Kivimäki

Saan perua puheitani. Olen toistellut, että hyvät kirjat ovat tätä nykyä saanta saaliissa. Voi olla, mutta tässä on tosi hyvä kirja. Olen syyllistynyt panetteluun moittimialla, että tämän hetken viisaat kaihtavat raikasta ja omaperäistä otetta - umpihankihiihtoa - etenkin jos tiedossa on valmis, koneella tehty latu ja voiteena jotain hyvin epäilyttäviä kemikaaleja.

Heikki Halila oli Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori eli samassa virassa, jota Kivimäki itse aikoinaan hoiti, ja myöhemmin sellainen suurmies kuin Matti Ylöstalo.

Minulla oli tilaisuus langettaa ylleni epäilyn varjo - esteellisyydestä kiittävän arvioinnin kirjoittamiseen - koska juttelin tekijän kanssa ja sain ilon esittää hänelle huomioitani taittovedoksena silloin olleesta kirjasta. Kolllegan intuitio oli hänen maineensa veroinen. Kivimäen tietysti nyt vanhentunut “Tekijänoikeus”, se sotaan syyllisenä vankeudessa kirjoitettu.

Kun en tunnusta “kahden kulttuurin” ajatusta (C.P. Snow) vertaa sumeilemattomasti luonnontieteeseen. “Tekijänoikeus” on kirjoitettu ajatellen siviilioikeuden järjestelmää. Saman ajattelutavan uhri oli muuten toinen merkittävä juristi, Kivimäen kansliapäälliköksi löytämä Y.J. Hakulinen. Itse asiassa siviilioikeudessa kävi samalla tavoin kuin fysiikassa, kun suhteellisuusteoria ja kvantimekaniikka syntyivät samaan kasaan ja näyttävät olevan keskenään jotenkin eri paria, vaikka toimivat yhdessä kuin junan vessa. Fysiikassa mainitaankin usein Niels Bohrin johdolla rakentunut “Kööpenhaminan konkordanssi”. Ei “järjestelmä”, vaan “yhteisymmärrys” tai “sopimus”. 

Ei “prejudikaatti” ole “ennakkotapaus”, niin kuin se kuitenkin suomennetaan, vaan esikuva-ratkaisu. Malliksi ratkaistu, ei ennakolta ratkaistu. Tämä on asian ydintä. Elävä, maitoa kannusta kaatava nainen oli Vermeerin malli. Valmistunut taulu oli teos.

Vasta Halilan kirjasta käy ilmi, miten alkujaan loistottomasta kansakoulunopettajan pojasta tuli Suomen luotetuin poliitikko, jonka kanssa tulivat toimeen sekä demarit että maalaisliitto ja kohtuullisesti myös oikeisto ja ruotsinkieliset, Ilmi käy sekin, miksi Kivimäki yllättyi niin aidosti ja ikävästi kovasta vankeustuomioistaan sotaan syyllisenä. Hän näet itsekin käsitti toimineensa etenkin Suomen Saksan lähettiläänä sodan aikana Berliinissä, Suomen valtion asianajajana. Tuosta ammatista hänellä oli syvällisemmät tiedot ja kokemukset kuin kenelläkään muulla; hänen kotipesänsä oli Turussa toiminut toimisto Tulenheimo & Kataja. Suomen asianajajana Berliinissä hän edisti päämiehensä eli Suomen tasavallan asiaa keräämällä ja välittämällä tietoa ja esittämällä tulkintavaihtoehtoja jatkuvat i muuttuvissa tilanteissa.

Tämä on se suuri ero. Ranskassa oli vaikuttanut varsinkin 1700-luvun alussa Lutu XIV, joka murjaisi:” Valtio, se olen minä.” Ehkäpä meillä Mannerheimilla oli samaa ajatusta. Hän oli varttunut Venäjällä, jossa hallitsija ei ollut vastuussa kansalle, vaan kansa hallitsijalle. Sama näyttää siumennen sanoen olevan V. Putinin käsitys asiasta.

Asianajaja käyttää edustamansa tahon puhevaltaa, mutta laskun maksaja voi syytä ilmoittamatta lopettaa toimeksiannon ja kääntyä esimerkiksi toisen asianajajan puoleen. Näin tapahtuu myös käytännössä. 

Tuomari on jotain aivan muuta. Tuomarin virassa pysymisen oikeude lukkona on esimerkiksi “res judicata” - kerran oikeusvoimaisesti ratkaistua asiaa ei voi ottaa uudelleen käsiteltäväksi eli tuomaria vaihtamalla ei päästä mihinkään.

Kirjan hyvyys välittyy siitäkin, ettei sitä näin esitellessä halua tehdä mitään yhteenvetoa. Riittää kun sanoo: lukekaa! Nykyisiä oikeustieteen opettajia neuvoisin luetuttamaan oppilaillaan tämän. Lakimiehistä on julkaistu sangen vähän täyspätöistä tekstiä.

Matti Ylöstalo oli poneeriupseeri ja ansainnut vaivoistaan rautaristinkin- hän oli Kiestingissä räjäyttämässä sitä junaa, josta sai nimensä Veturipuro. Kerran hän kysyi minulta muka mietteissään, että jokohan slobot ovat löytäneet Enson voimalan padon räjähteet. Säikähdin ja kysyin: mistä sinä tuollaista tiedät. Johon Ylöstalo: kun itse panostin.

Heikki Halila on piirtänyt kuvan opettajasta, Kivimäestä, joka on pioneeri sanan sotilaallisessa (ei poliittisessa) mielessä: sillanrakentaja, ponttooninkantaja, tientekijä, tarvittaessa miinanraivaaja. Siinäpä mallia kenelle vain.

Kukin tahallaan

Kuvaan liittyy useita asiallisia kysymyksiä: jos sinä olisit hän? 

Millaista olisi olla joku toinen, kuka tahansa. 

Ketä oikein oli ennen? Tuleeko tänne aikanaan maan alla eläviä pahoja peikkomaisia morlokkeja tai eloita eli olemattoman liihottelevia, huolta ja huomenta tajuamattomia olentoja, joita nämä toiset kai syövät?

Tunnistan itseni, kun kuvan Riemannin pintaan liittyvä matemaattinen määritelmä alkaa: otetaan mikä tahansa mielivaltainen piste ja… Käsitykseni mukaan olen juuri sellaine mielivaltainen piste, ja lisäksi mikä tahansa.

Mieleeni jäi koulun penkiltä, ettei pistettä ole varsinaisesti olemassa. Kuten ei minuakaan. Se määritellään ihmeellisillä ilmiöillä. Se on esimerkiksi juuri se kohta, jossa kaksi suoraa leikkaa toisensa, tai kolme tasa kohtaa. Mutta kun ei sellaisia suoriakaan ole, eivätkä matemaatikot pidä koko ajatuksesta. Kenttä on toista. Sen jokainen piste tunnetaan, kuten sähkökentän tai magneettikentän.

Maailmanrannan tutkijat (kosmologit) mainitsevat taivaanrannan eli horisontin, jonka taakse ei voi nähdä. Ja taiteen ja kirjallisuuden tutkijat ovat omaksuneet näppärän käsitteen “odotushorisontti” - mitä taulun katsojat tai kirjan lukijat arvelevat teelmässä kokevansa.

Tämä filosofinen (hermeneutiikan) termi tuo heti esiin vaikean tutkimuskohteen: mitä me koemme eri tavoiin kuin nuo toiset. 

Ennen katsojat näkivät kuvassa Neitsyt Marian mutta nyt nuorehkon teinin, jolla on sininen viitta ja joka joutuu joskus hätistelemään ympäriltään enkeleitä. 

Vielä kiinnostavampaa on, että odotushorisontin tuolle puolen ei voi nähdä. Jos sieltä yllättäen lentää kyyhky nokassa viheriä lehti, lintu tuleekin tänne, taivaanrannan tälle puolen.

Ja taivaanranta on lähempänä kuin luulettekaan. Voitte katsoa hakukoneella “kuinka kaukana on taivaanranta”. 

Ei käy kiistäminen, etten olisi joskus sanonut jollekulle: kävelepä taivaanrantaan ja takaisin. Ei tuo ole älykkyystesti, vaan tyhmä letkautus. Ethän vielä ontuessasi selkäni takaa maapallon kierrettyäsi ole käynyt taivaanrannassa, ja liikkuessasi horisontti liikkuu mukanasi.

Itse nobelisti Susskind, joka on hyvin viisas mies ja luuloni mukaan hiukan hullukin, selvitteli tätä ja mietti maailmankaikkeutta jonkin muun kuvana eli hologrammina. Aine ja energia olisivatkin vain sivutuotteita, koska kaikki kostuu periaatteeltaan informaatiosta.

Kun fyysikkojen tiedot sotahistoriasta voivat olla vajavaisia, lisään ajatukseen muistisäännön “todellisuuden” liisteröitymisestä toisen todellisuuden seinille.

Valkeasaaressa kesällä -44 vihollisemme tikkasivat myös hyvin isoilla tykeillä bunkkereita. Täysosuman seurauksena kaikki, jotka olivat tuossa tilassa ja kaikki, mitä siellä oli, liisteröityi bunkkerin lattiaan, seiniin ja kattoon.

Sana “hologrammi” odotti vielä keksimistään. Tutuksi se tuli setelien hopeanhohtoisesta läikästä ja sitten maksukorteista. Luulen että Osuuspankin uusin kortti sisältää pankin logon hologrammina. Ja sana siis tarkoittaa kaksiulotteista, joka vaikuttaa kolmiulotteiselta, ja tässä kirjoituksessa viittailen ilmiöihin antaen ymmärtää, että ehkä meidän lajin kehityksemme on totuttanut meidät tähän pituus, syyvyys, leveys- kuvioon, mutta runoilija (Blake) kirjoitti oikein yli 200 vuotta sitten: maailmat ovat hiekanjyväsessä. Miten sen nyt ottaa. W. Blake oli hänkin erikoislaatuinen henkilö, jolta oli turha odottaa suoraa puhetta.

Valta

 

Ennen kuin itse ehdin, hyväntahtoinen kommentoija oli vastannut, Keskikauden Maigret’t. Siis henkilölle joka haluaisi kokeilla. 

Oivallinen olisi “Maigret ja mies siltojen alta”, jos sen nyt saa käsiinsä. Lääkäri on kyllästynyt istuskelemaan lääkärinä ja viettänyt kohta kymmenen vuotta Pariisissa kodittomana osa-aika-alkoholistina ja kääriytyy yöksi rapiseviin sanomalehtiin. Mutta hänpä on nähnyt laituriin tulleella laivalla jotain, josta komisario yrittää saada selvän, kunhan siltojen mies onnistuu ylittämään ymmärrettävän epäluulonsa poliisia kohtaan. 

Älkää uskoko asiantuntijoita. Moni on ollut samaa mieltä kuin Simenon itse, että ne hänen suorat eli kovat romaaninsa ilman komisariota olisivat parhaita. Älkää muuten uskoko samaa anovaa Simenonia itseään liioin. Hänen väitetty omaelämäkertansa pursuaa sekin mahdottomuuksia.

Mutta tästä vihjeestä voi olla hyötyä. Mahdollisesti lukijalle peräti vieraat kielet, kuten ranska ja venäjä, rasittavat kovasti. Sen kieliset ihmisten ja paikkojen nimet eivät painu mieleen niin helposti. Viisas lukija hermostuu, hylkää kirjansa ja lähtee esimerkiksi ulos kuuntelemaan kevään kohinaa tai keskittyy heittelemään pelikortteja saapasvarteen.

Sarjatarinoissa toistuu Aku Ankka -efekti. Tärkeimmät henkilöt ovat tuttuja, ja sen sijaan että heihin kyllästyisi, lukijaa kiinnostaa, mitä tällä kertaa on tekeillä ja miten tästä selvitään. Sankari ei varsinaisesti kehity eikä paljon muutukaan. Juuri se tuntuu hyvältä, kun sitä ei itsekään kehity eikä paljon mistään mitään opi. Ja vakiohenkilöt, joille komisario sanoo aina aamulla “huomenta, lapset”, oppii tuntemaan heti, varsinkin ku heissä ei ole mitään erikoisuuksia.

Sekin kiinnostaa, kun romaanin nimi on “Maigret ja ministeri”, sillä Maigret ei pidä ministereistä. Hän ei yleensä pidä tuomareistakaan. Rikkauttaan esitteleville komisario ja kirjailija ovat vihamielisiä. Mutta komisario pitää lähikahvilan tarjoilijoista ja asiakkaista ja tilaa hapeneesti yhden huurteisen ja tarvittaessa toisenkin.

Kirjailijan nerokkuutta kuvaa sekin, ettei päähenkilössä ole mitään erikoista. Yleinen väärinkäsitys luulee kirjallisuutta ja taidetta peiliksi, josta aikakausi katselee yhä ikävämpää irvistystään. 

Hupsu toimittaja kysyy komisariolta: mikä on menetelmänne? Ei minulla ole menetelmää, Maigret sanoo. Minä kuuntelen. - Mutta mitä ajattelette? - Minä en ajattele.

Ranskassa oli näiden romaanien ilmestyessä vielä voimassa kuolemanrangaistus, joka saattoi tulla murhasta. Todellisuudessa teloituksia pantiin täytäntöön hyvin harvoin. Englannissa ne alkoivat hiipua samaan aikaan. Nykyisin pahan akseliin kuuluvat vielä USA, Venäjä, Kiina ja lukuisat pienemmät maat. Kuolemanrangaistus on keskusvallalle selkeä keino viestittää, ettei ihmisen hyvinvoinnilla ja hengellä ole merkitystä.

Maigret’n aikana murharyhmän poliisi oli jossain määrin elämän ja kuoleman herra. Kirjoissa on silmiinpistävää, että erilaiset pikkulurjukset sivuutetaan mutkattomasti. Jokaisella on oma elämäntapansa. Poliisi ja rosvo ovat tavallaan samalla alalla.

Eilen yleistin liikaa äyskähtäessäni poliitikoista. Tiedän ja jopa tunnen kunnon ihmisiä, joilla on tuo epäkiitollinen ala. On ollut sellaisia kuin Ståhlberg, Kallio ja Ryti. Jos joku ihmettelee Kyösti Kalliota, hän oli taitava parlamentaarikko ja rehellinen ihminen ja myös esimerkiksi siten viisas, että piti näppinsä irti ulkopolitiikasta, jota hän ei osannut. 

Maigret on kuin joku, jonka taitava valokuvaaja sijoittaa meren rantaan veden ja rantajyrkänteen väliin. Simenon puolestaan osoitti tuotannossaan saman, minkä Paul Auster näyttää mainiossa mutta kovin laajassa romaanissaan “4321” - Kohtalo = sattuma = toiset ihmiset, jotka eivät useinkaan tahdo, mitä aikovat, eivätkä aio, mitä tahtovat.

Vasta kuvaa haroessani huomasin, että minulla on nytkin pöydällä kaksi Maigret’n (Simenonin) piippua. Merkki on Chacom.

Tasavalta

Republique- eli tasavalta-aukiolle johtavista kaduista muuan on Bd Richard Lenoir. Tiesin vanhastaan, että kuvan talossa asui komisario Maigret. Tuli kodikas olo. Nuo ikkunat komisario avasi istuessaan kevään koittaessa tupruttelemaan piippuaan. Rouva tiesi olla vaiti ja raivasi pöydän äänettömästi. Komisariolla ja rouvalla oli sama tekniikka, ranskakski mijouter, suomeksi hauduttaminen. Rouva käytti sitä moniin ruokiin - puolison kotiintuloajoista ei aina tiennyt hänen virkansa vuoksi - ja komisario itse selvitellessään ihmisen suurta kysymystä: kuka tässä joukossa on suurin kelmi.

Joskus se oli ministeri, joskus alibinsa sementoinut baarimikko, joskus etäällä murhapaikoista asuva hienostunut arkkitehti, joka oli vienyt uuden veroisen pikkutakkinsa roskalaatikkoon, josta paikallinen puliukko löysi sen, ja poliisi löysi nappien ja langan perusteella valmistajan, joka tiesi vaatturin, joka sanoi hiljan tehneensä takin juuri tälle arkkitehdille, jonka osoitekin hänellä oli tallella.

Simenonin suuruus taiteilijana erottuu heti hänen kirjoistaan. Perinteinen englantilainen dekkari on mysteeri, jonka sankari selvittää hätkähdyttävästi. Amerikkalainen etsivä on joskus kuin revolverisankari, joka vetää reikärautansa esiin ensin. Myös Maigret’n tutkimukset selviävät - mutta ihminen on arvoitus. Elämä on pohjaltaan selittämätöntä. Maigret oli vain välttämättömän koulu käynyt tilanhoitajan poika maalta, mutta hän vaistosi, että maailma on. 

Joku pyöristi lauseen: tietämättömyytemme määrä ylittää aina tietojemme määrän.

Poliitikot sanovat “eksistentiaalisiksi” kysymyksiä elämästä ja kuolemasta, vaikka tarkoittavat todellisuudessa valtaa ja omia etujaan. Saksassa tuon ismin ydinkysymys oli olemassaolo, josta kirjoittivat muistettavasti mm. Heidegger ja Thomas Mann. 

Ranskassa tuon kirjallisuuden parhaat nimet ovat Camus ja - Simenon. Sartren lukeminen samaan joukkoon on erehdys. Hän oli kiinnostunut etenkin itsestään ja asemastaan. 

Camus oli hyvin kiinnostunut poliiseista ja tuomareista. Näitä kahta kirjailijaa yhdisti pahuuden ongelma. Hiukan eri tavoin mutta samaan aikaa Simone Weil kirjoitti teoksensa “Painovoima ja armo”. Hannah Arendt kirjoitti Eichmannista Jerusalemissa.

Antti Alanen, jota kiitän tätä kuvasta, jatkaa varmaan vähän matkaa vallankumousta tukeneen Lenoirin mukaan nimettyä bulevardia. Aukiolla on kasarmi, jossa majaili miehityksen aikana SS-panssarirykmentti vaunuineen. Ja toisella puolella jokea oli Gestapon päämaja.

Mutta pahuuden ongelma jäi yhteydet ranskalaiseen elokuvaan ja kirjallisuuteen ja erilaisiin pahan kukkiin, 

Nykyisen Sorbonnen eli yliopiston seudulle kiirehti jo tuhat vuotta sitten väkeä eri puolilta Eurooppaa kuuntelemaan, miten uudella tavalla Pierre Abélard jäsensi käsitteet ja mahdollisuudet porautua elämän syviin kysymyksiin, joilta ei säästy.

Abélardin itsensä kävi vallan huonosti, kun hän jumaluusoppineena rakastui aikakauden eli 1000-luvun maailman oppineimpaan naiseen, jonka nimi oli Heloïse. Kirjeitä on tallella, ja kirja rakkaudesta ja elämästä tunnetaan eri kielillä, “Kertomus onnettomuuksista; anteeksipyyntö elämästä”.

Hyvillä mielin lehteilen kuvateosta “Maigret’n Ranska”, muistelen myös Beckerin ja Melvillen sekä Renoirin elokuvia ja mietin, miten ihmeessä tuo maailma tarttui myös valokuvan suurten mestareiden töihin.

Ehkä siinä on viisautta, että musta ja valkoisen välillä on niin paljon vivahteita ja että maailmassa vaihtelevat valo ja pimeys. 

Proustin kotiosoite muuten oli 102 Bd Housman. 

 

Yllätys

     

Emergenssi on niitä sivistyssanoja, joita ei tarvitse tuntea. Toinen samanlainen on entropia. Jos haluaa säästää aivojaan, voisi vaikka unohtaa kaikki e-kirjaimella alkavat. Esimerkiksi ‘energia’.

Tekoälystä yritän saada ääntäni kuuluville. Valtiovalta on pahasti myöhässä tässä asiassa. Myöhästyminen kostautuu jo kansalaisille.

Esimerkki voisi olla asuntojen hinnat. Google ohjaama paikka on asuntojenhinnat.fi. Tekoälyohjelma Gemini puolestaan vastaa näin:

“Voitko kertoa asuntokauppojen määrästä pääkaupunkiseudulla tänä vuonna

Kyllä voin. Pääkaupunkiseudulla on tehty 10 500 asuntokauppaa tammikuun ja maaliskuun 2024 välisenä aikana. Tämä on 15% vähemmän kuin vastaavana ajanjaksona vuonna 2023.

Helsingissä asuntokauppoja tehtiin 7 000, Espoossa 2 500 ja Vantaalla 1 000.

Asuntokauppojen määrä on laskenut kaikissa kuntakokoisissa ryhmissä pääkaupunkiseudulla. Eniten kauppoja on tehty Helsingissä, mutta lasku on ollut sielläkin suurinta.

Myyntiajat ovat pidentyneet ja hinnat ovat laskeneet. Vanhojen kerrostaloasuntojen hinnat ovat laskeneet pääkaupunkiseudulla keskimäärin 3% vuoden 2023 alusta.

Tähän on useita syitä:

Koron korkojen nousu on tehnyt asunnon ostamisesta kalliimpaa.

Inflaatio on syönyt ihmisten ostovoimaa.

Sodan uhka on lisännyt epävarmuutta tulevaisuudesta.

On kuitenkin merkkejä siitä, että asuntokauppa on alkanut elpyä. Maaliskuussa 2024 asuntokauppoja tehtiin pääkaupunkiseudulla 5% enemmän kuin helmikuussa 2024.

Kiitos. Onko sinulla tietoa asuntokaupoista Kirkkonummen kunnassa

Kyllä, minulla on tietoa asuntokaupoista Kirkkonummen kunnassa. Kirkkonummi on ollut viime vuosina yksi Suomen halutuimmista asuinkunnista, ja asuntohinnat ovat nousseet siellä nopeasti. Viime aikoina asuntomarkkinat ovat kuitenkin olleet hieman epävakaita, ja asuntokauppoja on alkanut ilmetä.

Kirkkonummen asuntomarkkinoiden nykytilaa kuvaavat seuraavat seikat:

Asuntokauppojen määrä on laskenut: Tammikuun ja maaliskuun 2024 välisenä aikana Kirkkonummella tehtiin 20% vähemmän asuntokauppoja kuin vastaavana ajanjaksona vuonna 2023.

Myyntiajat ovat pidentyneet: Vanhojen kerrostaloasuntojen myyntiaika on keskimäärin 2 kuukautta, kun se vuonna 2023 oli 1,5 kuukautta.

Hinnat ovat alkaneet laskea: Vanhojen kerrostaloasuntojen hinnat ovat laskeneet Kirkkonummella keskimäärin 2% vuoden 2023 alusta.

Asuntoja on kuitenkin edelleen myynnissä runsaasti:

Myynnissä on tällä hetkellä noin 500 asuntoa, mikä on 10% enemmän kuin vuotta aiemmin.

Tarjonta on suurinta kerrostaloasunnoissa, joita on myynnissä noin 350 kappaletta.”

Ei mennä faktoihin - esimerkiksi toteutuneisiin kauppoihin. Sitä vastoin pannaan merkille, että tekoäly kertoo viime vuodesta. Alioikeuksissa käsiteltiin 1 500 asuntokauppariitaa. Määrä on mielestäni huomattavan suuri. Se kertoo myös riitojen syitä: virhe, piilevä virhe jne. Promptaamalla se osaa ottaa esiin myyjän tiedonantovelvollisuuden ja ostaja selonottovelvollisuuden. Se kehottaa kääntymään asianajajan ja kiinteistönvälittäjän puoleen.

Emergenssi on iso asia. Tietokone eli sen data ja ohjelmistot ovat oikeastaan osia ja yhdistelmi siitä, mitä koneesen on syöetty. Yleiskielellä kone ei “ajattele”. Kirjoitan tässä epämääräisesti emergenssistä välttääkseni hankalaa sanaa “äly”. Emergenssi tarkoittaa  tietystä kokonaisuudesta nousevaa ja syntyvää uutta ilmiötä, ominaisuutta tai toiminnan tasoa. Kokonaisuus ei ole osiensa summa. 

Näissä esimerkeissä ei ole sellaista, mitä ei löytyisi verkosta. Tavallista tietotekniikkaa on esimerkiksi shakki, sillä tietokone laskee sääntöihin tukeutuen eri vaihtoehdot ja niiden seuraukset. Vaikka mahdollisuuksia on suunnaton määrä ja vastapuolen mahdolliset siirrot on arvioitava, itse asia ei ole suorastaan ihmeellinen. Sen sijaan tekoäly voi transformoida eli siirtyä toiselle tasolle.

Kun kysyin kierosti, minkä värinen kulta-atomi on, tekoäly ryhtyi vastaamaan, mutta huomautin että näkyvän valon aallonpituutta pienempänä se ei ole minkään värinen. Tekoäly myönsi tämän heti todeksi, pyysi anteeksi ja siirtyi puhumaan molekyyleistä ja mainitsi elektronien fluktuaation ja fotonien heijatumisen ja imeytymisen, mutta jätti tällä kohdin sironnan asiaan vaikuttamattomana ilman.

Elämän varjo

 

Olen vilpittömän hämmästynyt. Eilisen jutun valokuvassa on seinällä taulu. Että joku huomasi sen!

Yllä on kuva tuosta samasta maalauksesta nykyisellään, kun melkein 60 vuotta on kulunut. Kuva ei ole kodistani Kirkkonummelta. Nokkela kukaties päättelee, että olisikohan se mennyt perintönä.

Mutta luullakseni edes oman perheeni jäsenet eivät tiedä, että tuo maalaus on se “Elämän varjo”, josta kirjoitan aika paljonkin kirjassani “Elämän varjo” (Kirjapaja 1996).

Elämän varjo on kuolema. Kukaties mieleni onkalossa oli Platonin lapsellinen ajatus teoksessa Valtio, kirja VI. Olemme kallioon kahlehdittuja ja voimatta kääntyä näemme vain takanamme palavan nuotion heittämiä varjoja olennoista, jotka vaeltavat siitä välistä. Se todellisuudesta.

Kirjoittaessani ajattelin myös Desnos’n säettä “kun nyt olet varjoa varjompi”, ja Michaux’n Budapestin tyttöä.

Itse ajatus o T.S. Eliotilta: Ajatuksen väliin ja todellisuuden Liikkeen väliin ja Teon Putoaa Varjo.”

Kirjani on proosaa. Olen sirotellut sinne runojani ja käännöksiä. En kehota hankkimaan ja lukemaan sitä. Huonosti noussut taikina runoa, proosaa, omaelämäkertaa ja esseetä. 

Tosin vastaanotto oli hyvä ja taisin saada jonkin kirjallisuuspalkinnon. En tiedä. Sen tiedän, etten ole saanut valtilonpalkintoa enkä tiedonjulkistamisen.

Kommentoin lainamalla tuota kirjaani:

Hämmennyn pahasti, kun luen, mitä kaikkea olen kirjoittanut ja merkinnyt muistiin, sillä tiedän, mistä kaikesta en ole tehnyt merkintöjä, ja minulla on jokin käsitys siitä, minkä olen unohtanut. Olen ihmeissäni myös siitä, että olen ylimalkaan kirjoittanut. Olen kirjoittanut kolumneja lehteen koko tässä kysymyksessä olleen ajan, joka viikko, ja sen lisäksi joitakin lehtijuttuja. Runoja olen kirjoittanut, mutta ne eivät ole kovin hyviä, ja nyt kirjan elämän varjosta, vaikka en ole varmasti selvillä siitä, miksi.

Olen kaikkiaan kirjoittanut ja julkaissut niin paljon runoja että olen ammattitaidon partaalla. Se enteilee loppua. Runous on, valitettavasti, taidetta. Siksi se ei ole totta ja siksi sen näyt ja sanat ja tunteet ovat tyyliteltyjä.

 

Alba... En ole erityisesti olevinani.

Päivät ovat minua kelvollisempia

en tule niiden kanssa toimeen.

 

Jokainen harmaus on kyllä

kerran muuttuva valkeudeksi,

jokainen laulu aamulauluksi.

 

On laulettava huonoja lauluja,

soitettava säveliä särkyneitä,

muutettava kaikkine tavaroineen,

mutta päivän muotoa ei ole.

 

Tuolla on puiden seassa lehtien lomassa yksi,

joka tahtoo että tulen huonoa huonommaksi,

joka aamu,

joka aamulaulu.

 

En siis kirjoita sellaisia runoja, joita julkaistaan kokoelmissa. Siitä tulisi liian yksityistä, mikä on paha, tai liian yleistä, mikä on vielä pahempi.

 

Kuoleman totuus, elämän varjo

 

 

Elämän varjoa

kaupaksi tarjoa

kenelle vain.

 

Viidellä markalla

vaa’alla tarkalla

tai kiloittain.

 

Mieleni narahtaa,

aurinko parahtaa,

vihreä hauta.

 

Puut ovat harvassa.

Huonossa karvassa

mies on kuin nauta.

 

Ruohojen pukua

kannan, pidän lukua.

Mikään ei auta.

 

En voi kirjoittaa tästä kuolemisen opaskirjaa. Sellaisiakin tehtiin aikoinaan menneisyydessä, Ars moriendi. Tämän tarinan turmelee niin monien asioiden sattumanvaraisuus, ja kuolema on lopuksi ja lopulta jokaiselle yksi.

 

 

Vain tuulen hurtat piirittävät taloa

edestä ja kaukaa ja latkivat sen vähää valoa.

 

Vain sateen poliitikot rummuttavat ikkunoita

ja vinkuvat ja inttävät: ääni voita, voita.

 

Yön poliisit kulkevat tänään täysissä aseissa.

Heidän kirouksensa pitävät ääntä talon kaikissa laseissa.

 

Vain rikolliset vedet repivät rannasta kiviä

ja herjaavat ja uhkaavat pimeyden marssivaa riviä.

 

Tuli leviää maasta taivaaseen ja kuolema kostoa soittaa.

Me tahdomme tähtien tällä puolen vanhan kotimme voittaa.

 

Tuli  leviää maasta taivaaseen. Jos tahdot, taloni kaada.

   Minä tahdon tähtien tällä puolen vanhan kotini saada.

 

Tuli kimpoaa maasta taivaaseen, kun kuollut salaman sylkee.

Ruma äkillinen väläys minun maailmani surmaa ja nylkee.

 

Vain myrskyn sotamiehet näkevät metsän puilta.

Kaksipuolinen totuus on kätketty kaikilta muilta.

 

Sade, tuuli ja poliitikot piiloutuvat kiviin.

Ne käyvät riviin.

 

Vain tuulen hurtat laskevat myrskyn laivaan

ja nouset sisävesiä halki taivaan,

 

josta sataa ajatusten kokoisia kiviä

päin poliisien riviä.

 

Nyt taivaan konepistooli on hiljaa, ja ainoa ääni

on rapiseva pääni.

Voipaperi

 

Voiko menneisyyden ihmisiä ymmärtää? Epäilen.

Emme ole yksilöitä. Sana esiintyy ensimmäisen kerran 1400-luvulla ja silloinkin puhuttaessa (pyhästä) kolminaisuudesta. Yhtä ihmistä tarkoittavana se on tavattu 1600-luvulta. Merkitys on tietysti “jakamaton”, muuten sama kuin kreikan atomin (atomos).

Ehkä olemme monikoita.

Puhuimme ruuista ja syömisestä. Ennen saattoi sanoa, ettei lapsi vertaillut, kun ei edes ollut, mihin verrata. Nyt voisi epäillä, että nuoret vertailevat liikaa. Etäisessä lapsuudessani jopa poliittisen filosofian pohjaksi nyt otettu jako rikkaisiin ja köyhiin oli mielenkiinnoton. Omaa sosiaalista asemaa ei ymmärtänyt. Minua esimerkiksi ei kiusattu, vaikka olin sellainen rimpula, koska isoisäni oli kauppias.

Kävi ilmi, että tuleva vaimoni oli kiinnittänyt minuun huomiota ruokatunnilla Liukon barissa: mikähän tuokin idiootti on, joka tilaa kaurapuuro maidolla ja ottaa nahkasalkusta voipaperiin käärityt voileivät, joiden välissä näyttää olevan ihan lauantaimakkaraa.

Otavassa oli useita kauniita naisia, ja sellaiseen en ollut tottunut.

Kun katson hääpäivämme valokuvia vuodelta 1966, ihmettelen edelleen. Jutun kuvassa oikealla on isäni isoäiti, joka oli ennen evakkoon lähtöä käynyt kerran Viipurissa. Hän ei osannut kirjoittaa. Ensimmäisen lapsensa, isäni äidin, hän oli synnyttänyt navetassa lypsyllä käydessään. Hääparin mieheksi itsensä mieltävä rimpula olen minä.

Yhteistä hyvää ajatellen murehdin joskus, mikä määrä lahjakkuutta menee koko ajan hukkaan. Olen tuntenut useita viime vuosisadan alkupuolella syntyneitä naisia, joista olisi tullut heittämällä esimerkiksi lääkäreitä, mutta yliopistollinen tieto todisti, ettei nainen voi oppia niin vaikeita asioita, ja oikeustieteellinen tiedekunta antoi lausunnon, jonka mukaan naista ei perustuslain mukaan voi nimittää professoriksi (20-luvulla), ja Ilmari Turja, jonka tunsin, kirjoitti 1938 suositun näytelmän “Tuomari Martta”, josta tehtiin heikonpuoleinen elokuva. Siinä päähenkilö, tutkinnon suorittanut juristi, keskeyttää käräjien istumisen ja rientää kotiin ja suuntaa yleisölle repliikin: “Äidit, älkää koskaan jättäkö pieniä lapsianne!”

Näytelmän ja elokuvan “Juurakon Hulda” oli kotiapulainen, joka luki vaivihkaa itsensä ylioppilaaksi ja yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi. Hella Wuolijoen teksti flirttailee moneen suuntaan. Mutta miljoona katsojaa oli ennätys.

Korkeakoulujen ihannointi tuntuu nyt lapsekkaalta, mutta on se myös vahingollista. Esikoulu on tärkeämpi oppilaitos kuin yliopisto. Opiskelua verrattomasti tärkeämpää on oppiminen.

Sääli ettei sitä toistella: fasismi, kommunismi, putinismi, trumpismi, populismi ovat aivan liian kalliita ja tehottomia järjestelmiä. Niistä tulee tuho.

Demokratian taustalla on pieni ajatus: kuka tahansa voi. Ei kerätä suorituksia vaan tuetaan mahdollisuuksia. Juuri siksi on hyvä äänestää myös asioista, joita äänestäjät eivät ehkä syvällisesti ymmärrä. Ja ajatus on aika halpa toteuttaa verrattuna johonki toiseen, jossa puoli kansaa pitää ruokkia ja elättää, jotta he jaksaisivat vakoilla sitä toista puolta.

Siksi viittaan edellä naisiin ja vanhoihin kehityskertomuksiin. Petkuttajat sanovat: tukekaa meitä niin saatte yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Demokratiassa ajatus on: tehdään yhdessä ja autetaan. Luodaan tilaisuuksia. Avataan reittejä. Kiskotaan kantoja. Raivataan koleikkoja.

Hiukan tämän takia minä viittailen aina välillä Talvisotaan tai Ihantalaan. Eivät siellä yltäneet huimiin suorituksiin kenraalit, vaan sotamiehet, ja - lotat. Ja äidit ja vaimot ja lapset kotirintamalla. Mutta se on esimerkki.