Skaldit

Mistäköhän kielestä Antti Tuuri on suomentanut Islannin saagoja? Opetellut tietysti niiden kieltä.

Ei se niin tolkuttoman vaikeaa ole. Muinaisskandinavia ja norjan kielen varhaismuodot liittyvät toivottavasti edelleen ruotsin kielen maisterin opintoihin.

Klassikkojen kääntäminen on myös asia sinänsä. Kaikesta saa selvän, koska kaikki on tutkittu. Hitusen liioitellen voi sanoa, että jokaisesta erikoisemmasta sanankäänteestä löytyy tieteellinen julkaisu.

Tiedän koska olen aikoinani arvostellut Saarikosken Odysseia- suomennoksen Parnassoon alkutekstiin ja Manniseen vertaamalla. Suomennos oli muuten erittäin hyvä vaikka Saarikosken ratkaisu käyttää omituista versiota alkuperäisteoksesta oli huono. Mannisen suomennoksen lukemisesta tulen merisairaaksi.

Tässä kohdin olen eri mieltä kuin etevät mestarini, Anhavasta alkaen. En kykene näkemään Mannisen nerokkuutta runoilijana enkä varsinkaan runon suomentajana.

Antti Tuurin suomentama Kalju-Grimrinpojan saaga ja Palaneen Njallin saaga ovat parasta kertomakirjallisuutta, mitä maailma on ylimalkaan tuottanut, ja suomennoksina loistavia, vivahteikkaita ja täsmällisiä.

Se on kai tiedetty laajoissa piireissä, että Veriveljien saaga ja Lohilaaksolaisten saaga ovat mahtavaa kirjallisuutta, mutta vasta nämä kaksi muutamia vuosia sitten ilmestynyttä suomennosta osoittavat heti ja vastaansanomattomasti miksi.

Se on viisasta, etten opeta nykyisin oikeustieteen ylioppilaita. Panisin heidät lukemaan kaunokirjallisuutta. Palaneen Njallin saaga on kertomus yhteiskunnasta, joka kaatui laillisuuteen. Njall oli päällikkö, joten hän osasi lakikirjan ulkoa, ja istui tuomarina niissä loputtomissa perintö- ja testamenttiriidoissa, joista tuli Islannin tuho.

Egil itse on hyvä esimerkki siitä, että soturi ja runoilija on ollut usein sama asia. Egilin "Pojan kuolemasta" ei ole olemassa minua tyydyttävää suomennosta, mutta Aale Tynnin versiosta (Tuhat laulujen vuotta) saa himmeän käsityksen skaldien taidosta. Runo iskee kuin sotakirves.

Kaikki vanha skandinavinen kirjallisuus ei ole vaivan arvosita. Snorri julkaistiin aikoinaan kolmiosaisena suomennoksena. Siellä on seassa kaikenlaista höpöä, joskin myös reteitä juttuja, esimerkiksi siitä kuninkaasta, joka yöllä kusella käydessään putosi ylisiltä olutsammioon ja hukkui. Opetus alkoholin vaaroista. Edda huljuu mytologioissa.

Ikääntyneemmistä teksteistä - Internet on antelias. Kun näin myymälässä Pasolinin kolme keskiaikaelokuvaa erikoistarjouksena, jäin muistelemaan Canterbury Talesia ja otin hyllystä Robinsonin hyvän edition. On se kieli vähän vaikeaa. Elokuvassa hyvin näkyväksi nostettu kohtaus Myllärin kertomuksesta, se jossa emäntä työntää yöllä takapuolensa kosiomiehen suudeltavaksi, menee näin:

Derk was the nyght as pich, or as the cole,
And at the wyndow out she putte hir hole,
And Absolon, hym fil no bet ne wers,
But with his mouth he kiste hir naked ers...

Googelella löytyy heti kaksi verkkopaikkaa, jossa koko teos on alkuperäistekstinä, vaikeat sanat samalle sivulle hyperlinkitettyinä. Ja on siinä kieltämättä myös käännös nykyenglantiin. Olen kyllä samaa mieltä kuin Ezra Pound, tuo raivokas henkilö, jonka mielestä Chaucer on vielä parempi runoilija kuin Shakespeare, eli siis Englannin paras. Luultavasti Pound kyllä itse oli mielestään näitäkin etevämpi, eikä hän kovin pahasti erehtynyt.

Pound sanoi, että henkilö, joka ei lue Chauceria alkuperäisversiona, ei ole tuon teoksen arvoinen. Internetistä puheen ollen ja helppotajuisempia tekstejä ajatellen Shakespeare on kauttaaltaan verkossa ties miten monena versiona, ja myös siinä käsillä oleva sanasto auttaa nykylukijaa sekä vaikeita sanoja että hämäriä viittauksia ajatellen.

Ja löytyy sieltä myös henkilökohtainen suosikkini John Donne. - Suomennokseni:

Kuolema

Kuolema, kieroilet kun jotkut luulevat
sinua suureksi. Tuska on tarpeeton.
Kuoleman iskemän miehen näet kaatuvan,
muttei hän kuolekaan, hän nukkuu pois.
Lepo ja uni on kuvasi, onneton;
uni on suloinen, kuolema voimaton.
Viet meiltä ihmisen, ruumis saa levon,
sielu ei tuhoudu multamme mukana.
Kuolemaa tanssittaa kuningas, myrkky,
kohtalo, sattuma, rikolliset.
Kuolemaa orjuuttaa sairaus, sota.
Olet kuin unikko, kuin jokin lääke.
Kuinka voit, kuolema, kerskata unesta?
Heräämme aikanaan ikuiseen elämään,
ei ole Kuolemaa, kuolema on kuollut.

De Senectute

Otsikko on Cicerolta, joka oli hirvittävä suunpieksijä. Parhaimmillaan hän oli kirjoittajana herjatessaan poliittisia kilpailijoitaan. Mutta toisaalta tämä "Vanhuudesta" sisältää joitakin mieleenpainuvia ajatuksia.

Vanhuudessa mahtavimpia tunteita, joita nuorena ei osaa kuvitella, on lapset ja lapsenlapset.

He kasvavat, muuttuvat, näkevät asioita, maailman piiri avartuu, laineet huuhtivat rantaan kuivia kaisloja, jossain hämärässä on paikka, jossa sanaton tunne saa sijan.

Kuvassa on ensin mainittua lajia eli lapsia yksi ja viimeksi mainittua eli lapsenlapsia kaksi. Puuttuu kaksi lasta ja kolme lapsenlasta. viimeksi mainitut sattuvat olemaan kaikki poikia. Viettivät eilen yhteistä identtisten kaksosten syntymäpäivää soveliain menoin pahastumatta tuon taivaallista jääkiekko-ottelun surullisesta lopputuloksesta.

Nuorena ihminen on sopivasti itsekeskeinen. Nautittuaan ylettömästi virvokkeita sitä seuraavana aamuna voi vilpittömästi ihmetellä, että miten näin miellyttävällä ihmisellä voikin olla näin epämiellyttävän paha olo.

Tai jos tulee törmilleeksi, kuten yleensä silloin tällöin käy, maailma tuntuu kaatuvan, vaikka maailma todellisuudessa vähät välittää. Omien syntien suurentelu on eräänlaista itsetehostusta. Lapin jätkä Nätti-Jussi tiesi senkin. Jätkät savottakämpällä kertoivat kommelluksistaan, johon Nätti:"Silloin minullakin oli vähän outo olo, kun oli tullut kauppalassa ryypättyä niin että vielä aamulla Ounasvaaran rinteessä herätessä oli kummassakin kainalossa kuristunut poliisi.

Vanhana asioiden tärkeysjärjestys muuttuu. Sanoi sekin entinen muori papille, joka selosti taivaan iloja ja vertasi niitä helvetin kauhuihin:"Kunhan on lämmin."

Made (in Finland)

Rouva laittoi mademuhennosta. En osaa kylliksi kiittää.

En harrasta ruuanlaittoa, mutta syömistä harrastan ja olen aika hyvä siinä.

Mademuhennoksessa oli mukana maksa ja mäti, joka hajoaa hauskasti ryyneiksi. K-kaupan poika kunnostautui ja nylki mateen valmiiksi. Rouva kunnostautui ja perkasi sen ennen keittämistä ja sitten vielä siivilöi.

Kun taannoin tarjottiin hernesosekeittoa, nyt on saatu todellisia herkkuja. Lisäksi löysin Lappeenrannasta pikku ravintolan, joka italialaisuuden varjolla tarjoaa aivan tavallisia maksapihvejä, perunamuusia ja puolukoita. Ne ovat hiukan vaikeita valmistaa, mutta voi mitä herkkua hyvin tehtynä! Samaa luokkaa kuin silakat.

Hyvä ettei mateeseen ole tekijänoikeutta. Ruokalajeihin ei muuten ole eikä muotiin eikä myöskään teolliseen muotoiluun niin kauan kuin se on tavanomaista. Aino Aallon juomalasi on mielestäni nerokas mutta oikeudellisesti suojaa vailla. Puolisonsa Alvarin Savoy-maljakko on suojattu teos, koska se on oikeastaan veistos. Juristit erottavat joskus toisistaan funktionaalisen muodon ja muun muodon. Ensin mainittu on käyttökelpoisuutta lisäävä, viimeksi mainittu silmää miellyttävä. Muotoilijat eivät tällaista jaottelua käsitä. Yhtäkaikki minulla on seinällä puukkoja ja laatikossa veitsiä, jotka ovat sanomattoman sopivia ja käteen käypiä ja siten oikeudellista suojaa vailla.

New Yorkin Modernin taiteen museon vanhin edelleen myynnissä oleva esine on Sveitsin armeijan linkkari. Muistan kun isäni sai sellaisen eräältä matkustelevaiselta tuttavalta 50 vuotta sitten. Linkkari on tallella, vaikka se taisi viettää yhden talven Saariselällä kivenkolossa Vongoivan maastossa. - Tämän linkkari ei ole koskaan ollut tekijänoikeuden eikä patenttioikeuden suojaama, ja sen maine ja menestys ovat perustuneet rehellisiin ja kannatettaviin asioihin, etenkin korkeaan laatuun (ja korkeaan hintaan). Kaikissa maailman halpahalleissa on jäljitelmiä, joista äkkiä katsoen puuttuu vain vaakuna-logo ja nimi Victorinox eli Victor-inox (ruostumaton teräs).

Ehkä tuon linkkarin tarina on loppumassa. Viimeksi minulle keuhkottiin lentoasemalla runsaan tuuman kokoisesta versiosta, jossa on vain yksi terä ja kynsiviila. Onneksi se tapahtui Suomessa. Kerroin virkailijoille, miten näppärästi eräs hyvä ystäväni tappaa vihamiehiään vankilassa - hammasharja kouraan niin että sen varsi ulottuu tuuman kouranpohjasta, eikä muuta kuin ohimoon. Hilti-periaate. Henki lähtee. Kysyin lentokenttäihmisiltä, miksi he eivät vie siis hammasharjojakin.

Kerran olen joutunut postittamaan linkkuveitsen itselleni lentokentältä. Se oli se pieni Leatherman, jolla olen kerran keinotellut itseni jopa hissistä, kun se pysähtyi kerrosten välille. Samalla lennolla käytettiin metallisia ruokailuvälineitä niin että se siitä.

Blogistiveli saattoi tietooni oikeudellisen ongelman, joka on hiukan hankala. Hänkin käyttää blolgeissaan pieniä kuvia, ja nyt kuvaaja vaatii rahaa pikku valokuvasta, joka esittää kanavaa.

Kuvapankkien perustaminen on amatööreillekin kiitettävä hanke. En usko että sillä rikastuu, mutta silti. Sähköposteissa blogisti sanoo, että netti on tori, kaikille avoin. Valokuvaaja sanoo, että torillakin täytyy maksaa ostoksistaan. Kuvatoimisto Carrtina on hinnoitellut verkkosivustoille tarjotut kuvat sangen kohtuullisesti.

Asiassa on ongelma. Molemmat ovat oikeassa. Valokuvan ottaminen kotisivujen tai vastaavien koristeeksi on tyypillisesti sellaista toimintaa, johon on saatava lupa ja josta on yleensä maksettava korvaus. Jos kotikuntani Kirkkonummi tai seurakunta haluaa kotisivulleen tapulista tai kirkosta sellaisen valokuva, jossa perspektiivi ei kaadu, niin sopii ostaa. Ei ole kallis.

Siis pikku kuvatoimisto myy kuvia erilaisista luonnonkauniista paikoista, ja se on aivan oikein. Sen kotisivulla on thumbnails-kokoisia kuvia ja suurennuksia, joista tule kaappaamalla vaatimattomia alle 1 Kb tiedostoja..

Blogisti on oikeassa. Blogin kirjoittaminen ei ole elinkeinotoimintaa eikä siitä saa ansioita välillisestikään, päin vastoin, ikuisen häpeän.

Olen suosittanut aikaisemminkin sellaista tulkintaa, että ei-kaupallisessa ja ei-virallisessa käytössä valokuvien siteeraaminen verkossa olisi luvallista niin kauan kuin pysytään alhaisissa resoluutioissa. Alhaisella tarkoitan giffiä tai jpegiä, jota ei auta suurentaa paljon postimerkkiä suuremmaksi - itse käytän blogissani juuri sellaisia.

Lähden siitä tulkinnasta, että kuvan paneminen verkkoon sisältää luvan sen rajoitettuun käyttämiseen. Miksi niitä muuten pantaisiin verkkoon? Kuvan katsominen näytöltä on nimittäin oikeudellisesti kuvan käyttämistä. Linkin laittaminen ei ole sitä.

Kun sanon ei-kaupallinen ja ei-virallinen, jälkimmäisellä tarkoitan kuntia, laitoksia, seurakuntia ja valtiota. Minulla on HIIT-kotisivullani oma kuvani kiusantekomielessä - poltan kuvassa piippua, ja se kuva herättää jatkuvasti kauhistuneita kommentteja. Onko tupakoiva henkilö sopiva ohjaamaan lapsiamme tohtorin tukinnossa? Ei ehkä ole. SS- ja Gestapo-miehetkin tumppasivat aina ennen kuin tarttuivat konepistooliin ja käänsivät sen alastomiksi riisuttuja siviilejä kohti. Se on hienoa käytöstä ja osoittaa moitteetonta kotikasvatusta. Kuten lääkärin poika Humphrey Bogart sanoi, hieno mies ei koskaan lyö naista savuke suussa.

Kaipaisin kovasti oikeusriitaa kuvan siteeraamisesta. Asia on nimittäin epäselvä. Norjan lakitekstin ja ruotsalaisen mietinnön mukaan kuvan siteeraaminen olisi sallittua vain arvostelevassa ja tieteellisessä yhteydessä. Saksaa sitovat samat EY-direktiivit kuin meillä. Siellä taideteoksen ja valokuvan siteeraamista ei mainita lakitekstissä mutta kaikkien selitysteosten mukaan siteeraaminen on sallittua.

Asia olisi onnen omiaan tekijänoikeusneuvoston mietittäväksi.

Joka tapauksessa blogeja ja erilaisia amatöörien fanisivuja ja vastaavia ajatellen lainsäädännössä on aukko.

Olisi koeteltava, onko tulkintani "hiljaisesta suostumuksesta" oikea.

Mahtoiko sitä eilistä madetta jäädä? Käynpä katsomassa.

Ränni

Tämä kuva on The Economistista. Toinen lehti - Business 2.0 - antoi suunvuoron jopa Stephen Wolframille, joka kehitti ensin Mathematica-ohjelman, tuli rikkaaksi ja keksi sen jälkeen tieteen uudestaan. Viisaat miehet luovat skenaarioita aiheesta Google kymmenen vuoden kuluttua. Google on Jumala. Google on Internet. Google on kuollut. Google on aurinko. Google on muna. Google on poliisi monistettuna.

Seuraavalla julkisella luennolla väitänkin, että Google on buddhalaisuuden amerikkalainen puoli. Muistiinpanoja tehdään ahkerasti. Arvovaltainen lausuntoni on tosin peräisin Picabian, Schwittersin tai jonkun muun mainion henkilön dadaismi-julistuksista.

IT-osakkeiden kurssivaihtelut on liiankin tuttu tarina. Niistä ei pysty lukemaan oikeastaan mitään. Markkinoiden suurin kasvu on tehty huonoilla tuotteilla (Microsoft).

Usein pörssikurssin kääntävä tuote on pelkkää puhetta eli Leninin ja Hitlerin menetelmä: nyt teitä potkitaan perseeseen ja päähän mutta palkka tulee tuonnempana ja se on oleva kova.

Internet-yrityksiä vaivaa myyttinen ulottuvuus, jonka takaa on vaikea nähdä tosiasioita. Menestyvät yritykset ovat sulautettujen ohjelmien puolella tai palvelutoiminnassa. Parhaiten ovat menestyneet ne yritykset, jotka huoltavat pankkiautomaatteja tai korjaavat kaatuneita tietokonejärjestelmiä.

Sijoitusneuvojien ja liiketoiminnan konsulttien ohjeet eivät ole yleensä kiinnostavia. Kuulija osaa ajatella, että jos nuo henkilöt todella tietäisivät, mitä puhuvat, he eivät kaupittelisi neuvoja, vaan kartuttaisivat omaisuuttaan pitäen menettelytavat omana tietonaan.

Professoreiden ja tutkijioden laita on sama. Me tiedämme, mitä pitäisi tehdä, ja tekaisemme tutkimusohjelman vaikka tyhjästä. Ongelmamme ovat kahdenlaisia. Emme tiedä varmasti, mikä on syy ja mikä seuraus. Emme tiedä varmasti, mitä verrata mihinkin.

Kumpi on syy ja kumpi on seuraus? Los Angelesin mahdollisesti maailman paras raitiotiejärjestelmä (Big Red) joutui sotien jälkeen auto- ja öljyteollisuuden käsiin. Jopa kiskot käärittiin rullalle, eikä kaupungissa oikeastaan ole vieläkään julkista liikennettä. Historioitsijat kertovat Santa Monican moottoritien rakentamiseen liittyvistä skandaaleista. Ajoin sitä tietä pitkään joka päivä. Hyvä moottoritie, ei siinä mitään.

En tiedä, miten se meni. L.A. oli lento- ja avaruusteollisuuden keskus. Douglasin ensimmäinen kotikenttä oli meidän kulmilla. Potkureita valmisti konepaja, jolla oli tutunomainen nimi, Hartzell.

Mitä verrata mihin?

Googlen, Yahoon, Amazonin ja itse asiassa myös eBayn heikonlaista menestystä voisi verrata valmistavan teollisuuden tilastoihin. Volswagen AG maksaa työtunnista tehtaillaan läntisessä Saksassa noin 55, itäisessä Saksassa noin 35, Portugalissa noin 15, Tsekinmaalla noin 5 ja Kiinassa noin 1,5 euroa.

Järkeviä selityksiä ei löydy. Taloudellinen hyvinvointi näyttää lisääntyvän, mutta työpaikat katoavat ja paljon puhuttu ICT eli tietojenkäsittely- ja tietoliikenneala on kroonisesti epäluotettava.

Se ei ole välttämättä paha asia, että jotkut alat menevät rännistä alas. Parempi se kuin vesivahinko.

Eleetön elämä

Kuvassa oleva omakustanne, Juha Arhinmäen "Chez Mariuksen spagetti ja muita kertomuksia Helsingistä" on viime aikoina lukemistani proosateoksista parhaita. Vertauskohtana tulee mieleen Paul Austerin editoima "The Tales from American Life" , josta tulee mieleen Studs Terkelin ylittämätön tuotanto. Viimeksi mainitusta on suomennettu vain ylivoimaisesti huonoin "Dreaming" mutta ei parhaita "Working" ja "The Good War".

Verkosta oli nopea selvittää, että Arhinmäki on, niin kuin arvasinkin, Munkkivuoren kirkkoherran poika. Erkki Arhinmäki oli aika legendaarinen pappi, joka ensimmäisten joukossa uskalsi puhua ihmisille ymmärrettävästi, uskalsi kuunnella ja tohti kohdata sosiaalisen todellisuuden. Siinä kenties oli sota takana.

Poika näyttää olevan opetusneuvos, ministeriön kunnialliselta puolelta eli tiede- ja aikuiskasvatusasioista. Tiettävästi emme tunne. Luullakseni emme ole tavanneet.

Helsingin Mikonkadun "Chez Mariusta" ikävöin vähintään kerran kuukaudessa. Grilliravintolan katoamisesta on ainakin 20 vuotta. Bifsteak Maison ei katoa mielestä - hyvää lihaa, salaattia ja herneitä - ei edes perunoita. Väittäisin että Marius itse eli elokuvaaja M. Raichi olisi ollut kehissä vielä kun uskaltauduin ensimmäisiä kertoja juhlistamaan läpi mennyttä isoa tenttiä tarjoamalla itselleni pihvin. Bigin Grilli Uudenmaankadulla oli yhtä hyvä mutta vähän turhan tuttu, siinä Otavaa vinosti vastapäätä. Ja Marian Grilli Munkkiniemessä oli paikka, johon ei tietenkään voinut mennä yksin. Siellä liha-annokset tarjottiin pesuvadin kokoisilta lautasilta.

Tämä oli siis aikaa, jolloin suuri ruoka-annos oli maallisen onnen mitta. Se oli sitä myös niille, jotka eivät olleet kärsineet puutetta, kuten papin poika Arhinmäelle ja minulle.

Kiitän kirjaa näin tolkuttomasti siksi, että se on kirjoitettu niin tavattoman hyvin ja että kirjoittaja on onnistunut niin suurenmoisen hyvin miltei mahdottomassa asiassa - häivyttänyt itsensä muistelmasta, joka kuitenkin perustuu melkein yksinomaan nähtyyn ja tunnettuun ja välttää johdonmukaisesti kaikkia selityksiä ja erittelyjä.

Kirjoittaja on välttänyt myös kuivuuden. Se taisi olla Arvid Järnefelt, joka sanoi, että ellei teksti ole rakkaudella kirjoitettua, kirjoittaja on suotta uurastanut. Hänpä sen tiesi. On hänellä niin monta turhaa kirjaa - ja useita todella hyviä.

Arhinmäki on välttänyt myös kokemustensa paisuttelun. Ihmisethän eivät ole erikoisia. Kun tulee vanhaksi, iloitsee yleisyydestä ja samanlaisuudesta. Minä tietenkin innostuin aivan erikoisesti Arhinmäen kertoessa kahdesta mieliharrastuksestaan, nimittäin pyykin pesemisestä ja päiväunien ottamisesta. Itse tosin rakasta pyykinpesuakin enemmän silittämistä ja toivon, että pliseeraukset tulisivat taas muotiin. Tyynyliinan kanttinauhojen silittäminen ja kietominen rullalle on kyllä tyydyttävää, mutta tulisipa hörhelletty naisten paitapusero!

Jäin pohtimaan, miksi näin hyvä teksti ei ole päätynyt kustannusliikkeille. Onhan niissä kuitenkin lukutaitoista väkeä toimessa. Ensin etsin kirjasta korskeuden merkkejä - ei käydä kerjuulla. Sellaisia merkkejä ei löytynyt. Sitten luulen oivaltaneeni. Tämä kirja on saanut vaikutteita Baudelairen "Pariisin ikävästä" ja Renaud'n "Kuvien metsästäjästä, ja asia oikeastaan sanotaan kirjassa.

Tämä on raitiovaunulukemista. Kirjan on oltava niin pieni ja kevyt, että sitä voi lukea myös pitäen toisella kädellä tolpasta kiinni, ja juttujen niin lyhyitä, ettei mikään merkittävä jää kesken turhanaikaisen perille tulemisen takia.

Takakansi viittaa siihen, että Akateeminen Kirjakauppa saattaisi tuntea teoksen. Oman kappaleeni ostin Lasipalatsin pikku kirjakaupasta. Näytti olevan viimeinen kappale, ainakin sillä erää.

Toivon että Arhinmäki saa Finlandia- ja Runeberg-palkinnot vaikka luulen että hän itse ei sellaista toivo. Ei hän kyllä saa, koska tästä kirjasta puuttuu subjektivistisen proosamme perusviritys, vetistelevä itsesääli tai korskahteleva paremmintietäminen,

Väärentämisestä

Aion kirjoittaa kohtapäätä edessä olevan viikonlopun aikana DVD-levyjen menekistä ja epäilystäni, että tekijänoikeuslain ja kopiosuojausten ympärillä käyty kuhina on pohjaltaan kusetusta. Kuvatallenteissa kate on toista luokkaa mutta laajakaistan mahdollistama striimaus vasta tuo jatkuvaa tuloa.

Aion kirjoittaa Googlen ja parin muun IT-alan lemmikin viimeaikaisista kohtaloista pörssissä ja markkinoilla. Ei hyvin mene.

Väärennys on vaikea rikostyyppi - sitä on vaikea selittää. Muille kuin juristeille se on helpompi.

Tarina alkaa siitä, että väärennys ja petos olivat tekoina hyvin lähellä toisiaan. Väärentäminen ja väärän asiakirjan valmistaminen erotettiin toisistaan. Teko ei ollut lainkaan väärennys, jos taiteili pöytälaatikkoon tädin testamentin nimikirjoituksine ja tekaistuine todistajineen - ja jätti sen pöytälaatikkoon.

Tarina päättyy siihen, että tätä nykyä digitaalisen viestin integriteetti ja autentikointi ovat hyvin tai erittäin vaikeita asioita. Integriteetti on yksi vaikea sana, jolla voi yrittää tarkoittaa tiedon "eheyttä". - Sainko koko sähköpostiviestin? Näen että sähköpostiviestistä, joka välitettiin minulle, on poistettu jotain, mutta välittyykö minulle nyt uskottava käsitys viestin kirjoittajan ajatuksista?

Edellinen kysymys on tekninen, jälkimmäinen kulttuurinen.

Rikoslain väärennysrikoksia koskevat säännökset eli RL 33 luku muutettiin 1990. Sääntely tuotiin lähemmäs nykypäivää. Nyt nykypäivä on taas karannut.

Uudistetuissa säännöksissä teot ja rangaistukset jäsennettiin ajatellen asiakirjojen todistusvoimaa. Edelleenkin harmiton väärennys jää rankaisematta - jos joku kirjoittaa itselleen todistuksen kunniatohtorin arvosta, jonka on myöntänyt Naantalin yliopisto ja asiakirjan allekirjoittanut Nuuskamuikkunen, teko ei ole rangaistava, vaikka puheena oleva hyväkäs ujuttaisi sen asiakirjoihin hakiessaan työpaikkaa.

Allekirjoitus "Aku Ankka" sitä vastoin voi olla väärennys, vaikka ei helposti. En ole tässäkään varma lain oikeasta tulkinnasta. Yksinkertainen tohtori minussa sanoisi, että luottokorttilomakkeen (Visa) allekirjoittaminen tekaistulla nimellä "Ville Virtanen" olisi väärennys - mutta kun käytännössä rahat menevät luottokorttiin merkityn henkilön tililtä. Allekirjoituksella ei taida olla käytännössä paljon merkitystä.

Hyvä, luotettava, huumorintajuton ystävä kertoi käyttäneensä erehdyksessä jonkin lompakkojen siivouksen jälkeen pari kuukautta erehdyksessä vaimonsa pankkikorttia eli mies oli käyttänyt korttia, jossa oli naisen nimi, ja levitellyt auliisti ajokorttiaan kaikilla kaupungin kassoilla. Kukaan ei ollut huomannut mitään, saati esittänyt vastalauseita.

Sietää varoa lompakon siivoamista, kenellä nyt lompakko on.

Eilisen juttuni kommentoija sanoo eläneensä siinä uskossa, että toisen henkilön nimen sipaiseminen paperiin on asianomistajarikos, joka ei kuulu poliisille, ellei nimen oikea haltija nosta älämölöä.

"Älämölöö" esiintyy muuten Seitsemässä veljeksessä.

Asianomistajarikos on tässä yhteydessä harhauttava käsite, vaikka ajatus on oikea. Kunnianloukkaus on asianomistajarikos. Kun joku kirjoittaa lehdessä minusta, että Kemppinen on hullu, voin arvella, että diagnoosina tuo on ihan oikea ja että rikosilmoitusta en halua tehdä - jolloin syyttäjäkään ei saa sitä tehdä. Se on asianomistajarikos.

Eräissä tilanteissa rikosta ei tapahdu yrityksestä huolimatta. Jos teen samalla tavalla kuin muuan muistamani hullu poiki Hirvijoelta, joka Nuorisoseuratalolla tansseissa varasti epähuomiossa oman pomppatakkinsa, se ei ole rikos.

Vaikeampi ja visummin mietittävä asia on "loukatun suostumus". Sitä tarkoitti eilisessä kirjoituksessani heitetty "väärennysprokura". Etukäteen mutta myös jälkikäteen annettu suostumus poistaa rangaistavuuden. S/M -suhteen vastaanottava osapuoli on suostunut lievään pahoinpitelyyn. Törkeään pahoinpitelyyn ei voikaan suostua oikeudellisesti. Jos sanon toiselle, että kirjoita nimeni siihen paperiin, asia on sitä myöten selvä, eikä posti tädillä ole urputtamista.

Kun kuitenkin laki tekee suuren numeron asiakirjojen todistusvoimasta, haluaisin ihan tosissani tähdentää, että virallisten, oikeuksia muuttavien asiakirjojen allekirjoittaminen vieraalla kädellä ei ole hyvä ajatus. Siitä voi tulla vaikeuksia eikä se ole yhtään fiksua. Sellaisia asiakirjoja ovat velkakirja, kauppakirja ja testamentti. Sellainen oli vekseli ja shekki, jotka ovat kai molemmat kadonneet maailmasta, eikä kukaan niitä kaipaa.

Vekseliväärennyksestä mentiin ennen linnaan niin että humisi ja monot vilahtivat. Vekseliin (puhe on ns. vippivekselistä eli maisterivekselistä eli vänrikin vekselistä, joka oli oikeastaan asete tai oma vekseli) tarvittiin nimiä hyväksyjäksi ja siirtäjiksi. Eräskin, suoraan sanoen Mannerheim-ristin ritari, kirjoitti vekseliin vaimonsa nimen, tämä kun oli tehtailijan tytär. Vekselillä saadut rahat oli tarkoitus juoda, mikä myös tehtiin, joten vaimolle ei kerrottu mitään. Avioeron yhteydessä tämäkin asia tuli ilmi ja siitä luettiin ehdotonta vankeutta.

Häväisemättä kuolleen miehen muistoa - Mauri Sariola -vainaa on itsekin kertonut muistelmissa toimineensa sotien jälkeen pari vuotta kansakoulunopettajana syrjäseudulla tekaistuin eli väärennetyin paperein. Tämä teema on myös näkyvissä useissa Susikoski-jutuissa. - Tuollainen teko olisi nykyisenkin lain mukaan törkeä väärennys ja luultavasti johtaisi vankeusrangaistukseen, tosin ehdolliseen.

Ankara laki.

"Maastomerkin väärennys" liittyy vanhaan aikaan. Olen ollut sellaisessakin mukana, että kauhakuormaajamies nosti rajapyykin ojan penkalle pois tieltä viemäriä kaivaessaan. Entinen laki ei tuntenut kuritushuonetta lievempää rangaistusta. Nykyinen onneksi tuntee. Rajamerkit on kuitenkin jätettävä rauhaan. Pyykki on pantu ja pysyy. (Kysymys ei tuon sanonnan kohdalla ole pyykinpesusta vaan rajamerkistä eli maastomerkistä.)

Skannerin ylistys

Verottaja ilmoittaa verkkosivuillaan selkeästi, että skannatut kuitit kelpaavat. Luulisi kaupan käyvän.

Yksityishenkilöiden ei tarvitse enää liittää tositteita veroilmoitukseen. Ne on säilytettävä viisi vuotta. Monien tositteet ovat lippusia ja lappusia lämpöpaperilla, esimerkiksi taksikuitteja. Ne eivät kestä vuottakaan.

Olen ottanut tavaksi skannata tätä kamaa, joka normaalisti tukkii lompakon ja täyttää kaikki vähänkin vaakasuorat pinnat kotona ja kartanolla. Jotkut skannerit ovat näppärämpiä kuin toiset. Kuvassa näkyvä on ihan OK ja huvittavan näköinen. Toivon vihjettä täysin automaattisesta pikkuskannerista, joka kuvaisi kannen alle laitetun ja sisään syötetyn mukisematta.

Mitä mieltä muut ovat? Raskaat tekstin tunnistusohjelmat, kuten Omni Page eivät ole käytännössä erikoisen tarpeellisia? Olen myös lakannut kauan sitten käyttämästä ohjelmia, joilla muistiinpanojaan voi järjestellä kansioihin, esimerkiksi
1. Tupakki
2. Whisky
3. Willit naiset
4. jne.

Skannaan tärkeimmät laskut ja kun ne nimeää järkevästi, esimerkiksi Luottokunta_20050131,jpg, hakemansa löytää jopa selaamalla.

Ellei joku tietäisi, ilmaisohjelmista taivaallisimpia on IrfanView. Käytän sitä jatkuvasti. Hitaasti ja huokaillen avautuva Photoshop Pro on tarkoitettu vakavahenkiseen työskentelyyn, kun on pakko pelata layereiden ja kanavien kanssa. En ole saanut Adobe Photoshop Elementsiin makua, mutta pojat sanovat, että se on aivan tarpeeksi hyvä melkein kaikkiin tarpeisiin. Mutta jopa Irfanview antaa mahdollisuuden pieniin petoksiin eli värilämpötilan rukkaamiseen.

Verottajaa ja velkojia varten on toisaalta hyvä laittaa valmis Photoshopin Action tai droplet, että se kontrastit tekstiä ajatellen sopivaksi ja tiedostokoon säälliseksi. Skannaaminen kannattaa kai melkein aina tehdä suuremmalla dpi:llä kuin oikeastaan tarvitsisi. Sitä voi sitten pudottaa.

Tieto lainsäädännön muutoksista ei ole tavoittanut yrityksiä eikä valtion virastoja. Yliopistoille lähettelen edelleen kirjekuoressa junalippuja, vaikka olen siinä uskossa, että skannattu pdf ajaisi saman asian.

Kun voimassa on laki sähköisestä asioinnista viranomaisissa, yllyttäisin toisia ajattelemaan samalla tavoin kuin itse ajattelen - allekirjoitusta ei tarvita monissakaan papereissa. Laki kai tarkoittaa oikeudenkäyntikirjelmiä ja vastaavia, mutta kyllä sääntö mielestäni soveltuu useimpiin asiakirjoihin lukuun ottamatta niihin, joilla perustetaan oikeus. Kuitti on allekirjoitettava kynällä, samoin esimerkiksi todistus opintosuorituksesta.

On minulla tietysti oma allekirjoitukseni sinisellä jpg-tiedostona ja muutamilla henkilöillä on "väärennysprokura". Lähes kaikilla tuomioistuinjuristeilla on kokemusta siitä, että kun määrää sopivan tupakkatauon, asiakirjoista puuttunut haastetodistus "yllättäen" löytyy asianajajan salkusta, vaikka sukuselvityksen mukaan tiedoksisaaja on "kadonnut Wenäjälle 1929".

Esityksen moraali? Aivan selvä. Kun kysymys ei ole oikeuden hankkimisesta, vaan puhevallan säilyttämisestä, muodollisuuksiin ei pidä takertua. Lainhuuto oli ja on julkisvarmistus ostajan hyväksi. Jos hakijana ja siis lainhuudon saajana on sama henkilö tai oikeushenkilö kuin kauppakirjassa ostajana, asia on aika selvä.

Nöyrimmästi lisään, että kynällä vetäistylle allekirjoitukselle annetaan outo, taikauskoinen merkitys maailmassa, jossa henkilöiden tunnistetiedot ovat kortilla ja biotunnisteita tällätään passeihin. Olisihan toki likainen peukalonjälki paljon uskottavampi "allekirjoitus" kuin kynällä kirjoitettu. Olen itse niitä niin paljon väärentänyt, että tiedän mistä puhun - ennen aikaan tarvittiin moniin turhanaikaisiin asiakirjoihin kaksi todistajaa, ja nämä "nimi epäselvä" ja hänen ystävänsä "nimi epäselvä" esiintyivät loputtoman usein esimerkiksi postin vaatimissa valtakirjoissa, jollainen piti antaa asioille menevälle mukaan, jotta tämä sai postitoimipaikasta sinne toimitetun paketin, jossa oli villasukat tai muuta kallisarvoista...

Muistan kyllä Helsingin kiinteistötuomarin, joka tutkiessaan lainhuutopapereita kysyi, millainen ilmoitustaulu hakijana olevalla asunto-osakeyhtiöllä on. Asiamies sanoi että sellainen tavallinen. Kiinteistötuomari työnsi paperit halveksivasti takaisin. "Ei näy nastanreikiä." Huomenissa nastanreikiä oli joka kulmassa ja lisäksi yhtiökokouskutsun sisältävän paperiin oli syljeskelty ja sitä oli pidetty yö lämpöpatterin päällä.

Kehotan skannaamaan.

Digikamerani muuan keskeinen käyttö on valokuvat kirjahyllyistä. Suhteellisen usein vastaan tulee ongelma: missä minulla on tämä kirja. Minulla on näkömuisti niin että muistan aika tarkkaan kirjat lapsuuteni kirjahyllyssä 1951 - vasemmalla ylhäällä Lajos Zilahy Kaksi vankia, seuraava se ruskeakantinen Wassermann, Mauritiuksen oikeusjuttu (omana aikanaan mielettömän hyvänä pidetty romaani, josta ei ole kuultu sen koommin - W. oikaisi mononsa 1934 ja suomennos oli ilmestynyt 1932.

Minulla on valokuvat kesähuvilan ruokakomerosta - suolaa, sokuria, pippuria...

Televisiossa eräopas esitti fantastisen oivalluksen. Lähtiessään metsään hän ottaa kännykällä kuvia, jotta löytää aikanaan takaisin autolleen. Aion ottaa menetelmän käyttöön parkkihalleissa ja etenkin UC Berkeleyn Law Shoolissa, jonka rakennuksissa eksuu aina.

Sisätilasuunnistus on vaativa urheilulaji.

Tuomarit ja talous

Kari Kiesiläinen, tuttu mies oikeusministeriöstä, laittoi niin tärkeän kommentin, että se on siirrettävä kaikille lukijoille ja ilmoitettava Nuutiselle vielä erikseen.

"Puhuttaessa talousrikoskoulutuksesta tulee muistaa, että oikeusministeriö aloitti ao koulutuksen tuomareille jo 1980-luvun puolivälissä erityisillä Veropetoskursseilla. Siitä lähtien tuomareita on koulutettu säännöllisesti niin konkurssi- ja kirjanpitorikosten kuin yrityssaneerauksen, tilinpäätöksen jne taitajiksi. Koulutukseen on osallistunut yli 600 tuomaria. Tänäkin päivänä talousrikoskoulutukseen käytetään selkeästi eniten varoja tuomarin erityisosaamista vaativista asioista.

Mitä tulee tuohon kiinalaiseen virkatutkintoon niin sieltä ymmärtääkseni juontuu se meillä(kin) valtionhallinnossa edelleen vahvana elävä perinne perustaa uralla eteneminen ja ylentäminen virkaikään."

= = =

En tiennyt, että tuo koulutus, joka minun aikanani oli joskus luentojen kuuntelemista, on noin laajaa ja suunnitelmallista. Sen olen tiennyt, että tietoni tuomarikunnan asioista alkavat olla kohdittain menneisyyttä.

Silloin ennen koulutusta ajatellen vaikeinta oli murtaa tuomareiden vastarinta. Kauan, kauan sitten K. Leinonen kieltäytyi kuuntelemasta oikeudenkäynnissä, mitä Bo Palmgrenin väitöskirjassa sanottiin konkurssiin asettamisen edellytyksistä, huomauttaen ylimielisesti, että "oikeus tuntee lain" (eikä siinä professorista ole apua). Mutta Leinoselta kyllä puuttui pakasta paljon kuvakortteja. Mutta vielä 90-luvulla ainakin U. Kiviharjun joukko harkitsi oikeaksi jättää oikeusministeriön opetuksen huomiotta, tuomarin riippumattomuutta mahdollisesti loukkaavana. Mutta ei tämäkään hovioikeuden kahvilajaosto ollut varsinainen läpileikkaus.

Uuden prosessin sisäänajon yhteydessä kuulin pöydän molemmilta puolilta, että käräjäoikeus ja eräät asianajajat todella harjoittelivat valmisteluistuntoa ja muuta. Jäin siihen uskoon, että rohkea mies oli Antti Kuningas ja Kake Huttunen salli.

= = =

Anteeksipyyntö ei-juristeille. Ammatin ongelmien ja etenkin kouluttautumisen käsitteleminen puolijulkisesti ei oikein ole kuulunut perinteeseen. Sijoitin aikoinani johonkin kirjaani ystävällisen luonnehdinnan, jonka mukaan suomalainen virkatuomari pahimmillaan on ilkeä, tyhmä ja ylpeä siitä.

En ole käynyt oikeuden istunnossa sen jälkeen kun lopetin tuomarina toimimisen eli luullakseni 1999, mutta minulle on vakuutettu, että tämä ei enää pidä paikkansa, ja olen vakuuttunut.

= = =

Senioriteetti eli virkaikäjärjestys on yliaikainen ongelma. Se hyvä puoli siinä kukaties on, että meillä ei ole tähtituomareita. Tähtijuristeja asianajajissa on. Aina kun näen jotakuta mainittavan tähtijuristiksi, panen sekuntikellon käymään, koska asianomainen päätyy kirjanpitoni mukaan kaltereiden taakse tai verokarkuriksi kaukaisille maille vuoden ja kahden kuukauden - vuoden ja kuuden kuukauden kuluessa.

= = =

Vielä ennusteista - oletko Kiesiläinen kuullut nämä?

Arvostettu professori R. Ellilä eli Repe lausui rikosoikeuden luennolla:"Tiedekunnan kaksi suurinta hampuusia, joista ei koskaan tule mitään, ovat Matti Wuori ja Kalle Tuori."

Toisessa yhteydessä:"Kerran meillä oli täällä tiedekunnassa niin vakava tilanne, että rikosoikeuden professuuri oli täyttämättä ja oli vain kaksi pätevää hakijaa ja niistäkin toinen oli juutalainen ja toinen oli nainen. Niin meidän oli sitten pakko ottaa se nainen."

= = =

Oikeusministeriön logo, jonka olen tähän postaukseen lainannut oikeudettomasti, on aina ollut mielestäni kuva Hemulin isoäidistä tai sedästä.

Sotasurma

Vuonna 2004 päivitetyn verkkosivun yhteenveto on tämä

Uutisissa kerrotaan Aapo Roseliuksen kirjasta "Amatöörien sota - Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918.

Punaisia kaatui luultua enemmän. Saksalaiset tekivät pahaa jälkeä.

Luen kirjaa juuri. Kirjoitan siitä tilauksesta arvostelun Historialliseen aikakauskirjaan.

Hyvä että asia saa julkisuutta ja että Roselius, hyvä tutkija, saa näkyvyyttä. Vuoden 1918 tietojen vajavuus on ollut kauan kansallinen häpeä.

Silti: tämä uutistieto on ollut julkinen sotasurmaprojektin yhteydessä vuodesta 2002:
SOTASURMA

Punaisten tavallisimmat kotipaikkakunnat ovat kaatuneista Helsinki 601, Tampere 333 ja Viipurin maalaiskunta 235 (yht. 4 909). Viipurin maalaiskunta on erikoisuus - se ulottui lähes keskelle kaupunkia niin että työläiskaupunginosat kuuluivat kaikki maalaiskuntaan. Sitten tulee Sääksmäki 100 ja Turku 83, Kivennapa 75 ja Valkeala 78.

Väinö Linnan ja Sillanpään maisemista Hämeenkyröstä kaatui 77 henkilöä ja Urjalasta 73.

Valkoisten taistelussa kuolleiden valkoisten määrä on Helsinki 89, Sortavalan maalaiskunta 62, Kauhajoki 49, Vaasa 44, Kutee 44, Lapua 43 ja Jalasjärvi 42.

Tampereen alueen kuntien miespuolisesta väestöstä kaatui punaisina 1,4 prosenttia.

Se on sama prosentti kuin koko Talvisodassa kaatuneiden prosentuaalinen määrä.

Kuntien vertailu on vaikeaa, ja Roselius tekee siinä kelpo työtä. Valkoisilla oli asevelvollisuus, punaisilla ei. Pohjalaispitäjien suuri edustus valkoisilla viittaa Länkipohjaan ja Tampereeseen. Tilastojen perusteella näyttää, että Karjalan kannaksella käytiin kuin erillissotaa. Taistelut olivat kovia.

Vertailu Talvisodassa pahoin kärsineisiin maalaispitäjiin on silmämääräisestikin tehtynä yllättävä: samoja pitäjiä!

Tällä hetkellä on helposti saatavissa tämän uuden, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjaan kuuluvan teoksen ohella Marko Tikan Kenttäoikeudet, välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918 (2004) ja luonnollisesti uranuurtaja, Jaakko Paavolaisen Punainen terrori, Valkoinen terrori ja Vankileirit Suomessa, kaikki 1960-luvulta ja uusina painoksinakin ilmestyneinä. Paavolainen nosti vankileirit yleiseen tietoisuuteen ja vaikutti merkittävästi myytin murskaamiseen - 1918 ei ollut torpparien ja talonpoikien sota. Viljelijöitä ja mökkiläisiä oli molemmilla puolilla suunnilleen samat määrät.

Myös tässä uudessa kirjassa näkyy merkillinen piirre, jota hämmästelin itse aikoinani tutkiessani Valtiorikosoikeuden päätöksellä eli lähes laillisesti kuolemaan tuomittujen tilastoa -

punakaarti oli Suomen ensimmäinen nuorisokulttuurin ilmentymä. Tuomitut, teloitetut ja kaatuneet ovat kaikki kauhistuttavan nuoria. Silti punaisten kaatuneiden ikäjakauma on yllättävä - alle 20-vuotiaita on suhteessa enemmän kuin kaatuneita valkoisia, mutta "vanhoja" on tavattoman paljon - yli 30-vuotiaita kolmasosa kaikista ja yli 40-vuotiaitakin seitsemäsosa. Valkoisissa yli 30-vuotiaita kaatuneita näyttäisi olevan 5 - 10 prosenttia.

Asiasta lisää tässä yhteydessä ja muissa yhteyksissä. Olen koettanut selittää ihmettelijöille, miksi ammattikirjoittaja kirjoittaa verkkoon ilmaiseksi. En vieläkään tiedä oikein varmasti itsekään, mutta välittömyyden eli kommenttien lisäksi tämä nopeus on huimaa.

Keju

Luulisin että olisin voinut selviytyä kiinalaisesta virkatutkinnosta ja päätyä johonkin kaukaiseen maakuntaan kaipaamaan ystäviä sinne.

Kiinalaiset kehittivät tutkinnon T'ang-kaudelle, jolloin suuret runoilijat elivät. tutkinto oli käytössä ainakin vuodesta 975 vuoteen 1905. Periaatteessa valtion virkamieheksi ei ollut asiaa ennen kuin tämä koe oli läpäisty onnellisesti. Jotkut olivat 50-vuotiaita ennen kuin zhou-taso oli saavutettu.

Kieltä ja kulttuuria lähemmin tuntematta se arvioi, että tutkinto vastasi fil. tohtoria, tuntuu vähättelyltä.

Mielenkiintoisia olivat tutkintoaineet, joista sai valita: klassikot, historia, rituaalit, laki ja runous. Kaikilta edellytettiin hyvää taitoa ymmärtää, tulkita ja ennen kaikkea kirjoittaa runoja ja käyttää nykyisiä ja muinaisia proosatyylejä.

Kokeissa oppilaiden oli osoitettava kykyä käyttää perinteen tietoa käsillä olevien käytännön ongelmien ratkaisemiseen. Myös tulevaisuuden ennustaminen menneisyyttä tulkiten kuului tutkintovaatimuksiin.

Eikö tämä ole entinen kolumnin, nykyinen blogin kirjoittajan peruskoulutus?

Järjestelmässä oli se hyvin erikoinen piirre, että tutkinto oli ainakin periaatteessa avoin valtakunnan kaikille miehille. Jotkut tutkijat ovat olleet havaitsevinaan, että järjestelmä myös toimi. Korkeisiin ja vastuullisiin tehtäviin päätyi henkilöitä, joilla ei ollut tukenaan syntyperää eikä rahaa.

Kokeessa hyväksyttyjen prosentti oli aina alle kymmenen, joskus vain yksi. Kokelaille annettiin numerot ja heidän tenttivastauksensa kirjoitettiin puhtaaksi, jottei kuulustelija olisi voinut tuntea heitä käsialastakaan.

Kiinassa kaunokirjoitus, kauniisti kirjoittaminen, oli osa koulutusta. Pertti Nieminen mainitsee runossa kuuluisista juomareista, että näistä muuan käytteli useita maljoja kumottuaan sivellintä niin että se kulki paperilla kuin vihuri, ja kirjoitti "kuolematonta käsialaa".

Tämä on se kiinan kielen piirre, jota jää aina kadehtimaan. Kirjoitus on aina myös kuva.

Sen jälkeen kun heittiö ja suurmurhaaja Mao Zedong, joka todellakaan ei ollut merkittävä runoilija, oli tullut valtaan, Kiinan alamäki jatkui. Kerran haettiin Suomessa henkilöä, joka osaisi kirjoittaa kaksi kirjainmerkkiä täällä julkaistavaan kirjaan. Kiinan suurlähetystön väki tunnusti emmittyään, että ei onnistu. Taiwanin edustustosta löytyi joku vanha mies, joka piirsi merkit.

En aio opiskella kiinaa. Tyttäreni, joka asui pari vuotta Singaporessa, kertoi harkinneensa asiaa mutta luopuneensa ajatuksesta, koska suomalaisella kielten maisterin pohjalla mandariinin alkeiden oppimiseen olisi ollut varattava ainakin kaksi vuotta, kahdeksan tuntia päivässä, ja harjoitustehtävät lisäksi.

Tuntemani professori Nuutila on tullut toistuvasti esiin ilmaistakseen huolestumisensa suomalaisten tuomareiden heikosta talousrikosten tuntemuksesta. Sekaannun asiaan, koska olen tiettävästi ainoa suomalainen tuomari - entinen tuomari - joka on osallistunut Yhdysvalloissa tuomareille tarkoitettuun kansantaloutta ja liiketaloutta koskevien ongelmien koulutukseen. Koulutuspaikka oli Tucson, Arizona, ja Helsingin hovioikeudessa matkaani pidettiin huvitteluna, vaikka kutsuja oli Yhdysvallat.

Kannatan siis lämpimästä Nuutilan ajatusta. Ajakaamme virkatuomareille lisää koulutusta - mutta opiskeltaviin aineisiin on sisällytettävä runous ja kaunokirjoitus.

Humalaiset sodassa

Johan Wrede ja muut ovat selvittäneet yksityiskohtaisesti Runebergin tuotantoa. Teivas Oksala ja Matti Klinge ovat paaluttaneet tutkimusalueen tiiviisti. Silti haluaisin jättää minäkin oman uhrini kirjallisuudentutkimuksen alttarille.

Hyvin kauan sitten luin Eirik Hornborgin kirjan Vänrikki Stoolin tarinoista ja todellisuudesta. Jokseenkin karua tekstiä. Yksi surkeimmista sodistamme joka suhteessa. Kun ei ollut juuri mitään myönteistä muisteltavaa, oli sitten pakko keksiä. "Vänrikeissä" oudostuttaa enimmin se, että venäläinen esivalta salli sen julkaisemisen, kahteen kertaan eli kahtena niteenä.

Ehkä sallimisen syy oli se, että Ruotsin herrat joutuvat tässä runokokoelmassa sangen epäedulliseen valoon. Kenraalikunnasta kirjoitetaan kauniisti. Sandelsin rattijuoppousjuttu painetaan villaisella. Tai suitsijuoppous. Runostahan käy ilmi, että Sandelsilla oli Partalassa siinä määrin pelti kiinni, ettei hän saanut selvää, oliko kello kaksitoista vai yksi. Kun adjutantti luultavasti sanoi, että kenraali on kännissä ja muut vain taistelevat, Sandelsilta lipsahti kyynärpää pöydältä niin että haarukkakin putosi, ja sitten seurasi tämä humalaiselle tyypillinen kekkalointi etulinjassa.

Mutta tämä ei ollut sinänsä erikoista maailmassa, jossa litra paloviinaa arvioitiin sopivaksi silmäin avaajaksi aamulla ennen pukeutumista ja viisi litraa olutta vuorokaudessa sopivaksi annokseksi miehelle. Runokokoelmassa on tunnetusti kokonainen kertomus päätoimisesta viinanmyynnistä, Lotta Svärd.

"Älä huoli millä sä maksaisit,
minä huoleksi otan tuon,
Lapuasta sä ryypyn ansaitsit,
ja Ruonasta kaksikin suon."

Varsinainen perjantai-illan kertomus on Sven Dufva.

Kirjoittaja tähdentää Dufvan heikkolahjaisuutta, ja uskoohan sen. Alan kirjallisuudessa ei kuitenkaan tunneta sellaista vähämielisyyden tai mielisairauden muotoa, joka vaikuttaisi niin, että potilas käsittäisi perääntymiskäskyn komennukseksi hyökkäykseen.

Tilanne on kuitenkin runossa kuvattu. Tienkorjausryhmä, johon Dufva kuului, "piti lystiään" etäällä sodan melskeestä ja "lähitalost' ottivat min' irti saivat vaan". Mitäpä sieltä olisi irti saatu ellei viinaa ja mikäpä se sotamiestä olisi kiinnostanutkaan ellei tukeva humala. Tienkorjausryhmä oli vielä toisessa maailmansodassa rupulisakin nimitys. Maininnat venäläisten uskomattomista ampumatuloksista viittaavat vahvasti siihen, että porukasta ei ollut edes maastoutumaan. Ensin kaatui kahdeksan ja toisen yhteislaukauksen jälkeen jäljelle jäi vain viisi miestä.

Vaikka Runeberg harjoitti tolkutonta liioittelua, tämä kuulostaa kummalta. - "Vänrikeissä" Döbeln on kuvattu Juuttaalla kuin Napoloen Borodinossa tai Berezhinajoella, vaikka kysymyksessä oli todellisuudessa vähäinen kahakka, jossa tiettävästi kokonaista kolme henkilöä sai surmansa hukkumalla jokeen. Tuskin siinäkään selvin päin oltiin.

Sven Dufvan tapauksessa Kuopion seudulla Juopottelulle tuli kuitenkin íkävä keskeytys, kun Sandelsin adjutantti riensi ilmoittamaan odottamattomasta hyökkäyksestä sillalle.

Mitä lienee tapahtunut. Ehkäpä joku tuli kolhaisseeksi Dufvaa, koska seurauksena oli täsmälleen sama reaktio kuin suomalaisella miehellä niin usein poliisiautoon pantaessa - jumalauta, minä kun en lähde kuin varttikilon palasina.

Dufvan raivari pelasti tilanteen. Runon lopussa sanotaan, että miehellä oli huonlo pää - lieneekö tarkoitettu viinapäätä?

Nämä vaatimattomat maininnat liittyvät kontekstuaalisen kirjallisuudentutkimuksen lisäksi kulttuurihistoriaan. Missä määrin humala ja alkoholismi selittävät 1800-luvun historiallisia tapahtumia? Ylioppilaiden kevätjuhlasta ja Maamme-laulusta Kumpulassa ei kenelläkään ole tarkkoja muistikuvia. Paikalta kärryillä toimitettujen professoreiden ja myöhemmin kerättyjen pullojen määrästä sen sijaan on. Historia on hienotunteista. Taannoin luin kuvausta yliopistollisesta juhlasta. Snellman ja Y.A. Wallin joutuivat juhlissa käsirysyyn, koska ensin mainittu piti vaeltelua musulmaanien ja murjaanien mailla aihettomina. Valitettavasti lähteessäni ei mainita, missä kunnossa herrat olivat. Luulen arvaavani.

Bellman päissään

Ennen ajattelin, että kaikkien aikojen kirjallisten lauluntekstien kääntäjä oli Ilkka Ryömä, joka kuoli kauan sitten. Hän käänsi Eislerin Laulun Moldausta (On Prahassa keisarien hautoja monta - vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö). Hän käänsi, jos muistan oikein, Muksujen ensimmäiset levytetyt laulut, kuten Niityllä missä sirkat soi ja kesäheinä heiluu. Siinä laulussa on säepari, jolla vetää vertoja vain Kieku ja Kaiku (tesktit Mika Waltari) - "Siveys ylen sitkeä pois vaikea on kitkeä..."

Nyt siirtäisin huomion eilen julkaisemastani satunnaistyöstä mestariin, joka on Liisa Ryömä. Hän ei ole saanut juuri minkäänlaista huomiota varsinkaan Bellmanin käännöksistään. Niitä ilmestyi noin viisi vuotta sitten vihko. Kustantaja oli silloinWSOY.

Olin harrastanut Bellmania monta kymmentä vuotta ja aikoinani arvioinut, että Sven-Bertil Taube oli kumminkin liian kesy kaveri näihin kehiin, mutta Fred Åkerströmin kymmenentuhannen kapakan ääni oli niihin kuin luotu. Muistan sen televisioesityksen, jossa Åkerström lauloi Vanhalla, niin juovuksissa ettei ollut pysyä tuolilla, mutta voi miten!

Vuosien saatossa olen hankkinut jokseenkin kaikki mahdolliset Bellman-levyt - myös puoliviralliset sarjat, joissa on laulajia lähes sadan vuoden takaa. Nämä nuoret oopperalaulajat ovat tehneet mainioita tulkintoja - mutta eivät he tavoita niitä syvänteitä, jotka ovat Bellmanin heleimpien ja hulluimpienkin laulujen alla.

Kielellisesti ne ovat vaikeita - ruotsi on vanhaa ja rikasta. Tätä nykyä edes ruotsia äidinkielenään puhuvat eivät välttämättä ihan ymmärrä sitä. Suomalaisia ruotsin osaajia raskauttaa merkillinen kuoroperinteemme ja pari vanhaa suomennosta, joissa ei ole päätä eikä häntää. Isommin yrittäneistä sekä Palle / Reino Hirviseppä että Unto Kupiainen saavat mennä käännöksineen kahville.

Suhtautumiseni Liisa Ryömän suomennoksiin on helppo kuvata lyhyesti: olen jäljentänyt kynällä kirjoittaen hänen suomennoksensa vahakantiseen vihkoon, joihin olen ottanut aikojen kuluessa kaikkein parhaimman, kaikkein henkilökohtaisemman. Ryömän Bellman näyttää olevan samassa vihossa kuin Fröding, Puolisoinnut on mielestäni erikoisen nokkela keksintö, koska Bellmanin riimit eivät kuitenkaan käänny likimainkaan. Ryömä käyttää sisäsointua niin kuin Jesenin ja muut venäläiset.

Bellman oli ehkä Pohjoismaiden kaikkien aikojen suurin runoilija ja viimeinen siinä oikein oivaltaneiden sarjassa, jossa runo, sävellys ja laulu olivat itsestään selvästi saman henkilön työtä. Tämä katkennut perinne palasi blues-miesten myötä ja tuli tavaksi Dylanin esimerkillä. Valitettavasti olen itse vailla kosketusta Dylaniin.

Bellman oli Kierkegaardin edeltäjä ja hengenheimolainen, suuri teologi. Suuren teologin tuntee muun muassa siitä, ettei hän puhu paljon Jumalasta. Bellman tanssi pelottomasti sillä liukkaalla nuoralla, joka erottaa elämän kuolemasta, taivaan tuhosta, kirkkauden ikuisesta pimeydestä. Ja hän oli lopullisesti epätieteellinen. Niin... Kierkegaard kävi vuosikausia kuuntelemassa Mozartin Don Giovannia, joka meni hänen aikanaan 12 vuotta Det kongeligessa, ja kirjoitti järkyttävän jakson "välittömästi ja välillisesti eroottinen Mozartin Don Giovannissa".

Mitä Bellman todella tarkoittaa laulaessaan viinan kunniaa, sen saa kukin ymmärtää omalla tavallaan. Minun tulkintani mukaan viinan kunnia on äkkiä laulettu, ja Bellman tiesi sen.

Jos sanoisi asian vierestä, että Kierkegaardin mukaan Don Juan (Giiovanni) ei ollut hulluna huoruuteen, vaan eroottinen nero, joka ei koskaan pettänyt naisia, koska hän todella rakasti kaikkia, samanaikaisesti...


Toivon että Liisa Ryömä ei pahastu. Siteeraan kokonaisuudessaan hänen suomennoksensa laulusta numero 31 ja epistolasta numero 24. - Sitaateista puhuttaessa en tainnut korostaa sitä oikeudellista näkökohtaa, että sitaatti - tällainen - on joskus kunnianosoitus ja kehu.

Näin hummatessa huoletta
ei huomaa mustaa varjoa
ennen k uin kuoma kuolema
kättänsä tarjoaa.
Siis empimättä veikkonen
kolkuta krouvin ovea,
ja nuorukainen impyen
purista povea!
:,: Ja kun hauta eessä ammottaa
ja sen tyhjyys mieltäs kammottaa,
vedä täyteen pää,
siten jälkeen jää
monta muistoa miellyttävää. :,:

Ken päänsä puhkoo tuumissaan
ei kuumissansa aattele:
pian kylmennyttä ruumistaan
surujoukko saattelee.
Lakia meille lukeva
mies ylväs suurisuinen on.
Kaikille yhtä pukeva
uus palttoo puinen on.
Ja kun...

Voit rikkautta kerätä
ja nautiskella kullastas,
ne ei sua nosta mullasta,
haudasta herätä.
Mies joka nostaa metelin
ja rähjää vuoksi joutavan
käy kohta polvin vetelin
perässä noutajan
Ja kun...

Mies puheellansa pahalla
ystävän maineen myrkyttää
vaan ostettuna rahalla
tukeaan tyrkyttää.
Muu joukko vaikka tietää sen
niin humalikot sietää sen.
Voi kunniastakin luopua
kunhan saa juopua
Ja kun...

Ei ilmettä noin synkkää nyt
ken suutaan nyt noin vääristää.
Me käymme käsikynkkää nyt
on sama määränpää.
Vaan ennen sanaa hyvästi
nostamme hyväksyvästi
me emännälle lasia,
ja sitten asiaan!
Ja kun...

- - -
Ruskean oven muorille

Painan puuta, pieksän suuta
:,; kunnes turve tukkii sen :,:
Sisko, tuothan oluen.
Mietoa en maistaa saata,
janoisesti särvin aata
tärinällä hartaalla
huojun haudan partaalla.
Ken ei anna apuaan,
tappaa miehen krapulaan.
Sisko kulta:
pyydän sulta
saanhan kurkun kastella
niin voin hautaan astella.
Valmiina on lautta Kharonin.
Naukku viimeisin matkaa mahalaukkuun -
vaellusta taidan jatkaa sittenkin.

Puute piinaa. Ilman viinaa
:,: vainajatkin kalpenee:,:
Ryypyn hinta halpenee
meno yltyy kapakoissa
vasta kun jo olen poissa.
Nyt ois asiallista
iso lasi kallistaa,
kurkkuani valella,
jottei luita palella.
Puute piinaa,
kun saan viinaa,
Bacchus ohjaa, taluttaa,
elellä taas haluttaa.
Pullloas saat vielä valuttaa.
Ethän kieltää voi. Viimeisen kerran
jalo juoma tämän herran balsamoi.

Veljenänne ette tänne
:,: saata jättää kuivin suin :,:
janon tuskaan tuupertuin
jaksan vielä hetken aikaa
kuulla kuinka laulu raikaa,
virtaa juoma maltainen.
Olo paratiisin kaltainen
autuaille suotu on
kunnes kaikki juotu on.
Taeljen takaa pisaraakaan
ette suostu jakamaan.
Raatona jään makaamaan.
Mielensä ken noin voi paaduttaa?
Poven kovettaa?
Aaveena kun saavun saman oven taa,
niin sitten kyllä kaduttaa.

Barbara

Jacques Prèvert, n. 1945
suom. Jukka Kemppinen 1973, 2003

Muistathan, Barbara,
kuinka satoi Brestissä, päivällä,
ja kävelit, hymyilit,
säteilit, kiilsit, kimmelsit
sateessa.
Muistathan, Barbara,
kuinka satoi Brestissä, päivällä,
kun kuljit jossain kadulla,
hymyilit,
ja hymyilin kai itsekin.
Muistathan, Barbara,
en ollut kuullut sinusta,
et ollut kuullut minusta,
muistathan,
muistathan, kun juuri sinä päivänä,
et unohda,
mies seisoi siellä sateen suojassa
ja huusi nimeäsi näin:
Barbara!
Ja juoksit häntä kohti sateessa
säteilit, kiilsit, kimmelsit,
kun syöksyit hänen syliinsä.
Muistathan, Barbara?
Ja älä tykkää huonoa,
kun tungen elämääsi, tunteisiin.
Ei rakkaus ole kenenkään,
vaan jokaisen, joka lahjoittaa ja saa.
Muistathan, Barbara,
ethän unohda,
siis viisas onnellinen sade,
kasvosi onnelliset,
onnellinen kaupunki!
Kun satoi merellä
ja rannassa
ja valtamerilaivalla.
Oi, Barbara!
On sota törkeää,
en tiedä, mihin päädyit
siinä rautaterässateessa,
ja verisateessa,
ja mies joka sulki sinut syliinsä
ja rakasti,
on kuollut, kadonnut - tai vielä hengissä?
Voi, Barbara –
taas sataa Brestissä
kuin aina ennenkin,
vain eri tavalla.
Nyt sade pyyhkii merta ja on
niin hirveää ja ankeaa.
Ei se ole myrskykään,
ei rautaa, terästä,
vain pilvet paisuvat
kuin koirat kuolevat
ja katoavat pois,
pois Brestin rannasta
ja mätänevät, kun
poissa on Brest,
josta ei mitään jää.

= = =

Rappelle-toi Barbara


Rappelle-toi Barbara
Il pleuvait sans cesse sur Brest ce jour-là
Et tu marchais souriante
Epanouie ravie ruisselante
Sous la pluie
Rappelle-toi Barbara
Il pleuvait sans cesse sur Brest
Et je t'ai croisée rue de Siam
Tu souriais
Et moi je souriais de même
Rappelle-toi Barbara
Toi que je ne connaissais pas
Toi qui ne me connaissais pas
Rappelle-toi
Rappelle toi quand même ce jour-là
N'oublie pas
Un homme sous un porche s'abritait
Et il a crié ton nom
Barbara
Et tu as couru vers lui sous la pluie
Ruisselante ravie épanouie
Et tu t'es jetée dans ses bras
Rappelle-toi cela Barbara
Et ne m'en veux pas si je te tutoie
Je dis tu à tous ceux que j'aime
Même si je ne les ai vus qu'une seule fois
Je dis tu à tous ceux qui s'aiment
Même si je ne les connais pas
Rappelle-toi Barbara
N'oublie pas
Cette pluie sage et heureuse
Sur ton visage heureux
Sur cette ville heureuse


Cette pluie sur la mer
Sur l'arsenal
Sur le bateau d'Ouessant
Oh Barbara
Quelle connerie la guerre
Qu'es-tu devenue maintenant
Sous cette pluie de fer
De feu d'acier de sang
Et celui qui te serrait dans ses bras
Amoureusement
Est-il mort disparu ou bien encore vivant
Oh Barbara
Il pleut sans cesse sur Brest
Comme il pleuvait avant
Mais ce n'est plus pareil et tout est abîmé
C'est une pluie de deuil terrible et désolée
Ce n'est même plus l'orage
De fer d'acier de sang
Tout simplement des nuages
Qui crèvent comme des chiens
Des chiens qui disparaissent
Au fil de l'eau sur Brest
Et vont pourrir au loin
Au loin très loin de Brest
Dont il ne reste rien.

Kirja

Minulla on ollut onnea elämässäni. Lähes jatkuvasti olen ollut itseäni viisaampien seurassa. Ehkä siksi olen vielä hengissä. Useammin kuin kerran joku kaveri on miestenhuoneessa kussut kenkääni nyyhkyttäessään, miten kauhea isku oli ymmärtää, että maailmassa on muitakin eteviä henkilöitä.

Nämä nyyhkyttäjät urinaalin ääressä olivat usein maaseutukaupunkien klassisten lyseoiden loisto-oppilaita, joiden lähtiessä kohti pääkaupunkia soittokunta soitti ja kaupunginjohtaja väänsi itkua.

Armeijassa oli sellainen vaihe, että mainitsemani pelko oli ehkä aiheeton. Olin sairastunut aika pahastikin ja ollut pitkään petipotilaana ja siinä jäi aliupseerikoulukin kesken. Kavereita palaili RUK:sta ja etevimmät lyöttivät meillä nyt entisiksi osoittautuneilla kavereillaan asentoa. Olin keittiömiehenä pari kuukautta. Seudun sielullinen huippuosaaja oli eräs keski-ikäinen ylikersantti, joka onneksi tyytyi räyhäämään rangaistusluontoisesti keittiölle määrätyille eli ei siis minulle.

Colin Wilsonin "Sivullisen ongelma" oli ilmestynyt aika hiljan. Sen lisäksi sotilaskodin kirjastossa oli Kai Laitisen uusi esseekokoelma, jotain Timo Tiusasen kirjoittamaa ja Aale Tynnin "Tulisen järjen aika".

Sivullisen ongelma (Outsider) teki suunnattoman vaikutuksen. En muista, mistä siinä oli puhe, mutta luullakseni kirjoittaja koki itsensä ulkopuoliseksi, eteväksi ja erikoisesti juuri niin kuin kaikki muutkin sen ikäiset. Lisäksi siinä esiteltiin kirjoja, kuten Camus'n "Sivullinen" ja luultavasti myös T.S. Eliotista oli puhe.

En missään tapauksessa aio ottaa tuota kirjaa enää koskaan käteeni, koska se teki tehtävänsä.

Panin eiliseen blogiin Kalle-Kustaa Korkin kansikuvan tuon Colin Wilsonin kirjan muistoksi (Outsider). Siellä keittiömiehenä lukiessa havaitsin näet kyllä, ettei puhe ollut samasta henkilöstä.

Luulisin että habent sua fata libelli - kirjoilla on kohtalonsa eli kohtalo määrää kirjamme. Ellei se olisi ollut Colin Wilson, se olisi ollut jokin muu - hyvä ettei Ezra Poundin ABC of Reading (Lukemisen aakkoset) jonka vuoro tuli siviilissä. Armeijassa olisin varmasti seonnut sen lukemisesta ja ruvennut kuorimaan perunoita vinoon.

Tynnin Tulisen järjen aika aiheutti välittömästi halun suomentaa näitä ranskalaisia runoilijoita toisin. Apollinaire ilmestyi aikoinaan, kai 1970-luvulla. Prèvertiä en ole koskaan julkaissut, paitsi Rappelle-toi, Barbaran jossain nuottikirjassa.

Olisikohan aika. Prèvertin runokokoelmaan myytiin sotien jälkeen miljoona kappaletta. Muuan hänen näytelmistään tulee Helsingissä ohjelmistoon. Hän oli verraton elokuvakäsikirjoittaja. Mutta on se teksti toisaalta myös vanhentunut.

Isä meidän, joka olet taivaissa -
pysy siellä,
me pysymme täällä
maan päällä,
jossa joskus on ihanaa...

Kirja muutti elämäni

En ole varma, mikä miekkonen on Kins Collins. Luulen että hän on vanha mies ja epäilen että hänellä puuttuvat pakasta kuvakortit ja kakkoset.

Haluan nyt ryhtyä urkkimaan lukijoiltani: mainitkaa kirjoja, jotka muuttivat elämänne. Kertokaa niistä jotain.

Tämän Collinsin lista on miellyttävä. Amazon täynnä listoja, ja ne ovat enimmäkseen höperöitä ja hyödyttömiä. Luultavasti listojen tekeminen ja lähettäminen liittyy sellaiseen ekshibitionismi, josta kärsii myös arvostelukyky.

Sitten taas toisaalta - valtava määrä vinkkejä on peräisin ystäviltä, kavereilta, tuttavilta. Ja kun on nauttinut jostain aivan hurjasti, asiasta on päästävä pauhaamaan muille. Esimerkiksi että Tatyana Nikolayevan levytys Bachin Goldberg-muunnelmista on useimmissa elämän tilanteissa mieluisampi kuunnella kuin kumpikaan Gouldin levytyksistä. Ja nyt että Akateemisessa kirjakaupassa oli hyvin tunnetun Jandön Naxos-levytys myös tästä teoksesta. Tiedän mitä tämä todellinen pianonsoiton Työn Sankari on muutoin levyttänyt, yhdeksän euron investointi voi osoittautua erinomaiseksi.

Tämä tyyppi on listannut kirjoja, jotka muuttivat hänen elämäänsä. Lista miellyttää, koska siinä on Bachia, kaunokirjallisuutta, fysiikkaa ja tietotekniikkaa. Toisaalla hän luettelee vaikuttaneita opettajia, joiden luennoilla hän on ollut tai melkein ollut. En tiedä uskoako - Carnap, Axelrod, Allan Bloom, Karl Popper ja William H. McNeill, jonka loistelias kirja Plagues and People on nyt suomeksi - Kansat ja kulkutaudit. Toisaalta hän sanoo opiskelleensa Chicagossa ja Lontoossa.

Toivon tunnustuksia.

Collinsin listalta:

John J. O'Neill - Prodigal genius: The Life of Nikola Tesla.

Lillian & Hugh Lieber - The Einstein Theory of Relativity; A Trip to the Fourth Dimension. - Kirjoittaja sanoo että tensorilaskenta otti koville. Itse muistelen Rolf Nevanlinnan Johdatusta suhteellisuusteoriaan. Pitkään minä siinäkin matemaattisia kaavoja tuijottelin, mutta taisivat jäädä ymmärtämättä.

Sigmund Freud: A General Introduction to Psychoanalysis. - Kieltämättä. Otavan Jokamiehen korkeakoulussa ilmestyi muinoin Freudin Johdatus psykoanalyysiin ja sitten kai Gummerus suomennutti pinon Freudia - Unien tulkintaa ja muuta. Olen samaa mieltä kuin Peter Watson, joka sanoo: vuosisadan ehkä kaikkein merkittävin ajattelija, joka oli väärässä jokseenkin kaikessa.

S.I. Hayakawa, Language in Action. - Hullua. Saman Otavan sarjan "Ajattelun ja toiminnan kieli" teki niin suuren vaikutuksen, että sen muistaa vieläkin. Margaret Meadin seksuaalisuus-kirja oli pikemmin läpihuutojuttu.

S.Thompson - Calculus made easy. - En tunne mutta tarkastan. Differentiaalilaskenta on hankala juttu, koska yleensä sitä ei opi koulussa kunnolla. Luin lukion pitkän matematiikan tultuani Teknilliseen Korkeakouluun Otaniemeen ma. professoriksi. Olisin valmis julistamaan, että oivallus muutoksen suuruudesta (rate of change), joka on diffin perusteita, on aivan perustava.

Mortimer J. Adler - How to Read a Book. - Olen jyrkästi samaa mieltä. Loistava apu ihmiselle, joka aikoo vakavissaan lukea esimerkiksi Platonia. Siinä nimittäin menee todennäköisesti aika hukkaan, kun aloittaa väärästä kirjasta ja lukee tyhmästi. Tietääkseni tätä kirjaa on käytetty sangen kauan sangen etevissä yliopistoissa.

Spengler, Decline of West. - Eri mieltä. Luin sopivan nuorena suomenkielisen lyhennelmän Länsimaiden perikato. Höpöä. vaihdan tähän toisen kirjan

Egon Friedell - Uuden ajan kulttuurihistoria I-III - eurooppalaisen sielun kriisi mustasta surmasta maailmansotaan asti. - Kirja on faktojen ja johtopäätösten osalta paikkansapitämätön ja kaiken kaikkiaan äärimmäisen epäluotettava. En tiedä toista historiakirjaa, joka olisi vaikuttanut yhtä moniin yhtä pysyvästi. Ehkä se johtuu valtavan hienosta kielestä ja kirjoittajan intohimosta. "Jean Paul Marat oli hulluksi tullut kellarirotta..."

Ludwig Wittgenstein - Tractatus Logico-Philosophicus. - Samaa mieltä. Tiedän hyvin, että Wittgenstein muutti myöhemmin mielensä ja ettei tässäkään kirjassa oikeastaan mikään pidä paikkaansa. Silti se on ohittamaton. Normaali laitos on metka, kun vaikeat lauseet voi lukea sekä englanniksi että saksaksi. Kirjassa ei sanota "Wovon man nicht sprechen kann...", vaan "reden".

Herbert A. Simon - A Formal Theory of Interaction in Social Group (1952). - Samaa mieltä.

Bjarne Stroustrup - Design and Evolution of C++. - En tunne. Panin tilaukseen.

Jatketaan...

(Otavassa 1964 kuulin, että Haanpään "kolme pirullista pistettä" selittyvät yksinkertaisesti. Hän on siinä määrin itseoppinut, että lopetti kaikki kappaleet kolmella pisteellä. Hän luuli, että sillai ruukataan. Vilho Suomi oli sitten selittänyt, että yleensä yksikin piste riittää.

Kuinkahan Haanpään olisi käynyt Regular Expressionia kirjoittaessa...

Joutavaa jutustelua

Kuvassa helapääpuukko ja puntari. Niillä pärjäilen minä varmasti.

Todellisuudessa kuvassa on lakimiesliiton logo, joka on sangen tuttu lakikirjan kannesta, jossa se on monien vuosikymmenien ajan komeillut kullan värisenä vihreällä pohjalla. Se on tuttu myös lakimiessormuksesta, jollaista nuoremmat juristit taitavat edelleen käyttää muistona järjen uhraamisesta pykäläviisauden alttarille.

Taannoin eli 1995 ilmestyi merkillinen nide, näköispainos K.J. Ståhlbergin kirjasta "Irtolaisuus Suomen lain mukaan", jota pidetään ensimmäisenä merkittävänä (täysjärkisenä) lainopillisena tutkielmana suomen kielellä. J.K. Paasikiven "Kyydinpito ja kestikievarilaitos" ilmestyi vasta 1903.

Paasikivi ja Ståhlberg hakivat kumpikin väitelleinä tohtoreina korkeimman oikeuden esittelijän virkaa (siis senaatin oikeusosaston). Virkaan valittiin muuan Forselles, koska kuukausissa ja päivissä mitattu virkaikä merkitsi enemmän kuin tutkinnot. Kilpahakijoiden väitetty etevyys ei liioin ollut sellainen seikka, joka olisi lain mukaan ollut otettava huomioon jomainittua virkaa täytettäessä.

Käytäntö ei ole tiettävästi muuttunut suuremmin.

Eilen mainittiin kommentissa Aulis Aarnio. Aarnio oli toinen opponenttini tohtorinväitöksessä kauan sitten. Hän on todella merkittävä juristi. Nyt eläkevuosinaan hän on julkaissut silloin tällöin merkillisiä mielipiteitä, mutta sitä meiltä huru-ukoilta kai odotetaankin.

Aarnio perusti omin käsin tohtoriopiskelijoiden koulutuksen ja paimensi toistakymmentä henkilöä tutkintoon. Aikaisemmin tapana oli ollut, että jatko-opintojen harjoittaja "vetäytyi vuorille" ja ilmaantui aikoinaan esittämään väitöskirjan. Tulos oli sitten parempaa tai huonompaa, yleensä huonompaa.

Lakimieskunnan tarkoin varjelema salaisusu on Ruotsin tavaton merkitys alan kehitykselle. Ei, en tarkoita Aarnion ja Ruotsissa toimineiden oikeusteoreetikkojen yhteydenpitoa, vaikka se oli tärkeää. Tarkoitan Upsalan yliopiston ylioppilaskunnan lahjoittamia vuodepaikkoja sairaalassa 1941-1944. Tietämäni mukaan ainakin Curt Olson ja Jouko Halila olivat siellä toipumassa pahasta haavoittumisestaan. Perinne oli ohjannut hakemaan viisautta Saksasta. Kun noina vuosina saksalaisuus ei tuntunut erityisen viisaalta, nämä nuoret henkilöt rupesivat muun tekemisen puuttuessa tutkimaan Rutosin oikeustieteen viimeaikaisia saavutuksia. Sieltä löytyi niin sanottu Upsalan koulukunta.

Olen itsekin lukenut Hägerströmiä ja Lundstedtia. En ehkä muuten olisi tullut tarttuneeksi niihin, mutta luennoilla sanottiin, että ne edustavat vaarallisia ja tarpeettomia harhaoppeja.

Aarnio kytki von Wrightistä ja Wittgensteinista innostuneena jatko-opinnot tieteellisen metodin alkeiden opetteluun, ja se oli juridiikassa aika ennen kuulumatonta.

Vähän samaan tapaan Antti Kivivuori takoi professori-vaiheissaan perustutkinnon suorittajien päähän järkevän ajattelun ja järjestelmällisen työskentelyn alkeita.

Vieläkin arvellaan ja monet juristitkin luulevat, että jumalallinen innoitus ja hyvä supliikki ovat menesetyksekkään ammatinharjoittamisen edellytykset.

Kaikissa tuntemissani ammateissa on kuitenkin aivan sama kaava. Ne vaativat verta, hikeä ja kyyneleitä. Lahjakkuudella ei potkita pitkälle. Olen joskus taulukoinut mielessäni eri vuosikymmenten opiskelijakuuluisuuksia. Hyvin monissa tapauksissa tulevat uranuurtajat erottautuivat joukosta ilmiömäisinä opiskelijoina, mutta läheskään kaikista tähtiopiskelijoista ei tullut mitään, paitsi ehkä kovia juoppoja. Itse hävisin tenttipisteissä säännöllisesti Raimo Lahdelle, josta tuli rikosoikeuden professori, ja Kari Raulokselle, josta tuli korkeimman oikeuden jäsen ja erittäin sivistynyt mies. No jaa. Kauppaoikeuden cumusta sain täydet pisteet, koska olin opetellut varmuuden vuoksi kirjat ulkoa. En ollut etevä opiskelija. Oli hoppu lukea, koska olin ansiotyössä, armeijan käynyt ja perheellinen. Valmistuin liian nuorena, 22-vuotiaana, ja jäin epäkypsäksi, vaikka suoritin kypsyyskokeen hyväksytysti ja osakunta antoi todistuksen hyvämaineisuudesta - sellainen tarvittiin virkavalaa hovioikeudessa vannottaessa.

Juristien keskuudessa Simo Zittingin väitöskirja omistajanvaihdoksesta on legendaarinen. Nuori tutkija siirsi oikeudenalan aivan uudelle pohjalle. Vastaväittäjä, myöhempi korkeimman oikeuden preisdentti Antti Hannikainen arvioi virallisessa lausunnossan työn korkeintaan keskinkertaiseksi ja tarpeettoman konstailemattomaksi. Nyt ei Anttia muista edes nimeltä moni eikä hänen niin sanottuja tutkimuksiaan kukaan. Olsson, joka on Zittingin tavoin edelleen hengissä mutta ei taatusti lue blogeja, kirjoitti taivaalliset hyvät monografiat irtaimen kaupasta.

Tähdennän Ruotsin vaikutusta. Zitting oli vankkaa suomenkielistä sukua, mutta muuten toisinajattelu kasaantui suomenruotsalaisiin tutkijoihin ja oli tavallaan alkanut jo 30-luvun puolella, jolloin af Hällström julkaisi käsittämättömän hyvän kirjan erehdyksestä varallisuusoikeudessa tahdonmuodostuksen ja ilmaisun eroavuutena.

Yksi nimi puuttuu tästä katsauksesta. Tuo uudenlainen juridiikka, joka alkoi suhteellisen pian näkyä lakiteksteissäkin - ei kuitenkaan tekijänoikeuslaissa - tunnettaan "skandinaavisena realismina". Ajatuksena on tutkia asioita eikä asioitten nimiä ja kohottaa välillä katse kirjasta ja miettiä, mitä todella tapahtuu ja tarvitaan (niin sanotut reaaliset olosuhteet tai taloustieteilijöiden "reaaliprosessi").

Matti Ylöstalo toteutti uudet opit kylmän rauhallisesti kahdessa testamenttia koskevassa kirjassaan ja oli siitä pitäen yksi suomalaisen juristikunnan suurimpia vaikuttajia. Hän toimi vuosikymmenet niinkin erikoisessa tehtävässä kuin asianajajaliiton asiamiehenä, ja se tarkoitti käytännössä asianajajakunnan ammatillisten valmiuksien leppymätöntä kohottamista.

Suurin osa tuon sukupolven merkittävistä juristeista oli sodassa haavoittuneita. Ylöstalolla sen sijaan oli rautaristi - erinomaisesta urhoollisuudesta pioneeriluutnanttina Kiestingin motissa.

Maailman menoa seuratessa olen tarkkaillut, mitä 1939-1944 saatu tappajan koulutus on vaikuttanut eri henkilöihin. Matti Ylöstalon ja Mauno Koiviston tapauksessa vaikutus on selvä. Väinö Leskinen ja Unto Varjonen olivat rämäpäisiä jalkaväkiupseereja, ja samoin Eino S. Repo. Kansallisoopperan suuri nimi ja oopperatalon toteuttaja Alfons Almi oli hyökkäysvaiheessa Pajarin divisioonassa niin paha mies konepistoolin kanssa jääkärijoukkueen kärjessä, että oli saada Mannerheim-ristin - kuulemani mukaan virallinen ehdotus tehtiin.

Korva pieni

Viikon Alitus on Suomen Kuluttajaliiton lakimiehen, jonka nimi on Sario. Suosittelen ammatinvalinnanohjausta. Liiton sivulla on muutamia niin sekavia lauseita, että niistä ymmärtää korkeintaan sen, että kuluttajia kehotetaan vastustamaan asuntojensa ja polkupyöriensä valokuvaamista. Kehäkukista ei puhuta mitään. "Yksittäisille perheille saattaa kuvien julkaisemisesta olla merkittävää haittaa mm. sen vuoksi, ettyä tekaistu myynti-ilmoitus voi johtaa arveluihin perhetilanteen muuttumisesta."

Viisasta.

Sarjassani Rikosoikeutta edistyneille ja aikuisille on nytaika puhua salakuuntelusta. "Älä korva pieni kuule mitä vain...", laulettiin ennen hengellisessä laulussa, joka oli erikoisen vastanmielinen. "Sillä isä taivainen näkee lapsen sydämeen". Nykyisin sinne näkevät muutkin.

Sampo-pankki hankki kyseenalaista kunniaa jäämällä kiinni asiakasneuvottelujen nauhoittamisesta. Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio, joka sivumennen sanoen on tolkun miehiä, pyöritteli päätään televisiouutisissa. Aika uskomaton alitus. Jotkut pankit ovat mainonnassaan korostaneet asiakkaiden etua. Tällainen ei ole asiakkaiden edun mukaista. Pankkiyhdistyksen taholta mainittiin, että pörssisijoitusta koskevat puhelut nauhoitetaan ja että siitä on sovittu soittajien kanssa. Se on asiakkaiden edun mukaista, koska sijoitusasioissa voi todellakin tulla sanomista siitä, mitä oli sovittu ja luvattu.

Menettely on kiellettyä ja luultavasti rangaistavaa yksityisyyden suojan loukkaamisena.

Nauhoittaminen on sallittua. Omien puheluiden nauhoittaminen on sallittua, sekä soitettujen että tulevien. Tämän säännön esittää selkeästi myös Ari-Matti Nuutila (Heinonen ym. Rikosoikeus, 2.p. s. 897). Nuutilan tulkintoja kannattaa muuten uskoa. Tolkun miehiä. Kaikkien professori-kollegojen tulkinnoista en muuten sano samaa eikä tämäkään tarkoita että pitäisin oikeina niitä kannanottoja, jotka ovat samoja kuin omani. Toisin kuin porukat luulevat, myös rikosoikeudessa on paljon kysymyksiä, joissa on kaksi tai kolme tai neljä erilaista, keskenään ristiriitaista mutta täysin järkevää ja lainmukaista ratkaisua. Joskus harvoin on tapahtunut, että murhaa koskevassa jutussa korkein oikeus on äänestänyt 3-2 ja tuominnut syytetyn elinkautiseen. Kaksi jäsentä olisi hylännyt syytteen. - Tällainen on tietenkin poikkeuksellista.

Salakuuntelu on määritelty rikoslaissa, sen 24. luvun 5 §:ssä samalla tavoin kuin salakatselu. Kiellettyä on

teknisellä laitteella kuunnella tai tallettaa oikeudettomast keskustelua, puhettta tai yksityiselämästä aiheutuvaa ääntä kotirauhan suojaamassa paikassa

taIkka muualla

- puhetta, jota ei ole tarkoitetu kuuntelijan eikä muunkaan ulkopuolisen tietoon, sellaisissa olosuhteissa, joissa puhujalla ei ole syytä olettaa ulkopuolisen kuulevan hänen puhettaan.

Yksityiselämästä aiheutuva ääni viittaa etenkin seksiin.

Kotirauhan alue on suojattu siellä luvallisesti oleskeleville henkilöille. Mikrofonien ja äänityslaitteiden käyttäminen huonetiloihin virka-ajan jälkeen on sallittua, koska siellä oleskelevat joko ovat suostuneet kuunteluun tai eivät oleskele tiloissa luvallisesti.

Salakatselun yhteydessä on katsottu, että valvontakameroita saa käyttää, koska niillä pyritään estämään rikollisuutta. Tämä perustelu ei ole mielestäni aivan vakuuttava, mutta se näyttäisi olevan sääntö. Valvontamikrofonien käyttäminen on sallittua samasta syystä, mutta tulkinnan on mielestäni oltava ahdas.

Jos istun Cafe Aallossa Akateemisen kirjakaupan toisessa kerroksessa ja saan tietää, että myymälävarkauksia halutaan hillitä kuuntelulla ja nauhoittamisella, se on kyllä viimeinen käyntini siinä paikassa. Kahviloissa puhutaan muistoista, toiveista, haaveista, katumuksesta, rakkaudesta. Kirjojen suojeleminen ei ole riittävä syy tämän yksityisyyden murtamiseen. - Esimerkki on keksitty ja tahallisen mahdoton.

Helsingin keskusta on aivan täynnä valvontakameroita. Uskon poliisien puheisiin. Niiden olemassaolo lisää kadulla kulkevien turvallisuutta ja auttaa rosvojen jäljittämistä.

Koska valvontakamerat ovat niin yleisiä, viaton valokuvaaminen kauppaliikkeissä ja muissa yleisön käyttämissä tiloissa on mielestäni entistä suuremmalla syyllä asia, johon ei pitäisi puuttua.

Laki sanoo yhtä ja järki hiukan toista. Vaikka esimerkiksi kännykällä nauhoittaminen tai kännykän käyttäminen nauhoitukseen on niin helppoa, salaa nauhoittaminen on mielestäni vastenmielinen ajatus. Minun mielestäni on hyvän tavan mukaista, että nauhoittamisesta ilmoitetaan aina. En puhu nyt toimittajista. Heidän nauhoittamisestaan on keskusteltu ja kirjoitettu paljon, ja heidän työssään on tilanteita, joissa nauhoittaminen kysymättä voi olla perusteltua. Yksityishenkilöillä tuskin on tällaisia perusteita.

Toistetaan silti: häiriköitä on ja ihmissuhteet häiritsevät. Puhelinsoitojen nauhoittamiseen ei tarvita lupaa eikä suostumusta, mutta sitä vastoin poliisi tarvitsee luvan puhelimen salakuunteluun. Työnantaja ei saa kuunnella työntekijän puheluja eikä nauhoittaa niitä, ei lukea hänen sähköpostiaan eikä tietenkään availla hänen kirjeitään. Työelämästä on yksityiskohtaisia säännöksiä ja erillinen laki. Sellaisia tilanteita esiintyy, joissa etenkin posti ja sähköposti on pengottava - työntekijä on esimerkiksi äkillisesti sairastunut ja tajuton ja hänen koneessaan on firman toiminnan kannalta oleellisen tärkeitä, liiketoimintaa koskevia viestejä. Mutta tämä on asiaa, jota en halua selostaa blogissa väärinkäsitysten estämiseksi. Kiinnostuneet voivat tutkia lain yksityisyyden suojasta työelämässä.

Salakuuntelu on kulttuuri-ilkmiönä ongelmallinen. Ennen sanottiin, että Neuvostoliitossa oli rakentamisvaikeuksia, kun betonin seassa oli enemmän mikrofoneja kuin betonirautaa. Olen usein miettinyt, mihin ne kaikki nauhat joutuivat. Kun tietää, miten joutavanpäivisiä asioita hotellihuoneissa ja hisseissä puhutaan, niin siinä on ollut KGB:llä ja Stasilla tekemistä, kun kaikesta nauhoitetusta on yritetty hakea tärkeää tietoa.

Luulemani mukaan salakuuntelun huippu saavutettiin kuitenkin Washingtonissa 1960-luvulla. FBI:n pitkäaikainen johtaja J. Edgar Hoover ei ollut mikään mukava mies. Hänellä oli 1920-luvulta alkaen presidenteistäkin tietoa, jota voi käyttää, jos poliittinen paine uhkasi. Monien uskottavien historiateosten ja muistelmien mukaan kaikki kuuntelivat kaikkia niin että salakuuntelun suuri nimi Richard Nixon, joka siis jäi kiinni äänellä aktivoituvista laitteista Valkoisessa talossa, teki samaa kuin kaikki muutkin. Amerikkalainen perinne edellytti, että muut heittäytyivät ylen hurskaiksi, kun nauhat joutuivat julkisuuteen ja niistä ilmeni ikäviä asioita, ei vähiten presidentin puheenparsista.

En sano mitään tämän hetken tilanteesta. Yhdysvaltain lainsäädäntötyössä on sellaisia merkkejä, että kaikkein holtittomin salakuuntelu- ja katselu olisi joutumassa uudelleen rajoitusten kohteeksi. Vuoden 2001 tapahtumien johdosta annettu Patriot Act, josta on Euroopassa puhuttu ja kirjoitettu sangen vähän, lopetti yksityisyyden suojan jokseenkin täysin ja lavensi "viranomaisen" eli kuuntelemaan ja katselemaan oikeutetun viranomaisen käsitteen täysin tolkuttomasti. Vain hitusen liioitellen voi sanoa, että maanviljeluyslautakunnan puheenjohtaja saa salakuunnella pikkukoulun opettajaa, jos keksii vedota kansalliseen turvallisuusintressiin.

Siunatuksi lopuksi tältä paikalta: salakuuntelu on tehokas keino murtautua digitaalisiin tiedostoihin. Taitava henkilö pystyy äänittämään näppäimistön äänet kilometrin päästä, ja salasanojen ja tunnusten poimiminen näistä äänistä on helponpuoleinen juttu. - Helpompaa on tietysti monitoroida näppäimistöä tai näyttöä suoraan mittaamalla kenttävoimakkuuden vaihtelut ja signaalit. Huvittavaa. Salakirjoitus on siis joskus avattavissa nauhoittamalla salakirjoittaminen...

Kirjailijat sodassa

Kuvassa on Yrjö Jylhä. Antti Tuurin "Talvisota" hallitsee nyt mielikuvia niin vahvasti, että naapurirykmentti unohtuu helposti. Pohjalaisten kanssa vuorotteli Polónin rykmentti, jossa oli paljon köyhien pitäjien köyhiä miehiä mm. Soinista ja Lehtimäeltä. Yrjö Jylhä oli Taipaleella sen rykmentin komppanianpäällikkönä.

Mika Waltarin Neuvostovakoilu-tiedoista en maksaisi kovin paljon. Tosin valokuvaaja-vakoojan tarina on sikäli uskottava, että yleensä kai vakoilija yritettiin ottaa kiinni rysän päältä eli kuljettamassa tietoja ja kuvia yhdysmiehelle. Siten matkalaukku täynnä vedoksia ja negatiiveja olisi ollut ymmärrettävä asetelma. Ammattilaiset näyttävät nimittävän tätä toimitusta "pudotukseksi". Asiaa on selvittänyt perinpohjaisesti mm. Tom Bower kirjassaan "The Perfect English Spy" ISBN 0 434 0080 9 (Dick White - MI 5:n ja MI 6.n johtaja).

Mika Waltari ei kuulemani mukaan oikein pärjännyt Tiedotuskomppaniassakoska hän ei tahtonut kestää ryyppäämistä todellisten ammattilaisten tahdissa. Itse hän kai oli, kuten niin moni kirjailija, ns. tuurijuoppo joka veti pitkän putken erittäin pitkän raittiin kauden jälkeen, ja käveli sitten Mehiläiseen kuivumaan. Ja Mehiläisessä tuli vastaan Sillanpää, joka sanoi, että sinä olet täällä sen takia että et saanut Nobel-palkintoa ja minä sen takia että sain.

Waltari nimittää ehkä parhaassa kirjassaan "Neljä päivänlaskua" sota-ajan julkaisujaan ruumisarkunnauloiksi. Niin kai se oli, että hän suoritti sotaponnistuksensa laatimalla tilaustöitä. Jo Suomen Kuvalehden toimitussihteerinä hän oli osoittanut olevansa käsittämättömän hyvä myös siinä tehtävässä. Ja tietysti Waltari kirjoitti hävityn sodan tunnot auki "Sinuheen" puhumalla näennäisesti muinaisista asioista. Sinuhe se oli todellinen Synkkä yksinpuhelu. Luulen Paavolaisen pahastuneen juomariksi juuri tästä oivalluksesta - että Mika teki sen paremmin.

Yrjö Jylhä oli sotilaaksi vanha, syntynyt 03, joten reservin luutnanttina Taipaleella häntä painoi iän mukanaan tuoma arvostelukyky. Siellähän oli 15 vuotta nuorempia aktiiviupseereita.

Vaikka se kuulostaa erikoiselta, "Kiirastuli" oli Talvisodan "Tuntematon sotilas". Mukana olleet löysivät siitä omat tuntonsa. Runollista tyylittelyä on Jylhän jylhyys. Todellisuudessa komentokorsuissa oli hirvittävä pulina ja niin paljon porukkaa, että jos rukkanen putosi, sitä ei mahtunut poimimaan maasta. Mutta runojen outo juhlallisuus ja tietty pateettisuus vastaa sitä, mitä kuulin pikkupojasta asti kotipitäjäni kansanmiehiltä.

En tiedä, onko se suositus meille kummallekaan, mutta tosiasia on, että istuimme Antti Tuurin kanssa Kauhavan Kosolan kansakoulussa kaksi vuotta samalla luokalla. Opettajamme Kaarina Orrenmaa oli ollut mm. Taipaleella lottana ja menettänyt siellä veljensä kaatuneena. Eräs toinen, miesopettaja, puolestaan oli sitä mieltä, että mieluummin hän Taipaleella oli ollut kuin kotona. Muuan kolmas opettaja oli kova suuttumaan, ja me lapset tiesimme jo seitsemänvuotiaina, että "siltä on menny hermot soras". - Tuurin tietolähteistä tunsin Atte Pernaan ja J.O. Pernaan. Käyn edelleen tapaamassa Aten siskoa Laimia, joka ei ollut talvisodan aikana rintamalla, vaan "panemassa rumihia loorahan - ja voi Herra isä että niitä riitti".

Kaikki kirjoittajat ovat yksimielisiä siitä että Jylhä jäi henkisesti Talvisodan Taipaleelle. Isäni on julkaissut paljonkin kirjoja, myös muistelmansa, mutta niitä rasittaa hienotunteisuus, joka ei ole periytynyt minulle. Niinpä muistelmateoksessa ei kerrota vappujuomingeista Nurmoilassa. Saapuvilla oli TK-miehiä ja nuoria lentäjiä. Jylhä oli tapansa mukaan valunut pöydän alle inhimillisesti katsoen liian varhain. Jossain illan vaiheessa pöytäliina oli kuitenkin alkanut lepattaa, ja isäni tiedustelulentäjänä meni ottamaan selvää tilanteesta. Kapteeni Jylhä oli onnistunut mökeltämään, että hän kirjoittaa nyt runon. Hänelle toimitettiin paperia ja kynä, mutta ei siitä valmista tullut. Niinpä hän saneli ja paremmassa kunnossa olevat upseeritoverit kirjoittivat joka sanan muistiin. Tulos herätti yleistä ihastusta ja korkean ja isänmaallisen tunnelman vallitessa tuotos toimitettiin välittömästi kenttäpostiin, josta se päätyi Suomen Kuvalehteen ja ilmestyi juhannuksena kansisivulla. Jylhä oli kuulemme yllättynyt, pettynyt ja vihainen siitä, että joku oli kirjoittanut hänen nimellään ja hänen tyylillään runon ja vielä ihan hyvä runon -

"Ui Syvärin virralla Suomen purret,
sen rannat lauluja meidän soi.
Yhä vieläkö pienuuttas, Suomi, surret,
kun poikas sun rantaasi vartioi,
käsin voimakkain Sinun kalpaasi kantain
yli kaikkien Kalevan rantain..."


Tarina voi kuulostaa vaikealta uskoa. Kai se on totta, koska Jylhän ylivertaista runomittojen ja riimien hallintaa kuvaa toinen samanlainen juttu, jonka isäni väitti kuulleensa Yrjö Jyrinkoskelta, joka oli kova poika lausumaan runoja ja sota-aikana. Korinjyske väitti olleensa samassa kuorma-autossa joka oli uponnut satojen muiden ajoneuvojen lailla pohjattomaan liejuun niin sanotulla maantiellä Aunuksen Kuujärveä lähestyttäessä. Laguksen panssarit vetelivät niitä irti. Kuorma-autoa kuljettanut sotamies oli kysynyt Jylhältä jossain vaiheessa, että mitä kapteeni hommaa siviilissä.

- Minä olen runoilija.

- Voi saatana. Jaa että sellaista että 'Kuujärven kuu, Kuujärven puu?'

- Ei, vaan sellaista että

Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu,
Kuujärven rannalla karsikkopuu
pilviä päin kuvastuu.

Sotamiehen lisäksi 7. tiedotuskomppanian päällikkö Martti Haavio (P. Mustapää) oli kuulemma mennyt vaikeaksi.

Ampukaa valokuvaaja

Liian hyvien valokuvien ottaminen voi olla kuolemaksi.

Jommassakummassa teoksessa, Örnulf Tigerstedtin "Vastavakoilu iskee - Suomen taistelu neuvostovakoilua vastaan 1919-1939" tai Mika Waltarin "Neuvostovakoilun varjossa" kerrotaan tällainen murheellinen tapaus.

Mielestään täysin viaton turisti pidätettiin, vangittiin, tuomittiin ja ammuttiin Malmin hautausmaan kiviaitaa vasten, koska hänellä oli Leica + Ektar sekä Exacta ja Angenieux'n tele ja kapsekki täynnä loistavan hyvin valokuvia.

Ne olivat kuvia rautatieasemista, vaihteista, satamista, satamalaitteista ja voimalaitoksista. Kukaan ei uskonut, että valokuvaaja olisi ollut ammatiltaan konttoristi ja Vilho Setälän aatteen kannattaja näppäilyn ohdakkeisella polulla.

Valtiollinen poliisi totesi jo kiinnioton yhteydessä negatiiveja tutkittuaan, että aivan liian hyviä.

Tämäkin tuli mieleen, kun tuttava valokuvaaja päivitteli, että Eiffel-tornissa ei saa valokuvata jalustaa käyttäen. Luulisin että tämä on voimaan unohtunut sääntö, jonka syyt ovat sotilaalliset. Ei siitä ole kuin parikymmentä vuotta, kun todella suurennuskelpoiset kuvat kilometrin tai kilometrien etäisyydeltä vaativat hitaan filmin ja tukevan jalustan. Muistaakseni Eiffel-torniin näkyy yhtä ja toista mielenkiintoista.

Olen kuunnellut tarinoita vaikeasta valokuvaamisesta koko ikäni. Isäni sai pussillisen erilaisia kunniamerkkejä ja oli jonkin aikaa ilmavoimien ellei armeijan nuorin luutnantti (21 v.) valokuvattuaan Eagle-kameralla käsivaralta infrapunalinssiä käyttäen Tuuloksen hyökkäyskohdan maaston. Slobojen pattereiden ja suoja-ammunta-aseiden naamiointiin käytetyt näreet olivat muutamassa päivässä kuivahtaneet sen verran, että infrapuna poimi ne esiin. Operaatio oli tehtävä käsikameralla seisaallaan Fokkerin takaohjaamossa kuomu auki. Muuten kuulemma mukava kuvauskeikka ja yksityisyyden loukkaus, mutta ilmatorjuntaa väistellessä oli koko ajan vaaran mennä kameran perässä taivaan tuuliin. Valjaaat eli "syöksyvyöt" olivat kiinni yhdellä koukulla lattiassa.

Valokuvausta ennen ja nyt käsitellään kirjallisuudessa laajasti. Sääli että ilma- ja tykistökuvaukset on lähes johdonmukaisesti unohdettu ja samoin stereotulkinta. Minulla on muutamia sota-aikaisia ilmakuvia ja isälläni lisää. Pahuksen hyvä resoluutio.

Kannaksen suurhyökkäyksen aikana Suomessa toteutettiin kuvauksia samalla tavalla kuin länsiliittoutuneet Normandie'ssa. Kamera oli montteerattu tykin yhteydessdä käytettäväksi, ja asialle pantiin Juutilainen, Wind tai Katajainen, kun kukaan muu ei enää päässyt kohteelle.

Katajainen, joka kuoli vasta pari vuotta sitten, tulikin viimeiseltä valokuvauslennolta niin pahasti puhki ammuttuna, että laskeutui melkein tajuttomana Immolan kentälle Imatralla laskutelineet sisällä ja noin 500 km/h kellossa. Messerschmitt meni päreiksi mutta mies ei. Valokuvien kohtalosta ei ole tietoa.

= = =

Salakatselusta ja valokuvaamisesta nykyelämässä on tullut paljon kommentteja. Vastaan niihin parhaani mukaan ja kirjoitan lisää aiheesta. Ongelmasta "oikeus omaan kuvaan" tulee blogi pikapuoliin. Julkaisin siitä asiasta oikeustieteellisen artikkelin joskus 25 vuotta sitten. Ongelma oli silloin tuiki tuntematon, mutta olen jo aikaisemmin tässä blogissa selittänyt, että ihmisen kuvan käyttäminen lupaa pyytämättä kaupallisessa yhteydessä tai kytkettynä poliittiseen tai muuhun sanomaan on joka tapauksessa kiellettyä ja useissa tapauksissa rangasitavaa.

Salakatselu

Ehkä tämä on niin tärkeä asia, että siitä on kirjoitettava heti uudestaan.

Salakatselu ja siis valokuvaaminen on kiellettyä kotirauhan alueella ja alueelle, jos se on oikeudetonta ja siihen käytetään teknistä laitetta. Kysymys ei siis ole oikeastaan salaa katselusta.

"Oikeudeton" tarkoittaa tässä yhteydessä suunnilleen samaa kuin vanhemman kirjakielen "asiaton". Asiaton oleskelu rautatieasemalla kielletty. Pääsy asiattomilta kielletty. Ei saa sylkeä lattialle - spotta ej på golfvet.

Ennen rikoslaissa oli erikseen mainittu kiellettynä tekona sekin, että joku otti tiensä toisen pihamaan poikki. Selitysteoksissa todettiin, ettei tämä tarkoittanut satunnaista höntyröintiä. Kielto koski sellaisia tilanteita, joissa joku otti tavakseen oikaista toisen pihan kautta, ja mikä se pihamaa kulloinkin on, riippuu hiukan tilanteesta.

Nyt olemme keskustelleet valokuvamisesta pihamaalle. Kuvaaminen ikkunasta sisään on tietenkin kiellettyä. Ensimmäinen oikeustapaus tästä taisi olla korkeimmassa oikeudessa kauan sitten esittelemäni. Muistaakseni siinä harjoitettiin erään herran ja rouvan toimesta vapaata kansalaistoimintaa omakotitalon pihamaalla, ja yksityisetsivä otti valokuvan. Kuvaa käytettiin todisteena avioerojutussa, jossa vedottiin aviorikokseen eli huoruuteen. Kysymys oli salakatselusta, koska tuo pihamaa oli suojattu ja katseilta piilossa.

Suomen lain mukaan paparazzi-kuvat yksityiseltä uima-altaalta ovat selvästi kiellettyjä, eikä se vaikuta asiaan tuon taivaallista, että kuvattu on kukaties julkisuuden henkilö. Yksityisyyden suojassa on eroja, mutta kotirauha on pääministerillä, presidentillä ja silikoniprinsessalla sama kuin kaikilla muillakin.

Kauppakeskuksissa ja kauppaliikkeissä valokuvaaminen on ongelmallinen asia. Julkisrauhan rikkominen on luvatonta tunkeutumista esimerkiksi liikehuoneistoon tai toimistoon. Minun mieelstäni vähittäiskauppa ei olisi julkisrauhan suojaama alue, mutta en ole varma. Jos vartijat käskisivät minun korjata luuni Stockmannilta, varmaan poistuisin kiireesti ja korvat luimussa.

Kuvitteellisessa oikeudenkäynnissä puolustaisin itseäni sanomalla, että en ollut tavaratalossa asiattomasti enkä oikeudettomasti, vaan etsimässä villasukkia tädilleni. Mielestäni saan ottaa valokuvan villasukista, kun olen siis asiakas ja yksityishenkilö ja haluan varmistua kuvaa näyttämällä, että tällaisiako sukkia täti himoitsee. - Teollisuusvartijat ovat luultavasti eri mieltä.

Jos haluan ottaa Stockmannilla valokuvan muhkeasta tädistäni villasukkarivistön edessä, se on mielestäni oikeuteni, mutta voi siitä olla toistakin mieltä.

Toisin asiaan myös julkisen paikan käsitteen. Julkisella paikalla saa kulkea ja olla, kunhan on ihmisiksi. Siksi kadulla kuvaaminen ja talojen kuvaaminen on luvallista. Jopa julkisella paikalla olevan taideteoksen saa kuvata tekijänoikeuslain mukaan.

Ihmisiksi oleminen tarkoittaa tietysti sitä, että poliisi tulee ja vie, jos esiintyy julkisella paikalla räkä poskella ja housut kintussa.

Pidän tätä kirjoittelua tärkeänä myös siksi, että tekijänoikeuden korppikotkat ja toisaalta laitevalmistajat eivät kai ole ottaneet huomioon, miten romahdusmaisesti valokuvaminen muuttui, kun kamerat tulivat kännyköihin. Kulttuurikaan ei pysy perässä. Jos kaivan esiin kaikin puolin oivallisen ison Panasonic Lumixini esuimerkiksi junassa, siitä voi tulla sanomista. Jos pyörittelen kädessäni pientä Lumixia tai mitä tahansa Ixusta, kukaan tuskin viitsii reagoida. Kännykkäkuvia useimmat eivät edes hoksaa, vaikka juuri kännykällä voisi saada helpoimmin ikäviä kuvia - esimerkiksi minusta kuorsaamassa suu auki ja syvästi vajaamielisen näköisenä Lappeenrannan junassa.

Lumimaja

Päivän lehdessä kerrotaan hankkeesta, jonka kotisivu on www.igglo.fi. On valokuvattu suuri määrä kerros-, rivi- ja paritaloja ja pyritään
välittämään käyttäjille tietoa hintatasosta ja asunnon ostajia kiinnostavista muista asioista.

Kuulin asiasta jokin aika sitten tuttavan kautta. Julkistus tapahtuu kuulemma tulevalla viikolla.

Helsingin Sanomien mukaan jokin määrä ihmisiä on arvioinut yksityisyyttään loukatun, kun oman asunnon kuva tulee verkkoon. Tietosuojavaltuutettu tutkii, olisivatko kysymyksessä sellaiset tiedot, jotka voisivat johtaa henkilön tunnistamiseen.

Olen jo aikaisemmin ottanut asiaan kantaa. Ei ole. Se ei riitä henkilötietolain kannalta, että henkilö itse ja hänen tuttavansa tunnistavat talon.

En näe vähintäkään aihetta laajentaa tietosuojaa irtaimeen tai kiinteään omaisuuteen.

Olen varma, että sellaisia ihmisiä on, joiden polkupyörää ei heidän mielestään saisi valokuvata yksityiseen eikä kaupalliseen käyttöön.

Se on nyt muotia.

Joissakin tapauksissa suojaamiseen ja salaamiseen on järkeviä syitä. Yleisesti sellaisia ei ole. Elokuvatuottajan ei tarvitse maksaa korvausta siitä, että talon julkisivu näkyy näytelmä- tai dokumenttielokuvassa.

Ajattelutapa on omiaan johtamaan ikäviin ja epämiellyttäviin rakenteisiin ja sitä on vastustettava.

Sananvapauden rinnalla on kuvan vapaus.

Kaiken sen, mikä on normaalia, havaittavaa, tavallista, näkyvää ja kuuluvaa saa kuvata valokuvana, maalauksena, piirroksena tai vaikkapa romaanin jaksona.

Yksityisyys on tärkeä asia mutta haluan torjua sen amerikkalaisen tulkinnan, jonka mukaan jokaisella olisi valta päättää yksityisyydestään - tai panna yksityisyytensä huutokauppaan.

Helsingin Sanomille lähettäisin myös sellaisia terveisiä, että kirjoitussarjat ja kirjat Helsingin vanhojen korttelien kertomasta ovat suuria suosikkejani - olisivat saaneet olla yksityiskohtaisempiakin. Minua huvittaa tietää, että tuossa talossa töölössä asui paljon yliopiston professoreita ja että tuossa asui Paasikivi tai että veljeni nykyisen työhuoneen tietämillä oli ennen Edwin Linkomiehen yksityisasunto tai että prokuraattori Soisalon-Soininen joutui katalan purhatyön kohteeksi huoneessa, joka oli samanlainen kuin WSOY:n nykyinen johtokunnan huone, mutta eri kerroksessa.

Ja lukijoijlle sellaisia terveisiä, että asuntojen hintojen ajaminen verkkoon mahdollisimman suurena määränä palvelee nähdäkseni ostajien etua. Kauppiaat kuvittelevat, että heidän katteensa ovat liikesalaisuuksia. Sitähän ne eivät ole. Mielestäni on täysin legitiimiä selvittää, mitä tietyn kaltaisista asuinnoista on viime aikoina maksettu.