Matka maan ääriin

Matka maan ääriin Lappeenrantaan kestää todella vain karvan yli kaksi tuntia junalla. Perjantaina illalla juna on niin täynnä, että on kiusaus mennä kravattipuolelle, vaikka se on kallista ja niiden rakkaiden kanssamatkustajien seurassa tuntee olevansa kuin täi frakin rintamuksella.

Onneksi oli kravatti kaulassa.

Juna kulkee, jyskyttää pitkien Salpausselkää. Tanssi yli hautojen. Tätä nälkärataa rakennettaessa 1800-luvulla melkoinen osa työaikaa meni hautojen kaivamiseen. Minkä nälkä säästi, kolera tappoi. Aikalaiskuvauksia on aika vähän. Ne olisivat niin karmeita. Mutta juna tuli Lappeenrantaan, ja itse asiassa Viipuriinkin ja edemmäs. Keisarikunnan kenraalit olivat hyvillään. Yrittäköönpä nyt engelsmanni uudstaan polttamaan Kokkolaa!

No. Saksalaiset tulivat 1918 suoraan rautatien päähän Hankoon, mutta ei silloin ollut enää keisarikuntaa. Suomalaiset kirjoittivat Vapaussodan historiaa mainioista saksalaisista, jotka tulivat ilman aikojaan auttamaan pientä kansaa itsenäistymispuuhissa. Se olisikin ollut ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa, jos olisi ollut totta, mutta ei se ollut totta.

Suomesta ei tullut Saksan siirtomaata, koska Saksan keisarikunnalle sattui harmillinen takaisku loppuvuodesta. Se hävisi sodan ja keisari siirtyi hakkaamaan aikansa kuluksi halkoja Hollantiin. Mahtoi se olla näky. Kirveen käyttely yhdellä kädellä vaatii taitaoa. Wihelmillä oli se toinen käsi huono. Syntymävika.

Moskovan rauhan raja 1940 oli varsin sama kuin Uudenkaupungin rauhan 1721 ja se osuu sangen tarkoin yksiin Salpausselän kanssa. Vedenjakajasta ei voi puhua, mutta pitkittäisharju kulkee sievästi Imatralta Ruokolahdelle, Rautjärvelle, Parikkalaan ja niin edelleen.

Kun katsoa killittelee hotellin ikkunasa, tulee turallinen tunne, että tuolla idän suunnassa ei ole mitään muuta kuin karelianistien erämaita, ikihonkia ja suuria soita, joilla suomenkielinen kirous enää harvoin kajahtaa.

Olen koonnut kohta kohtuuttoman määrän syötteitä ja mieltynyt Netvibes -ilmaisohjelmaan. Puhe on siis RSS:istä (katso jälleen Wikipedia ja viisastu - oivallinen ase uutisten, lehtien ja mm. blogien seuraamiseen, koska lähteet työntävät omia aikoja otsikkonsa näkyviin).

Yksi näistä mielenkiinnon koheista on Le Monde diplomatique. Päivän kuva kertoo, mitä on Lappeenrannan takana. Värit kuvaavat erilaisia saastuneita ja turmeltuneita alueita, punainen katoviiva happosateita ja isommat punaiset täplät kriittisiä kohteita.

Rajan takana ongelmana on jopa metsättömyys. En tiedä, onko puun hintoja tuskitteleva metsäteollisuutemme useinkaan julkistanut tätä tietoa. Karjalan ikimetsät näyttäisivät olevan kapea vyöhyke.

Sekehe ja Pitkäranta on merkitty yhtä pahasti menetetyiksi kuin Suomessa Kemi. Lisäksi Venäjän puolella on useita säteilyn lähteitä.

En halua haastaa riitaa enkä oikeastaan edes keskustella, koska tietoni asiasta eivät riitä, mutta joskus ihmettelen yhteenottoja joistakin Lapin leimikoista, kun rajan toisella puolella asiat ovat peräti pahalla tolalla.

Muuan viisaudestaan ja henkisestä tasapainoisuudestaan tunnettu venäläinen poliitikko lupasi Viipurin takaisin suomalaisille.

Saattaa herättää innostusta.

Olen onnistunut herättämään Karjalassa Karjala-mielipiteilläni useita kertoja pahaa verta, mutta turpaan ei ole vielä tullut.

Lisään seuraavan epäsuositun mielipiteen.

Menetetty Karjala ja jatkosodassa miehittämämme alue ovat suojavyöhykkeitä Suomelle.

En pätkääkään ihmettele, että nyt vaurastuneet pietarilaiset tulevat lomiksi ja pyhiksi Karjalaan ja Savoon. Ei saa Sääsjärvelle lomakeskusta eikä Pitkärantaan. Sortavalan seudun vuononrannat ja vaarat on myyty liikemiehille puhtaaksi hakattaviksi.

Pitkärannasta vain vähän matkaa itään olisi Impilahti, joka kuvien ja karttojen mukaan ainakin oli koko Eurooppaankin suhteutettuna ainutlaatuisen hieno maisema. Ei ihan taida olla enää.

Vieläkään en ole osannut antaa anteeksi YLE:n toimittajalle, joka toteutti vuosi sitten Laatokan ympäriajon ja tuotti kerrassaan neljä viiden minuutin spottia.

Kai siihen oli syynsä.

Itse oli silmäni pudottaa jo Pähkinälinnan ja Vanhan Laatokan (Staraja Ladoga) kuvista.

Tämä kirjoitelma valmistui jo kaksi tuntia sitten. Jäin katselemaa Karjalan ja Kuolan metsiä ja soita Google Earthin satelliittikuvista.

Suosittelen. Ei heikkohermoisille.

Kestotesti

Kestotestini tässä vaiheessa auton matkamittarissa on 6 000 kilometriä. Tunnen olevani pätevä testaaja ja vallan mahdoton tekniikan tuntija. Sain nimittäin vanhemmalta pojalta joululahjaksi satsin erilaisia vääntimiä ja tunnen nykyisin niin kuin vettä valaen torxin, AV:n ja muutamia muita mitä ihmeellisimpiä ruuvimalleja.

Lahjan antaja tosin ilmoitti kyllästyneensä huusholliin, jossa tietokoneen pellin irrottaminen on aina vaivan takana. Niissä pelleissä on sellaiset hankalat ruuvit, Ja meillä on työnjako, jonka mukaan minä en varsinkaan tietokoneiden pellejä kohottele. Vaikka sain minä silloin kerran ihan itse paikalleen Applen lisämuistikamman ja olen vieläkin ylpeä siitä.

Auto on siis Citroen C 4 Coupé VTR (2.0). Hiilidioksidipäästöt ovat korkeanlaiset 182 g, kun EU:n tavoitearvo vuodelle 2012 on 140 g. Bensaa menee jokin määrä, maantieajossa seitsemän pintaan sadalla, talvikelillä.

Tämä versio on minulle turhan äreä, mutta siinä on se hyvä puoli, että anoppi ei mahdu takapenkille. Auto on myös omituisen näköinen, mutta ei kerää katseita, koska hulluja autoja on liikkeellä paljon.

Olin Lappeenrannassa kokeilemassa pahamaineisen kuutostien talvikelillä. Kahden viikon kuluttua kuskaan ulkomaalaista opponenttia ja joudun kulkemaan frakkivehkeiden kanssa ja lisäksi liikkumaan paikkakunnalla omalla autolla. Normaalisti käytän VR:n palveluja.

Kolme tuntia sivu erittäin raa'assa talvikelissä. Ajokokemus + + .

Autoja ja lentokoneita arvioitaessa jaloin ruumiinosa on takapuoli. Kotipihassa ei tuntunut miltään. Ei ollut myöskään selkä arka eikä lapaan pistänyt. Se merkitsee, että auton mukavuus hipoo täydellistä. Koska takamus ei ollut puuttunut, istuimet eivät ole myöskään liian pehmeät.

Tutu lentäjät väittävät, että kun on joskus kokeiltu paikallispuuduttaa pilotin ahteri, lentämisestä ei tule mitään. Tämä tuntuisi viittaavan siihen, että "takapuolituntuma" on hyvin luotettava ja kaikin puolin tieteellinen testi.

Joku suvun vanhoista miehistä opetti senkin, että autoa pitäisi ajaa niin että takaistuimella kuvitteellinen kanneton ämpäri ei läikkyisi. Hyvä neuvo. Erikoista muuten että HKL:n busseissa on edelleen sellaisia kuljettajia, joiden kyydissä ollessa on pideltävä kouristuksenomaisesti kiinni tangoista ja remmeistä, ja toisia, joiden ajaminen on kuin sekahedelmäkeittoa.

Muuan tuntemani naisihminen ei osaa käyttää auton kytkint ja se kä joskus hermoille. Ei ole tullut koskaan mainituksi asiasta. Mutta liikkeellelähtö on kuin kiihdytyskisoissa.

Tulin kerran Savosta Helsinkiin kytkinvaijeri katkenneena. Oli niin hyvä onni ettei ollut pakko pysähtyä enne kuin korjaamon pihaan. Mutta kyllä autoa ajaa kaksoiskytkennällä ja välikaasuilla ilman kytkintäkin.

Tasanopeussäädin on mainio. Itse asiassa käytän sitä myös moottoritieajossa kotosalla. Talvikeleissä ESP on ehdoton. Kokeilin varovasti liukkaita kadunkulmia.

Vakava neuvo: sutimisen esto muuttaa talviajamisen erilaiseksi. Etenkin on opeteltava pitämään kaasu päällä kurvissa, vaikka auto vierii vinoon. Järjestelmä oikaisee.

Kuutostiellä eli venäläisten rekkojen seassa iso moottori ja paremmanpuoleinen kiihtyvyys on iloinen asia. Siellä on seassa autoja, jotka ajavat satasen alueella johdonmukaisesti 85:tä. Niistä pääsee siis ihan heittämällä ohi.

Viis veisaan pitkän henkilön mahtumisesta ratin taakse. Henkilökohtainen "auto-asiantuntijan" käsitykseni on, että autot sopivat eri tavoin eri ihmisille ja kun ajoneuvon ostaa omalla rahalla, on hyvä ajatus kokeilla sen verran paljon, että tietää viihtyvänsä.

Käsitän, ettei ihmisellä ole mitään järkevää syytä olla ostamatta Toyotaa, Hondaa tai Opelia. Ne ovat parempia autoja kuin Citroen. Minusta ajotuntuma ja tunnelma on suunnilleen sama kuin ulkohuusissa talvikeleillä, mutta kiirehdin lisäämään, että kukin makunsa mukaan. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä ja kolmas pojasta. Sellaisesta perversiosta en ole kuullut, että joku tykkäisi vaarista eli tällaisesta ikäintiaanista. Tässä iässä ja ja kunnossa saa olla rauhassa ahdistelevilta naisilta. Puhun kokemuksesta.

Sama ASB-jarruissa. Vehkeet eivät mahda mitään fysiikalle. Jos vauhtia on tolkuttomasti, metsään mennään. Moottorissa ei ole vikaa eikä sytytyksessä. Käynnistyi laakista 30 asteen pakkasen jälkeen ja lämpiää nopeasti. Automaatti-ilmastoinnin ansiosta lämpö säilyy miellyttävänä pidempäänkin ajaessa.

Citroen ei liiemmin ääntele eikä rapise. Musiikkipuoli on melkein kunnossa. Kuunneltuani Mozartin B-duuri pianokonserton (Perahia) ostin huoltoasemalta todellista taidetta, Leevi and the Levings. Hyvältä kuulosti ja matka taittui.

Saisivat kyllä laittaa uudempiin autoihin kolon iPodille. Nyt niitä ei ole, tässäkään. Mutta en nyt rupea asiasta reistaamaan. Lisäksi asian laita on se, että YLE lähettää aika mielenkiintoisia ohjelmia. Itse olen iän ja taipumusten vuoksi Ylen ykkösen kuuntelijoita, paitsi jos tulee Luontoradio. Paljon on kiinnostavaa aineistoa.

Täytyisi tinkiä musiikkipätkiä Aristoteleen kantapäähän, jonka tekemisessä olen tätä nykyä mukana. Henkilökohtainen estetiikkani sanoo että 25 minuuttia tiukkaa puhetta on maksimi. Sitten pitäisi soittaa välillä jotain ennen kuin jatketaan taas asiapuolella.

Voi olla että joudu pitämään frakkiluennon lähiaikoina. Toteutan sen räppäämällä. Kuuntelin kauan sitten Veikko Litzenin hienon luennon roomalaisista merkeistä. Videokuva pyöri taustalla ja Veikko puhui näennäisesti kuvaan liittymätöntä asiaa, mutta kokonaisuus oli mahtava. Jos yhdistän puheeseen ja musiikkiin kuvaa, pistän kyllä näkymättömiin peilin niin että biitit tulevat oikein.

Kun auto alkaa olla sisäänajettu ja opittu, nyt on varmaan aika hankkia karvanopat ja Wunderbaum. Lappeenrannan seudulta sellaisia varmasti saa. Ralliraitoja en taida kuitenkaan teipata kylkeen, mutta jokin mainos olisi mukava. Jospa kirjoittaisi sille ihmiselle, joka on mukana Monteverdi Choir & Orchestran hallinnossa ja maalautaisi auton kylkeen

http://www.monteverdi.co.uk/

Vierain silmin

Vierain silmin
Jukka Kemppinen

Lappeenranta on vierain silmin katsoen mieluisa, erikoinen, outo, epäuskottava, omillaan, aito, entinen, vaihtamassa rintamasuuntaa.
Vieraalla silmällä katsominen liittyy taiteeseen. Olen tullut julkaisseeksi joukon kirjoja, jotka on luokiteltu kaunokirjallisuudeksi. Siinä sellaisessa työssä on takana tunne, että äkisti käsittää tutun oudoksi, niin kuin kuvataiteilija, joka näkee jokapäiväisessä syvän merkityksen, tai panee käyttöesineen kehyksiin tai jalustalle niin että muutkin huomaavat, miten monta mieltä sillä esineellä sittenkin on.
Kirjoittaja voi hänkin käsittää oudon tutuksi. Veitsestä tulevat mieleen sekä nikkarointi, kalastaminen että murha. Ja kirjoittaja veistelee tästä havainnostaan jotain.
Minulla on ollut kesästä alkaen ja pitkin syksyä se ilo, että olen käynyt tässä kaupungissa viikoittain ja katsellut, miten valo ja tuuli ja painovoima ja iso järvi ja linnut muuttavat maisemaa yötä päivää, ja kaikesta alkaa saada hitaasti käsityksen.
Olen töissä siellä korkeakoululla eli yliopistolla paikassa jonka nimi on Kinnarla, vaikka se kirjoitetaan toisella tavalla. Opetan korkeita asioita ja mietin välillä, mihin me enää Viipuria tarvitsisimme, kun meillä on Lappeenranta. Tärkeintä kaikesta on maantiede. Suuret meritaistelut käytiin Välimerellä jokseenkin samoissa paikoissa vuosisadasta toiseen. Talvisodan ja jatkosodan ratkaisutaistelut käytiin Kannaksella samoissa paikoissa, Talissa ja Vuosalmella. Meillä on tässä järvet ja rauhalliset metsät selkämme takana ja pääsy suojaisia vesiä vaikka mihin ja maata myöten puoleen maailman. Toisilla on pääsy tänne. Se on rajan historiaa.
Täällä on eletty riitamaan elämää, yleensä herroja paossa. Viime vuosisadalla eli maan itsenäistymiseen asti ihmisillä oli tilaisuus olla tarvittaessa juuri toisella puolella rajaa, jos kysymys oli vaikka veronkannosta tai sotaväkeen otosta. Kokovartaloharhautuksesta tuli Karjalassa koko kansan taito, joka ei ole kadonnut mihinkään.
Länsisuomalainen seisoo keskellä peltoa, keskellä maantietä, keskellä pirtin lattiaa, puree hammasta ja puristelee käsiä nyrkkiin. Itäsuomalainen puhuu ja liikkuu. Nämä kaksi taitoa ovat historian mukaan ne jotka ovat auttaneet säilyttämään ihmisen lajina muiden kädellisten ja parempien petojen keskellä. Molemmat tarkoittavat kykyä muodostaa yhteisöjä ulottamalla ne poissa oleviin ja ottamalla oppia kuolleilta, perityn kielen säilyttämien tietojen avulla.
Eli tämä on tietoyhteiskunta tämä Lappeenranta. Sopii tänne tulla Helsingistä meidän herrojen katsomaan ja miettimään, miten virittää teknisiä yhteyksiä.