Nenä

Aina kun minua moititaan, olen samalla kannalla muutoin kuin että olisin osannut hoitaa tuon haukkumisen itse osuvammin.

Siksi moitin muita. Stalin oli kirjailija Nikolai Gogolin keksintö. Se toinen hyväkäs, pahuuden pöllyttäjä Dostojevski, taisi sanoakin, että kaikki me tulemme Gogolin viitan alta. Suurinkvisiittorin hahmolla hän osoitti, että hyvyydelle ja pahuudelle on samat keinot. Korkea kirkonmies ilmoitti Jeesukselle osaavansa nämä uskontoa koskevat asiat paremmin ja antoi ristiinnaulita asianomaisen uudestaan. 

Maailma ei sitten ymmärtänyt, että ”me” tarkoitti ”kuten esimerkiksi minä ja Stalin”. Viitta tarkoittaa tässä päällystakkia.

Varomattomat luulevat, että paras kirjallisuus kuvaisi menneisyyttä tai kirjoittamishetkeä. Näinhän ei ole. 

Leipänsä ja suolansa ansainnut kirjailija on ennustaja eli suomeksi profeetta. Esimerkiksi Hans Christian Andersen muotoili saduissaan tulevan vuosisadan paremmin kuin kilpakosijansa Søren Kierkegaard, vaikka he kirjoittivat samasta asiasta. Molemmat herrat olivat nyhjäkkeitä, joilla oli ongelmia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ibsen kirjoitti Pohjanmeren öljynporauksesta useita hyviä näytelmiä ja Strindberg esitti sen Ruotsin, jota on suhteellisen onnistuneesti piiloteltu aina tähän koronaruttoaikaan asti. Epidemian johtajat eivät ole lukeneet Strindbergiä eivätkä nähnee Ingmar Bergmanin yksityiskohtaisia kuvauksia kansankodin julmuudesta.

Osaan kuvitella, mitä von Humboldt olisi sanonut Gabriel Garcia Marquesista ja Jorge Luis Borgesista. Etelä-Amerikkaan kiihkoutunut, Simon Bolivarin ystävä Humboldt rakasti kompasseja ja perhosia.

On jopa vahinko, että toisen luokan tekijät, kuten Hemingway ja Steinbeck ovat vieneet näkyvyyden John Dos Passosilta, joka laati kirjoihin Yhdysvaltojen koko räikeyden ja näytti muun muassa D. Trumpin ilmielävänä. Hänestä ei puhuta, koska hän oli kerran sosialisti ja suurrahan vastustaja ja lopulta Goldwaterin ja Nixonin kannattaja. Ambulanssin kuljettajana hän kyllä oli parempi kuin Hemingway.

Kirjailijat haluavat olla oikeassa ennustuksissaan. Se on ymmärrettävää.  Yleensä he eivät ole, kuten eivät olleet Gogol ja Dostojevski. Sekä kirjailijoilla että yleisöllä on kuvaamisen pinttymä. Olisi kuvattava jotain. muka.  Itse asiassa he luovat toisia todellisuuksia ja ovat täysin kykeneviä aikamatkailuun.

Venäjän tulevaisuus oli yhdessä pienessä tarinassa: Nenä. Mies huomaa aamulla nenänsä kadonneen, ja se on tietysti kovin kiusallista. Vielä hankalampaa on, kun tuo kadonnut nenä nousee salamana parempiin piireihin ja kävelee vastaan valtioneuvoksen asussa.

Menetyksen kärsineen miehen kauhu on ymmärrettävä. Nenä on Stalin, kaikkien aikojen suurin joukkomurhaaja. (Tsingis-Kaani, Hitler ja muut alan miehet olivat vain valloittajia). Stalin murhautti miljoonia syistä, joita ei ole koskaan käsitetty – upseereita, salaisen poliisin edustajia, hartaita kannattajiaan.

Sen Gogol käsitti. Vähemmästäkin tulee hulluksi. Itsemurhan hän teki näännyttämällä itsensä nälkään hävitettyään sitä ennen Kuolleiden sielujen käsikirjoituksen jatkon polttamalla. Oli tämä toista kuin Dostojevski, vaikka vielä Camus kirjoitti jäljitelmän ”Rikoksesta ja rangaistuksesta” – murhamiehestä jolta puuttui kyky tuntea syyllisyyttä ja vastuuta (Sivullinen).

-       Menen muuten viikoksi kateisiin. Kirjoitellaan.

Puhvetti ja Paari

Valtioneuvosto tiedottaa. Erään lähdeteoksen mukaan Päämajan suomea äidinkielenään puhuvat kenraalit katsoivat silmät tapillaan, kun Mannerheim mainitsi saaneensa syntymäpäivänään onnittelusähkeen muiden ohella Neuvostovaltiolta. Kysymyksessä oli siis valtioneuvosto.

Ruuan hakeminen puhvetista ei käy päinsä, vaikka ravintolat saavat avata. Odotan ainakin yhden julkisuudenkipeän kollegani julistavan puhvetit tai niiden karttamisen perustuslainvastaisiksi.

Noutopöytä oli ”voileipäpöytä” vielä taannoin, ja englanninkielisessä tekstissä esiintyi sana ”smorgosbord”, jota pidettiin ruotsalaisena keksintönä. Sekä isäni että isoisäni kertoivat rasistisia tarinoita, joiden mukaan saksalaista tai venäläistä ei pitänyt päästää lähellekään noutopöytää, koska he täyttivät lautasen lisäksi taskunsa, reppunsa ja kaverin repun. ”Ja siihen silliinkin minä sylkäisin”, kuulin itse jonkun leuhkaisevan ylpeänä Ruotsin laivan ihmeellisen voileipäpöydän ääressä hoiperrellessaan.

Ette muuten välttämättä tiedä, mikä oli ruokapaikan eli grillin edellinen nimi. Automaatti. Olen itse syönyt automaatissa Berliinissä ja Pariisissa. Ja nuorempi poikani oli kovin innostunut, kun Los Angelesissa oli Venicen puolella 50-luvun asussa säilytetty  ”diner” eli ruokapaikka ajalta ennen pikaruoka- eli moskamurkinapaikkoja.

Elän siinä uskossa että termi ”moskamurkina” (junk food) keksi Jyrki Jahnukainen, joka suomensi ”Tenavat”-sarjakuvaa Hesarille Hänen kynästään on Ressun roolihahmo Jakke Jäyhä (Joe Cool). ”Tenavat” rakensi hyvää tahtoa Amerikalle siinä kuin Aku Ankka aikaisemmin. Pidän suurena menetyksenä, etten matkustanut tapaamaan Charles Schultzia, kun siihen tarjoutui tilaisuus 1997.  Toisaalta en olisi kehdannut kysyä, syntyikö tuo nerokas sarjakuva sattumalta ja vahingossa, kuten luulen.

’Puhvetti’ ei liity syömiseen (bouffe), vaan penkkiin, joka on myös sanan ’pankki’ peru.

Tietoni muuan maataloustuottajat toivat Suomeen baarit. Kauhavallakin matkustajakodin ruokala muuttui baariksi, ja pian Lauttamuksessa oli muun muassa liivibaari, jossa myytiin siis tissiliivejä, jotka olivat tulleet kovasti muotiin.

Baari on siis tanko. Oli se tunne, kun Matin kanssa sitten menimme Lontoossa oikeaan pubiin. Olin opiskellut kirjoista hämmentävän monimutkaiset säännöt ja painanut mieleeni tiedon, ettei naisväen pitänyt asioiden baaritiskillä lainkaan. Mutta olutta juotiin! Ja kyllä oli pahaa!

Lontoossa opiskeleva veljeni opetti minulle, ettei rahaa saa pitää lompakossa. Pubissa vetäistään seteli juoman maksuksi nimenomaan rintataskusta.

Valion baarit mullistivat nuorison elämän kaupungeissa 1950-luvulla. Jymytuote oli jäätelösooda eli sitruunasoodaa (tyyppiä Sprite), siinä kelluva jäätelöpallo ja koriseva pilli, jolla herkkua nautittiin. Myöhemmin olen kuullut, etteivät nuorten naisten opinnot tyttölukiossa sujuneet lainkaan ilman pistäytymistä ”räkälässä” eli siis Valion jäätelöbaarissa.

Mummoikäisten (21 vuotta tai jopa enemmän) lounas oli lasi vettä ja Kent-savuke. Itse näin naisen, jonka kanssa menin naimisiin, Uudenmaankadulla Liukon baarissa nauttiessani kaurapuuroa lounaakseni ja syödessäni kotoa tuomiani voileipiä. Myöhemmin sain kuulla puheena olevan naishenkilön kiinnittäneen minuun huomiota ihmetellen, kuka voi olla tuollainen juntti. Se olin siis minä, ja olen edelleen.

Oma arvaukseni on, että jäätelöbaarit hävittivät kulttuurimme voimatekijät, keskiolut ja e-pilleri. Siis 60-luvun lopulla.

Ojan takaa

Tänään pääsee tuttava tapaamaan ensi kertaa pitkään aikaan puolisoaan palvelutaloon. Molemmat ovat tarkoin saman ikäisiä kuin minä. Jutun kuvassa näkyvät lapset asuinpaikkamme aidalla ovat molemmat nyt 50 vuotta täyttäneitä.

En nyt käytä esimerkkinä omaa sukuani, vaikka äitini siis on kärppänä palvelutalossa. Mielessäni olevat tuttavat ovat siitä erikoinen pari, että he ovat olleet naimisissa reippaasti yli 50 vuotta.

Niinpä minuun teki suuren vaikutuksen, kun tässä päivittäin omin jaloin liikkuva tuttavani sanoi tapaamista tarkoittaen, että toiset eivät taida ymmärtää. Meneillään luultavasi olevat elämän viimeiset kuukaudet ovat elämän tärkeimpiä.

Perinteisesti hyvin vanhoille omaisille käytiin viemässä pari nuukahtanutta tulppaania muutaman kerran vuodessa ja vaihdettiin tavan edellyttämät latteudet. Muutoin tyydyttiin sättimään henkilökuntaa huonosta hoidosta, mutta itse hoitotyötä ei tunnettu lainkaan.

Suomessa oli jo vakiintunut amerikkalainen aate, että vanhat ja sairaat työnnetään johonkin näkymättömiin ja kuulumattomiin. Myös poliitikoilla oli suuri vaiva asiasta, koska meillä niin suuri osa huollosta toteutetaan verovaroin. Sipilänkin hallitus kaatui soteen eli kysymykseen hoidon ja hoivan kustannuksista.

Ei ehkä olisi tarpeen lisätä, että ikärakenne mullistui. Sitä ikäryhmää, johon itse kuulun, on Suomessa 850 000. Se tarkoittaa lähes 20 prosenttia väestöstä.

Oma taustani on poikkeuksellinen, koska olen asioinut laitoksissa vuodesta 1993 käytännössä jatkuvasti. Sekä isääni että äitiäni sijoitettaessa kävin läpi pääkaupunkiseudun vaihtoehdot ja näin nopeasti, että kalleimmat yksityiset talot olivat yllättävän usein selvästi huonompia kuin halveksitut kunnalliset.

Ihmisen elämässä on käännekohtia. Jotkut voivat olla todella nopeita. Joistakin kausista ollaan yksimielisiä. Ensimmäiset kuusi kuukautta merkitsevät hyvin paljon. Kolmas ja neljäs ikävuosi sisältävät asioita, jotka vaikuttavat loppuelämän. Kymmenen – kahdentoista ikävuoden välillä johdot juotetaan päässä. Siihen asti kaikki lapset ovat neroja. Esimerkiksi vieraan kielen oppiminen onnistuu. Murrosikä saattaa merkitä valtavia ratkaisuja. Tiedän tapauksia, joissa nuori nainen lähti turhanaikaisen rähinän takia kaupunkiin kutomoon töihin, nai juopon ja eli onnettomana, vaikka olisi arvioni mukaan voinut opiskella kansanvälisen tason neurokirurgiksi.

Mutta nuo eiliset, tätä päivää koskevat ajatukset edellyttävät eteenpäin kertomista. Vakka et koskaan mainitsisi asiasta lapsellesi, lapsenlapsellesi ja heidän tuttavilleen, vaikutat määräävästi heidän kohtaloihinsa tavalla, jolla itse kohtelet ja käsittelet omia vammaisiasi ja sairaitasi.

Oikeastaan tämä on IT:n alaa eli siis informaatioteknologiaa. Myöskään Suomessa ihmisen mieli ei ole kehittynyt käsittämään, että elämme kaksisuuntaisissa verkoissa. Oma hermostomme on vain osa. Kun katsomme itseämme peilistä, erehdymme. Luulemme näkevämme itsemme. Mielikuvaharjoitus: ihminen on niin kuin puu. Itse puu on maan alla hyvin voimakkaasti verkostuneina. Se minkä näet tai mihin voit lyödä pääsi, on aurinkopaneli ja siementen varistamiseen tarkoitettu salko.

Lyysi

(Kuva (c) Wikipedia)

Elämää e ole olemassa.

Tämä on arvaukseni. Juuri nyt raportoidaan, ett kiven sisältä kuuluu kuorsausta. Aivan liian syvältä aivan liian vanhan kallion sisältä löytyy kukaties bakteereiksi luokittuvia otuksia. Syvältä tarkoittaa kilometrejä syvän merenpohjan tai huimimpien kaivosten alta ja vanha kallio tarkoittaa esimerkiksi gabroa, jonka ikä lasketaan miljardeissa vuosissa.

Lyysi tarkoitti ennen muotivaatetta. Isoisäni aikaisen pompan, jollainen roikkui Evijärven saunan naulassa kalasiimojen alla ja joka päällä oli omistajan väitteen mukaan oltua töissä Muurmannilla, korvasi sitten lyysi tai lyyssi, pusakka joka tunnetaan esimerkiksi Haanpään ja Päätalon kuvauksista ja kuvista.

Tämä uusi ajatus, jolle muiden ohella ”Nature” on antanut paljon tilaa, viittaa radiolyysiin. Nature ja Science ovat julkaisuina minulle jumalansanaa. Toisin sanoen puhe ei ole totuudesta mutta sen sijaan asiasta, jota ei sovi sivuuttaa aivan noin vain.

Nuoriso kyselee jatkuvasti esimerkiksi suhteellisuusteoriasta tai kvanttikenttämekaniikasta, ja kärsivälliset tahot vastaavat, että luonnontieteessä ei tarjolla niinkään totuuksia kuin toimivia selityksiä. Perusfysiikan ydinteoriat ovat tunnetusti vääriä eli siis tavalla tai toisella pielessä, mutta kymmenet tuhannet kokeet osoittavat niiden toimivuuden. Ei Newtoninkaan painovoima ole ”oikea”, mutta elämässä ja muutenkin useimmissa tilanteissa täysin riittävä.

Darwin oli kiihkeä von Humboldtin lukija. Humboldt oli nero, joka ymmärsi elollisen yhteyksiä ja aavisteli kytkentää elottomaan. Väkivaltaisen äitinsä vaatimuksesta hän oli kouluttautautunut kaivosalalle ja harrasti myös sitä koko ikänsä. Darwin sai niskoilleen käsityksen, että ihminen ei sittenkään eroa sanottavasti muista eläimistä. Humbodt oli kova poika myös kasviopissa ja teki aineesta niin suositun, että nimellä ”jugend” tunnettu taiteen tyylisuunta myötäili ja mukaili kasvien muotoja. 

Nyt siis on käsillä radiolyysi. Tutkijat ovat sitä mieltä, että mikrobin elämään syväkivessä riittää vety, jota säteily irrottaa kivestä ja näitä mokomia voi olla kymmeniä miljardeja kuutiosenttimetrissä eli enemmän kuin meressä ja maan pinnalla (Artikkeli Quanta Magazine.)

Tästä tietenkin seuraa, että elämä avaruudessa edellyttää vain kiveä ja vettä eli siis vetyä. Maallikkokirjoittajat, kuten tämä tässä, miettivät että kun multiversumi on viehättävä ajatus eli maailmankaikkeuksia saattaa olla lähes äärettömän monta, vaikka meillä on käsityksiä vain tästä yhdestä, myös ”elämää” voisi olla triljoonaa eri lajia, joista tämä oma hiileen ja vetyyn tukeutuva versiomme olisi vain harvinainen poikkeus.

Kemia ja fysiikka ovat saaneet potkua pandemiamme vuoksi. Torjunnan jaj oman arkemme kannalta turvaväli on yhtä kuin pienhiukkasten liikkeet esimerkiksi aerosoleina (aivastettaessa) ja pinnoilla. Jatkuvat kehotukset käsien pesemiseen perustuvat kemian tietoon, että emäksinen saippua pilkkoo viruksen rakenteen välttämättömät rasvat eli lipidit. Meitä ei siis käsketä pesemään paskoja käsistämme, kuten tyhmempi voisi luulla, vaan pilkkomaan ihollamme hyvin runsaina esiintyviä viruksia siinä toivossa, etteivät ne päätyisi hengitykseemme. Ja kasvosuojaimista tiedämme, että virus menee hyvästäkin kankaasta läpi niin että suojasta puhuminen edellyttäisi toisen tason ”kaasunaamareita”.

Laskuvirhe

Haluaisin olla se viisas henkilö (Peter Boxall), joka toimitti kirjan ”1001 Books You Must Read Before You Die” uuden painoksen eli sen, jossa on kirjoja muualtakin kuin englantia puhuvasta maailmasta. Tosin antiikki on sivuutettu.

Jonathan Yardleyn ”Second Reading” onkin tässä, tämä blogi. Yardley on kyllä helvetin hyvä. Kirjan idea on ollut poimia kirjoja tyypillisesti 50 tai 150 vuoden takaa, lukea ne uudestaan ja esittää uusi arvio.

Omat teoreettiset oivallukseni saavat vahvistuksen. Huonot kirjat ovat yleensä parempia kuin hyvät. Koska kirjoja ei kirjoiteta maailmasta eikä kokemuksesta, vaan toisista kirjoista, vanhat kirjat ovat usein raikkaampia ja syvällisempiä kuin uutuudet.

Löysin tietokoneeltani varmistaessani, että hallussani on Marc Blochin koko tuotanto, mielenkiintoisen nimen. Sellainen Albert Camus on sivullista käsittelevässä pienoisromaanissaan, jonka nimi l’Etranger tarkoittaa oikeastaan muukalaista tai ulkomaalaista, kerrassaan hyvä. Kunhan ehdin pidemmälle Kansalliskirjaston kokoelmassa komeilevan kovalevyni päivittämisessä, katson lisää. Kuulette hänestä vielä, tästä Camus’ta. Rutostakin hän näyttää kirjoittaneen vertauksiin lankeamatta.

Otavan toimitusjohtaja Vainio, joka nimestään päätellen saattaa olla sukua Vainion kirjakaupalle, voihki digitaalisten kirjojen suppeaa alaa. Miksi kummassa kukaan ei julkaise äänikirjoina tai e-kirjoina antologioita? Kun Otava osti Kariston, tarjolla olisi verraton sarja ”Hyvää yötä. Hetkinen lepoa ennen kuin nukutte”. Siinä ilmestyi suuri määrä helmiä ja etenkin kirjoittajilta, jotka jäivät muuten huomiotta. Samalla joku voisi etsiä roskalaatikosta WSOY:n kaikin puolin epäonnistuneen ”Suomen sana”, joka oli puolisivistyneen Yrjö A. Jäntin suuri ajatus, ja sen huomaa. Se se olisi metka teos sähköisessä muodossa. Mitä vain mistä tahansa eli yllätyksiä luvassa. Sitä vastoin ”Suomen kirjallisuuden antologia” on oikeasti hyvä. Matti Suurpää käytti siihen tiukasti toisten ohjaamana vuosia, ja valikoima on siis ensiluokkainen.

David Kehlmann on nyt teille, lukijani, onnen omiaan. Suomennoksia on Tammen Keltaisessa kirjastossa useita. Eräässä elokuvakäsikirjoitusta rakentava pariskunta tulee hulluksi. Toisessa päähenkilö, sukunimeltään enteellisesti Mahler, havaitsee että Jumalalle on tullut termodynamiikam toisen lain kohdalla laskuvirhe. Hänpä oikaisee tämän entropia-käsitteen virheen ja pääsee sitten liikkumaan historiassa ja tulevaisuudessa esteettömästi.

Mutta Jumala on vihamielinen, kuten muiden ohella Mooses sai havaita. Lisäksi Hän on Deus absconditus, selkänsä kääntävä jumala.

Kiitän kommentoijaa Torgny Lindgrenin tyrkyttämisestä. Itse olin suhtautunut häneen nurjasti, koska mielestäni ruotsalaiset kirjailijat sopivat paremmin pellehyppykilpailuihin kuin kansan karttuisiin käsiin, ja odotan uteliaana, millaisen romaanin Karoliinisen virikemies Anders Tegnell julkaisee todistaakseen, että hän oli oikeassa ja maailma  väärässä.

Lindgrenin tuotannossa novellit (”Berättelser”) ovat hekumallisen hyviä. Kieli kyllä on vaikeaa. Kirjoittaja liikkuu usein kotona korvessa kolmesataa kilometriä Uumajasta luoteeseen, ellei sitten loikkaa kertomaan, mitä Alma Mahler sanoi ”Das Lied von der Erden” saksannoksista (Hans Bethge) eli Li Posta ja Tu Fusta (Li Bao ja Du Fu).

Kehlmannin kuvassa esiintyvä teos on hyvin taitava kuvaus seinähullusta Gaussista ja Alexander von Humboldtista, josta tulette kuulemaan paljon tai liikaa. Luin jo hänestä pari paksua kirjaa. Jo oli mies!

Hyvästi tavaratalo

Sellainenkin vuodatus sattui silmään, että Stockmann täytyy pelastaa. Esitettiin tavallista konsulttipuhetta, jossa pyrittiin esittämään uutuutena, että taseen lisäksi tulos ja siis pohjalle kassavirta vaikuttaa. Tuolla ei luulisi liikkeenjohdon konsultin ansaitsevan, vaikka ei sitä koskaan tiedä.

Miellyin aatteeseen luettuani Kuisman ja kumppanien historiikin alle 10 vuotta sitten. Hullut päivät oli aiheellisesti nostettu teoksen otsikoksi.

Helsingin tavaratalon tappaa sama seikka, johon sen suuruus ensin perustui: tontti. Ensin se oli kaupungin paras, ja sille raivattiin jopa katu. Rakennus on kauneimpia liikerakennuksia, mitä on. Tosin kova kilpailija on Liittopankin huoneisto ja talo vinosti vastapäätä, se jossa on kaarevat näyteikkunat katutasossa.

Nyt tontti on kaiken jälkeenkin liian ahdas eivätkä kellarin noutopalvelut toimi. Keskikaupunkien kuolemasta kirjoittivat Brook ja Jacobs jo puoli vuosisataa sitten, ja ilmiön yleismaailmallisuuden olen itse nähnyt New Yorkissa, Los Angelesissa ja Pariisissa.

Itse sureksin kirjakauppojen kohtaloa, enkä lohdutu Otavan toimitusjohtajan lehtihaastattelusta, jossa ennustetaan parempaa. Otavan toiminnassa Suomalaisen kirjakaupan kassavirta kukaties vaikuttaakin joitain, mutta Akateemisessa ja kaikkialla muualla joutuu näkemään, mitä tapahtuu todella.

Kävin läpi USA:n ja mielenkiintoisten Euroopan maiden tilastotiedot, jotka ovat yksityiskohtaisia. Lukeminen yleensä ja kirjojen lukeminen erityisesti vähenevät jatkuvasti. 

Eikö Stockmannin tavarataloon kannattaisi perustaa romukauppa? Euroopan suurin romukauppa. Termi on nykyisin ”vintage”. Viisikymmentäluvun peltirasiasta voi nyhtää muuttaman kympin ja aidosta polkupyörän satulasta, jossa lukee esimerkiksi Lepper ja satulan keskellä on kolme pierureikää, voisi aiheuttaa kiihtymystä. Jossain kerroksessa voisi olla antikvaarinen II luokan ruokala, jossa voisi tilata esimerkiksi leikkelelautasen, jossa siis olisi niin lauantaimakkaraa kuin Suomi-sardiiniakin, vaikka se oli kilohailia.

Yhtiö suistui alamäkeen unohtaessaan, että se oli Naisten paratiisi. Emile Zola kuvasi sellaisen 1800-luvulla. Herrat toivat daaminsa tavarataloon saamaan palvalua ja vetäytyivät itse odottelemaan sikarihuoneeseen selaillen siellä käsillä olleita karttakirjoja.

Zola ja ennen häntä Balzac kuvasivat ihmisiä, ihmisryhmiä, tapoja ja päähänpinttymiä paremmin kuin oppialoina hiukan heiveröiksiksi jääneet sosiologia ja psykologia myöhemmin.

Aion ottaa katsoakseni Upton Sinclairin saman alan kirjan ”Jungle” (suomeksi 1906 nimellä ”Chikago”) (!), jossa on puhe lihan käsittelystä teurastamoissa ja siitä, miten sattumanvarainen oli ero, mitä kirveen toisessa ja toisessa päässä oli.

Tuttavani kertoi olleensa nuorena maisterina Stockmannin herrain toiletissa. Yllättäen työnantaja, vuorineuvos Kari R. (Otava) oli hätkähtäen kysynyt:” Mitä te täällä teette?” – Tuttavanne oli vastannut: kusen kenkäänne, herra vuorineuvos.

Epätyö

Etätyö oli sääntö jo 1600-luvulla. Väitöskirja-aineistooni löysin sen pettämättömät jäljet kyllä myös varaisrenessanssin Pohjois-Italiasta. Nyt, vain 30 vuoden kuluttua, ymmärrän yhteyden pandemiaan. Paiserutto muutti kaiken.

Euroopan kuuluisin ja Pohjois-Euroopan hienoin laki syntyivät käsittämättömän nopeasti. Justinianuksen lakikirjan nimi kuuluu yleissivistykseen, Corpus Iuris Civilis. 

Ikätoverini Hannu Tapani Klamin surullisesti kuoltua jo 2002 taidan olla maassa ainoa, jolla on tutkijan käsitys yleisestä oikeudesta antiikista yli keskiajan. Klami oli omaa etuaan ajatellen hiukan liian nopeaälyinen ja hyvämuistinen.  Sekä oikeushistorian että teorian puolella paneutumisen puutteellisuus näkyy, enkä sanoisi tuolla tuotannolla olevan enää mainittavaa merkitystä.

Sama koskee tietysti minuakin.

Tuo suunnaton 500-luvun lakikirja laadittiin noin 4 vuodessa sillä terveellä periaatteella, että poliittisesti tarkoituksenmukaiset osat löytyneistä vanhoista laeista ja lainselityksistä selitettiin ”aina” voimassa olleiksi, ja vanhojen lähteiden puuttuessa niitä sepitettiin omasta päästä.

Myös Ruotsin valtakunnan laki 1734 syntyi vahingossa, kun suurvalta Ruotsin Tarton hovioikeus jäi vaille Tarttoa, ja sen jäsenille tarvittiin askartelua, joka pitäisi heidät poissa muusta pahanteosta.

Kun Saksan perustuslakituomioistuin hölmöilee tai Trump tai Putin keksivät kiistan aiheita Kiinan kanssa, mikään media ei tiedä, että nuo ongelmat on pantu pöydälle yli 1500-vuotta sitten ja niitä on pyöritelty siitä erin. Esimerkiksi suvereniteetti on yksi legitimaation muoto.

Koska syvä historia edellyttäisi hyvää latinan ja teologian osaamista, alalle ei ole hakeuduttu. Liian myöhään olen itse käsittänyt, että ”roomalaisen oikeuden” runko oli Etruriassa, Lyydiassa ja Foinikiassa jo kun Rooma oli ryhmä risumajoja. Arvaan valistuneesti, että Egyptin erämaalöydöistä hahmottuu selkeäpiirteinen kauppaoikeus, joka näkyy meille vain ”merikansojen” hyökkäilynä ja pronssikauden romahduksena.

Mutta en opiskele egyptiä enkä akkadia.

Kun aloitin korkeimmassa oikeudessa 1976 ja pääsin seuraamaan monia henkilöitä, jotka olivat pysäköineet sinne 1930-luvun alussa, työhuoneita ei ollut. Istunnot olivat lyhyitä ja tarpeettomia. Työ tehtiin kierrättämällä ”lappuja” eli asiakirjoihin liittyviä lyijykynällä töherrettyjä muistiinpanoja, joissa tyypillisesti esitettiin ratkaisujen perustelut. Turhan kansanvaltaisena pidettiin ajatusta, että tuomioistuin perustelisi julkisesti ratkaisunsa.

Nyt korkein oikeus pitää myös istuntoja etänä. Kaikki asiakirjat skannataan. Lukijan tulee ymmärtää, että korkein oikeus on tässä vain esimerkki virkakunnasta, joka poliitikkojen ohella työskentelee yhteisen kansan hyväksi. Välillä tulee Kiinasta rutto, kuten 597, 1347 ja 2019.

Ja kulttuuri muuttuu. Edes ”työoikeutta” ei tunnettu runsaat sata vuotta sitten, roomalainen perinnekin puuttui, koska käytössä oli toinen keino, orjuus. Tosin sanat rabota, arbeit ja arbete (ven., saks., ru.) ovat samaa kantaa. Suomen sana ”orpo” voi olla samaa sanetta. Sanskriitissa se on arbhah. 

Peloton ja nuhteeton

Jäin koulussa kiinni asiattomasta kielten opiskelusta, kun historian opettaja sanoi, että tuo otsikon määre on saksaksi ”ohne Furcht und ohne Tadel” ja kysyi minulta, miten se menee alkukielellä. Sanoin että ”sans le peur et sans reproche”.

Maisteri Miettinen oli täyttänyt 85 soittaessaan minulle kotiin onnittelunsa tohtorinväitöksestä. Taisin sanoa, että minulla on hyllyssäni kirja Bayardin herrasta, ”Erinomaisen huvittava ja sangen mieluisa kertomus Bayartin herrasta,  joka oli ritari peloton ja nuhteeton” (de Mailles, 1527). Lopulta arkebuusin kuula selkärangassaan kuollut ritari oli kerrankin Napolin edessä voittanut miekallaan kolmetoista espanjalaista valiosoturia, toisen toisensa jälkeen. Sekä Frans I että Kaarle V olivat yhtä mieltä siitä, että tuo sankaruus oli verratonta.

Olin kuullut jostain, että maisteri veti mielenkiintoisia matkoja Pariisiin vielä tuossa vaiheessa ja iässä.

Eilisestä kirjoituksesta tietenkin kävi ilmi, että ”ei ole muuta pelättävää kuin pelko” on todistettavasti Montaignen kynästä. 

Montaigne kirjoitti jatkavansa kirjoitustensa tarkastamista ja parantamista  loppuun asti, koska paperia ja kyniä riittää maailmassa ja suurimman onnen kokee se, joka ei ole enää lähdössä mihinkään. 

Mitä sitten tuli arvoon ja asemaan, korkeissakin kengissä liikkuva joutuu tekemään sen omilla jaloillaan, ja ylimmälläkin valtaistuimella jokainen istuu oman takapuolensa päällä.

On tapana sanoa, että vain kolme huipputason kirjailijaa loi tuotannon muulla kuin äidinkielellään, Nabokov, Beckett ja Conrad. Montaignen äidinkieli oli latina. Heillä kotona rengitkin puhuivat latinaa. Isä oli ihastunut Erasmuksen ajatuksiin tässäkin.

Mutta tulos oli toinen. Oppiessaan sitten ranskan, josta Montaigne ei arvellut tulevan kielenä pitkäikäistä, ja seudun murteen, hän käveli suoraan sisään maailman ja ihmisten monimielisyyteen ja oppi tulemaan tuulen kaltaiseksi.

Kysyttyään, miksi käyttää elämänsä kuoleman pelkäämiseen hän esittää tuon Rooseveltille kelvanneen lauseen, mutta kääntää sävyn aivan toiseksi. Hän sanoo oppineensa elämän kiroissa olemaan mieluummin naurettava kuin tyhmä.

Tämä kuulostaa hyvältä mutta vaatii esimerkin. Se tulee. Kun Konrad III alkoi voittajana ryhtyä ajan tapaan surmaamaan tappion kärsineitä, esiin astuu täti-ihminen, joka sanoo että peloton ja nuhteeton ritari säästäisi kyllä naiset ja lapset, joiden osuus asioihin on vähäinen. Voittaja miettii ja sanoo, että naiset saavat mennä ja viedä mukanaan sen minkä jaksavat itse kantaa.

Tädit ja tytöt lähtevät kantaen reppuselässä lasten lisäksi miehensä ja myös lihavan maakreivin. Sen nähtyään valloittajaherra sanoo, että jospa annetaan koko asian olla ja unohdetaan yksin tein myös verivihollisuus.

Samaa viisautta saattoi käyttää Shakespeare kirjoittaessaan huvittavan murhenäytelmän. Hamletista tuli ylivoimainen hahmo, koska hän nauratti, siis hulluksi heittäydyttyään, ja ehkä muutenkin.

Pelko

Viisaiden miesten valiokunta sanoi, B. Holmströmin suulla, että ongelmana on nyt pandemian aikana pelko.

Se oli yllättävä heitto talousmiehiltä. 

Roosevelt syytti hädästä jokseenkin röyhkeästi rahoitusalaa ja nimitteli sen edustajia ”rahanvaihtajiksi”.  Haukkumasana oli tietysti Raamatusta, jossa on paljon herkullisia herjauksia. Etevänä henkilönä Roosevelt asettui lainauksellaan Jeesukseksi, joka karkotti rahanvaihtajat temppelistä. Taisi siinä mennä nurin pöytiäkin.

”Meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse”, Roosevelt sanoi virkaanastujaispuheessaan keväällä 1931.

Tuossa puheessa hän ei maininnut vaimoaan Eleanoria, jota hän itse pelkäsi, aiheesta. Hän oli luvannut olla käymättä vieraissa naisissa, mutta kävi vain, ja jäi kiinni.

Richard Feynman kertoo kaveristaan, joka hänkin oli juutalainen, kuten parhaat fyysikot yleensä. Kaveri oli sanonut, että hän on siis ollut Auschwitzissä, mutta mitään niin kauheaa kuin Princetonin dekaanin rouva hän ei ollut koskaan nähnyt. Feynman, hyväkäs, muistaakseni myönteli, että näin on. Ja Princetonin matematiikan laitos muuten esittää osaa keskinkertaisessa elokuvassa ”Kaunis mieli”, joka perustuu erinomaiseen kirjaan ”Kaunis mieli” (John Nashista). Asiasta kertoi minulle laajemmin Armen Alchain, joka oli saanut kärsiä Nashin turhasta älykkyydestä jo Rand Corporationin alkuvaiheessa Santa Monicassa, kun pojat kehittelivät porukalla peliteoriaa ja Nash tasapainoaan. Ja keskustelukumppanini oli yksi näitä Rooseveltin löytöjä.

Mutta presidentti jatkoi puheessaan:

”Nimetön, ajattelematon, aiheeton pelko, joka halvaannuttaa tarpeelliset etenemisen ponnistukset.”

Hänen on sairautensa ei ehkä ollut lapsihalvaus eli polio, vaan eräs toinen vaikea tauti. Ennen sen saamista hän oli sairastanut hyvin rajuna influenssan eli espanjantaudin palatessaan Euroopasta 1918. Hänen naisjutuistaan mainitsen vain siksi, että lähdeteosten mukaan hänen alaruumiinsa oli halvaantunut. Arvattavasti ei siis koko alaruumis.

”Kansakuntamme elämän ollessa synkimmillään ihmiset itse ovat tukeneet rehellistä ja riuskaa johtoa, joka on voiton välttämätön ehto.”

Tästä aiheesta kirjoittaa Montaigne esseissään. Hän, maailman kaikkien aikojen paras kirjailija siis, oli Bordeaux’ssa pormestarina ruton ja Pärttylinyöhön johtaneen sisällissodan riehuessa ja yritti samalla sovitella Valois-suvun kuninkaiden välejä.

Montaigne oli siitä tavallinen kirjailija, ettei häneen pidä suhtautua yhtä juhlallisesti kuin hän Senecaan ja Plutarkhokseen. Joka haluaa vain punnittuja neuvoja siitä, milloin ei kannata inttää, ja yhteenvedon siitä, miten firenzeläisten rahapiirien renki Niccolo Macchiavelli osui harhaan, hankkikoon Antoinen Compagnonin kirjan ”A Summer with Montaigne”. Selvästi Clausewitz kähvelsi Montaignelta lauseensa, jonka mukaan taktisia voittoja ei pidä haalia strategisten menetysten hinnalla. 

Poikki ja jengat

Viehättävä henkilö kertoi televisiossa Suomessa vuonna 2050 voimassa olevasta laista. Niiltä jotka ovat täyttäneet 75 vuotta, julistetaan Suomen kansalaisuus menetetyksi, ja heidät toimitetaan sopivalla tavalla päiviltä.

Ehdotan hirttämistä sairaalan pysäköintipaikalla. Köysi on halpaa. Sitä voisi saada lainaksikin paikalliselta venekerholta.

Taloudellisuus ja logiikka on kohdallaan.

Vai onko?

Kansallisvarallisuutta varjeltaessa olisi otettava huomioon myös nettosaajat. Sievistelevä termi tarkoittaa ihmisiä, jotka saavat yhteisistä varoista enemmän kuin maksavat veroina ja maksuina. Heitä ovat pienipalkkaiset ja esimerkiksi nuoret lääkärit. Viimeksi mainitut, joista jotkut kehuvat luoneensa itse oman uransa, ovat työhönö ryhtyessään aiheuttaneet muille pelkkiä kustannuksia nauttiessaan käytännössä ilmaista opetusta.

Säästö olisi merkittävä, kun tuohon teloittamiseen liittyisi samalla mahdollisen eläkkeen ja omaisuuden takavarikoiminen ja luovuttaminen esimeriksi uussuomalaisen puolueen käyttöön.

Mutta ongelmana on, että vanhusten lisäksi muutkin hyödyttömät ihmiset olisi teloitettava. Siitä voisi puolestaan aiheutua ongelmia. Ihmiset pitävät yllä esimerkiksi päivittäistavarakauppoja, kuten S-ryhmää ja K-ketjua. Osakeyhtiöt eivät osta makkaraa, eivät edes pörssiyhtiöt.

Kollegat eli juristiprofessorit  erehtyvät hekin jatkuvasti esimerkiksi puhuessaan ja kirjoittaessaan ihmisoikeuksista. On hienoa ja liikuttavaa puhua korkeista periaatteista, etenkin moraalista. Mutta esimerkiksi tyttövauvojen surmaamatta jättämistä ei voi johtaa mistään periaatteesta, vaan se on aksiooma eli väittämä. 

Sitä vastoin on helppo esittää vakuuttavia yhteiskunnallisia eli siis poliittisia perusteluja ajatukselle, että tyttövauvat ne vasta tärkeitä ovat, etenkin poikiin verrattuna.

Tiedossa on, että tuollainen käytäntö tunnetaan maapallon eri puolilta. Samoin tiedetään japanilaisista Narayama-lauluista tapa kantaa äidin ropsu tai isäkääkkä vuoren vinkaloon kuolemaan. Japanilaiset olivat vielä minun syntymäni jälkeen avoimesti sitä mieltä, että sellaiseen häpeään kuin sotavangiksi jäämiseen syyllistyneet oli teloitettava miekalla rantahietikolla. Pää poikki, kuten Herttakuningatar (”Liisa Ihmemaassa”) kiteytti.

Tässä yhteydessä voi myös mainita, että myös rahoja tai saatuja ääniä laskevalle eri kansanosien merkitys tuottaa yllätyksiä. Sopii miettiä, miksi astioita tiskaava, sukkaa neulova, kissaa selittävä mummeli on mitä hyödyllisen tämän yhteiskunnan kansalainen verrattuna esimerkiksi finanssihuijariin.

Länsimainen yhteiskunta keskittyi yli 200 vuotta seksuaalisiin seikkoihin ja poimi kansatieteestä käyttöön termin ”tabu”. Meneillään olevaan pandemiaan asti oma henkilökohtainen kuolema on ollut paha tabu ja tietoisuus, jota luultavasti ei ole olemassa, todellinen uskonkappale. Erikoista. Ainakin solutasolla lisääntymisen estäminen tappamalla on menestyksen ehto.

Rauhallinen

Kohta en ennätä muuta kuin kirjoittaa blogia ja laajentaa jutut noin kymmenen tai kaksikymmentä kertaa pidemmiksi.

Heikki K., kuten sukunimestä näkee, Josef K:n lähisukulainen ja virkavelikin, huomautti kahdesta kuohumastani kirjasta, että se oli itse asiassa hän, joka neuvoi ne minulle. Silti Spotifyn soittolista ”The Year of Wonder” on ainutlaatuisen hieno yli 300 alle viiden minuutin kappaleen valikoima, ja siihen liittyvä kirja on aarre.

Valitsija / kirjoittaja Clemency Burton-Hill näyttäisi olevan erittäin kovan tason ammattimuusikko (viulisti), radiotoimittaja, journalisti, kirjailija ja kaunotar.

Jospa sanoisin olleeni itsekin yhtä ja toista, en kuitenkaan violisti enkä kaunotar, ymmärrätte painotuksen. Kappaleista puolet on sellaisia, koita en olisi tullut kuunnelleeksi ja neljännes sellaisia, joita en olisi missään tapauksessa ottanut kuunnellakseni. Silti – tai siksi – olen jokaisen kohdalla huokaissut ihastuksesta. Pakkopullaa ei olekaan, paitsi nyt ehkä Bachin konsertto kahdella viululle d-molli ja miksei Beethovenin jousikvarteton Op 130 Cavatina. Mutta muute – Mendelsohnin oktetto – itkettävämmän taivaallista musiikkia tuskin  on olemassakaan. Naissäveltäjän kappale luutulle, harpulle, kosketinsoittimelle ja kahdella naisäänelle Portugalin hovista 1610-luvulta, 1982 syntyneen australialaisen syvästi vangitseva soolokappale, useita Poulencin sävellyksiä – käsityksenne musiikista muuttuu. Ja näistä hillokirsikoista ei tule suu tahmeaksi eikä maha kipeäksi.

Omasta puolestani lisäisin, että kun joskus haluatte kuulla viulua soitettavan nuotilleen, voisitte laittaa lautaselle Oleg Kaganin tai Jasha Heifetzin levytyksen Bachin d-molli-partitasta muistaen, että säveltäjän tarkoitus toteutuu vain, jos laulatte itse kenraalibasson eli alaäänen mukaan kuunnellessanne. Monin kohdin sitä ei soiteta, vaan annetaan ymmärtää. Kanttori Bach kuului, kuten tiedätte, zen-luterilaiseen lahkoon, samaan kuin minäkin, Paul Gerhardtin ja Jakob Böhmen perustamaan. Vaikka Serafinen vaeltaja (Angelus Silesius) keksi heittäytyä katoliseksi, hän on samoilla vesillä pestyjä.

Siis kirjallisen neuvonantajani aloitteesta sain haraviini Yardleyn kirjan ”Second Readings”, josta käy muun ohella ilmi, että Gaius Suetonius Tranquillus kirjoitti myös Donald Trumpista Suomeksi nimellä ”Rooman keisarien elämäkertoja” tunnetun teoksen englantilainen Penguin-laitos puolen vuosisadan takaa on ei enempää eikä vähempää kuin Robert Gravesin (Minä, Claudius jne.) kääntämä ja sensuroimaton. Kirjan nimi voisi olla ”mielenmuutoksia”, ja suunnittelen siis jotainsamanlaista.

Olen lukenut joskus teoksen Loebin laitoksena (latina + englanti) ja tiedän asian. Yardley sanoo, että Suetonius (Gravesin uskollisesti kääntämänä) uhkuu perversioita, joita edes koulupoika ei osaisi kuvitella, ja pursuaa hulluutta.

Ne keisarit, jotka eivät olleet sitä valmiiksi, suistuivat mielisairauden syövereihin tapeltuaan vaimojensa, rakastajattariensa, rakastajiensa, parthialaisten, henkivartiokaartinsa ynnä muiden kanssa.

Päätelmä on, että vallankäyttö villiinnyttää ja johtaa tuhoon satoja, tuhansia tai satoja tuhansia (tai miljoonia) viattomia, ja harjoittajansa.

The Guardian, brittien ykköslehti, raportoi uskollisesti Trumpin teoista ja twiiteistä, eikä asiasta ole nähdäkseni epäilyä. Amerikkalaisilla on käsissään roomalainen ongelma. Kun ehkä jo ilmassa oleva keihäs tekee tehtävänsä, valtaan tulee seuraava Trump, samalla tavalla kuin Venäjällä seuraava Putin höylää ja hampaitaan.

Kuvituskuvani on otettu kymmenen minuuttia sitten yli 11.5. koleran aikaan.

Patenttioikeus

Sain virikkeen patenttioikeuteen noin 70 vuotta sitten. Kävin usein saunassa isovanhempieni kanssa. Jos hyvin kävi, kylvettyä tuli tilaisuus hulauttaa limonaatipullosta. Kuplivan kipeyden ja huonon esanssin vektorit kohtaavat n – 1 -ulotteisessa avaruudessa. Ihmettelen että minulle siunaantui virka korkeimmassa oikeudessa lähes kättelyssä 1977, kun olin ymmärtänyt, että kirjankustannustoiminta ei ollut alani, paitsi tekijänoikeus. Minulla oli näet usein konttorvirvokkeena pullo Kauppatorilta ostettua Mustanaamio-juomaa. Näin esittelijäneuvosten katseista, että alalaatikon toimistopullossa kuului olla jotain muuta. 

Siihen aikaan oli luonnollista olla juovuksissa virantoimituksessa. Asuin jo silloin täällä ja tiesin, että esimerkiksi nimismiehen kanssa oli viisasta asioida aamulla ennen kello kymmentä. Aamusiivujen lukumäärän haistoi jo ovelta.

En väitä, että tuo olisi ollut tapa. Väitän vain, että maailma on muuttunut. 

Mutta lapsuuteni limonaatipullossa oli patenttikorkki. Siitä opin, että ”patentti” tarkoittaa jotain miellyttävää ja hienoa.

Noin keskimäärin olen suoriutunut tehtävistäni maailmassa arvosanalla ”välttävä”, mutta joskus on paiskannut seitsemän miinukseen. Tuon patenttioikeuden kuitenkin osaan. Kukaan, esimerkiksi kilpaileva professori, hikinen asianajaja tai edes vierasmaalainen spesialisti, ei ole tullut väittämään muuta.

Varmuuden vuoksi: patenttiasiamiehet hallitsevat tekniikkapuolen. Me lakimiehet sovittelemme yhteen lain ja kansainvälisten sopimusten erittäin epämääräisiä sääntöjä ja patenttivirastoissa muotoutunutta käytäntöä.

Tämän muistelman heräte on lehtikirjoitus, jossa selvitettiin taitavan suomalaisyhtiön toimintaa. Jo 1920-luvulla aloitettiin kaikkialla patenttisuojan jo menettäneen korkin osien valmistus, jota seurasi oma sovellus, myymälöissä käytetty rullakko, lukemani mukaan maailmanlaajuinen menestys.

Mutta patenttikorkki on tälläkin hetkellä jalkani vieressä. Käytän tuhkakuppinani hillotölkkiä, jossa on tuo sulkumekanismi kumitiivisteineen. Meitä korona-riskiryhmän piipunpolttajia ei taida olla monta. Joka toivottaa meidät pää edellä helvettiin, on varmaan oikealla asialla ja tulee näkemään toiveensa toteutuvan. Itse olen hyvin kiinnostunut pandemiasta ja karanteenista, jonka takia en pääse edes Biltemaan saati Lidliin. Vaikutus oli nurinkurinen: minulla ei ole entisenkään vertaa mielenkiintoa terveisiin elämäntapoihin.

 Mutta patenteista varoitan. Sekä Aidsin että Ebolan jälkeen näyteltiin irvokas farssi, kun amerikkalaiset ja japanilaiset lääketehtaan pitivät patenteillaan yllä sellaista hintatasoa, että Afrikassa ja Aasiassa kuoltiin todella suurin  joukoin lääkkeen ja rokotteen puutteeseen. Lopulta intialaiset tekivät väkisin ”laittoman lain” ja alkoivat valmistaa rinnakkaistuotetta.

Esitän julki epäilyn, että Trump ja hänen ystävänsä aikovat parin arvaamani lääketehtaan turvin rikastua todella merkittävästi farmakologisilla tuotteilla. Markkinointi kuitenkin edellyttää, että ihmisiä kuolee ensin tarpeeksi.

Teolliset yksinoikeudet – ja yksityisyyden suoja samoin – voivat olla hyvin vakava uhka ihmisten terveydelle ja hengelle mhyös Euroopassa. Niinpä juristit keskittyvätkin pitämään itseään esillä keskustelemalla täysin toisarvoisista asioista, kuten valtioneuvoston oikeudesta ohjeistaa laitoshoidokkeja.

Kalliokoski

Matti Kalliokoskelle ei ole varmaan kerrottu, että Hietalahdenrannan aikana Suomen Kuvalehden päätoimittajalla oli avain viidennen kerroksen lomakevarastoon. Siellä oli konjakkipullo, vaikka kyllä lomakkeitakin. Ja Matti Kalliokoski on siis Suomen Kuvalehden seuraava päätoimittaja. Terveyttä ja rikkautta!

Toimitus on jossain Jumalan selän takana. Siinä entisessä paikassa eräs päätoimittaja käveli suoraan kokouksesta, ryhdikkäänä kuten Suomen Kuvalehden päätoimittajan kuuluu, suoraan satama-altaaseen. Reenpääät osoittivat yllättäviä meritaitoja, vaikka ovat lintukoiramiehiä, ja kalastivat asianomaisen keksillä ylös. Siinä oli sellainen teline, pelastusrengas ja keksi. Minä ajattelin, että Kuvalehden kunniaksi.

Tapauksesta on oheinen kuvakin. Kenties laiha poika on Aatos Erkko. Ministeri eli Eljas Erkko perheineen asui Reenpäiden seassa Hietalahdenrannassa niin että heidän työtehtäviinsä kuului ylittää Köydenpunojankatu. Se taas johtui siitä, että Erkko ja Heikki Reenpää vanhempi olivat hyviä ystäviä ja johtivat kahteen mieheen Suomea apunaan tällainen Risto Ryti ja joskus K.J. Ståhlberg, pikenttinä T.M. Kivimäki. Herrat Erkko ja Reenpää olivat vänrikkeinä vapaussodassa, jota silloin ei sanottu kansalaissodaksi, pahaksi onneksi juuri Ruovedellä, jossa Aminoff ammuttiin Pekkalan kartanossaan. Sitä pahoitteli minulle Kompan (Aaltolan) Janne, kartanon sen aikainen kuski, vuonna 1966, samaisessa Jäminkipohjassa.

Hietalhadessä oli kerran myös höyrysaha. Sekin Anders Ramsaylta paloi. ”Mutta onneksi Mamma osti minulle Taalintehtaan, hän kirjoittaa (”Muistoja lapsen ja hopeahapsen”). Ramsay kertoi hirvittävästä kasinotaloudesta ja olemattomien metsien myymisestä tietymättömiin laivoihin Helsingin Seurahuoneella ”kun Suomen metsien vihreä kulta löydettiin”.

Suomen Kuvalehden pitäisi kustantaa reliefi Ramsayn muistoksi. Hän oli Paulaharju pois lukien pohjoismaisen journalismin kaikkien aikojen haka ja hänen muistelmansa saa suun vettymään. Se uudempi suomennoskin on oikein hyvä.

Matti Kalliokoski sijaitsi jonkin aikaa HIITin työhuoneissa Ruoholahdessa ja juttelimme joskus hänen isoisästään Viljamista, joka ainakin Pohjanmaalla tulppasi Kekkosen kuningastietä. Tunsin muuten myös lehtenne edellisen päätoimittajan Pernaan kauhavalaisen isän ja isoisän, joka haavoittui Taipaleella.

Miten mahtaa Matin käydä? Wikipedian ”Suomen Kuvalehti” -artikkelissa nimetään julkaisun muut päätoimittajat, niin Viherjuuri (Veli Giovannin veli) kuin muutkin, mutta ei Mane Saarta.

Voisin muuten kirjoittaakin Kuvalehteen yhteismuistelun julkaisusta äitini kanssa. Hän on lukenut lehden vuodesta 1936, kun taas minä poloinen vasta vuodesta 1949. Eilen puhuimme lehden mediajutusta ja mietimme, jääköhän sinne vielä tilaajia, kun äiti ja minä joskus lopetamme.

Toisin kuin nykyiset Bonnierit ja muut huithapelit näen korkealaatuisen lehden tulevaisuuden lupaavana. Niin sanottu taustoitus on nyt tarpeen ja voi olla kysyttyäkin.

Menestystä, ja muistakaa että Olavi Paavolainen kehitti Kuvalehdessä ”kuvitussuunnitelma kirjoittajan” -tekniikan, ja yrittäkää löytää jostain paavolaisia. Siitä Olli Rehnistä ei taida olla. Hänhän maleksi nurkissa samaan aikaan kuin Kalliokoskikin, ja vaikutti jotenkin etälamaantuneelta.