Hyönteispuurossa II

Eilinen lainaus Hynen 1800-luvun lopun kirjasta palauttaa mieleen muutaman tosiasian. Lappi ja laajemmin erämaa asuinalueena saattoi olla viheliäisyyden huippu. Entisten asukkaiden voisi olla vaikea ymmärtää, että joku kulkee soiden ja metsien sokkelossa ilman pakottavaa tarvetta.

Hynen hyvin kielteinen kuva pohjoisen suomalaisista aiheuttaa toisen kysymyksen, oliko Lappi Suomen Siperia?

Sisäistä karkotusta meillä ei ole käytetty. Sitä vastoin olen itsekin antanut eräälle kirjalleni nimeksi ”Riitamaa”. Mielessä oli sukuni, oikeastaan sukunimeni menneisyys 1600-luvun alusta, luultavasti sitäkin varemmin ajalta jolta ei ole merkintöjä. Savon ja Karjalan vedenjakajalla valtakunnan raja vaihtui silloin tällöin. Arvaukseni on, että tuonne kesäalueelleni siirtyi ihmisiä, joilla oli syitä pysytellä viranomaisten tavoittamattomissa, esi-isäni heidän joukossaan. Korkean vallan edustajilla ei kai ollut maan äijille ja akoille muuta asiaa kuin verotus ja nuorempien sotaväkeen otto, joka toteutettiin tarvittaessa väkisin. Kokonaiset kylät väistivät sitten tarvittaessa rajan taakse. Itse on ole tuota merkintää nähnyt, mutta olen kuullut, että sukunimeni esiintyy vielä keskiajan puolella Vatjan viidenneksen verokirjassa eli Venäjällä. Ja kun Venäjällä elämä meni synkäksi, ruvettiin tarvittaessa ruotsalaisiksi.

Suomalainen asutus nousi Lappiin hitaasti. Tilapäistöissä eli savotoilla oli vielä ennen sotia ihmisiä, jotka eivät välittäneet ilmoittaa nimeään. Etelässä se olisi voinut herättää kiinnostusta.  Uudisasukkaaksi ryhtyminen merkitsi kovaa ja loppumatonta työtä. Britin kirjasta saa sen kuvan, että hänelle sattui kantomiehiksi lähinnä ihmisiä, joista ei oikein muuhun ollut – eikä kirjoittajan mukaan oikeastaan kantamiseenkaan.

Hän mainitsee, että väestö oli hämmästyttävässä määrin vaivaista, joko syntymästään tai tapaturmista. Tarttuvista taudeista tuberkuloosi oli hyvin edustettuna.

Mutta hirveintä oli hyönteisten paljous, joka teki öistä ja päivistä yhtä tuskaa. Tavanomaisen liioittelun huomioon ottaen riesa tuntuisi olleen vielä suuremi kuin omina aikoinamme. Kirjoittaja luettelee myös tunnollisesti paarmat, polttiaiset, mäkärät ja hyttyset, kunkin omine tapoineen, ja vastaan tulleiden majapaikkojen erittäin runsaat syöpäläiskannat.

Ruokaa hän kuvaa ihmisravinnoksi täysin kelpaamattomaksi. Vaikka britit olivat jo kauan sitten ryhtyneet kalastamaan Norjassa ja myös Tenolla, tämä kirjoittaja ei uhraa monta riviä lohille eikä lohikaloille.

Mielestäni kuvaus Lapista maanpäällisenä helvettinä on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Muistaakseni itse Fellman mainitsee, ettei Taka-Lapissa pappikaan selviydy tulematta hulluksi monta vuotta.

Siirryin hakemaan sävyjä. Linnén Lapin matkan kuvaus ilmestyi erinäisistä syistä englanniksi vasta 1800-luvun lopulla ja tukee käsitystä aivan poikkeuksellisesta henkisestä kyvykkyydestä, johon siis liittyi paljon ruumiin sitkeyttä. Kasvien ja eläinten lisäksi hän merkitsi muistiin paljon havaintoja ihmisistä, elinkeinoista ja asumuksista.

Aivan mainio tuttavuus on Paul du Chaillu, jonka ranskankielinen vuonna 1882 ilmestynyt kuvaus matkoistaan Skandinaviaan löytyy helposti verkosta (Le Pays du soleil de minuit. Voyages d’été en Suède, en Norvège, en Laponie et dans la Finlande septentrionale). Englanninnos on olemassa. Sopii ollakin, koska kirjoittajan syntyperä on hiukan epätietoinen mutta ainakin hän asui ja vaikutti Yhdysvalloissa, ellei siis ollut peräti paikallisia.

Tieteellisen rasismin aikakaudella saattoi olla kohtalokasta, että tutkijan suonissa epäiltiin virtaavan muun ohella myös ”neekerin verta”. Tätä arvuuteltiin du Chaillulsta, ja joillekin kollegoille tuo riitti. Heidän mielestään oli selvää, ettei itse kukaties ”sekarotuinen” ihminen kykene tekemään järjellisiä johtopäätöksiä maista ja kansoista.

Kuva du Chaillyn kirjasta ja hänen versionsa hyönteispuurosta. Kulkuneuvo on tekstin mukaan suomeksi ”karru”, kätevä peli. (Jatkuu…)

Hyönteispuurossa I

Kärpäset ovat pahimpia. Ei pysty hengittämään. Veden nieleminenkin on vaikeaa. Kaikki paikat ovat täynnä pieniä muistia kärpäsiä joiden keskellä kulkee kuin puurokattilassa.

Kokemus on oma. Se oli se kesä, kun istutettiin taimia Moskuvaarassa ja myöhemmin Rovaniemen Oikaraisessa avattiin linjoja metsän ojitukseen.

Mitähän mieltä kustantaja mahtaa olla, jos erehdyn sanomaan, että nyt taitossa oleva Lapin antologiani on kyllä testivalikoimaltaan poikkeuksellinen, mutta ei riittävän.

Liian myöhään mieleeni tuli, että Kansalliskirjastossa on kaikki Suomea koskeva kirjallisuus, siis muukin kuin suomenkielinen. Olin kyllä poiminut 1800-luvun kirjallisuutta talteenkin. Se näyttäisi olevan järjestelmällisesti saatavilla digitaalisena (doria-sivusto). En ollut huomannut, että jokin osa kirjallisuudesta on sivuutettu vähin äänin.

Erinomaisen hyvä ja eläväinen teos on britti Cutcliffe Hynen ”Through Arctic Lapland” eli läpi arktisen Lapin, vuodelta 1898.

Olin jättänyt syrjään sen matkakirjallisuuden, joka tunnetaan hyvin. Erilaisista tieteellisistä ja puolitieteellisistä käynneistä on uusia julkaisuja. Alan uranuurtaja oli tietenkin Carl von Linné, jonka 1732 tekemän Lapin matkan kuvaus oli olennaisesti ensimmäinen. Tutkija kertoo, että Ruotsin Lapissa on tuntureita! Kulkemisen tuskaisuus tulee esiin. Pääasia on kuitenkin kasvien ja hyönteisten kerääminen.

Hyne oli lähinnä seikkailija tai ehkä sittenkin tutkimusmatkailija. Hän itse kertoo huoanneensa, ettei kukaan ollut koskaan kulkenut matkaa, jollaisen hän oli saanut päähänsä. Karttapiirros osoittaa reitin, Norjan Vesisaaresta Inarin ja Kittilän kautta Tornioon.

Se on aika hurjaa, että vaihtoehtojen puuttuessa hän kulki toverinsa kanssa jalan Inarista Pokkaan ja siitä Muonion seudulle. Paikannimi ”Küistola” ei oikein selvennä asiaa.

Hynen suunnitelma oli mielipuolinen, varsinkin kun retkeily tapahtui heinäkuussa. Tunkeminen helleaikaan ja pahimpaan räkkään on tänäkin päivänä temppu, jota sietää varoa, vaikka on hyönteiskarkotteita ja kaikkea. Lisäksi yksityiskohtien ja maantieteen perusteella päätellen sangen uskottava kirjoittaja näyttää toden totta tulleen Vaskon seuduilta Saariselän kupeeseen, josta hän sitten lähti tavoittelemaan Ounasjokea ja tavoitti sen. Tuo reitti tarkoittaa maan hirveimpien aapasoiden ylittämistä, nähtävästi ainakin osin myös Posoaavan. Tekoaltaitten jälkeenkin siellä on edelleen lähes silmänkantamattomia soita, joille järkevä retkeilijä ei kerta kaikkiaan lähde. Suontutkijat ovat asia erikseen. Ja metsäntutkija Keltikangas kuvaa oman suonylityksensä, jota paikalliset asukkaat olivat pitäneet hullun touhuna ja selittäneet, ettei sieltä ole kukaan mennyt hengissä yli.

Toisenlainen Lappi avautuu mielenkiintoisina ja lopulta uskottavina väestön kuvauksina. Hynen mielestä venäläiset olivat järkevää väkeä, varsinkin kun heitä ei juuri nähnyt. Norjalaiset olivat jo olleet asialinjalla eli kiinnostuneita etenkin matkailijoitten rahavarojen hyväksikäyttämisestä. Meren rannan saamelaisia ja tunturiseudun saamelaisia Hyne kuvaa tarkasti, vaatetusta myöten, ja pitää ihmisiä tietystä primitiivisyydestä huolimatta myönteisinä, hyväntuulisina ja hyväntahtoisina ja kulkijoille vieraanvaraisina.

Jäämerenrannan ja Lapin suomalaisista hänellä on selkeä mielipide. Hän vertailee maanmiehiämme Afrikan alkuasukkaisiin ja Amerikan syrjäkulmien kummallisuuksiin toetakseen, ettei hän ole missään eikä koskaan nähnyt niin pohjattoman epämiellyttäviä, laiskoja, saamattomia, avuttomia, likaisia, räkäisiä ja pienissäkin toimissa epäluotettavia ja ikäviä ihmisiä kuin nämä suomalaiset. Kirjan loppua kohti hän tosin äityy ällistelemään, että napapiirin seudulla alkaa esiintyä sitten kaikin puolin ihmisen oloista väkeä.

(Jatkuu…)

Omppu

Haluan kirjoittaa muistelmia ihmisistä, joita en muista.

Omppu oli pankkilähetti. Ennen oli pankkeja, joiden ovesta mentiin sisään ja siellä sisällä asioitiin. Firmoilla oli sisälähettejä ja ulkolähettejä. Rouva Ruuskasen mies oli ajoittain vaivalloinen sotainvalidi. Rouva Sirun syntymäpäivillä istuimme Elannon juhlahuoneistossa.  Sillin kansa tarjottiin makeaa Tapiola-viiniä. Tarjolla olisi ollut myös vinettoa.

Aamulla herätessäni muistin sukunimen Vottonen. Liikepankkien lähetit tiesivät lainhuudoista enemmän kuin me, lakimiehet. He eivät pelänneet edes oikeusneuvosmies L:sta, jonka yleisesti arvioitiin olevan vaarallinen omalle ja toistenterveydelle ja hengelle, varsinkin kiinteistötuomarina. En tiedä, minkä kokoisen sirpaleen hänkin oli saanut päähänsä. Ikäluokkamme alkoi aavistella hyvin myöhään, etteivät yleensä sodan käyneet esimiehemme ja virkamiehet olleet kokemansa jälkeen välttämättä täysijärkisiä. Se ei tullut mieleen, koska heidän lapsinaan sitä emme olleet mekään.

Maailmansodasta toipuminen vaatii yleensä kolme sukupolvea. Ajatelkaa Trumpia, joka on ikäiseni. Miehellä on sotakeinottelijan luonne ja toimintamallit. Ajatelkaa Merkeliä. Hänen toiminnassaan näkyy sotien perintö eli tieto siitä, että kenraaleilla on taipumus tapella keskenään sitä kiivaammin, mitä lähempänä vihollinen on. Ja katsokaa Putinia, joka on ruvennut sotasankariksi ja käyttää itsestään nimeä Stalin. Kaikki tunnusmerkit sopivat. Piippu tosin puuttuu. Chruchill oli toisen maailmansodan johtajana niin hyvä siksi että hän luuli käyvänsä ensimmäistä maailmansotaa.

Vottonen oli mielestäni KOP:n pankkilähetti, koska PYP:ssä toimi vastaavissa tehtävissä Ilmari Kiannon poika, vähäpuheinen ja runoton henkilö. Samat henkilöt kantoivat myös vekselisalkkua. Vekselit protestoitiin julkisen notaarin toisesta arkisin kello 12.Minun aikanani tuossa virassa oli pitkään Kankare, miellyttävä henkilö aika epämiellyttävässä virassa. Huone oli maistraattia eli Aleksilla Suurtorin varrella. Naapurihuoneessa kunnallispormestari Weio Henriksson vihki kaikki halukkaat siviiliavioliittoon, kunhan paperit olivat kunnossa. Hänelle ei koskaan käynyt kuten eräälle auskultanttitoverilleni Annankadulla, joka hädissään avioliittoasetusta ääneen lukien julisti virkansa puolesta pariskunnan mieheksi ja naiseksi. Siinä asetuksessa luki mieheksi ja vaimoksi.

Melkein kaikki edellä kerrottu on historiaa. Koneet ovat korvanneet ihmiset. Osa lukijoista ei tiedä, mikä oli vekseli, saati vakuusvekseli, joita allekirjoitettiin kymmeniä, kun ostettiin melkein hyvä henkilöauto vähittäismaksulla. Väitteen mukaan pankki antoi vekselivelkaa vähemmällä inttämisellä. Yksi syy oli protestoidun vekselin helppous. Siitä velkoja sai saman kadun varrelta raastuvanoikeudesta maksutuomion kevyesti, koska vekselioikeudenkäynnissä asiaväitteet eivät kelvanneet – siis esimerkiksi ”ostin tuolla vekselillä auton, mutta se oli huono auto, ja vaadin siksi korvausta”. Vastaus oli aina ”käykää ulos” ja saman tien takaisin sisään ja vekselin hyväksyjä tai asettaja tai vaikka siirtäjä velvoitettiin maksamaan pitkästä paperista ilmenevä rahasumma ja kovat korot päälle.

Merkkihenkilöt ovat pitäneet enimmäkseen huolta yhdentekevien vaiheittensa kirjaamisesta, ja jotkut niitä lukevatkin. Talous- ja sosiaalihistoria ovat kyenneet todellisiin läpimurtoihin osoittamalla ongelmiemme historiallisia syitä. Maaseutu esimerkiksi tyhjenee todella vauhdikkaasti. Se on surullista, mutta maaseutu suunniteltiin sotien jälkeen tilapäiseksi. Jo nyt maapallolla asuu enemmän ihmisiä kaupungeissa kuin maalla.

”Arjen historia” tuli vähä vähältä mielenkiinnon kohteeksi joitakin vuosikymmeniä sitten, mutta se jäi kesken.  Myös Suomesta on pienen ihmisen historiaa, joka johtaa pienen ihmisen nykyisyyteen. Mutta yksi on tekemättä, pienten kaupunkilaisten historia. Ketä ja millaisia olivat nen viran- tai toimen haltijat, jotka nyt ovat korvautuneet koneella?

Jotkut paukuttivat kirjoituskonetta, jotkut tosiaan kävelivät katua ylös, toista alas, salkku kourassa ja huolehtivat asioinnista. Kyllä he olivat tämän maan rakentajia siinä kuin metallimiehet ja muu meteliväki. Historia on voittajien historiaa. Voitto tarkoittaa ylijäämää. Näiltä kerrosläheteiltä ei jäänyt jälkeen kuin puolipohjatut ja silti puhki kävellyt kengät.