Piti mennä

 

Saapuvilla olisi ollut koko kaarti jälkeläisiä. Ainakin tällä hetkellä tavalliselta tuntuva räkätauti esti menemästä. Kaunis termi voi olla lähtöisin lapualaisesta sanonnasta, että mies on niin kuin jätkän räkä piikkianka-aidassa, vaikka selässä lukee “virkiä”.

Teksti on urheiluseuran nimi. Piikkilanka-aitaa ei hevin näe, paitsi meidän pellolla, syvälle tramppautuneena. Eräät naapurit pitivät, uskokaa tai älkää, tässä lampaita. Siitä on vuosikymmeniä. Samaan aikaan kehuskelin harrastavani jousiammuntaa mhyös 90 metrin matkalta kotipihallani. Se on kirjaimellisesti totta.

Sekoilevan muisteleva sävy johtuu pätevästä syystä, jonka johdosta sisätiloissa on harrastettu merkittävämpääkin siivousta. Erikoisen tarmon kohteena ovat laatikot, joissa erinäiset vanhempieni tavarat ovat maanneet toistakymmentä vuotta.

Johtuu se siitäkin, että pikkutytöistä nuorempi uhkasi Jukka Kuuselan ikivanhaa kyläkunnan ennätystä eli pudota viisi kertaa tunnissa vesiojaan, ja joka kerta vaatteet uusiksi.

Lohduttaudun tiedolla, että amerikkalaisten lisäksi myös ruotsalaiset ovat aivan kauhuissaan tiedosta, että 25 minuutin matkan päässä pääkaupungin keskustasta voi lykätä juuri kouluun menneet natiaiset niskasta ulos esimerkiksi peuhaamaan lumessa.

Viimeksi he olivat majavia ja rakensivat patoa, tosin pellolle. Sitten saatiin lasten hamppareita, joihin oli hammasta purren laitettu myös jotain vihreää, ja päällysruuaksi jouluomenaa.

Vasta nyt kirjoittaessani huomaan, että olemme käytännössä jokseenkin digivapaa alue, vaikka välineitä olisi. Iltasatuna taisi olla “Maailman pienin ballerina” tai pätkä tarinaa “Kaislikossa suhisee”.

Mielestäni tieto “Tuntemattoman sotilaan” verkkoluennan miljoonasta kuulijasta oli sensaatio. Ääneen lukemisessa on taikansa. Kertomus, jonka tuhoamista etenkin kirjallisuuden modernismi on puuhannut sata vuotta, näyttää olevan keskeinen osa ihmistä. Vanhimmat tietämämme tekstit (kuten Gilgameš) ovat kertomuksia, ja uskonnon liittäminen myytteihin eli nykykielellä satuihin, johtaa hyödylliseen havaintoon. Ketään loukkaamatta - myös meidän uskontomme pyhät kirjat sisältävät hyvin paljon tarinoita ja sadun tyyppisiä kertomuksia, ihmeineen kaikkineen.

Ei ole totta, että rupikonnat hurjastelisivat automobiilillä, mutta tällaistakin kertovaa kirjaa on myyty pelkästään alkukielellä yli 100 painosta. Kun “Kaislikossa suhisee” ilmestyi 1908, arvostelijat suhtautuivat siihen kielteisesti, mutta yleisö ei.

Juuri Englanti tuotti suuren määrän valheellisia ja epätieteellisiä kertomuksia, joissa on nähty myös merkkejä ylivallan osoituksista. Nalle Puh. Peter Pan. Intian viidakoista. Liisa Ihmemaassa. 

Mielelläni jatkaisin luetteloa hyväosaisista hullutusten sepittäjistä: Wodehouse, Chesterton, Wells, Conan Doyle…

Mahdottomilla jutuilla rakensi itselleen maineen jo Shakespeare, ja ennen häntä Chaucer.

“Tuhat ja yksi yötä” on ehkä vaikuttanut meilläkin ajatteluun ja tunteisiin aivan mittaamattomasti. Ensimmäinen valtavan suosion saanut versio ilmestyi ranskaksi 1700-luvun alussa, ja se oli vain alkua.

Perusteosta ei ole olemassa. Kysymyksessä on kokoelma arabiaksi levineitä persialaisia, intialaisia, kiinalaisia ja kaikenkarvaisia Lähi-Idän tarinoita, joiden keskinäinen suhde ja ajoitus on lyhyesti sanottuna epäselvä.

Merkillinen määrä myös vaikeita kertomisen keinoja on käytössä, jopa 10 sisäkkäistä ketomusta (Suutari joka tukehtui), ja tietenkin koko jutun kehyskertomus, “jatkuu huomenna” eli “cliffhanger”.

Luulen että äitini etunimi (Laila) on tuota perua. “Alf Laylah wa-Laylah”. Siis yö. Tiedoksi: 1800-luvun vahvasti eroottiset tainat eivät ole muita aidompi, ehkä pikemmin päin vastoin. 

Panta rhei

Tämän hetken fysiikan arvion mukaan kaikki on pohjaltaan rakeista eli ryynimäistä. “Kaikki” tarkoittaa kvarkkeja, gluoneja ja muita kohteita, joista muodostuvat atomiytimen protonit ja neutronit. Vahvavoima eli ydinvoiman on ainakin 30 000 kertaa voimakkaampi kuin sähkömagneettinen vetovoima, ja noilla vähäisillä välimatkoilla painovoima on olemattoman pieni. Se pitää atomiytimen koossa ja on toisaalta mukana voiman vapautuessa ketjureaktiossa.

Asia ei ole erikoisen havainnollinen, mutta näitä hiukkasia ei eräässä mielessä ole olemassa, koska ne ovat aaltoja, oikeammin ryppyjä aika-avaruuden kentissä.

Sanan “kenttä “ varhaisemmat tutkijat varastivat maamiehiltä. “Field” on oikeastaan “pelto”.

Sekä filosofiassa (Herakleitos) että tähtitieteessä, samoin kuin agrologiassa kaikki liikkuu. Panta rhei. Herakleitos sanoi, että aurinko taivaalla noin ihmisen jalan levyhinen. Luultavasti hän tähysteli aurinkoa ojennellen toista jalkaansa ylös. Ilmeisesti hän oli juovuksissa kuin apina (simiformis).

Ei Platon hänkään myöhemmin keksinyt ihmetellä kirjoittaessaan luolavertaustaan, jonka mukaan kaikki olevainen on vain tulen tuomia varjoja seinillä, kuinka paksu varjo on. Itse en tiedä, mutta en pidä varjoa paksuna.

Tämä ajatuskuvio on minulle tärkeä, koska mielestäni oikeustiede toistaa vanhempie tieteiden virheellistä kysymystä. Itse innostuin kauan sitten tutkimuksesta “Omistajanvaihdoksesta” ja pidin esimerkiksi tekijänoikeudsesa tärkeänä kysymystä tekijänoikeuden siirtymisestä. Hyvän tavan mukaan oikeudellisen tutkimuksen laajuudesta oli käytettävä ensimmäinen neljännes selvitykseen, “mitä oikeus on”. Asia ei ole selvinnyt. Mitä tekijänoikeus on, sekin on tietymätöntä, ja nyt algoritmien kirjoittaessa varsin hyvää kieltä, monella on huonot housuissa, kun tietoa ei ole siitä, kenen on tuo tuloa tuottava tekijänoikeus. Ja sama koskee patenttioikeutta.

Poikani oli tehnyt suuren työn panemalla tietokoneohjelman kirjoittamaan vanhalta C-kasettinauhalta keskustelun, jonka kerran kävimme Proustista kälyni Inkin kanssa Ylen ohjelmassani “Kaljupäisten kerho”. (Nimi on peräisin eräästä sotatapahtuasta, jossa kapteeni ajelutti miehensä kaljuiksi, jotteivat nämä pystyisi ehkä karattuaan seikkailemaan selustassa. Poikani oli käännätyttänyt tietokoneella tekstin sitten ranskaksi, koska kälyni jäljellä oleva poika on varttunut Ranskassa ja Chilessä eikä osaa suomea. Koneen ranskan kieli oli nähdäkseni 95-prosenttisesti hyvää ja joka tapauksessa sävytyksiä myöten täysin ymmärrettävää.

Rupesin muistelemaan muita tuon ohjelmani jaksoja, Aili Palmén puhui aika murhaavasti Georges Simenonin vaimoista mutta hyvin lämpimästi Rolf Nevanlinnasta, joka luullakseni laski Suomessa sodan aikana salakirjoituksen avaamisen perusteet kuten oppilaansa Lars Ahlfors. Katso ja lue Olli Lehdon tuontanto yleistajuisin osin. Huikeaa tarinaa. Nevanlinna karkasi hänkin kotoa, mutta kuten Ailkin sanoi, ikään kuin se tähän asiaan kuuluisi, “mutta Rolf oli nero”...

Tapasin itsekin Rolf Nevanlinnan. Kyllä. Hän oli nero. Asuessaan sodan jälkeen Sveitsissä hän harrasti Riemannin pintojen lisäksi Marilyn Monroen elokuvia.

Kuvassa, joka on “Naturesta”, on kuvitettu vastapäivään simpukkana kietyvänä kuviona maapallon historia. Kaupunki ja ihminen ovat oikealla alhaalla. Mielestäni kuva on kaunis.

Muuten olen sitä mieltä että kansanedustaja Keskisarja saa juhlia missä haluaa ja puhua mitä sattuu. Muun muassa termillä “parlamentaarinen immuniteetti” tähdennetään, että kansanedustajalla on suurempi sananvapaus kuin muilla. Niin tulee olla. Puolustan hänen oikeuttaan, vaikka hän mielestäni on monessa asiassa väärässä. Tai siksi.

Kara

Maanpetos… Puhe ei ollut vakoilusta, vaikka se on tuon säännöksen otsikko. Katso rikoslaki 12 luku 7 §. Asemansa tai tehtävänsä vuoksi tietoon saadun seikan ilmaiseminen maan turvallisuutta vaarantavalla tavalla on maanpetosrikos. Ei siis sellaisen tiedon hankkiminen, vaan tiedon kertominen taholle, jolla ei ole oikeutta sen saamiseen. Sellainen tieto on muun muassa, onko itärajamme takana juuri nyt jotain vaarallista. Tuollaista tietoa armeija hankkii ja jakaa muutamille harvoille.

Puhe ei ollut Mökö eikä Luru Kiljusesta, vaikka Jalmari Finne oli ahkera tiedustelumies.

Nämä kirjoitukseni säilyvät aika hyvin, ja jo nyt hakuruudusta löytää asian tai henkilön. Sitä ei löydä vielä, mutta tämän jälkeen kyllä, että tapasin Tapio Kaitaharjun pari kertaa ja luin joitakin hänen kirjojaan. Olen pohjaltani mystikko ja säälin ihmistä, joka ei ole saanut happea Einsteinin lauseesta “Kauneinta mitä voimme kokea on salaperäinen. Se on kaiken taiteen ja tieteen lähde. Joka ei tunne tuota, on kuin kuollut, silmät suljettuina.”

Kaitaharju oli erittäin sympaattinen ihminen ja hänen kirjansa, jotka olivat mielestäni täyttä pötyä, loivat miellyttävän ilmapiirin.

Kälyni Inki - siis tämä Proustin suomentaja - tunsi tyttövuosistaan asti vetoa hullutuksiin, ja Kaitaharjua hän piti profeettana. Hänen myöhempi miesystävänsä A-kauppias, oikeastaan juutalainen Maurice T., joka oli teini-ikäisenä auttanut kymmeniä muita juutalaisia Pyreneiden yli turvaan, oli hyvin vakuuttunut steinerilainen ja mystikko. Kun tapasin heidät viimeisen kerran yhdessä elossa Pariisissa, asuntoon tuli vanhoja miehiä supisemaan heidän kanssaan salatuista asioista.

Kun Inki oli kuollut, suuresta krematoriosta (Pêre-Lachaise) menivät arkun lähtiessä liikkeelle sähköt. Henkilökunta väitti tilaisuuden jälkeen, että se oli tieteellisesti mahdotonta. Maurice sanoi, että näin oli sovittu. Tyttäreni muuten oli paikalla.

Einsteinin lause on Carlo Rovellin uudesta kirjasta “Valkoiset aukot”. Luen sitä juuri samalla tavalla kuin kälyni teosofiaa kivahtaen, ettei tätä pidäkään yrittää ymmärtää. Samassa huoneessa saattoi istua Herra Kukkanen (P. Fleury), joka luki Genetteä tai Deleuxea tai jopa Althusseria, eikä ymmärtänyt niistä mitään. Huomasin sen kyllä keskusteluissa. Hän oli ammatiltaan lehtori ja hänellä oli arvosana filosofiasta hyvästä yliopistosta. 

Rovelli on ansioitunut fyysikko, joka on mukana “painovoimasilmukka”-ryhmässä, ja on vakavasti otettu akateeminen tutkija ja lisäksi aivan erinomainen kirjoittaja. Mutta asiat, kuten ajan (aika-avaruuden) suunta suujnattomassa painovoimakentässä, eivät tule koskaan olemaan todistettavissa eivätkä ne ole ymmärrettäviä. Niitä voi kuitella yhtä vähän kuin kventtidynamiikkaa, joka kaatuu kaikilla jo yli neljäulotteiseeen vektoriavaruuteen, jota kuaan ei pysty kuvittelemaan. Paitsi ehkä taiteilija Albrecht Dürer, jonka “Melankoliaan” Rovelli viittaa.

Lähetin Topparin Jussille tiedoston skannaamastani runokansiosta, jota naputtelin 16- ja 17-vuotiaana hiljan saamallani kirjoituskoneessa. Olin niin iloinen siitä, että hän on hengissä, toisin kuin Isosompin Sakari, joka kuoli hiljan. 

Olimme kokeneet nuorina miehinä hyvyyttä, joka huokui öisin suosta Haukkavuoreksi sanomassamme yöretkipaikassa Kakkurin nevan lähellä Kauhavalla. Hyvyydellä en tarkoita hyviä tekoja, vaan tunnetta, että on hyvyyden kietoma. Jussi sanoi voivansa hyvin kuvitella, että minä istuin uppoutuneena runoihin samaan aikaan kun hän rasvasi autoja Nurmen korjaamolla Lauttamuksessa. Hän lienee huomannut, että tavoitin tuon saman tunteen ja julkaisin siitä runoja 1980-luvulla Savossa, Possulassa.

Suomensin partiopoikajoukkomme tunnukseksi Wallace Stevensin runon. Kirjoitin sen polveani vasten kuistilla siinä, missä on graniitissa kvartsijuomu.

Siinä se oli, sana sanalta, 

runo joka otti vuoren paikan.

 

Hän hengitti sen happea 

jo kirja käännettynä pölyiselle pöydälle.

 

Se toi mieleen miten hän oli tarvinnut 

paikan, johon mennä omaan suuntaansa;

 

miten hän oli järjestänyt männyt, 

siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,

jotta näkymä olisi se oikea 

ja hän tuntemattoman täysi:

 

määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä 

löytäisi lopulta maiseman, johon he olivat tulleet,

jossa hän lepäisi ja meren nähden, 

tuntisi ainoan ja yksinäisen kotinsa.