Mustanaamio on kuollut

Murhetta suomalaisille aiheuttaa WikiLeaks, jonka toiminta on avoimuutta kannattavan ulkoministeri Stubbin mukaan rikollista, koska se on avointa.

Nyt julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan Mustanaamio eli Mr. Walker eli Kävelevä kummitus eli Phantom of the Bengali oli CIA:n agentti, jonka tehtävänä oli estää neekereitä riehaantumasta ja pätkiä islamististen sulttaanien poskeen Mustanaamion Merkkejä.

Koulutuksensa Mr. Walker oli saanut Mossadissa. Sieltä on peräisin myös oivallus naamioitua huomaamattomaksi käyttämällä yöllä satamassa raidallista ulsteria ja aurinkolaseja.

Jokainen ymmärtää, ettei vuosikymmeniä ilmestyneen lehden lopettaminen juuri nyt voi olla sattuma.

Nyt Mustanaamion paikan on ottanut Julian Assange. Tiedossa ei ole, onko hänellä koirana susi, ja jos on, mahtaako sen nimi olla ”Devil”. Luultavasti tuo nimitys osuisi monien viranomaistahojen mielestä oikean Assangeen itseensä sovellettuna.

Ehkä on syytä painaa mieleen ensimmäinen adventti 2010.

En oikein usko, että Internet olisi tämän jälkeen entisensä. ”Tämän” tarkoittaa ”WikiLeaksia”. En liioin usko, että sananvapaus tai viranomaistoiminnan julkisuus pysyisi ennallaan.

Kehotan lukijoitani käymään huolellisesti läpi Wikipedian englanninkielisen artikkelin sivustosta. Myös suomenkielistä päivitetään, mutta se on tietysti aika vaatimaton.

Wikipedia ei sano asiaa, joka minua askarruttaa ja jonka suomalainen suurlähettiläs mainitsi, hiukan ohimennen, iltauutisissa.

Hakkeritoiminta ja varsinkin Wikipedian kaltainen hanke ovat saaneet suurta suopeutta, koska ne ovat vapaaehtoista työtä, eräänlaista hyväntekeväisyyttä.

Tämä on nyt ohi. Voi olla, että WikiLeaks puhuu totta, mutta jo perustiedot – kuten Wikipedian esittämät – viittaavat ei-kaupalliseen toimintaan, joka on muuttunut kaupalliseksi.

Lukija tekee toivottavasti omat johtopäätöksensä. Minä en usko, että laajalle kaupalliselle medialle toimitetaan suunnitelmallisesti veloituksetta aineistoa, jollaisesti nuo lehdet ja verkkotoimijat ovat tottuneet ilosta kiljahdellen maksamaan erittäin suuria summia.

Tekijänoikeus on joidenkin mielestä ennen kaikkea väline hankkia tuloja; mielestäni se ei ole koko totuus. Sananvapaus puolestaan on olemassa muiden ihmis- ja perusoikeuksien takia. Viime kädessä se on ihmisarvon tae, mahdollisuus vaikuttaa asioihin.

Näillä tiedoilla en syyllisty mielipiteen esittämiseen. Ministeri Stubb taisi puhua jotain epäreilusta menettelystä. Jos WikiLeaksin oikeudellinen toimintapaikka on tosiaan Ruotsi, lähdesuoja on hyvin vahva. Kenenkään ei tarvitse kertoa, miten nämä asiakirjat ovat päätyneet julkaisijalle. Mutta liittyykö menettelyyn rikosta, sitä saavat toiset arvioida.

Aineistosta näkee kuitenkin suoraan se, että valtiot eivät tuollaista kauan katsele. Siten nopeasti iskevä verkkosensuuri tulee vaikuttamaan tavallisiin verkonkäyttäjiin pahasti. Vertaus lentokenttien turvatarkastuksiin ja terrorismiin on monessa suhteessa huono. Mutta jotain sen kaltaista.

Käännekohta verkkoviestinnässä. Rummut – tiedonvälityslaitteita nekin – kumisevat: ”Mustanaamio on kuollut viidakkoon. Mambo Sambo teidät tuhoaa.

Vakava kirjoitus

Ostin kirjan, koska luulin, että sen nimi oli ”Sata vittumaisinta ruotsalaista”. Olin kieltämättä menossa tilaamaan uusia silmälaseja. Kotona kävi ilmi, että kirjan nimi olikin ”Historiens 100 viktigaste svenskar” (Niklas Ekdal – Peter Karlsson, Forum, 2009).

Kirja osoittautui mainioksi. Tulette saamaan siitä singahtaneita kyteviä ajatuksia. Kehotetaan välttämään fleeceä, koska kipinä polttaa sellaiseen reiän. Tikkuri on tarpeen, kuten V. Huovinen tähdensi jo kauan sitten.

Suomen Akatemian puheenjohtaja Anita Kelles-Viitanen kirjoitti toissa päivänä Hesarin Vieraskynään jutun ”Hallintomallimme on aikansa elänyt”. Korskahdin innostuksesta.

Tosin luulen, että Kelles-Viitanen ei ole tullut noihin ajatuksiin aivan riippumatta ruotsinmaalaisesta, meillä tietääkseni käytännössä tuntemattomasta Inga-Britt Ahleniuksesta, joka kuuluu kirjan selostamiin sataan tärkeimpään ruotsalaiseen kautta aikojen.

Ahlenius jäi monien helpotukseksi muutama viikko sitten pois YK:n kolmosvirasta, jossa hän oli sytytellyt palavia tulitikkuja pääsihteeristä alkaen sangen useiden henkilöiden varpaitten väliin.

Hänet nimitettiin viisi vuotta sitten YK:n tarkastusosaston johtajaksi Ruotsin penseydestä huolimatta - USA:n aloitteesta. Kun Ruotsin demarit eli Göran Persson olivat saaneet lopullisesti tarpeekseen riippumattomasta valtiontilintarkastajien ylijohtajasta, joka uskalsi vaatia selvityksiä myös Puolueen suojeluksessa olevilta tahoilta, tämä siirtyi kylmän rauhallisesti Kosovoon rakentamaan sinne siviilihallintoa.

Ahleniuksen oli ollut määrä kaivella jotain pieniä ja somia väärinkäytöksiä ja ylitsekäymisiä. Sen sijaan hän selvitti ja ilmoitti julkisesti, että Vattenfallin liiketoiminnasta ei – ruotsalaiseen tapaan – löytynyt kunnon dokumentteja, eikä maan energiateollisuuden muutaman sadan miljardin kruunun kauppoja ollut tutkittu. Toisin sanoen riippumaton tilintarkastus puuttui.

Sitten valkotornado siirtyi EU:in, ja tarkastuksen jälkeen komission puheenjohtaja Jacques Santer erinäisinä seuralaisineen joutui 1999 ottamaan pitkät, aiheena korruptio ja lähipiirin suosiminen nimityksissä.

Tämä saattaa kuulostaa tutulta. Vuosi 2010 voi jäädä Suomen historiaan suurien rahoitussotkujen vuotena. Ei nyt tule mieleen, että valtiontilintarkastajat olisi paistatelleet julkisuuden valokiilaan. Eduskunnasta katosi rahaa. Tilintarkastus? Erinäisten henkilöiden vaalirahoitus herätti jonkinasteista mielenkiintoa. Muistaakseni oikeusministeriön Tuija Brax kiirehti heti ilmoittamaan, ettei ilmoitusten todenperäisyyden tutkiminen kuulu heille. Ei se tuntunut kuuluvan kenellekään muullekaan, paitsi aikanaan sitten rikospoliisille.

Ensin olisi tarkastettava tilintarkastajat. Se oli yksi tuttu roomalainen, joka kysyi, kuka valvoo valvojia. Ikävä kysymys. Tilintarkastus on Suomessa bisnes, joka sijaitsee Ruoholahdessa ja jonka tarkoitus on tuottaa liikevoittoa ulkomaisille omistajille eli sijoittajille. Missä määrin siinä sivussa tarkastetaan tilejä, on ainakin minulle hiukan epäselvää. Mutta tilintarkastuskertomuksen allekirjoitus on kallis! On kokemuksia.

Kaava on yksinkertainen, mutta sitä vastustavat mm. eduskunta, valtioneuvosto ja ylimmät virkamiehet: jonkun on oltava vastuussa. Tehdään mitä tehdään, vetämässä on ministeri, kansliapäällikkö tai vähäisempi satraappi, ja kysyvälle olisi kerrottava, kuka. ”Need to know” –periaate on purettava. Toistaiseksi korkeat tahot ovat voineet sopia, mitä kulloinkin kertovat toisilleen, jotta voisivat sanoa julkisuudessa: en tiennyt.

En puhu virkarikoksista enkä korvauksista, vaan siitä, että informaatio ja vastuu informaation hankkimisesta, käyttämisestä ja tallentamisesta on osoitettava aina jollekin taholle, yksikäsitteisesti. Poliisi ja armeija ovat houitaneet asian, joskin M. Paatero luulee välillä olevansa yksin remmissä. Toimintavastuu ja tiedotusvastuu on hoidettu. Tiedottaminen voi olla: ”Ei tiedotettavaa tässä vaiheessa.” Sekin on hyvä.

Yhtä hyvää ei voi sanoa muista. Kuka vastaa?  Joku ministeri vai Suvi Linden?

Huono ihminen

Eräs kunnon mies tapasi soittaa yöllä ja sanoa nyyhkäistyään:” Jukka… Minä olen huono ihminen.” Kysyin, eikö hänellä ole mitään uutta kerrottavaa, jolloin hänen vaimonsa yleensä sulki puhelimen.

Se oli silloin, kun miehet olivat rautaa ja puhelimet bakeliittia. Tai saattoivat ne olla muuta ainetta, mutta niihin oli tapa vastata touhukkaasti päivällä sekä yöllä. ”Heartbeatissa” jota en jaksa enää seurata, ja sadassa muussa sarjassa, poliisi lähtee rikospaikalla kerittyään vimmatusti sotkemaan fillarilla, etsimään lähintä puhelinta… Joillakin julkisilla paikoilla oli vain poliisilla ja palokunnalle – nykyisen pelastuslaitoksen edeltäjä – tarkoitettuja puhelinkojeita.

Ette varmaan usko, mutta kaduilla oli vihreitä, lasiseinäisiä koppeja, joiden sisällä oli rikkinäinen puhelin. Vielä pidemmän aikaa sitten siinä puhelimessa saattoi olla luurikin tallella, ja silloin oli mahdollista tipauttaa kolikko kätevästi hahloon, kiertää päättäväisesti numero ihan niin kuin elokuvissa, ja puhua suunsa puhtaaksi. Eikä verkko kaatunut kertaakaan!

Teemu Keskisarja kertoo uutuusteoksessaan ”Vihreän kullan kirous. G.A. Serlachiuksen elämä ja afäärit” (Siltala, 2010) kohdehenkilön, Mäntän patruunan, Suomen paperiteollisuuden suurmiehen tiivistäneen aikalaismielipiteen itsestään: ”Sanalla sanoen, hän on huono ihminen.”

Kirja on Markku Kuisman korkeaa koulukuntaa eli talous & kulttuurihistoriaa ensisijaislähtein. Siihen sisältyvästä päätellen Serlachius (1837 – 1901), sukujuuriltaan Pernajan Särkilahtia, ei ollut läheskään kaikissa asioissa tohelo touhupetteri. Ainakin luonnehdinta, jonka hän antaa itsestään, on terävä ja tosi.

Samaa voisi sanoa useista myöhemmistä paperipatruunoista, joista mainitsen nimeltä vain Raf. Haarlan.

Suomalaisessa perinteessä, esimerkiksi ”Pohjantähdessä”, korskea kartanonherra sanoo kunnon suomalaiselle: ”Sinä ole yksi hoono mies.” Ja niinpä viimeistään kansalaissodassa paukkui.

Ehkä joku kertoisi, vieläkö huonoja naisia on olemassa. Minulla on ollut ilo ja kunnia ihailla, välimatkan päästä kumminkin, useita joista sanottiin näin. Eilen kun oli vakavassa mielessä puhe nimityksistä ja nimittelystä, jatkan tänään toteamalla, että huonoja naisia olivat ne, joita pojat sanoivat hyviksi naisiksi.

Kysymyksessä oleva ryhmä naisihmisiä, joillakin seudulla ammattinimikkeellä ”ylleinen”, tunnetut, olivat ”vähän… sellaisia.”

Toisin kui Serlachius, Leppäsen Preeti ja kansanlaulun laulaja ilmaisivat asian viitteellisemmin: ”Tällainen poika / tällainen mies.” Ei sitä tällaisten miesten parane…

Lieneekö pronominien rikkauteen kiinnitetty riittävää huomiota? Mies on vaimolleen ja vaimo miehelleen ”toi”, jos välit ovat kunnossa. Makeimmassa nousuhumalassa isoisä voi lipsauttaa lellipojalleen: ”Mitä meidän Matti?” Tuo ”meidän” on se ihmeellinen kunniamaininta, jota voi kanttaa sydämellään lopun ikänsä.

”Tommonen” on ranskaksi ”le truc”.  ”Isä, mikä toi tommonen on, toi ton tommosen vieressä?” Verkosta löytyvä loistelias valikoima ranskan sanakirjoja. CNRTL sisältää kaiken tarpeellisen. Sen mukaan ”truc” on arkikielessä jokin, mitä ei haluta nimetä tai jonka nimitys on unohtunut.

Sanoilla pelehtiminen tuli mieleen, kun eräässä Jan Guilloun romaanissa haetaan erikoissanakirjasta selitystä termille, joka on myös suomeksi ”kelvoton yritys”. Murhasta ei joudu syytteeseen se, joka sekoittaa toisen kahviin tislattua vettä luullen sen olevan ärhäkkääkin myrkkyä. Elämä on kelvoton yritys.

Ja sanasta huono on tietysti mainittava kiusallinen tilanne, se että jollakulla, ikään, arvoon ja sukupuoleen katsomatta, on huonot housussa.

Laamanni

Nuorin veljeni Seppo, pohjalaisittain Kemppisen häjyynen poika (= nuorin), sai eilen tasavallan presidentin istunnossa laamannin arvonimen. Tämä on sopiva keino onnitella ja saattaa asia erinäisten tuttavien tietoon. Menemme huomenna Kaunialaan ottamaan kuvan erikoisuudesta. Arvonimi on harvinainen – luullakseni niitä on myönnetty itsenäisyyden aikana alle sata, ennen lähinnä eteville kihlakunnantuomareille – enkä ole kuullut, että sitä olisi ollut samanaikaisesti isällä ja pojalla.

Tuo arvonimi on monien mielestä huvittava mutta kallis huvi. Leimaveroa menee enemmän kuin professorin arvonimestä, toki vähemmän kuin vuorineuvoksen.

Myös lakimiehistä osa on sitä mieltä, että nämä arvonimet saisi poistaa vaikka kaikki. Viime vuosikymmenen alusta laamanneja on taas valtion leivissä käräjäoikeuksissa ja hovioikeuksissa. Laamanninoikeudet lakkautettiin 1868. Itse nimike esiintyi Suomessakin jo 1300-luvulla. Se on siis vanhempaa perua kuin erilaiset neuvokset. Sana on selvää ruotsia, laki-mies.

Arvonimistä on erotettava ammattinimikkeet ja kolmas lokero on tutkinnon tuomat nimikkeet, joihin ei liity työpaikkaa, sellaiset kuin oikeustieteen maisteri tai tohtori. Tutkinnon nimike on kuin lyhenne muodollisesta pätevyydestä.

Professorit ovat kuulemma jotain mieltä siitä, että virkanimikkeen lisäksi professoria myönnetään myös arvonimenä, jonka saaminen ei muuten ole helppoa. Ja sitten on erikseen taiteilijaprofessorit.

Luulen kuulleeni laamanni-sanan ennen kuin tämä uusi laamanni oli syntynyt. Meillä on ikäeroa alun kuudetta vuotta, mutta siinä oli kaksi veljeä välissä.

Lauri Pohjanpään eläinrunot on armeliaasti unohdettu. Pelkään että olen jopa lausunut jossain koulun juhlassa runon ”Käräjillä”, josta opin mielestäni edelleen ajankohtaisen iskulauseen ”koko oikeus pitäisi piestä”. Sanoi nimittäin karhu laamannille käsitettyään häviävänsä oikeusjutun ketulle, jonka kunniaa karhu oli tullut ”leikanneeksi”.

”Ovi aukes: pöllö-laamanni näkyi tuomaripöydän takaa, lakikirjat ja kynttilät edessään. Mies muuten viisas ja vakaa, sadesäällä vaan kovin kärttyisä, kun vaivas se vanha leini…”

Sama runo vaikutti myös käsitykseeni isäni, veljeni, ja herra paratkoon vuoden alusta myös poikani harjoittamaan advokaatin ammattiin. ”Ja toiset portaissa tupakoi ja vuoroa vaiti vuotti, ja nurkan takana supattain joku advokaattiaan juotti.”

Olen selvillä siitä, että ”brännvinsadvokat” eli ”asianajaja”, joka ottaa palkkionsa virvokkeina, on kadonnutta kansanperinnettä. Sitä en tiedä, oletteko te selvillä siitä, että nämä murha- ja muissa rikosasioissa näkyvät asianajajat ja liikejuridiikkaan keskittyneet henkilöt, kuten puheena olevat sukulaiseni, tapaavat toisiaan harvoin.

En nauti Boreniuksen toimistosta etua enkä elinkorkoa enkä tiedä heidän nykyisistä toimistaan paljon, vaikka olin siellä aikoinani asianajajana. Sen tiedän, että toimisto täyttää näinä aikoina sata vuotta ja lienee kolmanneksi tai neljänneksi vanhin maassa ja yksi suurimpia (ja kalleimpia). Dittis taitaa olla vanhin (Dittmar & Indrenius).

Arvonimen saaja voi olla tyytyväinen samalla tavalla kuin kunniamerkillä muistettu. Molemmat edellyttävät tietääkseni sitä, ettei saaja ole poliisin kirjoissa. Arvonimilautakunta haluaa myös oman ammattikunnan ilmoituksen, ettei hakijaa vastaan ole ilmennyt mitään ihmeempää.

Kun eläkeikä on käsillä tai lähellä, arvot, asemat, merkit, tunnustukset, palkinnot ja jopa rahat alkavat muuttua merkillisen mielenkiinnottomiksi. Jos on sellainen tunne, ettei tarvitse kollegojen, tuttavien ja kylänmiesten edessä hävetä silmiä päästään, on hyvä olla.

Tuo viimeinen taisi olla tunteenpurkaus. Pitänee ruveta käymään bingossa.

Eukkoa ikävä

Eilinen Suomi-brändin kehittämishanke haiskahtaa arvovaltaisuudestaan huolimatta humpuukilta. Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen olen edelleen sitä mieltä, ettei oikeudellisella brändillä (tavaramerkki), kaupassa ja kauppatieteissä määritellyllä brändillä, johon sisältyy myös imago, tai yleiskielen sanalla ole tilastollisesti arvioitavaa yleisöä.

Tuomioistuimet ovat yleensä kieltäytyneet vastaanottamasta markkinatutkimuksia tai ainakin jättäneet yleisöhaastattelut huomiotta. Kun takavuosina riideltiin Adidaksen kolmesta raidasta, minusta – jutun esittelijänä – oli yhdentekevää, tunnistivatko satunnaisesti valitut henkilöt merkin. Jos riidellään uimahousuista, turha kysellä eskimoilta (tarkoitan siis inuiteja).

Amerikkalaisilla humpuukilääkkeillä oli sitkeästi huono maine. Ei ole vaikea löytää 1940-luvun sitaatteja, joissa esimerkiksi penisilliini leimattiin sellaiseksi. Taustalla oli 1800-luvun kukoistava liiketoiminta. Muun muassa vasta poraamalla esiin saatua raakaöljyä myytiin halukkaille brändillä ”snakeoil”, käärmeöljy, joka lupausten mukaan paransi sisäisesti nautittuna kaikki tunnetut ja tuntemattomat sairaudet.

Ennen sulfaa ensimmäinen todellinen läpimurtolääke oli Salvarsan, arsfenamidi, joka mullisti kulttuurihistorian. Se oli tehokas lääke syfilikseen eli kuppaan, lääkäripiireissä tuttavallisesti ”lues”. En mene tätä vannomaan varmaksi, mutta muistelen, että lääketehdas Bayer ja välillisesti emokartel,li IG Farben keräsivät tällä valmisteella suuren määrän rahaa; taloudellinen kivijalka oli sitten kyllä aspirin, joka isolla A-kirjaimella kirjoitettuna on tänäkin päivänä Bayerin brändi eli suojattu tavaramerkki – USA:ssa tuomioistuimet tulivat arvattavasta syystä toiseen tulokseen, joten ”an aspirin” on siellä mikä tahansa särkylääke.

Vihjeeksi viisaille: lääketehdas Bayerin toinen kaupallinen menestys oli tavaramerkki ”Heroin”…

Konsernin patentoitu menekkituote Zyklon B on myös kuuluisa, vaikka sillä oli vain yksi ostaja.

Historiaa selvittäessä on hyvin vaikea eläytyä siihen, mitä ihmiset eivät tienneet. Mikrobeja ei tunnettu, mutta sen sijaan asioita selvittäneet olivat tietävinään, että sairauksia levittivät miasmat, haitalliset huurut. Ajatus ei ollut kaukaa haettu, koska kaupungeissa käymälät tyhjennettiin hiukan miten sattui ja hautausmailla, jotka olivat keskellä kaupunkia, hautaussyvyys saattoi olla puoli metriä. Siihenkään ei ole vaikea eläytyä, millaista ilma oli kirkoissa, kun lattian alle hautaaminen oli tapana.

Siitä en ole saanut koskaan varmuutta, oliko väitetty ”jarru” eli asevelvollisten ruokaan väitteen mukaan sekoitettu bromivalmiste, totta vai kaupunkilegendaa. Ajattelin jo omana armeija-aikanani, että totta se ei voi olla, koska logistiikka olisi mahdoton. Mutta osa porukoista uskoi, että kersantit kylvivät kaurapuuroon erektion estävää ainetta.

”Eldanka-järven jään” laulajista tuskin monikaan käsittää säeparia ”on eukkoa ikävä, kun syö sitä vitamiiinipilleriä…”

Vitamiinit oli kaupallistettu 1939. Vitamiinin puutteen yhteys esimerkiksi keripukkiin, joka oli suuri tappajatauti, oli oivallettu kokeellisesti jo aikaisemmin, mutta pillerit tulivat käyttöön sodan kynnyksellä.

Itse muistan ihmetyksen ja ilon, kun joskus 1948-1949 kotona annettiin määräys syödä pala suklaata joka ilta. Se oli ihme. Sokeripalan näpistämisestäkin sai yleensä sormilleen ja nyt oikein käskettiin. Suklaan nimi oli muistini mukaan Jekovit. Se paljastui vitamiinivalmisteeksi. Saattoi siinä olla muutakin hyödyllistä.

Ehkä se oli kallista, koska pian jouduttiin popsimaan ikävän lilan värisiä hyytelömällejä, joiden nimeä en muista. Vasta omat lapseni saivat Multi-Tabsia, jota kai syödään edelleen.

Mutta tuo sotalaulu siis vihjaa, että vitamiinien hyödyllisyydestä oli puhuttu ja että Sotamies Suomalainen oli ymmärtänyt asian suoraviivaisesti. Kysymyksessä oli tuon ”jarrun” vastakohta eli jonkinlainen esi-Viagra. Sitä kun söi , tuli eukkoa ikävä. Tai naapurin eukkoa, tapauksesta ja olosuhteista riippuen.

Fetissi

Fetissi on jokin keinotekoinen, tehty (lat. facere). Idoli on kuva (eidolon). Amuletti on taikakalu (lat. amoliri). Uskonnoissa on sitten niin paljon merkittäviä esineitä, kuten ristiinnaulitun kuvat eli krusifiksit tai fylakterit eli rukouskotelot, jotka kiinnitettiin olkavarsiin. Tatuointi (polynesialainen tatau) lienee torjunut pahoja voimia, kutsunut hyviä, osoittanut arvoa tai kuuluvuutta.

Isoäitini äiti, jonka kuollessa olin aikamies, perheellinen, rakasti kakkupapereita. Jos hän sai sellaisen, hän säilytti sen huolellisesti ja silitteli ja ihaili sitä. Se oli kuin pitsiä, kauniimpi vain vielä.

Tunnen ihmisen, joka pikkutyttönä keräsi sellaisia värillisiä pumpuleita, joita käytetään esimerkiksi hopealusikoiden paketeissa. Tunnen ihmisiä, jotka harrastavat värillisiä papereita, joissa on taidokkaita piirroksia – postimerkkejä. Olen kuullut ihmisistä, jotka harrastavat jalometalleja ja kalliita kiviä.

Väitän ettei millekään tällaiselle pidä oikopäätä nauraa. Kuka teistä leikkaisi huomenna leipää veitsellä, jolla omaisenne viilsi eilen kurkkunsa auki ja päätyi ruumiskellariin hiljaisten joukkoon? En minä ainakaan, vaikkei se veitsen vika ole.

Oraakkeliluita ja onnea tuottavia maalattuja tai kaiverrettuja kiviä on käytetty aina. Itse en osaa oikein arvostaa karvanoppia autossa, vaikka tiedän, että kaksi punaista arpakuutiota tuo uskomuksen mukaan onnea (lucky charms).

Välillä olen suunnitellut sopivia nukkia ja muistellut, että Roobertinkadulla on kauppa, josta saisi pitkiä, teräviä neuloja. Voodoo voisi olla yliopistohallinnossa hyvä ajatus. ”The Simpsonseista” päätellen voodoo-välineitä myydään hyvin varustetuista alan liikkeistä.

Urheilijat, merimiehet ja sotilaat ovat uskomuksen mukaan tarkkoja onnenesineistä ja tuho enteistä. Myös Suomen ilmavoimissa lentäjät pitivät tärkeänä, että heillä oli vaikka kuinka lentoturkkien alla kaulassa tytön huivi. Keskustelin kerran erään kanssa, joka oli niitäkin irrotellut sankarivainajien kaulasta. En mene tässä hevosenkenkiin, joita näkee vieläkin ulkorakennusten ovien päällä, saati ulkomaalaisten hupsutuksiin, jäniksenkäpäliin ja sen sellaisiin.

Harrastin itse joskus nuorena sympaattista magiaa, josta edellä on esimerkkejä, tosin siinä uskossa, että kysymyksessä oli tieteellinen menetelmä, nimittäin grafologia. Käsialan tutkimus oli kovasti muotia 1950-luvulla, kun rovasti Leo Pennanen julkaisi hyvin uskottavan kirjan aiheesta, ja se on palannut aina silloin tällöin puolitieteeksi. Hankin hiellä ja vaivalla Saksasta ja Sveitsistä alan perusteoksia – muistan pari nimeäkin, Klages, Knobloch ja Pulver. Mutta saadun tiedon mukaan koetilanteissa maallikkojen arvaamiseen perustuvat eli umpimähkäiset tulkinnan osuvat useammin oikeaan kuin opin käyneiden grafologien. Niin että se siitä.

Tätä nykyä aika yksimielinen käsitys on, ettei siitä tieteeksi ole. Ihmisen käsi ja kynän kärki ei siis piirrä salaisia merkkejä kätketyistä, tiedostamattomista luonteenpiirteistä. Tavallinen projektiivinen testi on parempi ja sekin vain suuntaa antavana. Rorschachin testejä eli niitä kaikkien tuntemia symmentrisiä musteläikkiä kai käytetään vielä, vaikka tausta-ajatus rakoilee pahasti, nimittäin se, että ihminen ilmaisisi havainnoillaan ja niiden kuvailuilla omaa piilotajuntaansa.

Tavallaan tämä kaikki on surullista. Jungin ”Symbolit – piilotajunnan kieli” vaikutti minun sukupolveeni voimakkaasti. Se oli kulttikirja. Sitä tavattiin ruotsiksi tai englanniksi, ellei sitten alkukielellä saksaksi, ja ajatukset kollektiivisesta piilotajunnasta tuntuivat äärimmäisen jännittäviltä ja tärkeiltä. Muistelen itse maininneeni jossain kirjoituksessani, kukaties ”Sarjakuvat” –kirjassa, että Mikki Hiiren kasvot ja korvat on aivan selvästi ”mandala”, joista Jung tekee niin suuren numeron. (Katso Wikipedia, ”Mandala”.)

Kukaties tuo teos on muuttunut kirjallisuudeksi samalla tavoin kuin Frazerin ”Kultainen oksa”.  Väitteet ja oivallukset eivät ole tosia. Ei niiden tarvitsekaan olla. Ne ovat inspiroituneita.

Onneksi emme tiedä, mikä on tämän hetken höpökirjallisuutta. Tiedämme vain, että suhtaudumme siihen hyvin juhlallisesti ja pidämme sitä totena. Ikivanha, hyödyllinen ja pätevä hyvän onnen merkki muuten on hakaristi.