Epigenetiikkaa

Otsikko tarkoittaa tällä kertaa ajatuksenvaihtoa kommenteista. Itse termistä, joka tulee lähelle aikoinaan hylättyä ajatusta hankittujen ominaisuuksien periytymisestä, katso esimerkiksi Ness Careyn hiukan hälyisä kirja, ja eikä niitä liene jo suomeksikin. Kysymys on kuitenkin maailmankuvaa heilauttavasta tiedosta: perimässä on osia, jotka eivät käynnisty automaattisesti, mutta voivat tulla aktiivisiksi viime kädessä ulkoisen tapahtuman johdosta.

Jos sattuu olemaan esimerkiksi perinnöllisesti tyhmä, kuten jotkut opettajat sanoivat minun aikanani eräille, tutkimustieto sanoo toista. Mutta perinnöllisyystiede on sangen vaativa ala, ja perättömien päätelmien tekeminen on yhäkin suosittua.

Tunnetun anekdootin mukaan isä A. Dumas’lta kyseltiin salongeissa vielä hänen suuren kuuluisuutensa aikana, että oikeinko totta herra kirjailijan isoisä oli neekeri. Hän olisi tarinan mukaan vastannut hyväntahtoisesti, että niin oli, ”ja hänen isänsä oli apina, niin että minun sukuni alkaa siitä mihin teidän päättyy”. (Todellisuudessa isä oli Haitin seudulta ja ensimmäinen ajan ajattelutavan mukaan ei-valkoihoinen kenraali Ranskan armeijassa.)

Kognitiosta kahden asian tekeminen samanaikaisesti oli hauska yleistys. Mieleen tuli lapsena kuulemani, armeijassa toisteltu väite, että joku ei osaa ajaa pyörällä ja syödä purukumia samanaikaisesti. Kommentoija voisi tosin lisät listaan isäni Kullervon, joka usein kirjoitti kone paukkuen verovalitusta ja lauloi toisen tenorin stemmaa laulusta Hei hei, helavilahei. Hänen äitinsä, ammatiltaan varastoapulainen, oli suuri ja monipuolinen lahjakkuus, eikä tiennyt sitä itsekään. Hän saattoi laulaa mitäkin milloinkin, kirkkaasti, kauniisti, säkeistön toisensa jälkeen ja kirjoittaa samalla kauniilla käsialallaan asiallista, lämminhenkistä surunvalittelukirjettä ystävättärelle, tietenkin samalla kuunnellen, ettei velli kuohahda liedelle, ja vilkuillen, joko katto taas alkaa vuotaa.  Isäni ihmetteli erästä kapteeni-kaveriaan, joka oli siihen mittaan molempikätinen ja taitava, että kirjoitti joskus ilma-RUK:sssa liitu kummassakin kädessä mustalle taululle samanaikaisesti kahta riviä, eri asioita, samaa käsialaa.

Tiukoille pantuna hän tunnusti hiukan harjoitelleensa kuultuaan, että on hyvin vaikea kirjoittaa kynällä omaa, selkeää käsialaansa oikealta vasemmalle. Sopii kokeilla. On vaikeaa ja hidasta. Arvaan että hyvä kalligrafi tai kokenut graafikko kykenee kääntämään piirtämisvaihteen päälle ja tekemään tuon enemmittä ongelmitta.

Puhe on ollut myös sotahevosista. Eikö niille ole patsaskin? Kauan sitten kuollut Uma Aaltonen valisti minua joskus asiasta, ja itse olen todennut, että nykytietojen mukaan Saksan armeija oli alimotorisoitu 1941. Juhtia oli enemmän kuin miehiä.

Kertomuksista ja useista muistelmista tiedän, että Kiestingin – Sallan rintamalle tuodut muulit, joita oli paljon, kuolivat ensimmäisenä talvena. Siihen maailman aikaan suomalaiselle hevosmiehelle oli itsestään selvää, miten toimitaan hikisen urakan jälkeen. Hevonen ei mahdu korsuun eikä telttaan. 

Kauhavalla tiedän talon, jonka hevosta ei ollut syytä käyttää maitohinkkien vetämiseen. Paikkakunnalla lenteli Ilmasotakoulun koneita aina kelin salliessa. Tämä hevonen oli oppinut sodassa. Lentokoneen äänen kuultuaan se hyppäsi ojan ja aidan yli, kärryt perässä, ja maastoutui kyljelleen. Itse asiassa meillä (isoisällä) toinen hevonen oli sodasta selvinnyt ja sen tarina oli tyypillisempi. Se oli hevoseksi harvinaisen hermostuva ja vähästä suuttuva.

Vanhojen tanssi

Mentorointi on lähivuosien iso asia.

Vanhuuseläkkeelle siirtyneistä voi olla todellista hyötyä. Tällä hetkellä heitä pidetään vain ongelmana ja huolestuttavana kulueränä. Hyväsydämiset ajattelevat, että heille pitäisi käydä loppusijoituspaikoissaan joskus laulamassa esimerkiksi Hämähämähäkkiä.

Se tiedetään, että sekä koulutus että rikkaus ”periytyvät”. Valitettavasti myös syrjäytyminen ja köyhyys siirtyvät sukupolvelta toiselle. Selityksiä on. Ne ovat kaikki huonoja.

Mutta vähemmälläkin tutkimisella tietää, että sekä raha että kyky kestää koulutusta tarttuvat vaatteisiin.

Amerikkalainen käsitys hyväntekeväisyydestä on levinnyt Eurooppaan, erikoisesti Suomeen. Perustetaan esimerkiksi säätiöitä, otetaan asiamies ja asiantuntijoita ja poimitaan ne, joille on jo paljon annettu, ja annetaan sitten heille lisää. Loput saavat jäädä kaljalle, jos onnistuvat hankkimaan siihen toimintaan rahaa.

Kauan sitten tein itse tutkimuksen. Kävin läpi 246 henkilöä, jotka olivat olleet erään erittäin korkean tuomioistuimen jäseniä, ja sitten saman viraston alemmista toimihenkilöistä ne, jotka toimivat esittelijöinä. Yli 50 prosenttia oli saanut virkaan mallin sukupiiristään. Mutkattomasti ja itsestään selvästi puhutaan pappissuvuista, lääkärisuvuista ja vastaavista. Sosiaalihistoriassa pidetään selvyytenä, että käsityöammatit ”periytyvät” nekin. Sepät, suutarit ja nikkarit ovat toisten samanlaisten lapsia.

Satun tuntemaan muutamia kymmeniä ihmisiä, jotka ovat näennäisen yllättävästi päätyneet vaikealle alalle. Hyvin monissa tapauksissa taustalta löytyy mentori, useissa oman piirini tilanteissa maksava mentori. Joskus toiminta on tietoista, joskus ei. Isäni haaveili biologiaan liittyvästä alasta, mutta käytäntö eli muun muassa pieni vauva eli minä, viittasi viisauteen, joka tiesi lakimiehille löytyvän töitä monelta taholta, ja niistä töistä sai selvää palkkaa.

Pakollinen eläkeikä on hyvä asia siltä osin kuin puhe on vastuullisista tehtävistä. Esimerkiksi opettajat, professorit tietenkin mukaan luettuna, vaikuttavat toisten kohtaloihin hyväksymällä ja hylkäämällä.

Ihmettelen järjestelmän joustamattomuutta taitopuolella. Muistutan sodan loppuvaiheessa merkittävin osa valtiollisesta ja sotilasjohdosta oli eläkeiän ylittänyttä.

Erinomaisena esimerkkinä mahdollisuuksista on nyt muille pakollisen eläkeiän sivuuttanut Sauli Niinistö.

Vastaväite ehdotukselleni, että vaativien alojen opetusta voitaisiin antaa palvelutaloissa ja vanhainkodeissa, on opettajan tietojen vanhentuminen. Tuota asian puolta sietäisi miettiä. Niin sanottu hiljainen tieto voi olla hyvin tärkeää. Minusta ei olisi erikoisen outoa, että joku veisi romaanikäsikirjoituksen tai väitöskirjan version tosi vanhalle viisaalle. Tietääkseni tätä tapahtuu ”siviilissä” nytkin, ja saisi tapahtua nykyistä useammin.

Onnettomat sirpaleet

Uskottavan tiedon mukaan koehenkilöiden keskittymiskyky asiaan kuin asiaan on noin 14 sekuntia. Huoli on esitetty pelien ja kojeiden vaikutuksesta tähän asiaan. Huoli on aiheellinen, mutta ei se mistään älypuhelimista johdu. Kertominen ja kertomakirjallisuus ovat auttaneet muutamia kymmeniä tuhansia vuosia ihmisiä hillitsemään ajatustensa harhailemista uuvuttamatta sellaiseen tilaan, jossa asianomainen voi joutua petoeläimen popsimaksi.

Vanhuus on iloinen asia. Kukaties olen tässä asiassa väärä todistaja, koska olen tiennyt vuosikymmeniä pystyväni ajattelemaan kahta tai kolmea asiaa samanaikaisesti, ja lisäksi harjoitellut lujasti. Mitä muuta on kirjallisuuden suomentaminen? Luen päällekkäin kahta tekstiä, vieraskielistä ja päässäni syntyvää. Huonon käännöksen tuntee valitettavasti heti. Sellaisia myydään esimerkiksi käännöstoimistoissa. Tulos on kuin rakennuspalikoista koottu. Luetaan jokunen sana. Mietitään. Kirjoitetaan se paperille toisella kielellä.

Kysymyksessä ei ole Mekanon ruuvailu van dynaaminen ilmiö. Olen kokenut sen satoja kertoja. Olen tuntenut itseni solistiksi esittämässä viulukonserttoa. (En tiedä millaista se oikeasti on, koska tuokin soitin on minulle täysin vieras.) Toinen kielikuva. Joku laulaa. Liitän kuunnellessani sävelmään bassoäänet ja sointuja.

Nyt vanhana esitän itselleni aika usein elokuvia, joita ei ole olemassa. Joskus keskittyminen jatkuu yhtäjaksoisesti tunnin tai ylikin.

Hiljan esitin itselleni dokumenttielokuvaa Kauhavasta syyspuolesta vuotta 1917. Se oli siis mielikuvitusta. Sellaista elokuvaa ei ole koskaan tehty, ja minulla oli äänetkin.

Tapauksen teki blogissa kertomisen arvoiseksi historianfilosofia. Vaikka olen vanha, olin silti yllättynyt, että ”tunsin” yli 20 henkilöä. Referenssinä käytin jälkeenpäin paikkakunnan hyvää rintamamiesmatrikkelia, jossa Vapaussoturit pienoiselämäkertoineen ovat omana ryhmänään.

Vuonna 1917 isäni ei ollut syntynyt ja äidinisäni, joka siis oli kotoisin Satakunnasta, saapui paikkakunnalla hänkin vasta 1924. Mutta itse kouluikäisestä muistamiani oli siis kansalaissodan aikaan liiketeessä muun muassa naapurit Silla ja Rukkila ja esimerkiksi mahdottoman lihava Pilikreeni (Pihlgren). Lähinaapuri, jolta isoisäni sitten osti kaistaleen vasikkahakaa, oli liian vanha sotaan, synty 1864, ja hänet muistan livenä (Uiton Matti eli Matti Lauttamus) ja tyttärensä Lempi. Latikan Jaska oli Saksan jääkäri ja vaimonsa, jonka muistan hyvin, oli tosi sinimusta iikolli, vaimon veli paikkakunnan sosialidemokraattien ykkösmies, Ekmanin Eemeli, ja sisar SKDL:n puuhanaisia eli kova kommunisti. Ja opettaja Kivinen oli suorastaan perhetuttu, hänkin henkeen ja vereen Lapuan aatteen miehiä, sotien jälkeen merkittävästi maltillisempi kokoomukselainen. Ja Ville Orrenmaa, jääkärivärväri. Ja niin edelleen.

Laijo Järvi, paikallislehden toimittaja ja upseeri oli Hankkijan viimeistä edellisen pääjohtajan isä. Etunimi Lionel muuntui murteeseen.

Sukuhaaraa en tuntenut, mutta Hakan Antti Pelkolan isä oli noita vuoden 1917 sotureita, ja tuon etevän pojan luulen joskus tavanneenikin; oma isäni oli hänen tuttujaan. Pentti Saarikoski ei tuntunut pitävän puheenaihetta hyvänä, kun mainitsin tuntevani hänen sukulaisiaan Kauhavalta, siis sieltä Ylikylän suunnasta.

Kun isäni Kullervo julkaisi ”Lumikurun”, paikallislehdessä oli nasevuudessaan ylittämätön kirjallisuusarvostelu, joka kuului näin:” Keppinen kirjoittanut kirjan.” Sopisi minuunkin.

Eri arvo

Joissakin suhteissa Suomi on erikoisen tasa-arvoinen maa. Esimerkiksi Ruotsiin ero on suuri, jos nimittäin näkee, että teeskentely on ruotsalaisille tarpeellinen taito, ja suosittu. Sopuisuuden ja sama-arvoisuuden näytteleminen on suosittua. Huvittavaa kyllä, myös maassa kauan asuneet ja laajasti kunnostautuneet suomenruotsalaiset harmittelevat asenteiden alentuvuutta.

Nuoruuteni Saksassa sain sen vaikutelman, että jopa tungokseen täydellä rautatieasemalla jokainen tiesi paikkansa. ”Paikkansa tietäminen” oli Saksassa välttämätöntä. Tulin tajuamaan tämän siitä, että asuin lääkäriperheessä, jonka nimi oli von L…, ja olen edelleen siinä käsityksessä, että ainakin perheen isä, kirurgi-professori ja kahden sodan veteraani, ja kotiapulainen ilmensivät kunnioitettavia arvoja. Kun tuon isän kanssa kulki, edessä oli kuin näkymätön lumiaura. Väylä aukesi ja kädet nousivat lippaan. Illalla kuunneltiin salissa Bruckneria, joka oli minulle uutta (1962), ja isäntä poltti sellaista keskeltä lihavaa sikaria. Häntä varmaan huvitti lukiolainen, joka englantia osaavana panosti saksan ja ranskan opettelemiseen. Tuohon aikaan saksalaiset kysyivät yleensä ensi töikseen, mitä heistä ajateltiin muualla Euroopassa. Perheen poika, siis niin ikään von L…, oli kiinnostunut moottoripyöristä ja naisista, jotka olivat minulle hiukan vieraampia asioita. Perheen kotiapulainen kertoili minulle Berliinin lopputaisteluista 1945. Hän oli ”yksinkertainen ihminen”, kuten siellä saatettiin sanoa, ja ehkä siksi hyvin vaikuttava. Kaikki yhteiskunnat toimivat yksinkertaisten ihmisten varassa, eivätkä esimerkiksi luokkatietoisten kaaderien tai professorin ketaleitten.  

Polarisoitumisesta ovat näinä aikoina keskustelleet etenkin talousihmiset. Se on hyvä se. Viimeksi asiasta taisi käyttää sanasen S. Korkman. 

Maallikoille on täysi aihe korostaa, että toimiva talous edellyttää toimivaa tulonjakoa. Se tarkoittaa käytännössä rikkaimpien ahdistamista ja köyhimpien tukemista. Tilastot ovat kuitenkin vaikeita tulkita. Espoossa Otaniemi on monin mittarein harvinaisen köyhä alue ollakseen ihan Etelä-Suomea.

Ajatteleekohan kukaan, että tekniikan ylioppilaat olisivat rinnastettavissa suuren Suomen alioppilaisiin, siis muillakin tavoin kuin että molemmat ovat vailla vakinaisia tuloja?

Suomessa vanha raha ei retostele. Ihminen joka on käynyt esimerkiksi Teboilin baarin vessassa kusella esimerkiksi Herlinin ja Alahuhdan kanssa tietää tämän todeksi. Ihminen, joka on kysynyt Heikki Reenpäältä Bonnierin sekamelskasta Gerardin kuoltua, tietää ettei suvun suurisuuntaisuutta oteta huomioon City-Marketin kassajonossa.

Kuunneltuani niin pitkään kernolla korvalla edellisten sukupolvien puheita esitän tulkintaehdotuksen. Toivon näet että tämä eräänlanen tasa-arvon tunteeni saisi säilyä.

Ehkä ratkaiseva oli asemasota 1942-1943. Herrasupseerit pysyttelivät kohtuullisen hyvin poissa silmistä ja jaloista, mutta muu osa, sadat tuhannet kansalaisarmeijan miehet ja naiset oppivat kokemuksesta saman, minkä talvisota oli näyttänyt joillekin hyvin dramaattisesti. Kaikkia tarvitaan. Jopa hevosmiehiä tarvitaan. Oikeastaan varsinkin heitä.

Jopa vanha suomalainen herraviha sai lommoja, koska henkeä ja hyvinvointia idästä uhanneet eivät olleet herroja, vaan sellaisten vastustajia, ja meillä oli ylipäällikkönä keisari-vainaan kannattaja…

Digi

Kerran kaverini, tietotekniikan professori, ja minut ohjattiin kustannusliikkeestä kadulle. Meille oli kerrottu, että nyt sitä siirrytään digiaikaan, vaikka siihen kuluisi useita viikkojakin. Me olimme kysyneet, että kukahan kehittää ja miten digimedian. Tunsimme lähinnä Wolframin Mathematican ja tiesimme sen ohjelmoinnista. Urakka oli ollut sankarillisen vaikea. Vuosi saattoi olla 2004. 

Nyt saa vähän väliä sen käsityksen, etteivät esimerkiksi digitaalisesta oppimisesta puhuvat ole kaikin ajoin selvillä, mistä he puhuvat.

Verkossa on tapahtunut valtavia muutoksia. Wikipedia on maailman suurimpia verkkopaikkoja. Amerikkalaisen Alexan ilmoituksen mukaan se on maailman viidenneksi suurin. Edellä on Googlea (Google, YouTube), Facebook ja kiinalainen Baidu.

Muutama vuosi sitten kouluissa ja yliopistoissa jopa kiellettiin käyttämästä Wikipediaa. Sen epäluotettavuudesta ja epätasaisuudesta vitsailtiin jatkuvasti.

Ellen erehdy, vitsit ovat vähentyneet.

Olen siis sekä toimittanut että kirjoittanut vanhanaikaisia tietosanakirjoja ja omistanut vuosikymmeniä Britannican 80-luvun version. Kun nyt tulee tarve katsoa, mitä matematiikassa tarkoittaa esimerkiksi ”tensori” tai tensorilaskenta, katson Wikipediasta. Arvioikoon joku, joka ymmärtää, mutta itse luulen, että ainakin lukiotason matematiikka ja samoin fysiikka on asiantuntevasti ja napakasti esillä.

Itse osaan arvioida, että keskeisillä juridiikan alueella jokin porukka, ehkä erilaisia professoreita ja heidän assistenttejaan, on tehnyt kohdin erittäin hyvää työtä. Lukemalla artikkelin ”copyright” saa kohtuullisen yleiskäsityksen asiasta. Suomenkielisen artikkelin ”tekijänoikeus” kirjoitin kauan sitten itse. Teksti ei näytä olevan ajan tasalla.

Minulla olisi huomautus digi-keskusteluun. Viittasin omiin kokemuksiini, koska olen ollut 70 vuotta läheisesti tekemisissä kirjojen kanssa (äiti pani minut kirjahyllyyn istumaan, jos tilanne vaati) ja seurannut vierestä sähköistä viestintää sen olemassaolon ajan, joskus hevosen suuhun kurkistellen.

Kirjojen myynti taantuu. Onko näyttöruudusta vaativampaan lukemiseen, se on edelleen epätietoista.

Entä jos kysymys ei olekaan laitteista. Lieneekö harha, että puhuminen on mennyt muodista. Tapaan jokseenkin harvoin kohdalleen sanojia ja hyvin harvoin kertojia. Sellaisia istui ennen laumoittain tienvarsissa ja rappusilla.

Jos ongelma onkin kognitio eikä tekniikka? Ihminenhän ei todellisuudessa näe paljon mitään, kuulo on huono ja muutkin aistit niin ja näin. Kädet vapaaksi jättävän pystyasennon lisäksi ihmisen erottaa useimmista eläimistä puhe ja etenkin projektiot tulevaisuuteen ja menneisyyteen. Hienot sanat tarkoittavat puhuttua tietoa siitä, mistä saattaisi saada safkaa ja minkä mäen takana on ilkeitä villi-ihmisiä.

Puhumme formalismista (lukeminen, kirjoittaminen), kun pitäisi puhua viestien eli sisältöjen käsittämisestä. Odotan, että asiaan tartuttaisiin. Romaaneja ja äänikirjoja ensin muistisairaille. Lapsille muuten tarjontaa onkin.