Vuodet vuoret

 

 

Tervon televisiosarja Kylmästä sodasta on hyvä. Yhdessä Poliitikot-sarjan kanssa se näyttää osoittavan, että maassa on keksitty uusi ohjelmatyyppi, ja yllättäen aiheet ovat suomalaisia.

 

Olen hämmästynyt. Juonirakenteet puuttuvat. Populismi puuttuu.

 

Monessakin mielessä itsenäisen Suomen historiaa rakennetaan uudestaan. Paria poikkeusta lukuun ottamatta ammattilaiset ovat jatkaneet perinteistä tarinaa. Neuvostoliitto hyökkäsi ja oli aikonut hyökätä. Suomi päätyi Saksan kelkkaan ja selvisi siitä erittäin odottamattomasti vähin vaurioin. Siitä alkoi noin 40 vuotta kestänyt kausi Neuvostoliito siirtomaana. 

 

Aidoksi tarkoitettu kommunismi/sosialismi virttyi kuin kuiva vaate kuivalla hiekalla. Sen tilalle tuli Tervon ohjelmassa pilkattu papillinen puhe. Suomalaiset tottuivat kirkossa oppimaansa tapaan. Synnintunnustusta ei tarvinnut edes mumista. Riitti että riiputti päätään nöyrästi. Esilukija kuulutti: minä vaivainen syntinen ihminen… Ja uskontunnustus: minä uskon isään (Staliniin, Hrustsheviin, Brezhneviin jne.)… Amen.

 

Joitakin etenkin kulttuurielämässä aina esiintyviä hurahtaneita lukuun ottamatta ihmiset tyytyivät arkisiin ajatuksiin. Matkustaessaan bussilla Neuvostoliittoon kaikki yrittivät olla katselematta ympärilleen ja onnistuivat siinä hyvin.

 

Itse luulen olevani ammattilainen kirjaihmisenä ja historiassa. Tentin yleisen historian, ja se olikin iso tentti, neljä tuhatta sivua tiukkaa tekstiä.

 

Historian esittäminen Euroopan näkökulmasta on vasta nyt tulossa tavaksi. ”Euroopan historiat” olivat eri maiden historioita, joihin oli kytketty vain ”soveltuvin osin” muiden valtioiden asioita. Joillakin tutkijoilla on oma keppihevosensa, esimerkiksi Ranska, mutta sitä ei ole erityisemmin pantu merkille, että joukko monikielisiä, Manner-Euroopassa kouliintuneita brittejä on noussut numeroiden ja faktojen pohjalla tarkastelemaan ja vertaamaan esimerkiksi Saksan ja Venäjän elinkeinoelämää ja taloutta. Asia on lyhyesti sanoen keskeinen Suomenkin historian kannalta.

 

Näitä esimerkin miehiä oli taannoin kuollut Judt ja etenkin voimansa päiviä nyt viettävä Adam Tooze.

 

Näkökulma on virkistävä. Tooze perustelee, että Saksan keisarikunnalla tuli kiire sotaan kesällä 1914, koska Venäjän varallisuus ja elinkeinoelämä kehittyivät niin rajusti, etenkin ranskalaisten rahoittamana.

 

Samalla syntyy käsitys siitä, miten USA rahoitti jo Sommen ja Passchendaelen hirmutaistelut ja vetäytyi valtameren taakse karhuamaan saataviaan, jotka olivat huomattavan suuret.

 

Entä jos Neuvostoliiton 1930-luvun kauheuksien takana oli samanlainen syy kuin nyt: rahat loppu. Neuvostoliiton ja Saksan kauppa – viljaa ja koneita – oli merkittävän suurta, puheista huolimatta. Yhdysvaltain sotaan tulosta alkaen Neuvostoliitolla oli luottolaitos. Lendlease on otettava kirjaimellisesti. Tavaraa toimitettiin erittäin paljon myöhemmin laskutettavaksi. Jos laskut kirjoitettiin, niitä ei kyllä koskaan maksettu. Saksasta nykyiset tutkijat ovat sanoneet samaa kuin Speer muistelmissaan: Stalingradin aikaan rahat alkoivat loppua.

 

Ja Suomi – täältä oli hyvät suhteet Englannin pankkimaailmaan, jossa Englannin pankin johtajana istui Rytin vanha kaveri C. Hambro…

Rymähdys

 

Huomautettiin, että meneillään on valtava paradigmanmuutos. Sana on hieno. Se tarkoittaa perusteellista käsitteiden ja johtopäätösten muutosta.

 

”Kulttuurihistoria” on oppiaineen nimi oikeastaan vain meillä Suomessa. Itse olen väitellyt kulttuurihistoriasta. Monet tarkoittivat sillä epämääräistä taidehistoriaa ryyditettynä oppihistorialla, lisäämällä mukaan suolana aivan alkeellista filosofiaa.

 

Suomessa toteutui ajatus, että väitöskirja voi tehdä Aku Ankasta, iskelmistä tai Wagnerin oopperoista. Itse tein sellaisen korkeimmasta oikeudesta yrittämällä selvittää, mitä siellä tuomioistuimessa todella puhutaan ja kirjoitetaan ja millaisia ihmisiä siellä on töissä. Tuomioistuimen virallisesti antamat päätökset olivat vain pisara meressä. Huomasin kummakseni, että aivan pikkupiirteissäkin pidettiin kiinni käytännöistä, jotka olivat tulleet käyttöön 1600-luvulla tai Keski-Euroopassa 1200-luvulla. Senkin näin, että tuomioita oli julkaistu monta kymmentä nidettä paksuina kirjasarjoina jo vuosisatoja sitten ja niissä kerrottiin asioista, jotka puuttuvat historiankirjoista.

 

En ollut kovin kiinnostunut oikeushistoriasta. Se on suurelta osin sääntöjen historiaa, ja kun noita sääntöjä ei yleensä noudateta eikä ole tarkoitettukaan noudatettaviksi, hupi oli kyseenalainen. Kirjoissa väitetään, ettei antikissa ollut kauppaoikeutta, paitsi ehkä Rhodoksella, vaikka vastakohta on totta. Foinikialaisilla oli. Egyptiläisillä oli. Kiireelliset asiat, kuten pyramidin rakentaminen tai kauppakaupungin perustaminen, hoidettiin omassa porukassa. Hallitsijan asettamia tuomioistuimia ei tarvittu. Kun nykyisin sanotaan ”tuomari”, ennen sanottiin ”kirjuri”. Riita-asiain oikeudenkäynneistä on tietoja jopa akkadin kielellä vuosituhansia sitten.

 

Meillä Hansa-liitto ja Välimerellä esimerkiksi Barcelonan kaupunki olivat jopa julkaisseet säännöt, joita tarvittiin muun muassa kaukokaupassa, jos matkalla menetettiin laivoja ja lasteja.

 

Nyt ovat siirtymässä ammattikoulupuolelle useat humanistiset aineet ja lainoppi. Esimerkiksi kielen, myös äidinkielen, ja kirjallisuuden oppiminen ovat työläitä aloja, mutta niillä tutkimustoiminta on sitten eri asia. Juuri kirjallisuudesta näkisi mielelläni määrällistä tutkimusta: mitä on luettu ja miten paljon. Maisterin tutkinnot eivät riitä alan perusteiden selvittämiseen.

 

Tämä kehitys on jo vauhdissa. Jos selvitämme pandemiaa peläten, että on alkanut jälleen suuri kulkutautien aika, tutkimusryhmiin tarvitaan ainakin kymmenen eri lajin osaajia todennäköisyyslaskennasta ja tietotekniikasta fysiikkaan, historiaan ja kieliin, huipulla mikrobiologia. 

 

”Nälkä vai tautiko tappoi” oli tutkimuksen nimi muutamia vuosikymmeniä sitten, ja tutkimus oli hyvä. Nyt kysyttäisiin, ravinnon ja perimän altistama ihminen vai jokin ympärillämme parveilevista bakteeri- ja viruslajeista, joilla kaikilla on omat temppunsa.

 

Lainaan Micael Crichton -vainajan scifistä ajatuksen. 

 

Tutkimusryhmään tarvittaisiin myös kouliintunut psykologi tai psykiatri arvioimaan, kuka joukosta pettää ensimmäisenä ja kenellä alkaa keittää ja päästä heittää.

 

Muisti

 

Klingen muistelmista vielä sananen.

 

Ennen meillä ei maailmassa juurikaan ollut yli 70-vuotiaita, jotka olisivat kyenneet tasapuoliseen harkintaan koetun ja kestetyn kesken. Klingen on nyt reippaasti yli 80. 

 

Väitän, että noin kirjoittaessa ovat aina samanaikaisesti läsnä eilisen haamu ja nykyisen varjo. Jos – herra siitä varjele – kirjoitetaan historiallista romaania, on aika pisteitä kolme.

 

Tulos on joka kerta sama. Menneisyydestä voimme tietää yhtä vähän kuin tulevaisuudesta. Sen verran olemme saaneet selville, että aivojen plastisuus käyttää hermostoamme ja siis muistojamme, jotka ovat – käyttääkseni ylevää vertausta - kuin rättipyykki pesukoneen kansilasin läpi nähtynä. 

 

Kaksi suurta poikkeusta ovat tietenkin Goethe ja Chateaubriand, jotka elivät selväpäisinä yli 60 ikävuoden ja julkaisivat esikuvalliset muistelmansa. Ne olivat esikuvallisia, muun muassa suuren vallankumouksen ja Napoleonin aikalaisilta ja itse tapahtumiin sekaantuneilta, että historiaan ei voi luottaa erityisemmin ja teosten päähenkilö on täysin kuviteltu ”kirjoittaja itse”.

 

Napoleon änkesi Goethen seuraan, Chateaubriandia haluttiin lähettilääksi niin että hän siirtyi vähäksi aikaa Amerikkaan. Molemmat olivat eläessään tolkuttoman ihailun kohteina ja osoittivat tuotannollaan, miten katkerasti huippuälyäs suurmies voi erehtyä. Goethe ihaili luonnontieteitä enemmän kuin kirjallisuutta – kunhan uskottiin häntä, joka määritteli luonnontieteen lievästi sanoen kummallisesti. Esimerkiksi mikroskooppi oli huono ja harhaanjohtava kapine. Ihmisen oli käytettävä vain omia silmiään ja aistejaan.

 

Näitä kahta ja Klingeä näyttäisi yhdistävän jokseenkin perinpohjainen tietämättömyys fysiikasta, kemiasta ja matematiikasta. Historiantutkimuksessa on juuri nyt meneillään järkyttävä käänne. Esimerkiksi ajankohtainen asia, maahanmuutto ja vieraus on alettu käsittää toisin.  

 

Johtavat arkeologit, kuten Johannes Krause ja Tom Higham, eli Max Planck instituutti ja Oxford, arvioivat että Eurooppa oli käytännössä tyhjillään maanviljelyä aloitelleitten nyky-Turkin seudun asukkaiden tullessa, taudin tapettua kaikki. Nyt lasketaan väestöä, heidän sijoittumistaan ja jopa ruokiaan 40 000 vuoden takaa, ja samalla kaatuvat rytisten rajat neanderthalilaisten ja ”nykyihmisten” väliltä.

 

Hyllyssäni on arkeologi Pälsin kirja, jossa puukko arvioidaan suomalaiseksi keksinnöksi. Puukkoja eli yksiteräisiä veitsiä on nyt museoissa usean kymmenen tuhannen vuoden ajalta. Puun vuoleminen oli ehkä tärkeää, mutta nahkan ja turkiksen leikkaaminen paljon tärkeämpää, kun oli se jääkausikin. Ja ilman metalleja vuoltiin hyvin taitavasti työkaluja ja aseita sata tuhatta vuotta sitten. Niitä on yllättäen löydetty suon syvyyksistä ja ikiroudan säilöminä. Ja viiltävä kivi oli vulkaaninen obsidiaani.

 

Tässä on yksi syy. Vain herrasväen historiaa on kirjoitettu, koska heistä on jotain tietoa. Muutakin kansaa oli, vähemmän kuin luullaan. Heistä ei vain tahtonut jäädä mitään jälkeä. Nyt alkaa olla keinoja. Löydämme ja ajoitamme muinaisia leiripaikkoja. On helppo nähdä, että historian osana arkeologia siirtyy jopa 1900-luvun ilmiöihin ja pystyy viimein vastaamaan myös kysymykseen, mitä voidaan tehdä toisin.

Hyvää Joulua 2021

 

Piilopaikka tontulla

on tuossa hiekkamontulla,

pukki on jo työssä

tässä tähtiyössä.

 

Pienenpieni hyönteinen

on ympäristömyönteinen.

 

Joulun sielu

on hiilinielu:

ympärillesi kääri

koko biosfääri!

Krenatööri

Ellei Matti Klingeä olisi olemassa, hänen keksimisensä tulisi kalliiksi. Nyt käsillä on 

muistelmien neljäs osa, “Täysin palvellut”. Käden vieressä oleva vuosipäiväkirja “Terätön 

veitsi ilman kahvaa” lienee kahdeskymmenes.

Suurilla markkinoilla on ammattilaisia, jotka ovat toteuttaneet kokonaisia sarjoja. Tarkoitan historiateoksia, jotka on osutettu niin sanotulle valistuneelle yleisölle. Suomessa niistä viimeinen saattoi olla Otavan suuri maailmanhistoria, jonka 21. osa ilmestyi 1980-luvun alussa. Sanoisin ulkomuistista, että esikuva ja siis suuri osa kuvituksesta oli Norjasta. Mutta Klinge taisi olla yksi kirjoittajista. Egyptistä ainakin kirjoitti paras oma asiantuntijamme, Holthoer.

Skoijasin. Tietysti olen lukenut tuon laajan teoksen, josta päivän henkilö kirjoitti osan XIV, Porvariston nousu. Ei sillä, Grimbergin olen lukenut kolme kertaa, mutta se on pantava lapsellisuuden lukuun. Vuoroaan odottaa ruotsalainen Dick Harrison. Toisin kuin ammattimaiset historian miehet ja naiset annan arvon myös Lindqvistin Sveriges historialle, joka paketoi näppärästi sen viimeisten 100 vuoden historian, josta suomalaiset ovat päätoimisesti täysin tietämättömiä. Englannissa olisi tarjolla aika uusi Simon Schaman “History of Britain”, joka näyttäisi olevan melkein hyvä. Itse historiasta väitelleenä käytän vakiintuneesti Cambridgen erittäin laajoja historian yleisesityksiä, joista uusin on verraton.

Klingen tapa tuoda omat ansionsa joskus alleviivatustikin esiin, poikkeaa tutusta otaksumasta, että omia ansioita vähätellään jopa nöyristellen. On nähty sekin, että jotkut nuoremman polven kyvyt tekevä itsestään numeroa ja tavoittelevat näkyvyyttä puolitekoisilla töillä ja väläyttelemällä keskenkasvuisen mieltä ja kieltä.

Minua miellyttää, että Klinge sanoo tämän muistelmajaksonsa alussa kärsivänsä sosiaalisesta epävarmuudesta. Vastaavasti sanon, että kohtuullinen itsekehu on aivan paikallaan verrattuna esimerkiksi akateemisiin salamurhaajiin, joita tunnen itsekin riittävästi. Toisin sanoen ollaan olevinaan hyvää pataa, mutta käännäpä selkäsi, niin puukko heilahtaa. Kirjoittaja mainitsee parikin pohjalaista tappelupukaria; hän ei ehkä tiedä, että meillä Pohjanmaalla naapuria lähestyttäessä kirves pidetään ehkä piilossa, mutta kotiin sitä ei jätetä.

Itse olen saanut paljon näistä elämäkerroista ja päiväkirjoista. Yliopistolaitoksen ja erinäisten seurojen sähläämisen tolkuttomuus tulee kirkkaasti esiin. Ja mielestäni professorille maksetaan palkkaa omilla aivoillaan ajattelemisesta ja uskalluksesta puhua suunsa puhtaaksi.

Seurustelin minäkin Eino Jutikkalan, Klingen opettajan kanssa. Sain vaikutelman, että akateemikko ei ajatellut ylpeyden tuntein sota-aikaisia toimiaan muun muassa itärajan ylittämisen oikeuttamiseksi. Mutta opettajaa ja oppilasta yhdistää moni asia ja silti ennen kaikkea kyky haistaa olennainen ja uskallus antautua jopa epätoivoisen työläisiin tutkimustehtäviin.

Ihastelen siis, aivan ilman sarvia ja hampaita. Ja arvioin kaiken kukkuraksi, että tässäkin kirjassa moniaalla toisinnetut Klingen maalaukset ovat hyviä. Jännittävää, kun mies on nimenomaan historian maalari.

Pikku asiat jäävät mielestä, kun nyt lukee, miten tavattoman työn professori Klinge on tehnyt kouluttajana. Viran tuo puoli tahtoo aina unohtua. Professori on oppiaineensa ja yliopistonsa palvelija, nöyrä tai ei, jonka ensimmäinen velvollisuus on huolehtia jatkuvuudesta ja kehityksestä. Klinge, siis Helsingin yliopiston ruotsinkielinen historian professori, äidinkielenään kuitenkin suomi, oli tässä asiassa erikoisen etevä, ja juuri tämä on lukijoille uutta. Kymmeniä ekskursioita sekä nuorille opiskelijoille että väitöskirjaa valmisteleville, eri puolille Eurooppaa, mielenkiintoisia paikkoja ja vielä mielenkiintoisempia ihmisiä.  Tuolla tavoin autetaan nuoria niskasta työntämällä sisään tiedeyhteisöön.

Olen sydämeni pohjasta Klingen kannalla tässä asiassa. Tiede ja tutkimus ovat yhteisöllistä toimintaa. Alas norsunluutornista! Tässä nimenomaisessa tapauksessa eurooppalaisuus ja siis monikielisyys on sopiva silmämäärä.

Haen mielipiteelleni pontta siitä, että itse professorina onnistuin tuuppamaan monia tulevia tohtoreita Kaliforniaan, etenkin Berkeleyhin. Se oli joskus ratkaisevaa. Kyllä USA:n yliopistomaailmassa muuten pärjää, kunhan puhuu latinaa. 

Klinge näyttää toteuttaneen omaakin ohjelmaansa vierailukäynneillä. Hän omaksui jo puoli vuosisataa sitten käsityksen, että esimerkiksi Suomea ymmärtääkseen on selvitettävä myös Venäjän ajattelutapoja. Niinpä opiskelijamatkojen kohteena ovat olleet myös Pietari ja Moskova sekä Tallinna, jossa tuttuja ovat olleet myös Lennart Meri ja Jaan Kross.

Tässä tulee vastaan auttamaton ongelma. Myös suurten näköalojen ihmisen on pakko fokusoida. Keisarillinen Venäjä ei ole hänellä otteessa samalla tavalla kuin Ranska. Euroopassa Saksa on jäänyt häneltä sen verran vähemmälle, ettei silmiini ole sattunut edes Alexander von Humboldtin nimeä. Hän oli 1800-luvun kansainvälisesti kuuluisin tiedemies, alkujaan geologi mutta nopeasti myös maantieteilijä ja kasvitieteilijä ja kaikkien aikojen tutkimusmatkailija ja tieteenalojen yhteyksien näkijä ja ihmisen ja muun luonnon riippuvuuden ensimmäinen oivaltaja. Ranskalaisten mainio tapa painottaa maantiedettä historiallisena “dokumenttina” on selvästi paljon velkaa hänen “Kosmos”-teokselleen.

Otsikko viittaakin Heinrich Heinen Keisaria iahnnoivaan runoon. Pane rintahan risti kunnian ja vyölle miekka vyötä...

Ennustus

 

Yhteiskunta- ja taloustieteissä ennusteiden epäonnistuminen ylittää komeasti todennäköisyyden. Matemaattisesti valinta kahdesta, kuten kolikkoa heitettäessä, johtaa 50 prosentin todennäköisyyteen. Pörssisijoituksista sanotaan, että sokea sattumanvaraisuus toisi saman tuloksen kuin asiapohjainen harkinta. Sijoitusneuvoja ja opetettu apina olisivat siis samalla viivalla. 

 

En tiedä, onko tuo totta. Epäilen että siinä voi olla totuuden siementä, jos puhutaan julkisesti noteeratuista pörssiosakkeista.

 

”The Economist” muistutti, että noin 20 vuotta sitten nähtiin varsin yleisesti edessä rauhan, rikkauden ja kaiken kaikkiaan suurenmoisen USA:n aika, kun Idän uhkakin oli väistynyt. Toisin kävi.

 

Pandemia toi kaikkien tietoon ennustamattomuuden eli kohtalon oikullisuuden. Juuri kukaan ei ole sanonut ääneen, että mitäpä niitä kuolleita suremaan. Ihmisiä on jo valmiiksi liikaa. Kun tuota väitettä ei juuri kuule, vastauskaan ei ole kovin tunnettu. Talous ja yhteiskuntarauha eivät olisi kestäneet hillitöntä pandemiaa.

 

Miten niin? Noustiinhan maailmansodistakin muutamassa vuodessa? Ei noustu, ja lisäksi sodat on suunniteltu niin, että surmansa saaneet ovat enimmäkseen ylimääräisiä nuoria. Hehän innostuvat hullutuksista muutenkin, kuten jo ristiretkiä tuhat vuotta sitten aloitettaessa tiedettiin. Oli löydetty keino päästä eroon ylimääräisistä aatelispojista ja vaikeasti hallitsevista ammattitappelijoista.

 

Suuri kulkutauti rikkoo rakenteet, koska virus viis veisaa pankkitilin saldosta. Ero on suuri. Sanokaapa ulkomuistista yksikin napamies, joka olisi menehtynyt Espanjan tautiin 1918-1919. Ette tiedä. Hiukan voin auttaa: runoilija G. Apollinaire Ranskanmaalla.

 

Tuo ”ei noustu” tarkoittaa, että Iso Britannia ja Venäjä-Neuvostoliitto eivät koskaan toipuneet aktiiviväestön menettämisestä. Englanti menetti rahansa, nuoret tiedemiehet ja imperiumin. Yhdysvalloista, jonka tappiot eivät olleet suuret, tuli koko maailman velkoja.

 

Olen samalla kannalla kuin ne, joiden mielestä vuoden 2021 suuri asia oli USA:n loppiaisen vallankaappausyritys. Nähtynä yhdessä Brexitin kanssa se osoittaa, että 200 vuotta kohtuullisesti toiminut parlamentaarinen demokratia on saanut ehkä hyvin vaikeasti korjattavan kolauksen.

 

Työpaikkakiusaajat Trump, B. Johnson ja Putin ovat osoittaneet, että petkutus ja pullistelu vievät pitkälle, ja saaneet joukon seuraajia vähäisemmissä maissa. Myös Suomessa on jo nähty, että vuonna 1999 perin pohjin muutettu perustuslaki oli suuren luokan virhe.

 

Johtamisen opit ovat virheellisiä, koska keinoja on todellisuudessa paljon ja tilanteet voivat olla hyvin erilaisia. Suomessakin aletaan nyt tietää, että keskeinen valtio-elimemme Eduskunta joutuu käyttämään suurimman osa aikaansa sellaiseen, mikä ei sille sovellu. Mieleeni tulevat menneisyyden kihlakunnantuomarit, jotka uhrasivat niin paljo aikaa vähäpätöisiin kansliapuuhiin ja joutuivat istuttamaan täysin kokemattomia nuoria auskultantteja ratkaisemassa taitoa ja kokemusta vaativia kysymyksiä.

 

Ja ”johtaminen” viittaa työn johtamiseen. Yksi traagisimpia pandemian uhreja on ”työ”. Se ei palaa ennalleen, väitetysti hyödylliseksi uurastukseksi ”toisen johdon ja valvonnan alaisena”, kuten vakiintunut määritelmä ilmaisi asian.

Pilkillä

 

 

Turha uskoa minua. Piikillä minä kävin. Pilkkiminen lienee jalo harrastus, mutta se on jäänyt vieraaksi.

 

Esitän erään epäilyni, joka on omiaan loukkaamaan. Aatteellisten ja periaatteellisten vakaumusten taustalla on joskus alkeellinen pelko. Tunsin kerran ihmisen, joka ei hakeutunut muutoin sopivaan virkaan, vaan suuntasi retorisen ryöpyn koko virastoa vastaan, koska sinne mentiin hissillä ja hän pelkäsi hissejä.

 

Älkää naurako. Kun olen kysellyt, noin puolet ihmisistä tuntee hyvin ikäviä tunteita varsinkin sellaisissa hisseissä, joiden lattian läpi näkee. Jo ennen muoveja sellainen oli Eiffel-tornin ylätasanteesta huipulle.  Ritilä. Jos hirvittää, älkää kokeilko.

 

Eli joissakin tapauksissa viikon puheenaihe, rokotusvastaisuus, pohjautuu piikkipelkoon.

 

Kävin eilen saamassa kolmannen koronapiikin. Siellä ei ollut muuta mielenkiintoista kuin tavattoman sujuvaa ja asiallista työskentelyä. Sekä viime että edellisellä kerralla rokotuksen jälkeen 15 minuutin odotustilassa kupsahti rokotettu. Molemmat olivat nuoria miehiä. Tuosta vain, tuolilta lattiaan, toinen pää edellä ja toinen valumalla. Tilanteeseen oli varauduttu ja se selvitettiin reippaasti.

 

Ellei ole ruuhkaa, olen kysellyt hoitajilta tästä asiasta. Kun suvussa on ollut hammaslääkäreitä, asia on tullut usein puheeksi heidän kanssaan. Joskus vanhemmilla päivilläni muistin että kyllä: olin itse pelännyt pistoksia pahasti lapsena, mutta se meni ohi, kun sain keuhkokuumeen ja siihen kaksiviikkoa streptomysiiniä ruiskeina. Paikallinen terveyssisar taisi olla epätavallisen etevä, etenkin johdattelemaan huomioni muualle. Ja hammaslääkäriä pelkäsin ehkä 16-vuotiaaksi, ja sekin katosi niin että nyt saavat viedä minun puolestani pihdeillä ja puukoilla vaikka nenän päästä. Syy tähän muutokseen ei ole tiedossani.

 

Mutta viime aikoina jututtamani hoitajat sanovat poikkeuksetta, että hiukan ongelmallisempia verikokeita sormenpäästä tai kyynärtaipeesta esiintyy päivittäin. Monet ovat lisänneet, että karvarinta-miehet ovat erikoisen alttiita.

 

Pohjanmaalla tunsin painijan, joka kiskaisi puun oksaa käyttäen sijoiltaan menneen olkapäänsä paikalleen, vaikka pyörtyikin hetkeksi kivusta.  Sitä isäntää taas kummastelen itsekin, joka kiskoi risoiksi menneet hampaansa hohtimilla liiterissä hakkuutukilla istuen. Hänen vakaumuksensa oli, että rahoja ei kanneta kaiken maailman hammaslääkäreille.

 

Sananvapaus kuulemma merkitsee toisen ihmisen mielipiteen kunnioittamista. Entä ellei siinä mielipiteessä ole mitään kunnioittamista? Kerran lääkärissä selitin, miksi polveni on kipeä ja mistä se näyttäisi johtuvan. Vanha lääkäri sanoi: tyypillinen maallikon diagnoosi. Eli väärä. Poistuin hyvillä mielin, hiukan ontuen. Lääkäri oli sanonut, että voi hän sen polven leikata, mutta ei se siitä parane. ”Paska mikä paska.” Kysymyksessä oli tyypillinen polvilumpion kolhu, ei jänneside.

 

Olisiko lääkärin pitänyt kunnioittaa mielipidettäni? Ei. Televisioon poimittu haastateltava kertoi, että sairaalat ovat itse asiassa täynnä rokotteesta myrkytyksen saaneita, ja se on hallituksen tarkoituskin. Itse sanoisin asianosaiselle, että meni sinä kuule käytävään käkättämään.

Me vaatimme

 

 

Populismin historia alkaa Suomessa toki viimeistään 1899, helmikuun manifestista.

 

Vakuutuin 1960-luvun lopulla lukemani perusteella, että vakiintunut tarina sortokaudesta, joita siis olisi ollut kaksi, on virheellinen. Venäjän keisarikunta oli liittoutunut Ranskan kanssa ja alkoi kiristää otettaan kaikista rajamaista Saksaa ajatellen. Kysymys ei ollut Venäjän pahoista aikeista Suomea kohtaan, vaan Saksaa kohtaan. Ja Saksa yritti levitä ja laajentua joka alalla.

 

Tämä ajatustapa on vallitseva historiantutkimuksessamme. Ennen sitä sanottiin Jussilan-Klingen tulkinnaksi. Kysymys ei lopulta ole enemmästä kuin Euroopan tarkastelusta Euroopan kannalta. Suomessa oli kauan tapana tarkastella muun muassa Venäjää Suomen kannalta ja unohtaa Saksa.

 

Perustuslaillisuus eli Venäjän toimien jyrkkä vastustaminen oli sisäpoliittinen ratkaisu. On aiheellisesti huomautettu, että Venäjän ’”sorto” koko lailla unohtui, kun alettiin pelätä sosialisteja.

 

Suuresta adressista alkaen tosi-isänmaallinen politiikka oli meillä sangen populistista. Nopeasti maalle keksittiin historia, jonka mukaan täällä on aina painettu päin inhaa itää. Tahtia ei haitannut 1800-luku eli sata vuotta sangen suopeaa hallintoa. Vielä 1917 täällä pohdittiin syystä, onko näin pienestä maasta valtioksi. Euroopan valtiokirjavuus syntyi vasta maailmansodan jälkeen 1919 ja oli yksi rauhan suuria erehdyksiä.

 

Kun nyt juttelee tämän hetken fiksujen parikymppisten kanssa Suomen sotien välisen ajan asioista, nuorten on vaikea ymmärtää Karjala-aatetta ja pyrkimyksiä laajentua Vienanlahdelle – näillä voimilla.

 

Suomen vuosikymmeniä selostettaessa on tapana loikata Hitleriin ja Saksaan, joita Suomi ei kiinnostanut ennen vuotta 1940. Meidän populismimme ja muun oikeistoliikehdinnän esikuva oli Italia, Mussolini. Ja Italia oli populismia, jos mikä. Tavoitteita ja politiikkaa muutettiin kevyesti vaikka nurin niskoin, koska päämääränä oli kansansuosio, joka oli ensin suuri ja sitten pieni.

 

Lapuan liikkeen miehet ja eräät IKL:n edustajat liehittelivät Mussolinia avoimesti. Sitä vastoin Saksan natsismia kopioivia ryhmittymiä ja henkilöitä oli tavattoman vähän. Luultavasti rotuopit estivät. Matti Kuusi on muistellut maailmankuvansa horjumista, kun Berliinissä kävi 30-luvun lopulla ilmi, että sikäläisten mielestä suomalaiset kelpasivat juuri ja juuri – mutta suomenruotsalaiset ja ruotsalaiset olivat herrakansaa.

 

Ruotsissa rotuopit saivat suosiota, ja sieltä käsin kuiskittiin, että suomalaiset ovat mongoleja, jolla tarkoitettiin erittäin paljon alempiarvoisia. Ruotsi ei muuten ole tehnyt vieläkään toden teolla tiliä rasisminsa kanssa, jolla oli kohteita myös Itämeren vastarannalla.

 

Historiasta oppii. Irredenta-vaatimukset (meille kuuluva alue jonkin naapurin puolella) menettävät merkityksensä ja muukalaiset tai heidän lapsensa puolustavat kaupunkia miekoin ja keihäin, vaikka taannoin heitä pidettiin vastenmielisinä tulokkainen. Mutta enne kaikkea: aivan liian usein etsikkoaika on käytetty hukkaan. Laskujeni mukaan esimerkiksi Puola on äänestänyt siitä, miten on äänestettävä, jotta päästäisiin äänestämään, saman aikaan kun rosvot ovat jo ylittäneet rajan. 

 

Piirre on pysyvä. Esimerkiksi yliopistoissa näyttäisi, että ihmiset käyttävät noin puolet ajastaan virkaveljiensä hankkeiden ja hakemusten torppaamiseen. 

Umpeen kirjoitettu

 

 

Suomessa ei ole oikeastaan kirjoittamisen opasta. Miten kirjoitat blogin?

 

Aulis Ojajärven ”Kirjoita taiten” (1960) taisi olla enemmänkin ainekirjoituksessa huomioon otettavaa. Kaikki tietävät, että yhdyssanat ja välimerkit ovat kaikki kaikessa. Sisällöllä ei ole niin väliä.

 

Matti Kuusi ja Yrjö Kivimies näyttivät mallia, mutta vähän ohimennen. Sääli. Tästä asiasta minulla taitaa olla itsellänikin 10 englanninkielistä ja 5 sekä saksan- että ranskankielistä opaskirjaa. Välillä näen tähdennettävän, että jos hakee työpaikkaa tai apurahaa, pitäisi kirjoittaa hyvä hakemus. Tuo ”hyvä” taitaa tarkoittaa, että jo toimiinsa tuskastunut lukija pysähtyy, kiinnostuu ja hiukan innostuukin.

 

Kieli- ja tyyliopit eivät auta. Maailman paras pikkuteksti eli niin sanottu jouluevankeliumi (Luuk. 2 : 1 – 14) alkaa pahimmalla mahdollisella virheellä. Ensimmäinen sana on ”ja”. Ja tapahtui niinä päivinä. Sitten tulee peräkkäin kaksi että lausetta, eikä toisessakaan virkkeessä päästä asiaan, vaan höpistään, kuka oli keisarina, ja selvitetään verollepanon ongelmia.

 

Ylioppilasaine olisi jo tällä selvä i. Saa muuten olla peto miehekseen (tai naisekseen), että huomaa Luukkaan koulutuksen. Tarina on retoriikan korkeaa taidetta ja johtaa mahtavaan peripetiaan eli nousuun juuri tuon oudon laahaavan alun takia.

 

Itse olen oppinut sinne tänne hypähteleväksi kuvailun tyylini Matteuksen evankeliumista. Kärsimyshistoriassa eli kertomuksessa Kristuksen viimeisestä viikosta hypähdellään hullusti ja marssitetaan mukaan erilaisia turhia sivuhenkilöitä ja jätetään kertomatta, miksi ihmeessä Juudas tarvittiin näyttämään Jeesus, joka juuri edellä selvitetyn mukaan oli suuri julkkis Jerusalemissa ja myös Getsemanessa heti tunnistettavissa. Ja perusteluitta jätetään, miksi Jeesus teki noin törkeän oharin. Jo viimeisellä ehtoollisella hän osoitti tietävänsä, kuka porukasta hänet kavaltaa.

 

Epävarsinainen laiminlyöntirikos, sanoisin juristina. Henkirikos oli estettävissä. Itse asiassa tässä käytetään samaa tekniikkaa kuin action-elokuvissa edelleen. Pahis on säväyttävin, kun hän löytyy omien keskeltä. Ja kerrontatekninen harhautus on huomion kiinnittäminen Pietariin, joka ryhtyy pullistelemaan ja herättää siten kuulijassa epäilyn, että tuo mies ei ole nyt aivan oikealla asialla.

 

Kielen tasolla tavallinen virhe on kirjoittaa liian hyvin eli puhaltaa teksti umpeen. Suomalaisten maallisten mestareiden, kuten Meren ja Haavikon, puhumattakaan Anhavasta, jokseenkin jokainen lause tuo enemmän esiin kirjoittajaa kuin kirjoitusta.

 

Se on hyvä asia runoudessa, kielen kolmiulotteisuus. Esseessä – tai työpaikkahakemuksessa tai tenttivastauksessa – yletön nasevuus tai kutkuttavan pureva sananvalinta kertoo kokeneelle lukijalle, että tuossa kohdin kirjoittajalta on loppunut sanottava ja että hän lieneekin lajia, joka ei viitsi ajatella asioita loppuun. 

 

Ja niin kirjoitus solmiutuu köydeksi kirjoittajan kaulaan.

 

Itse käytän näissä kirjoituksissani Hyppeli-Hiiri -teknikkaa siksikin, että olen kyllästynyt johdonmukaisuuteen ja etenkin asiallisuuteen. Haluaisin mielelläni tarjota lukijalle sellaisen metsän kuin Jukolan Laurilla, joka kuljeskeli kirves kainalossa milloin missäkin ja tarkasteli milloin mitäkin, silmiin sattunutta känkkyrää, miettien että mitähän tuostakin saisi.

Jäniksenraudat

 

Oli puhetta, että lähin ruotsalainen kirja patenteista oli jokseenkin soveltumaton Suomeen. Jos siis joku juristi halusi perehtyä alaan, se oli erikoisen vaikeaa.

 

En ryhtynyt suomennostöihin perehdyttyäni alaan. Oli näet jo aika vanha kirja, jossa tarkasteltiin patenttisuojaa patenttivaatimuksen funktionalisen sisällön pohjalla.

 

Asian teki ikäväksi se, että Suomessa useimmat juristit tukeutuivat Saksan lakiin. Se oli kuitenkin juuri keskeisin osin, ratkaistaessa milloin patentti on kaadettavissa eli julistettavissa mitättömäksi, Suomen laista poikkeava. Meillä ja muissa Pohjoismaissa oli tältäkin osin tukeuduttu Sveitsin lakiin, ja tämä oli kyllä kiertelemättä myönnetty lain esitöissä.

 

Kenen tahansa ymmärrettävä ero oli lakiin otettu pykälä, jonka mukaan patenttisuojan määräävät patenttivaatimukset. Saksassa tuollaista sääntöä ei ollut, ja siksi maassa oli laajanlainen kirjallisuus tulkintasäännöistä.

 

Tästä huolimatta suomalainenkin professori oli alan kirjassaan keksinyt jäniksenraudat.

 

Keksintö oli johdettu ketunraudoista, joista muuten minun mieleeni tulivat salametsästäjiä pyydystäneet raudat, jotka olivat keskeisessä osassa Sam Peckinpahin loisteliaassa ja väkivaltaisessa elokuvassa ”Olkikoirat”.

 

Asiassa oli siis kaksi ongelmaa. Jäniksenraudoilla ei oikein tekisi mitään, koska jänistä tuskin saisi millään syötillä rautoihin ja lisäksi tuollaiset raudat ovat muunnelma loukusta, joita käytettiin jo kivikaudella. Kun eläin tulee tavoittelemaan herkkupalaa, sen päälle putoaa jotain painavaa, kuten kivi.

 

Niinpä on mietittävä, mikähän tässä olisi uutta eli keksintö.

 

Ja tästä tullaan yleiseen historiaan. ”Jossittelulla” on huono maine. Se on outoa. Jossittelu eli sanat ”jos” ja ”niin” sisältävä lause on matematiikan ja logiikan ydintä. Ero on selvempi englannin kielessä. ”If – then” esiintyy esimerkiksi ohjelmoinnissa perustana. Jos tämä ehto toteutuu, mene seuraavan komennon kohdalla, jos se ei toteudu, mene takaisin edellisen komennon kohdalle. ”Given that” on tuttu riippuvasta todennäköisyydestä. Olettaen että joukko koostuu kahdeksasta alkiosta.

 

Mietittäessä, mitä Stalin aikoi tai mitä Suomi, kysymys on tärkeä. Patenttikirjallisuudessa väitetään, että keksintö on vastaus tekniseen kysymykseen eli ongelmaan. Myös tämä on väärin. Kysymys on se vaikea.  Miten auton saa pysymään liukkaalla tiellä? Tämä on mutkikas mutta epämääräinen kysymys. Käytännössä teknisiä vastauksia ovat kitkapinnat, nastata ja ajoneuvon pyörien jarruttaminen tienpinnan mukaan. ABS patentoitiin 1928 ja tuli laajempaan käyttöön 1970-luvun lopulla. Aluksi automaattista jarrutusta ohjasi pyörän rinnalla vauhtipyörä, lopulta elektroniset sensorit. Tekniset kysymykset tulivat teknisten vastausten valmistuttua.

 

Näillä perusteilla tuo patenttivaatimuksen funktionaalinen sisältö on sekin virhe. Se tarkoittaisi että jäniksenrautoja saisi valmistaa koristeiksi. Ei käy. Silloinhan nastarenkaita olisi saanut valmistaa esimerkiksi linnunpelättimiksi.  – Nämä olivat kysymyksiä tunnettuun vastaukseen.

Lahjatonta

 

Sarjasta ”Talot huokuvat historiaa” tuli mieleeni, että unohdin mainita kaksi kirjailijaa melskatessani historiallisista romaaneista. Toinen on unohdettu norjalainen nobelisti Sigrid Undset. Mutta toinen on Selma Lagerlöf.

 

Tuo ruotsalainen sarja herättää kysymyksen, miksi ei meillä tehdä samanlaista, vaan tyydytään puhumaan pyöreitä syrjäseuduista. Päivän talo

https://areena.yle.fi/1-3810103

on Värmlannissa, ja asukkaat olivat niin böndeä kuin saattoi toivoa. Harvemmin kuulee ruotsalaista syrjäseudun murretta. Murre hivelee kuulijan korvaa, jos sitä puhutaan itsetiedottomasti. Ja ohjelmassa näytetään, miten listoja jyrsitään oikein kutterilla, ja hyvästä puusta.

 

Selma Lagerlöf oli siis Värmlannista, ja sen seudun 1820-lukuun liittyy hänelle Nobelin tuonut ”Gösta Berlingin taru”, tarina juoposta papista, joita muuten Suomessakin riitti, ja hänen turskinpuoleisesta eukostaan.

 

Kuten ”Peukaloisen” eli Nils Holgersonin lentomatkoista tietoinen muistaa, Lagerlöf oli armoitettu kertoja. Luin muuten aikoinani epigonin eli heikon jäljitelmän, joka viihdytti minua suuresti, Lars Widdingin ratsumestari-sarjan, jota suomennettiinkin. Widding sopii lukijalle, jolle Vilhelm Mobergin historiallisuus tuntuu liian vaativalta. Maastamuuttajat 1 – 7 lienee kaikkein komein saavutus sarjassaan ja osoitus, että historiallinen romaani todella oli skandinaavinen paraatilaji, kiitos Topeliuksen.

 

Ja uskottavuuden nimissä huomautan vielä, että sekä ”Seitsemän veljestä” että ”Täällä Pohjantähden alla” ovat historiallisia romaaneja.

 

Kun vielä mainitsen Eeva Joenpellon laajan Lohja-sarjan, joka vain ei saa ansaitsemaansa kunniasijaa, lukijan on aika ihmetellä, mitä kirjottaja tällä kertaa höperehtii.

 

Huvituin LifeHacker -sivuston listasta ”kymmenen elektroniikka-lahjaa, joita ei ainakaan kannata ostaa lahjaksi”. Tuollaista opastusta esiintyy liian harvoin. Tosin nyt oli Hesarissa Toyota Hiluxin, siis sen diesel-avolava-auton esittely. Tiettävästi tuossa myös armeijan ja terroristien suosimassa autossa ei sitten vuoden 1968 ole ilmennyt vikoja, ja puoli miljoonaa kilometriä on sopiva sisäänajo. Mukavuuksia ei tietenkään ole, eikä elektroniikkaa. Mutta hitsipillit ja pullot, räjähteet ja jätesäkit kulkevat perille, ja auto käynnistyy aina.

 

Yhteys kirjallisuuteen on selvä. Finlandia-kirja kävi hakemassa 13 banaanilaatikollista kirjoja, jotka olivat isäni perua enimmäkseen duplikaatteja tai sitten toivottomasta vanhentuneita. Hinta oli vaatimaton, mutta kotoa ne haettiin.

 

Sitten oli se onni, että poika kuljetti väljiin hyllyihinsä kaiken lyriikan olohuoneestamme. Väittäisin että ne niteet, joiden antikvariaattiarvo olisi noin 0 euroa, ovat aikamoinen 60 vuoden kokoelma, jossa Kailaan ja Sarkian ensipainokset ja erilaisten saarikoskien omistuskirjoituksin varustetut kirjat kilpailevat mahdottoman vaikeasti löydettävien antologioiden kanssa. Paulaharjun ja Pälsin teokset menivät myös; perheessä osataan ulkoilla siinä missä sisäillä.

 

Lukemani Manguelin (A History of Reading) kuvailu kirjastosta sopii myös kotikirjastoon. Sieltä löytää aina jotain muuta ennen kuin sen, mitä itse asiassa nousi noutamaan.

 

Särvittää

 

 

Kyllä se särvittää, kun saa kiitosta. Aiheetonkin kiitos kelpaa. Nyt kysymyksessä oli Suomen kansallisbiografia, jota muuten todella käytän viikoittain ja joskus kiipeän niteen muhkeasta rivistöstä, vaikka minulle on kyllä sanottu, että antaa olla kiipeilemättä keittiön tikkailla.

 

Tuo erinomainen teos ei liene saanut rahaa todelliseen ajan tasalle saattamiseen, mutta hyvä näinkin. Päätoimittaminen oli varmaan aikoinaan tasapainoilua. Kun itsekin tunnen joitakin asioita, olen usein erityisen kiinnostunut sitä, mitä merkkihenkilöistä ei kerrota.

 

Ja meillä on muitakin käytännössä tuntemattomia suurmiehiä kuin Risto Ryti. Ja etenkin on loputtomasta kontakteja, jotka sivuutetaan. Esimerkiksi se henkilö, joka pelasti maantien ojaan hylätyn pikkuvauvan irtolaisnaisen jäljiltä, pani nimeksi Joel Lehtonen ja koulutti, oli ruustinna Wallenius, ja niinpä Lehtonen ja myöhempi kenraali K.M. Wallenius olivat kasvinkumppaneita ja ystäviä, kunnes ensin mainittu kyllästyi viimeksi mainittuun. Ja olihan Wallenius kenraalikunnassamme ylin välkky, vaikka hänellä, samoin kuin toisella valopäällä Paavo Talvelalla, luonne reistaili välillä.

 

Kuten tapanamme on, juttelimme puhelimessa nuoren ystäväni M. Kuisman kanssa, ja sivusimme taas kerran tätä Suomen tasavallan rahoitusta ennen ja nyt. Olemme samanmielisiä Markun kanssa siinäkin asiassa, että historian näkeminen jo tapahtuneen johdonmukaisena tuloksena on anteeksiantamaton virhe. Historia on täynnä sokeita risteyksiä, ja johtaako se mistään mihinkään on avonainen kysymys.

 

Ellei tätä koronaa olisi, voisi olla vaara, että panisin pystyyn huru-ukkojen keskustelukerhon. Ylimielisyyksissäni kuvittelen, että sellaisesta saisi vaikka kirjan. Pidot Tornissa… Voisi hankkiutua vaikka siihen kabinettiin, jossa Esa Pakarinen, Olavi Virta ja Reino Helismaa tapasivat lyödä korttia. Luulen että rahoittajankin saisi tällaiselle nanoajattelun akatemialle.

 

Toisaalta minulla on tämä blogi, jossa on tilaa sanoa esimerkiksi Saisioon liittyen, että oivallisia vaikkakin rakenteeltaan vanhakantaisempia historiallisia romaaneja on toki ollut. Jonkin Tatu Vaaskiven ylivoimaisen hourupäisen ”Yksinvaltiaan” edellä on esimerkiksi britti Robert Gravesin ”Minä Claudius” ja ”Claudius, jumala”. Olen samaa mieltä kuin P. Rajala. Siinä on Thomas Mannin Joosef-sarjan ohella Waltarin suoranainen esikuva, etten pahemmin sano.

 

Ja sitten tietysti Marguerite Yourcenarin ”Hadrianuksen muistelmat” vuodelta 1951.

 

Graves oli mainio kirjailija. Kierreltyäni I maailmansodan paikoilla, kuten Ypres’ssä, Passchendaelessa, Sommessa ja Verdunissa, yllätyin silti, että mukana olleet ja yllättäen henkiin jääneet olivat kirjoittaneet niin paljon hyvää tekstiä. Molemmin puolin rintamaa. Gravesilla muuten on herkullinen elämäkerta naisesta, joka todellisuudessa kirjoitti ”Odysseian”, ”Homeroksen tytär”. Ja ”Valtamarski Belisarius” olisi lysti lukea. Kova mies. Voitti vandaalit, ostrogootit ja hunnit ja koki keisarillisen kakkosmiehen kohtalon joutumalla Justinianuksen epäsuosioon.

 

Bysantti eli Itä-Rooma. Suomessa joku runoilija on lukenut noin kaksi sivua Psellosta, mutta muuten tuo huikea valtakunta on jäänyt vähälle. ”Johannes Angeloskin” kertoo ”Kristuksen maailmanajan loppumisesta” eli Konstantinopolin kukistumisesta.

Kirjavien unten majatalo

 

 

Pirkko Saision ”Passio” oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana. Kukin ajattelee mitä haluaa. Saisio on saanut Finlandian (20034, Punainen erokirja), ja kaikki kotimaiset kunnian- ja huomionosoitukset.

 

Luin ”Passion” Annan sanottua, että se on ehkä paras hänen koskaan lukemansa kirja. Tuo repliikki oli ehkä suunnattu veljille; olemme kaikki ammattilaisia.

 

Vaikka ”Elämänmeno” ihastutti aikoinaan, en ole tullut paneutuneeksi Saisioon kunnolle, Siksi ”Passio” oli täydellinen yllätys. Olisin taipuvainen olemaan samaa mieltä kuin Anna, ja lisäisin selvennykseksi, että kirja on parasta Nobel-tasoa, ja erittäin kevyt ja innostava ja helppo lukea. Itse olen lukenut sen verran paljon ns. kokeellista proosaa, että en mielly siihen enää. Kirjallisuudessa minullekin suurin hyve ja korkein taito on tavaton yksinkertaisuus. Lause ja kertomus ovat itsestään selviä. Lukiessaan tietää, että tämän muistaa elämänsä päivät.

 

Suoraan sanoen muistan, kun luin niin ikään venäläiseen perinteeseen kuuluvan ”Tuntemattoman sotilaan”. Muistan huoneen ja erikoisen tilanteen, koska äitini kerrankin empi, sopiiko tuo kirja 8-vuotiaalle. Luin Topin ja Maijan kotona heidän kappalettaan, eikä siinä monta päivää mennyt. Yli 50 vuotta meni ennen kuin tajusin, ettei Linnan teos ole sotaromaani. Eihän ”Sota ja rauha” sekään ole kertomus sodasta ja rauhasta. Vaateliaan romaanin aihe on aina sama, koko maailma.

 

”Passion” henkilöitä ja paikkoja ovat Firenze (Savonarola), 1400-luku, ruhtinatar Vasari, haudankaivaja Alrigo Perheineen; Venetsia (Ludovico ja Lucio Calimari), 1500-luku); Wien (Leeah Masri ja Eder Shafer) 1700-luku) sisar Katarzyna je kenraalitar Poplawsky 1700-luku; Pest (Bathyan Yildiz) 1700-luku; Goluboje Selo (Andrei Demidov, Potemkin 1800-luku); Haapsalu (Jaan Haamer, kreivitär von Weissberg); Helsinki, Solovetsk (Linda Silverhav, myöh. Morozova).

 

Valtavan eli Waltarin ylittävän kertomisen taidon tämä Topeliuksen (Välskärin kertomukset) oivaltava oppilas lisäksi hän, Saisio, osaa sommittelun, jonka tulos on kuin kirjava seinävaate, viihdyttävä ja välttämätön. Mutta hän osaa säveltää kirkkaan lauseensa aikakausien ja ihanteiden sävyiseksi. 

 

Aikakauden mukaan lause liikkuu jossain kuin Kleist (tai Grimmelshausen), jossain kuin Tshehov. Yleisesti tulee mieleen kaikin puolin kadehdittava Bashevis Singer. Kaikki on yliluonnollista, ja että näin on, siinä ei ole mitään yliluonnollista. Peura kulkee suolla koparat kopisten. Mutta se on sama peura 1400-luvun lopulla ja Suomen armeijan asevelvolliselle noin vuona 1959. Hän löytää jotoksella peura kallon ja sen alta pussin, jossa on se kultainen mitali.

 

Tarinan väline ei ehkä ole niinkään Välskärien kuninkaan sormus (RRR – rex regi rebellis) kuin saman tekijän Hopearahan kertomukset.

 

Minulla oli tuomarina ollessani Harris-tweedistä tehdyn takin oikeanpuolisessa sivutaskussa hopeinen kreikkalainen tetradrakma, joka lienee nyt jossain vaatekapin pohjalla tai muuten hukassa, kun en enää ole tuomari. Tuo raha kiersi keisari Nerolta vuosisadasta toiseen ja tarvittaessa kuiskasi, varmaan himmeällä äänellä:” Väärin, väärin, väärin, ihmisten ja Jumala edessä.”

 

Kiirehtikään, lukijat, jouluksi. Pitäkää kinkukurissa, ja edessänne on unohtumaton joulu.

 

Muina miehinä

 

 

Mannerheim oli kunnostautunut sotilasvakoojana. Hän oli tavannut tsaarin itsensä, mutta ohjeistus tuli tietysti sotilastietä. Ratsastus halki Aasian oli korkea suoritus. Se kesti kaksi vuotta. Matkaa oli 14 000 kilometriä. Hän keräsi yli tuhat merkittävää muinaisesinettä, otti yli tuhat erittäin hyvää valokuvaa ja opetteli ainakin Kiinaa.

 

Tuo kaikki on hakuteoksissa, mutta matkan tarkoitusta ei. 

 

Venäjän maa- ja meritaisteluita idässä pidetään yleensä joko hölmöilynä tai tsaarin itsensä aiheuttamina suuronnettomuuksina. Erittäin luultavasti Europan uudessa konstellaatiossa tuonkin sotilaallisesti erittäin tärkeän tehtävän takana olivat viime kädessä Englanti ja Saksa. Kysymys lienee ollut reiteistä ja kulkuyhteyksistä ja kartoittamisesta. Pian samoilla seuduilla kierteli ruotsalainen Sven Hedin, jolla oli erinomaiset suhteet sekä keisarikunnan että myöhemmin natsien Saksaan. Ei ole syytä otaksua, että rahoitus ja tehtävänanto olisi tullut vain ruotsalaiselta tieteeltä. 

 

Japanin sodan rauhanneuvottelut oli käyty Yhdysvalloissa, jossa Venäjän edustaja Sergei Witte sai aikaan hämmästyttävän edullisen tuloksen arvattavasti isäntämaan tuella. Hänen muistelmansa, josta on kaksi eri versiota, ovat mainio lähde venäläisyyteen. Witte sai potkut palkaksi vaivoistaan. Hän ei tuntunut koskaan oppineen venäläistä tunnustusta tärkeintä ei ole, miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttävät.

 

Venäläinen 

 

 

Mannerheim lienee ollut yksi niistä harvoista, joka tässä maassa tiesi Saksan rahoittavan bolshevikkeja. Luultavasti hän piti henkilökohtaisesti pahana, että juuri Saksaa palvellen Lenin ja Sverdlov ammuttivat koko tsaariperheen vuonna 1918. Risto Ryti oli puolestaan perehtynyt jo ensimmäisen maailmansodan aikana koko maanosan taloudellisiin resursseihin. Hän puhui ja luki englantia hyvin ja oli ystävystynyt tahoihin, jotka pyörittävät myöhemmin Englannin pankkia ja tiedustelutoimintaa (MI 6).

 

Näin länsiliittoutuneilla oli Suomessa ainakin kaksi myyrää, jotka toimivat yli toisen maailmansodan. Huima ajatus: Mannerheim tiesi yksityiskohtaisesti, missä mentiin ja millaisessa maastossa, kun Mao Zedong nousi valtaan Kiinassa 1948, mikä vaikutti välillisesti myös Suomeen. Venäjä, joka käytti silloin salanimeä Neuvostoliitto, oli saanut vastapainon. Paasikiven ja etenkin Ståhlbergin toimintaa leimasi harvinaislaatuinen ulkopoliittinen takapajuisuus. Ja Svinhufvud oli vuosikymmenestä toiseen pihalla kuin punatulkku. Freelance-poliitikko Edv. Hjelt puolestaan myi Suomen Saksan siirtomaaksi maaliskuussa 1918. Kuka tämän kaupan uudisti 1940, ei ole tiedossa. Mutta ”ajopuuteorian” käsittelyn yhteydessä vaietaan aina siitä, kuka maksoi. Suomeen ilmaantui Salpa-linja, Pohjoismaiden suurin rakennustyö, ja armeijan kalusto uudistettiin totaalisesti vuodessa. Kuka maksoi?

 

Perinteisesti Suomen sotilasvakoilun lähellä on ollut pari teollisuus- pankkimiestä.

 

Nämä asiat on tapana esittää historiateoksissa hullunkurisesti. Edes kokeellisesti ei yritetä vastata, miksi suomalaiset hyökkäsivät 1941 mielettömästi Itä-Karjalaan niin että tuona vuonna kaatui enemmän suomalaisia kuin Talvisodassa tai kuin vuoden 1944 taisteluissa. Vastaus kysymykseen, miksi kesäkuun suurhyökkäykseen 1944 ei varauduttu oikeastaan ollenkaan, viipyy sekin. Entä jos vastaus molempiin on: Hitler käski. Samalla saataisiin selitys siihen, miksi Hitler täysin vastoin tapojaan tuli 1942 tänne kauas ja neuvotteli suomalaisten kanssa kokonaista 5 tuntia. Keskusteluista vain osa on ääninauhalla.

 

Koko toisen maailmansodan kuvio oli esitetty Espanjan sisällissodassa. Saksa rientää paikalle. Neuvostoliiton hankkima tuki ei riitä eikä tehoa. Länsi pysyttelee passiivisena ja kieltäytyy sekaantumasta laillisen tasavallan tuhoamiseen mutta tukee vaivihkaa vallankaappausta. Sotaa käytiin terrorina, sotilaat siviilejä vastaan. Uhreja tuli silloin ainakin kolmesataa tuhatta. Sisällissota, josta moni ei nykyisin ole kuullutkaan, jatkuu eurooppalaisessa tajunnassa, koska sen uhri oli Lorca, sen kuvaaja George Orwell, joka osallistui, ja sen henki näkyvissä Buñuelin elokuvissa ja Picasson taiteessa.

 

Stalinin johtopäätös oli selvä, ja hänen ja Hitlerin kauan jatkunut yhteisymmärrys julkistettiin Ribbentropin – Molotovin sopimuksella elokuussa 1939.

 

Nykyisten lukijoiden pitäisi ymmärtää, että Hitlerin menestys syksyyn 1941 oli käsittämätön ihme, joka herätti hyvin monessa ihailua. Hän pani lukumääräisesti vahvemman Ranskan polvilleen ja työnsi englantilaiset mereen. Se oli käsittämätöntä. 

 

Yhtä käsittämätön virhe oli hyökkäys Neuvostoliittoon vuotta liian varhain. Tietysti tuo sota oli tulossa, mutta Saksakaan ei ollut valmis siihen, Englanti ei ollut suostunut rauhaan eikä Yhdysvallat näyttänyt korttejaan. Mannerheim ja Ryti tiesivät jouluna 1941, että Saksa häviää. Koko politiikka siitä eteenpäin oli etsimistä. Haettiin tilaisuutta livahtaa, ja se onnistui. Suomessa ja lähialueilla oli saksalaisia sotilaita enemmän kuin suomalaisia. Liian varhainen liikahtaminen olisi merkinnyt sisällissotaa myös Suomeen. Stalin ei suostunut 

niukkaan ratkaisuun, koska hän tiesi saavansa enemmän.

 

 

 

 

Ymmärryksen ansa

 

 

Rokotuksista puheen ollen – ihmisten hyvinvointi riippuu siitä, että ihmiset eivät tunnusta tosiasioita eivätkä toimi järkevästi.

 

Näin on ollut. Näin on.

 

Pelottomasti ja viisaasti ajatellen ei pitäisi luottaa kehenkään, ei edes omaan isäänsä. Ei varsinkaan häneen.

 

Kokemusta on kyllin. Isät ovat tyhmiä, ajattelemattomia, ainakin ajoittain vihamielisiä. Nuorempana ihmettelin vanhempia, joilla oli vastustamaton tarve nolata ja masentaa lapsiaan, kaivaa kuoppia heidän tielleen, leipoa kiviä heidän leipiinsä.

 

Raakaa väkivaltaa sanottiin viisaudeksi ja sydämettömyyttä perusteltiin raamatunlauseilla.

 

Aleksanteri III oli vahva mies, rahakas ja mahakas. Hän kasvatti poikansa hallitsijaksi. Se poika kuoli tautiin. Kun hallitsija itse otti ja oikaisi koipensa kesken kaiken, piti keisariksi kruunata Nikolai, jolla ei ollut taipumuksia eikä haluja tuohon tehtäviin. Eukonkin hän oli hakenut Saksanmaalta ja saanut valmiiksi rikkinäisen ihmisen, joka alkoi hoitaa vaivojaan huumaavilla aineilla, ja epäillessään, että hänestä ei oikein piireissä pidetty, piti huolen, että tämä toteutui.

 

Stalin otti suoraan hänestä oppinsa, ja nyt Putin. Kauan sitten lihava munkki Saksassa kirjoitti muun muassa kristityn vapaudesta ja teoksen Isä meidän yksinkertaisille ihmisille. Hän muistutti itseään rukoilemalla: etten lankeaisi ymmärtämisen ansaan.

 

Tämä oli läpimurto. Kun olet harkinnut asian, joka voi olla vaikka rokotuksen ottaminen tai jättäminen, parhaan ymmärryksesi mukaan, tulos on melkein varmasti väärä.

 

Tänäkin päivänä meitä patistetaan kavahtaman vääriä vastauksia. Pitäisi varoa vääriä kysymyksiä.

 

Suuret ongelmat ovat tavan takaa samanlaisia kuin kuulemma minulla, joka jo pienenä lapsena selvitettyäni, mikä on maailman korkein vuori, ryhdyin tutkimaan, mikä sitten on maailman matalin vuori. Hanke on edelleen vaiheessa.

 

Haluatte ehkä tietää, miksi se oma perusteltu päätelmä on väärä? Koska tapamme on luulotella, että ajattelemme, tunnemme ja tiedämme itsenäisesti ja yksin, kuin kettu raudoissa. Näin ei ole. Ulkopuolella rakenteellisesti tautologisten järjestelmien, kuten klassinen geometria, jossa kysymykset siis jo sisältävät vastauksen, on aina toisten ihmisten, ympäristön tai perimän lähettämiä yllätyksiä. Sinun on turha olla oikeassa, jos sukkasi ovat juuri syttyneet palamaan. Tai sitten päätät asiaa, joka on jo päätetty tai ei ole päätettävissä, esimerkiksi pysyä terveenä seuraavat 10 vuotta.

 

Viisas mies tuo Putin. Järjestää sotilaallista rähinää Valko-Venäjälle ja Ukrainaan ja ehkä sitten Suomeen, kun on kiire kiinnittää ihmisten huomio maailman nopeimmasta ympäristötuhosta, jonka yksi osa on koronakuolleisuus. Ei se mitään. Tarvitsivathan Roosevelt ja Churchillkin maailmansodan pysyäkseen vallassa. Samasta syystä Stalin tarvitsi Talvisodan.