Mob

En uskonut Haaviston mahdollisuuksiin. Olin väärässä. Meitä väärässä olijoita lienee paljon. Kahden viikon kuluessa 45 prosenttia nyt äänestäneistä joutuu miettimään uudestaan, miten toimia toisella kierroksella.

Jos Niinistö voittaa, hänen on muistettava jatkuvasti, että ei-Niinistö joukko on suuri ja osaa toimia. En haluaisi olla kannunvalaja, mutta jos kuitenkin sanoisin jotain, mielestäni edes Niinistön voitto toisella kierroksella ei ole varma.

Lipponen ja Väyrynen poistuvat politiikan näyttämöltä. Jälkimmäisen sirontakuviota en yritä arvailla.

Vasemmisto katosi; tietysti sillä on osansa politiikassa, mutta nyt siellä tiedetään, että jäsenyyspohjalla ei enää menestytä. Itse asiassa Arhinmäki näyttää ymmärtäneen tämän täysin.

Otsikko viittaa Rheingoldin kirjaan. Wikipedian artikkelissa sanotaan ” A smart mob is a group that, contrary to the usual connotations of a mob, behaves intelligently or efficiently because of its exponentially increasing network links. This network enables people to connect to information and others, allowing a form of social coordination.

Toisin kuin väkijoukko, fiksu joukko toimii älykkäästi ja tehokkaasti eksponentiaalisesti lisääntyvien verkostolinkkiensä vuoksi. Jos viesti oli nyt ”Haavisto on hyvä mies”, viesti meni maailmalla ja johti toimintaan tehokkaammin kuin mikään hierarkkinen eli siis esimerkiksi jäsenyyteen tai muutoin kiinteään organisaatioon perustuva tieto olisi pystynyt.

Niinistön edustamaa organisaatiomallia voisi verrata kanaverkkoon tai panssariaitaan kyltteineen, kehotuksineen ja kieltoineen. Hajautetun ja muuntuvan verkoston, joka tässä tapauksessa on Haaviston ympärillä, toimintatapa muistuttaa hämmästyttävästi niitä, joita tunnetaan biologiasta.

Neuvostoliitto kaatui informaatiojärjestelmänsä puutteisiin; teräsbetonista huonosti rakennettu ei kestä ulkoilmaa enempää kuin tuon 70 vuotta. Bayes-verkko (laskennallinen biologia, bioinformatiikka jne.) sisältää satunnaismuuttujia, ja sen solmujen todennäköisyysjakauma on määritelty.

Eilinen vaalitulos oli suuri historiallinen rakennemuutos. Jos joku lukee edelle kirjoittamastani, että sosiaalinen media voitti, hän lukee väärin. Sosiaalinen media on eräs kysymyksessä olevan verkkomallin toteutustapa.

Luultavasti tämä on ymmärretty Haaviston joukoissa jo kauan sitten. Ainakin Jyrki J. Kasvi on ymmärtänyt.

Tarinalla on moraali. Itse en uskonut näkeväni mitään niin myönteistä kuin tämä vaalitulos. Olin toisin sanoen ns. realisti ja unohdin, että realistin on tavoiteltava mahdottomia.

Toisella kierroksella studiossa istuvat talouselämä ja virkamiesmäinen maailma vastassaan ehdokas, joka on jo osoittanut käsittävänsä Kahnemanin näkökulman. Raha- ja rahoitusmaailmassa taistelevat mielikuvat, kuvitelmat, pelot, vihan tunteet ja jossain määrin aatteet. (Kahneman, ”Thinking Fast and Slow”, 2011, ISBN 978-0374275631.

Nopea ajattelu (”Väyrynen on surullinen”) tukeutuu lähes automaattisiin havaintoihin ja osuu joskus oikeaan, joskus ei. Hidas ajattelu on Kahnemanin esimerkin mukaan kertolasku, esimerkiksi 27 x 14. Pupillit laajentuvat. Laskiessa ei pysty tekemään muuta. Kuuluisa vanha gorillapuku-testi oli tätä. (Koehenkilöt pantiin laskemaan, montako kertaa valkopaitaisen koripallojoukkueen pelaajat syöttävät ja jättämään mustapaitaiset huomiotta. Vain puolet koehenkilöitä huomasi, että heidän laskiessaan syöttöjä kuvaan käveli gorillapukuun pukeutunut henkilö, ja viipyi näkyvissä 9 sekuntia.)

Tässä pari ajatusta kahdesta henkilöstä ja heidän kognitiivisesta taustastaan. Ettei kenenkään tarvitsisi kysyä, olen itse ajattelussani ja harhaluuloissani Niinistön ”kauan kadoksissa ollut kaksoisveli”, mutta tässä valintatilanteessa en kannata häntä. Ketä äänestän, jää siten salaisuudeksi.

Suuri design

Todellinen Euroopan ja maailman design-pääkaupunki on Cambrdige eikä esimerkiksi Helsinki. Stephen Hawkingin ja Leonard Mlodinowin ”The Grand Design” (2010, 208 sivua, ISBN 0553805371) on kuohuttava kirja. Sen löytää Helsingin kirjakaupasta (7,90).

Kirja tarvitsee hiukan mainostamista, koska vielä otettuaan sen käteensä sen voi arvioida usealla tavalla väärin.

Kirjassa käsitellään seikkaperäisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana paljon esillä ollutta kysymystä Jumalan ja luonnontieteen suhteesta. Luultavasti ainakaan kukaan tämän tekstin lukijoista ei kuvittele, että tiede pystyisi ratkaisemaan kysymyksen Jumalan olemassaolosta. Hawking esittelee kantansa, joka on lopputulokseltaan sama kuin Dawkinsin: tiede näyttäisi osoittavan, ettei ”Jumala” ole tarpeellinen eikä siis ainakaan välttämätön ajatus.

Katolisen kirkon edustajat ovat väärässä. Sen piirissä uusimman kosmologian havaintoja ja ainakin toistaiseksi hypoteettista M-teoriaa on kuvailtu jumalan vastustajien hätääntyneeksi yritykseksi torjua tieteellisistä havainnoista väkisin ja voimalla esiin tunkeutuva ”ensimmäinen liikuttaja” eli maan ja taivaan luoja eli Jumala.

Ehkä toisin kuin kustantaja ja kukaties toisin kuin kirjoittajat ovat ajatelleet, tämä ei ole kirjan tärkein osa. Vastaukset kysymykseen, mitä oli ennen maailmankaikkeuden syntyä eli alkuräjähdystä, ovat elegantteja ja vakuuttavia, mutta ei kirjan anti pääty siihen. Luulen että muutaman vuosikymmenen kuluttua vastaukset kuitenkin ovat erilaisia. En luule että lopputulos muuttuisi.

Kirjan hienoin ominaisuus ja syy, jonka vuoksi jokaisen, jolla ei ole vähintään yliopiston laudaturia teoreettisesta fysiikasta, on luettava se, on peruskäsitteiden muuttuminen. Tässä on todellinen, arkielämään ja ajan puutteeseen mahtuva tilaisuus saada jonkinlainen kuva aivan uusista, monin kohdin täysin mullistavista havainnoista.

Kirja on kirjoitettu hyvin. Kaikesta kansanomaistamisesta huolimatta keskittymistä vaativa teksti on katkottu sopivilla puujalkavitseillä. Käytännössä sen lukee päivässä. Minulta meni kaksi, kun oli kaikkea muutakin puuhaa.

Biologia lähitieteineen on perin pohjin toista kuin noin 15 – 20 vuotta sitten. Jopa ennen eläintieteeksi nimitetty biologian osa on paljastanut, ettemme todellisuudessa tiedä juuri mitään eläimistä. Suurin osa biomassaa on syvissä merissä, joita ei ole oikeastaan tutkittu lainkaan. Tarkoitan mm. arkkibakteereja (archaea) ja virusten ongelmaa – elämää vai kemiaa.

Fysiikassa tilanne on sama. Etenkin Feynmanin vuosikymmeniä sitten esittämät hypoteesit on todettu kokeellisesti ja havainnoin oikeiksi. Huvittavin on tosi väite, että maailmankaikkeuksia voi olla olemassa suunnaton määrä ja että niillä voi olla lähes loputon määrä historioita. Puhe on siis maailmankaikkeuksista, ei linnunradoista tai aurinkokunnista. Maailma on syntynyt ilman Jumalia yhden, kaksi tai ehkä biljoona kertaa tai samanaikaisesti miljoona kertaa, ja tietysti aina erilaisena. Luonnollisesti suuri osa maailmankaikkeuksista on epävakaita.

Ehkä vielä tärkeämpi on biologian (neurotieteen) tunkeutuminen fysiikkaan. Todellisuutta ei ole olemassa. Kaikki mistä meillä ihmisillä on ja voi olla tietoa on aivojemme mallintamaa. Missä määrin nuo mallit ovat oikean suuntaisia, sitä emme kai saa koskaan tietää. Newtonin tyyppinen maailma, jossa mielestämme elämme, on yhtä välillinen (aivojen prosessoima) kuin kvanttimaailma, jonka omituisilla lainalaisuuksilla on merkitystä vasta atomia pienemmässä mittakaavassa).

Kirjassa ei ole matematiikkaa. Hyvä. En pystyisi seuraamaan sitä. Olen yrittänyt. Kirjassa ei ole varmuuksia. Suhteellisuusteoriaan (yleiseen) jo tehdyt muutokset selitetään. Kirjoittajien mukaan Suurta Yhtenäisteoriaa ei ehkä ole eikä tule, mutta myös 11-ulotteisen maaimankaikkeuden M-teoria joko vie ymmärrystämme eteenpäin tai sitten ei. Hawking tuntuu kallistuvan sen puoltajaksi, mutta viisaita henkilöitä on myös sitä vastaan.

Ihmettelen ellei kirja tule suomeksi ja menesty. Ka niin – jos joku väittää, että olemassaolon arvoitukset on tässä ratkaistu, älkää uskoko. Parhaat vastaukset ovat kysymyksiä, kuten tässäkin.

Ajatuksia persekärpäsistä

Harva kunnioitti Urho Kekkosta. Juuri kukaan ei rakastanut häntä, eivät edes perheenjäsenet. Ihastelijoita ja ihailijoita ja otsikossa tarkoitettuja kärpäsiä oli mustana pilvenä. Yksi näistä oli etevä herra Väyrynen (josta tuli tohtori).

Olen miettinyt 38 vuotta, miksi Stalinia rakastettiin. Lenin on niin kuivakiskoinen mies, että jos Krupskaja olisi saanut päättää, hän olisi varmaan joutunut majailemaan yöt olohuoneen sohvalla.

Linjojen välissä ei kenenkään maalla kuolevat haavoittuneet huusivat tuskissaan äitiä tai Jeesusta, venäläiset Stalinia. Olen yrittänyt selittää tätä itselleni venäläisten myyttisellä käsityksellä hallitsijasta. ”Isänen” oli myös vähänläntä ja kaikissa töissään ja toimissaan taitamaton Nikolai II ja hänen edeltäjänsä.

Luulen ettei selitykseni osu oikeaan. Stalinia rakastettiin. En muista lukeneeni enkä kuulleeni, että haavoittuneet olisivat huutaneet Hitleriä – hänen nimensä oli huulilla, kunnes huutajaan osui.

Vastaavasti en osaa selittää, miksi Paavo Väyrynen on vastenmielinen henkilö. Puhun tietysti yleisön jäsenenä. En lukeudu hänen tuttaviinsa, enkä pidä sitä menetyksenä. Jälleen hän on värjännyt sekä hiuksensa että mielipiteensä. Hän on ryhtynyt hauskaksi, koska hän tarvitsee Soinin äänestäjät, ja tulee saamaan heidät.

Kekkosella oli karismaa. Hänen kanssaan olen ollut samassa huoneessa jopa kahden ja tuntenut, miten karvat nousivat pystyyn käsivarsissa. Se ei ollut staattista sähköä. Olen tuntenut muutamia naisia, jotka olivat tekemisissä Mannerheimin kanssa. Vaikka puhe on arvostelukykyisistä ihmisistä, suhtautuminen oli juuri sama kuin nuorisolla idoleihinsa. Alushousujaan en tosin ole kuullut kenenkään viskoneen.

Toisin kuin Sanomalehden etevä blogisti (U. Hämäläinen), joka kuuluu kirjoittaneen ansiokkaasti Kekkosen ajan myöhäisvaiheesta, muistan ajan ennen Kekkosta ja sen syvän vastenmielisyyden, jota merkittävä osa väestöä, myös Pohjanmaan maalaisliittolaisia, tunsi häntä kohtaan. Tietoisesti tai tiedostamatta hänet rinnastettiin niihin satelliittivaltioiden poliitikkoihin (tyyppiä Ulbricht), jotka olivat kiirehtineet valloittajan lakeijoiksi. Noottikriisi 1961 muutti kaiken. Suomalaiset ja jopa pohjalaiset tulivat sankoin joukoin siihen tulokseen, että Kekkosen henkilökohtainen etu, jota hänen tiedettiin ajavan, osui yksiin koko kansan edun kanssa. Nähdäkseni voimme nyt sanoa tietävämme, että tämä tulkinta oli oikea ja kestävä.

Suurilla tyranneilla on alttius nimetä rääpäleitä aseenkantajikseen. He tietävät, että pahimmat murhamiehet vaanivat lähimpänä. Väyrynen, joka on poikkeuksellisen älykäs ja maanisen tarmokas, lienee osoittautunut vaarattomaksi hyvin varhain, koska Kekkonen suosi häntä, toisin kuin esimerkiksi Johannes Virolaista, joka osasi olla kiusallisen rehellinen ja oli siksi vähemmän sopiva.

Väyrynen on nyt tehnyt kaikkien aikojen kampanjan. Noinko hän menee toiselle kierrokselle ja saa sitten Niinistöä vastaan 49,5 prosenttia äänistä? Voi hän voittaakin. Tuota ”yhtyvien astioiden” mekanismia en osaa selittää. Miksi yhä useammin henkilövaalit menevät niin täpäriksi? Epäilen että ilmiö on puhtaasti tilastomatemaattinen eli normaalijakauma kahdella muuttujalla. Se merkitsisi, että äänestäjille on todellisuudessa samantekevää, ketä he äänestävät mielikuvansa vallassa. Kun vaaleihin asti pääsevän täytyy olla täysjärkisen kirjoissa ja sisäsiisti, tämä tulkinta ei ole mahdoton. Demokratian ja populismin äkkivyöryt jäävät johonkin 35:en – 30:en prosenttiin.

Miksi ei Haavisto? Koska häntä on helpompi kannattaa kuin äänestää. Se on paha vika, kun kysymyksessä on noin pätevä henkilö.

Outoa ettei Mauno Koiviston puhetapaa vieläkään ymmärretä. Luonnollisesti hän käsittää, ettei perustuslain muuttaminen voi onnistua. Kun hänellä on selvää kirjallista kykyä, hän haluaa sanoa oikean sanan oikealla ajalla. Hänen asioihin puuttumisensa oli suunnattu joukolle EOS, ei osaa sanoa. Lipponen otti pallon lennosta kiinni ja sanoi, että Suomi on ”länteen asemoitunut” eli länsimaa. Väyrysen ja Niinistön kumpaisenkin leuka loksahti. Ja puhe hallituksen muodostamisen aforismi Perussuomalaisista.

Oli miten oli: tekeillä on poliittinen virkanimitys. Se siitä.

Tuomittava kirjoitus

Tartun kommentteihin. Minun ikkunani on toisessa kerroksessa elokuvateatterin päällä. Siinä vaiheessa sinne jäi väljät tilat. Kylälle oli valistunut parempia taloja ja ihmiset olivat alkaneet rakentaa itselleen mieleisiä pientaloja.

Kuvien tarina näkyy nyt. Kokonaisuus oli maalaiskuntaan suorastaan komea. Rähjäiset kuvat on otettu ainakin viisi vuotta sen jälkeen, kun kuolinpesä oli jaettu eikä noilla sijoilla, joille äidinisäni muutti 1924, ollut enää sukua. Talon osti Säästöpankki ja lunasti kunta, joka laski sen rappiolle ja purki. Purkamisesta on serkkuni ottama video. Viimeisenä putoaa elokuvateatterin mainos. Samassa teatterissa oli ensiesitetty ”Talvisota” ja kai ”Pohjanmaa”.

Taloudellinen selitys on varuskunta. Se sensaatiomainen päähänpisto, että äidinisäni perusti 30-luvulla kirjakaupan ja tuo elokuvateatteri valui sitten hänen käsiinsä yhden omistajista kaaduttua (”Talvisodassa” kerrotuin tavoin – Yrjö Haavisto), selittyy Ilmasotakoululla, josta riitti asiakkaita.

Äidin isäni (”Nurmi itte”) kaikki neljä tytärtä, äitini siis yhtenä, valikoivat puolison varuskunnasta ja, rohkenen sanoa, valikoivat hyvin. Kamppisen Esko, minun muistojeni alkaessa au-lennonopettaja, piirusti vanhoilla päivillään kokeneena rakennusmestarina Lillbackalle Passiin yhä uusia hehtaarihalleja. Tätini Helmi (äännetään Helemi) vielä elää. Hän oli suuren perheen äiti ja todellinen naiskoomikko, jota kuunnellessa oli helpostikin nauraa itsensä tärviölle. Voi rakas! (Kauhavalainen, naiselle sopiva tapa osoittaa hämmästystä.)

Lauttamuksen raitilta ei ole hallussani hyviä valokuvia. Päätellen muistamistani isojen miesten kameroista – suosikkimerkki Ljubitel eli nevostolainen jäljitelmä Yaschikasta, joka oli kopioitu Rolleiflexistä –niitä kuvia kyllä on. Niistä ei kuitenkaan varmaan ilmene itse asia.

Vartuimmenäet hirvittävän isoina lapsilaumoina ja enimmäkseen pahuutemme vallassa. Itsestään selvästi kaivelimme roinaa Luumyllyllä, seikkailimme rautasillalla, pelasimme jokirannassa ja karkasimme joskus Matsompille tai Hopiavuoreen eli siis metsään. Oudot järjestöt, eli tädeilleni ja enoilleni nuorisoseura ja meille partio, rakensivat erilaisia yhteyksiä. Vaikka ainakin serkkujani ja minua haettiin joskus kepin kanssa perunannostoon Pukkilassa ja Kettulassa oleville pelloille, olemisemme oli vapaata ja holtitonta. Joskus tuli tukkapöllyä ja tietysti meille soiluttiin, mutta opimme kaiken tarpeellisen vaivattomasti ja oman muistini mukaan kaikista tuli kunnon ihmisiä tähän tasavaltaan.

Surin vuosia omana syntinäni yhteyksin katkeilemista – nyt paikkakunta on minulle outo eikä siellä ole liiemmin tuttujakaan. Sitten tajusin, että tämäkin synnintunto sisälsi liiallisen annoksen itsekeskeisyyttä. Samaan aikaan samoin tapahtui kaikille. Maaseudulla ei ollut työtä eikä tilaisuuksia monille. Luokkatovereistani tuli matematiikan maistereita eri puolille maata, everstiluutnantteja tai toimiupseereita. Muista kavereista tuli silmiinpistävän paljon ihmisiä palvelualoille.

Luin määrättömästi Veijo Meren esseitä, kun ne ovat niin hyviä. Veijo kuvailee 50-luvun kirjallisuutta aatteiden, kommenttien ja selitysten varomisena ja tapana hakea aineistoa tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä. Näin juuri on. Verrattuna edellispolven elvistelyyn proosan modernismissa ei ollut mitään ”hienoa”.

Me elimme tuon saman modernismin. Jopa opettajalla koulussa saattoi olla puujalka muistona Suomen suurentamisesta, papit känisivät tutulla äänellä virkansa edellyttämiä juttuja, kommunistit marssivat vappuna ja mieskuoro lauloi matkustajakodin (ent. lottaravintola) portailla. Meille pojille Kalle-Kustaa Korkki oli suurempi sankari kuin Mannerheim ja tytöt tirskuivat ja lukivat Viikonloppua ja sitten Ajan säveltä, joka tapauksessa pussailujuttuja.

Se oli pienten ihmisten pienten ajatusten aikaa. Huimimmat visioit tarjosi Valitut Palat. Eksotiikkaa edustivat Tarzan-filmit elokuvateatterissa. Kovin monen sukulaisia oli ollut sotien välisenä aikana Amerikassa, ja he kertoivat, että rahansa voi juoda myös Seinäjoella, mikä onkin totinen totuus.

Meistä ei ole kirjoitettu kirjoja eikä tehty elokuvia, koska meissä ei ollut erikoisempaa kuvaamista. Ei taida olla vieläkään. Viattomia emme olleet, ja kaikki lapsetkin tiesivät, miten kalpaten oli ollut käydä edellisellä vuosikymmenillä. Jopa Saksan jääkärit, joita kylillä riitti, ajoivat heinähäkkejä ja myllykuormia aivan nöyrästi Elettiin ongelmattomuuden aikaa. Maailma muodostui tarkkojen havaintojen perusteella melkein pelkistä päälauseista.

Etkö sinä ole talosi?

Harvalla on kai esittää tällaista kaksoisomaakuvaa. Sen otti vuonna 1998 ystäväni Komulainen. Vuosi vuodelta tulos on näköisempi.

Synnyin tuolla yläkerrassa, kotona. Ikkunoista katselin varpailleni nousten hevosia, humalaisia ja varpusia. Kyllä autojakin meni, muutama päivässä. Oltiin pitäjän keskustassa, joka ei ollut kirkonkylä vaan asemanseutu, tunnettu nimellä Lauttamus, joka mielestäni viittaa vanhaan joen ylityspaikkaan. Se oli myös lähes 100-vuotiaaksi eläneen naapurin sukunimi. Ja seudulla yleinen nimi oli myös Uitto. Naapurin vanhuksesta, joka lykki kahden kepin varassa tasatahtia, käytettiin molempia. Pohjanmaalla nimistä ei oltu nuukia.

Ihmettelen niitä selityksiä, että Kauhavakin liittyisi nimenä joen kauhan muotoon. En jaksa uskoa, että varhaiset kulkijat osasivat ajatella karttakuvioita, kun karttoja ei ollut koskaan nähty, ja pelkkä ajatuskin olisi ollut luonnonvastainen.

Maanjakokarttoja kyllä oli jo 1700-luvun lopusta. Niitä löytyy netistä, helposti hakukoneella sanalla ”isojako”. En väsy ihailemiseen. Väritys ja kirjainten muodot hivelevät silmää.

Ihmisestä talonaan kirjoitti satuttavasti Gaston Bachelard monia vuosikymmeniä sitten (engl. The Poetics of Space). Suomen kielellä tunnetuimmat ovat Kailaan talo, joka nous’ yhdessä yössä, ja Jylhän Autio talo. Jylhä on toteuttanut ajatuksen kauniisti, mutta kääntää runon lopussa ylikriittisen mielipiteeni mukaan suotta isänmaahan. Lukija on jo huomannut, että jo roihuava talo, jossa ennen helisi kannel, hyrisi rukki, on sangen vertauskuvallinen.

Ernst Curtius ansaitsi ikuisen maineen 1948 julkaistulla teoksellaan eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja latinankielisestä keskiajasta. Paremmin kuin itse Auerbach hän poimii ”trooppeja” ja näyttää, miten ne kulkeutuvat antiikista keskiaikaan. Lukija oppii, että vaikkapa Disneyn ”Fantasian” luontojakso (pastoraalisinfonia) on tarkka toisinto siitä, mitä ihmiset ovat lähes kolme tuhatta vuotta pitäneet kauniina. On soliseva puro, oikealta ylhäältä vasemmalle alas. On lehteviä puita, vilpasta varjoa, lintuja jne. Muurahaisia ei ole.

Kirjallisuus ei kuvaa todellisuutta, vaan kirjallisuutta. Suomen luonto nähtiin hirvittävinä ryteikköinä, kunnes Saksassa alettiin kirjoitella nummista ja varovasti metsistäkin ja muutamat maalarit alkoivat etenkin Düsseldorfissa sommitella erämaanäkyjä. Saksalainen metsämaisema tuli suomalaiseenkin taiteeseen vain hiukan muunneltuna (pyökkipuista mäntyjä jne.) Antiikin runoilijat käyttivät seisovia epiteettejä. Seudulle tai paikalle vakiintui joukko määreitä. Alpit olivat ”luotaantyöntäviä” (inhospitalis). Se historian vaihe on tiedossa ja kirjattu, kun joku tuli sellaisiin tuumiin, että katseleehan noita.

Meillä vielä Pentti Haanpää kuvasi omiin outouden tunteisiinsa vajonneena muun muassa Saariselän tuntureita, jotka kauan ennen häntä Jakob Fellman mainitsee ohimennen ”satalakisena Luirotunturina” lähinnä kulkuesteenä. Tuntureita alettiin ihailla, maalata ja valokuvat minun muistini aikana; poikkeuksia oli (Paulaharju, ehkä K.M. Wallenius), mutta vähän.

Kauneus ei ole katsojan silmässä. Se on katsojan isän ja tämän edeltäjien silmissä.

Oma kotitaloni, jonka tilat, loukot, äänet ja hajut ovat osa minua ja ainesta, josta uneni on kehrätty, on purettu. Kuvassa oleva rakennus oli vanha ja puinen, vuonna 1938 valmistuneen kivitalon kanssa sointuakseen puuvuorauksen päälle rapattu. Perheeni muutti toiseen kivipäähän, toiselle puolelle rakennuksia, vuonna 1948. Sieltä vapautui muutamalle oppikoulun opettajalle vuokrattuna olleita tiloja. Niinpä varhaisiin muistikuviini on rakennettu sosiaalinen nousu. Käsitän että kun viimeisenä sotakeväänä ylioppilaaksi kirjoittanut isäni palasi hyvin ripeiden opintojensa jälkeen Helsingistä, miestäkin tuli huomattava perhe paikkakunnalla. Olihan se kuulkaa hienoa, että isä oli ihan hovioikeuden auskultantti. Lapuan tuomiokunnassa hankittu varatuomarin arvo olikin sitten pettymys, jonka kruunasi aikoinaan kaikkien mielestä kummallinen laamannin titteli (joka on nyt lakannut olemasta kummallinen).

Tuskin olisin koskaan lukenut ja kirjoittanut mitään, ellei talossamme olisi ollut ullakkoa ja kellaria. Kirjoitus asuu ullakolla sahapurujen tuoksussa, tarve, voima ja pelko kellarissa, salaperäisyyttään kohahtelevien putkien hämärässä.

Vielä lorisee

Helsingin kaupungin pitäisi kilpailuttaa taidegalleriahanke.

Olen hyvilläni ja huvittunut, etteivät likikään kaikki lukijat ole vieläkään oppineet halpahintaista kikkaa. Ensin kirjoitetaan ärjähdellen jotain päällekäyvää. Seuraavana päivänä esitetään aitoja perusteluja.

Jotkut rientävät erehtymättömän varmasti vastaamaan asian vierestä. Ehkä hiukan epäreilua, mutta saanhan tässä itsekin kynsilleni vähän väliä, ja mikä pahinta syystä.

Olen itsekin kulkenut museoita koko ikäni ja pidän niistä. En ole tietämätön kuvataiteesta. Joitakin vuosia sitten istuin kuvataideakatemian hallituksessa. Peggy Guggenheim oli mielestäni yksi kaikkien aikojen taiteen ostajista, ja kokoelmaan sisältyy monia omia suosikkejani, kuten Braque ja Magritte, vaikka kaikkein uusin taide herättää eniten uteliaisuuttani. Kaikkein lähimpänä sydäntäni taitaa kyllä olla Sienan trecento tai tiukan paikan tullen Firenzen (Fra Angelic, Cimabue).

Mahdollisuus saada Guggenheimin kokoelmaan kuuluvia teoksia tänne tuntuu hurjalta – melkein kuin MoMa (N.Y.)

Kenkä puristaa hankkeen rakenteesta. Se vähä, mitä yleisölle on toistaiseksi kerrottu, herättää paljon epäilyjä. Pahin epäily on se, että rahoituksen lisäksi riski näyttäisi siirtyvän kokonaisuudessaan suomalaiselle osapuolelle. Suomalaisten taas pelkään riehaantuneen unohtamaan, että taidelaitokset ovat lähes poikkeuksetta kannattamattomia rahanreikiä, paitsi ehkä Guggenheimille.

Olin kyllin hävytön kytkeäkseni eilen yhteen risteilijäonnettomuuden ja museohankkeen; Titanicin mukana menehtyi Peggy Guggenheimin (kuva) isä.

Kilpailuoikeuden perusidea ei ole olettamus kilpailun autuaallisuudesta sinänsä. Sitä ei pidetä liioin yllä toimivien markkinoiden tavoittamiseksi. Kansantaloustieteen perusteiden mukaan markkinat pyrkivät kohti siedettävää tasapainoa omia aikojaan. On myös väitetty, ettei julkisen vallan sekaantuminen markkinoiden toimintaan olisi aina edes onnellista.

Nähdäkseni ydin on kysymys riskistä.

Kun joku sai käytännön yksinoikeuden eli monopolin myydä valtiolle kirjoituskoneita (näin asiat olivat kerran), hintaa ja laatua koskevat riskit olivat ostajalla eli valtiolla, ja myyjällä ei mitään. Sen kuin valmisti tai toi maahan koneita ja muisti nostaa välillä hintaa.

Kuuluisin tarina kilpailuttamisesta on Yhdysvalloista. Suuryhtiö joka toimitti keskeisiä komponentteja puhelinkeskuksiin, onnistui pitämään koko teollisuutta vankinaan vuosikymmeniä. Amerikkalaisetkin oppivat. Vanhan Sherman Actin perusteella jopa tietotekniikan avainkeksinnöt, kuten transistori ja sitten integroitu mikropiiri on pakon edessä lisensoitu halvalla halukkaille. Tosin siinä on ollut Pentagon mukana painostamassa. Lukittu SIM on toinen tuttu esimerkki.

Ilmiön nimi on lock-in. Sopiiko tämä taidemuseoon? En ole alkuunkaan varma, mutta neuvoisin miettimään, ottaen huomioon järjestelyn erikoislaatuiset ehdot. Viittaisin myös lakiin julkisista hankinnoista (30.3.2007/348) – tässä tehdään eräänlaista pitkäaikaista vuokra- ja palelusopimusta, eikä taideteosten näytteillä pitäminen (tekijänoikeus) vaikuttane asiaan ratkaisevasti. Kommentoija huomautti, että myös Gugggenheim on säätiö, joka ei saa tavoitella voittoa. Asia ei ole noin yksikertainen. Säätiö voi harjoittaa elinkeinotoimintaa. Verotus on kysymys ja voitonjako toinen – voittoa ei voi jakaa. Meillä taitaa olla pari miestä juuri nyt käräjäoikeudessa säätiöoikeudellisista ongelmista.

Vielä ilmainen lainopillinen neuvo. Gallen-Kallela-Siren sanoi, ettei hän ole esteellinen, koska hän ei osallistu päätöksentekoon eräässä hallituksessa. Esteellinen on kumminkin myös se, joka voi saada erityistä hyötyä ratkaisusta. Virkamiehen esteellisyyden voi aiheuttaa myös maksullisena asiantuntijana toimiminen asia muussa vaiheessa. Tämä tiedoksi myös Helsingin kaupungin lakimiehille.

Kylläpä kusettaa

Vain muutama viikko sitten yllätyin loistoristeilyjen määrästä. Vähällä haeskelulla verkosta kääntyi esiin paikka, johon oli listattu suunnilleen kaikki.

Olin utelias tietämään, mitä maksaisi maailmanympärimatka. Hampurista nimittäin pääsisi ja sinne takaisin.

En ole lähdössä. Jos risteilyvimma silti iskee, käyn Keravalla. Junanvaihto Pasilassa. Se eksotiikasta.

Loistoristeily kestäisi 144 päivää ja hintakin oli ilmoitettu – hyvän perheauton hinta. Vähällä vaivalla ja suurella onnella tulin tajuamaan, että risteilyn liiketoiminta-ajatus on selkeä. Kaikki maksaa, koko ajan. Valinnan varaa ei ole. Toivosta rikas sankarimatkailija saanee varata ainakin toisen mokoman taskurahaa. Ellei ole tuollaista 50 tuhatta euroa ylimääräistä, joutuu tyytymään henkiseen haaksirikkoon, joka onnistuukin usein yrittämättä.

Guggenheim-museo on oman, mihinkään tosiasioihin perustumattoman arvaukseni mukaan kusetusta. Saisimme ilon maksaa tyhjästä eli ns. brändistä. Saisimme rakentaa omalla kustannuksellamme tyhjän taidemuseon, koska diiliin ei kuulu tauluja.

Katsoin kerran vahingossa neljä minuuttia ”Diili” –nimistä ohjelmaa ja arvelin, että Harkimo testasi siinä näitä nykyaikaisia vapaaehtoisia itsensä munaajia liikemiehen taidoista.

Noin olemattoman tiedon perusteella esitän julkisesti arvelun, että Guggenheim-hankkeen edistäjien ja siihen myönteisesti suhtautuvien kaupunginvaltuutettujen olisi turha pyrkiä ”Diiliin”. Harkimo ei suostuisi keskustelemaan heidän kanssaan, ei edes sanomaan ilmaiseksi kädestä päivää.

Harkimo itse edustaa maailmaa, joka on minulle vieras. En tunne häntä. Arvostan häntä. Tyhjäpäinen mies ei onnistu purjehtimaan yksin maapallon ympäri. Ei sellaista osaamista ja sitkeyttä voi olla ihailematta.

Suomi-brändi oli jo emäkusetus. Jos asiaa pohtinut, Jorma Ollilan opastama joukko olisi kysynyt minulta, olisin neuvonut aloittamaan talvisodan ja järjestämään, että Paavo Nurmi maksaa Suomen velat.

Maabrändin rakentaminen on haihattelua. Itse sana on uuskieltä. Ennen puhuttiin matkailun edistämisestä. Oli konttorikin, matkailun edistämiskeskus. Painettiin julisteita ja tapiseerattiin niillä seiniä. Minkä verran siitä oli hyötyä, sitä en tiedä.

Edes Nokia ei ole rakentanut brändiä, van puhelimia. Tuo sana, joka tarkoittaa oikeastaan tavaramerkkiä, on laajentunut kauppatieteissä tolkuttomasti, ja tarkoittaa liitännäisarvoa. Minun brändini on nimeni. Voisin myydäkin sen, mutta kuka ostaisi?

Lisäksi olen seuraillut pitkään valtion ja kuntien pyrkimyksiä harjoittaa liiketoimintaa. Siitä ei yleensä ole seurannut hyvää. Jos jokin laitos on toiminut kiitettävästi, se on myyty halvalla ensimmäiselle vastaantulijalle.

Kauppatieteissä käytetään termiä ”goodwill” (liikearvo). Yritykselle kertyy tai jää kertymättä hyvää mainetta. Goodwilliä on kerättävä jatkuvasti. Mutta taikurin hatusta sitä ei löydy. Otava on pikkuruinen yritys, jolla on suuri good-will. Asianajotoimiston liikearvo on sen asiakaskunta.

Miksi blogisti raivoaa kiiteltyään hiljan imelästi musiikkitaloa ja viimeksi tänään harmiteltuaan, että koko kevät on loppuunmyyty? – Siksi että Guggenheim-museo on selvä liikeyritys, jota perustellaan voiton tavoittelulla. Musiikkitalot, oopperat ja etenkin kirjastot ovat pelkkiä rahanreikiä, joita eräät kummalliset henkilöt, kuten tämä blogisti, pitävät hyvin tärkeinä.

Ja lisäksi olen kuullut, että tuossa kolmen tunnin junamatkan päässä on kilpaileva yritys, jonka nimi on jostain syystä Talvipalatsi. L’eremitage tarkoittaisi kyllä erakkomajaa, mutta ei siellä kuulemma yksinäistä ole.

Ratkaisu # 1

On ratkaistu olemassaolon arvoitus. Valitettavasti selitykseen menee kaksi sivua.

Nämä näppäimistön hauskat merkit ovat muuten ehkä peräisin englantilaisesta torikauppakäytännöstä. Amerikkaan toden teolla tultuani olin ihmeissäni, kun johonkin firmaan puhelimella soitettuani sieltä sanottiin ”press pound”. En onnistunut arvaamaan, että brittien ”hash” eli merkki #, suomeksi kai tavallisimmin ”risu”, on amerikaksi ”pound”. Briteissä @ eli ”at” tarkoitti suunnilleen samaa kuin suomessa joskus à. Lyijykyniä 2 à 1, pencils 2 @ 1 eli kaksi kappaletta yhdellä [eurolla].

Ajatus kulkee suunnilleen näin. Juristit alkoivat pari – kolmekymmentä vuotta sitten ajatella, että ”oikea ratkaisu” ei ole ainoa oikea ratkaisu. Oivallus taisi olla käytännöllinen ja pohjaltaan aika arkinen. On tapauksia, joissa sekä rangaistukseen tuomitseminen että syytteen hylkääminen ovat ”oikeita” ratkaisuja. Juttu on niin hankalalla tavalla kiero, että kaksi keskenään ristiriitaista ratkaisua ovat kumpikin erikseen täysi puolustettavissa ja siten hyväksyttävissä.

Nykyisin kai jo tiedekunnan sisäänpääsykokeessa on osattava ilmoittaa, että hovioikeuden äänin 2 – 1 ratkaisemassa jutussa tuo yksi ei ole välttämättä väärässä. Joissakin jutuissa on niin monia pelkästään arvioitavissa olevia seikkoja, että myös tiukasta samaa ja yhtenäistä kulttuuria edustavat ratkaisijat voivat hyvinkin painottaa niitä eri tavoin ja päätyä eri tuloksiin.

Tämä on alkeita eikä siitä pidä innostua erikoisemmin. Riittää kunhan ei sano ”mielipide-eroksi” sitä että kaksi jäsentä tuomitsee 4 kuukautta ehdollista ja yksi tuomitsisi 5 kuukautta.

Ei sekään ole mielipide-ero, että yksi painottaa enemmän auton (otaksuttua) kestävyyttä ja toinen mukavuutta. Ehkäpä toinen on köyhä ja toinen raihnainen.

Ajatus koskee yhteiskunnan, talouden ja politiikan ymmärtämistä. Jokainen käsittää, ettei näissä asioissa todellakaan voida esittää enempää kuin perusteluja, jotka sitten saattavat olla hyvän tai huonon tuntuisia. Onko kuntauudistukseen ryhdyttävä?

Perusteluja on suuntaan ja toiseen ja ajatellun muutoksen suuruuskin on aivan auki.

Tulee kuitenkin mieleen muistuttaa, että eksakteimmissakin tieteissä kuten fysiikassa riippumattomien ja varmojen totuuksien aika on jo ohi. Emme tiedä edes jälkikäteen, mikä oli totta.

Viittaan tällä etenkin M-teoriaan, joka siis ei ole teoria. Sen taustalla on Feynmanin jo aika kauan sitten esittämä ajatus, ettei maailmankaikkeus ehkä ole olemassa itsenäisesti ja riippumattomasti, eikä sillä ole yhtä historiaa – esimerkiksi alkuräjähdys – vaan kaikki mahdolliset historiat.

Aivot rakentavat mallin havainnoista ja prosessoivat niitä järjellä. Olemme riippuvaisia tästä, mutta oikeastaan kysymyksessä on vain malli, ei absoluuttinen totuus. On mahdollista ja kukaties todistettavissa, että jokin fysikaalinen asiaintila, vaikkapa tähtitieteellinen ilmiö, on kuvattavissa täsmällisesti myös toisella, kolmannella, usealla aivan erilaisella tavalla. Vaikka ne poikkeaisivat pahasti toisistaan, ne voivat olla kaikki oikeita.

Kuten tiedetään, eräät kvanttimekaniikan havaitsemat säännönmukaisuudet ovat ”järjenvastaisia” eikä edes sitä ole helppo kuvitella, että aine on toisaalta hiukkasia, toisaalta aaltoliikettä.

Kun talous murenee käsiimme ja Euroopan politiikka rytisee niskaamme ja valitsemamme poliittiset toimihenkilöt tuntuvat puhuvan enimmäkseen pötyä koko porukka, voisiko olla niin, että olemme parhaan tai parhaan mahdollisen ratkaisumallin pauloissa? Pelkkä perinteinen historia, toki tieteenä harjoitettu historia, viittaa siihen suuntaan, että osa selittävistä syistä jää pysyvästi piiloon ja toisen osan selittävät vain satunnaiset ilmiöt. Kun tiedämme, että oppimamme historia esimerkiksi Suomen kohtaloista on osittain satuilua, millä perusteella luulemme, että raha- ja rahoitusmaailman suuret viisaat olisivat pohjaltaan muuta. Siis muuta kuin juomarahaa kalastelevia sadunkertojia?

Tämän vuoden lumet

Muinaisen runoilijan (Villon, 1431 – 1463) kirjaama huoli, missä ovat menneen talven lumet, tuntuu kovin aiheettomilta. Suriko hän vuoden 1460 vai 1461 lumia?

Jouduin kerrankin tekemisiin hullun henkilön kanssa. Kustannussyistä oli kysyttävä, miksi hän halusi välttämättä oman hotellihuoneen. Tyttären tai miehen seura ei kelvannut. Vastaus vakuutti: olisi se kauheaa, kun voisin vahingossa nähdä toisen ihmisen unia.

Kävelin siellä Helsingissä, kun amerikkalaisessa lehdessä oli kerrottu, että se on sangen kaunis kaupunki ja että kannattaa käydä.

Asioituani nyt musiikkitaloon siirtyneessä levyliikkeessä (Gergiev – Matsujev - Rahmaninov) totesin, ettei Mannerheim ollut edelleenkään päässyt metriäkään eteenpäin, ja pohdin hetken vanhaa kysymystä, eli että onko tuo nyt laitaa, ratsastaa karvalakki päässä pikkutakkisillaan.

Koetin katsoa, missä saksalaisilla oli tykit keväällä 1918. Tämän jutun kuva ei esitä työväenaatetta vaan työväentaloa saksalaisten tulituksen jäljiltä. Samassa yhteydessä ja samoilla keinoin paloi Turun kasarmi, joka sijaitsi nykyisen Lasipalatsin paikalla.

Tiedän menneisyydestä paljon vähemmän kuin tulevaisuudesta. Katsoin väärän kansion avattuani ällistyneenä valokuviani menneen talven lumista. Vuosi sitten pihassani oli lunta napaan asti. Vuonna 1965 kävelin Aleksanterinkatua elokuvateatteri Capitoliin katsomaan jotain elokuvaa. Mikä se oli, sitä en muista. Ehkä ”Kurjet lentävät”. Se meni loputtoman kauan.

En ole aikalaistodistaja, koska muistikuvani ovat virheellisiä ja väärin valottuneita. En ole tynnyrissä kasvanut poika, koska lapsuudessani tynnyrit olivat arvotavaraa. Niille oli parempaakin käyttöä. Niissä säilytettiin esimerkiksi Saukon silliä tai ryssänkurkkua, jota muuten sai Kustaankaduilta yhdestä pikkupuodista.

Satuin ottamaan käsiini kirjoja, jotka on kirjoitettu menneisyydessä. Veijo Meri on Helsingin Kalle Päätalo (tämä on siis tarkoitettu kiitokseksi). Esimerkiksi ”Peiliin piirretyssä naisessa” on paljon yksityiskohtaisia arjen kuvia. Asiat, ihmiset, ihmisten suhteet ja tapahtumat ovat minulle hyviin vieraita, koska olen elänyt sen ajan ja kulkenut samat seudut. Muistan kun tuo romaani ilmestyi 1963. Luin sen tuoreeltaan. Muistan Veikko Kerttulan televisioversion vuodelta 1969. Pääosassa oli Antti Litja, joka oli tuohon aikaan juuri täyttänyt 30. Nyt hän on syystä tai toisesta täyttämässä 74 vuotta. Veksin kävi pahasti (vaikea tapaturma).

Tällä kertaa historianfilosofian perustelu on lukijaystävällinen eli suora. Usein valitettu ”munkkilatina” on muuten epäonnistunut ilmaisu, koska munkkilatina eli munkkien ja pappien keskiajalla käyttämä latina on kaikkein helpointa ymmärtää suppean sanavaraston ja varovaisen kieliopin takia.

Ihminen muistuttaa asuintaloaan. Joku voisi perustaa uuden tieteen: katson sinua tarkkaan ja kerron, millaisessa talossa asut.

Vanhat valokuvat ja postikortit esimerkiksi Helsingin keskustasta kertovat muutakin kuin vaurioituneista ja puretuista taloista ja uutuuksista, kuten Kiasma ja Musiikkitalo (ja Sokos ja Pääposti). Taloja on muutettu vaikka kuinka. Rakennuksia on korotettu, rapattu, maalattu, on kyhätty lisäsiipiä, on avattu ällistyttäviä kulkureittejä.

Muistot toimivat samalla tavalla. Sen takia en ole maalauttanut taloani, vaikka olisi pitänyt. Vanha talo katoaisi uuden maalin alle. Nykyinen mieli rakentuu vanhan varaan, mutta samalla hermoratojen alkuperäinen käyttötarkoitus muuttuu ja paljon katoaa auttamatta lopullisesti.

Älkää asentako mieleenne maalämpöä, vaikka sitä väitetään edulliseksi. Pienet lapset ja muut dementikot hallitsevat tämän. Antoisa elämä edellyttää rutiineihin takertumista. Jos aamukahvi juodaan keittiön pöydän ääressä, ei pidä lähteä harhailemaan väljempiin tiloihin. Siitä päätyy vain pyörryksiin.

Ja kun aikanaan painuu helvettiin, silloinkin on muistettava olla paiskomatta ovia.

Jatkoa eiliseen

Olemme puhumassa mielipiteen ja ilmaisun vapaudesta. Vaalikeskustelussa vilautettiin jälleen lainmuutosta, jonka mukaan nimettömänä verkkokeskusteluun osallistuminen olisi kiellettävä. Vastustan tätä ajatusta jyrkästi ja olen aikaisemmin leimannut sen selvästi rikoslain vastaiseksi ja luultavasti perustuslain vastaiseksi. Niin sanotun lähdesuojan kannalta ajatus on melkein mahdoton.

Mielipidettä ja tosiasiaväitettä kommentoitiin eilen. En ehtinyt kelata esiin Areenasta tuota kohtaa. Viittaan toisen käden lähteeseen. Perustelun laiskuuttani sillä, että loppujen lopuksi ei ole tärkeää, mitä Timo Soini sanoi, vaan itse asia.

Lainaan filosfia-portaalia 12.1. (filosofia.fi):

”Presidentinvaalikeskusteluissa Timo Soini on korostanut useaan otteeseen, että kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa. Lähtöjään tämä kuulostaa mukavalta ja vastaansanomattomalta näkemykseltä. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Soini onkin käyttänyt tätä lausumaa keskusteluissa taitavasti kuvatakseen perussuomalaisten kannattajia väärinymmärrettynä ja vainottunakin joukkona.

Soinin vastakritiikki ei olekaan tuulesta temmattu. Tiettyjen perussuomalaisten riveissä toimivien aktiivien touhut ovat saaneet aikaan moraalipaniikkia, ja perusteltu kritiikki heitä kohtaan tahtoo pursuta yli äyräiden koskettamaan ketä tahansa perussuomalaista. Ei vaadita ruudinkeksijää ymmärtämään, että huitova kritiikki on omiaan vahvistamaan yhteisyydentuntoa myös siellä, missä olisi aitoja mielipide-eroja. Huolimaton perussuomalaisten kritiikki voi siis kääntyä itseään vastaan. Soinin retorinen johtopäätös ”oma mielipide ei voi olla väärä” hyppää kuitenkin yli laidan toisella tavalla.”

Timo Soini kirjoitti blogissaan 3.1.2012:

”Perussuomalaisten Jytky-voitto löi Suomen eliitin ällikällä ja tosikot ovat tiltissä vieläkin. On Suomi niin kauhean ahdasmielinen maa näin jälkihaloslaisen ajan auetessa. Suvaitsevaiston fasismi ja darvinismi kukkivat. Sille on vastavoima – Perussuomalaiset.”

Tämä on hämärästi sanottu. Minusta tuntuu, että ”suvaitsevaisto” tarkoittaa perinteisiä suvaitsevaisuuden oppeja kannattavia henkilöitä. Se tarkoittaa siis esimerkiksi minua. Nähdäkseni Soini nimittää tällaista fasismiksi ja darvinismiksi. Arvaan että hän tavoittelee sosiaalidarvinismia, koska darwinismi evoluutioteoriaksi ymmärrettynä ei kai voi kuulua asiaan. Sosiaalidarwinismi puolestaan ei ole biologinen vaan poliittinen oppi, jonka isäksi nimetään usein Herbert Spencer. Siihen tukeutuivat selkeästi natsismin teoreetikot.

Ilkka Kantola, siis tämä entinen piispa, kirjoitti Uuden Suomen verkkolehdessä http://ilkkatapani.puheenvuoro.uusisuomi.fi/93983-soinin-moraalirelativismi Soinin moraalirelativismista 13.1.
"Mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi." Näin filosofoi presidenttiehdokas Timo Soini Ylen suuressa vaalitentissä joka televisioitiin Järvenpään lukiossa 12.1. Saman ajatuksen Soini esitti lauantaina 7.1. Turun Hansakorttelissa pidetyn vaalipaneelikeskustelun puheenvuorossaan.”

” Soinin retoriikka on populistista ja siksi yksinkertaistavaa ja epätarkkaa. Luultavasti hän yrittää sanoa, että jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä. Sananvapaus kuuluu kaikille perusoikeutena. Soini tekee kuitenkin ajattelussaan alkeellisen virheen, kun hän ajattelee, että vapaus ilmaista oma mielipide tarkoittaa samaa kuin se että jokainen mielipide on yhtä oikea.”

Kantolan esimerkit eivät ole kovin hyviä, koska ne koskevat lain kieltämään käyttäytymiseen liittyviä mielipiteitä. Osa kommentoijista yksinkertaisti pahasti eilen kirjoittamaani. Sanon uudelleen, että ”mielipiteeseen” sisältyy usein sekä subjektiivinen arvoarvostelma että faktuaalinen tosiasiaväite. Esimerkki: ”Kahvi on pahaa.” Tosiasiaväite: ”Tupakointi vaarantaa terveytesi.” Mielipide: ”Alkoholi vaarantaa terveytesi.” (Väite on liian yleistävä ollakseen todistettavissa – lasi viiniä viikossa ei tietojeni mukaan vaaranna terveyttä.)

Sananvapaudesta: hyvä harjoitus on opetella muistamaan, että myös vastustaja voi olla oikeassa.

Menneisyys hukassa

Kuvatekstissä sanotaan suunnilleen, että kermapiirakat on tarkoitettu syötäviksi myös tässä kokouksessa. Eilinen koululaisten toimeenpanema presidenttiehdokkaiden kuulustelu oli hyvä. Se oli viihdyttävä. Se herätti ajatuksia.

Ehdokkaista Timo Soini oli paras. Sanon näin, koska se on totta, mutta myös päästäkseni asiaan.

Soini joutui turvautumaan etenkin Essayahin viljelemään keinoon eli inttämään ohi kysymyksen asian vierestä. Hän esiintyi ikään kuin kaikki eivät tietäisi, että valiokuntien puheenjohtajat määräytyvät vaalimenestyksen mukaan ja että puheenjohtajaksi äänestetään aina ryhmän eli puolueen nimeämä henkilö.

Lisäksi hän esitti jälleen tutun iskulauseensa, joka on joko mieletön tai ainakin väärä: ”Se on totta, koska se on hänen mielipiteensä”.

Soinin teho ei sittenkään ole sutkautuksissa. Hänellä on mainioin improvisoijan kyky rakentaa nopeasti iskevä lause ja katkaista puheenvuoronsa siihen.

Jopa Arhinmäki, joka ottamansa roolin takia pääsi helpoimmalla ja saavutti suuren suosion olemalla rämäkkä, sortui sivulauseisiin. Kun on sanottu esimerkiksi että kyllä, armeijan määrärahoja saa leikata kaikkien näiden kovien menojen keskellä, on lopetettava siihen. Poliitikon – kenen tahansa kansalaisen – suusta ulos pyrkivä täydennys ”etenkin kun…” syö ensin sanotun tehoa pahasti.

Vanha kaksu:” Et kai sinä pappismiehenä kuitenkaan paholaisesta keksi mitään hyvää sanottavaa?” – ”On se ainakin ahkera.”

Keskustelu toi mieleen puhetaidon pahan ongelman. Sana ”puhetaito” käsitetään myönteiseksi. Sillä on positiivisia konnotaatioita.

Historiallisesti puhetaito luultavasti kehittyi retoriikan nimellä keinovalikoimana, jota käyttäen kuulijat saa hyväksymään mielettömiä kantoja, vastustamaan sitä mitä itse asiassa kannattavat ja päinvastoin. Puhetaidon opettajia kutsuttiin sofisteiksi. Se on eri ammatti kuin filosofi, vaikka molemmissa sanoissa on ”sofia”, viisaus.

Siitä ei tarvitse välittää tässä yhteydessä, että ”sofisti” tarkoittaa nykyisin usein viisastelijaa. Kyllä tuossa joukossa oli eteviä henkilöitä; eräät heidän esiin manaamistaan paradokseista riivaavat ajattelijoita tänäkin päivänä. Sellainen on Zenonin ”Akilleus ja kilpikonna”.

Jos eilisessä keskustelussa olisi ollut mukana todella pätevä puhuja, hän olisi vastannut näppärään kysymykseen, miksi vain miehillä on asevelvollisuus, oikaisemalla, että  tasa-arvo ei ole sama asia kuin samanarvoisuus, ja jatkamalla sitten, kuten Lipponen teki, että naisilla on äitiys. Vastaus oli hyvä. Emo kulkee edellä, sitten pentu ja vasta kolmantena uros, koska tuolta paikalta on parempi hoitaa asevelvollisuutta eli suojata kaikkia hyökkäyksiltä.

Naisten lukutaitoa muuten puoltaa niin ikään kokemus. Lapsi saa kielellisen ja muun viestinnän taidot emoltaan / äidiltään. Hyvin monilla nisäkäslajeilla samaan seuraan jäävän uroksen / isän aika menee ravinnon hankkimiseen ja tappelemiseen.

Soinin ”mielipide ei voi olla väärä” on harmillinen väite, koska moni taitaa pitää sitä totena. Otaksukaamme, että suhteellisen vapaassa vaalissa annettu ääni perustuu mielipiteeseen henkilöstä tai puolueesta. Siis ne jotka äänestivät diktaattorin valtaan eivät voineet olla väärässä?

”Mielipiteeni on, että tällä kelillä ei tarvitse talvirenkaita.” – On virheellistä ajatella, ettei mielipide muodostuisi joltain osin myös tosiasioiden (tässä sään) havainnoinnista ja arvioinnista, joka todistettavasti voi osoittautua virheelliseksi. Mielipide ”Ford on huono auto” on osoitettavissa joko virheelliseksi (vaurio- ja korjaustilastot) tai tavaksi sanoa ”en pidä Fordeista”, mikä kertookin enemmän sanojasta kuin autosta. ”Makuasioista ei voi kiistellä” on uskomaton väite. Juuri niistä voi kiistellä ja täytyykin. Valitettavasti keskustelu kilpistyy usein huonoon kielenkäyttöön. Kumpi on pidempi, litra vai kilo.

Kultaraha

Valtakunnansanomalehdessä nuori luonnontieteiden (ei siis kansatalouden) tohtori Sakari Puisto esitti perustelun, joka yllätti minut. Aiheena oli provosoivasti kultakantaan palaaminen. Kirjoituksessa selvitettiin nähdäkseni asiantuntevasti nykyisen kansainvälisen talousjärjestelmän ja etenkin setelikannan vaikutuksia. Tuo jälkimmäinen kysymys on siis se sama, jolla Milton Friedman nousi kuuluisuuteen.

Kultakannan lopetti maailmasta Nixon presidenttinä ollessaan, ja ratkaisu oli hyvä.

Kaikki tietävät, ettei kulta sinänsä ole minkään arvoista. Rauta voisi ollakin, Ja kupari. Kultaa ei voi syödä, ja rosvo tappaa kuitenkin, sai kultaa tai ei. Jos ajat tästä huonontuvat, tarvitaan Alvin Tofflerin mukaan (hämmästyttävää kyllä edelleen mielenkiintoinen muinaiskirjailija) polkupyörä, rynnäkkökivääri varusteineen, rautalankaa ja nuoria tyttöjä vaihtorahaksi.

Olin aina ajatellut veltosti, että kulta ja hopea ovat päätyneet rahametalleiksi, koska ne eivät hapetu eikä niiden väärentäminen ole ongelmatonta.

Sakari Puisto huomautti, että kultaa ei kaikesta huolimatta voi valmistaa eikä ole syytä pannan toivoaan siihenkään, että sitä löytyisi tuosta vain merkittäviä määriä.

Toisin sanoen koijareiksi tiedettyjen keskuspankkien setelinpainajien sijaan saisi harkita kultaa, jos vallitsee aito, kansantaloustieteen tarkoittama niukkuus. Kysyntä voi houkutella kierrättämän myös valuuttareservin kultaa, mutta sittenpä holvit tyhjenisivät niin ettei niissä voisi järjestää edes kamarikonsertteja.

Kansakoulussa opin että raha on arvon mitta ja vaihdon väline. Oppikoulussa vihjaistiin, että rahana on käytetty kaikenlaista tavaraa, muun muassa kauri-simpukan kuoria. Sitä ei sanottu, että myös ne ovat niukkuustuotteita. Rahasta ei käy mikään sellainen, mitä voi keräillä rannoilta.

Yksi vakava vastaväite minulla on Puiston ajatukseen, jonka tulkitsen enemmän keskustelukysymykseksi kuin käytännön ajatukseksi. Asiaan olisi jotain sanottavaa USA:lla, jonka 8 000 tonnin kultareservi on 76 % valuuttavarannosta (saamiset mukaan luettuna), kun taas Venäjällä 871 tonnia kultaa on vain 0,9 % FX-varannosta ja Kiinalla 422 tonnia 0,5 %:sta. – Tonni kultaa maksoi 2011 maitokaupassa noin 60 miljoonaa dollaria.

Nämä ovat muuten pelottavia lukuja.

Vastaväitteeni on vaihtokauppa, etenkin sen vaikeasti jäljitettävä muoto, johon sisältyy lukuisia velan kuittauksia. Ranskalaiset taloustieteilijät – valitan etten muista kuka viimeksi – arvioivat, että kuudennes tai jopa kolmannes maailmankaupan transaktioista eli omistajanvaihdoksista on tälläkin hetkellä vaihtokauppaa.

Tähän ei käy vastaväitteeksi, että kullan käyttäminen olisi sekin vaihtokauppaa ja tavallaan myös setelien. Likviditeetin ero on niin suuri. En tiedä mutta epäilen, ettei suurillakaan yrityksillä ole valmiuksia käsitellä kultaa. Kun kulta ei kerro alkuperäänsä tai on joka tapauksessa sulatettavissa, se tiettävästi kiinnostaa rikollisia kovasti.

Neil Fergusonin ”The Ascent of Money” (2009, suomeksi ”Rahan nousu: Maailman rahoitushistoria”) on muuten hyvä ja hyödyllinen kirja.

Lehdessä eilen ilmestynyt Normand Bailargeonin ilahdutavan teoksen (A Short Course in Intellectual Self Defense) esittelystä oli ikään kuin unohtunut jo esipuheessa korostettu ongelma, valheellinen, yksipuolinen, huonosti informoitu media. Kuinka ollakaan. Kirjoittaja puhuu Chomskyyn liittyen informaataio-joukkotuhonnasta.

Baillargeonin vitsi, joka liittyy syy-yhteyden ja korrelaation ongelmaan ja matematiikan tarpeellisuuteen, oli niin hauska, että toistan sen: ongelma on se, että ihmisiä on kolmenlaisia – toiset osaavat laskea ja toiset eivät.