Nilkkaimissa

Minun oli tarkoitus kirjoittaa autoista ja puolustaa niitä, koska moskoviiteista kirjoitan joka tapauksessa vähän väliä ja Ylikangas käski ensi viikolla erääseen väittelytilaisuuteen ja kustantaja syömään ja minä sanoin että sen kuin vain, mutta katsotaan sellainen paikka, johon pääsee sisään myös kieriteltynä tervassa ja höyhenissä.

Siksi käytän nähdäkseni itse hankkimaani etuoikeutta laatia snipettejä kirjoista, jotka eivät ole millään tavoin ajankohtaisia, ja kirjailijoista, jotka eivät voisi vähemmän kiinnostaa.

Säälin niin kirjallisuusarvostelijoita. He ovat täysin riippuvaisi siitä, mitä kustantajien ja kauppaiden ruokintakone tipauttaa heidän pöydälleen. Enkä ole vieläkään nähnyt lehdessä arviointia epäajamukaisesta kirjasta, joka on aikoinaan arvosteltu.

Eli jäin pohtimaan itse Simo Penttilästä kirjoittamaani. Jokin minua siinä kirjoittamisessa huvittaa, vaikka näen selvästi kirjojen viallisuuden ja vastenmielisyyden.

Päivän mielikuvan aiheutti Wodehouse. Havaitsin kauhukseni laihtuneeni muutaman kilon ja käväisin oikein peilin edessä laittaakseni kravatin suoraan ja todetakseni , että hyvistä housuista kannatti maksaa. Ne nimittäin mahtuvat kiinni ja jää väljääkin.

Melkein kuulin korvissani "Indeed, sir..." Jeevesin suussa tuo voi tarkoittaa mitä tahansa, ei kuitenkaan mitään myönteistä.

Tuntemattomaksi jääneestä syystä Wodehousen kirjat, joita on enemmän kuin jaksaa laskea, ilmestyivät Suomessa mitä kirjavimpien liikkeiden toimesta. Väittäisin että eräät varhaiset Jeevesit luin Pellervo-Seuran suomeksi julkaisemina. WSOY niitä on koonnut ja suomennuttanut uudelleen.

En tiedä asiaa, mutta Hannu Tarmion golf-harrastus saattaa liittyä asiaan. Golf-tarinat ja klubin vanhin jäsen ovat tunnetusti yksi Wodehousen alueista siinä missä Jeeves-kirjat.

En ole koskaan tullut kysyneeksi, mistä ja miksi isäni hankki kustannusliike Herbert Jenkinsin aitoja niteitä. Niihin kuuluvat Wodehousen Mr. Mulliner -tarinat olivat ensimmäisiä kouluaikoina englanniksi lkemiani - Sherlock Holmesien ohella.

Suoraan sanoen aika tyhmä tapa aloittaa vieraskielinen proosa. Kummankaan herran kieltä ei voi sanoa yksinkertaiseksi eikä edes tyypilliseksi.

Mutta Wodehousen kummallisuus on se, että hänen kirjoissaan ei ollut koskaan juonta eikä varsinaisia henkilöhahmoja lukuun ottamatta näitä puolta tusinaa päähenkilö, joista Bertie Wooster ja Jeeves ovat BBC:n esikuvallisen televisiosarjankin ansiosta tunnetuimmat.

Seikkailut ovat aina samanlaisia ja suoraan sanoen typeriä. Kirjoittajan eli siis Sir Pelham Grenville Wodehousen (1881-1973) maailmankatsomus, sellaisena kuin se välittyy kirjoista, on taantumuksellinen, rajoittunut ja kaikin puolin typerä, ja hän kuvaa mennyttä maailmaa, jota todellisuudessa ei ole ollut koskaan olemassa.

Olen muuten kysynyt asiaa englantilaisilta lordeilta, jotka kuitenkin vakuuttavat kilvan tavanneensa Roderick Spoden, joka oli Sidcupin 8. jaarli ja amatööridiktaattori, jota tuskin siasta erotti, tai ainakin juuri samanlaisia henkilöitä, ja vielä röhkimästä Ylähuoneessa.

Mutta ei Wodehouselta löydy satiiria. Luultavasti hän oli liian tyhmä kirjoittaakseen sellaista.

Sotavuosien ikävien seikkailujen jälkeen, joista Wikipedian lisäksi kaikki muutkin hakuteokset kertovat, hän sai MI 5:ltä paperit hölmöydestään. Hänhän meni, onneton, puhumaan mukavia Saksan radiossa sodan aikana jouduttuaan vihollisen jalkoihin ja internoiduksi.

Orwell oli hänen puolestapuhujansa, A. A. Milne vihollisensa.

Mutta hän siis oli rakastettava hupsu.

Entä sitten?

Meillä jotka pidämme itseämme kriittisinä lukijoina ja olemme valmiita raivoamaan korkean kirjallisuuden puolesta, on sokeita pisteitä. Meidän esimerkiksi on vaikea tunnistaa aikuisten satuja.

Wodehouse kirjoitti sellaisia. Suomessa Simo Penttilä kirjoitti sellaisia (ja Mauri Sariola - lisäksi ajoittain pahuksen hyvin).

Kirjoitetaan siis antamatta kirjallisten arvojen häiritä, löydetään lystikäs lausekaava ja kodikkaasti hyrisevä kertojan ääni.

Tuollainen satukirjallisuus tuottaa ihmisille paljon iloa ja vähän vahinkoa.

Siksi on iloinen asia, että nämä hölynpölyn kirjoittajat on vähä vähältä alettu sisällyttää kirjallisiin katsauksiin ja heille on alettu antaa arvoa.

Kyllä lukijat tietävät, että heitä punnitaan eri yksiköillä kuin tositaiteilijoita.

Ero on muuten helppo nähdä. Itse en pysty edelleenkään lukemaan tiettyjä tämän hetken kirjallisuutemme suurimpia myyntitykkejä, joitten nimiä en nyt ilkeä luettelemaan. Ne nimet ovat myydyimpien kirjojen listoilla joka tapauksessa.

Kaupallinen kataluus häiritsee yhtä paljon kuin silikonirinnat, tekohampaat tai hiuslisäkkeet. Kirjojen rakenteessa junapelurin otteet lyövät silmille ja sormille - nyt kiinnitän huomiosi näennäisiin asioihin pihistääkseni lompakkosi tai ainakin suuren setelin...

Sitä vastoin nämä päivänpaisteiset pässinpäät, kuten Wodehouse ja useat muut, joihin toivon mukaan saan tilaisuuden palata, silmin nähden nauttivat, kun saavat lukijat nauramaan ja viihtymään.

Ja ihan hyvä että tienaavat siinä sivussa. Kyllä sen mieskin näkee, pullottaako housuntaskussa tanko pankin paketoimia kolikkoja vai jokin muu.

Kuten Mae West ilmaisi asian:"Kulta, onko sinulle taskussa pyssy vain oletko vain iloinen tapaamisesta?"

Päätä lattiaan

Tämä on vakava asia mutta älkää kuitenkaan uskoko minua. En ole todellinen asiantuntija.

Sovittelu eli välitysmenettely eli vaihtoehtoinen riidanratkaisu on vaativa ala, joka vaatii koulutusta. Se vaatii myös soveliaan henkilön.

Minulla ei ole tuota koulutusta. En ole myöskään sovelias henkilö.

Esimerkiksi viimeksi koetuissa Tehyn neuvotteluissa olisin varmasti ruvennut jossain vaiheessa hakkaamaan tehyläisen tai kuntatyönantajan päätä lattiaan. Tai molempien.

Tapaan ilmaista tämän omahyväisesti sanomalla, että kestän kuunnella paskapuheita vain määrälti.

Hyvä sovittelija ja hyvä neuvottelija osaavat käyttää toisten kestokyvyn rajallisuutta päämäärän tavoittamiseen. Olen joitakin kertoja ollut tilanteessa, jossa joku kiusankappale on paasannut kolme tuntia henkeä vetämättä, räkä roiskuen, aivan pelkkää soopaa, ja suurin osa paikalla olijoista vapisee raivosta jo ajanhukankin takia. Ja silloin taitava puheenjohtaja sanoo rohkaisevasti: tuohan oli valaisevaa, mutta voisitko esittää pääkohdat vielä uudelleen, että saan tarkastaa muistiinpanoni.

Kiusankappale esittää vähä vähältä vaimenevan, noin tunnin kestävän version, ja kun puheenjohtaja kiittelee ja ryhtyy vihjaamatta mihinkään ruokatuntiin tai kahvitaukoon tarkistamaan neuvotteluvaatimuksia, niin - vlac! Vaatimukset alkavatkin yllättäen mahtua laajasti tulkiten järjen rajoihin.

Tällaista on joskus komiteoissa, joissa on mukana etujärjestöjen ihmisiä.

Puheenjohtaja tietää, että jos nyt ryhtyy oikeasti johtaman puhetta, se kostautuu viimeistään lausuntokierroksella.

Puheenjohtaja tietää, että etujärjestöjen ihmiset joutuvat myymään kannanottonsa omille kannattajilleen.

Hyvät asianajajat eivät mitenkään häpeile sitä, että asianajajan pahin vihollinen on hänen oma päämiehensä. Hyvät juristit hakevat nopeasti järjellisen neuvottelutuloksen ja miettivät sitten yhdessä, miten kumpikin petkuttaa edustettavansa hyväksymään sen.

Samoin tekevät parhaat liikejuristit.

Kuten sanottu, en ole koskaan ollut erikoisen hyvä juristi. Menen ylikierroksille ja siitä maitohapoille, koska tulkitsen lakia, kun järkevä ihminen hakisi ratkaisua. Kuuntelen sanoja niin että sanojen takana oleva asia voi jäädä huomaamatta.

Yllättävän usein käy ilmi, että asiaa ei olekaan. Ihminen halusi vain, että joku kuuntelisi kerrankin häntä, ottaisi vakavasti. Ja monien on tehtävä pakolliset kuviot ennen kuin pääsevät keventämään sydäntään.

Muutama lääkäri ja pari pappia on myöntänyt selvittäneensä vaikeita tilanteita pelkästään kuuntelemalla.

Liian usein hyvällä neuvottelijalla tarkoitetaan vain sujuvaa huijaria.

Nähtävästi Sirkka-Liisa Anttila osoittautui nyt samalla lailla hyväksi neuvottelijaksi kuin Heikki Haavisto ja Veikko Ihamuotila. Kepulaisia muuten kaikki!

Sellainen nimi on unohdettu kuin Keijo Liinamaa. Hän oli hyvä. Melkein unohdettu on Sakari Tuomioja. Hän oli hyvä mutta teki pari pahaa virhettä. Teuvo Aura oli hyvä. Ja tietysti Päiviö Hetemäki.

Hetemäki oli aina sovittelija, ei neuvottelija. Hän ilmeisesti ajatteli koko ikänsä samalla tavalla kuin Ihantalassa komentaessaan pataljoonaa: mikä on keino minimoida kulloisenkin katastrofin kerrannaisvaikutukset ja pitää terve eli hengissä oleva ydin toimintakykyisenä.

Kekkonen ei ollut hyvä neuvottelija. Hän oli loistava asianajaja eli litigaattori, joka oli erikoisen taitava viivyttelemään, bluffaamaan ja uhkailemaan. Ne ovat tarpeellisia taitoja mutta eivät riittäviä.

Pitkällä tähtäyksellä Suomen historian paras neuvottelutulos oli Talvisotaa edeltänyt neuvottelukierros Moskovassa. Kuten tunnettua, meillä ei oikein uskottu sotaan, vaan arveltiin että Neuvostoliitto bluffaa tai että jostain taivaasta ilmestyy apu.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että järkevä neuvottelutaktiikka eli osittainen myöntyminen Stalinin jalomielisiin tarjouksiin olisi ollut maan tuho. Siitä on nykyisin paperit ja kaikki. Kyllä Stalin oli liittämässä Suomen Neuvostoliittoon samalla tavalla kuin Baltian. Onneksi hän oli koulutukseltaan maantierosvo eikä neuvottelija ja se taivaan lahja oli Terijioen hallitus. Se vaiensi äkkiväärät. Heitähän meillä riittää. Nyt kuuluvat olevan pystyttämässä Leninin patsasta edustavalle paikalle. Seuraavaksi sitten varmaan Pol Potille patsas?

Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden ja sisällissodan.

Hyvästi DRM?

DG eli Deutsche Gramophone Gesellschaft eli sen nykyinen omistaja avasi yöllä verkkokaupan, jossa on tarjolla 2 600 levyä klassista musiikkia, viidennes siitä tavoittamattomissa olleita.

Lataukset ovat uutisten mukaan kohtuullisesti hinnoiteltuja (albumi n. 11 euroa, biisi noin 1,5) ja mikä hienointa, mukana ei tule salauksia.

Yhtiö rehvastelee myös aikaisempaa eli siis käytännössä iTunesia paremmalla tekniikalla, jonka tuloksena mp3-tiedosto ei siis eroaisi millään tavoin CD-levyn äänestä.

Olen iloinen.

Vanhempi poikani on onnistunut pyydystämään perheen sisäiseen käyttöön mm. Oistrahinin mielestäni edelleen maailman parhaan Sibeliuksen Viulukonsrton (hänen toisen levytyksensä), ja olen niin ikään saanut haltuuni Oistrahin ja Sternin Vivaldi kaksoisviulukonserton a. - Se on se kaikkein tunnetuin mutta anteeksi maalaisuuteni, minulle se oli vuonna 1964, helmi-maaliskuussa, jotain uskomatonta.

Olen varmaan tullut tunnustaneeksi tässä, että olin kuullut konsertissa yhden sinfonian (Sibeliuksen vitosen Vaasassa) ja perheen omistamilta kolmelta LP-levyltä kolme LP-levyllistä orkesterimusiikkia. Joten suoriuduttuani armeijasta olin tässäkin asiassa niin tietämätön kuin ihminen voi olla.

En varmaan ole tullut tunnustaneeksi, että vaimoni Marja, edesmennyt, oli sitten täydellinen vastakohta, sillä häntä oli jo pikkulapsena lattialla itkettänyt, kun Tampereen yhteiskoulun rehtori soitti isän amatöörikvartetissa niin väärin. Ja tuota tietä päädyin torstaisin yliopiston juhlasaliin, jossa myöhemmin saadun tiedon mukaan istui paljon myöhempiä tuttavia.

Ja tuota tietä Deutsche Gramophonin logo hahmottui itsestään selväksi tunnukseksi - DG:n levy ostettiin edes katsomatta, ketkä esiintyivät.

Ja nyt siellä ovat sitten kaikki Furtwänglerit ja sen sellaiset hankittavissa...

Ja ettette saisi väärää käsitystä, niin kyllä minun kirjoissani kumminkin viimeksi kuluneet vuosikymmenet EMI:n 50- ja 60-luvun suuret levytykset ovat olleet suurenmoisimpia - Klemperer, La Scalan porukan oopperat.

Mutta vain pari vuotta sitten äänitealan edustajat vannoivat, että lakiin on välttämättä saatava säännökset kopioinninsuojankierronestomekanismeista. Niin että terveisiä.

* * *

Caravan Books

Tämä hanke voi osoittautua merkittäväksi, koska sen takana on Borders ja mm. California University Press ja Yale University Press. Verkkopaikalla kehutaan, että kaikki kirjat voi hankkia joko kaupallisina versioina, tilauksesta valmistettuina, e-kirjoina, pdf-faileina tai äänikirjoina.

Viulut maksaa konsortio, jossa ovat ainakin Carnegie Corporation ja MacArthur Foundation sekä The Century Foundation.

Ja tarkoitus on kuulemma keskittää vakavasti otettavaan tietokirjallisuuteen.

Ei vähän.

* * *
Tulevaisuuden hirmuista lukijoille lausunnon antamista varten tämä Googlesta:

Stephen E. Arnold Google Version 2.0 The Calculating Predator

This is the first time someone has made a detailed study of the major patents held by Google and has extrapolated the company's possible business strategies. Traditionally, it has been difficult to get to grips with what Google is. The company is not specifically secretive; rather, it is unforthcoming about its aims, plans, strategies and ambitions. "Provide access to the world's knowledge" is about as focused an articulation of mission as one can get from the Google people. No big PR puffs; no in-depth briefings. And, from a quick outside perusal, the company seems to dabble in all sorts of technology areas and buy up all sorts of high-tech companies, which makes measuring progress or evaluating strategic orientation somewhat difficult.

Stephen Arnold, in this successor to "The Google Legacy", concentrates on analysing Google's potential via a study of the company's intellectual property (patents). Google is a company of engineers and mathematicians, not a company of sales, promotion and legal wizards. Mathematics is the foundation of Google's wizardry and, as analysed by Arnold in this new study, the Googleplex is a wondrous construct that gives Google a major competitive advantage in a wide variety of possible fields: enterprise services and computing, web and enterprise search, publishing, banking, advertising, telecommunications. The Googleplex can crunch, analyse and extrapolate rapidly, intelligently and economically from extremely large quantities of data. The owners of such a machine can test and probe a variety of markets, and their existing base income from advertising gives them billions of dollars to use in their probes and explorations. "Innovation at Google is the fuel needed to power the Googleplex and to satisfy Google's hunger for ever more powerful, capable systems and software," explains Arnold. "Google, unlike Amazon or Yahoo, is built on mathematics, not engineering".

This major new study of Google concentrates on deriving information about the company from an analysis of its key patents. These patents are often difficult to discover, since Google rarely files under the Google name; an exhaustive hunt of some of the key Google technical staff is required in order to unearth many of the patents held by Google. "I have a keen awareness of Google's transformation from a search company to a digital Exxon or Wal*Mart," writes Stephen Arnold in the current study. "These are companies that operate at a scale that their competitors cannot easily match. If Google can continue its upward trajectory, it will emerge as a genetic variant of the multi-national corporation or what I call a supra-national enterprise."

Who should read this new analysis?

Google's potential is great, and The Googleplex is certainly not destined to remain an engine solely for crunching data in the fields of search and advertising.
The list of those who need to understand Google and its potential includes:

* investment analysts, financial advisers
* search and software developers
* suppliers of corporate IT services and software
* banking and financial companies
* telecommunication suppliers
* publishing and information industry strategists
* government advisers and analysts

Google Version 2.0: The Calculating Predator (Infonortics, Tetbury, England; October 2007).
Available in online PDF download version only; US$640 / €460; approx. 270 pages. Site licenses on application to harry.collier [at] infonortics.com

Mitä mieltä olette, Martti, Perttu, Cessut ja te muut?

Minua tietysti hytkäyttää ajatus tutkia suuryhtiötä selvittämällä sen patentit ja patenttihakemukset.

Autojen korjaamisen historia

Näin tuollaisen kirjan Amazonissa, ja miltei kyynellyin. Tuollaista kulttuurihistoriaa haluaisin kirjoittaa, jos osaisin.

Tiilet isoisän autokorjaamorakennukseen lyötiin käsin. Työmiehenä oli siirtolainen, jonka sukunimi oli Isrikki. Työnjohtajana oli tätini mies Uki ja insinöörinä oli insinöörienoni Pate, ”keltainen vaara”. Inssit käyttivät ruman keltaista työtakkia, kun taas kunnon monttööreillä oli överhaalarit.

Ihmettelen vieläkin, että isoisä perusti siis kaikkien kauppaliikkeiden rinnalle juuri autokorjaamon, kun samaan aikaan Peldan Lapualla ja Koivisto Seinäjoella ja aikanaan Rinta-Joupit alkoivat rikastua myymällä autoja.

Ehkä se johtui siitä, että enoni – Nurmen ”klopit” olivat käteviä käsistään ja halukkaita purkamaan kuorma-autoja pelkällä jakoavaimella ja ruuvimeisselillä. Vähä vähältä he oppivat myös kokoamaan niitä, mutta enoni Aku oli kyllä lahjakkuus. Hänellä oli se outo intuitio , että hän tiesi viisi minuuttia ennen kuin auto korvasi sen koivun ympäri korjaamolle, mikä siinä oli vikana. Käyntiäänestähän vian kuuli kuka tahansa. Jopa minä erotin ainakin Pösön jakohihnan helinän.

Ainakin yhden kesän oli korjaamon työkalukopissa antamassa ja ottamassa takaisin työkaluja ja osaisin ehkä vieläkin silmämääräisesti sanoa pelkistä jengoista, onko koneruuvi Withworth vain SAE. Joku toinen erotti tuumaiset ja senttimittaiset vilkaisulla. Muistelen että kaksitahtisissa Saabeissa olisi ollut tuumaiset ruuvit?

Autokoulun kuorma-autona oli Thames tai Bedford. Ainakin kerran olin mukana, kun kannentiiviste vaihdettiin tien päällä. Moottori oli luultavasti aivan sama kuin Fordson- tai Ferguson –traktorissa, joten kansi irtosi jakoavaimella ja pultit kiristettiin sormituntumalla vähän sinne päin. Momenttiavain saattoi olla, mutta ei sellaisia hienouksia yleensä käytetty.

Työsuojelusta ei ollut mitään hajua. Happopulloja kanniskeltiin pikkupoikien voimin siihen huoneeseen, jossa akkuja ladattiin.

Autokorjaamolle tuleminen oli jotenkin häpeällistä. Auton omistajan piti osata itse korjata autonsa. Korkeintaan jokin sylintereiden hoonaaminen tai venttiilien hiominen vaati maksettua työtä. Automiehellä saattoi olla männänrenkaita lompakossa, sekä käytettyjä että käyttämättömiä.

Toisen kerran mentiin Lummukkaan ja mukana oli tuulettimen hihna katkenneen tilalle. Olisikohan siellä ollut pulassa Kuusiston rouvan Singer – sen merkkisiä autoja oli. Tai ehkä rovasti Hautasen eli Vauhti-Villen Kansanauto. Volkswagen oli siihen aikaan liian vaikea sana, eikä ”folkkari” ollut levinnyt maakuntiin. Rovasti sai köllinimen siitä, ettei hän jumalisena ihmisenä koskaan ajanut hyli neljääkymmentä, ei edes Lapuan suoralla eikä Longin oikoosella. Vai olisiko se ollut Karin Nikolain Kaiser tai Henry J? Se jäi mieleen, ettei monttööri viitsinyt tehdä muuta kuin vähän höllätä laturin mutteria. Hän haki pinosta propsin ja väänsi sillä niin että pääsi muljauttamaan kiilahihnan paikalleen ja sitten mutteria vähän kiinni. Siinä!

Isän puoleiset sukulaiset, varsinkin Kemppisen Jussi, olivat olleet auton kanssa vaikka missä. Tosi automiehen tunsikin siitä, että hänellä oli vaihdekeppiä vasten nojallaan pöytäviinapullo, koska ei sitä aivan selvänä hirvinnyt ajoon lähteä. Talvella, sotien aikana kumminkin, saatettiin ottaa hirmupakkasilla koko kampiakseli sisään mukaan. Akusta ei ollut huolta, koska sellaista ei ollut. Auto käynnistettiin veivillä, ja siinä sai olla tarkkana peukaloittensa kanssa, sillä veivi potkaisi.

Vielä isän ensimmäisessä Citroen ID:ssä muuten oli käynnistyskampi, vaikka en muista, että sitä olisi jouduttu koskaan käyttämään.

Kulttuurihistorian summa on selvä – tietyt sukupolvet korjasivat talojaan ja tavaroitaan (jatkuvasti). Etenkin henkilöautojen tekniikka muuttui 1990-luvulla ratkaisevasti ja dramaattisesti. Luullakseni nykyiset uudet autot eivät ole lainakan ”korjattavissa”. Ei niille voi tehdä mitään, ja auton alla makaava mies on kadonnut kulttuurimme kuvasta.

En tiedä, onko tätä osattu kyllin korostaa. Nykyinen henkilöauto on virtuaalikone. Se on kuin Java-engine.

Edelliset kymmenen tuhatta vuotta ihminen oli bricoleur eli näprääjä (Lévi-Strauss, Derrida, Guattari). Nykyisin tuo sana, joka oli ennen englanniksi tinkerer on hacker. Tietokoneohjelmien kanssa näprätään; tietokoneitten kimpussa enää vähän.

Ihminen rakensi ja muutti ympäristöään puheen lisäksi teoilla, jotka ihanteellisessa tapauksessa olivat hiukan älyttömiä, oikullisia, itsetarkoituksellisia.

Onko niin että tekniikan kehitys eli tämä henkilöauton tie kiintoavaimesta tosiaikaiseen tietokoneanalyysiin, joka mahtuu hyvin yhden ihmiselämän kokemuspiiriin, on jollain pahaenteisellä tavalla ratkaiseva?

Ei intissä ennen purettu ja koottu kiväärin lukkoja ja konekiväärejä taistelutilanteita varten. Toiminta oli rituaalista – koneympäristön valtaan ottamista.

Waltari, muutama huomautus

Nimimerkki "Juristi" arvioi 30-luvulla lehtikirjoituksessaan, ett Waltarin palkittu "Vieras mies tuli taloon" oli mitä törkeimpiä rikoksia suosiva kirja. Siitä puuttui selvitys rikoksentekijöiden saamasta rangaistuksesta.

Myös kustantaja piti pienoisromaaneja "mitä siveettömimpinä", ja ne jätettiin julkaisematta. Waltari painatti niitä omakustanteina.

Joltakulta - kukaties vaimolta - vihjeen saaneina kustantajan edustajat pitivät Waltaria holhouksen tarpeessa olevana lapsena. Tämä puolestaan omaksui sen roolin kiitollisena.

Ajattelin eilen maagisesta realismista kirjoittamaani lisäystä. "Juristi" ja lukuisat muut vaativat romaanilta todellisuuden kuvausta. Puoli tuntia sitten luin hyvin yhteenvedon Mario Vargas Llosan arviosta Victor Hugosta todellisuuden kuvaajana.

Romaanin tehtävä on kuitenkin muuttaa todellisuutta eli siis vääristellä.

Tämä tehtävä sanataiteelle lankesi, kun liturginen eli meidän mielestämme fasistinen yhden totuuden tulkinta todellisuudesta alkoi rapautua, ja Cervantes ja Shakespeare ryhtyivät työhön.

Ja kuten eilen viittasin, Nicolaus Cusanus oli ohittanut Tuomas Akvinolaisen oivaltaessaan, että taiteessa ja mystiikassa vastakohdiksi luullut asiat osoittautuvat yhdeksi ja samaksi.

Risto Lindstedtin ja Reijo Vahtokarin uusi katselukirja Waltarista (Mika Waltari - muukalainen maailmassa) ei ole ansioita vailla, mutta ei niitä kovin paljon ole. Kokonaisuus maiskahtaa tilaustyöltä, josta puuttuu halu jäsentää asioita eli siis taiteellisuus.

En halua sanoa pahasti. Kunnon toimittajia. Mutta tämä kirja on mainio joululahja, josta pyhäinen tunnelma ei taatusti häriinny.

Kirjallisuudentutkimus on viimein käynyt uudella innolla kiinni elämäkertoihin; sellaisia on ilmestynyt taas, ja hyviä. Muutamia vuosikymmeniä sitten kovan kommunismin hengessä kirjallisuutemme yhteiskunnallisia välttämättömyyksi esiteltiin innokkaasti Suomen kirjallisuuden historiana.

Siksi Waltarin lukijoille on aihetta mainita erikseen ja painokkaasti, että Waltari oli mielisairas ja muuttui toiseksi mieheksi sodan aikana ja sodan jälkeen. Heillä oli sitä suvussa. Eikä Waltarin 32-vuotiaana kuollut isä olisi millään mittapuulla käynyt normaalista, ei edes hakatessaan rottingilla poikiinsa uskontoa. Mika Waltarin vanhempi veli vietti vuosia Kellokosken sairaalassa ja kuoli sielultaan parantumattomasti järkkyneenä. Toinen veli oli kuolut tuberkuloosiin, joka sekin kulki suvussa.

Mutta erityisen merkillepantavaa suurten historiallisten romaanien taustaksi on aikakausi. Kirjailijat, myös kirjailijaliitto, koostuivat sodan runtelemista ihmisistä. Mieleen tulevat heti Yrjö Jylhä ja Aaro Hellaakoski, josta edellisen murskasi urhoollisuus ja jälkimmäisen hänen omissa silmissään jokin fyysinen pelkuruus. Mika luultavasti arvioi itseään samalla tavalla.

Kirjailijapiireissä oli paljon itsemurhia ja todella paljon juoppoutta. Jotkut Ihantalasta hengissä selvinneet päättivät päivänsä oman käden kautta.

Tätä repaleisuutta ei ole kuvattu - sitä vastoin sotaa edeltänyttä Tulenkantajien ja muiden hulluttelua ja keskinäistä kinastelu on kuvattu paljonkin. Katri Vala haukku Mika Waltaria kaunovalehtelijaksi, mikä onkin hyvin oivallettu. Lauri Viljanen ja Mika Waltari taistelivat samasta Elina Vaarasta. L. Onervasta on taannoin kirjoitettu laajastikin.

Ja sitten tietenkin näkyvissä asemissa oli toisen tai kolmannen luokan kykyjä aivan riittämiin.

Voi olla, ettei hyvinä aikoina niin kirjoitetan, mutta tuo oli kyllä kohtuuttoman huono aika.

Ja vielä on otettava huomioon se ihmeellisyys, että 40-luvun lopulla olivat vastakkain isoisät ja pojanpojat. Katselin sitä aikoinani pitkään tuomarikuntaa tutkiessani - henkisesti tsaarin aikan pysähtyneitä ja sitten toisaalta aivan nuoria rintamamiehiä, jotka olivat kokeneet jo liikaakiin elämän arvaamattomuutta ja kuoleman mielivaltaa.

Samoin kirjallisuudessa. Jalmari Jäntti ja V.A. Koskenniemi olivat vahvoissa asemissa ja tukivat mm. Waltaria, joka oli julistettu taantumuksen edustajaksi.

Veli veljeä vastaan ja poika isäänsä - se on maailman meno. Mutta isoisät ja pojanpojat...?

Kevytmielinen keskiluokka

Kuin vahingossa kommenteissa tuli taas keskustelua Waltarin historiallisista romaaneista.

Sanottiin aivan oikein, että edesmennyt kirjailija olisi vapautettava keimailevan keskiluokan kuvaajan palttoosta, jonka hän tosin itse puki päälleen.

Sinuhe menestyi muun muassa siksi, että se ei ollut ”Synkkä yksinpuhelu”. Waltarin pitkäaikainen ystävä ja läheinen työtoveri Olavi Paavolainen kirjoitti itsensä ulos Suomen kirjallisuudesta yhdellä heilauksella.

Waltari, joka oli aiheellisesti hiukan häpeissään sota-ajan suorituksistaan, kirjoitti itsensä sisään yhdellä kirjalla, ja sai väärinkäsitysten vuoksi maailmanmenestystä.

Väärinkäsityksellä tarkoitan, että hänen romaaniaan luettiin viihteellisenä mutta kunniallisena historia-dokumenttina samaan tapaan kuin Robert Gravesin Claudiuksia. Tai itse asiassa juuri amerikkalainen yleisö oli saanut käsityksensä historiallisesta romaanista kenraali Lew Wallacen ”Ben-Hurista” (1880), joka sitoi kirjoittajansa huomion niin tarkoin, ettei hän joutanut vastaamaan edes Billy the Kidin kirjeisiin.

Yhdysvaltain edellinen kirjallinen suurmenestys oli ollut ”Setä Tuomon tupa”, jossa harvinaisen tökerö kerronta yhtyy harvinaisen ikimuistoisiin henkilöihin, ja seuraava jymypaukku oli ”Tuulen viemää”, joka siis ilmestyi 1930-luvulla.

Euroopan kirjallisuudessa Thomas Mann oli pilannut markkinat Joosef-sarjallaan 1930-luvulla tehtyään sukutarinan hankalaksi kirjoittaa jo ”Buddenbrookeilla” 1901.

Tämä on tarkoitettu kommentiksi Suomen kirjallisuudesta, jossa historioiva romaani oli painunut propagandistiseksi poikakirjaksi jo ennen sotia, Kyösti Wilkunan, Artturi Leinosen, Lauri Haarlan ja usean muun koetettua sangen vaatimattomin eväin jatkaa Topeliuksen tarinaperinnettä.

Ei tarvitse selvitellä lähteitä, koska sellaisia ei liene olemassa, mutta kyllä Jänttien ensimmäinen ajatus Mikan egyptiläiskirjasta oli varmasti ”voi ei!”. Historiallinen romaani oli kirjoitettu loppuun. Oli osoitettu, että sillä suunnalla mellastivat vain Maila Talvion kaltaiset.

Mutta Sinuhe on kerronnaltaan loistelias ja sitä olisi aihe ylistää, ellei jatko olisi ollut vielä kertaluokkaa eli siis kymmenen kertaa parempi. Sinuhen ongelma romaanina on ajatukset ja aatteet. Ei romaaniin pidä panna ajatuksia. Jos sattuu olemaan jotain sanottavaa, Suomen Kuvalehti olisi parempi paikka niiden ilmaisemiseen. Romaanin kokonaisuuden kannalta jotenkin irrallinen ja outo Akhnatonin uskonto sen kuin sotkee hyvää juttua.

Waltari oli toki, kuten hänestä on sanottu, vanhastaan kahden maailman lapsi, joka uskoi toisella aivopuoliskolla selittämättömään ja toisella selittyvään. Hän oli ollut sotaan asti syvästi uskonnollinen ateisti, ja nyt yksityiset ja yleiset murheet villitsivät hänet kirjoittamaan tuonpuoleisen kaipuuta egyptiläisiin.

Ja hän oli lukenut liikaa Ben-Huria.

Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat ne romaanit, joista ensin Garcia Marquez ja sitten Grass ja Orhan Pamuk saivat nobelin. Samaan hengenvetoon on mainittava Salman Rushdie, koska saatanallisia säkeitähän nämä ovat jos mitkä. Ja kukaties Paul Auster ja W.G. Sebald.

Vahinko, suuri vahinko, että näitä ainutlaatuisia romaaneja verrattiin ja rinnastettiin Sinuheen ja tosiaan Manniin ja ehkä Hesseen. Ne jäivät vaille tunnustusta jättiläismäisestä arvostaan. Ja pian ilmestyi Tuntematon sotilas ja Linna jäsensi Suomen kirjallisuuden uuteen uskoon, ja pian ilmestyivät tyttökirjailijat, kuten P. Haavikko, ja heidän aseenkantajansa, joista tykkimestari T. Anhava on mainittavin.

Haavikko kuuluu olevan menossa takaisin Otavaan. Luulen että palovakuutusyhtiö edellyttää kiinteistöjen vakuutusarvojen tarkistamista.

Mielestäni tämä Waltarin maaginen realismi oli valtava saavutus. Koettu eli siis välttämättömästi osittain kuviteltu eli luultu todellisuus sekoitetaan ulkopuolisten määrittelemään ulkoiseen eli ”objektiiviseen” todellisuuteen, jolloin noita palaa elämään.

Waltari ei kuvannut Mikaeleissa historiaa vaan kulttuuri-ilmiötä, josta käytetään usein nimitystä ”mytologia”. Kriitikot ja lukijat eivät välttämättä havaitse tätä, koska hänkin käyttää ”todellisten” ja usein vielä hyvin kuuluisien ihmisten nimiä.

Kustantaja esti Waltaria julkaisemasta avainta, joka on nyt ollut kauan kaupoissa nimellä ”Nuori Johannes”. Avain on Nicolaus Cusanus, joka esiintyy romaanissa henkilönä ja jonka ajatuksia Waltari selostaa merkillisen oikein. Cuasnuksen yhteydessä mainitaan yleensä ”oppinut tietämättömyys”, jota Waltari riimitteli ”Mikään välttämättä ei ole totta…”

Niin.

Totuus kenties on jyrsivä piisamirotta?

Jotenkin etälamauttavaa

Tämä linja pätkii.

Se on jotenkin etälamauttavaa. Elisa on tehnyt parhaansa, me emme. En muista missä itse olin mutta muutama vuosi sitten, kun meillä oli viemärikaivanto auki, unohtivat tipauttaa sinne valokaapelin.

Siksi tänne tulee juuri se määrä kuparilankoja, joka vedettiin kesällä 1973. Laajakaistani ei kestä kuuden megan vauhtia.

Huvittavaa kyllä, ainoa kohta josta satelliittilautanen näkisi kohteensa niin kuin Tannhäuserin tenori iltatähden, on pannuhuoneen katolla. Sekin taitaisi edellyttää kaapeliojan kaivamista.

Ei iske.

Tiedän viettäväni merkittävän osan loppuelämästäni, oli se lyhyt tai pitkä, tämän pöydän ääressä tässä talossa voimistellen verkossa, ellen lue tai nuku.

Viisaampi veljeni, joka jäi juuri eläkkeelle Ylen lähetyspuolelta, mutisi jotain sellaista, ettei sille mitään mahda, vaikka Kauklahden masto on parin kilometrin päässä ja (tietääkseni) todella järeä tietoliikenne kevyen kävelymatkan päässä. Ei Ericssonin tehdas ainakaan takavuosina olemattoman infran varassa toiminut.

Siis odotellaan. Ennen pitkää tähän saa äänen ja kuvan kauniisti.

Tietenkään en viitsi maksaa mitään enkä nähdä vaivaa, koska toinen työpaikkani HIIT on Tapiolan-Otaniemen alueella, jossa tietoliikenne ei jumita.

Häpesin hetken, kun käsitin asuvani kadehtittavasti eli puiden keskellä lähellä Helsinkiä omin tuvin, omin luvin.

Jos muuten tiedätte näppärän keinon, jolla voisi ripata oman bloginsa, neuvokaa. Vähiten vaivalloinen keino on tällä hetkellä kopioida hiirellä leikepöydälle tekstit ja tallentaa ne Wordiin. Vanhempani ja muutama muu kaipailevat juttuja joskus, ja heille paperin lukeminen on paljon vaivattomampaa kuin tietokoneen. Ja voisihan näistä pritata tai painaa (Lulu) pieniä kirjojakin joululahjaksi. Kun jokainen teistä tietää, Blogger vastustaa miehekkäästi tulostamista ja pdf-muotoa, ja se johtuu vain osittain java-kilkuttimista, joita minullakin tässä on.

Takavuosina rippasin mielenkiintoisia e-kirjoja erilaisilla ekstraktroreilla, mutta kuvittelen, että robottien mahdollisuuksia on rajoitettu.

Kysyn tätä teiltä siksi että olen niin tyytyväinen tähän blogimeininkiin ja keskusteluihin.

Kaivoin esiin muuhun käyttöön pari viisaina pidettyjen henkilöiden kirjoitusta, ja he vaativat, että koulussa tai korkeakoulussa olisi opetettava relevanttia keskustelua, eli siis sellaista, joka lähtee faktapohjalta.

Toiseksi esimerkiksi nuoruusvuosien kirjaelämysten kertominen toisille on terapeuttista ja antaa ihmettelyn aihetta. Miksi toiset ovat niin tärkeitä ja toiset niin haurastuneita.

Muutaman nyt tulleen kommentin johdosta huomasin, että kun kävin joitakin vuosia sitten Tucsonissa ja Tombstonessa, mieleni perällä oli "Punavyö", vaikka ajattelin O.K. Corralia ja lännenelokuvia. "Punavyö" on minulle myöhäinen. Olin Otavassa ottamassa vastaan sarjan käsikirjoituksia - jouduimme hoitamaan yllättäen lasten ja nuortenkirjoja erään tovin, kun tehtävien vakinainen haltija, maisteri Aili Palmén, sai vaikean sairauden ja joutui leikkaukseen. Hän parani eivätkä kirjatkaan ehtineet sen vajaan vuoden aikana huonontua.

Mutta kuten sanottu, niitä kirjoja olen lukenut ammattilaisen silmällä, ja se jos mikä tuhoaa lukemisen ilon.

Siunaan itseni viidesti viikossa, etten ole kustannustoimittaja enkä ammattimainen arvostelija, vaikka teen kyllä jatkuvasti sen suuntaisi töitä. Ammattilaisajoiltani muistan sen sielullisen sameuden, johon sairastuu, kun menettää kykynsä lukea iloiten (tai inhoten).

Olen tuntenut äikän maikkoja, jotka lukevat sanomalehteäkin kynä kädessä...

Päivän postauksen kuva kuvittaa tämänpäiväistä tunnelmaani: silloin kun tällainen blogi on parhaimmillaan, se toimii kuin kansakoulun jatkoluokka.

Tärkeitä asioita, uusia näkökulmia, tietojen täydentämistä mutta raisuin nuoruus takanapäin.

Kansakoulun jatkoluokat... aivan. Sitten oli jokin kansalaiskoulu. En oikein muista. Jos asia olisi tärkeä, tietäisin keneltä kysyä.

Sarjakirjallisuuden selitys

On kahdenlaisia ihmisiä, hyviä jotka ovat kiinnostuneita toisista ihmisistä ja yleensä valmiita ojentamaan auttavan käden. Ja on pahoja ihmisiä, sellaisia kuin minä, jotka ovat kiinnostuneita historiasta, elämäkerroista ja klassikoista.

Viimeksi mainittu on suuremmassa tai pienemmässä määrin pakoilua. Lisäksi etenkin klassikkojen lukeminen saa ennen pitkää ihmisen tuntemaan itsensä muita paremmaksi ja ottamaan yhä enemmän välimatkaa toisiin ja heidän joutavanpäiväisiin ongelmiinsa.

Hyviä kirjoja ei siis pitäisi lukea eikä niiden harrastamista ole aihetta suosia.

Onneksi sellaista ei käytännössä juuri tapahdukaan.

Olin laillisilla asioilla Lippulaivassa ja tuijotin myydyimpien kirjojen riviä. Illalla katsoin Salattuja elämiä. Valitettavasti minulla ei ole aavistustakaan siitä, ketä sarjassa esiintyvät ihmiset olevat, ja katsonkin sitä joskus ääni mykistettynä. Se on jotenkin hauskempi sillai.

Molemmissa eli etenkin kotimaisissa jännitys- ja poliisiromaaneissa ja kotikutoisissa televisiosarjoissa on koko ajan kysymys ihmissuhteista, ja tarinat poikkeavat todellisuudesta siinä, että ihmiset oikeasti sekaantuvat toistensa asioihin ja kyselevät kaikkea sellaista, mikä ei kuulu heille.

Ero on kovin suuri. Vaimoni patisti minut katsomaan televisiosta Pölösen uutta Pohjois-Karjala –sarjaa, joka vaikutti todella hienolta. Kysymyksessä näyttää olevan taitavasti tehty muunnelma Garcia Marquezin romaanista ”Sadan vuoden yksinäisyys”. Kuvauksessa ja näyttelijävalinnoissa on otettu huomioon myös vientinäkökohdat. Mutta käsikirjoittajat eivät ole täysin lainlyöneet ihmisiäkään.

Miikkula on Macondo. Franzén tuntuisi esittävän José Aureliano Buendíaa.

Luulen siis, että vähämaineinen kirjallisuus ja dramatiikka on erittäin terapeuttista ja tervetullutta, koska se todistaa ihmisille, että he ovat olemassa. Puhe on asioista, jotka ovat heidänkin asioitaan. Ainakin Salkkareiden katsojissa on paljon nuoria. Siten sarja toimii samalla tavalla kuin raolleen unohtunut olohuoneen (tai makuuhuoneen) ovi eli aukkona aikuistumisen ja aikuisuuden maailmaan.

Korkeakirjallisuus vältti vaikka kuinka monta kymmentä vuotta ihmisiä kiinnostavia aiheita, viljeli hyvin mielellään ilmaisua, jota ei totta puhuen oikein ymmärrä, ja kirjallisuusmiehet halveksivat sangen monissa tapauksissa raivokkaasti tavallisia ihmisiä.

Ainakin Päivö Oksala ja mahdollisesti hänen latinistipoikansa sekä muistaakseni professori Klinge ovat ajatuksin, sanoin tai toimin yhtyneet q. Horatius Flaccuksen murjaisuun ”Odi profanum vulgus et arceo” – vihaan ja kaihdan matalaa rahvasta.

Sopii sitä vihata, paitsi jos jää esimerkiksi munat mankeliin ja joku joutilas rahvaanmies on juuri kulkemassa kädet taskussa ohi.

Tulta päin

Bic (kuva Wikipediasta) valmistaa reteästi huokeita kyniä ja sytyttimiä. Firman toisen omistajan nimi oli Bich, joka on ranskaa, mutta viisaasti amerikkalaisten ikävät mielleyhtymät niistettiin.

Sama syy kuin Kone Oy:llä, joka on ranskaa puhuvissa maissa Koné Oy.

Ellette tiedä, älkää katsoko Googlella, koska seurauksena voi olla virta mielenkiintoisia sähköpostiviestejä. Samoin ääntyvä sana kirjoitetaan ranskassa C:llä, ja loppu-e ei äänny ilman aksenttia...

Kiskalla oli myynnissä huokea kannellinen Zippo. Sen sisällä on pieni Bic. Eläköön tuotejäljittely! Tuote ei siis ollut Zippo.

Tuo vasen kuva kelpaisi Félix Fénéonin kirjan kanteen.

Ei se mitään. Ei häntä juuri kukaan muista Ranskassakaan. Minulle hän hahmottuu Jean Paulhanin opastajana, Giden kouluttajana, Proustin julkaisijana ja Apollinairen ja Jarryn kaverina. Puhumattakaan kaikista taidemaalareista. Kun hän toimitti kirjallisuuslehteä, näytelmiä arvosteli Maeterlinck, politiikasta kirjoitti Léon Blum ja musiikkiarvostelut hoiti Claude Debussy

Hän oli hyvin erikoinen mies, tämä Fénéon. Tiukkana kirjallisuusmiehenä hän oli itse kirjojen julkaisemista vastaan. Niinpä hänellä ei ole juurikaan tuotantoa.

Englanniksikin on kumminkin käännetty hänen palstanpää-tekstejään (Novels in Three Lines). Hän kirjoitti niitä 1900-luvun alussa sanomalehteen.

"Nancystä oleva astianpesijä Vital Frérotte palasi hiljan Lourdesista ihmeellisellä tavalla tuberkuloosistaan parantuneena. Hän kuoli erehdyksessä sunnuntaina."
- - -
"Levalloisissa kuoli kesken pétanque-pelin herra Levallois. Pallo kieri kauemmin kuin heittäjä."
- - -
"'Kuolen kuin Jeanne d'Arc!' huusi Terborgh huonekaluista rakentamaltaan roviolta. Saint-Ouenin palokunta tukahdutti hänen kunnianhimonsa."
- - -
"Herra Sirvent, kahvilanomistaja Gardin Caissarguesista avasi yöllä ikkunan katsoakseen, kuka koputti oveen; kiväärin laukaus lopetti hänen kasvonsa."
- - -
"Sain-Etiennestä oleva kelloseppä, muuan Jallat, arvioi 19-vuotiaan tyttärensä käytökseltään löyhäksi ja tappoi hänet. Hänellä on kuitenkin vielä 11 lasta."

"Rouva Coudrec yritti yrittämistään asunnossan Saint-Ouenissa hirttäytyä ikkunahakaan. Epätoivoissaan epäonnistumisista hän katosi juosten johonkin vainioille."
- - -
"Hirttäytyneitä neiti Fournier, herra Vouin, herra Septeuil: hermoheikkous, syöpä, työttömyys."

Sellainen Simo Penttilä

Nyt meillä on etenkin Arto Paasilinna ja sitten pari muuta. Noin 80 vuotta humoreskit olivat jokavuotisia ja voi että niitä ostettiin.

Minulle oli keskenkasvuisena läheisin Simo Penttilä. Minua ei hirveästi häirinnyt, ettei hänen kirjoissaan ollut yleensä juonta. Pelkkä sanalla sivaltelu riitti. Ehkä se oli harvinaista.

Nimimerkin takana oli Uuden Suomen toimitussihteeri Uuno Hirvonen, joka oli tiettävästi kovaotteinen, pahansisuinen ja ammattitaitoinen mies. Hän kirjoitti vanhoilla päivillään myös sarjan nuorisonkirjoja (Punavyö) ja kaikenlaista muutakin.

Kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilän seikkailut olivat suurmenestys. Niistä tehty elokuva ei edes ollut aivan huono. Kirjoja oli toista kymmentä. Niitä luettiin jopa Kollaanjoen lumikuopissa - aivan totta. Tai ainakin Aarne Juutilainen luki ja muotoili itsestään "Marokon kauhun" hiukan tämänkin mallin mukaan.

Kun minulla on täydellinen kokoelma näitä kirjoja, on tulut mieleen ottaa ne esiin silloin tällöin.

Tässäkin on käynyt kuten usein. Parodia on ylittänyt odotukset ja alkanut mennä todesta. Luulen että kirjoittajalla oli 1920-luvulla mielessä Becker-Bey eli Evert Gustaf Waldemar Becker-Reuterskiöld (1840-1907) ja yleisemmin erilaisten omatekoisten napoleonien irviminen. Mutta hän jäi omien vitsiensä vangiksi, ja jossain määrin juonellin "Kaunotarten kapina Mordanassa" oli aika nautittava kirja, kokonainen kertomus konnista ja hidalgoista.

Becker-Bein arvellaan olleen kansainvälisesti kuuluisin suomalainen 1800-luvulla. Hänen tarinoihinsa ja toimiinsa suhtauduttiin Suomessa jotenkin kärsivästi. Jokseenkin luotettava kirja hänestä ilmestyi vielä 1960-luvulla. Itse hän oli ollut erinomaisen ahkera sotakirjeenvaihtaja ja poliittinen asiantuntija, milloin Serbuiassa, milloin Egyptissä.

Myöhemmin tuli tunnetuksi toinenkin onnensoturi, Lars Gabriel von Haartman, joka kirjoitti itse ja oli armeijassa vielä toisen maailmansodan jälkeen. Hänen muisteluksissaan on hauskaa itseironiaa.

Mutta Becker-Bei oli ollut todella Meksikon armeijan everstiluutnantti ja valtionhoitajan adjutantti 1860-luvulla ja sen jälkeen vaikka mitä.

Tarvinneeko lisätä, että Beckerit liittyvät monin sitein yhteiskuntamme kermaan?

Suomalainen onnensoturi ei siis ollut aivan ennenkuulumaton ajatus. Olihan miehistöpuolella Sameli Liikanen tullut tunnetuksi Garibaldin soturina.

Mutta Simo Penttilän mielikuvitushenkilö oli herra ja ylhäisyys eli eksellenssi Meksikon Sonoran maakunnassa, jonka pääkaupunki on Hermosillo.

Kirjoittaja ei ollut käynyt Meksikossa ennen 1950-lukua, eikä kirjoista päätellen myöskään tiennyt maasta paljon.

Lataan tähän vanhasta muistikirjastani muutamia sitaatteja, joista ilmenee tyyli ja myös sen syy, miksi näistä kirjoista ei kannata ottaa uusia painoksia. Asenteet ovat ikäviä. Etenkin rasismi on rasittavaa.

* * *

”Kolmen tuhannen kokemuksen perusteella minä , kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä, herra ja ylhäisyys, jo kai tiedän, mitä rakkaus on.

Kolmetoista kertaa kolmetoista kertaa minäkin olen unohtanut terveyteni hoidon.

Monena vaaleansyntisenä ehtoona minä olen tuntenut itseni uudelleen kuin luutnantiksi, joka on maailman herra.

Kun kumman punainen kuu paistaa Xochimilcon järvellä. Kun joku jossain näppäilee banjoaan niin että verenpaine kohoaa, Kun sadantuhannen konnan kukistaja kuvittele kaipaavansa jotain.

Niin silloin, totisesti! Silloin rakkaus hyvin lähellä.”

* * *

”Taisteleva humanismi oli lopultakin päässyt voittoon Sonoran maassa.

Minä sanon voittoon, vaikka vielä onkin jäljellä noin 400 äänioikeutettua konnaa. Minä sanon voittoon siksi, että heidän äänensä piakkoin ärisee ja heidän piirtämänsä viiva on liian vino.

Sillä minä olen Herra ja Ylhäisyys ja konnia minä en siedä.

Minä en siedä ihmistä, joka änkyttää sanoessaan nimensä. Joka kaupittelee kunniasanaansa saadakseen parin vaivaisen peson luoton ja joka on kuin psykologinen rakkausromaani silloin kuin on kysymyksessä rehellisyys ja elämä.”

(”Taisteleva humanismi” oli Lauri Viljasen syvämietteinen esseeteos 30-luvulta. )

* * *

”Monen sukupolven sivistys oli tehnyt don Geronimon tylsämielisen näköiseksi”

* * *

”Don Leonardo Susa ei varmastikaan ollut koskaan ollut elämänmyönteinen luonne.

Syntyperä, kasvatus ja koulu, kaikki yhdessä tai kenties kukin erikseen olivat vääntäneet hänet jo melko nuorena vinoon. Hänestä tuli uneksija.

Hänen isänsäkin oli ollut uneksija. Tämä isä, don Antelmo, oli sitä paitsi ollut sikäli somnambulisti, että oli puhunut heksametrejä hidalgojen syntyperästä Pancho Villalle. Joten uneksi itsensä hirteen. ”

* * *

”Te olette kai kaikki kuulleet, että juuri minä eliminoin Enrico Lapazin? Al Capone on Lapaziin verrattuna kuin lasten tunti. Mutta huoneessa hengittävän kolmen miehen rinnalla Enrico Lapazkin olisi vaikuttanut pianonvirittäjältä.

Ja minä sentään tunnen tyypit.

He oleilivat siinä oikein mukavasti sammuneen takan ääressä.

Suuressa nojatuolissa vasemmalla, vinosti minuun romuluinen ryökäle parhaillaan koetteli kohtalon kärsivällisyyttä hymyilemällä äänettömästi. Minä olen kuullut paljon kuuluisasta Mona Lisa hymystä. Romuluisen hymyssä ei ollut mitään selittämätöntä. Se oli arkaistinen ja aivan tavallinen himomurhaajan hymy.

Keskellä seisoi pikkuinen mies, jonka minä Sonorassa olisin antanut hirttää ihan heti.

Pikkuinen mies oli ilmeistä päättäen yltyvästi vihainen oikeanpuoleiselle olennolle, joka välittömästi hypisteli leveäteräistä veistä. ”

* * *

”Hänen luiset sormensa haparoivat lattiaa. Minä kuulin, kuinka hän ähki ja kirosi. Pistooli oli enää vain parin sentin päässä. Hän näki sen, mutta ei nähnyt mitään muuta. Sokea, kivistävä raivo sai hänen vääntelehtimään. Hänessä henkilöllistyi bolshevismin aate.”

* * *

”Viimeinen tunnepitoinen sana oli osoitettu soutajalle, joka venäläiseen tyyliin erittäin vaivattomasti sai veneeseen vähänväliä saavillisen vettä.

Durak oli sikäli aatteen mies, että päästi huuliltaan räävittömän sadatussarjan vastaukseksi esimiehensä puhutteluun. Minä arvelin jo, että joutuisimme jonkinlaisen stahanovilaisuuden todistajiksi, mutta kun kapteeni oli suhissut muutaman nopean sanan venäjäksi, loppumatka kului ilman internationaalia ja me kiinnitimme venheen ”Moskovan sielun” sivuun. ”

Likaiset jalat

Rikas veljeni kyselee aina meiltä lähtiessään kenkälusikkaa. Kun ei ole. Olen miettinyt tätä asiaa joitakin vuosikymmeniä.

Sitten kuulin jutun tästä asianajajasta, joka keksi menestymättömyytensä syyn. Hänellä oli samanlainen Bossin puku kuin muillakin, mutta hän sai vihiä, että toisilla oli tapana riisua se maata mennessään.

Ehkä todella hyvänpäiväisiin kenkiin tarvitaan kenkälusikka. Olen nähnyt sellaisia kenkiä näyteikkunoissa. O.J. Simpsonille meinasi käydä hyvin höperösti Guccin kenkien takia.

Nyt olisi kenkälusikka. Ostin sen samalla kun uudet hämäyskengät (Ecco). Minusta on hauskaa käyttää lenkkareita tumman puvun kanssa, mutta juoni onnistuu vain, jos kengät ovat mustat.

Ne ovat vain Lenitan puheita, että meillä muka kenkiä katsottaisi. Ei kyllä katsota. Tuskin ihmistäkään. Äidinisäni kulki aamutohveleissa kesät talvet sisällä ja ulkona, ja varakkaana ja arvostettuna henkilönä kuoli. Syksystä kevääseen hänellä oli päässään etäisesti mannerheim-tyylinen karvalakki, joka oli aitoa sähkökania. Apteekkarilla olin nähnyt pushkin-hatun, joka kuului olevan kriminkoipea, mutta apteekkarit ovatkin asia erikseen.

En tiedä, milloin meillä Suomessa alettiin riisua kengät kylään tullessa. Se on kieltämättä naurettava tapa, mutta kaikki tekevät sen. Itse tein sen kerran tummassa puvussa, ja sitä pidettiin kuitenkin liioitteluna.

Isoisä-vainaa ei kenkiä riisunut. Kun hänellä oli päiväunen aika – siihen maailman aikaan puhuttiin tupluurista – hän viikkasi sanomalehden vuoteen päiväpeitolle ja asettui siihen kuin Lenin tai Stalin katafalkille.

Miksi ihmiset eivät riisu sukkasilleen töihin tullessaan? Töissä on kuitenkin yleensä siivottu paremmin kuin kotona. – En tiedä. Turha kysyä naisilta, kun heillä on usein sisäkengät kassissa. Turha kysyä professori K:lta, joka käyttää edelleen kalosseja. Miksi Englannin armeija käytti kaameita kenkäruojuja ja säärystimiä? Varmaan siksi että saappaat viittaavat ratsastamiseen ja siten korkeampiin henkilöihin. Saksassa rasvanahkainen saapas levisi kapitulantti-aliupseereilta miehistölle ja ennen pitkää siitä tuli hitlerismin tunnus. En tosin muista yhtään kuvaa Hitleristä ratsailla.

Tämä kaikki liittyy tavalla tai toisella hämmästykseen. Luistelija kertoi eilen urheiluruudussa, ettei nykyisin käytetä pikaluistimessa lainkaan sukkaa, koska se olisi millli liikaa hölskymisvaraa. Mikä ettei. Kun mennään kaarteessa kuuttakymmentä, se on tarkkaa peliä.

Todellinen kirjoituksen aihe on hämmästely – mitä ihmisistä jää muistoon. Olen edelleen siivonnut tietokoneeni arkistoja korkeimman oikeuden päätöksistä vuodesta 1980. Kieltämättä nousee mieleen kaikenlaista – mutta päällimmäisenä se, että toisista ihmisistä muistaa vain yleisen keljumaisuuden ja toisista hymyn ja leppeän katseen. Se ammattitaito ja juridiikka, jonka kukin hallitsi, on ajat sitten kadonnut. Lait ovat muuttuneet ja ajattelu- ja kirjoitustapa ovat toisia.

Eräästä Otavan aikojen johtajasta muistan lähinnä sen, että hän oli mielikseen saita eli natku. Osasin silloin laskea kirjojen kustannuksia sen verran että tiesin tuollaiset kymmenen prosentin alaspäin pyöristämiset turhiksi ja lähinnä kai yritykseksi kunnostautua esimies-omistajien silmissä. Muistan päällikön, joka nautti naisten nöyrryttämisestä ja erään toimittajan, joka oli vanhan kansa kopeloija - vähän väliä jonkun tisseissä kiinni. Muistan 90-vuotiaan vahtimestarin, joka tanssi pikkujouluissa.

Muistan koulusta koulukiusaajien kauhun, Hämäläisen pojan, joka nosti pahana pidetyn tappelusnkarin seinälle vaikka polkupyörineen ja sanoi lempeällä äänellä, että annetaan me noiden pienempien olla.

Neljäkymmentä täyttänyt poikani, dosentti, muistaa J. Donnerista edelleen ensimmäisenä sen, että siinä oli mies joka ei antanut lapsella Jaffaa lantringiksi esile otetusta pullosta. Muistan sen kauhistuneen liikkeen, kun lapsi tuli keittiöstä lasin kanssa ja katsoi vetoavasti, kivahduksen: Ei!

En oikein raaskisi mainita asiasta, koska mies tuntuu oppineen maailmassa jotain, siis tämä kirjailija.

Muistan kun käveli Mauno Koiviston perässä ennen kuin tunsin häntä lähemmin ja seurasin, miten hän selviytyy auenneesta kengännauhasta. Hän silminnähden mietti, voiko tas. presidentti pyllistellä keskellä Aleksia. Meni muistaakseni kengännauhan liehuen Smolnaan. Tärkeintä ei ollut päämäärä vaan liike.

Muistan miten Markus-setä osoitti vastanmielisyyttään lapsia kohtaan ollessaan maakunnassa esiintymässä. Hän oli kurin ja järjestyksen miehiä ja se lällättely lastentunnilla oli ihan feikkiä.

Muistan sävelradion Stif Framåtin, joka oli ihmisistä ystävällisimpiä ja avuliampia. Muista kun Jukka Kajava kiisti jyrkästi, että hän olisi ollut kokelaana kelju; tarkistin asian kirjasta ja kyllä hän oli meillä koksuna joulun aikaan 1962.

Muistan miten aina vihaamani vääpeli kertoi kotiuttamismatkan saattajana aika suoraan, millaista oli kumarrella itseään kaksikymmentä vuotta nuoremmille upseerin koltiaisille kaiken sen jälkeen, mitä oli nähnyt sodassa ja rauhassa. Obuhovin tykitkin oli viety kantamalla Syvärille ja tuotu kantaen takaisin.

Muistan tädin, joka varoitti minua junasa 1957, kun olin yksin matkalla vartionjohtajapäiville, panemast koskaan sormea hauen kitaan suomustusvaiheessa. Joku oli pannut ja kuollut verenmyrkytykseen. Se oli olympiavaunu, II luokka.

Siitä kenkälusikasta muuten vielä – luen Paloheimo-yhtiön historiaa (kirj. J. Yrjänä) selvittääkseni Boreniuksen toimiston menneitä ylitsekäymisiä. Kyllä siellä pappa-Borenius muhoilee oikein valokuvassa. Tähän mennessä lukemani perusteella olen saanut sen käsityksen, että osaava juristi oli yhtymälle hyvinkin tarpeellinen.

Sahateollisuus oli vähän väliä sellaisessa saumassa, ettei siinä aina oikein auttanut edes kenkälusikka.

Kunnian miehiä, kunnian

Kenraali Adolf Ehrnrooth pahoitteli 1969 presidentti Kekkoselle lähettämässään kirjeessä erehdystään. Hän oli ajanut Yrjö Keinosta puolustusvoimain komentajaksi. ”Hän itse toimi harkitsemattomasti ja samoin myös puolustusministeriö.”

Kuusi vuotta myöhemmin Ehrnrooth pahoitteli Kekkoselle, miten Simeliuksen seuraajaa mietittäessä hänen olisi pitänyt sanoa kuin Rokka Tuntemattomassa, että jos tarvitset hyvän miehen niin tässä olisi yksi.

Siis puolustusvoimien komentajaksi.

Ehrnrooth oli muuten ensimmäisten joukossa tuomitsemassa Linnaa ja siis Rokkaa 1953, mutta hän olikin imagon rakentamisen mestari, jonka rinnalla jopa Gustaf Hägglund on oppipoika.

Ällöttävää, eikö vain?

Yrjö Keinonen oli Pentti Airion juuri ilmestyneen elämäkerran mukaan armoton tunari. Hän oli ihmisenä melkein täydellinen, omasta mielestään täydellinen. Aivan tavallisista oloista lähteneenä hän loisti Talvisodassa hiihto-osaston päällikkönä ja Jatkosodassa pataljoonan komentajana, sai urhoollisuudesta Mannerheim-ristin ja kävi asemasodan aikana sen suuren kadettikurssin. Hän luki sodan jälkeen asekätkijänä itsensä filosofian maisteriksi matematiikasta.

Hänellä oli yksinkertaiset tavoitteet: oli oltava joka asiassa aina paras. Keinoilla ei ollut niin väliä.

Hän menestyi hienosti myös sotakorkeakoulussa mutta myös hänen erottamistaan koulusta kuulemma harkittiin. Tietty vilpillisyys katsottiin esiupseerille sopimattomaksi. Hänelle ei myöskään tahtonut kertyä ystäviä, koska häntä pidettiin luihuna. Myöhempinäkin vuosinaan hän hakeutui alaisten seuraan ja liehitteli myös varusmiehiä, jos arveli, että heillä saattaisi olla vaikutusvaltaa. Vihollisiksi arvioimansa kollegat hän hoiteli, kuten sitten helikopterionnettomuudessa kuolleen Pöyhösen, tekemällä tästä Supolle ilmiannon maanpetoksesta.

Upseerit ovat vaiteliasta väkeä. Rajuistakaan valtataistelusta ei ihmeemmin huudella. Eräiden egomania kuuluu sotilasuran rasituksiin. Esimerkiksi kenraali Paavo Talvelalla oli hyvin täsmällinen käsitys siitä, kuka oli oikeastaan armeijan ainoa kykenevä kenraali. Hän oli kärkäs tuomaan tämän käsityksensä esiin.

En muista Mannerheimia sanotun koskaan vaatimattomaksi. Hänen osuudestaan eräisiin ylitsekäymisiin, kuten Valkeasaaren valmistautumattomuuteen 9.-10.6.1944 vallitsee yhä kunnioittava hiljaisuus.

Kyllä hiljaisetkin miehet menestyivät. Erik Heinrichsiä pidettiin hiukan yksinkertaisena. Tuon täysin virheellisen käsityksen ja kavereiden kukkoilemisen takia hän säilytti suuren toiminnan vapauden. Ja kovin moni ei taida olla selvillä siitä, miten uskomattoman hyvä puolustusvoimain komentaja oli Lauri Sutela 1974-1983 – lieneekö nimikään tuttu?

Keinosen ura komentajana katkesi lyhyeen. Hän sai kellarijupakasta eli kesähuvilan aika laajoista, varusmiehillä ja kantahenkilökunnalla suoritetuista töistä rangaistuksen ja jätti siihen kehotettuna eroanomuksen. Korkein oikeus tuomitsi hänet 150 päiväsakkoon, mikä on paljon. Teko oli raskauttavien olosuhteiden vallitessa tehty jatkettu omanvoitonpyynnöstä tehty virkavelvollisuuden rikkominen. Hän piti tapahtunutta oikeusmurhana ja vehkeilyn tuloksena, vaikka jo hovioikeus oli päätynyt samaan.

Hänen tyttärensä ja vävynsä kirja on apologia, jossa asiat selostetaan ”oikein” eli Keinosen kannalta parhain päin.

Tuntuu surkealta lukea edelleen, että Keinosella oli hankkeeseen puolustusministeriön lupa. Tämän hän esitti jo oikeudenkäynnissä. Siis kenraaliklikki manipuloimassa korkeinta oikeutta? – Älkää unta nähkö!

Jätettyään Kekkosen vaatimuksesta erohakemuksensa hän kiirehti oikopäätä Neuvostoliiton lähetystöön kertomaan tapahtuneesta. Pentti Airio arvelee, että hän yritti vielä saada apua oikeistovoimien hyökkäystä vastaan. Apu jäi saamatta.

Aikaisemmin hän oli hämmästyttänyt SKP:n Aarne Saarista lausumalla tämän kuullen neuvostoliittolaisille sotilaille olevansa neuvostojärjestelmän kannattaja. Hän oli lyhyen aikaan maalaisliiton (keskustapuolueen) jäsen ja osallistui yhteen puoluekokoukseen, vaikka poliittinen jäsenyys ja toiminta oli sotilashenkilöiltä rangaistuksen uhalla kielletty. Sittemmin hän vakuutti kokoomuksen edustajalle kannattaneensa vanhastaan kokoomusta, demarien edustajalle demareita jne.

Hän kirjoitti ja antoi lausuntoja maanpuolustuksesta. Hän julkaisi vetäviä sotamuistelmia, joista henkii todellinen poikakirjan eetos (”Veriset hanget” jne.). Kirjoista käy ilmi sama kuin elämässä. Hänen oli helppo kestää stoalaisesti toisten tuho ja perikato.

Kun hän kuoli 65-vuotiaana, Mannerheim-ristin ritarit jättivät hautajaiset huomiotta. Tämä lienee ollut ainoa tapaus lajiaan. Hautajaiset olivat kuitenkin sotilaallisen komeat.

Airion kertoma Keinosen kilpahiihtäjän urasta ikämiessarjoissa antaa aiheen epäillä, että hänen päässään vinksahti jotain. Hän käytti suunnattomasti aikaa (virka-aikaa) harjoituksiinsa, komensi alokkaita hurraamaan itselleen latujen varsiin ja kehitti ikähyvitysjärjestelmän, jonka kertoimien johdosta hän voitti eräänkin kultamitalihiihtäjän. Todellisia aikoja ei julkaistu.

Kiusallinen tapaus oli ikätoveri, everstiluutnantti Eero Naapuri, joka äityi hänkin harjoittelemaan. Hän voitti Keinosen puolustusvoimien mestaruuskisoissa oikein reippaasti entisenä kansainvälisen tason kilpahiihtäjänä.

Väitetään että Naapurilta olisi jäänyt jokin ylennys väliin tämän takia.

Itse asia on minulle entuudesta tuttu. Eero Naapuri oli vaimoni eno.

Mitä romaanissa ei ole?

”Seitsemässä veljeksessä” kukaan ei ole kertaakaan sairaana. Kukaan ei sivalla edes kirveellä jalkaansa. Raihnaisuutta kyllä on monenlaista, ja etenkin tappelusta tulee vammoja, joita lääkitään.

Kirjassa ei ole lapsikuolleisuutta. Kuolemaa pelätään etäältä. Veljesten äitikin vain katoaa kuvasta ja isän kuolema esitetään historiana, vaikka nuorin lapsi on vielä taapero eli taöpauksesta ei voi olla monta vuotta.

Kivi on kummallinen elokuvataiteilija. Hän leikkaa hyvin, ja eräät kohtaukset, kuten suuri tappelu Tammiston pihalla, on kuvattu niin, että elokuvaohjaaja näkee kameran paikat, pari panorointia ja zoomauksen. Eräin kohdin on suoritettu ajo käyttäen dollya.

Kertomus on mutkallinen asia. Kertomus on kuin kompressioalgoritmin tuote. Eräästä kirjasta esimerkki: kuningas kuoli; kuningatar kuoli. - Tämä ei ole kertomus, ja jos hallitsijoiden nimet mainitaan, se on lähinnä maininta siitä, kumpi heitti henkensä ensin. ”Kuningas kuoli. Sitten kuningatar kuoli suruun.” – Tämä on kertomus, ja sen muistaa heti.

”Seitsemn veljestä” on dynaamisempi kuin ehkä mikään mieleen tuleva romaani, koska kaikki muuttuu koko ajan. Veljekset muuttuvat. Muut ihmiset muuttuvat. Metsä muuttuu. Riista vähene. Suo muuttuu niityksi, aho vainioksi ja metsä kaskeamalla pelloksi.

Jos pannaan rinnalle esimerkiksi Linna, ero osoittautuu suureksi. Linna käy läpi mahtavia historiallisia tapahtumasarjoja, mutta muutokset ovat pienenlaisia. Jopa se tärkeä kohtaus, jossa kunnallisneuvos J. Kivioja katselee vanhana uudenaikaisuuden syövyttämää Pentinkulmaa, on oikeastaan pysähtynyt kuva.

En osaa millään selittää, mitä ajan takaa, kun intän juridiikassa ”differentiaalioikeutta” ja tässä muutosta romaanissa. Onhan kehityskertomus romaanin yksi perustyyppi.

Jotain sellaista, ettei se ole muutos, jos suureen arvo on ensin yksi ja sitten kolmetoista. Se on diskreettiä matematiikkaa. Ensimmäinen derivaatta on muutos, ja sen kuvaaja on käyrä, jonka arvo riippuu täysin siitä, miten se asettuu suhteessa koordinaatteihin. Tavallinen koordinaatisto on helppo kuvitella keskikoulupohjalla. Mutta jokin monikerta 11,2-ulotteisessa avaruudessa on sekin täysin laskettavissa.

Muutoksen houkuttelevuus on tämä: muna ei ole kana eikä leipä ole lihaa. Sitä vastoin maailmankaikkeuksia voi olla laskettava tai ääretön määrä ja historioita siis samanaikaisesti vaikka mitkä määrät. Muutos on aina vain jokin mahdollisista muutoksista. Todellisuudessa en voi olla aivan varma, olenko itse yksi Seitsemästä veljeksestä, ja olisiko tämä vain kiero uni, että olen olevinani toisen niminen henkilö eri ajassa.

Diskreettien suureiden puolella on kyllä myös mysteeri: se että jokin suure ei esiinny vaikka pitäisi. Mankellin romaanissa Wallander panee nuoret poliisit tutkimaan vielä kerran tien varresta löydetyn matkalaukun sisällön, ja sanoo: katsokaa oikein tarkkaan ja miettikää, mitä te ette näe. Kun muut tuijottavat hölmöinä, hän auttaa – mitä tässä matkalaukussa ei ole?

Siellähän ei ole kalsareita, josta W. päätteli, että koko laukku on poliisille tarkoitettu syötti. Kukaan ei koskaan unohda matkalaukusta alusvaatteita ja sukkaparia, vaikka passin tai kaiken muun voisi unohtaa. Siis: jos laukussa on muita pitovaatteita asiallisesti viikattuina mutta alusvaatteet puuttuvat, asiassa on jotain sangen epäilyttävää.

Tämä lukemisen tekniikka on vaativa: mitä teoksessa ei ole.

En oikein keksi syytä, miksi ”Seitsemässä veljeksessä” ei ole juurikaan käsityöläisiä, vaikka heillä on Kiven muussa tuotannossa niin keskeinen rooli – suutarit Nummisuutareissa, räätälit Kihlauksessa jne. Johtuiko se siitä, että Kivi oli räätälin poika?

(Nahkapeitturi eli nahkuri on eräänlainen käsityöläinen, mutta hän rinnastuu pikemmin salvuri Mikkoon kuin puuseppään tai sen sellaisiin.)

Käsityöläiset olivat taloudellisen ja poliittisen kasvun kärki myös Suomessa. Kun listasin väitöskirjaa laatiessani kaikkien Suomen virkatuomareiden vanhemmat 1800-luvun puolivälistä, näin että Turun hovioikeudessa oli hyvinkin herraskaista väkeä, mutta että Korkeimman oikeuden jäsenen isän ammatti oli tyypillisesti käsityöläinen tai siihen verrattava. Siihen verrattavaksi luin silloin rautateiden ja postin vähäiset virkamiehet.

Romaanissa ei ole sanomalehteä lukuun ottamatta mitään aikojen muutokseen viittaavaa. Junat alkoivat kulkea Hämeenlinnaan, kun Kivi kirjoittaa romaaniaan. Valtiopäivät kokoontuvat ja aakauppa vapautuu. Forssassa ja Tampereella kudottiin koneilla tehtaissa (1830-1840).

Kiven viimeistellessä romaaniaan olivat nälkävuodet 1866-1868. Ainakin 15 prosenttia väestöstä kuoli. Tapahtuma oli pitkät, pitkät ajat suurin kansallinen trauma.

Emme näe nälkävuosia. Jukolaiset menettävät viljansa hallavuosina ja näkevät tiukkaa nälkää, mutta se kuvaus viittaa tavanomaisiin katovuosiin.

Romaanin valmistuessa oli raju korkeasuhdanne ja Euroopassa sota – Preussin – Ranskan sota ja Pariisin kommuuni. Ei viittaustakaan. Kivi kuoli 1872.

Eilisessä kirjoituksessani kokeilin yksilöstä lähteviä selityksiä, jotka haluaisin leimata mahdollisiksi. Mutta kivi tiesi kuolevansa Euroopan parhaiden ihmisten kaatuessa pimeään, sillä jos koska on vaihtunut aikakausi selvästi toiseksi niin tuohon aikaan.

Kivi oli sairas, hullu ja juoppo, mutta sen hän tiesi. Ehkä hän kirjoitti siksi rinnakkaisen todellisuuden ja teki sen niin hyvin.

En olisi kirjoittanut näitä kahta juttua Kivestä, jos Hannes Sihvo eläisi. Hän oli todella tutkinut asiaa. Hän oli ikäiseni. Hänen isänsä oli nimeltään Hannes Sihvo ja kaatui jääkärijoukkueen kärjessä Ilmeen - Hiitolan hyäkkäyksessä. Matti Kuusi kirjoitti siitä hyvän runon kokoelmassaan Routa liikkuu, ja sitten esseissään kauhukokemuksen Doppelgängeristä, kaksoisolennosta, kun tämä toinen Hannes, poika, seisoi haluamassa merkintää opintokirjaansa.

Minä onneton en ole lukenut edes Kiven kirjeitä. Täytyy ryhdistäytyä.

Kivi. Seitsemän veljestä

”Seitsemän veljestä” on aika kommunistinen kirja. Se on myös ankaran semioottinen esitys.

Ei ole tiedossa, mahtoiko Kivi tietää mitään sosialismista, vaikka Kommunistinen manifesti oli ilmestynyt jo hänen nuoruusvuosinaan. Tuskin tiesi, kahta vähemmän välitti.

Semiotiikka tuli asiaksi 1900-luvun alun avausten jälkeen varsinaisesti 1970-luvulla, kun merkkeihin ja merkityksiin alettiin kiinnittää uudenlaista huomiota ja näkemistapa osoittautui kielitieteessä hyvin hedelmälliseksi. Kaunokirjallisuudessa semiotiikan professori Umberto Eco on harrastanut tätä paljon. Ruusun nimen hevosen jäljet lumella ei ole viittaus vain Sherlock Holmesiin, vaan semiotiikkaan hyvin yleisesti. Myös italialainen Calvino oli kuin kasvanut merkkien ja merkitysten arvoitusten keskellä.

Kiven Seitsemän veljeksen toimeentulosta on vain vähän mainintoja, mutta heidän toimintansa perusedellytykseksi mainitaan isojako. Romaanin tapahtumia ei ole ajoitettu, mutta on helppo päätellä tapahtuma-ajaksi 1820-luku, ehkä ennen Turun paloa siksi että Helsinki esiintyy kirjassa vain kerran ja silloinkin kirosanana, vaikka kuvitteellinen tapahtumapaikka on Nurmijärven seudulla.

Veljesten isä oli ottanut isojaon käydessä kulon polttamaan metsää ja saanut siten monin verroin naapureitaan suuremmat alueet. Isonjaon varhaisvaiheessa jyvitysmenetelmät olivat karkeita, joten ajatus on tosi.

Romaani on täynnä suuria näkymiä, tuulia, ilmansuuntia. Kukaan ei ole osannut tehdä siitä elokuvaa. Miten sellaisesta voisikaan tehdä kuvaa, missä ei kehyksiä ole? – Totta kyllä, leikkaamalla. Mutta tämän suuntaisia pyrkimyksiä ei ole esiintynyt.

Romaanin alussa taloudenpidosta kiinnostumattoman isänsä menettäneet miehet omistavat ison mutta huonokuntoisen talon. Romaanin lopussa Jukola ja Impivaara on jaettu kahtia eli käytettävissä on neljä tilaa, ja lisäksi Timolla ja Eerolla on torpat, joita he jälkeläisineen saavat hallita ilman yhtään veroa. Simeoni jää vanhaksi-sedäksi ja naimattomana siis rintaperillisittä Juhanin taloon.

Romaani on rakennettu binäärisesti niin että monet asiat tulevat kaksin kappalein tai kahteen kertaan – kahdet kaksoset, kaksi karkumatkaa, joista ensimmäinen pikkupoikina munavarkaista ja jälkimmäinen lukkarin ikkunan läpi Impivaaraan, kaksi katastrofia eli Hiidenkivi härkineen ja Impivaaran tulipalo, kaksi korkeaa runoa (Timon laulu oravasta ja Sydämeni laulu), kaksi näkyä eli Simeonin Saapasnahkatorni ja Laurin myyrä-uni, kaksi äijää eli Taula-Matti ja Kolistimen vaari, jne.

Jokaisella veljeksistä ja useimmilla sivuhenkilöistä on kaksi luonnetta. Jopa oikeasti tyhmä Timo on muutaman kerran joukon neuvokkain, ja mielenvikaisuutta hipovalla tavalla malttinsa menettävä Juhani on elohopeanherkkä, etenkin eläimille. Lukkari on sekä paha (alussa) että hyvä (lopussa). Jokseenkin kaikki henkilöt ovat sekä naurettavia että ihailtavia.

Tämä johtaa semiotiikkaan. Romaanin lopulla on merkillinen, näennäisesti irrallinen anekdootti oudoista jäljistä lumella. Miehen jäljet muuttuvat ketun jäljiksi. Lauri ei käsitä tätä ja murjottaa viikon. Hän kuitenkin löytää puujalat, jotka on veistetty käpälän muotoon. Selityksen mukaan tuntematon, ovela ketunrautojen sijoittaja on käyttänyt puujalkoja harhauttaakseen kettua.

Kolistimen äkeä vaari – erikoinen psykopaatti – ei puolestaan käsitä Laurin paluujälkeä, kun tämä ketunrautoihin astuttuaan käyttää toista puujalkaa keppinään niin että hangelle jää miehen ja ”yksijalkaisen koiran” jäljet.

Luultavasti Kivi on pannut tuohon kohtaukseen oivalluksensa romaanin ytimistä.

Teos on niin vaikuttava ja niin vakuuttava siksi, kun se on tähänastisen kirjallisuutemme suurenmoisin kuvaus merkitysympäristöistä.

Toisin kuin de Saussure, Eco ja strukturalistit Kivi kuvaa ihmiset heidän merkityksissään ja heidän elämänsä taisteluna riippumattomuudesta tai olisiko ehkä sanottava itsemääräämisoikeudesta. Kumpikaan sana ei ole aivan osuva. Juha Siltala puhuu tässä yhteydessä reviiritaistelusta, joka on osuva, mutta tuo mieleen kerrostalolähiöt. Kivellä tuo reviiri on runollisesti ”oma paikka maailmassa”, se jonka hän löysi veljeksille, vaikka se jäi häneltä itseltään tavoittamatta.

”Kommunistiseksi” sanomani juonne eli kysymys maan omistamisesta liittyy tähän asiaan. Maata ei voi myydä. Veljekset elävät samalla tavalla kuin osa suomalaisista omakotitalon omistajista edelleen, omalla maallaan, joka ei ole millään tavoin likvidi eli ei lainkaan vaihto-omaisuutta, vaan käyttöomaisuutta.

Oma koti ja oma pohja on nyt jo yli kaksisataa vuotta olla sangen monen suomalaisen todellinen päämäärä. Maan periminen tai hankkiminen ei tähtää rikastumiseen vaan riippumattomuuteen.

”Seitsemässä veljeksessä” nähdään yleensä sivilisaatiotarina. Veljekset karkaavat kylästä, elävät omin neuvoinensa etäällä ja palaavat sitten muuttuneina miehinä, ja lopussa kiekuu kunnian kukko.

Tämä on vain pintajuoni.

Teosta on luettu myös allegoriana suomalaisten historiasta, mutta siinä lukutavassa on aikamoinen liika-annos uudisraivaaja-romantiikkaa. Veljekset tosin rakentavat elinkelpoisia taloja, kuokkivat peltoja ja kuokkivat suuren suon, mutta he eivät tee sitä levittääkseen sivistystä, vaan levittääkseen omaa leipäänsä.

Kansakoulu tarvitsi kohottavia kertomuksia, ja sopivasti karsien tästä saatiin sellainen. Mutta se kouluissa luettu "Seitsemän veljestä" ei siis yleensä ole kokonainen, ja legendojen jättäminen väliin tekee karhunpalveluksen kirjalle.

Veljeksille luonto ja esineet arkisia tarvekaluja myöten ovat identiteettiä määrääviä. Ihminen on yhtä kuin omat tutut tavarat, omat nurkat.

Hiidenkivi-kohtaus on outo. Se voisi olla metafora oman seksuaalisuuden tappamisesta. Veljeksen luodeista kaatuu neljäkymmentä härkää, jotka kuvauksen mukaan ovat sonneja eli siis kuohimattomia. Härkä on melkein kaikkien muinaisuskontojen suuri seksuaalisuuden ja hedelmällisyyden symboli. Toisaalta härän pää on taas muinaiskielien kirjain, joka viittaa lukemiseen eli romaanin semioottiseen teemaan. Veljesten uskomaton lukemaan oppimisen hankaluus on kertomus oman merkitysten kielen täydentämisestä rovastin ja nimismiehen määräämillä merkityksillä eli siis oikeastaan riippumattomuuden typistymisestä.

Härkien tappaminen tapahtuu todellisessa hätävarjelutilanteessa. Silti siitä seuraa välillisesti viinankeitto huhtakasken runsaasta sadosta ja vaara todelliseen rappioon vaipumisesta. Ja itse kohtauksen aikana veljeksistä ylivoimaisesti lahjakkain – nokkelaa Eeroa lahjakkaampi Lauri - esittää muistisuorituksenakin hämmästyttävän pilkkasaarnansa ja on kerta kaikkiaan menettää henkensä käytyään viinapäissään liian syvällä omassa depressiossaan.

Ehkä Kivi on lukenut Rabelais’ta mutta tuossa kohtauksessa on kumminkin Bahtinin 1920-luvulla löytämä ”karnevaalikulttuuri” jo täysin kehiteltynä. Jakson sensaatiomaisuutta ei hiukkaakaan heikennä folkloristien löytämä pilasaarnaperinne. Pilasaarna eli sakramenttien ja muiden pyhien toimitusten jäljittely oli tietääkseni yleistä jo 900-luvulla goliardien eli vaganttien aloitellessa niitä vallattomuuksia, joiden muistona meillä on Carmina Burana –runosykli.

Toisin kuin Bahtin Kivi käsittää, että korkea karnevaali syntyy vain seksuaalisuuden ja kuoleman läsnäolosta. Tässä meillä on maagista realismia sata vuotta ennen Garcia Marquesia. Siinä välissä on sadan vuoden yksinäisyys. On se niin vaikea laji, tämä maaginen realismi.

Kivi kuvaa veljekset tavallisina miehinä, jotka eivät ole mitenkään tietämättömiä edes naisten hameiden alusista. Viittaukset on kätketty Kiven tai julkaisijan toimesta. Nykylukija tuskin huomaa ihmetellä, mikä esimerkiksi Eerolla on kuus-tuumainen ”. (”Kuus-tuumainen pikku-Eeroseni.”)

Romaanin lopulla Juhani osoitetaan eroottisesti osaamattomaksi, kun taas Eeron puolison valinta on hiukan outo. Vuohenkalman Seunalan Anna on hysteerikko, unennäkijä. Nähtävästi Kivi kuvaa Eeron homoseksuaaliksi. Se selittäisi myös Eeron pitkään kestävän vihanpidon velimiesten kanssa ja näiden kovat otteet.

Homoseksuaalisuus ei voinut olla Kivelle vieras asia. Hänen suuri suosijansa ja ystävänsä Fredrik Cygnaeus oli 1800-luvun suurmiehistä se, joka viihtyi kaikkein parhaiten nuorten miesten kanssa ja taisi pysyä naimattomanakin.

Muidenkin veljien yksityinen elämä tuotti lapsia. Agathon Meurman paheksuu Eino Kauppisen Kivi-tutkimuksessaan (Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä, 1966) kommentoimassa arvostelussaan romaanin hyvän emännän kuvausta, kun emännän työ ei ole valmis vielä maate mentyäkään. Romaanissa kyllä mainitaan itkevä lapsi, jota on noustava yösydännä rauhoittelemaan. Miten lienee ollut Agathon Meurmanin ja kenties August Ahlqvistin lukemassa versiossa, joka muutamista sitaateista päätellen on ollut painettua paljon rajumpi kielellisesti?

Kyllä Meurman tiesi, että sängyssä tehdään muutakin kuin nukutaan.

(Meurman pillastui Kiven kirjasta ja lähetti murskaavan arvostelun Kirjallisuuslehteen, mutta Y.S. Yrjö-Koskinen pisti sen paperikoppaan. Edelleen tuohtunut Meurman yllytti silloin kaverinsa Ahlqvistin asialle, ja jälkeä tuli!)

Sekä ”Seitsemän veljeksen” ainutlaatuisen raaka ja torjuva vastaanotto että sen löytäminen kansalliskirjallisuudeksi ovat yllättäviä tapauksia.

Vastaanoton järjesti professori Viljo Tarkiainen jo 1910 ilmestyneellä tutkimuksellaan ”Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Kirjallinen tutkimus”. Teoksen merkitys oli silloin kuitenkin jo aika selvä. Etenkin Eino Leino oli aktiivisesti nostattamassa Kiven mainetta, eikä Juhani Aho ollut ainakaan vastaan. Tarkiaisella kävi viuhka, sillä hän keräsi aineistoa niin varhain, että ainakin yksi Kiven veljistä oli vielä teeskentelemässä itkua "rakkaan" Aleksi-veljen 1872 tapahtunutta kuolemaa muistellessaan.

Tarkiainen on muuten se sama mies, joka on kuvattu hiukan ikävästi vaimonsa Maria Jotunin "Huojuvassa talossa". Hänellä oli niin isot kädet, että Otavassa olevan muotokuvan maalanneen taiteilijan piti pienentää niitä kahteen kertaan.

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä muut aikakauden merkkimiehet ajattelivat ja tekivät, siis sellaiset kuin Aspelin-Haapkylä. "Kirovuosien kronikassa" en muista nähneeni mainintaa, mutta toisaalta SKS:n julkaisema versio on lyhennelmä.

Aikalaiset olivat, kuten tunnettua, jättäneet Kiven kuin nallin kalliolle. Snellman ei alentunut, Topelius saattoi jumalisena miehenä tuntea tyypin itselleen vieraaksi, mutta Lönnrotin vaikeneminen herättää huomiota.

Kivi oli heille ennen kaikkea pettänyt lupaus. Hänelle oli kaadettu rahaa ja kunniaa, mutta hän petti odotukset, eli meni kirjoittamaan mestarillisen romaanin. Sellaista ei tietenkään voi antaa anteeksi.

Vaikka tuttavien medikalisoiminen oli 1800-luvulla käytännössäkin mahdotonta, Ahlqvist tiedettiin hyvin vaikeaksi ihmiseksi. Luultavasti häntä ei nykyisten standardien mukaan voi pitää aivan täysijärkisenä. Luultavasti osa porukkaa oli jo silloin samaa mieltä.

Kiven maineen menemisen ja nousemisen ympärillä on edelleen jotain selvittämättömän oloista siitä huolimatta että sekä tutkijat että esseistit (kuten etenkin Veijo Meri) ovat tehneet parhaansa.

Esitän arvauksen, että Kivi oli yhteisöä häiritsevällä tavalla poikkeava etenkin seksuaalisessa suuntautuneisuudessaan eli toisin sanoen epäajanmukaisesti homoseksuaali. Aikakausi tuskin kavahti juoppoutta ja mielisairaalaa. Ne olivat monen kohtalona. Sitä vastoin lähteiden täydellinen vaikeneminen muusta ”kummallisuudesta” herättää mietteitä.

Kivi jäi naimattomaksi. Hän tuli hyvin toimeen vanhempien naisten kanssa. Hänen nuorten naisten kuvansa ovat hänen omassa tuotannossaankin epätavallisen romanttisinakin oudosti tyyliteltyjä.

En tiedä, milloin kauhisteltu homoseksuaalisuus tuli kulttuuriimme. Oscar Wilden oikeudenkäynti oli Englannissa 1895. Sitä ennen vallitsi käsittääkseni terve kaksinaismoraali.

Jostain meidän kirjailijakuntaamme tuli "harhaviettisyyden" kammo, josta on oltava selvillä, jos haluaa ymmärtää vuosien 1920 - 1960 runoutta. Ja proosaa.

En esitä muita nimiä. Ottakaa itse selvää. Ei se ole enää salaista eikä välttämättä edes mielenkiintoista.

Mutta en tiedä, että Kiven mieskuvia olisi laajemmin tutkittu tätä taustaa vasten. Nummisuutareissakin Esko on kuvattu lapsenmieliseksi kosiomieheksi ja isä Topias impotentiksi juopoksi, sillä kyllä ainakin ensin mainittu piirre teki tuohonkin aikaan naisista raivottaria pikemmin kuin jälkimmäinen. - Ehdottaisin kirjaimellista tulkintatapaa - Eskohan lopettaa:"Minä neuloskelen täällä isän kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan."

Uskomaton ja surullinen tarina

Pitää muistaa äänestää eilistä A-talk –ohjelmaa, kun valitaan kuluvan vuoden huonoin televisiokeskustelu. Aihe oli Tehy. Kukaan ei puhunut mistään asiasta, paitsi kerran Katainen, melkein, jolloin toimittaja Päivärinta kiireesti keskeytti hänet.

Keskustelu oli juuri sellainen, joiden takia jätin aikoinani tuomarin uran. Se oli kuin suullinen käsittely avioerojutussa syyllisyysperiaatteen ollessa vielä voimassa, tai sitten kiista lapsen huollosta.

Läsnäolijoita yhdistää päättäväisyys, jonka vallassa asiasta ei puhuta vahingossakaan. Sitä vastoin keskitytään keräämään niin sanottuja irtopisteitä ja potkimaan vastustajaa munille, jos on.

Tuo on esimerkki riidoista, joita tuomioistuin ei osaa ratkaista ja joita ei siksi pitäisi tuoda tuomioistuimeen. Sellaisia on muuten aika paljon.

Tilanne on haasteellinen. Tunsin ennen useitakin haasteellisia henkilöitä, kuten haastemies Wikströmin rosiksen kolme-kakkoselta. Moninaisten muiden virkatehtävien seassa he kulkivat soittelemassa ovikelloja, kun poliisi tai juristi oli pyytänyt kirjallisesta, että asianomainen – N.N. – kutsuttaisiin ja haastettaisiin Raastuvanoikeuteen kuultavaksi ja vastaamaan… kun tulen vaatimaan…Måtte kallas och stämmas till rådstuvurätten för att höras och gifva genmäle…då jag ämnar yrka...

Rakastin Suomen vanhaa lakiruotsia. Kukaan ruotsinmaalainen ei ymmärtänyt siitä sanaakaan.

Olen nyt toistellut tässä blogissa syksystä 2005 ja teknillisissä korkeakouluissa vuodesta 1999, etteivät tavarantuotannon säännöt ja käytännöt toimi palveluyhteiskunnassa. Sairaanhoito on palvelutoimintaa, jossa työnantaja on julkinen taho. Työntekijät ajavat vaatimuksiaan joukkovoimalla mielikuvien maailmassa.

Olen aika varma, että tulos on mielikuvituksellinen.

Taloudellinen toiminta on pohjaltaan vaihtokauppaa. Ihmiset ovat myötämielisiä, koska kaikki ajattelevat, että kun hoitajat saavat paremman palkan, me saamme itsellemme ja läheisillemme paremman hoidon.

Valitettavasti tämä lause on sekä loogisesti että asiallisesti virheellinen.

Niinpä lakkoa hankitaan kuin rauhaa Moskovassa Iivana Julman päivistä aina Staliniin 1944 ja myöhemminkin. Esitetään vaatimukset ja uhataan tappaa ellei totella.

Palvelutoiminta tulee lähemmäs ja lähemmäs kaupankäyntiä.

Ajatukseni on, ettei sellainen lause ole oikein onnistunutta markkinointia kuin ”leikkauta tukkasi täällä tai viillän partaveitsellä kurkkusi poikki”.

En tähtäile Tehyä. Tarkoitan vain että nyt se on tullut tämä palvelualojen haaksirikkoutuminen public/private –rajapintaan.