Svengaako messu?

Meitä oli pöydässä kolme, yksi rikas, yksi kuuluisa, yksi lihava. Tuli puheeksi, että kaikkien pojat kuulemme virittelevät kitusiaan samassa kuorossa. Koska ruoka oli hyvää, tyydyimme leppoisiin puheenaiheisiin, kuten listaamaan, missä järjestyksessä eräät nimeltä mainitut vuorineuvokset olisi talutettava tallin taakse, ja ketkä viime vuosikymmenien kapellimestareista ja solisteista olivat olleet antaumuksellisia alkoholisteja.

Laseja täytettäessä (Vichy original, vuosikerta 1836) pääsin kuitenkin kysymään Jiipeeltä, miksi eräässäkin h-molli-messun kohdassa mennään kvinttiympyrää vastavirtaan, ja hän oli samaa mieltä, että Bach rakentaa jännitteitä D-duurin ja h-mollin eli rinnakkaissävellajien kesken taidokkaasti huokailevilla riitasoinnuilla.

Juuri niin olin ajatellutkin. Passioissa ja kantaateissa outo ääni on usein yhteydessä sanaan, jota juuri lauletaan. H-molli-messu on latinaa siksi, ettei kukaan pahemmin ajattele tai edes kuuntele sen sanoja. Toisille sanat (mm. uskontunnustus) ovat liian tuttuja, toiset eivät ymmärrä latinaa.

Itse teos on toisaalta pelkkää musiikkia, mutta samalla tunnetilojen varmaan täydellinen kuvaus. Bach jos kuka ymmärsi, etteivät suru ja huoli oli sama asia. Huoli (Sorge) nousi ajattelun keskeiskäsitteeksi oikeastaan Martin Heideggerin kirjoituksissa 1900-luvulla. Suru (Trauer) oli käsitettävästä syystä kuultavissa kaikessa kirkkomusiikissa.  Ja juuri messuista kuulee, että surun rinnakkaissävellaji on rakkaus. Kuka sellaista surisi, että puu palaa pesässä tai kivi vierii kalliolta, sammaloitumatta?

Toisaalta maailmankirjallisuus suunnilleen alkaa kilparakastamisesta (Ilias) ja uskollisesta luottamuksesta, jota siis nykyisin sanotaan rakkaudeksi (Odysseia). Viimeksi mainitussa esiintyy jopa vanha koira, joka suree kadonneeksi luultua isäntäänsä.

Olen selvillä siitä, että kaksikanavaiset valmisteet, kuten mirtatsapiini, ovat hyviä vaikeaan masennukseen, mutta myös h-molli-messu auttaa. Sielunmessuista Mozartin Requiem on minun makuuni hiukan rallatteleva ja Verdin Requiem on taas kuin vanhan ateistin viimeistä edelliset ajatukset – jaksossa ”Libera me” on luultavasti tietoisesti kuvattu fibrillaatio eli eli flimmeri eli eteisvärinä. Musiikilla on tunnetusti pulssi, jota sydäntaudeissa sanotaan sinusrytmiksi. Kun tuo pulssi muuttuu kaoottiseksi, kysymyksessä on kukaties harmitonkin flimmeri, tai sitten erittäin vaarallinen kammiovärinä. Se johtaa sydämenpysähdykseen, kuten Bach on kuvaillut ”Die Kunst der Fugen” viimeisessä osassa, kontrapunktissa nro 18.

Tuon messun kanssa olen nyt ihmeessä. Viimeksi sanoin, ettei John Eliot Gardnerin levytystä, joka ei ole uusi, panna paremmaksi. Tosin tunnustin Herreweghen molempien levytysten ansiot; itse pidän siitä vanhemmasta enemmän kuin tästä uudemmasta, koska uudemmassa levytyksessä tunne on jotenkin alistettu keinoälylle, artificial intelligence. Herreweghe on koulutukseltaan lääkäri ja lienee tutkinut mielen syövereitä paljonkin, ehkä liikaa.

Nimittäin Celibidachen elävä esitys, joka on taltioitu Münchenissä 1990 ja on saatavissa EMI:n levymerkin alta, on juuri niin sydäntä sykähdyttävä kuin odottaakin. Mutta toisin kuin Celibidachen Brahms-esityksissä tässä, Bachissa, olen kuulevinani myös elektrodit, joilla sydäntä sykähdytetään, in extremis, ja voltteja on paljon.

Kunnes muutan mieleni seuraavan kerran, vedän päälleni lukijoiden halveksunnan ja ilmoitan suosikikseni tässäkin Otto Klempererin levyn (1968). Agnes Giebel. Janet Baker, Nicolai Gedda, Hermann Prey, Franz Crass, BBC Chorus, New Philharmonic Orchestra.

Klemperer uskalsi tehdä ison orkesterin ja kuoron Bachiin crescendojen ja ritardandojen lisäksi paisutukset ja himmennykset, cresc. ja dim., usein tarkoin mietityn fraasin sisällä. Ja pulssi on kuin kynttelikkö, joka vie kirkossa seisovan Galilein ajatukset ikuisiin lakeihin – Galilein tapauksessa heilahdusliikkeeseen niin että jälleen askel kohti Newtonin myöhemmin laskemia liikelakeja tulee otetuksi. Bachin tapauksessa kysymyksessä on sama korkeakoulufysiikka: maapallon sydämellä, auringon lävistäminä, meihin vaikuttavat pystysuoraan painovoima ja vasemmalta oikealle armo, joiden tunnuskuva on risti, armo painovoimaa vasten.

Ja aurinkoa ja toisia tähtiä liikuttaa rakkaus (Dante - Paradiso XXXIII,145) Jumalan suunnattomassa yksinäisyydessä.

Etsijä

”Hän oli väsymätön etsijä”, sanotaan muistokirjoituksissa ja elokuva-arvostelussa (J.Ford: The Searchers).

Milloin näen nekrologin, jossa sanotaan: ”Hän oli aatteen mies, väsymätön etsijä mutta parantumaton hukkaaja.”

Koska vietän hiljaista ja itkeskelevää elämää, erilaisten parsellien merkitseminen ei ole minulle ajankohtaista. Epäilyttäviä henkilöitä näkee harvoin kartanolla. Viimeksi se oli tuttu rouva, joka oli käynyt kampaajalla. Omassa pihapiirissä tunnen kaikki naapurit askeleista, seinien läpi.

Nuorempi poikani näyttää olevan alan lahjakkuus. Hän löysi autoni avaimen. Oli siinä ja siinä, ettei ruvennut harmittamaan, kun olin liukastua ja avain lensi kädestäni vasemmalle. Olin tulossa äitini luota, ja ne liuskakivet olivat sateesta liukkaita. Itse kävin todennäköisen putoamispaikan ja alueen sen ympäriltä läpi käsin, tuuman tarkkuudella. Apuun hälytettynä poikani mietti tovin ja raotti kaksin käsin piikkipensasta ja poimi avaimen sen sisältä. Ajatusrata – kun kerran maan pinta eli ruohikko oli käyty läpi ja multa pensaiden alta niin ikään, avain ei ollut maassa. Siis se oli pysähtynyt pensaaseen. Koulutan nyt itseäni ottamaan auton avaimen taskusta vasta autolla. Pikagallupini on paljastanut joukon tuttavia, jotka ovat talvella kaivelleet auton avainta tai kotiavainta lumesta tunninkin. Se menee käsittämättömän syvälle, lämmin kun on.

Mietin tovin kun harjoitin viime talvena suurriistan metsästystä ja sain keittiössä saaliikseni soman, aivan viattoman metsähiiren. Ajattelin että jos panisin vainajan piipputupakkapurkkiin ja asunnon vara-avaimen sen alle. En toteuttanut ajatusta mutta järkeilin, että paras säilö olisi avain paperiin käärittynä ja purkki täyteen jähmeää vaseliinia. Ei kolise ravistettaessa, eikä rupea rosvo ensi hätään kaivelemaan. – Tiedättehän itse, miten käsittämättömän vaikeaa on tonkia kahvin mittalusikkaa tölkistä.

Paperin – jopa maksamattoman laskun tai verottajan uhkauskirjeen – löydän käytännössä aina nopeasti. Riittää että harjoittaa luovaa epäjärjestystä.

Nyt otan kirjoituspöydän laatikosta ison, pehmustetun kirjekuoren. Säästän niitä. Rakastan kuplamuovia. Kun kiertelen näinä aikoina leuhkimassa iPadilla, käytän Lappeenrannan professuurini aikana junia ajatellen kehittämääni taktiikkaa. Mielestäni vihoviimeinen tapa kuljettaa läppäriä on läppälaukku. K-Kaupan muovikassi (Pirkka) ja nukkaamaton villapaita on kotimaan matkailussa mainio ajatus.

Hyvin tärkeä asiakirja – perinnönjakokirja tai vastaava – jota ei löydy siitä laatikosta, johon sen on aivan varmasti pistänyt, ei ole toisessa laatikossa. Se on laatikoston takana tai pohjalla. Loota vedetään kokonaan irti ja karannut paperi poimitaan neuvomastani paikasta ja puhalletaan puhtaaksi pölystä. Näin löysi kerran ylioppilastodistukseni. Eipä ollut häävi.

Annan itselleni tämän neuvon, josta voi olla teille hyötyä. Varhaisessa etsimisen vaiheessa on syytä istua alas ja ajatella. Tiedän, se on rasittavaa ja aiheuttaa syöpää, mutta suosittelen ajattelemista siitä huolimatta.

Sjöwallin – Wahlön rikosromaanien rakastettavia hahmoja on skoonelainen Månson, joka ihan sanoo olevansa hyvä etsimään. ”Kadonnut paloauto” on nokkela. Hieman yksinkertaisen rikostarkastaja Rönnin pikkupoika saa synttärilahjaksi paloauton, jossa on tikkaat ja kaikki. Kirjoittamisajankohtaa ajatellen arvelen, että tuotemerkki oli Matchbox tai Corgi. Meidän vanhemmalla pojalla oli sellainen. Lienee tallella?

Poliisin pojan paloauto katoaa melkein heti, ja se käy hirveästi isän kunnialle. Rikosromaanin tapahtumat vyöryvät, mutta Rönn palaa aina miettimään, missä se – noin 30-senttinen lelu – voi olla, kun hän on kammannut asunnon läpi moneen kertaan, ikkunoiden säppejä vekara ei saa auki ja laskisankokin on lapsilukon takana. (Kadonneet hopealusikat ovat aina roskapussissa.)

Månssonille tarjotaan maittava ateria, ja sen jälkeen hän miettii. Asunnossa ei ole käynyt oikeastaan ketään syntymäpäivän ja lelun katoamispäivän välillä. Kohta sankari on talkkarin ovella – lämpöpatterit oli kuulemma ilmattu. Ja paloauto löytyy talkkarin pakista. Kirjoittajat jättävät taidokkaasti kertomatta, oliko teneva pannut sen itse sinne vai talkkari siepannut epähuomiossa. Etsijämestari selvästi ajatteli, että kadonnut kapine oli saman kokoinen kuin jakoavain tai pienet putkipihdit: siis talonmies ja hänen putkitöiden pakkinsa.

Esteellisyys eli jäävi

Ei minun ole pakko työntää partaani jokaiseen postilaatikkoon. Se sattuu. En liioin ole mikään kansantribuuni.

Nyt muuan toimittaja esitti asiallisen kysymyksen. Luultavasti pontimena on ministeri Lehtovaaran lähipiirin osakkeenomistus.

Sisäpiirintieto on lain mukaan sisällöltään täsmällistä tietoa, jota ei ole julkistettu tai joka ei muutoin ole ollut markkinoilta saatavissa.

Toisin kuin lehdissä väitetään, osakkeen hintahistoria on ministerille vaaraksi, tammikuun 370:sta maaliskuun 450:en. Uraanihankkeen julkistaminen näkyy osakekurssissa, vaikka ei paljon.

Vahinko, että Finanssivalvonta aloitti toimintansa vasta viime vuonna, ja sen edeltäjä Rahoitustarkastus ei loistanut ammattitaidolla eikä aktiivisuudella.

Nopeasti paheneva ongelma on helppo esittää yhdellä lauseella: pääoman liikkeet ovat kansainvälisiä, valvonta oikeastaan ei.

Tässä yhteydessä sopii ajatella, että Ruoholahdessa toimii erittäin suuria monikansallisia toimistoja, esimerkiksi tilintarkastajia. Samoin voi ottaa huomioon, miten Kreikan valtio vei EU:n valvojia kuin litran mittaa.

Siis kysymys ei ole ministeristä eikä puolueesta, vaan poliittisen järjestelmän jälkijättöisyydestä.

En ota kantaa asiaan, jota viranomainen tutkii. Voi olla ettei kysymys ole paljon mistään. Nyt on muotia ja myyvää pöllyttää puolueita. Siihen otan kantaa, että sisäpiirinrikos on turhan mutkikas ja sisäisesti ristiriitainen säännös rikoslakiin. Onko se sisäpiirinrikos, jos Aatos Erkko päättää tehdä merkittävän yrityskaupan, siis ostaa tai myydä, ja sijoittaa tässä yhteydessä yksityisiä varoja yhtiöön, jota hän lähipiiriläisineen hallitsee? Vanhassa kunnon kapitalismissa osakas ohjaa yhtiöstä saamaansa voittoa takaisin yhtiöön esimerkiksi ostamalla sen osakkeita. Jos yhtiö menestyy, teko on rikos. Jos yhtiö ei menesty, teko ei ole rikos. – Ei kai tällaisessa ajattelussa ole mitään järkeä?

Yhtiön johtoa taas voidaan palkita monilla muilla keinoilla kuin osakkeilla, esimerkiksi maksamalla selvää rahaa palkkana tai optioina. Ministerin ja virkamiehen esteellisyydestä on jo esitetty liioiteltuja tulkintoja.

Silti teen ehdotuksen, oikeastaan lainsäädäntöaloitteen. Tässä on paljon aiheellistakin levottomuutta jäsenyyksien ja luottamustehtävien ympärillä.

Otettakoon viimeinkin käyttöön angloamerikkalainen trusti. Omaisuutta siirretään tiukkojen sääntöjen mukaan toisen hallintaan – eräänlainen määräaikainen säätiön tapainen järjestely.

Yhdysvalloissa on tapana, että korkeaan virkaan nimitetty siirtää ainakin arvopaperinsa ”sokeaan trustiin” (blind trust). Hän siis omistaa edelleen saman kuin ennenkin ja voi saada tuottoa, esimerkiksi osakkeita. Mutta hän ei määrää tuosta omaisuudesta, ja kun trusti on ”sokea”, hän ei edes tiedä, mitä trustissa on. Asioista vastaa valtuutettu, joka on usein juristi tai pankkiiri.

Koska osakesäästäminen on sallittua ja suositeltavaa, myös tuomareilla (ja ministereillä) voi olla sijoituksia. Sokeaan trustiin siirtämisen jälkeen heille ei voi tulla esteellisyysongelmia. Kukaties he omistavat GM:n tai sitten Fordin osakkeita – mutta he eivät tiedä sitä.

Kun he eivät tiedä, heidän ratkaisuihinsa ei voi sekoittua epäasiallisia vaikutteita.

Mediakin saisi miettiä. Olinko minä esteellinen ratkaisemaan rutiiniasiaa, jossa Osuupankki oli mukana, kun palkkani tulee Osuuspankkiin? – Joku tolkku saisi olla.

Primus

Tämä lyhyt kirjoitus käsittelee Nokiaa, Applea ja Ruotsin historiaa jääkaudesta alkaen. Asiat liittyvät toisiinsa.

Frans Herman Lindqvist keksi Primus-keittimen 1892. Se oli yksi Ruotsin teollisuuden suuria ja erittäin nopeita pioneerikeksintöjä. Muutaman vuoden kuluttua valmistuksen alkamisesta eli ennen vuosisadan vaihdetta Primuksia myytiin Argentiinassa ja Australiassa ja niitä löytyi valitettavasti Etelämantereelta asti.

Retkikeittimien historia on mielenkiintoinen. Trangia taitaa olla melkein geneerinen nimitys oleellisesti erilaiselle mutta niin ikään kannettavalle keittimelle.

Lindqvistin kilpakumppani oli kehittänyt puhalluslampun. Keksintö on olennaisesti sama, paitsi patenttiviraston mielestä. Samoihin aikoihin AGA toteutti ja kehitti automaattimajakan, joka mullisti merenkulun. Jo aikaisemmin Nobel oli tehnyt keksinnön, joka lienee kaikkien aikojen menestynein: dynamiitti. Ilman patenttisuojaa tai oikeastaan amerikkalaisia patentteja loukaten toimi Lars Magnus Ericsson, pöljänpuoleinen maalaispoika, joka osoittautui teolliseksi ja kaupalliseksi neroksi. Puhelinkonetta tärkeämpi oli puhelinvaihde – verkkoliiketoiminta. Kansainvälinen menestystuote oli myynnissä jo 1800-luvulla.

Akateemisten historiantutkijoiden (minua lukuun ottamatta) yksimielisesti vähättelemä lehtimies Herman Lindqvist kirjoitti kymmenosaisen Ruotsin historian. Suomeksi ilmestynyt nide on yhdistelmä ja lyhennelmä ja kukaties lukemisen arvoinen. Suosittelisin silti kymmenosaista ruotsinkielistä. Sen osa 8, ”Ånga och dynamit” eli höyry ja dynamiitti tulee kertoneeksi melkein kaiken asioista, joita nyt ihmettelemme. Kirjoittaja tuskin on pannut merkille tätä kummallista yhteensattumaa.

Carl Grimberg (Kansojen historia) oli historian tohtori, mutta ei hänenkään päätään silitetty. Hänen teossarjaansa myytiin niin paljon, ettei se voinut olla sisällöltään kelvollinen, kollegojen mielestä. Lindqvistin teoksesta taas osoitetaan tosiasiavirheitä ja vääriä painotuksia, mikä on selvää, koska kirjoittaja on tumpelo journalisti eikä mikään homeen syömä ammattilainen.

Muuan kommentoija esitti todella hyvän kysymyksen: miksi nuoret naiset ja keski-ikäiset kyyniset intellektuellit ovat nyt innostuneet samasta asiasta eli i-kokjeista. Tapaus näyttäisi olevan ensimmäinen länsimaiden historiassa. Mutta ei se ole. Primus-keitin oli samanlainen. Ei niitä ollut metsätyömiehillä, vaan tutkimusmatkailijoilla, eräretkeilijöillä ja partiotytöillä tai sanottaisiinko naispuolisillakin partionjohtajilla.

Myös polkupyörä liittyy tähän kysymykseen. – Ensin oli teollisuus, joka aiheutti vapaa-ajan. Tuota ennenkuulumatonta vapaa-aikaa alettiin käyttää muun muassa retkeilyyn (ja sen ohessa luonnonsuojeluun), muihin  ns. harrasteisiin kuten esimerkiksi näppäilyyn (harrastelijavalokuvaus) ja aatteelliseen toimintaan (esimerkiksi raittiustyö).

Sitten tuli shokki. Parikymmentä vuotta sitten ihmisiä kiellettiin säästämästä, vaikka sen välttämättömän taidon osaavat oravatkin, ja kaikkia käskettiin kuluttumaan, vaikkei ihmisillä ole raateluhampaita.  Vapaa-aika katosi ja sen sijaan tuli ammattimainen kuluttaminen, joka näyttäytyy mm. ”shoppaiuna”.

Internet oli välttämätön keksintö (siis www). Varsinainen paholaisen keksintö oli ollut televisio, joka kasvatti kulutuksen ammattilaisista tyhmiä, eristyneitä ja yksinäisiä.  Yhdysvaltain, mutta myös Suomen, kumulatiiviset katsojaluvut ovat järkyttäviä.

Tämän takia nyt keksi-iässä olevissa ihmisissä on koko joukko aitoja intellektuelleja, jotka sanovat mielellään, että televisiota he eivät katso. Luultavasti suurin osa valehtelee, mutta muutos on julma. En oikein näe, että Ylellä ja BBC:llä olisi todellisia mahdollisuuksia pysyä perässä maailman muututtua näin pahoin.

Monessa mielessä vastenmielinen Apple on takonut monista tuotteistaan henkilökohtaisen vapauden symboleja. Apple ja nyt iPad toimivat myös televisiona…Ei enää valtalehden valmiiksi virittämiä uutisia ja artikkeleja mutta ei liioin netin viemäriverkostoa. Sieville tytöille ja lihaville miehille. Ja tämä on se Nokian dilemma: puhelin ei ole mikään jääkaappi, joka ostetaan jonkun valmiiksi suunnittelemana. Autoistakin on 100 muunnelmaa yhdestä mallista.

iPad

En ole vielä oikein selvillä, mitä tällä kapineella tehdään. Olen nappikauppias, nappikauppiaiden sukua. Kalliit laitteet hirvittävät minua. Jos saisin paljon rahaa, jolta olen onneksi varjeltunut, tekisin aivan varmasti niin kuin se Raamatussa mainittu jäbä, joka kaivoi leiviskänsä maahan.

Paikankin olen katsonut. K-kaupan kassin (Pirkka) sijasta käärisin setelit öljykankaaseen. Se joku, joka ne löytäisi aikoinaan, toteaisi setelien käyneen arvottomiksi. Isänisälläni oli ullakolla säkillinen tshervonetseja. Hänen viimeinen tehtävänsä keisarikunnan solttuna oli ollut käydä ostamassa jotain, en tiedä mitä, ehkä saappaita, koko armeijakunnan tarpeisiin Pietarista. Pietariin päästyä kävi ilmi, ettei ollut enää armeijakuntaa eikä armeijaa. Niin se käy. Ja tsaarin setelit päätyivät ullakkokomeroon.

Luulen, että tämä iPad on nerokas kaupallinen tuote, joka merkitsee vaikeita aikoja Nokialle ja muulle suomalaiselle metsäteollisuudelle.

Kummakseni tosin huomaan, että Helsingin Sanomilla on hyvä ja nopea iPhone-sovellus, ja mikä merkillisintä iPadiin on ”Sanomalehdet” –niminen ohjelma, jossa näyttää olevan puolen sataa sanomalehteä, pieniä paikallislehtiä myöten.

Käyttö on niin paljon nopeampaa ja helpompaa kuin tietokoneella ja verkkoselaimella, että pelkään katselevani jatkossa päivän lehdet i-lehtiöllä. Sivunkääntö on helppoa: suosittelen harjoittelua ja harjoitteluun ilmaista pasianssia (iStore).

Hakukone Spotlight on todella hyvä. Se hakee sekä ohjelmat että esimerkiksi musiikkikappaleet.

Laite syö suomalaista sähköä. Välijohto on sama kuin iPhonen – koje – USB tietokoneeseen. Tuntuisi siltä, että lehtiön akku ole aivan yhtä kehno kuin puhelimen.

Suomalaisen näppäimistön puuttuminen ei ole ongelma. Sellaisen saa eri ohjelmani, mutta kojeen virtuaalinäppäimistö on nerokas. Painamalla esimerkiksi a-kirjainta ja pitämällä sen pohjassa, saa ponnahdusruutuun skandit ja vastaavat, ja liu’uttamalla sormea tekstiin tulee ä-kirjain. Sama muutettavat muuttaen. Tarpeen etenkin hakuruuduissa.

Pelkkänä musiikkisoittimina iPad on äänenlaadultaan vaatimaton mutta menettelevä. Kuulokkeilla se on hyvä, jopa muhkea. Ja käden ulottuvilla ei nyt ole muuta kuin Applen omat nappikuulokkeet, jotka eivät ole kehuja keränneet. Kun äänen laatu on tietenkin sama kuin lähteen – iTunes – stereoista ja isoista aktiivikaiuttimista kuuluu tietenkin hyvin – mutta juuri siihen käyttöön iPod on onnen omiaan. Sävellyksen ja kappaleen löytäminen on tosin iPadissa ylivoimaisen helppoa.

Laitetta myydään varmaan myös Suomessa valokuvien ja videoiden laaduilla. Latasin siihen kesän kuvia, pari sataa kappaletta. Laite optimoi ne, ja koska näyttö on suurenmoisen hieno, kyllä kelpaa.

Selitin itselleni törsäämisen sillä, että vanhempani katsovat kiinnostuneina kuvia, kun itse eivät pääse niin helposti liikenteeseen. Isä tosin innostuessaan lupaa soittaa taksin, kunnes muistaa, että toista jalkaa ei enää ole.

Digitaalikehykset eli kuvan näyttäjät ovat halpoja, mutta tietyn kuvan tai kuvajakson löytäminen niistä on tuskallista. Eikä kuvan laatukaan pane hihkumaan.

Tämä laite, jonka tarkoitusta siis en tiedä, ei ole tarkoitettu kirjoittamiseen, vaikka sekin onnistuu, ainakin jos ostaa Applen langattoman näppäimistön ja ehkä vielä päälle tekstinkäsittelyohjelman. Sitä vastoin itse laaditun tai vastaavan tekstin syöttäminen sujuu.

Minulla on nyt tässä pari – kolmesataa kirjaa, esimerkiksi koko Prousta ja Balzacin koko sataniteinen romaanisarja. Olen kopioinut ne Gutenbergista ja siirtänyt silmilleni sopivaan pdf-muotoon. Lisäksi mukana ovat kaikki Kindlestä ostetut kirjat, kuten Mark Twainin ja Charles Dickensin koko tuotanto ja joukko tieteellisiä teoksia. Ja Saksan koko yksityisoikeudellinen lainsäädäntö.

Nuoruuteni polkupyörät

Juttelin tekniikan alan toimittajien kanssa. Keskustelu oli antoisa. Kukaan muu ei ehkä ole ottanut puhuakseen ”esineellisestä kulttuurihistoriasta”. Olen sivunnut sitä itse opettaessani 25 vuotta.

Turun oppiaineen edun ja maineen vuoksi minun on aihetta välillä tähdentää, että tämä kulttuurihistoria ymmärretään eri maissa hyvin eri tavoin. Jo Ruotsissa aate- ja oppihistoria on sangen näkyvä. Sanoisin että Suomessa Helsingin yliopisto on vanhastaan ollut noilla linjoilla. Tunnetuista nimistä esimerkiksi Matti Klinge ja nyt Laura Kolbe ovat esimerkiksi kirjoittaessaan tutkimuksia ylioppilaista ja ylioppilaskunnasta olleet selvästi hyvin kiinnostuneita aatteista ja ajatustavoista ja selvästi vähemmän kiinnostuneita ylioppilaiden arkivaatteista, asunnoista tai kulkuvälineistä.

Hahmottelu on karkea. Olen tässä blogissa ulvonut ihastuksesta, kun muuan henkilö (Sarantola-Weiss) julkaisi väitöskirjan vuodesohvasta (Skanno, Bitco) ja onnistui välittämään kuvan elämäntavan muutoksesta noin elegantisti. Tosin muistaakseni lisäsin että muuan muutoksen aiheuttaja oli tapa maksaa ne sohvakalustot – vähittäismaksu, myöhemmältä nimeltään osamaksu. Paljon vaikutti myös se, että lopulta ”sossu” suostui kustantamaan tukea saaville sohvan ja sohvapöydän, päällys aitoa muovia.

Odotin rautatieasemalla junasta tulijaa ja mietin jälleen, miten yhteisön eli lähipiirin sosiaalinen hahmottaminen oli välineistä kiinni. Hevosella, joka oli elinkeinon kannalta niin tärkeä, ei noin vain ajeltu. Tai siis nuoret miehet ajelivat ja kovaa. Liikenneonnettomuuksia tutkivien olisi hyvä ottaa huomioon, että mieletön, hengenvaarallinen liikennekäyttäytyminen oli tyypillistä nuorille miehille jo kauan ennen kuin maassa oli ensimmäistäkään autoa tai moottoripyörää.

Pankaapa silmät kiinni ja ajatelkaa ”Härmän häjyjä”, jotka olivat oman aikansa ongelmanuoria – ajetaan kaksipyöräisillä kieseillä niin että varmasti koko kylä kuulee. Kaiken varalta kiljahdellaan ja kiroillaan kurveissa.

Polkupyörä liittyi koulutukseen – kansakouluihin – ja työntekoon – rakennus- ja metsätöihin. Kouluun tai työpaikalle oli päästävä jollain keinolla. Mielestäni meillä oli oppikoulunkin edessä joka päivä pari sataa polkupyörää. Itse asuin kilometrin päässä, mutta kouluun tultiin munamankelilla myös talvisin viiden – kymmenen kilometrin matkan takaa.

Pitkän tauon jälkeen rautatieaseman telineessä on nyt taas rinnakkain työpolkupyöriä ja huvittelupolkupyöriä.

Tunsin olevani yhteiskunnan huipulla, kun sain jo kansakoululaisena nuorisokokoisen eli normaalia pienemmän polkupyörän, Helkama, Hopeasauma. Jossain oppikoulun vaiheessa olo oli ruhtinaallinen, koska kaikki muutkin tiesivät, että hitusen tätimäisen Monarkin ohi meni Crescent, aito ruotsalainen laatutuote.

Kaikki ajoivat polkupyörällä, papit, pankinjohtajat ja kirvesmiehet, kymmenen leivisikän painon ylittäneet lehtorit ja terävät ja kätevät kunnankätilöt. Vain lääkärillä oli auto. Linja-auton perässä oli tukevat koukut polkupyörille. Järkevät ihmiset tyytyivät maakunnallisen tukkukaupan tuotteeseen, jonka nimi oli Pohjanmaalla ”Teräs”. Sitä ei pidetty pahana, että ammattimiehellä oli ”Jaguaari”. Missä lienee koottu, Helsingin seudulla tai Porvoon. Moni muistaa Suomen Kuvalehdessä joka viikko ajetun mainoksen ”Ketterästi polkee vaari – vaarilla on Jaguaari”.

Muistan varhaisessa keski-iässä olleet miehet, joista näki, että he olivat palvelleet sodassa polkupyöräjoukoissa, joita oli muitakin kuin jääkärit.

En ole asiasta varma, mutta luulisin, ettei minkään muun maan armeija tukeutunut samassa määrin kuin suomalaiset polkupyöriin ja maataloustraktoreihin.

En ole nähnyt elokuvassa näkyä, joka oli nuoruuteni ikoneja. Tullaan tansseista. Kun on kylmä, ajetaan sarvista kiinni pitämättä, kädet housuntaskuissa ja vauhdissa nopeasti palava Nortti suupielessä.

Kun tanssilavoilla alkoi näkyä moottoripyöriä autoja, kaikki muuttui. Myös sukupuolielämä ja avioituminen.