Ainakin Orwell

Jouduin selvittämään eräälle kysyjälle tekijänoikeuden suoja-aikaa. Puheena oli Saint-Exupéryn ”Pikku Prinssi”. Käytin kaksi tehollista tuntia ilmaisen neuvon miettimiseen, ja vielä jäin epävarmaksi. Kaikitenkin vanha Bernin sopimuksen periaate on voimassa, Suomessa Suomen lain mukaan, eli tuo kirjailija on vapaa. Ranskan erikoislaatuinen ”Kuollut Ranskan puolesta” –poikkeus, joka merkitsee eräissä tapauksissa suoja-ajan pidentämistä 30 vuodella, ei koske teoksen esittämistä Suomessa. – Mutta kirjan suomennos on julkaistu 1951, ja sen suoja on siis voimassa…

Eli en tällä kertaa viitsi sukeltaa oppineisiin pohdintoihin. George Orwellin kaikki parhaat esseet ja kaikki romaanit ovat sievästi ja hyvin muotoiltuna verkossa osoitteessa

http://ebooks.adelaide.edu.au/o/orwell/george/

Australian tekijänoikeuslaki on erilainen ja itse asiassa tiedän miten. Orwell on siellä vapaa. Suomessa hän ei ole ja Ranskassa luultavasti ei sinne päinkään. Bernin sopimuksen jälkeen tullut EU:n harmonisointidirektiivi vain on tältäkin osin vaikea. Siitä ei saa selvää, soveltavatko ranskalaiset itsekään tuota poikkeustaan, joten se siitä. Mutta Orwell ei ole suomalaisittain vapaa, enkä siksikään halua julkaista tässä blogissa pitkiä pätkiä Orwellin suomennoksiani. ”Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa” (Down and Out in Paris and London) olisi hieno ja hyödyllinen.

Kävin läpi joitakin Orwellin esseitä. Kyllä ne edelleen ovat ylivoimaisen upeita. Kirjallisen tyylin piirre, jota ei usein korosteta tässä yhteydessä, on rohkeus. Sieltä löytyy muun muassa 70 vuoden takainen kanta ”natsikortista” ja mielipidevainosta.

Orwell kirjoitti koruttomasti, tekemättä itseään tykö ja mielistelemättä lukijaa. Hän kirjoitti usein kirjallisuudesta maassa, jossa on ehkä liikaakin syvällisen opin saaneita filologeja valmiina surkuttelemaa kenen tahansa tietämättömyyttä. Se ei haitannut häntä. Hänellä on jokaisessa kirjoituksessa asia, jonka esittäminen on hänelle tärkeämpää kuin tämän tai tuon tahon mielisuosio.

”Eläinten vallankumous” oli teos, jolla hän tärveli välinsä hyvin monien aatetovereittensa kanssa. Hänet leimattiin Amerikan haukkojen myötäjuoksijaksi ja kansanviholliseksi, koska eläinsadun yhteys myös Staliniin oli niin ilmeinen. Mutta vaikka Orwell oli loppuun saakka sosialisti, sitä on täältä vuosikymmenien takaa vaikea ja ehkä turha selvitellä, minkä sortin sosialisti.

Verkosta löytyvät myös lyhyet lehtikirjoitukset vakio-otsikolla ”As I Please”. Niistä näin aikoinani, että yhteen kirjoitukseen voi aivan hyvin panna ilman ylimääräisiä selityksiä kaksi tai kolme eri asiaa. Se vaatii varovaisuutta. Orwell saattaa aloittaa Mussolinin radion propagandalähetyksistä, miettiä yleisesti totuuden kertomisen vaikeutta ja päätyä siitä lehtien avioliittohaluisten harjoittamaan ilmoitteluun.

Hyvän kirjoittamisen mittaa tekstin ajankohtaisuus. Se luo itse omat aikakoordinaattinsa. Tavanomaisempi keskinkertainen kirjoitus on almanakan alamainen. Nopeasti se käpristyy ja lentää tuuleksi. Selluloosa palaa selluloosaksi.

Vaikka Orwell olisi kohdin ajautunut tulevaisuuden arvauksissaan harhaan, hän on edelleen kiinnostava, koska hän on konkreettinen. Aivan kuten hän osoittaa laajassa Dickens-esseessään, että Dickens oli kauppasaksa, vailla mielenkiintoa erinäisiin polttaviin yhteisiin asioihin ja kaiken kaikkiaan tyhmä ihminen – ja silti tai siksi niin uskomaton kuvaaja, että hänen puoliksi keksitty maailmansa on todempi kuin mikään, eikä loppua näy. Orwell sanoo näin (sovella Suomessa Tuntemattolmaan sotilaaseen) – luettuasi Copperfieldin et enää elää yhtään viikkoa ajattelematta jotain kirjan henkilöä tai tapahtumaa.

Tai toisessa esseessä tarina Tolstoin tyypillisestä vanhuuden purkauksista – miten huono kirjailija ja taitamaton teatterimies Shakespeare todellisuudessa oli, kaikesta englantilaisten ja saksalaisten arvostelijoiden uhoamisesta huolimatta. Orwell ei etene sen pidemmälle kuin huomauttamaan, että nuo näytelmät tuottavat mielihyvää tänäkin päivänä monenlaisille ihmisille käsittämättömän monissa maapallon kolkissa.

Tuota piirrettä rakastan henkilönä kai vähemmän rakastettavassa Orwellissa. Hän ei sano ”taide” tai ”kirjallisuus”. Hän kirjoitti laajasti ”huonoista hyvistä kirjoista” ja poikien jännityslukemistoista. Hän tiesi, että jos kirja elää, siinä on ”jotakin”. Viihde näet yleensä ei elä pitkään. Mutta kirjallisuus on sama asia kuin (roomalainen) vesijohto, akvedukti. Se vuodattaa tuhat, kaksi tuhatta vuotta elämisen ehtoja yksilöille ja yhteisöille.

Senkin Orwell muuten näki jo sodan aikana, että hyvän kirjallisuuden leppymättömimmät viholliset ovat kirjankustantajat ja kirjankustantajat, jotka hyötyisivät kirjoista, jos niitä myytäisiin. Ja joskus hyötyvät, vaikka ovat tehneet parhaansa tuhotakseen niiden mahdollisuudet.

Siksi vastaan, kun joku kysyy, kuoleeko painettu kirja, katoaako romaani, onko kohta enää kunnon elokuvia, että turha pelätä. Hyvä teos on kuin ”kiertävä kivi” – se purjehtii vaikka omin avuin ylävirtaan alttiin ihmisen luokse ja kestää jääkaudet.

Pepysin selitys

Pepysin päiväkirja on lystillinen asia sinänsä. Takana on mietityttävämpiä ajatuksia. Kirjoittaja yleensä pyrkii, etenkin verkossa ja lehdissä, yleiseen ymmärrettävyyteen. Kuka kirjoittaa kuin naapurin mies, saattaa ansaita hyvin. Ja kirjoittaja pyrkii saamaan lukijoita; tämä ei.

Pepysin päiväkirja ja siis Englannin Cromwellin ja sisällissodan jälkeen tapahtunut kuninkaiden paluu, parlamentin kehittyminen, valtionvelan tasapainottaminen ja rahavallan jatkuva kehittyminen oli käänteentekevä aika. Mitään ei tapahtunut – meidät on opetettu hakemaan ja nimeämään löytöretkiä tai mielettömiä taisteluja, jopa vallankumouksia ”tapahtumiksi”. Mutta tämä oli todellinen suunnanmuutos.

Seuraava sileä tapahtuma eli sellainen sensaatio, että mitään ei sattunut, oli 1830-luku. Kaiken järjen mukaan teollistumisen ja hirvittävän luokkasorron – josta katso esimerkiksi Dickens, mikä kirja tahansa – piti järjennimessä johtaa veriseen kapinointiin ja seuraavaan sisällissotaan. Sellaista ei tapahtunut Englannissa, ja se oli uutinen. Sota saatiin Yhdysvalloissa, ja se oli hiukan odottamatonta. Sotaa ei tietenkään käyty orjuudesta, kuten väitettiin, vaan ulkomaankaupasta ja kaupan rakenteesta. Muuan muassa saksalaisen Marxin ja englantilaisen Engelsin suunnattomaksi harmiksi Englannissa syntyikin ”reformismi” eli tapa muuttaa oloja vähä vähältä.

Pepys oli paljon suurempi kirjailija kuin hänen ihailijansa ymmärtävät. Itse kirjallisuus oli jo kirjoitettu tappiin. Kukaan ei tulisi koskaan ylittämään Shakespearea näytelmissä eikä Donnea soneteissa. Pepysin aikana tosin kirjoitti muuan Milton, jota chicagolainen kirjakauppias Harold Bloom väittää maailmankirjallisuuden huipuksi. Älkää uskoko. En minäkään usko. Jos nyt eepoksista puhutaan, niin paalupaikalla on Chaucer.

Pepysin keksintö oli käteinen sielu. Hänen vuosisatansa oli kuvaamattomien uskonnollisten tihutöiden aikaa (30-vuotinen sota), jolloin äärikiihkoilu toisaalla ja mystiikka toisaalla kukoistivat. Häntä sellainen ei kiinnostanut häntä. Hän asemoi hitaasti syntyvän byrokratian rattaana eli virkamiehenä itseään eli ihmistä maailmaan. Voisi puhua jopa yksilöllisyyden tunnon synnystä.

Siinä ei ole mauksikaan sattumaa, että aikakauden kuuluisia nimiä olivat Thomas Hobbes, David Hume ja John Locke. Yksilöllisyys-kiihkoilija Berkeley kehitti solipsismin aatetta.

Seuraavat suuret proosateokset olivat joutavanpäiväisyyden ylistystä. Defoen Robinson Crusoe oli jotain aivan uutta, kuvaus ihmisestä, joka rakentaa omin käsin maailmaansa. Esitysteknisesti kuvaus oli toteutettu naurettavan epäuskottavana kertomuksena aution saaren vangista. Miten lähteeksi väitetty merimies Selkirk oli todellisuudessa toiminut, sillä ei ole niin väliä. Mutta ajatus jatkui ja sen mestari oli muiden ohella Jules Verne. Varhaisia arkisuuden kirjaajia olivat Sterne (Tristram Shandy) ja Smollet ja tietysti Fielding (Tom Jones). Heidän lihallinen jälkeläisensä on Dickens, maapallon suurin nisäkäs.

Defoe vie Pepysin ”uuden ihmisen” entistä pidemmälle. Dissentterit pitivät tätä uskontona. Kun näet sankari on huuhtoutunut asumattoman saaren rantaan ja tokenee hiukan kokemuksestaan, hän polvistuu esittämään palavan kiitoksen Jumalalle, joka käsittämättömässä viisaudessaan on pelastanut – juuri hänet.

Ehkä meillä on tuo ”valistuksen” ajatus edelleen ytimissämme. Laivan mukana hukkuneet eivät olleet Herralle otollisia. Minä pelastuin. Siispä olen Jumalan silmäterä.

Kummallisen mielleyhtymän kautta näen Pepysin vierellä vajaat sata vuotta vanhemman kirjailijan. Minulle Pepys on uuden ajan ihmisen mallikappale. Hän on modernia maailmaa. Asia on tapana ymmärtää toisin. Minulle Englannin kuninkaallinen laivasto oli ensimmäinen todellinen liikeyritys. Kauppakomppaniat jatkoivat vanhoja Hansan kaltaisten liittojen perustetta. Laivasto tykkeineen liikkui periaatteessa Pepysin kaltaisten uudistajien ansiosta järkiperäisesti milloin missäkin maksimoimassa voittoa. Liikkeenjohtajat (upseerit) hankittiin nerokkaasti. Meriupseerin virkoja ostettiin ja myytiin. Monet etevät toimijat, kuten Pepys, eivät olleet juuri merillä käyneet.

”Moderni” on vastenmielinen nimike. Emme ole koskaan olleet moderneja. Mutta toimivan ja syviä syntyjä enimmäkseen kaihtavan Pepysin takana seisoo Michel de Montaigne. Hän oli aatelismies ja sotapäällikkö ja – yhdistävä tekijä – kokenut hallintomies. Hän vetäytyi suhteellisen varhain surullisesta maailmastaan ja kirjoitti rakkaitten klassikkojensa keskellä tekstejä, joita hän nimitti ”yritelmiksi”. Ranskan sana ”essay” vakiintui sitten ulkopuolisen tarkastelijan maailman mietteiden yleisnimitykseksi ja alkoi menestyä etenkin Englannissa, Pepysin jälkeen.

Tämä on vain katteeton päähänpisto. Pepysistä ei tiedetty mitään ennen 1800-luvun loppua, ja kun hänen tekstinsä ei ollut luettavissa, se ei tietenkään vaikuttanut kehenkään. Montaignen maine on ollut suuri aina ja hänellä on riittänyt jäljittelijöitä. Itse tiedän jäljitteleväni häntä, ja Plutarkhosta (siis vähän tunnettuja ”esseitä”, ”Moralia”). 

Pepysin blogi

Amiraliteetin virkamies Samuel Pepys (1633 – 1703) oli kaikin puolin vastenmielinen olento. Hän kirjoitti päiväkirjaa kymmenen vuotta. Teksti oli pika- ja salakirjoitusta. Se avattiin osittain vasta 1800-luvulla, ja siivoamaton laitos ilmestyi vain joitakin vuosikymmeniä sitten.

Ajatella – ennen oli olemassa virkamies, joka oli pohjattoman kiinnostunut metkuista ja vehkeilyistä edetäkseen yhteiskunnallisesti, ja samalla syvän vakuuttunut siitä, että suurin osa hänen virkaveljistään oli kunniattomia ketkuja, ja lisäksi pohjattoman epäpäteviä tehtäviinsä.

Pepys itse oli kiinnostunut ennen kaikkea rahasta. Välillä hän oli huvittunut rakastajattaristaan, mutta vaimostaan harvoin.

Jotain ikävää siinä on, että mainiot kirjoittajat ovat niin usein ihmisiä, jollaisten seuraa järki kehottaisi kaihtamaan. Pepys on todella hyvä kirjoittaja. Sitä ei huomaa aivan heti, mutta pian.

En kehota lukemaan hänen tekstiään, en edes aika kauan sitten suomenkielellä ilmestynyttä valikoimaa. Jotta merkinnöistä oikein nauttisi, pitäisi olla kohtuullisen hyvin selvillä Kaarle II:n ajan politiikasta, sisällissodasta ja aikakauden maailmanpoliittisista kysymyksistä. On kyettävä seuraamaan ilman erityistä tuskaa erilaisin tittelein koristettujen henkilöiden edesottamuksia ja lisäksi mielellään ymmärtämään useita kieliä. Pepys turvautui rasvaisemmissa kohdissa salakirjoituksensa lisäksi latinan, italian ja espanjan sanoihin, kuten ’cunnus’, nykyenglannin ’cunt’.

Kirjoittaja oli itse asiassa harvinaisen pätevä virkamies ja sai paljon aikaan. Hänellä ikään kuin oli jokin käsitys kauppa- ja sotalaivaston tarpeista ja keinoista, joilla noita tarpeita tyydytettäisiin. Erittäin hyvä käsitys hänellä oli siitä, miten laivaston tilauksiin voi liittää lihavia lahjuksia. Vanhuuden rauhaan hän vei mukanaan tuhansia puntia. Hänestä oli tullut virantoimituksessa, kuinka ollakaan, miljonääri.

Kymmenen vuoden tarinassa on monia kohokohtia. Pepys oli jo alta kaksikymppisenä sattunut paikalle, kun kuningasta mestattiin. Nimenomaan Englannissa sellainen oli harvinaista huvia. Myöhemmin hän seurasi Lontoon ruttoa, joka oli harvinaisen kiivas ja kaikeksi kummaksi viimeinen suuri epidemia kaupungissa. Seuraavan vuonna Lontoo paloi, ja paloi kunnolla. Pepys oli erittäin huolestunut huonekaluistaan. Kassalippaansa hän tietysti oli toimittanut turvaan hyvissä ajoin. Hän seurasi tulipaloa joelta ja teki tarkkoja havaintoja.

Ruton ja tulipalon kuvaukset ovat huimia. Niitä on täysi aihe sanoa klassisiksi. Kirjoittaja tunsi mielenkiintoisia ihmisiä. Tieteellisen seuran puheenjohtajana ja Cambridgen kasvattina hän avitti Isaac Newtonia julkaisemaan pääteoksensa.

Tässä tapauksessa kävi toisin kuin yleensä. Daniel Defoe – itsekin melkoinen lurjus ja kaikkien aikojen tekstin suoltaja – keksi omasta päästään ”Ruttovuoden päiväkirjan”, jonka hän esitti silminnäkijän kertomuksena. Todellisuudessa hän oli ruton aikaan viisivuotias. Väitetty päiväkirja saattoi kyllä perustua kertojan enon muistikuviin. Pepys ylsi samoihin tehoihin, vaikka oli oikeasti silminnäkijä.

Väärennöksen ja totuuden ero on tottu. Defoen väärentämä tarina on johdonmukainen, täynnä yksityiskohtia ja luotettavan tuntuinen. Pepysin itse näkemän ja kokemaan perustuva kertomus on hyppelehtivät, mielivaltaisesti kasattu ja epäuskottavan tuntuinen.

Pepys kirjoitti ehkä itselleen tai kuvittelemilleen muutamille suopeille lukijoille. Defoe kirjoitti reilusti rahasta. Hänellähän oli tapana laukata hirsipuun juurelle keksimään teloitettavan pahantekijän viimeisiä sanoja ja tunnustuksia ja liittää niihin hihasta vedettyjä tarinoita hänen pahasta elämästään.

Suomensin kerran Defoen ”seikkailuromaanin” kapteeni Singletonista. Siinä kävellä lampsittiin Afrikan halki. Sudet ulvoivat yötä päivää ja tiikerit karjuivat, jokia virtasi sinne tänne, eikä kirjoittajalla ollut selvästikään ollut edes karttaa – rannikoista oli olemassa lähes oikeat kartat. Mutta tarina on naulitseva!

Pepysin päiväkirja on eräänlainen blogi. Erinomaisen hienosti toimi britti Phil Gyford, joka julkaisi yhdeksän vuotta tuota päiväkirjaa verkossa blogina. Hyperlinkkien ansiosta blogin tekstin lukeminen on monin verroin helpompaa kuin kirjan. Asiantuntijat ja asiantuntemattomat lukijat lähettivät kommenttejaan. Nyt urakka on jo valmis, mutta teksti on tietenkin helposti löydettävissä http://www.pepysdiary.com/about/

Sanomalehti The Guardian myönsi blogille palkinnon, ja blogi-isäntä sai ansaittua mainetta. – Tiedossani ei ole, että ranskalaiset olisivat tehneet saman Goncourtin veljesten päiväkirjoille tai saksalaiset Eckermannin keskusteluille Goethen kanssa.

Olisiko meillä Suomessa mitään vastaavaa?

Uutiset II

Ylen uutisten nykyiseen hyvään maineeseen on vaikuttanut sarja onnettomuuksia, joista on toivuttu: Eino S. Repo, Reino Paasilinna, Ralf Friberg, Tshernobyl, Estonia, WTC 911, Tsunami.

Ehkä tämä vaikuttaa loukkaavalta. Ehkä se onkin. Uutistoiminta oli kuitenkin Repoon asti pelkää Suomen Tietotoimistoa ja niin virallista, että meilläkin oli maassa STT-ääntämys, hiukan niin kuin Englannissa on edelleen BBC-ääntäminen. Tiedätte – ei aspiraatiota, ja nalkuttavan alentuva puhetapa. Suomen kielessä äännetään ’venet tulee’ ja siis ’tietotoimiston nuutiset’.

Viestinnän yksi sääntö on tämä: sillä aseella, jonka te keksitte, teidät teloitetaan. Esimerkiksi pistooli on hyvin kertakaikkinen viestintäväline. En tiedä, mahtoiko NKVD maksaa 1945 osingon Waltherin pistoolitehtaan omistajaliikemiehille. Mainittu luotettavan poliisin organisaatio kuitenkin piti P38 –pistoolia oivallisena. Katynin kaltaisissa virkatoimissa tahtoi sormi väsyä, jos käytti neuvostolaisia välineitä.

Mainitut herrat ja eräät muut kehittivät radion ja television nykyaikaisen uutismallin, ja siihen he kukin vuorollaan kaatuivat. Malli osoittautui niin toimivaksi, että sen kehittäjistä oli päästävä, ja toiminta saatettava puolueiden käsiin. Ja seuraavaksi se kääntyi puolueita vastaan. Tuntuu että etenkin menneiden vuosikymmenien keskeinen operoija Keskustapuolue olisi saanut tuntuvan annoksen sähköistä viestintää niskoilleen.

Sosiaalinen media ei pysty hoitamaan uutistoimintaa, eikä välitä. Sen rooli on osoittautunut ratkaisevaksi monissa maailmantapahtumissa. Ero on suuri. Verkossa elävät ihmiset tekevät historiaa, uutiset kertovat siitä.

Yhdysvalloissa, Ruotsissa, Suomessa ja Kiinasas halutaan yhä laajempia vakoiluvaltuuksia. Väitetään vakoilun kohdistuvan lähinnä vierasmaalaisiin tai muuten vaarallisiin ihmisiin. Se tuskin on totta.

Yritän ymmärtää tilannetta sen varalta, että Orwellin 1984, jonka olen myös tässä blogissa useita kertoja hylännyt toteumattomana kauhukuvana, osoittautuisi sitten edessä olevaksi kauhukuvaksi.

Pyrkimys valvoa eli urkkia ihmisiä perustellaan aina olevia oloja horjuttavien ihmisten pahojen vehkeilyjen tukahduttamisella. Tähän mennessä tuo selitys ei ole koskaan pitänyt paikkaansa. Kyllä tsaarin santarmi tiesi bolshevikit; lain koko ankaruutta ei kuitenkaan tullut pantua toimeen ennen kuin oli myöhäistä yrittääkään.

Juuri uutisista kuulemme ihmisten tarkkailua koskevia asioita. Viranomaiset ponnistelevat hiki päässä, jotta me, hyvät ihmiset, voisimme nukkua yömme rauhassa. Valtiollisen television uutistoiminta on tietysti osa valtiota. Se nauttii julkista luotettavuutta. Suomessa uutistoiminta nauttii, kuten eilenkin totesimme, myös yksityistä luottavuutta. Uutisiin uskotaan.

Viimeksi uutiset ovat vyöryttäneet meidät hyväntahtoisiksi ympäristöaktivismille. Aikaisemmin ydinaseiden ja sitten ydinenergian vastustaminen on ollut yksityisasia. Nyt yksi ja toinen on siirtynyt ajattelemaan, että ehkä asiat tulevat esiin kaikessa monimutkaisuudessaan, kun villitymmätkin saavat sanansijan.

Itse uutisten hyvä journalistinen taso näkyy heti, kun siirtyy katsomaan ajankohtaisohjelmaa, esimerkiksi keskustelua. Uutisten katsoja on oppinut siihen, että asiat taustoitetaan korkeintaan kahdella lauseella. Muuhun ei ole aikaa. Kun keskustelulle on sitten varattu puoli tuntia tai kolme neljännestuntia, ja keskustelijoilla ei sittenkään ole mahdollisuutta enempään kuin esittää ne kaksi lausetta, puheen tyhjänpäiväisyys tarttuu katsojaan, joka vaihtaa kanavaa.

Kai keskustelemattomuus on meissä tosi syvällä. Uutisissa kaikki ymmärtävät, kun kysytään, onko tilanne vakava, ja vastataan, että on, siellä ammutaan ihmisiä. Ja näytetään vielä sama kuvina.

Keskusteluohjelmissa kysytään valmiiksi mahdottomia. Pitäisikö keskiolut siirtää takaisin Alkoon? Jos joutuisin mukaan tuollaiseen keskusteluun – olen kyllä ollut – en osaisi olla vastaamatta:” Ei. Joka kerta kun täällä Venäjällä on ruvettu hillitsemään viinankäyttöä, seurauksena on ollut vallankumous, kuten 1917 ja 1989…”

Uutiset

Sopiva tutkimus olisi selvittää, mitä television uutislähetyksissä ei kerrottu, esimerkiksi viimeksi kuluneiden 10 vuoden aikana.

YLE hehkuttaa nyt illan uutislähetystensä suurta suosiota ja siinä sivussa Aamu-TV:n katsojamääriä. Kehuskeluun on kaksikin erittäin hyvää syytä. Suosio on selvästi todellista. Television katsominen on muuttunut paljon. Ainakin laitteissa se on pirstoutunut nopeasti. Lehmä ja uusi veräjä (tai kontti) ovat kielikuvina vanhentuneet nopeasti, eikä ”töllöttäminen” ole enää sanana kovin kuvaileva.

Television aikakausi, josta niin kovasti uhottiin, kesti vain 50 vuotta. – Vai olivatko McLuhan (kuoli 1980) ja ne muut julkiset intellektuellit oikeassa? Loiko televisio ”maailmankylän” eli vaikuttiko se globalisoitumiseen.

Vastaan omasta puolestani: ei ollenkaan. Kuva-aterioista ei maha täyty, eikä tyhjene.

Ei siitä ole niin pitkä aika kun muutkin kuin Tampereen yliopiston omituiset vasemmistoprofessorit uskottelivat, että televisio-ohjelmat ovat amerikkalaisten imperialistien salajuoni myös suomalaisten työtätekevien petkuttamisen ja riistämisen merkeissä.

Nyt (Finnpanel 3/2014) viikon 16 katsotuinta ohjelmaa ovat kotimaisia, kärjessä Putous. Vasta sitten tulee Hercule Poirot, joka ei sekään taida olla kovin amerikkalainen. Kuukausittaisissa luvuissa 20 kärjessä ovat kotimaisia, tyyppiä Suomen Turku julistaa sitä tai tätä, Itsenäisyyspäivän vastaanotto, ja kärjessä Yle uutiset.

Kun uutislähetys on mielestäni aika herraskaisesti tehty eli asiallisuus on tavaramerkki, eivätkä yksinkertaistukset ole räikeitä, on lupa yllättyä, etteivät edes kännykkäkatsojat ole siirtyneet kevytlevitteisiin. Kevennyksistä ja avarruksista huolimatta uutislähetyksen maku on rukiinen. Yhdysvalloissa maku on jopa mainokset unohtaen äitelän sokerinen.

Tehkää ajatuksissanne koe. Pankaa peräkkäin iltapäivälehtien etusivun uutisaiheet ja verratkaa niitä Ylen, siis myös radion, asioihin. Ne eivät ole samoja.

”Uutinen” on tietysti aina keinotekoinen. Vaikka yrittäisi sanakirjan määritelmää eli suurelle joukolle tärkeät päivän tapahtumat, painottaen valtiollisia ilmiöitä, uutinen on silti tehty, ei tapahtunut. Tänään korostettiin korkeakoulujen kielivaatimuksia. Asia on kiinnostava mutta ei se liity tähän päivään eikä tähän viikkoon.

Urheilu, varsinkin ammattilaislajit kuten jalkapallo, jääkiekko, alppilajit, golf ja tennis, on huolellisesti suunniteltua ja riskisti rahoitettua show-toimintaa. Sitä on kovin paljon. Toisaalta urheilun harrastajia ei taida enää olla olemassa.

Urheilulähetykset etenkin maksupuolella ovat aivotonta viihdettä. Minusta ihminen tarvitsee aivotonta viihdettä.

Ajatuksen arvostelijat eivät ole olleet viime aikoina äänekkäitä. En tee numeroa siitä, että mahdan itse olla tässä asiassa poikkeava. Jos vastakkain ovat ottelu Pips vastaan Pöps ja Brucknerin kuudes sinfonia, valinta voi olla tuo jälkimmäinen. Se on aivoton.

Historian roskalaatikoista kurkisteleva sukupolvi, joka korosti kriittisyyttä, yllytti istumaan television ääressä muistiinpanovälineet käsillä.  Se oli säälittävä ajatus. Uutiset vertautuvat menneen ajan iltahartauksiin. Sisällöllä ei yleensä ole niin väliä, mutta muoto on tärkeä. Uni tulee ja ruuansulatus toimii.

En ehkä olisi uskonut, että Yle onnistuu parantamaan aamun ajankohtaislähetystään. Kun se sopii elintoimintoihini, tapaan katsoa tai vähintään olla katsovinani sen. Olen hyvilläni inhimillisistä tekijöistä. Ne toimivat, Ammatti-ihmiset rupattelevat. He eivät olekaan ”televisiohahmoja”. Minua miellyttää, että kirjallisuutta ja musiikkia mainostetaan hävyttömän suorasukaisesti. Joku on huomannut, että eräät kulttuurin ammattilaiset ovat hyviä puhumaan.

”Jälkiviisaat” voisi lopettaa. Kaava oli hyvä, pari viisasta ja yksi hölmöläinen. Nyt sen alkaa jo uskoa. Talous- ja urheilukeskustelijat ovat pirtsakoita.

Hyvä ajankohtais- tai uutislähetys munii. Vaikka muutakin olisi, se pullauttaa itse uutiset. Ei se ole silmänkääntötemppu. Tulos mitataan ruokaisuudellaan.

Muinaisjuna

Mielenkiinto lopahti 20 minuutin kohdalla. Mies oli tehnyt saman. Ajelin silloin kerran Flanderissa ja Ranskan rajoilla mukanani sekä ennen että jälkeen Suuren Sodan julkaistuja matkaoppaita. Kävin katsomassa, mihin kohtaan Reimsin tuomiokirkkoa oli ammuttu reikiä, ja ajoin kolme kertaa Paschendaelen ohi. Paikka jossa kuoli lähes miljoona miestä, on niin vähäpätöinen kumpare, ettei sitä huomaa. Muutoin etenkin Ypres’n seudulla ristien valaminen betonista näyttää olleen kukoistava elinkeino.

Älkää lukeko ”Flanderin tietä”. Tapasin kerran Claude Simonin ohimennen. Hän oli yhtä ikävystyttävä kuin kirjansa.

Älkää te menkö. Ihmiskunnan valtavan hulluuden puuskan alku 1914 on unohdettu ulkokohtaiseksi. Sommessa tulee aika kauhea olo, kun saappaiden alla kilahtelee ja rasahtelee edelleen. Siellä kuoli päivässä enemmän brittejä ja saksalaisia kuin Vietnamissa kaikkina sen sodan vuosina amerikkalaisia. Verdun on kammottavan maun muistomerkki paikasta, jossa kammottavat typerykset ammuskelivat toisiaan yötä päivää kammottavilla tykeilä.

Tämä pintapuolisen brittiviihteen hyvin puhuva mutta pahan näköinen sankari tyytyi hyväntuulisiin aiheisiin Pariisissa ja vilkutti vuoroon nykykuvia ja sadan vuoden takaisia filmejä ja valokuvia. Yhdessä vanhassa valokuvassa vilahti Guillaume Apollinaire. Siitä ei mainittu. Ei varmaan välitetty. EVVK.

Selostaja ei siirtänyt katsettaan luotijunan ikkunaan syöksyttäessä Rivieran suuntaan, vaikka oikealla kädellä olisivat olleet vuoret, joilla runous syntyi. Sonetti ja viime kädessä sonaatti, kaksi pohjaltaan binaarista muotoa, laulu ja soitto, syntyivät siellä kohottaen hurjistuttavan huudon.

Matkailu keksittiin yhdellä rysäyksellä. Vuosisadat herrasväet olivat antaneet sanan kiertää, ja nuorukaisia oli kierrätetty eri tahoilla. Seuruematkailu – rautatie oli tietenkin avainkeksintö – synnytti opaskirjat, vihkot ja kartat, joissa selostettiin kuten tuossa televisio-ohjelmassa, mikä on näkemisen arvoista ja kaunista.

Matkailun ilman nähtävyyksiä muistan. Suhtauduin vuosikymmeniä rantalomiin leppymättömän vihamielisesti, koska en tiennyt, millaisia ne olivat. Kävin vain oikeustieteellisillä opintomatkoilla, esimerkiksi Lontoon Sohossa, jossa perehdyin siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Vuosi oli 1964. Kun viimeksi käyskentelin hyvin nuorena miehenä usein polkemiani alueita, siis King’s Crossille asti ja sieltä oikeaan tai vasemmalle kädelle, joku oli vaihtanut kaupungin. Ja englantilaisia sanotaan vanhoillisiksi!

Merkittävillä paikoilla asuvat eivät yleensä kiinnitä vähintäkään huomiota ympäristöönsä. Heillä riittää arjen huolissa askartelemista. Sanoin kerran ihmiselle, että hän asui Tukholman Vanhassa kaupungissa samassa talossa kuin Bellman. Hän tietenkin kysyi, kuka on Bellman.

Koska dokumenttielokuvat ovat tulleet muotiin, olen sommitellut mielessäni käsikirjoituksen. Hankkeella ei ole rahoitusta, eikä tule. Ensin näytettäisiin uusi asuntoalue Kirkkonummella. Se on varmaan kaikin puolin mukava paikka, kallis vain. Rivitalohuoneistojen katoksissa on hälyttävä määrä kiiltäviä katumaastureita ja niljakkaan oloisia ratashoitoja, joita sanotaan ammattilehdissä premium sedaneiksi.

Siitä siis kuvia. Sen verran vahva tele, että talot tuntuvat olevan todellistakin enemmän tungoksessa. Sitten maineen mukaan Kirkkonummen hienoin talo. Tuskin sitä kukaan jaksaa lavastaa. Engelin nimissä kulkeneita töitä, aika samanlainen kuin Espoonkartano. Upeasti valkoiseksi kalkittu säleaita, mielettömyyksiin asti kukoistavat hedelmäpuut. Ja sama nyt – omituisen oloinen pihrakennuksen pääty, ei muuta. Ristreäviä, väistyviä, kohtaavia, poikkeavia teitä sinne tänne, yhtenä niistä maankuulu Kehä kolmonen. Itsemurhan tehneen arvotalon nimi oli Sundsberg. Se ei kelvannut entisille omistajilleen parenteesiajan jälkeen 1956.

Kamera kulkisi pusikoissa Jorvakseen. Nykyinen tielinja, joka on kivlitetty Kuninkaantieksi, ei voi olla rautatietä vanhempi. Ei hullukaan käyttänyt erinomaista peltomaata maantiehen. Kyllä se varmasti meni niiden kahden talon pihojen kautta ja vonkasi siitä meille, ainakin näkyviin. Tuosta kaltsin yli pääsee liukkaallakin kelillä hevonen, ja siitä jatkuu selvä hotu kirkolle.

Jos olisi sellainen kamera, jolla saa kuvattua menneisyyttä, voisin valokuvat Klaus Flemingin tai Kaarle-herttuan pyyhältämässä Raaseporiin tai Helsingin kuninkaankartanon suuntaan.

Viimeinen kuva: kuolleet omenapuut. Tämän kylän elinkeino oli hedelmäpuut ja kauppapuutarhat. Jokseenkin kaikki puut paleltuivat 1939 – 1940. Sankaruutta sekään ei ollut.

Sähköjohto

Läppäri torkahtelee tuossa. Mutta annapa että joku haluaa silmätä valokuvia, laatia blogikirjaan henkilö- ja asiahakemistoa tuolla ruokapöydän ääressä tai lyödä musiikkitiedostot kiinni stereoihin, täältä pesee.

Mutta tie oli pitkä, kivinen ja kaita. Tänään kouri kylmäkin. Olimme Hekan kanssa Taidehallissa katsomassa niitä Esko Männikön valokuvia ja totesimme yhteen ääneen, että on aikoihin eletty. Yhtä vaikuttuneilta vaikuttivat muutkin katsojat, joita oli runsaasti. Muutama vain kyseli, miksi kaikenlaista rumaa oli kuvattu – ei kaunista.

Sanoin kirjoittavani blogiin, että käykää ihmiset katsomassa. Myös siellä myydyt Männikön kirjat on painettu yllättävän huonosti, eikä kuvista missään tapauksessa saa kunnon käsitystä muualla kuin paikalla. Vedostamisen taide on niin hurja, ettei tule vertauskohta mieleen. Menkääkin, jooko.

Tuossa mielentilassa ajattelin, että keskeytän tässä vaiheessa virtajohdon etsiskelemisen. Sellaisia minulla on 21, joissa laitteeseen menee kolmireikäinen tökkeli eli muuntaja on koneessa. Ne piuhassa kelluvat adapterit aiheuttavat jatkuvaa vaivaa. On niitäkin toistakymmentä, vaikka vein niitä yhdessä lukemattomien näytön johtojen kanssa SR-roskiin.

Ostos oli kallis, vähän yli seitsemänkymppiä, ja kohde oli universaaliadapteri. Kysyin Stokkan kellarissa wattimäärää, mutta siellä vastattiin kierrellen. En pane pystyyn vertailututkimusta käyttöjännitteistä yhtä vähän kuin tehoista. Ampereja pitää olla muutama.

Myyjä oli mukava ja teki parhaansa. Kun olin kysynyt, oliko tarjolla olleessa laitteessa hakkuri, en jatkanut ”switched-mode”…

Kieltämättä tekisi hyvää paneutua virtalähteiden sielunelämään. Niitä on kovin monen hintaisia ja näköisiä. Parempi että keskityn miettimään, missä säilytän sitä. Päätin alustavasti, että olkoon kiinni koneessa, vaikka siihen voi sitten kompastuakin. Kokemuksen mukaan laitteen paneminen kaappiin. laatikkoon tai muuhun hyvään ja järkevään paikkaan, on ylimääräinen takuu siitä, ettei sitä enää löydä. Kaapissa se on jo matkalla johtojen hautausmaalle, joka sijaitsee lähellä päiväntasaajaa paripuolten sukkien hautausmaan lähellä.

Ennen laittelin dymolla tai rautalangasta ja käyntikortista askarrellulle alustalle täsmällisiä tietoja ”Nokia – laturi”. Mutta hitto – mikä Nokia. Varmaan Communicator tai joka tapauksessa jo käytöstä jäänyt.

Töpselitiede ei ole osaamiseni ydinaluetta. Tosin minulla on poikapuolisia lapsenlapsia, jotka ovat osoittaneet huomattavia taipumuksia alalle ryhtymällä heti kuusikuisina liikkeelle päästyään kaluamaan kalustejohtoja ja pian sen jälkeen työntämään sukkavartaita ja vastaavia pistorasioihin. On ollut paljonkin puhetta, että Aalto-yliopistoon saisi perustaa hyvissä ajoissa töpselitieteen osaston, tai jos Yliopiston fyysikot pahastuvat, olkoon sitten töpseliopin.

Siihen aikaan en kirjoittanut blogia, kun nettikin oli vielä siirtymässä Mosaicista Netscapeen, joten jouduin sijoittamaan kertomuksen Los Angelesin kauhuista julkaisemaani kirjaan. Ainakin kaksi viikkoa nimittäin kului virtajohdon hankkimiseen. Syystä joka ei ole valjennut minulle tähän päivään mennessä koneeni – silloin chic IBM Think Pad, ei toiminut, kun suomenkielisen pistokkeen kytki lentomatkustajan tavallisen muunnoskappaleen kautta seinän pistorasiaan. Koneessa nimittäin oli namiska isänmaallisen 120 V 60 Hz verkkovirran vastaanottamista varten. Ehkä se ei toiminut. Kauppaan ryntäämistä jarrutti havaintoni: en kuollaksenikaan tiennyt, mitä on amerikan kielellä ”maadoitettu jatkojohto”, koska sellainenkin tarvittiin. Radio Shackissa ja kilpailevissa yrityksissä yritin jopa piirtää piuhojen kuvat, huonolla menestyksellä.

Se jatkojohto muuten on grounded extension-cord, mutta läppärin piuhan nimeä en tiedä tänäkään päivänä. Siinähän näet on muuntaja mukana. Haku ”virtajohto” eri muunnelmina ei auta äkkiä edes Verkkokaupan sivuilla. ”kannettava adapteri” näyttää luullakseni osan valikoimasta.

Mutta Stokkan ostoksen saa palauttaa, vaikka olisi ehtinyt kotona riipiä pakkauksen auki. Varmistin sen etukäteen. Siitä hyvästä voi vähän maksaakin. Ranskaksi muuten olisin pärjännyt. Heillä on mainio sana ”truc”, värkki tms. Kaupassa voi sanoia ”värkki jota tarvitaan, että ordinateur toimii”. Ainakin minun kokemukseni mukaan myyjä olisi halveksivasti puhaltaen lyönyt paketin pöytään – oikean. Vive la France. No – hyvä Suomi. Se Stokkan piuha pelittää.

Vikke risana

Päätalon ”Vikke Nilon tarina” osoittaa, miksi romaanin kirjoittaminen otti Pentti Haanpäällä ja Veikko Huovisella niin koville. Kyllä heiltä sellaisia ilmestyi, mutta ei heitä niistä muisteta. Jopa ”Havukka-ahon ajattelija” on pikemmin pitkä novelli. Vikke Nilo ei oikein jäsenny romaaniksi eikä kahdeksi romaniksi. Siinä on seassa jutelmia, joissa on runsaita novellin aineksia, esimerkiksi seikkailu Gorilla-Mäkisen kanssa.

Tämä tauti, jonka Päätalo siis selätti varhaisella Koillismaa-sarjallaan, vaivaa kirjailijoita edelleen. Meillä on ainakin kymmenen huumoripuolen kirjoittajaa, sama määrä jännitysalan ihmisiä ja kolmanneksi hienokirjallisuuden kalanteroijia, joilla on sama vika. Yksi vitsi (käänne, korotus) ei tee romaania.

Pohjalla sätkii kirottu sonettimuoto, joka vaatii vähintään kaksi kapulaa, esimerkiksi luontokuvan ja mielenkuvan, tai mieluummin kolme, hidas osa, nopea osa, hidas osa. Lukijat, kuten yksi eilinen kommentoija, alkavat sitten lukea hidasta osaa ja moittivat, kun ei se ole nopea. Se on vähän kuin moittisi valssia huonoksi fokstrotiksi.

Kommentoija saattaa olla laestadiolainen tiedottaja. Yksivakaisuus viittaisi siihen. Nyt hän moitti kirvestyöstä kirjoittamisesta. Sitä Päätalon tuotannossa lienee yksi prosentti kokonaistuotannosta.

Toinen viite on Raamattu. Noin puolet kirjan lukijoista on edelleen siinä uskossa, että tekstin on oltava totta. Raamattukin on kirja ja se on totta, ajatellaan. Helsingin kriitikot huomasivat lukevansa Päätalossa oululaisia Sirpaletta, Perjantaita tai Nyyrikkiä, jotka olivat suosittuja lehtiä, koska ne olivat kaavamaista viihdettä (”novellia”, ”läyryämistä”), ja Päätalon kaltaista kirjoittajaa tuon kaavan noudattamisesta.

Kriitikot unohtivat, että melkein aina vakiokaava on syntynyt siksi, että se on ollut mahdottoman hyvä. Vuosikymmenten aikana tunarit ovat sitten hinkanneet sen puhki. Se ei todista, että itse kaava olisi vieläkään huono. Vieläkin koputtelee käypäläisiksi luultuja metsäinsinöörejä neidonkamareiden oville.

Näissä yhdestä puusta veistetyissä kertomuskirjoissa, joita moitin, on antauduttu vaikean ongelman edessä. Olisi kyettävä kuvaamaan, miten ihminen muuttuu maailmassa ja maailma muuttuu ihmisessä. Kafka ja Camus tekivät sen yhdessä lauseessa, kumpikin tekstin ensimmäisessä (”Muodonmuutos”; ”Sivullinen”).

Hupsut väittävät, että kirjan pitäisi muuttaa maailmaa tai edes lukijaansa. Asia on päinvastoin. Lukija muuttaa kirjaa. Hänen kokemanaan siitä tulee toista, usein sellaista, mitä kirjoittaja ei ole ajatellutkaan. Kun luet Solzhenitsynin romaanin, et nouse sen äärestä samana ihmisenä, ja kun irrotat kravatin kaulastasi, et muista missä niitä säilytitkään. Itse aion pukeutua smokkiini ja panna mustan mirrin kaulaan, kun seuraavan kerran kohtaan todella hyvää tekstiä. Lähipiirille tiedoksi, että myös silkkikääntein somistettu tupakkatakki smokkipaidan päällä voisi ajaa asian, sellainen joka kiinnitetään edestä siroilla punoksilla. Kuva Wikipedia – Chaplinin ”Parrasvalojen” tarpeistoa.

Suuri poikkeus tuosta opista on pikareski, menneiden vuosisatojen suosikki, jota omassa ajassamme edustivat Svejk ja Cath-22 (”Me sotasankarit”). Mielellään mainittu ”maaginen realismi” on pikareskin muoto ja toimiva. Sankarille tapahtuu uskomattomiakin asioita, mutta hän ei tokene niistä. Hän vain vaeltaa ja on aina kaltaisensa.

”Vikke Nilo” on pikareski, itsensä Don Quijoten lajitoveri. Tämäkin päähenkilö luulee liian usein olevansa fiksumpi kuin onkaan. Päätalo on sijoitellut taitavasti tekstiin sivukertomuksia, joissa päähenkilö lyö, kuten savottamaailmassa asia ilmaistiin, kätensä kyynärpäätä myöten paskaan. Mutta hän on hullu. Hänellä on hullun nauru ja hullun vinkeet. Sisäinen demoni on kuvattu hyvin.

Tässä kirjassa Päätalo nostaa esiin myös kolme pirullisuutta, jotka ovat hänen tuotannossaan yleensä pinnan alla, uskonnon, kommunismin aatteen ja isänmaan. On siellä kotikin, kodittomuutena.

Muurmannille mennessä kulttuurit törmäävät. Entiset Vienan vapauden itkijät vaikenivat siitä, että laulumailla suomalaisia pidettiin vääräuskoisina. Meitä inhottiin. Sitten uskonnosta luopuneilla oli parempi aate, tämä punainen. Ja meitä inhottiin. Rajan yli menneet, jollaisista on episodeja ”Koillismaassa”, eivät todellisuudessa tienneet mitään levitellyistä aatteista. Ja korpimaa ja Vikke Nilo olivat vaistomaisen herrakammoisia ja siis korostetun ”epäisänmaallisia”. Tuo tunne olisi edellyttänyt kansakoulupohjan. Sellaista ei ollut.

Pilaloruineen ja pistopuheineen tämä tarina kommentoi alkukantaista suomalaisuutta. Kertoja on kelmi, kuten tässä, tai tunteiden runtelema, totinen metsäläinen, kuten Koillismaan Kauko eli Iijoen Kalle. Ensimmäinen kerta sitten ”Seitsemän veljeksen”, jonka vaikutuksen Päätalo viisaasti kieltää.

Kalle Päätalo

On hiukan sopimatonta lukea toisten kirjoituksia. Kirjoittaja ajautuu moraalikatoon kuin Suomen poliittinen järjestelmä, jos tietää, että hänen juttujaan vilkuillaan.

Luottaen siihen, että Päätalon lukijat vähät välittävät jonkun Kemppisen sekavista ja hyppelehtivistä selvityksistä, ja häneen välinpitämättömästi tai vihamielisesti suhtautuvat hyppäävät yli, jatkan aiheesta, eikä loppu ole tässäkään edes näköpiirissä,

Jo kolme kertaa olen joutunut viemään hyvät mielipiteeni Päätalosta roskiin (ongelmajäte, ei kierrätys). Ensin pidin häntä taitamattomana, yksitoikkoisena ja mielenkiinnottomana. Iijoki-sarja muutti tämän. Päädyin pitämään häntä ensin ihan itse ja sitten, kuten havaitsin, Sinnemäen ja Karosen tavoin ranskalais-irlantilaisen perinteen eli tajunnan ja havaitsemisen hienoisten tilojen erehtymättömänä välittäjänä. Otin huomioon myös kansatieteelliset ja mikrohistorialliset ansiot.

Sitten luin Koillismaa-romaanit. Nekin ovat Iijoelta, mutta henkilöt ovat kuvitteellisia eli läpinäkyvästi naamioituja. Kuvattu ajanjakso on 30-luvulta 60-luvulle. Sarja on varsin hyvä, vaikka kirjoittajan kokemattomuus ja kustantajan hutilointi näkyvät selvästi. Aineisto on monin kohdin sensaatiomaista. Ehkä siksi sarjasta puhutaan niin vähän. Suuri Ruotsiin muutto 60-luvun lopulla on keskeinen teema. Talvisota Suomussalmella ja Kuhmossa esiintyy paremmin yhteisöihin ankkuroituna ja uskottavampana kuin missään muusa tietämässäni kaunokirjallisessa kuvauksessa.

Tuo sarja on siis varhaisempi kuin laaja ja omaelämäkerrallinen Iijoki. Ja se oli minulle toinen mielenmuutos.

Pahin oli vielä edessä. Kuvassa esitetty Nikke Vilon tarina on kuvan niteeseen hiukan oudosti harsittu yhdistelmä romaaneista ”Kairankävijä” ja ”Viimeinen savotta”. Olin varautunut kansikuvan julistamaa ennakoiden kaltaiseni vanhan papparaisen osittain sekapäisiin höpötyksiin huonosti esitettynä.

Teos on todellisuudessa Suomen kirjallisuudessa oikeastaan ainutlaatuinen. Se olisi kirjallisuuden harrastajien lisäksi historiantutkijoiden, psykologien ja psykiatrien luettava ensi tilassa.

Itse oli kiinnostunut Muurmannin ratatöistä 1916. Isoisäni väitti olleensa siellä, ja kirjoitti muistelman, jonka oikeaperäisyyttä olen aina epäillyt. Päätalon taivalvaaralaiset olivat kulkeneet ennen maailmansotaa Louhessa ja Kantalahdessa ja olleet noissa ratatöissä.

Romaanihenkilö Vikke Nilo potaltaa työmaille, vaikka on pääammatiltaan korttihuijari, tai oikeastaan juuri siksi. Tänään olen kohdassa, jossa hän on Murmanskissa, ja Suomessa on kansalaissota.

Romaanin alku on järkyttävä huutolaisuuden kuvaus. Päätalon äiti ja useat sukulaiset olivat kokeneet tuon kohtalon. Kuvaus on luultavasti hyvinkin tosi ja jo sen takia tärkeä.

Vikke on ”idiot savant”. Termi tarkoittaa aivovaurioihin (Vikke Nilo) tai autismin spektriin kuuluvia tiloja, joissa asianomaisella on vakavien mielen puutteiden ohella merkillisiä, joskus uskomattomia valmiuksia. Tunnetuimpia ovat huikeat muistisuoritukset. Usein mainitaan myös käsittämätön musikaalisuus. Asiaa on tutkittu paljonkin, ja siitä on useitakin kuuluisia elokuvia.

Vikke Nilo oppii huutolaisena sekä lukemaan että laskemaan omin päinsä. Rippikoulussa hän lyö kirkkoherran ällikällä mutta karkaa takaisin metsään sosiaalisen osaamattomuutensa vuoksi. Hän ei nimittäin ole viisas.

Romaanissa selostetaan yksityiskohtaisesti Nilon korttihuijarin toimen yksityiskohtia, kuten keskisormen hiomista ja harjoittamista herkkätuntoiseksi ja pelikortin sivujen viistämistä viilalla tai selkäpuolten varustamista hienoisilla neulan painalluksilla. Myös uhkapelin kuvaukset ovat mykistävän asiantuntevia. Muurmannilla päähenkilöltä menee holtti. Parakin lattialla rojottaa ruumis; puukoilla tapettu vainaja oli kuullun mukaan yrittänyt samaa, mitä Vikke on juuri yrittämässä.

Uhkapelisairautta on meillä Päätalon ohella käsitellyt Haanpää, jonka asiatiedot jätkän elämästä – pääaiheestaan – ovat tavattoman paljon heikommat kuin Päätalon. Eihän se Pentti todellisuudessa ulkotöissä viihtynyt. Isoon taloon syntynyt valtiopäivämiehen poika vain keksi esittää ”jätkää”, ja se meni täydestä ainakin Helsingissä. Mutta korttipakkansa hän poltti uunissa vähän väliä.

Kaikkein yllättävintä on, että tässä meillä on suomalainen veijariromaani. Vikke on pakonomainen valehtelija, joka sepittää itselleen ja muille sekä tilanteisiin sopivia että sopimattomia taustatarinoita. […]

Hyvä hullu!

Älä maksa veroja, hyvä hullu!

Tuo lakimiehen tai laskennan asiantuntijan neuvo ei ole kuviteltu. Sykkeeni kuitenkin nousee, kun kuulen tuollaista. En näet hyväksy menettelyohjetta. Nyt mietin, lakkaanko asioimasta nyt mainituissa kirjojen ja levyjen verkkoliikkeissä, joiden kerrotaan suunnitelleen toimintansa Ahvenanmaan monessa mielessä omituisten ja muutamassa mielessä harmillisten lakien varaan.

Siinä sika kieltäytyisi menemästä purtilolle… Tarkoitan itseäni. Isäni oli oikeassa arvioidessaan tienestejäni ja samalla asennettani. Virkatuomari ja sen jälkeen entinen virkatuomari ei mielestäni saanut ottaa rahaa edes Suomen valtiolta oikeudellisista neuvosta. Valitettavasti olin myös sitä mieltä, että yliopiston professorilla tietty neuvonta kuuluu virkaan eikä siis oikeuta laskuttamaan.

Meillä oli tästä jatkuvasti sanomista. isäni piti minua rahan käyttöön tottumattomana, ja minä huomauttelin, milloin jaksoin, että hän se laskuttaa minunkin sinne neuvomiani asiakkaita. Olimme kumpikin kohtuuttomia. Kun olen katsellut läpi kuolinpesän varallisuuden, ei siellä ollut viivan yläpuolella enempää kuin eturivin asianajajat laskuttavat nyt vuodessa. Arvoasuntoa ei voi ottaa tässä huomioon, koska sen hän hankki muistaakseni 1973. Siihen aikaan Westend oli paikkana vähän syrjässä ja osoitteena vaikea kirjoittaa.

Samalta mieheltä sain jo ennen opiskeluvuosia perustiedot veronkierron ja veron minimoinnin erosta. Samasta lähteestä sain kuulla muun muassa jaksottamisesta; tietääkseni sotien jälkeen muiden ohella Waltari maksoi suuren menestyksensä jälkeen joinakin vuosina enemmän veroa kuin ansaitsi rahaa; uusi elämäkertateos tukee tätä tulkintaa. Kysymys oli juuri jaksottamisesta. Kun hirveästi rahaa tömähtää tilille jonain vuonna, sotien jälkeen käyttöön tulleet uudet lait nostivat taksoituksen taivaisiin. Tausta-ajatus oli, että tulojen lisäys on ikään kuin pysyvää.

Kun ei ole kukaan kieltämässä, esimerkkini luvallisesta ja mielestäni moraalisesti ongelmattomasta verosuunnittelusta, on hyvin kuuluisa bassolaulaja. Kaksinkertaisen verotuksen varominen on pelkkää viisautta. Sen puuttumisesta saa sättiä. Saksassa tai Itävallassa rahasta laulava saattoi joutua maksamaan veroa palkkioistaan sekä siellä että täällä Suomessa. Periaate on päinvastainen. Periaate on jo kauan sitten sementoitu sopimuksin. Saksa oli ennen poikkeus.

Olen jo kauan vähentänyt tietokoneita ja paperia sekä muutaman glemmarin verotuksessa, vaikka tämä blogin kirjoittaminen ei tuota tuloa. Onni ettei verottaja ole ruvennut riitelemään tästä. Onhan vielä muutamia tahoja, jotka maksavat kirjoituspalkkioita.

En osaa sanoa, miten näihin Ahvenanmaan konsteihin suhtautuisin. Neuvoa en ainakaan osaa antaa. Muistan erinomaisen hyvin erilaiset Israelin vastustamisvaatimukset ja osaan opettaa, että sana ”Jaffa” kaikissa konnotaatioissaan on imperialistisen rahavallan täky. Muistan anti-apartheidin, koska Etelä-Afrikan tapahtumat antoivat tällaisella itseään tosiasioista kiinnostuneena pitäneelle ihmiselle ajattelemista. Erilaisten kauppasaartojen ja eräiden henkilöiden järjettömän rohkeuden jälkeen hyvin vastenmielinen ja raaka järjestelmä kaatui.

Kun tätä kirjoittaessani ajattelen – ja kirjoitan näitä ajatellakseni – jään odottamaan asiantuntevaa ilmoitusta, voitaisiinko suomalaisia – ja ruotsalaisia – yrityksiä estää etabloitumasta Ahvenanmaalle. Sitä ei yleensä mainita veroparatiisina, vaikka aihetta saattaisi olla. Maakunnan oikeudellisen erikoisaseman purkamista en kannata. Siinä peruste on perinne. Ellemme olisi olleet oikeassa ja kukistaneet pahaa Ruotsia Kansanliiton turvin 1920-luvun alussa, kansainvälispoliittinen kuvio olisi saattanut olla meille suosiollisempi 1939 – 1944. Kuinkahan moni muuten silloin ymmärsi hävetä kotimaisen kieliriitamme pikkumaisuutta, kun toiseksi kansalliskieleksemme oli väkipakolla nousemassa ensin venäjä ja sitten saksa?

Sellaisia terveisiä muuten isävainajalle, että tuo hänen suremansa käyttäytymispiirre näyttää parantumattomalta. Olen välillä katsonut televisiosta niitä erittäin hyödyllisiä ohjelmia, joissa pannaan pahasti velkaantuneiden asioita kuntoon. Ilman median propagandaakin olen ollut tietävinäni, että on toisia ihmisiä, jotka eivät osaa olla rikastumatta, ja toisia, joiden taskuihin raha ei tee pesää.

Järkeni sanoo, että ajatellaksemme menneen ajan naishenkilöitä, esimerkiksi näitä ”ylleisiä” tai ”sananalaisia”, on viisaampaa ottaa hinta kuin antaa rakkaudesta. Niinkin voi sanoa, ettei kumpikaan ole viisasta, mutta on viihtyisämpää itkeä sukat täynnä seteleitä. Järki on kuitenkin voimaton. Tunne väittää, että maksuton ja vapaaehtoinen toiminta on jotenkin reilua, vaikka toiset sanovat, että se on vain tyhmää.

Niin. Nyt on alkanut ”jostain syystä” tulla kaikenlaisia tarjouksia blogista ja muusta kirjoittamisesta. Rahaakin olisi luvassa. Kumma kun ei iske.

Kuvanlukijan seikkailut

Braun Multimag SlideScan 6000 osoittautui tarpeelliseksi loka-marraskuussa 2013. Oopperan tiloissa pidetyn isäni muistokonsertin diat oli heijastettava monen metrin valkokankaalle kaukaa tiedostoina. Oopperalla ei ehkä ollut edes käytössä diaprojektoria. Onnistui, vaikka välillä itketti.

Tämän kirjoituksen peruste on selvä. Yritän selvittää itselleni ja blogin kautta lukijoille, onko some-tyyppinen eli sosiaalisen median änkytyskuvaus nyt ainoa valokuvauksen muoto, joka kiinnostaa alan teollisuutta.

Minullakin on yhdessä puhelimessa liian hyvä kamera. Joku ystävä ja ammattilainen, luultavasti Komulainen, opetti kauan sitten minulle valokuvauksen taitoa. ”Kamerassa on reikä, josta katsotaan ennen laukaisemista.” Ammattilaisen mitat täyttänyt isäni oli jo ennen maininnut, ettei kameraa pidä luulla lääkepulloksi; vain sellaisissa lukee ”ravistettava ennen käyttöä”. Kun katselin kerran vierestä – ja kohteena – Kalle Kultalan työskentelyä, huomasin että hän piti kameraa (M-Leica) vaaka- ja pystysuorassa. Se on hyvä ajatus.

Nythän on niin että (näin valehtelijat ennen estivät kuulijaa huomaamasta korviensa heilumista) että kännykällä kuvaaminen on paljon vaikeampaa kuin kameralla, siis sellaisella, josta ei ole tehty väkisin liian pientä. Katson aina tarkkaan, kun joku kuvaa. Kertaakaan en ole vielä nähnyt, että kamera eli siis puhelin olisi ollut suorassa. – Niitä perspektiivivirheitä ei pysty poistamaan kuvankäsittelyohjelmilla.

Ihmiset lähettelevät toisilleen hurjistuneesti huonoja kuvia. Luultavasti ne poistetaan melkein saman tien. Siis valokuvasta on tullut samanlainen pieru kuin puhelinkeskustelusta ja tekstiviestistä. Epämiellyttävä haju ja häiriö hälvenevät.

Olemme menossa Hekan kanssa katsomaan Esko Männikön näyttelyä. Villiinnyin lopullisesti television pätkästä, jossa hänen kuviaan näkyi enemmänkin, ja kehyksiä. Mies joka jatkaa ihailemani Päätalon romaaniperinnettä kuvina jatkaa korkeaa perinnettä. Hän näyttää olevan Päätalon naapurikunnan miehiä ja merimaihin (Ouluun) Pudasjärven ja Utajärven jälkeen juurtunut. Etenkin Koillismaa-sarja kertoo toisensa jälkeen, että kirjoittaja tunsi kovaa vetoa autiotaloihin ja piti niistä. Samanlaista vetoa hän tunsi autioksi jääneisiin ihmisiin.

En ole kysynyt asiaa keneltäkään, ja jos tapaisin Männikön, en tiijustaisi häneltäkään. Pidän ilmankin varmana, ettei hän kuvaa puhelimella. Tosin hän suosii suurta syvyystarkkuutta ja lievää laajakulmaa.

Ilmoitan olevani itsekin vanhan koulun miehiä. Haluan valokuvia, joiden kanssa voi vanhentua.

Skanneri lakkasi toimimasta vajaa vuosi sitten. On tehty tarmokkaita yrityksiä saada se toimimaan. Sille eivät kelpaa mitkään ajurit. Sekään ei ole pois suljettua, että itse laitteeseen olisi tullut raudan vika. Skanneri on nyt Hymykuopassa menossa maahantuojalle ja sieltä kai tehtaalle. Juuri nyt ihmettelen vikailmoitusta, jossa pitäisi esittää muun muassa ostokuitti. Kun takuu on ummessa, mitähän ne sillä tekevät? Vai onko ajatus, että maahantuoja toimittaisi maksulliseen huoltoon koneita vain oman valintansa mukaan?

Epäilen aika vahvasti, että vanhojen valokuvien digitointia pidetään keinotekoisesti vaikeana ja kalliina. Etenkin dioja ja negatiiveja skannaavat välineet ovat sekä monimutkaisia että hyvin kalliita. Teollinen skannauttaminen on myös Suomessa ikävän kallista.

Pahin epäilyni siis on tämä – kun itse yhdessä kirjastolaitoksen kanssa yritän edistää olemassa olevan aineiston eli suomalaisen arjen tallentamista, alan teollisuus tuntuu vastustavan.

Siitä on ollut tässä blogissa ennenkin puhe, että aivan välttäviä digikuvia saa aikaan pikku järjestelyin valokuvaamalla dioja sopivalla digikameralla. Sen voi tehdä jopa valkokankaalta. Itse olen saanut hyväksyttävää jälkeä jopa kuvaamalla käsivaralta valkoisen paperin päälle pantuja diapositiiveja käsivaralta. Mutta tarvitsen etenkin isäni kuvista eräille museoille ja kirjastoille arkistotasoisia kuvia. Olen valmis käyttämään asiaan paljon aikaa ja kohtuullisesti rahaa.

Tiedän että tälläkin hetkellä jätelavoille lapioidaan ahkerasti erittäin korkeatasoisten harrastajien kuvatuotantoa. Olen kuullut liian monesta valokuvausliikkeestä, joiden arkistoimet negat on hävitetty tuosta vain. Samaan aikaan Suomen historiaa käsittelevissä teoksissa esiintyvät yhä uudelleen samat, noin 100 valokuvaa. (Poikkeus on nyt armeija – TK-kuvien digitointi oli todellinen suurtyö.)

Tämän takia selostan jatkossakin Multimagin uusimpia seikkailuja. Hymykuopasta muuten saa tälläkin hetkellä diafilmiä.

Kielteinen Hymypoika

En koskaan saanut Hymypoikaa. Muistikuvani ovat hatarat – en ole mikki, mahdettiinko sitä todella jakaa vielä silloin 60 vuotta sitten, kun olin kansakoulussa. Ehkä johtajaopettaja piti sen itse? Hän ei kyllä koskaan hymyillyt. Jos se olisi jaettu ja luokkatoverit olisivat äänestäneet, en olisi ollut kymmenen suosituimman joukossa. Isoisän kaupoissa ei näet myyty karamelleja. En olisi ollut myöskään kymmenen huonoimman joukossa. Luokallamme oli 43 lasta, puolet poikia. Elämäni oli siis tuohon aikaan tasapainossa.

Mahtoikohan pääministeri Katainen saada Hymypojan? Miten lienee ollut Pekka Himasen laita ja kuinka Jorma Ollilan. Jos Ilkka Niiniluoto sen sai, voin vain ihmetellä. Niin kauan kuin olen hänet tuntenut, hän on ollut aamusta iltaan sen näköinen, että haluaisi olla jossain muualla. Mutta tunnen erään, jolla on tuo voitonmerkki Helsingin Normaalilyseosta tai kansakoulusta 50-luvulta. Aikoinaan se oli kai kirjahyllyssä camp-taiteena, josta ennen puhuttiin, mutta viime vuosikymmenet hän on tainnut olla siitä salaa ylpeä. Siihen on syytäkin. Kyllä siinä on palkinto mennyt oikealle miehelle.

Nyt olen haeskellut Kataiselle, joka lupaavana nuorukaisena luullakseni hyötyisi neuvoista, sitä Waltarin sitaattia, jossa pyöveli patistaa asiakastaan myönteisyyteen tähdentämällä, miten taitavasti ja kivuttomasti hän huitaisee toiselta pään harteilta. Muistelen että puhe auttoikin. Luulen lähdetekstin olevan Mikael Karvajalassa, ja veikkaisin Tukholman verilöylyä. Tosin Tuomas Junkkeri aiottiin hirttää niiniköyteen, mutta hänen pontevien vastalauseittensa vuoksi hänelle myönnettiin aatelismiehenä armosta hamppuköysi, ja hän heitti henkensä hyvillä mielin.

Myös Ollilalle lähettäisin liipan tai tuota kunnollista köyttä, ellen pelkäisi, että vastaanottaja ymmärtää väärin viestin. Kollegasta en ole varma, onko hän nähnyt köyttä ennen, ja onko hänellä käsitystä, mitä sillä tehdään. Ehkä hän luulisi silmukkaa hyperlinkiksi. Kurkkuun kiedotun köyden välittämän negatiivisen palautteen hän taitaa tuntea. Sen tuntee moni.

Köyden voi oppia viimeistään kun joku on väittänyt, että kysymyksessä on näppärä vaaka. Jo runoilija Villon mainitsi, että köydellä katsotaan, paljonko perse painaa. Siitä alkaen kun hän oli mukana murtautumassa Navarran kollegion kassa-arkulle jouluyönä, hänellä oli kaikki syy eloisaan mielenkiintoon asian johdosta.

Tämä on tärkeää – varmaan hyvää tarkoittaen huokaistu toive myönteisyydestä perustuu erittäin hataraan käsitykseen maailmasta. Asennekasvatus voi onnistua vain, jos kasvatettavat on valmiiksi saatettu mieleltään järkkyneeseen tilaan, tai jos heitä voi kiristää, esimerkiksi juoksusilmukalla varustetulla köydellä. Alakoulusta alkaen tehokkain kannustin oppimiseen on opetettavan arvio, että nopeimmin täältä luokasta pääsee pois, jos on oppivinaan. Erilaisissa korkeakouluissa ja ennen niitä ylioppilastutkinnossa on jo sosiaalinenkin motiivi. Kun suoritan tämän, pääsen pikemmin potkimaan toisia perseeseen.

En ole ikinä kuullut mainittavan, että tukkisavotoissa tai puunuitossa olisi pidetty seuroja tai veisattu virsiä. Muun muassa Haanpään ja kukaties Pakkalan kuvailema kausityöntekijän asenne, josta kehittyi ei-perheellisten jätkäkulttuuri, ei ollut puolustava vaan hyökkäävä. Laestadiolaisuus ei ollut vanhalla, primitiivisellä maaseudulla uskonnollinen liike, vaan ryhmään liittyneille erinomainen keino pitää sekä pohjasakka että varsinkin esivalta – pappi ja nimismies – mahdollisimman pitkän matkan päässä. Strategia osoittautui erinomaiseksi. Samansuuntaista analyysiä voisi yrittää Pohjanmaan herännäisyydestä – mutta ei ehkä Savon. Joskus tuntui, ettei se suuntautunut niinkään syntiä kuin piispoja vastaan, ja kirkkoherroista lihavimpia.

Kateus, kauna ja kielteisyys ovat etumerkittömiä osoituksia siitä, että yhteisö toimii. Siinä on liikettä eri suuntiin. Ei yhteisö ole niin yksinkertainen, että sitä voisi väittää nollasummapeliksi. Mutta jos naapuri laitattaa uudet upeat ikkunat, on kyllä järkevää kivittää ne rikki. Eräässä mielessä, esimerkiksi tunnetaloudessa, uudet ikkunat ovat joltain pois.

Jos pihassa nököttää Mersu ja omistajansa ikäinen Nissan, ei siinä synny kilpailua. Ennen jokaisessa suomalaisessa kylässä oli ghetto. Kilpailussa menestyneet rakensivat kahden kolmasosan korkeuteen rinteestä, jota koristi seudun kirkko, suuren vallan symboli. Mökkiläiset ja heidän saunakömmänöissään kyyhöttävät tilattomat itselliset eli loiset, majailivat sopivan välimatkan päässä pusikoissa. Jos kylän jäsensi joki muhevine rantapeltoineen, köyhät laittoivat mäkitupansa – mäelle, siis hedelmättömään maahan.

Asiaa voisi hahmottaa myös kirjallisuudesta käsin. On ollut tapana pudottaa äänekkäät käenpojat, kuten Kivi ja Leino pesästä. Myönteisille todella kohentava myönteisyyden kuva olisi sitten Linna ja Päätalo, joita todella yritettiin tuuppia hiljaisiksi ja nöyriksi tässä yhteisön äänekkyyden taistelussa, mutta nyt tuloksetta. Molemmat tulivat perustaneeksi kirjallisen osuuskaupan. Ja tämän hetken elektronisella katkopuheella ei huonetta rakenneta. 

Kirjoitus

Tuli vastaan kaksi uutta sanaa, käsialakirjoitus ja sidokkeiset kirjaimet. Ehkä ne ovat toisille hyvinkin tuttuja. Arvellaan että kaunokirjoituksen aika olisi tullut. Se pudotettaisiin pois peruskoulusta. Tuo sidokkeinen taitaa tarkoittaa tekstaamisen vastakohtaa. Edellisessä kirjaimia yhdistetään toisiinsa, jälkimmäisessä ei. Nuoriso kuuluu jo hylänneen sidokkeisuuden.

En ota asiaan kantaa. Siihen taitaa liittyä näkökohtia, joista en ole selvillä.

Luulottelen, että ihmiselle käden käyttäminen on hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää. Viime vuosisatojen aikana soittaminen, piirtäminen ja kirjoittaminen ovat olleet tämän silmän ja käden yhteyden harjoittelun ja ylläpidon keinoja. Äitini kunniaksi lisäisin vielä ompelemisen ja neulomisen, kenties myös kutomisen.

Mahtoi se olla näky, kun tiedustelulentolaivueen miehet innostuivat kanavatöistä kesällä 1942, jolloin ilmavoimilla oli paljon enemmän lentäjiä kuin lentokoneita. Äitini sitä naureskeli. Olen kyllä itsekin tehnyt jonkin ompeluhomman – kangas, langat ja neula tulivat samassa paketissa. Koukuttavaa sekin on.

On väitetty, että asioiden kirjoittaminen kynällä olisi hyvinkin eri asia kuin esimerkiksi koneella kirjoittaminen. Tuostakin asiasta on varmasti laajat tutkimukset. Se taas ei ole tutkittavissa, vaikuttaako kynällä kirjoittaminen alitajuntaan jolloin erikoisella tavalla. Luultavasti se vaikuttaa. Ihmisillähän on tapa näprätä sormillaan hermostuessaan Jos hermostus menee pois sormien kautta, kai hermovahvuutta voi myös sada sisään samaa tietä. Muistattehan Humphrey Bogartin hullun Cainen komentajakapteeni Queegin, sen joka paiskoi ja pyöritteli kourassaan laakerinkuulia?

Itse syvennyn runoon, toisen runoon ja itse sepittämääni, kirjoittamalla sen kynällä. Tässä on monia mustia, vahakantisia vihkoja täynnä runoja. Seuraavaksi opin tai opettelen runon ulkoa. Sen jälkeen se alkaa ehkä avautua. Menetelmä liittyy jollain tavalla runon arkkitehtuuriin, joka on samanlainen vaikea kysymys kuin musiikin arkkitehtuuri eli rakenne.

”Parhaat sanat parhaassa järjestyksessä” on hyvä kuvaus, mutta se ei ole oikea. Näen tekstin kolmiulotteisena. Heikkolaatuinen mutta taitavasti mittaan ja loppusointuun kirjoitettu teksti on silmissäni kuin aurinkokuntamme veivattava pienoismalli. Se on lysti mutta herättää kysymyksen ”entä sitten”-

Hyvä teksti on kuin kestosalmiakki. Sitä haluaa imeskellä ja pyöritellä kielellään. Oikein hyvä runo on kuin talo tai jokin maisema. Sitä haluaa katsella aina ja aina, vuodenajoissa ja valaistuksissa.

Tämäkin vertaus on huono. Sanaryhmistä koostuvat ”planeetat” poikkeavat tähtitaivaasta, koska sekä niiden massa että kiihtyvyys vaihtelevat muun muassa lukijan viritysasteen mukaan. Ja ne ovat värillisiä.

Nyt kirjoittamani taitaa todistaa, ettei kursiivin kirjoittaminen ole järkevää. Sen oppimisessakin on niin iso työ. Kursiiveista puhutaan yleensä, kun tarkoitetaan nopeaa muistiin kirjoittamista. Esimerkiksi klassinen kreikka on pirun vaikeaa lukea, jos se on hätäisesti eli aikakauden omaan tapaan sutaistua. Niin on muuten latinakin; ligatuureja eli lyhenteitä käytettiin aika holtittomasti. Jos joku väittää osaavansa lukea, mitä Kansalliskirjaston kangaskassin kylkeen on kuvattu, älkää heti uskoko. Myös huolella tekstattu keskiajan latina sisältää erikoismerkkejä, joilla osoitettiin sijapäätteitä ja sellaista. Ei se noin vain aukea.

Sitäkään en osaa sanoa, onko taloustyö tai istuminen esimerkiksi kaupan kassalla hyväksi. Ehkä se on, tavaroiden käsittely. Sitä en usko, että toistoinen toiminta, Chaplinin malliin, tuottaisi mitään hyvää. Tai lapiointi. Puutarhaihmiset taas, joihin heihinkään en lukeudu, sanovat saavansa verratonta mielihyvää sormilla tonkimisesta. Se on helppo uskoa.

Viime aikoina koulukurista keskusteltaessa on käsitelty vakavia asioita. Noista peruskysymyksistä en halua vitsailla. Sitä vastoin mieleen tulee amerikkalainen pikkurangaistus, jonka te kaikki muistatte Bart Simpsonista, jaksojen alusta.

Ojennettava oppilas kirjoittaa taululle kymmenen tai sata kertaa kohottavan lauseen (”en sano rehtoria jäbäksi”). Meillä on kai ajateltu, että tuollainen temppu tekisi kirjoittamisen vastenmieliseksi.

En olisi varma asiasta. Ehkä on muitakin ihmisiä, jotka harjoittavat arjen hartautta kirjoittamalla jotain mahdottoman hyvää niin selkeästi kuin osaavat ja nimenomaan omalla käsialalla. Se on sellaista omaksi ottamsita.

Lämmönvaihdin

Musiikki on suurimmaksi osaksi lämmön vaihtamista, runous suuresti, mutta myös kirjallisuus kohdittain ja aika ajoin.

”Lämmönvaihdin” on tekninen nimitys. Yksi sellainen, kaikille tuttu on jääkaappi ja toinen kotitaloudessa uudempi on lämpöpumppu. Periaate on aivan sama. Puristus eli siis energia tuottaa lämpöä eli siis elektronien värähtely lisääntyy. Lämpö otetaan talteen ja johdetaan pois, kuten jääkaapista, tai lämmitettävään tilaan kuten ilmalämpöpumpussa. Välittäjäaine on kaasu, joka paineen vaihdellessa tiivistyy ja höyrystyy vaihtaen olomuotoaan.

Musiikki on tuollainen jalokaasu. Siitä ei tiedetä olevan vaaraa ilmakehälle.

Lapsi oli askarrellut minulle kortin. Ilmeen voi tulkita kahdella tavalla, kuten ihmisen olomuodot yleensä. Asiallinen eli siis tyhmä katsoja olisi sanonut, että lapsi odotti kiitosta eli päänsilitystä. Joku toinen olisi sanonut hänen halunneen ilahduttaa eli luovuttaa lämpöä.

Jälkimmäinen vaihtoehto oli minulle tosi. Tosin kysymyksessä oli uni. Kun tilanne on kuitenkin onnellisen tuttu, käsitin unen tiivistymäksi eilisestä sukulaisen käynnistä eli siis höyrystymiseksi.

Ihmiset jotka kieltelevät toisia höyryämästä, tarkoittavat tietenkin avointa järjestelmää. Sellaisessa hiki menee hukkaan. Suljetun kierron oloissa lämpö välittyy. Siksi lapsia on hoidettava ja hellittävä alusta alkaen. Ihan kylmään ja eristämättömään tilaan on vaivalloista vaikuttaa. Lämpöpumppukaan ei tahdo toimia, koska se rakenteensa vuoksi pääsee vauhtiin oikeastaan vasta saatuaan jostain hiukan lämpöä, jonka kanssa se rupeaa pelaamaan.

Sama koskee ihmistä. Ravinnon ja lämpimän peiton voi hyvin laskea liike-energiana ja siis lämpönä, oman valinnan mukaan kaloreina tai jouleina. Ennen lämpöenergiastakin käytetty ”kalori” muuten on latinaa ja tarkoittaa lämpöä.

Arjen kulttuurissa ihmisillä tai ainakin minulla on pyrkimys seisoa tunneasioissa keskellä vaatteitani. Kai kaikki tuntevat suomen kielen sanan ”kärvistellä”. Kun menen viemään roskia ja hakemaan lehden, farmarihousut joihin taas yllättäen mahdun, tuntuvat niin ikäviltä reittä ja säärtä vasten, että sitä kävelee ja seisoo vähän niin kuin olisivat jo lämmikkeet menneet pitkin jalkoja.

Minulla on hyvä muisti. Valitettavasti muistan, kun kävelin jalat harallaan alakerrasta pimeän elokuvateatterin läpi pissat housuissa. Ne olivat vielä pitkät housut, joten käsitin hämärästi, että tapaus oli erikoisen raskauttava. Seuraamuksia en muista, ja kokemuskin saattoi olla tuolta alalta viimeinen. Ainakin toistaiseksi.

Tuossa tulivatkin termodynamiikan alkeet. Kun pissii housuihinsa, ensin lämmittää ja sitten kylmää. Nesteen lämpö on korkeampi kuin ruumiin pinnan eli ihon, joten lämpö johtuu siihen suuntaan. Seurauksena on haihtumista, joka johtaa lämmintä pois iholta eli voi olla, että alkaa paleltaa.

Jotkut minulle tärkeät ihmiset, kuten Guillaume Apollinaire, toivoivat itsestään jälkeenpäin ajateltavan, että ”hän osasi rakastaa”. Il sût aimer. Hyvä niinkin, mutta terapeutit osaavat kertoa myös hulluudesta ja sitä hipovista tiloista, joissa ihmisen toiminnot ovat niin sekaisin, ettei hän osaa ottaa vastaan rakkautta eikä varmaan onnittelukorttejakaan.

Kun katsoi jonkin Trifonovin soittavan televisiossa (Musiikkitalossa) Rahmaninovia, ei tarvinnut miettiä, millaista unta hän näkee. Konsertosta – juuri siitä samasta jota Helfgott harjoittelee siinä elokuvassa ”Loisto” (Shine) – ei tarvinnut miettiä, millaista unta pianisti näkee, koska se uni oli hänen soittonsa, koko hurmaava, hurjistuttava ja murheellinen kertomus.

Lähetyksen televisiosta nähneet huomasivat kiitos Ylen laadullisesti erinomaisen taltioinnin miten paljon lämpöä soittaja tuotti myös ruumiillisesti. Hiki meni pitkin poskia ja märkä tukka silmille. Tunteiden lämmönvaihto esittäjästä kuuliaan oli sensaatiomaista. Päiväkausia tai oikeastaan viikkoja sen jälkeen sitä vain pudisteli päätään ja koputteli omaa otsaansa, suu korvissa. Hullua, sanoo saksalainen (toll!) tarkoittaen hulluuden vastakohtaa.

En ole keksinyt tämän kummempaa selitystä, miksi itse tehty lahja siirtää lämpöä, kun taas kaupasta ostettu laukaisee häpeän eli ylpeyden epämiellyttäviä tunteita, paitsi jos se lahja on niin hyvin ja toista ajatellen valittu, että siinä tuntuu henkäys.