Keinotteluäly

Potkupalloilu-uutinen ja sen selitys siis onnistuivat etukäteen. Se siitä.

Nyt hankin kimppuuni ihmisiä, jotka eivät ole minulle yhdentekeviä.

Toisaalta elinkeinoelämä levittää jatkuvasti juttua, että minulla olisi osuutta Aalto-yliopiston takana oleviin tekoihin ja toimiin. Sen myönnän, että professoreilla ei ole yleensä aihetta erikoiseen tyytyväisyyteen.

Tietotekniikan opettaminen ja oppiminen on ongelmallista.

Teknillisten korkeakoulujen ja yliopistojen alan opetus ei välttämättä vedä. Se ei oikein vedä edes tarjokkaita. Ammattikorkeakouluihin menee valmiiksi osaavaista väkeä, joka ei tule sieltä ulos ainakaan tyhmempänä.

Firmoissa on aika nuoria taitajia, joilla on takana oppisopimuskoulutus tai ei oikein mitään alan opetusta.

Perttu hoitaa virkaa Lappeenrannassa syksyllä. Minä puuhailen HIITissä mutta en ole muuten ilmoittanut aikeistani. Tosin aion täyttää 64 vuotta. Rehellisimmästä päästä kollegat ovat maininneet, että korotettua eläkettä ansaitsevat 64-67-vuotiaat ovat kaamea riesa kaikille. Olisin taipuvainen pitämään tätä totena.

Huomioni kiintyi blogiin, jossa keskusteltiin vakavasti siitä, onko tietotekniikan opetus lainkaan tarpeen, kun on Wikipedia.

Hulluttelu sikseen, mutta Geeknews (21.6.) teki kyllä palvelun listatessaan kumminkin sata tietojenkäsittelytieteen linkkiä W-pediaan. Siis lista on arvokas.

Pois se minusta, että kykenisin arvioimaan asiaa, mutta elän siinä uskossa, että juuri tämän alan alkuperäistekstit, siis Wikipedian amerikkalaiset artikkelit, ovat hyvätasoisia ja ainakin oman kokemukseni mukaan niin kirjoitettuja, että niistä saa pinnistellen selvän.

Päivän kommenteista kimmokkeen saaneena viittaisin juttuihin Artificial Intelligence (AI) ja Artificial Creativity, joka johtaa lohdullisesti juttuun Computational Creativity.

Ehdotan että emme välitä siitä, mitä älykkyys ja luovuus todella on, vaan tyydymme siihen, että AI ja koneoppiminen ovat vakiintuneita aloja.

Säälin syvästi itseäni. Olen siirtänyt sankarivainajatilastoni Excelistä Accessiin, ja se tarkoittaa, että on ollut pakko hiukan opiskella tietokantaohjelmia. Olisin hyvin kiinnostunut käyttämään aineistoa neuroverkon kyhäämiseen ja jopa Bayes-verkkoon, mutta kyvyt eivät riitä. Accessilla näen kyllä muutamassa sekunnissa, että jatkosodan kaatuneissa oli kuusi 20-vuotiasta luutnanttia ja 165 yli 40-vuotiaista alikersanttia. Populaatio on 57736 – taisteluissa kaatuneita suomalaisia.

Päämäärä on selvä. Klami ja eräät muutkin osoittivat, ettei formaaleista järjestelmistä ja niiden eksoottisista merkeistä ole suurta apua juridiikassa. Kirjaimet ja joskus jokin hassu nuoli riittävät.

Mutta luulen osaavani osoittaa, että tekijänoikeudessa, patenteissa ja tavaramerkkioikeudessa eräät termit ja eräiden termien tarkoittamat ilmiöt verkottuvat niin että muutos yhtäällä aiheuttaa liikahduksen toisaalla.

Toivottavasti tämä kuulostaa hienolta. Todellisuudessa kaikki juristit tietävät, että asiat ja niiden nimet ovat keisarillinen tikkupeli, josta ei pysty poistamaan monta tikkua liikauttamatta koko kasaa. (Se on muuten mukava peli ja onnistuu hyvin tavallisilla stideilläkin.)

Suosittelen innostuneesti tietojenkäsittelytieteen, informaatiotieteen ja diskreetin matematiikan opiskelemista. Ennen kuin kukaan ehtii kissaa sanoa, ne tulevat leviämään yhteiskuntatieteistä – humanistisille aloille. Ajattelen etenkin historiaa, kirjallisuustiedettä ja taiteen tutkimuksen eri muotoja.

Tekniikkauhoa? Ei. Kyllä monet kielitieteen haarat ovat nykyisin jotain aivan toista kuin ennen kun kielellisen ja kieliopillisen aineiston riippuvuuksien paljastaminen onnistuu kotikoneilla.

Espanjan äly

(Tämä on ensimmäinen ottamani digitaalikuva, 2.7.2000, silloinen TKK:n työhuoneeni.)

= = =

Jatkan suutareista ja takalistoista ehkä huomenna ja sanon nyt vain, että Dawkinsin ”meemi” on tuskin tarpeellinen termi tässäkään asiassa. Suomen kielessä on ollut kauan sana kompa.

Joidenkin mielestä lapsia ei saa kiusata. Silti luulen, että nurinkurisilla kysymyksillä opettaminen on ikiaikainen tapa. Pojilta kysytään, kenen tyttöjä he ovat, ja kun kysyjä on joku äijänkäppyrä eli siis mies, sopiva vastaus on: ”Eiks täti tunne?”

= = =

Tänään katsoin TV-kaistalta dokumentin jalkapallosta. Ei se ollut kovin ihmeellinen, mutta mukana oli kuin olikin tämä viime päivinä esillä pitämäni yhteisöllinen ymmärrys kuvitettuna kalaparvilla ja muilla asiaan kuuluvilla tavoilla.

Kalaparvi ja samoin jotkut linnut ja hyönteiset reagoi yhteisönä ravintoon tai vaaraan. Tuon keskinkertaisen dokumentin ansioksi voi sanoa, että videokuvat nuolineen ovat paljon havainnollisempia kuin televisiostudion magneettinapit.

Olin epäillytkin, että television asiantuntijat – jotka tietysti ovat todella hyviä – eivät ole paneutuneet vaikeaan kysymykseen eli emergentin järjestelmän toimintaan.

Kun taktisia kuvioita esitetään napeilla, mieleen tulee shakki tai myllymatti. Luullakseni potkupallo eroa niistä suuresti. Vaihtoehtoja ja hyvin vaikeasti laskettavia häiriöitä on niin paljon, etteivät kuviot mene läpi.

Suurin vaikeus on vastapuoli, joka koettaa parhaansa mukaan tehdä tyhjäksi toisten ponnistukset. Suunnistuskilpailussa menestyy se, joka jaksaa juosta aivan kauheasti ja onnistuu samalla valitsemaan reitit etevästi. Jos karttaa lukee riittävän tarkasti, reitillä ei ole yllätyksiä.

Potkupalloilijan reitillä on aina yllätyksiä.

Biologian – ja kristinuskon – vanha erehdys on olettaa ilmiöiden taakse korkeampi, kokoava äly. Nyt kun erinäisiä ilmiöitä voi mallintaa, huomio on jo kääntynyt tuosta olemattomasta älystä adaptiivisuuteen.

Tyypeille on opetettu ja he ovat oppineet kaikenlaisia menettelytapoja, mutta valikointiin ja harkintaan ei jää aikaa. Parhaat ratkaisut tulevat ajattelu alapuolelta, kollektiivisesta kokemuksesta.

Juuri tämä oli keisarillisen Rooman legioonien uskomattoman menestyksen selitys. Hurjia ammattilaisia nämä legioonalaiset olivat, mutta niin olivat vihollisetkin. Roomalaiset oli harjoitettu toimimaan nopeasti reagoivina ryhminä. Kolme tai neljä legioonalaista nujertaa käsikähmässä hirveimmänkin jättiläisen.

Suunnilleen tähän ei vaistomaisiksi opittujen kuvioiden osaamiseen näytti perustuneen kesän 1944 ratkaisutaistelujen tulos. Valkeasaaressa hyökänneet neuvostojoukot olivat ylivoimaisia ennen kaikkea taidoiltaan. Kolmantena päivänä nämä mestarit siirrettiin lepoon ja eteneminen jatkui, kunnes se pysähtyi Taliin ja Vuoksen linjaan. Kaartin läpimurtoarmeijakunnat oli haettava uudelleen apuun, mutta nyt kävi ilmi, että ne olivat opetelleet Valkeasaaren kaltaisen kangasmaaston käyttämisen, ja Talissa oli ihan toista.

Suomalaisilta löytyi hyvin tiukan paikan tullen jalkapallomaista kykyä heilahtaa puolustuksesta hyökkäykseen eli vastaiskuun, ja etenkin löytyi vastuun ottajia.

Sotamuistelmat kuvaavat näitä – mutta liioittelevat poikkeusyksilöiden merkitystä. Pelihuumori oli tärkeämpi tekijä. Kun neuvostojoukot jäivät seisomaan pellolle menetettyään aliluutnanttinsa, suomalaisilta riitti aina uusia, osaavia ryhmiä.

Näistä syistä en viitsi opetella potkupallosankareiden nimiä mutta katson joskus, kuten sunnuntaina, hyvinkin kiinnostuneena, pystyvätkö Espanjan ja Saksan joukkueissa kaikki pelaajat uudelleen organisoimaan operaation. Se joukkue, joka on tässä parempi, voittaa mestaruuden.

(Uumoilen että edellä esitetty soveltuisi myös työhön. Ainakin tutkimusryhmissä ”johtajan” tehtävä kiertää.)

Kiinalainen säätiedotus

Oliko tuo vitsi vai kiinalainen säätiedotus, kysyttiin ennen. Kysymyksellä haluttiin halventaa henkilöitä, jotka olivat ottaneet oma-aloitteisesti suunvuoron kansakoulun ulkohuoneen halkopinon takana eli siellä, mistä suuret muistot ovat muutenkin peräisin.

Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme oli kauhean huono. Menetin vähäksi aikaa uskoni Kaukoidän toimintaelokuviin. Olin aikoinani nähnyt Run Run Shaw’n filmejä ja käsittänyt, että tässä on uusi satuelokuvan laji.

Tsui Harkin Kiinalainen kummitustarina oli raju. Terrakottasotilaan katsoessani ei tullut mieleenkään, että pääosan esittäjässä olisi jotain mielenkiintoista. Näyttelijän nimi oli Zhang Yimou. Hän on ohjaaja.

Kuvan elokuva räjäytti tajunnan. Muun muassa Wikipedia kertoo, miten on mahdollista, että tuo Kiinassa eikä siis vain Hongkongissa tehty elokuva on niin hyvä. Ohjaaja on kerännyt kaikki mahdolliset elokuvakilpailujen palkinnon – tai Oscaria hänellä ei ole, mutta kuitenkin yksi ehdokkuus.

Hän kuuluu olevan sitä sukupolvea, joka sai kulttuurivallankumouksen jälkeen luvan katsoa ulkomaalaisten tekemiä elokuvia.

Luultavasti Hero ja saman ohjaajan melkein yhtä hyvä House of Flying Daggers on velanmaksu Michelangelo Antonionille huligaanimaisessa värien käytössä ja Francois Truffaut’lle siinä, että toimintaelokuva on täynnä odotusta, liikkumattomuutta – hiljaisuutta.

Truffaut mielestäni sanoi oppineensa tämän pidättyvyyden viisauden Jean Renoirilta, joka oli oppinut sen isältään Augustelta – mutta jo Bach sanoi, ettei pidä käyttää kahta viulua, jos yksi riittää.

Nuoremmilla päivillään Zhang teki selvää neorealismia.

Japanilaisista ohjaajista on muodikasta sanoa, että Kurosawa on ”amerikkalainen”. Seurassa kuin seurassa saa syvähenkisyyden sädekehän mutisemalla Mizoguchista ja lisäämällä varmuuden vuoksi, että Ugetsu on muka epätyypillinen.

Muistan - tämä on totta – kun näin sen kaiketi elokuva-arkiston tai akateemisen filmikerhon esityksenä jokseenkin tarkkaan vuonna 1966. Ihastuin filmin nimeen; se oli ranskalainen kopio. ”Kalpean kuun tarinoita sateen jälkeen.”

Noin viisitoista vuotta sitten, kun Pena Pajukallio –vainaja hankki ja kopioi hyvän hyvyyttään vaikeasti löydettäviä filmejä Petterille ja minulle, sain videona myös Shin Heiken (Uusi tarina kaani Tairasta). Värifilmi 50-luvulta, ja heti alussa noin kolmen minuutin ajo dollyllä ja nosto puomilla ilman leikkausta!

Nyt kun periaatteessa vastustan kirjallisuutta, taidetta, musiikkia ja elokuvaa, sormeilen levottomana luetteloita ja totean, että lännessä lähes absoluuttisen tuntemattomat perustekstit alkavat löytyä englanniksi. Ranskaksi ne on julkaistu La Plèaidessa jo joitakin vuosikymmeniä sitten, mutta en koskaan raatsinut ostaa niitä.

Kertomakirjallisuus oli olemassa Kreikassa ja Roomassa (Petronius, Apuleios), mutta idässä koko homma alkoi 900-luvulla, jolloin jo tunnettiin Bambunhakkaajan tarina, Luo Guàngzhongin Kolmen kuningaskunnan kertomus (The Romance of Three Kingdoms) Wu Chéng’enin nimissä kulkeva Apina: matka länteen ja Shi Nai’anin ja Luo Guàngzhongin Vedenraja tai Henkipatot suolla (The Water Margin). Sitten ollaan 1200-luvulla ja ilmestyy Genji, joka löytyy myös suomeksi. Mutta kun Genji on hienostunut hovitarina, muut mainitut ovat väkivaltaisia, hirveitä, hauskoja, mielettömiä ja mahdottomia tarinoita, todellisia kiinalaisia säätiedotuksia.

Nähdäkseni edellä mainitut, Suomessa tunnetut ja helposti löytyvät Zhangin kaksi elokuvaa ja tietenkin Terrakottasoturi pohjautuvat aivan suoraan näiden varhaisten romaanien maailmaan ja mieleen.

Arvaisin että hän, siis Zhang Yimou, aikoo lyödä maailman hepnaadilla Pekingin olympialaisissa. Hänellä on siellä vastuullaan avajais- ja päättäjäisseremoniat.

En usko, että hän jättäisi näyttämättä eurooppalaisille ja amerikkalaisille katsojille, mistä kana kusee.

Kirjojen piilottamisesta

Olen tuntenut pariskuntia, joilla on rakentavia yhteisiä harrastuksia. Esimeriksi mies ostelee pulloja ja piilottaa niitä eri puolille asuntoa. Vaimo puolestaan tekee parhaansa löytääkseen eväät, ja kaatelee niitä kraanasta alas.

Tiettävästi tällä alalla voi saavuttaa häikäisevän virtuoosin tason.

Luulen piilottavani välillä kirjoja itseltäni. Elämässä on ollut aikoja, jolloin kirjoja on tullut käskemättä; kerran olin Tieto-Finlandian palkintoporukan puheenjohtajana, mutta silloin en kärrännyt kirjakuormia lainkaan kotiin, vaan toin ja palautin.

Äkillinen siivoamiskohtaus aiheuttaa helpolla sellaista, että jokin aivan mainio kirja joutuu vuosiksi kateisiin. Se saattaa pyyhkiytyä myös muistista.

Kirjahyllyn arvoitusta en ole kyennyt vielä ratkaisemaan. Eräässä mielessä hylly on kirjan hautausmaa. Toisaalta niitä kuulemma nikkaroidaan juuri kirjojen säilyttämistä varten.

Asiaa pohtiessani olen toistaiseksi (viimeksi kuluneet 20 vuotta) päätynyt pinoamaan kirjoja pöydälle ja joskus lattialle, vaikka hyllyissä olisi tilaa.

Tämä on oikeastaan repliikki pitkään käymässämme keskustelussa: voiko kirjan eli niteen hävittää?

Eilen tein mielestäni palvelun ihmiskunnalle, tai ellen sille, lukijakunnalle. Ilmaisin mahdollisimman selvästi neuvottomuuteni, kun en ole varma, onko kirjoituksen kohteena ollut bestseller oikeasti lukemisen arvoinen. Yritin kirjoittaa epävarmuuden näkyviin.

Muuan henkilö, jonka nimeä en juuri nyt muista, julkaisi pari vuotta sitten väitöskirjan, ja lienee senkin jälkeen ylistänyt muun muassa radiossa kankeasoutuisia ja hiukan pitkäpiimäisiä kirjoja.

Ymmärrän ajatuksen.

Kommentoija mainitsi Dan Brownin eli da Vinci –koodin. Luin sen, kun siitä niin kovin hälistiin, ja löin seinään. Kirja oli mielestäni täydellistä humpuukia, ja sen vaivalloisesti rakenneltu juoni ja henkilöhahmot unohtuivat heti lukemisen jälkeen. Pariisissa ei parane mennä Louvreen edes katsomaan Samothraken Nikeä, koska kaikki paikat ovat täynnä Dan Brownin ihailijoita.

Monesti olen saanut ratkaisevat vihjeet lapsiltani. Mieleeni ei olisi aikoinaan juolahtanut katsoa Terminaattoria, mutta kun lapset käskivät, katsoin ja käsitin, että tässä oli suuri teos ja että kyborgi on aikamme suuria ilmiöitä.

Nuorempi poika, siis se joka opiskelee kirjallisuutta, paljasti minulle Paul Austerin olemassaolon. Luulen että itse Sebald oli lasten vihje.

Joskus vihje kulkee toiseenkin suuntaan. Vanhemmalle pojalle neuvoin Odysseian, ja asiaa edisti silloin 80-luvulla televisiossa pyörinyt mainio italialainen sarja samasta aiheesta. Nuorempi poika poimi Joycen Odysseuksen hyllystä omin nokkinsa ja taisi pitää siitä; itse en ole fäni.

En tietenkään usko kirjallisuusmiehiä enkä –naisia, vaikka olen joskus saanut heiltä hyviä vinkkejä. Mutta jo 1960-luvulla minulla oli siinä vaalean ruskeassa salkussa vieraskielistä viisauskirjallisuutta (Camus, kreikan kielioppi) sekä uusin Mustanaamio ja raitiotiematkoja varten sopiva määrä Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja.

Dan Brown ja hänen kustantajansa eivät tunne raitiovaunuja, ja sen huomaa.

Kun kiroan da Vinci –efektiä ja sitä ihmehöpötystä, jota luin kerran lentokentällä seisaallani ihan tarpeeksi eli viisi minuuttia, ja pidän Pedot –teosta vaivan arvoisena, mielessäni on ”Linnanmäki-efekti”. Tämä keskeinen yleisen kirjallisuustieteen termi on itse keksimäni.

Indiana Jones I on suurenmoinen ja III on mainio, mutta kakkosessa menee päästään pyörälle niin kuin Vuoristoradalla tai kieputtimissa. Nousuja ja laskuja, kummituksia ja kauhistuksia on liikaa.

Oivallinen juonen varaan rakennettu teos eli esimerkiksi jännäri on kirjoitettu kuin raideliikennettä ajatellen. Lukija saa mahdollisuuden hengittää, jopa torkahtaa.

Lisäksi hänelle annetaan tilaisuus piilottaa kirja niin kuin aloitettu suklaalevy, esimerkiksi odottamaan viikonloppua tai muuta käsillä olevaa sopivampaa hetkeä.

Siis kirja raideliikenteen hengessä ja alas ne, jotka simuloivat lentomatkustusta – ensin epämiellyttävää odottelua ja tungettelevia tarkastuksia, sitten ilkeitä ilmakuoppia ja kaartoja epämukavasti istuen, ja sitten taas epämukava perilletulo vieraaseen maailmaan munat likistyksissä. Ei kiitos.

Pedot

Siis luin kokonaan Schätzingin Pedot, josta kirjoitin tekstin ”Parvi” noin viikko sitten. Rohkaisu megamyytyyn kirjaan oli lähtöisin kirjallisuuslehdistä. Vaikka tätä romaania on myyty valtavia määriä sellaisena bestsellerinä, jonka kaltaisia olen oppinut varomaan, olen kirjan luettuani kahden vaiheilla.

Tuomarin ratkaisu on: tämä on kaunokirjallisuutta. Teksti jää askarruttamaan ja muuttaa lukijaa.

Kirjassa on paljon heikkouksia, kuten irvikuviksi muodostellut Yhdysvaltain presidentti, CIA:n johtaja ja merivoimien naispuolinen komentaja. He ovat tosi pahiksia, eikä lukijan tarvitse miettiä, pitääkö kirjoittaja uuden USA:n valtiorakennetta fasistisena.

Kyllä pitää.

Ja kuten vanhassa fasismissa, mukana on kollektiivista mielisairautta, etenkin paranoiaa.

Tämä kuvailu ei ole monellakaan eurooppalaiselle todella vastenmielinen. Ja kuinka ollakaan, eurooppalaiset tiedemiehet ja se yksi kanadalainen inuit eli eskimo ovat hyvän voimia. Hyvistä paras on norjalainen.

Verkkokirjoittelussa näyttää olevan tapa varoittaa ”spoilereista” eli juonen paljastuksista. En tiedä onko varovuus tässä tarpeen. Mielestäni tämä on sellainen bestseller, ettei juoni loppuratkaisuineen ole odottamaton. Juonen kannalta kirja on pitkitetty. Tapahtumat olisivat mahtuneet vähempäänkin.

Toisaalta teollisen kirjallisuuden ongelma on yleensä henkilöhahmojen ohuus. Yhdentekevien sankareiden vaiheita ei oikein viitsi seurailla. Suomessa esimerkiksi Reijo Mäki ja Matti Rönkä ovat selvittäneet tämän ongelman hienosti. Sankarit, toisaalla Vares, toisaalla Kärppä, ovat aidosti kiinnostavia ja riittävän yllättäviä käänteissään.

Tässä mielessä ”Pedot” on onnistunut romaani. Ainakin yksi henkilö kulkee pitkän tien löytääkseen sen itsensä, jolla on voimaa toimia, ja toinen – norjalainen biologi – laskeutuu kyllin syvälle itseensä luopuakseen kaikesta voittajana.

Teoksen kokonaisuus on sitten aitoa Goetheä Nietzschellä maustettuna – vallan ja viisauden taistelu (Faust) ja tahdon (USA) sota aitoutta ja alkuperäisyyttä vastaan. Nietzsche häviää, juuri kuten historiassa käy.

Vastakkain on asetettu ihmisen ylpein teknologia ja meren syvin elämä. Meri osoittautuu ylivoimaiseksi, koska yksisoluiset (yrr-olento) kykenevät muodostamaan kollektiiveja ja säilyttämään kaiken kambrikaudesta alkaen oppimansa suoraan aminohapoissaan. Ne toisin sanoen osaavat kaiken lajinsa oppiman, ja nousevat sotaan mieletöntä vallankäyttöä vastaan.

Vallankäyttö on tässä muiden elollisten ja ympäristön tuhoamista, ja konna on ihminen.

Yrr-olennot eivät oikeastaan tuhoa toisiaan, koska kaikki säilyy ”parvessa” eli kollektiivissa.

Vaikka kirjoittaja on saksalaiseen tapaan perinpohjainen tosikko ja kirjasta puuttuu huumori, mieleeni tulee vertauskohtana Thomas Pynchon tai miksi ei Hunter S. Thompson. Kirja on ”faktiota” (fakta-fiktiota).

Kustannustoimittajana olisi poistanut henkilöistä melodramaattisimmat ja löytänyt jostain säkillisen ironiaa tai satiiria.

Mutta se on kukaties liiallinen vaatimus.

Olen tyytyväinen siihen, että 2000-luvulla kirjailijat, romaanikirjailijat, esittävät tärkeimmät ja kipeimmät kysymykset eli sen, mihin tieteen kynnet eivät kykene.

Eikä maailman vanhin juonikuvio, hybriksen eli uhman aiheuttama nemesis eli tuho, ole ollut usein ajankohtaisempi kuin nyt, aikanamme

Kielen evoluutio

Emme ole vielä selvinneet ajattelun luonnontieteellisestä käänteestä. Tuon käänteen voi huoleti yhdistää Newtonin ja Leibnitzin nimiin.

Samaa kehityskulkua on teollisuus ja suuret pahantekijät, sellaiset kuin Rockefeller ja Henry Ford.

En ole varma, olivatko maailmansodat muutoin niin kovin turmiollisia, vaikka vastustan kovasti ihmisten kolhimista hengiltä. Laajemmin ajatellen se on kuitenkin nollasummapeliä. Jokin porukka listii toiset ja jää sitten odottamaan oman kohtalonsa täyttymistä. Mutta maailmansodat toivat mukanaan mekaniikan, hillittömän energian käytön, ydinvoiman ja ympäristömyrkyt.

Olemme silti selvästi siirtymässä biologispohjaiseen ajatteluun ja jättämässä jälkeen sen, joka perustui vanhaan korkeakoulufysiikkaan.

Tietotekniikassa ohjelmistojen ekosysteemi on tuttu termi ja Messerschmittin ja Szyperskin eriomaisen kirjan nimi (Software Ecosystem, 2002).

Tuossa yhteydessä kysymys on vain kielikuvasta.

Benklerin Networked Information Economy eli verkostoitunut informaatiotalous on samaa kantaa ja juurta kuin ”informaatioekologia”.

Sekin on kielikuva. Informaation kulkua selitetään hakemalla mallia ekosysteemeistä.

Mutta kaunokirjallisuus ja etenkin runous on darwinistinen, evoluution huomioon ottava ilmiöryhmä, jossa monimuotoisuus on avainkäsitteitä.

Brysselin englanti on esimerkki teollisesti tuotetusta kielestä. Se saastuttaa ympäristöään ja toimii yhä huonommin. Ennen pitkää se lakkaa merkitsemästä mitään.

Romaanin tai runon englanti on aarniometsää, tuli kirja Englannista, Intiasta, Australiasta tai Amerikasta.

On turha ruveta sanomaan, ettei hantien tai mansien kieltä voi käyttää monimutkaisen yhteisömme ja sen infran tarpeisiin. Ei niin varmaan voikaan. Entä sitten?

Kielitieteilijöiden ja arkeologien yhteinen erehdys valettiin pronssiin maailmansotien välisenä aikana. Kielillä olisi muka kehitystasoja ja kieli ja kulttuuri liittyisivät mukamas yhteen.

Emmehän me tiedä, onko sekään totta, että indo-eurooppalaisen kantakielen pesäpaikka olisi Ukrainan Kurgan-kulttuuri. Ehkä on – mutta kieli ja kulttuuri voivat kulkea eri teitä.

Emme tiedä, onko Suomen muinaislöytöjen sotakirveskulttuuri merkki vieraasta (alkugermaanisesta) valloituksesta vai uudesta välineistöstä vai molemmista. Suomessa näyttää kuitenkin menestyneen ainakin kaksi erilaista, kilpailevaa kulttuuria, usean vuosituhannen ajan.

Mikä ihme se on? Kaltaisemme ihminen ja Neanderthalin ihminen, jollaisista jalkapallovalmentajat olisivat varmaan hyvin kiinnostuneita, elivät nekin rinnan tuhansia tai parikymmentä tuhatta vuotta. On hyvin epävarmaa, oliko kieli se tekijä, jolla riskimmät Neanderthalit saatiin alakynteen. Ehkä hekin osasivat puhua jonkin verran - ja laulaa, kuten Steven Mithen väittää. Hänellä on se käsitys, että kieli kehittyi rinnan musiikin kanssa tai hiukan jäljessä siitä.

Kielen tie on sopeutuminen, joka tapahtuu joskus mutaatioiden keinoin. Ihmisyksilön kokemus välittyy perimässä hyvin rajallisesti tai ei lainkaan. Ihmisyhteisön kokemus eli oppiminen välittyy kielenä.

Entisten englantilaisten ja Hitlerin tulkinta Darwinista oli väärä. Vahvimman henkiinjääminen on täydellinen tautologia. Survival of fittest = fittest are the fittest.

Idea on sopeutuvimpien henkiin jääminen. Eikä sitäkään pidä ymmärtää liian nopeasti. Latina ja kirkkoslaavi sopeutuivat kirkko- ja luostarikieleen niin että ovat hengittäneet toinen tuhat ja toinen kaksi tuhatta vuotta.

Kieli ei koostu muttereista eikä ruuveista, vaan proteiineista ja aminohapoista.

”Kulttuuri” tarkoittaa myös viljelmää, esimerkiksi bakteerien viljelemistä. Kirjallisuus on sanojen viljelemistä, ei viilaamista.

(Kuvassa muuan henkilö täyttää 24.6.2008 87 vuotta, mikä on paljon. Kuvan henkilöiden yhteenlaskettu ikä on 172 vuotta.)

Kuuntele kirjaa kesällä

Ääneen lukemisen ongelmaan siis palaan jatkuvasti. Voitte muistaakin, että kerroin lukeneeni viime talvena vaimolleni iltasatuina ääneen kymmenen romaania.

Seitsemän veljestä oli minulle itselleni järisyttävä kokemus, vaikka en sanoisi teosta millään muotoa vieraaksi. Svejk miellytti kuuntelijaa eniten ja oli myös siitä käytännöllinen, ettei henkilönnimien ja paikkojen muistamisella ollut niin väliä, koska vaellus on joka tapauksessa päättymätön.

Mutta ripatkaa ihmiset sikana levyjä ja Ylen podcastingeja. Kesäisillä matkoilla, maalla, merellä ja ilmassa, tuhtikin teos voi viihdyttää ihmeesti.

Jos haluatte kehuskella sinänsä muodista menneellä oman itsen kehittämisellä, aina voi kuunnella tai väittää kuunnelleensa kirjoja kielellä, jota osaa vain vähän. Siinä muka oppii kieltä samalla. Eipä sillä, voi oppiakin.

Hienoin ja nautittavin on WSOY:n Muumipeikko-sarja, jossa syystä tai toisesta miespuolinen lukija, Ahti Jokinen, on niin hyvä että nimeäisin sen toistaiseksi parhaaksi suomalaiseksi äänikirjaksi.

Tosin matkaa saksalaisten ja itävaltalaisten mestariluentaan on kyllä aika paljon.

Mutta siis runot…

Ei auta muu kuin myöntää, että Esko Salmisen Leino ei innosta minua alkuunkaan ja Loirin laulamaa Leinoa en valitettavasti suostu edes kuuntelemaan. Ehkä se on kateutta. Minulla on itsellänikin käsitys siitä, miten Leinon teksti menee. Voi kunpa Tauno Palo olisi lukenut pienessä humalassa Leinoa levylle!

Olen kommentoijan kanssa samaa mieltä siitä, että Pentti Saarikosken muinainen levytys omista runoistaan on taikuutta. Erkki Salmenhaara pudottelee akordeja pianosta. Haavikon samaan aikaan julkaistu, itse luettu levy on muun ohella hyvä malli. Hänhän lukee anhavalaisittain konstailematta. Luennassa kuuluvat vielä etäisesti kirjoittajan monet puheviat, jotka hän onnistui vanhempana poistamaan melkein jäljettömiin.

Näissä molemmissa äänitteissä on aitoa vimmaa.

Huonoja runoja ei pitäisi äänittää – mitä paremmin ne lukee, sitä pahemmalta kielen onttous ja tyhjänpäiväisyys tuntuu.

Eikä hyvän lukijan luenta hyvästä tekstistä onnistu aina. Mielestäni sinänsä etevästi luettu Tuurin Talvisota ei sykähdytä. Kun Tuurin poltettua proosaa luetaan pidätellen, syntyy interferenssiaalto (noise-cancelling) niin että tulos on nolla.

Kommenteissa mainittiin Jyrinkoski. Tunnustan: minä pidin hänen hullusta melodramaattisuudestaan ja ennen kaikkea Vachel Lindsayn ”Kongosta”.

Tämä saattoi johtua satunnaisesta syystä. Maakunnassa riehui muuan lausuntataitelija, joka hänkin esiintyi kouluissa – rooliasuissa. Vänrikki Stoolia lausuessa hänellä oli ikään kuin Suomen Sodan univormu ja sitten oli joku juttu ampiaisesta tai mehiläisestä, jotka esittäessään hän toden totta koikkelehti raidallisissa trikoissa, tuntosarvet päässä.

Koko koulu häpesi, mutta koska useimmat luulivat, että tämä on nyt sitä taidetta, esityksiä ei pahemmin kommentoitu.

Jatkan tunnustuksia: kuuntelin sattumalta radiosta muistelusohjelman, jossa esitettiin parhaitten näyttelijöiden suulla parhaita ja suosituimpia runoja vuosikymmenien varrelta. Kun olin tointunut tyrmistyksestä, suljin radion. Asialla olivat alan arvostetuimmat nimet.

Sen olen sanonut ennenkin, että Sinisalon pateettisuus tehoaa minuun. Luulen että se oli aitoa. Ja Sinisalo ja Lauri Viita on aikamoinen pari – tai Sinisalo ja Linna. (Linnan romaaneja on nyt myynnissä Sinisalon lukemina.)

Runonlausunnan tekee niin vaikeaksi eroottisuus. En tiedä, onko tätä sanottu ennen ääneen.

Hämmästelin kovasti, kun usea ystäväni ja sellaiset arvostamani tyypit kuin Saaritsa mainitsivat eri aikoina toimineensa nuorina ylkämiehinä samoin eväin kuin minä – paljon algerialaista punaviiniä ja vielä enemmän runoutta, etenkin Saarikoskea ja Haavikkoa.

Jotta tästä kirjoituksesta muodostuisi kattavuuden ja täydellisyyden esikuva ja mallikappale, mainitsen nöyrästä Sillanpään joulusaarnat, jotka kirjoitettiin aina Otavassa, koska Taata oli sotien jälkeen sen verran bäbi, että hän luki hyvin muttei osannut enää kirjoittaa, - ja Arvo Turtiaisen, jonka levy Minä, paljasjalkainen on historiallinen muistomerkki. Levottomina nuoruusvuosinani istui useinkin seuroissa, joita Arvo hallitsi harmaan partansa kanssa. Hänellä oli jotenkin maailman mehukkain puheääni ja ihana helsinkiläinen intonaatio. Hän äänsi aina ”helllsinki”.

Vaihteeksi rehellisesti: en osaa antaa erikoista arvoa runouden tuntemukselle. Siinä on kovin paljon sattumaa mukana.

En ole kuullut, että kenenkään elämisen tasoa olisi todella madaltanut kielikorvan huonous tai sävelkorvan paleltuminen.

Ympäristölle se on joskus vaivalloista.

Täytän seuraavaksi 64 vuotta. Minulta meni varmaan 50 vuotta ennen kuin aloin aavistella, että erinäisissä tilanteissa toiset ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani eivätkä ainakaan siten kuin olin tarkoittanut.

Olen joskus viitannut kevyesti mutta vakavasti virkauraani. Jospa nyt kertoisin, että ymmärrän luuloni mukaan erittäin hyvin niitä ihmisiä, joiden kanssa on tullut ongelmia. Esimerkiksi tuomari tai hovioikeuden täysistunto tai korkeimman oikeuden täysistunto eivät suosi ihmisiä, jotka puhuvat paljon ja yleensä monesta asiasta yhtaikaa; koska maailma ei ole onneksi johdonmukainen, mainituissa kokoonpanoissa istuu tosin aina mukana juuri sellaisia ihmisiä, mutta vähemmistönä.

Olisikohan tämä suku sille, minkä muistan muutamasta tapaamisesta Yrjö Kallisen kanssa ja sangen monista tapaamisista Jarno Pennasen kanssa. Molemmilla oli kyky puhua suohon kuka tahansa – pitämällä puhe. Kallinen taisi puhua itsensä henkiin 1918. Mutta keskusteluissa tai tilinpäätöstä mietittäessä (Jarnon yhtiön) he olivat hankalia. Keskustelun malli oli 1-0. Toinen puhuu ja toinen kuuntelee.

Muistin tiet ovat outoja. Kun soitin pianoa (huonosti), en koskaan oppinut kappaleita ulkoa. Tekstiä opin, yrittämättä. Se on suvussa. Isänäitini, joka oli ammatiltaan varastoapulainen, osasi kirjaimellisesti tuhansia lauluja ulkoa. Vieläkin tapaa yli 90-vuotiaita, jotka muistavat yksityiskohtaisesti kaiken kansankoulun oppikirjoissa kerrotun. Tiedän ihmisiä, jotka osaavat edelleen ulkoa kouluvuosiensa kasvit – tieteellinen nimi, Linnén luokka ja lahko, suku.

Runojen muistaminen on minulle sama asia kuin Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953). Tuossa omituisessa jutussa ihmiset opettelivat suuria kirjoja ulkoa, kun esivalta oli kieltänyt kirjallisuuden vahingollisena ja tarpeettomana.

Armeijassa oli joitakin surkeita aikoja – olin pitkään ja aika pahasti sairaana – ja kun sitten äkillisen laskevan säätykierron uhrina seisoin liian suurissa saappaissa keittiömiehen tehtäviin koulutettuna tykkimiehenä vuorollani vartiossa, opin pyörittämään päässäni katkeamatonta runoradiota.

Se oli tunne-elämän takia välttämättömyys, selviytymisen keino.

Nyt henkinen rappeutuminen on aika pitkällä. Etenkin muistamisen tarkkuus on horjunut, koska en ole pitänyt tekstejä yllä.

Runoilla on – ainakin minulle – makeisfunktio. Jokin on kerta kaikkiaan niin suussa sulavaa, että pelkkä sanojen muistaminen aiheuttaa mielihyvän värinää.

Niinpä vastaan eilisen Leinon Nocturnon yhteydessä esittämääni kysymykseen itse, että tuokin runo on minulle kuin taulu seinällä – monta taulua monella seinällä. Eikä siitä tarvitse koskaan pyyhkiä pölyjä! Tunnekuvat ovat niin vahvoja. Provokaatiomielessä mainitsemani sisältö tekee runosta niin suuren. Jos tekstillä olisi jokin muilla sanoilla selvitettävä sisältö, mitä merkitystä sillä runolla sitten olisi?

Toivottavasti tämä ei kuulosta kummalliselta tai vaikeatajuiselta. Mielestäni puhe on samanlaisesta ilmiöstä kuin hyräily. (Äänettömästi voi hyräillä ja useimmiten se on suositeltavakin.)

Jos herää yöllä. Ehkä Suomen mitallinen runous loppui tähän Sarkian juttuun, joka ei ehkä ole kielellämme ylitettävissä:

Veet syvät päilyvät / ikävää. /Puut yllä häilyvät / syväin vetten. / Ma tiedän, etten / sua enää nää.// Tie luotas lähtien / hämärtää. / Vain kuvat tähtien / syöpyy veteen: / Niin silmäin eteen / sun silmäs jää.//

Eino Leino

Kumpi versio on parempi, lopullinen eli se jonka te kaikki tunnette, vai tämä varhaisversio, jonka kirjailija itse hylkäsi?

Runo on siitä outo eli tyypillinen, että se on niin tavattoman hieno, mutta tarkemmin lukien siinä ei ole juuri lainkaan sisältöä.

Se ei ihan tarkoita mitään. Se on kuin musiikkia sanoilla ja etenkin äänteillä.

Ei se taida liittyä erityisemmin juhannukseen, vaan ehkä elokuuhun.
Väliäkö sillä.

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden yllä täysi kuu,

kesä‑yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu;

en ma iloitse, en sure, huokaa,

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, mihin tuuli hukkuu,

[pilven viime punajuova haikee,]

siinto vaaran tuulisen, mi vaikee[][nukkuu],

tuoksut vanamon ja varjot veen,

niistä sydämeni laulun teen.

[Miksi metsän tummuus sävelehen?

kosk’ on mustaa murhe ylpeäin.

Miksi juova päivän laskenehen?

koska monta nuorta unta näin.

Miksi etäisien vuorten siinto?

koska sinne oli silmän kiinto.

Miksi vanamoiden valjut lemut?

koska päättyneet on päivän kemut.

Mutta miksi varjot virran veen?

kosk’ on mieli mulla siimekseen.]

Sulle laulan neiti kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä‑seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta.

Onpa omanani vuoren kulta.

[Omani on Hiiden vuoren kulta.]

Pienentyy mun ympär’ elon piiri,

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri,

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Juhannusta juotiin

Nurmoilassa, lähellä Aunuksen kaupunkia, sattui niinkin, että paikkakunnalle majoitetut tiedotuskomppanian miehet opettivat lähikasarmeissa majaileville lentäjille hyödyllisiä perustaitoja, kuten juopottelua.

Juhannusaattona 1942 edessä olevaa 21-vuotispäiväänsä oli juhlistamassa luutnantti K. Kemppinen, jolla siis ei ikä riittänyt esimerkiksi anniskeluravintoloihin, vaikka kenttäharmaissa ja sittemmin sinisissä oli kuljettu alkuvuodesta 1939.

Sitä ei kukaan tiennyt, että edessä oli vielä kaksi ja puoli vuotta sotaa.

Tiedotuskomppanian Yrjö Jylhä oli jäänyt henkisesti Talvisodan Taipaleelle, vahvisti tarinan kertoja tänään Puolarmetsän sairaalassa. Kapteeni Jylhä herätti suurta kunnioitusta jopa itserakkaissa eversteissä, jollaisista ei ollut puutetta, mutta ihmisenä hän oli rikki, puhki, loppuun kulunut.

Juhannuksena 1942 Nurmoilassa hän oli hyvin kiihtynyt Suomen Kuvalehden kannessa ja etusivulla julkaistusta runosta, jonka #joku oli kirjoittanut hänen nimellään ja tyylillään”.

Kapteeni Jylhä purki kiihtymystään lehti kourassa ja kummasteli myös sitä, että runo ei ollut huono.

Tässä kohdin kertojan muistikuva on hiukan hapertunut. Joku siihen toimeen esteetön ja sopiva henkilö voi vaivattomasti katsoa lehden kannesta, oliko teksti ”Hulmahda korkeelle, siniristi Suomen” vai Syvärin laulu, ulkomuistista

Ui Syvärin virralla Suomen purret / sen rannat lauluja meidän soi. / Yhä vieläkö pienuuttas, Suomi surret, / kun poikas sun rantaasi vartioi/ käsin voimakkain Sinun viiriäs kantain / yli kaikkien Kalevan rantain?

Vappua juotaessa Jylhä oli nimittäin tipahtanut pöydän alle, vetämättä kuitenkaan pöytäliinaa perässään. Siinä ei ollut sinänsä mitään erikoista eikä tavatonta.

Illan edistyttyä pöytäliinan reuna oli alkanut lepattaa, ja tiedustelukoulutuksen saanut lentäjäluutnantti raportoi kohta innostuneesti muille saapuvilla olijoille, että nyt se haluaa kirjoittaa runon.

Jylhälle toimitettiin paperia ja kynä, joita hän ei kuitenkaan kyennyt käsittelemään, ottaen huomioon juopumustilansa. Mutta hän saneli, ja luutnantit kirjoittivat muistiin.

Teksti herätti suurta isänmaallista innostusta, jonka vallitessa se lähetettiin välittömästi kenttäpostin kuljetettavaksi suoraan Suomen Kuvalehteen, sen herra päätoimittaja Turjalle.

Ja runo ilmestyi ja kirjoittaja sai myös selvityksen asiasta ennen kuin juhannusjuhla – silloin aina 24.6. - oli ehtinyt iltaan.

Jylhällä oli loppusointukone päässään. Tuskin hän tiesi, että Beethoven oli tullut käyttäneeksi 7. sinfoniansa hitaassa 2. osassa (ns. surumarssi) aika tunnettua rytmikuviota, kahdeksan kertaa peräkkäin daktyyli ja trokee. Beethovenilla tämä on erikoisen sykähdyttävä, kun orkesteri takoo samaa säveltä.

Jylhä kirjoitti YH:n aikana syksyllä 1939 ennen talvisotaa rykmentilleen omistamansa hymnin, jonka voi laulaa Beethovenin sinfonian nuotilla – Kauan sun helmaasi, viljava Vuoksi / heimomme kirkkaimmat kyynelet juoksi. / Täällä sun poikasi / peittämät hurmeen / saatteli nurmeen / keihäs tai luoti… Tänne me saavuimme, / tänne me jäämme, / kunnes on murtunut / taas idän paine, / tai tulilaine / lyö yli päämme.

Glossa

Erästä juristiporukkaa sanottiin ennen glossaattoreiksi, koska he raapustivat merkintöjä lainopillisten tekstien marginaaleihin ja rivien väleihin. Muuan kirjoitti sata tuhatta, ja aikaa siihen meni.

Näiden kavereiden puuha, joka oli siis kiihkeimmillään 800 vuotta sitten, johti käsitykseen, että laki on niin kuin se luetaan.

Glossaattoreiden skolastiikka perustui oletukseen, ettei laki voi olla ristiriitainen. Havaitut omituisuudet ovat näennäisiä, ja riittävän nerokkaasti toimien voidaan osoittaa, ettei ristiriitaa olekaan.

Näistä ajatuksista luovuttiin lopullisesti yli 100 vuotta sitten. Kansanuskomuksissa ja sanomalehdissä ne kuitenkin elävät.

Eikö etevä juristi pysty pelastamaan juonutta tuttavaansa rattijuoppoustuomiosta? – Ei pysty.

Mutta miksi emme tuomitse murhasta kirurgia, joka hyvin käsittäen operaation vaarat ”tappaa” ihmisen leikkauspöydälle eli epäonnistuu?

Oikea vastaus ei ole tahallisuuden puuttuminen. Taposta tai murhasta tuomitaan jatkuvasti ihmisiä, jotka heilauttavat Fiskarisin mustakahvaista fileerausveistä vain antaakseen pontta puheilleen. Korkein oikeus käyttää usein (sinänsä kömpelöä) perustelua ”koska N.N. käsitti, että ihmisen pistämisestä veitsellä rintakehään, herkästi vaurioituvien sisäelinten alueella, aiheuttaa hyvin todennäköisesti kuoleman…”

N.N. oli siis lyönyt fileerausveitsellä tunteen sokaisemana, mitään ajattelematta, ja oikeudessa pätevä asianajaja selittää, että hengenlähtö oli tekijälle täydellinen yllätys, kun tarkoituksena oli vain aiheuttaa toiselle kipua raivon sokaistua arvostelukyvyn.

Vanhan huonon ajan selitysteoksissa kirjoitettiin ummet lammet tästä dolus eventualis –käsitteestä, eli tekijän tahto ei suuntautunut hengenriistoon, vaan hän suhtautui seuraamukseen täysin välinpitämättömästi. Siten toimii henkilö, joka ammuskelee umpimähkään väkijoukossa.

Emme ole skolastikkoja, koska tunnustamme, ettei tuohon kirurgiesimerkkiin ole täysin vakuuttavaa oikeudellista vastausta. Vastaus haetaan kulttuurista. Kirurgit tekevät tuollaisia ratkaisuja, ja joka kerta he eivät onnistu. Jos kysymyksessä on taitovirhe, kirurgi voi sitten saada rangaistuksen – mutta ei tahallisesta henkirikoksesta.

Tuo mitä kukin ihminen ”ymmärsi” tai mitä hänen ”piti ymmärtää” tai mitä hän ei voinut jättää huomiotta on siis viime kädessä empiirisesti osoitettava asia, ei juridiikkaa eikä tiedettä.

Lahjonta, josta tässä pohjaltaan on kysymys, vaatii käsitteellisesti rinnalleen pakottamisen ja kiristämisen. Pelkään että poliitikkoja kiristetään useammin kuin lahjotaan. Ellei tehdä näin ja näin, viemme tehtaamme Intiaan…

Kiristämisen kriminalisointi ei ehkä ole ajan tasalla. Rangaistusuhka koskee vain oikeudettomalla menettelyllä uhkaamista. Se ei ole kiristämistä, että rekkakuskit päästävät työtaistelutoimena kuormat pahentumaan, koska kenenkään ei ole pakko tehdä työtä.

Lobbareiden toiminta ei ole aina taivuttelua ja perustelua; joskus se on kiristämistä. Joillakin yrityksillä ja järjestöillä on sellaiseen riittävät lihakset.

Yleistys, joka sitten liittyy politiikan rahoitukseen. – Mafiosojen saaminen tuomiolle on lähes mahdotonta. Moni kuulemma toimii mielistelläkseen ”kummisetää”. Pelkkä tieto siitä, että joku avustaja puuhaa luvattomia, ei tee ”kummisedästä” osallista rikokseen. Jos Marlon Brando sanoo, että ”en ostaisi seppelettä, jos N.N. sattuisi kuolemaan”, tuo voi olla jollekulle toimintaohje, mutta ei käy yllytyksestä murhaan.

Munat mukiin

Peräti mielenkiintoista.

Osa eilisen vaalirahoitusta koskevan tekstin kommenteista julisti ”munat mukiin” ja lisäsi ad hominem –argumentin eli että henkilö, joka on toista mieltä kuin kirjoittaja, ei ole mikään todellinen juristi eikä luultavasti liioin muutakaan kuin ylikokoinen syöpäläinen.

Ministerin rikosoikeudellinen vastuu poikkeaa suuresti valtion virkamiehen ja julkisyhteisön työntekijän vastuusta. Siitä on säännös perustuslaissa (116 §)

Syyte valtioneuvoston jäsentä vastaan voidaan päättää nostettavaksi, jos tämä tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvat velvollisuutensa tai menetellyt muutoin virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti.

Syytteen nostamisesta päättää eduskunta ja syytettä ajetaan valtakunnanoikeudessa.

Virkamiehen lahjontaa koskee rikoslaki. Lisäksi kysymykseen tulee valtion virkamieslaki (15 §): Virkamies ei saa vaatia, hyväksyä tai ottaa vastaan taloudellista tai muuta etua, jos se voi heikentää luottamusta virkamieheen taikka viranomaiseen.

Lakia koskevan hallituksen esityksen mukaan kiitoslahja, johon ei liity minkäänlaista heijastusta saajan toimintaan, ei kuulu sääntelyn piiriin eli ei ole rangaistava rikoslain nojalla.

Verotuksessa lahjaveron alaraja on siis 3 400 euroa, ja verohallitus on ohjeistanut sitä kysymystä, voidaanko ja milloin vaalirahoitukseen osoitettuja lahjoja pitää yleishyödyllisinä eli verottomina.

Tietääkseni esimerkiksi kommunismin edistäminen katsottiin vuosikymmeniä yleishyödylliseksi, ja lisäksi olen ymmärtänyt, että hyvinkin poliittiset valtionavut arvioitiin verottomiksi.

Jos joku ei olisi ymmärtänyt sitä entuudestaan, verotus ja oikeudenmukaisuus ovat maailmoina aika kaukana toisistaan. Viimeksi tämä ongelma tuli vastaan eilen, kun alkoi näyttää siltä, ettei perintöverotuksen muutos mene läpi perustuslain vastaisena. Henkilökohtaisena kansalaismielipiteenäni pitäisin ajatusta pienehköjen perheviljelmien ja vaatimattomien yritysten sukupolvenvaihdoksen helpottamisesta nimenomaan oikeudenmukaisena. Mutta kansalaisten tasa-arvoisen kohtelun periaate on kieltämättä pitkä, kaskeamisen koskematon kanto.

Valtion virkamies – tuomari, verotarkastaja – on tiukimmin vartioitu ryhmä. Olen itse saanut oppini katselemalla, miten tyhmemmät asianajajat menivät joulun alla laamanni Helmisen virkahuoneeseen konjakkipullo joulutervehdyksenä ja palasivat sieltä välittömästi korvat punaisina. pullo edelleen kainalossa. Ehkä siitä oli sitten lohtua.

Kansanedustajista on säädetty erikseen. He eivät käytä julkista ratkaisuvaltaa yksittäisissä asioissa, joten tilanne ja suojelun tarve on toinen kuin virkamiehillä.

Ministereistä meillä on prejudikaatti – Kauko Juhantalo. Valtakunnanoikeus katsoi hänen ottaneen äänekkäästi puheeksi yksityiset liiketoimintansa ollessaan liikenteessä ministerin ominaisuudessa. Tuomio tuli.

Valtakunnanoikeus on tarkoitettu jatkoksi kansanedustajien syytesuojalle – parlamentarismin arvioidaan edellyttävän, ettei poliisi hae niskuroivia kansanedustajia putkaan suuresta salista eikä pienestä.

Kiitoslahjasta vielä näkökohta – sääntely olisi mahdotonta. Olisiko minut pantava syytteeseen siitä, että toimintani tuomarina johti professorin hommiin? Olisiko tuomioistuimen tai keskusviraston esittelijä syytettävä loikkaamisesta asianajotoimistoon leveämmän leivän ääreen?

Edelle kirjoittamani on mielestäni uuvuttavan selvää. Kiinnostunut olen kirjoittelevan yleisön verenhimosta. Outoa ettei kaikkien päähän mahdu se, että jos vaalirahoitusta leikattaisiin rajusti, eduskunnan olisi kohta vain todellisia rikollisia ja syntymärikkaita.

Ei kai se nyt voi olla päämäärä?

Kas kun parlamentaarinen demokratia on kehittynyt, jotta muillakin kuin asemansa tai arvonsa perineillä olisi sanansija maassa. Kunnallisvaaleissa vähemmän rikkaat saivat äänioikeuden vasta vuosien 1917-1918 kuohuissa ja esimerkiksi Ruotsi taipui antamaan äänioikeuden kaiken maailman köyhäkauloille vasta 1920-luvulla.

Mitään kansanryhmää halventamatta mielestäni alempi keskiluokka, etenkin kansakoulunopettajat, on tehnyt hyvin paljon tämän maan rakentamiseksi. En ole ihan varma, olenko itse ylempää keskiluokkaa, mutta lapseni ovat. Mutta alempaan keskiluokkaan kuulun syntyperäni ja vaistojeni puolesta ja sille kohotan lasillisen piimää, oli se sitten lahjus tai ei.

Jonkka

Keskustelupalstoilla huudetaan verta.

En tiedä, mistä ero. Voin kirjoittaa myös härnätäkseni, ja vastaukset eli kommentit ovat asiaa. Vastoin yleistä käytäntöä en tarkoita asiallisella omien ajatusteni hyväksymistä. Voin vain harvoin yhtyä siihen, mitä sanon.

Yleisö on siis villinä ministeri Pekkarisen ja oikeuskansleri Jonkan salaliitosta.

Esitän omat käsitykseni asiasta. Silmiini ei ole sattunut mitään epäilyttävää, puhumattakaan lainvastaisesta.

Ministeri oli allekirjoittanut firmalle rutiininomaisen avustuksen ja myöhemmin hankkinut vaaliavustusta myymällä taulun. Se ei ole lahjontaa. Lahjonta on epäasiallinen yritys vaikuttaa toisen tahtoon (rikoslaki 16:13-14).

Nyt keskustelijat tuntuvat ajattelevan, että on lainvastaista tai sopimatonta antaa rahaa poliitikolle.

Näin ei ole.

Sitä vastoin on saavutettu yllättävän suuri yksimielisyys siitä, että poliitikoille annetusta rahasta on tehtävä julkisesti tili.

Rahan antaminen muuten vain ei ole likikään aina sopimatonta eikä edes kummallista. Mesenaatti antaa rahaa suosimalleen taiteilijalle joko kilisevänä ja kahisevana tai esimerkiksi maksamalla ylihintaa esimerkiksi taulusta.

Väittään että mesenaattien toiminta on hyvin tarpeellista taiteelle.

Tiedossani on useita tapauksia, joissa lahjakkaana pidettyä mutta varatonta lasta on koulutettu paikkakunnan manttaalimiesten kustannuksella ja jopa hyvällä menestyksellä.

Tuttavapiirissäni on ihmisiä, joiden korkeakouluopinnot olivat kiinni yksityisten hyväntekijöitten antamista rahalainoista, jotka sitten maksettiin takaisin, luultavasti koroitta; muutamia vuosikymmeniä sitten köyhä ylioppilas ei saanut pankista lainaa edes vekselillä.

En siis väitä, että vaalirahoitukseen ei kätkeytyisi epäkohtia, vääryyksiä, rikoksiakin. Mutta toistaiseksi sellaisesta ei ole esitetty mitään merkkejä.

Lehdissä on motkotettu, että ministeri ”ripittäytyi” oikeuskanslerille.

Hyvänen aika! Sen takia oikeuskansleri on! Hänen keskeinen tehtävänsä on valvoa valtioneuvoston ja sen jäsenten toimien lainmukaisuutta, ja hän on tarvittaessa syyttäjänä valtakunnanoikeudessa.

Esimerkiksi hiljan puheena olleessa kirjassa ”Vaikea aika” kuvaillaan presidentti Rytin Ribbentropille antamaa vakuutusta. Siinä ja monessa muussa asiassa juostiin ehtimiseen kysymässä oikeuskanslerilta, saako näin tehdä ja saako noin.

Ministeri P. kysyi ilmeisesti, oliko hän toiminut ministerinä virheellisesti myöntäessään rahaa ja vihkiessään tehtaan. Kysymys esitettiin juuri oikealle taholle. Vaalirahoitus ei kuulu yhtä kiinteästi oikeuskanslerin toimialaan, mutta ei kauas heitä; kansanedustajan lahjonnasta on säädetty rikoslaissa.

Lehden mukaan asiantuntevat juristit ovat kummissaan. Mielestäni Saraviita ja asianajaja Markku Fredman eivät sanoneet mitään kummastunutta, van mainitsivat vaihtoehtoja.

Professori Jyrki Virolainen on etevä tutkija, mutta ainakin lakimiehet tietävät, että hän on henkilönä särmikäs ja tutkijana taipuvainen persoonallisiin kannanottoihin.

Vaihtaakseni puheenaihetta – jos joku juristi on esimerkiksi kovin hanakka arvioimaan kielteisesti korkeinta oikeutta tai hovioikeutta, on hyvä ottaa selvää, onko hänellä ollut pyrkyä näiden laitosten jäseneksi.

Itse en sivumennen sanoen ole koskaan ilmoittautunut korkeisiin virkoihin, paitsi kerran hovioikeuteen, jolloin pääsin, ja toisen kerran ylemmän palkkausluokan hovioikeudenneuvokseksi, johon kykyni ja ansioni eivät riittäneet.

Eipä toisaalta ole pyydettykään.

Iso pikku-uutinen

Irlanti täytynee erottaa EY:stä.

Se olisi hyvinkin oikeudenmukaista.

Lissabonin sopimus olisi aika kattava, mutta sekin menee nyt jäihin.

Lehdessä (HS) esimerkiksi kerrottiin muutamia päiviä sitten lyhyesti EY:n urheilun valkoisesta kirjasta (white paper). Asia tuli ajankohtaiseksi, kun suuret järjestöt ovat alkaneet antaa lausuntoja.

Jalkapalloputiikki FIFA ja Kansainvälinen olympiakomitea ovat hyvin merkillisiä järjestöjä, jotka pyörittävät valtavaa liikevaihtoa ilman juuri minkäänlaista valvontaa.

Oma ihmettelyn kohteeni on herra Ecklestone, joka jollain salaperäisellä tavalla ”omistaa” suomalaisille rakkaan Formula 1 –lajin. Maailman suurimmat autotehtaat näyttäisivät toimivat nöyrästi hänen mielensä mukaan.

En ole saanut selvää, maksavatko nämä yrittäjät esimerkiksi veroja.

EY ajattelee siis, että urheilujärjestöjen ja seurojen olisi toimittava pääpiirteissään lain mukaisesti.

Tätä vaatimusta on tietenkin pidetty ylettömänä ja vastustettu rajusti. ”Urheilu on jätettävä rauhaan”, jyrisi potkupalloilija Sepp Blatter jo vuosi sitten.

Hyvin sanottu.

Varmaan murtovarkaat ovat sitä mieltä, että poliisin on jätettävä heidät rauhaan.

EY heittää miehekkäästi pesusienen kehään: vaikka yksissä tuumin tehdyt sopimuksen median kanssa ovat omiaan heikentämään kilpailua, EY-komissio hyväksyy ne tietyin ehdoin.

Uusimman uskottavan tiedon (BBC) mukaan urheilu on 3,7 prosenttia EY-maiden bruttokansantuotteesta. Liikevaihto on 407 miljardia euroa vuodessa ja työpaikkoja urheilu tuottaa 15 miljoonaa.

Kysymyksiä joihin yhteisö haluaisi sekaantua ovat ennen kaikkea väkivaltaisuudet urheilutilaisuuksissa ja EY:n yleisiä työn ja ihmisten liikkuvuutta kenties rajoittavat käytännöt.

Myös dopingista huomautetaan, eivätkä rangaistuksenomaiset kilpailukiellot jää huomiotta nekään.

Itse en uskaltaisi sanoa yhtään mitään urheilun nimikkeen alla liikkuvan rahan todellisesta määrästä.

Huomautan vain nöyrästi, että vedonlyönti ei ole urheilua mutta liittyy siihen monin sitein.

Erinomaisen suuria vaikeuksia on ilmennyt tässä asiassa, vaikka vedonlyöntitoimistot ovat sitä mieltä, että poliittiset henkilöt saisivat pitää näppinsä irti ”urheilusta”.

Suomessa valtion kontrolli on pitänyt, vaikka etenkin britit yrittävät murtaa sitä muun muassa tekijänoikeuteen vetoamalla (tekijänoikeus jalkapalloliigan ottelujen aikatauluun…)

Jos luette tästä EY:n kannatusta, sen kuin luette. Minulle henkilökohtaisesti se on olemassa oleva tosiasia, joka on… jos olisin urheilukirjoittaja, sanoisin tietenkin ”haasteellinen”. Tuo sana taitaa tarkoittaa, että jokin menee päin helvettiä, mutta tarvii koettaa keksiä jotain.

Alushousut

En ole vielä nähnyt kirjoitusta, joka todistaisi käsitykseni sukkahousujen yhteydestä sukupuolimoraaliin. (Tarkoitan moraalittomuutta.)

Sukkahousut tulivat maailmalla 1966 ja Suomessa yhdellä rysäyksellä 1968. Minihame kuuluu jotenkin samaan asiaan.

Teknisesti pyöröneulekone oli kynnyskeksintö. Saumattomat sukat ja sukkahousut tulevat samoista koneista.

Vain Amarit sen tekevät.

Hämmästyttävästi Suomen teollisuus voi tältä osin hyvin. Villa, puuvilla ja verka ovat muistoja vain, mutta entinen Norlyn sen kuin toimii ja tuottaa Torniossa.

Mieleeni tulee poliittinen lahjusjuoru. Väitettiin että Kekkonen olisi ollut huomattava Norlynin osakkeenomistaja ja että tehdas olisi siten saanut ties millaisia etuja. En muista enempää. Kekkosesta oli aina liikkeellä juoruja, jotka kytkeytyivät tavalla tai toisella maalaisliiton kataluuteen.

Jotkut tutkijat ovat nähneet ehkäisypillerin toisenlaisen aikakauden alkuna, mutta minä en. Sukkahousuista se johtui.

Marilyn Monroe –tyyppiset sukkanauhaliivit olivat fetissi, arkisina pidetyt sukkahousut eivät.

Nailon, DuPontin mainio patentti, jonka tavaramerkki vesittyi eli muuttui geneeriseksi, oli miesten vaatteissa kauhistus. Nimi oli hieno, Nylon eli NY-LON eli New York – London.

Minun sukupolveani yhdistävät edelliseen polveen alusvaatteet. Kävin hyvin pienenä paljon saunassa isovanhempieni tai enojeni kanssa. Kuulun viimeiseen suomalaiseen sukupolveen, joka on kävellyt kansakouluun lyhyissä housuissa ja pitkissä sukissa. Varustukseen kuuluivat luukkuhousut peltinappeineen.

Tämä hirvittävä näky johtui kankaan puutteesta. Ei ollut molskia eikä perstaskuja. Villaa saatiin ja kun se oli osittain kyliltä hankittua, se todella osasi karhistaa!

Tämä koko surkeus välähtää joskus mieleen, kun näkee miehenalun farkuissa tai verkkareissa. Ei Suomi-verryttelyhousuja uskaltanut edes käyttää, koska niiden kiskaisemista toisen kinttuihin pidettiin hyvänä huumorina. Inka-merkkinen kuminauha vyötäröllä ei paljon suojellut. Huumoriviihteessä esiintyvä Heikki Kinnusen Viljon etsijä on mahdoton ajatus – kallisarvoinen viinapullo verkkareiden takataskussa!

Pitkien housujen kanssa käytettiin pitkiä kalsareita, joiden lahkeissa oli nyörit ja joihin ei oikeastaan kuulunut kuminauhaa. Ne kiinnitettiin Sopu-teltan periaatteella henkseleillä vyötärölle.

Mutta siis nailon-paita. Niitä oli kulkeutunut meille jostain, luultavasti Amerikasta. Koska isäni ei kestänyt niitä, ne siirrettiin poikien käyttöön, emmekä mekään kestäneet niitä, mutta eipä ollut vaihtoehtoa.

Hengittämätön, joko jääkylmä tai hautovan kuuma paita oli kammottava vaatekappale. Seosteisiin ei ollut vielä edistytty.

Housut olivat aitoa Teryleneä, ja solmiossa luki Trevira. Yhdistettynä päällys- ja sadetakkina käytettiin vielä opiskeluaikana bri-nailonia, joka kahisi komeasti kävellessä. Samanlaista käytti, eräiden piirien kauhuksi, korkeimman oikeuden presidentti Piipponen, jolla oli myös kova halu näyttää vastaantulijoille valokuvia pyydystämistään lohikaloista.

Lohisiima ja pian muutkin siimat oli Orlonia. Puuvillanarua eli ”hauenkoukkulankaa” käytettiin vain tuomiokunnassa asiakirjojen niputtamiseen.

Riittävän asiantuntemuksen puuttuessa en puhu tissiliiveistä enkä muista mielenkiintoisista kapistuksista, vaikka muistelen saaneeni joskus tilaisuuden kopeloida Peter Pan –nimisiä kapistuksia, jotka osoittautuivat vaahtomuovin turvin konstruoiduiksi.

Oikeastaan tämä lyhyt kirjoitus on anteeksipyyntö ja selitys. Kamalissa peltihousuissa ja nailonretkuissa kamppailleina retkahdimme sitten nuorina aikuisina artekiin ja marimekkoon. Molemmat firmat kaihtoivat isoa alkukirjainta. Mutta puu ja puuvilla, niistä tuli oman elämän edellytyksiä.

Ja miten sukkahousut liittyvät sukupuolimoraaliin? En tiedä, mutta sukkahousut olivat Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden salakaupan ykköstuote ja olivat siten sekä idässä että lännessä edesauttamassa yleistä riettautta, joka tunnetusti on voittanut perityt flanelliarvot.

Kirja, bestseller

Schätzingin teknoekotrilleri on suunnattoman laaja, lähes tuhat sivua.

En menisi väittämään, että siinä olisi monta sivua liikaa.

Tämä on väliraportti; sain kirjan haraviini ja käsiini aivan äsken.

Raportoin henkilökohtaisesta ongelmasta, joka siis ei ole alkoholi.

Romaani on mielestäni sinfonian ohella ihmiskunnan henkisen kehityksen huippu – jos suostutte siihen käsitykseeni, että Matteuksen evankeliumi on ensimmäinen ja ehkä paras romaani, sekä ihmeellisen koreilemattoman kielensä että nerokkaan rakenteensa vuoksi.

Hieman matalampia huippuja ovat eräät matematiikan ja fysiikan ratkaisut ja muutamat tietokoneohjelmat.

Inhimillisen elämyksen huippua lähenevät myös pannulla paistetut muikut, uudet perunat, oikea ruisleipä, voi ja piimä.

Mutta kysymys oli kirjasta, jonka oikea nimi on Parvi vaikka suomenkieliseksi nimeksi on tällätty ”Pedot”.

Tuo parvi viittaa kirjassa nähdäkseni emergenssiin luonnossa. Näin on, vaikka puhe on seeprasimpukoiden järkyttävästä lisääntymisestä ja valaitten suunnittelemista väkivallanteoista.

Ongelmani on usein todettu kyvyttömyys lukea miljoonapainoksiin kohonneita viihderomaaneja (Grisham, Turow jne.) Dan Brownin Leonardo-jutun luin hiukan hampaita kiristellen enkä pitänyt.

Noissa kirjoissa, joihin valitettavasti luen myös suomalaisen Ilkka Remeksen, minua haittaa rengasmelu, joka puolestaan johtuu jousittamattoman massan painosta. Itse asiassa myös rattaiden kolina kantautuu matkustamoon tavalla jota ei odottaisi tämän hintaluokan… Anteeksi. Eihän tämä ollut Tekniikan Maailman testi.

Kysymys on kuitenkin tuosta. Goethe sanoi Man merkt das Absicht und wird verstimmt. Sitä huomaa tarkoitusperän ja jotenkin pettyy.

Teksti on siis täsmällisesti määritellen pornografiaa eli laskelmoitu aiheuttamaan tiettyjä tunteita. Tämä on vaikea asia. Ammattimaisten sadunkertojien viimeistelemä ”Tuhat ja yksi yötä” on laskelmoitu, mutta sitä lukiessa kertojan henkilökohtaiset pyyteet eivät tule mieleen. Bestsellerin kertoja haluaa rahaa, ja raha tihkuu kaikkien lauseiden saumoista. Ja joskus hän haluaa mainetta, ja keimailu valuu kaikista konjunktioista.

Hyvässä kerronnassa on jotain tolkutonta, vaikka kertoja häivyttäisi itsensä . En väitä vastoin, jos joku haluaa puhua taikuudesta.

Minulle muuan mittari on teksti tunkeutuminen hajanaisiin päiväajatuksiin ja yön uniin.

Tämä aiheuttaa henkilökohtaisen ongelmani toisen puolen. Olen aika haluton lukemaan todella hyvää romaanikirjallisuutta. Se on haitallista mielenterveydelle. Jos ne samat yhteisötilaajat, jotka esiintyvät sähköisen viestinnän tietosuojalaissa, aavistaisivat ilmiön laajuuden, kaikilta työntekijöiltä otettaisiin kirjallinen sitoumus, jolla romaanien lukeminen kiellettäisiin myös loma-aikana. Romaanit vaikuttavat hyvin haitallisesti työsuorituksiin. Samoin ne kiellettäisiin monissa valtion laitoksissa, koska ne murentavat auktoriteettia.

En ollut ennen kuullutkaan ekotrillereistä. Ja pari päivää sitten pohdin ”pahisten” ongelmaa viihteessä!

Tässä on hyvä vastaus. On paljon hauskempaa, että maailmanlopun aiheuttaa ekokatastrofi kuin joku surkea, vehkeilevä rääpäle.

En kerro enempää. Olen kuullut, että toiset tykkäävät huonoa sellaisesta. Itse kiirehdin tutkimaan tarinan, josta on jo aika paljon Wikipediassakin, ja perehdyn alustavasti tapauksessa aiheettomiksi osoittautuneisiin tekijänoikeuden loukkausväitteisiin.

Mainoslause: jos kantaa tämän kirjan mukaan lomalle, tuskin pettyy.

Muuten sekä Indonesian tsunami että kolossikalmari, jotka molemmat näyttelevät tässä 2004 ilmestyneessä keskeistä osaa, tulivat tietoisuuden kirjan julkaisemisen jälkeen.

Kunnianloukkaus blogissa

Posti toi mielenkiintoisen kirjeen. Asianomainen syyttäjä oli tehnyt ratkaisun. Asia koski blogissani 17.1.2007 käydystä keskustelusta.

Silloin oli puhe nimeltä mainitusta juristista, joka oli ottanut hankkiakseen esimerkiksi tuomioistuimissa luovutettuun Karjalaan jääneitä maa-alueita takaisin suomalaisille ”omistajilleen”.

Otin tuohon asiaan kannan. Nähdäkseni sellaisessa täysin kuvitteellisessa tilanteessa, jossa rauhansopimuksella menetettyjä Karjalan maita palautettaisiin , ne palautettaisiin Suomen valtiolle. Mielestäni 1944 Karjalassa maata omistaneilla ihmisillä ja yrityksillä ei olisi oikeutta saada noita maita omistukseensa.

En palaa nyt silloin esittämiini argumentteihin.

Esitin sangen kielteisen käsityksen tämän juristin toiminnasta. Kommentit olivat osittain aika yksiselitteisiä.

Juristi teki poliisille tutkintapyynnön kunnianloukkauksesta ja vaati sen jälkeen minulle rangaistusta.

Syyttäjä kirjoitti:

”Kokonaisuutena totean, että nettikeskustelussa on N.N.:n asianajotoiminnasta esitetty kärkeviä mielipiteitä. Loppujen lopuksi mielipiteet kohdistuvat kuitenkin siihen, onko ylipäänsä järkevää käydä oikeutta luovutetun Karjalan maaomaisuuksien takaisin saamiseksi. Mielipiteistä kärkevimmät on esittänyt nimimerkki *”Äkäslompolo” – tosin Kemppinenkin on kyllä todennut, ettei hänellä ole ”Äkäslompolon” kommentteihin lisäämistä.

Koska kuitenkin esitetyt mielipiteet ovat oikeastaan N.N:n asianajotoiminnan arvostelemista yksittäisessä, julkisuudessakin olleessa tapauksessa ja perustuvat mitä ilmeisimmin voimakkaisiin erimielisyyksiin tiekyistä faktoista, katson, että siinäkin tapauksessa, että esitutkinnassa saataisiin oikeus- ja näyttökysymykset selvitettyä syyksilukevan ratkaisun edellyttämällä tavalla, tulisi tekemään asiassa syyttämättäjättämispäätöksen asian vähäisyyden vuoksi. Myöskään tärkeä yleinen tai yksityinen etu ei arvioni mukaan vaadi syytteen nostamista tässä asiassa.

Tällä päätöksellä ei oteta mitään kantaa siihen, onko joku syyllistynyt asiassa rikokseen.”

Viimeinen kappale on viisas, vaikka joku voisi lukea sen nurinpäin eli että asiassa ehkä olisi tehty rikos. Syyttäjä päättää, nostaako hän syytettä vai ei, ja esittää riittävät perustelut.

Ratkaisu on tärkeä. Olen useita kertoja sanonut, että olen mielestäni rikosoikeudellisesti vastuussa blogini kommenteista. Syyttäjä ei ole maininnut tuosta asiasta mitään. Arvaisin että hän on silti harkinnut sitä. Koska kirjoitan päivittäin, olen julkaisijan asemassa ja siten vastuussa. Päätän mitä julkaisen – ja kuten tiedetään, julkaisen käytännössä kaiken.

Tuo kanta on yleistettävissä. Keskustelupalstan ylläpitäjä voi olla vastuussa. Luulisin, että satunnaisen blogin pitäjä ei olisi vastuussa kommenteista. Laki on tältä osin hiukan tulkinnanvarainen.

Sattumalta juuri tänään uutisissa kerrotaan, että jotkut erästä Susanna Kurosta verkossa parjanneet joutuvat syytteeseen.

Johtopäätös: kunnianloukkauksen ja vastaavasti yksityisyyden loukkauksen kannalta on merkityksetöntä, onko julkaistu verkossa vai paperilla.

Tämä on oikea kanta. Sananvapaus oikeuttaa tietysti olemaan omaa erityistä mieltään mistä tahansa ja ilmaisemaan tuon mielipiteen. Mutta kunnianloukkausta se ei tee tyhjäksi.

Toivoisin että myös tuomioistuin vahvistaisi joskus, sopivassa yhteydessä, että blogin tarkoitus saattaa muistuttaa kuluttajansuojaa eli riitauttaa julkisuudessa esitettyjä tulkintoja ja ottaa esiin epäilyttäviä epäkohtia.

Perustuslakivaliokunnalle

Asia: HE 48/2008 vp. (sähköisen viestinnän tietosuojalaki ym.)

Lausumanani ilmoitan kunnioittavasti seuraavan.

Tässä valiokunnassa kysymys ei ole lakiesityksen asiasisällön yksityiskohdista, vaan vastattavana on kysymys, onko ehdotettu sääntely toteutettavissa muutoin kuin perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Perusoikeuden rajoittaminen on tunnetusti punnintakysymys. Nyt kysymys ei kuitenkaan ole kahden perusoikeuden yhteen sovittamisesta. Luottamuksellisen viesti salaisuus on loukkaamaton. Perusoikeussuoja ei kuitenkaan koske oikeushenkilöitä, sellaisia kuin yhteisötilaajat.

Kysymys on siis perusoikeuden rajoittamisesta yhteisön – nyt lähinnä kaupallisen yrityksen – edun vuoksi. Tuo etu on useimmiten yrityssalaisuuden suoja, josta säädetään rikoslaissa.

Yritysten suojan tarve on sinänsä selvä, jopa kiistaton. Yrityssalaisuuksia loukataan ja loukkauksista rangaistaan. Ongelma on, miten tuo suoja on toteutettava.

Rikoslain mukaan ratkaistavissa tapauksissa toimijoita ovat eräin vähäisin rajoituksin viranomaiset, siis poliisi ja tuomioistuimet.

Lakiesityksen mukaan yksityisellä olisi esityksestä ilmenevissä tilanteessa oikeus toimiin, jotka ainakin periaatteessa voivat vaarantaa sen työntekijöiden tai yhteistyökumppaneiden viestien salaisuutta.

Jos tällainen järjestely todetaan välttämättömäksi, perusoikeuden suoja vaatii ehdottomasti konkreettisia, muillekin kuin asiantuntijoille aukeavia määräyksiä poikkeustilanteista.

Esityksen tekstissä tämä on sivuutettu muotoilulla ”on perusteltua aihetta epäillä”. Muotoilu on tuttu muualta lainsäädännöstä, mutta esimerkiksi poliisien ja syyttäjien normistossa sen tukena on virkavastuu, joka voi johtaa ankariin seuraamuksiin.

Nyt ”perustellun aiheen” harkinta on jätetty ilmaan. Lakiesityksestä ei löydy riittävää ohjausta noiden aiheiden toteamiseen eikä liioin vastuuta, joka selkeästi kohdistuisi harkinnan suorittajaan.

Tämän vuoksi ehdotettu menettely on mielestäni selvästi perustuslain tarkoittaman viestintäsalaisuuden suojan eli viime kädessä sananvapauden vastainen, eikä lakia voida säätää tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Asia on vakava, sillä kun viestin salaisuus on kerran murrettu, asia ei ole enää autettavissa. Perääntymistietä ei ole.

Huomautan myös siitä, että lakiesitys on kytketty mielestäni liiaksi yrityssalaisuuksiin. Sisällöltään rikollisten verkkosisältöjen käyttäminen näyttää jo kasvaneen vakavaksi ongelmaksi. Otaksuttavasti sellaiset ilmiöt kuin nyt puheena ollut pyramidimarkkinointi eli suurten ihmisjoukkojen pettäminen verkkotoiminnoilla, tapahtuvat usein yhteisötilaajien laitteistoja käyttäen eli työntekijöiden toimesta. Sama koskee tiettyjä yleisvaarallisia ja erittäin haitallisia viestejä.

Lainsäädännössä olisi tältä osin saavutettava tasapaino yksityisen edun (yrityssalaisuudet) ja yleisen edun kesken. En osaa nähdä, että yksityisen tahon (työnantajien) toimintavaltuuksien lisääminen suoranaisesti edistäisi tämän vaikean kysymyksen selvittämistä.

Mielestäni hallituksen esitys olisi jälleen palautettava jatkovalmisteluun. Se voi tuntua vaikealta ratkaisulta, koska ongelma on kiireellinen. Mielestäni kuitenkin se toimija, jonka intressissä sääntelyä valmistellaan – yhteisötilaajat – on sopivampi kantamaan viivytyksen aiheuttaman riskin ja jopa vahingon kuin yksityishenkilöt, joiden sananvapaudesta on kysymys.

Helsinki 9.6.2008

Jukka Kemppinen

Professori, dosentti, FT

= = =

Ystäväni Ville Oksanen antoi luvan julkaista tässä yhteydessä oman tekstinsä, jossa muuten on merkittävän monta samaa näkökohtaa kuin valiokunnassa suullisesti esittämässäni:

Lex Nokia - vai ehkä sittenkin yleinen urkkimislaki?

Yksi valmentaja Juhani "Tami" Tammisen sloganeista on: "Ice hockey is a momentum game". Hän tarkoittaa tällä sitä, että kun peli lähtee kerran kulkemaan tiettyjä uria, on kehityksen pysäyttäminen lähes mahdotonta.

Sama näyttää pätevän tietoyhteiskuntaa koskevista lainsäädäntöhankkeista käytäviin keskusteluihin. Kun näkökulma asiaan on kerran valittu, siinä pysytään, vaikka perusteet monipuolisemmalle käsittelylle olisivatkin ilmeiset.

Klassinen esimerkki tästä on "Lex Karpelana" tunnettu tekijänoikeuslain muutos. Laista nousi esiin kokonaisuuden kannalta lähes merkityksetön virsimusiikin tekijänoikeuskohtelu, josta sitten keskusteltiin ja kirjoitettiin hyvin aktiivisesti eri foorumeilla. Sen sijaan lain ydinsisällöstä, digitaalisista kopiosuojauksista, ei käyty mitään keskustelua ennen kuin laki oli jo viittä vaille valmis eduskunnassa ja muutosten tekeminen oli käynyt mahdottomaksi.

Tällä hetkellä näyttää vakavasti siltä, että "Lex Nokiana" tunnettu laki, jonka osuvampi nimi olisi "yleinen urkintalaki", kulkee samaa polkua. Julkinen keskustelu laista on keskittynyt täysin työnantajien oikeuteen seurata työntekijöiden sähköpostiviestejä yrityssalaisuuksien turvaamiseksi. Lain sisältö on kuitenkin jotain paljon muuta – ja huolestuttavampaa.

Laki ei ensinnäkään koske pelkkiä työnantajia, vaan tasa-arvoisesti kaikkia ns. yhteisötilaajia eli kirjastoja, kouluja, taloyhtiöitä – jopa eduskuntaa. Toiseksi laissa ei edes mainita sähköpostia vaan se kattaa aivan kaikki Internet-välitteisen viestinnän muodot mukaan lukien chatit, IP-puhelut kuten Skypen ja myös vertaisverkkojen käytön.

Kolmanneksi laissa ei oikeastaan tarvittaisi erillistä mainintaa yrityssalaisuuksista, koska sen yleiset säännöt tarjoavat jo oikeutuksen seurannan aloittamiselle kaikissa viestintävälineiden väärinkäytöstilanteissa.

Keskeisenä syynä keskustelun jumiutumiseen työnantajien oikeuksiin torjua yrityssalaisuuksien vuotamista on tässä tapaukssa viestintäministeriön tiedottaminen, joka on kapeasti keskittynyt korostamaan vain tätä puolta laista. 70-sivuisen hallituksen esityksen läpikäyminen itsenäisesti ei ole kaikista helpompia tehtäviä. On paljon mukavampaa lähteä suoraan kiistelemään kuin tarjottimella annetusta selkeästä, mustavalkoiseen analyysiin kannustavasta yksityiskohdasta.

Lakiesitykseen tutustumista vaikeuttaa myös sen huomattavan monimutkainen rakenne. Jopa yleensä terävistä ja tiukoista mielipiteistään tunnettu teknologiaoikeuden professori Jukka Kemppinen nosti kädet pystyyn esityksen analyysin suhteen (blogikirjoitus 28.04.2008). Eduskunnan sinänsä vilkkaassa lähetekeskustelussa ainoastaan edustaja Kasvi näytti käsittäneen lain koko laajuuden.

Puhtaalla pykälien läpikäymisellä ei tässä tapauksessa päästä pitkälle.

Seuraava konkreettinen skenaario voisi antaa jotain kuvaa lain mahdollisuuksista: Lukio X:stä on alettu julkaisemaan YouTubessa anonyymejä videoita, joissa kritisoidaan koulun opetuksen laatua ja opettajien huonoa henkeä. Rehtori on huolissaan tilanteesta, koska koulun maineen lasku voisi pudottaa oppilasmääriä ja aiheuttaa näin merkittävää haittaa sen toiminnalle. Hän päättää selvittää, kuka oppilas on videoiden julkaisemisen takana ja käynnistää tätä varten teknisen seurannan. Perusteena on koulun langattoman lähiverkon käyttöehdot, jotka kieltävät tekijänoikeuden alaisen materiaalin (tässä tapauksessa esimerkiksi videoiden taustamusiikin) postittamisen.

Verkkologista löytyykin nopeasti yhteydenotto YouTubeen, jonka jälkeen manuaalisen selvityksen kautta rehtori saa selville opiskelijan henkilöllisyyden. Tämä kaikki tapahtuu koko ajan täysin lain pykäliä seuraten.

Nähdäkseni kaikista huolestuttavinta olisi kuitenkin se signaali, jonka uusi laki tulisi lähettämään seurannan sallittavuudesta. Vaikka verkkoliikennettä on seurattu tähänkin asti, tämä toiminta on useimmiten koettu sentään (aivan oikein) laittomaksi. Uusi laki tulisi murtamaan tämän perusolettaman – kunhan tietoisuus lain kaikenkattavasta luonteesta vähitellen läpäisisi yleisen tietoisuuden.

Ville Oksanen

Tutkija (OTK), Teknillinen korkeakoulu"