Onnen toivotus

Toivotan itselleni onnea, koska täytän tänään 67 vuotta. Onnitteluihin ei taida olla pahemmin aihetta, koska nykymaailmassa ja maassamme tämän iän saavuttaminen ei ole erikoista. Lisäksi olisin voinut sinnitellä valtion leivissä vielä vuoden ennen kuin olisi tullut perälauta vastaan. Itse asiassa minulla on tässä paperi, jonka mukaan jatkan pätkätyöläisenä ensi vuoden. Tehtävä on ruinata rahaa nuorempien tutkimuksiin.

En ryhdy kiittämään enkä källäämään elämääni. Käytän kokemaani esimerkkinä, koska omasta eliniästäni tiedän jotain ja kirjoittamalla ”minä” vältän puhumasta jonkun toisen pussiin.

Siis: arvioin olevani noin 910 vuotta vanhempi kuin useimmat teistä. Oman periodisointini mukaan keskiaika alkoi Euroopassa vuonna 1080. Valtiollinen kehitys, filosofia ja teologia ja siis kaupankäynti muuttuivat pysyvästi. Sen jälkeen kehitettiin kaikenlaisia höyrykoneita. Amerikka muka löydettiin, mutta ainahan se oli ollut siellä. Laivoilla voitiin kuljettaa takorautaa, pippuria ja paloviinaa, mutta ero entiseen oli korkeintaan määrällinen. Sopiva toisen aikakauden alkamisen vuosi oli 1848, Euroopan hullu vuosi, jolloin informaatio alkoi todella liikkua, kiitos yksinomaan rautateiden.

Rautatie oli avainkeksintö, mutta tietysti tarpeeton huvitus, kunnes oli ymmärretty, mitä kaikkea voi tehdä säännöllisten, vuodenajoista ja keleistä riippumattoman kuljetuksen turvin. Voi tehdä esimerkiksi vallankumouksen. (Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousten saavutukset jäivät epämääräisiksi ja ennen rautatien tuloa satunnaisiksi.)

Uusi aika eli romantiikka eli modernismi päättyi 1989-1992. Avainsanat ovat www ja Mosaic eli selain. Pienet tietokoneet voittivat isot ja verkko kehittyi nopeasti (Netscape) sellaiseksi, että sitä pystyi käyttämään huviksi ja hyödyksi, vaikkei tiennyt, mitä teki.

Taustalla vaikuttivat hiukan vähäisemmät urotyöt eli taulukkolaskennan ja tietokantaohjelmien kehitys sellaisiksi, että johtajista tuli sihteerejä ja sihteereistä johtajia. Tiettävästi tuon lyhyen ajan sotilas- ja siviiliteknologia olivat suhteellisen tasaväkisiä, ja niiden yhteistoimintaa edisti vielä uusi verkon sovellus, nimittäin soluverkko eli matkapuhelin eli kännykkä.

On harvinainen etuoikeus muistaa aika, jolloin verkkoa ei ollut olemassa, muistaa se aika, jolloin tietokoneita ei tarvinnut käyttää ja sitten vielä tämä nyt meneillään oleva vaihe, jollin IT ja ITC eli tietojenkäsittely ja tietoliikenne muuttuvat samaksi asiaksi. Kai teillä on käytössä cloud? On teillä. Sähköpostinne ei ole oikeastaan vuosiin ”sijainnut” tietokoneessanne, vaan taivaan tuulissa ja pilvissä.

Luulen että itse eli keskiaikaa. Kotikuntani läpi kulki juna, mutta se oli satunnainen häriötekijä. Taivaalla esiintyi lentäviä koneita, mutta eivät ne meille kuuluneet. Yhteisö, siis ihmisen suhde toisiin ihmisiin ja itseensä oli sama kuin 1100-luvulla. Itse en huomannut vuosituhannen vaihtuneen ennen kuin jäin eläkkeelle. Aina Suomen maaseudulta oli kaapattu muutama kakara papinkouluun. Itse osoitin taipumusta kirjainten oppimiseen ja aloittelin latinaa ennen rippikouluikää, kuten kuuluikin. Juristi oli tietenkin papin kauan kadoksissa ollut kaksoisveli, luterilaisen regimenttiopin mukaan viime kädessä Jumalalle vastuussa oleva maallisen vallan välikappale. Liperipuolen miehet olivat aivan yhtä kiinnostuneita käskyistä ja kielloista ja hankkivat runsaan elantonsa niistä.

En tunne olevani professori enkä tohtori. Olen paskalaureus niin kuin Mikael  Karvajalan kasvatusmuori sanoi (taisi sanoa paskalauri) eli ylioppilas. Ihmettelen uutta maailmaa etupäässä pöytäni äärestä kokneita käyttäen, kun menneisyyden veljeni joutuivat pällistelemään paavia Roomassa ja pakenemaan pyöveliä Pariisissa. Ylioppilaaksi arvioin itseni, koska olen opettanut oppilaita ja joskus itse asiassa uhannut tuoda olkia luentosaliin. Olen kirjoittanut esityksiä ja ehdotuksia eli toiminut konsiliaattorina ja kommentaattorina ja istunut määrävuodet prefektinä jakamassa oikeutta.

Oikeus jaetaan pieniksi palasiksi niin kuin muistamani, makea sokeritoppa sokerisaksilla (saattavat olla äidilläni tallella).

Minusta on oikein kodikasta, että nuoremmat taistelevat taas turkkia ja tattaria vastaan ja itse olen saanut silitellä hallitsijan kultaista kruunua ja saanut kynttilänpätkän tähteeni. Eikä millään viekkaudella ja vääryydellä.

(Kuvassa Kirkkonummen kunnantalo, juuri avattava menneisyyden jäänne.)

Hulluja yllyttämässä

Väittävät että alkaisi olla maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Juuri siksi tuumin, että olisi vihapuheen paikka.

En ole saanut päähäni, mikä ruotsin kielessä ja kuningaskunnassa jaksaa joitakin harmittaa. Muistaakseni olen ollut asiasta hiljaa, sillä ymmärtäähän sen toisaalta, että remmi rupeaa käryämään maassa, jossa ihmiset vittuilevat vierasmaalaisille niin kiertäen ja kaartaen ettei siihen oikein pääse kiinni. Toista se on Saksassa, jossa käsityksen esimerkiksi suomalaisista ja muista turkkilaisista sanotaan suoraan.

Suhteellisen laaja kokemukseni vaikeista liikeneuvotteluista ruotsalaisten kanssa on yhtenäinen. Ystävällisyys on ylitsevuotavaa, joka asia luvataan panna lausunnolle myös siivoojalle ja hänen kissalleen, ja kun suomalaistollo luulee saaneensa jotain aikaan, ruotsalainen neuvotteluosapuoli vetää burgundinnahkaisesta salkusta loistopaperille tulostetun sopimuksen ja sanoo että nimi tuohon. Ahkera myötämieli olikin pelkkää petosta. Todellisuudessa mistään ei tingitä. Ellei allekirjoitusta tule, kysyvät vain että tuleeko taksi Arlandaan vai Värtanille, asiakkaan omaan laskuun tietysti.

Kuvassa näkyvän kirjan kirjoittajaa, muuan Chrispinsson, tuntuu olevan kova poika kirjoittamaan. ”Unohdettu historia: ruotsalaisten kohtaloita ja seikkailuje idässä vuosituhannen aikana” kertoo varjageista eli viikingeistä alkaen, miten ruotsalaisia kaupunkeja olivat Viipuri ja Turku, Talllinna ja Riika sekä tietysti Nyenskans, jonka paikalle joku suurikasvuinen ryssä – varmastikin bolshevikki – meni perustamaan ihan toisen kaupungin ja antoi sille oman nimensä, Pietari.

Ja juuri kun ruotsalaiset olivat suunnitellet siirtävänsä pääkaupunkinsa keskelle valtakuntaa eli Narvaan!

Pitipä sattua.

Toden sanoakseni en pitänyt kirjaa hankkimisen arvoisena, van tyydyin selailemiseen ja katselin verkosta joukon yhteenvetoja ja arvosteluja etsiäkseni niistä Suomea tai suomalaisia sivuavia mainintoja. Niitä ei löytynyt.

Siinä mielessä kirjaan olisi kannattanut tutustua, että nyt en tiedä, mahtoivatko ruotsalaiset myös mellakoida Brittein saarilla ja perustaa siirtokuntia Islantiin ja Grönlantiin sekä uudemman käsityksen mukaan ruotsalaisen Leif Ericsonin johdolla Viinimaahan eli Amerikan mantereelle.

Myös kirjan ruotsalaiset arvostelijat pitävät surkuteltavana tapauksena, että Ruotsi, joka kerran oli tuonut kalpansa kostavan Reinille ja juottanut ratsuilla keisarin maljan Tonavasta, on pahasti kutistunut alueiltaan. Maine kai on kumminkin kova.

Nähdäkseni Ruotsissa on nyt meneillään sellainen vaihe, että kansankotivaltio jännitti voimansa kohti tulevaisuutta eikä siksi halunnut kuulla paljon puhuttavankaan menneisyydestä. Historian opetusta on supistettu jatkuvasti, ja teoksen kirjoittajan mukaan nykyruotsalaisten käsitys menneestä suuruudesta on faktojen kannalta vallan huteralla pohjalla. Ruotsalaiset eivät tunne historiaansa.

Jos sitten on päässyt käymään niin, ettei se tieto ole hallinnassa, että valtakunnan molemmin puolin on nyt siihen ennen kuuluneet itsenäiset valtiot, nimittäin Norja ja Suomi, on ymmärrettävää, että asiaan halutaan oikaisu.

Sen maininnan luin, etteivät ruotsalaiset ole aivan selvillä merkittävän kieliryhmän asumisesta Finland-nimisessä valtiossa, tätä nykyä syrjittyinä ja sorrettuina. Tuosta minulla on omiakin kokemuksia. Ruotsini ei ole sujuvaa, enkä uskoisi sitä aivan virheettömäksikään. Puhetapani myötäilee Suomen 1800-luvun loppupuolen lakiruotsia höystettyinä sitäkin vanhemmilla kielimuodoilla. ”Kommen. Vi böra avlägsna oss!” (Kom, vi ska gå.)

Praa konsti, sano hurri kun hevosen hirtti, sanottiin Kauhavalla. Siellä esiintyi varhaisina vuosinani mielenkarvautta, kun seudulla hyvin tunnetut vöyriläiset olivat tehdä kapinan jouduttuaan kantamaan sotarasituksia ja joidenkin rannikkokuntien asukkaat pitivät kovaakin ääntä siitä, miten kaikki järkimiehet olivat hiihtäneet hyvissä ajoin Pohjanlähden yli ja olleet täten keskinäisen yhteistyön ja avunannon linjalla jo 1939.

Joululahjavihjeitä

Harhailin ja hapuilin Jätkäsaaressa löydettyäni jo sitä ennen tyhjän ruudun Ruoholahden pysäköintihallista. Hississä ihmettelin, miksi Verkkokaupan kohdalla oli tyhjä laatta. Laajahkon selvittelyn jälkeen jätin sitten autoni Jätkäsaareen jossain määrin lailliselta tuntuvaan paikkaan ja kävelin tämän uutena asuntoalueena verrattomaksi väitetyn jättömaan taukoamattomassa kosteassa tuulessa kohteeseen, josta en äkkinäisenä löytänyt mitään, eli siis Verkkokaupan uuteen myymälään.

Asiat tulivat hoidetuiksi. Nuorison edustajille lahjakortti on sopiva; olin pyörällä päästäni jo ennen kuin Korvatunturille osoitettu kirje oli luettu minulle puoliväliin. Palattuani tonttuilukierrokselta ostin puhelimeeni Angry Birdsin ja totesin, etten osaa pelata sitä. Täytyy ottaa tunteja. Opettajista ei tule olemaan pulaa.

Suomenojalla kodin tarvikekaupassa ei ollut tungosta, mutta sitä vastoin erinomaista palvelua. Swiss Diamond –merkkinen kasari on markkinoiden paras. On se kyllä kalliskin, mutta haudutettu kaalipöperrys on ateriana voittamaton.

Maigret’n herasväessä molemmat puolisot hauduttivat, herra komisario rikosten selvittättämisongelmia ja madame ruokia, joiden vuoksi tukeva aviomies oli jopa valmis jättämään jonkun päivän kolmestatoista ”tavallisesta” oluesta väliin ja ajamaan bussin takasillalla piippu hampaissa keikahdellen kotiin syömään. Ranskassa saattoi olla vielä Maigret’n aikana kolmen tunnin päivällistauko.

Oli Suomessakin virastoissa ja konttoreissa ennen kahden tunnin työpäivä. Herrat lähtivät lounaalle kello 11 ja olivat mahdollisesti ns. työpöytänsä ääreen palattuaan niin humalassa, ettei heiltä kannattanut kysyä mitään. Puhe on noin vuosista 1965 – 1975, jolloin reaaliansiot kohosivat maassamme tavalla, jota ei ole nähty ennen eikä jälkeen. Pikkujoulukin kesti siihen aikaan kolme päivää…

Vahinko että kaikki siihen toimeen kykenevät tuttavat ovat kuolleet, joten muistelmateosta saa odottaa turhaan. Tuon kauden alussa ylempi keskiluokka alkoi matkustaa ”syntisiin satamiin”, joista kirjoitettiin oikein kirjojakin. Sellaisia oli eksoottisilla Kanaria saarilla, muun muassa Teneriffalla. Matka ei ollut lyhyt; lentomatkailijat yöpyivät Nizzassa ennen kuin uskaltautuivat seikkailemaan valtamerelle. Lentokoneen merkki oli Convair 440. Matkanjärjestäjä oli 1963 perustettu Aurinkomatkat. Huonommat ihmiset saivat tilaisuutensa, kun 1965 perustettiin Keihäsmatkat ja jopa tarunhohtoinen jopa Torremolinos avautui ihmeteltäväksi.

Kuuluisista Leningradin matkoista en osaa valitettavasti raportoida mitään. Eivätpä toisaalta tunnu osaavan niille osallistuneetkaan. Virvokkeiden menekki lienee ollut huomattava. Ja kai juuri tuohon aikaan venäläiset alkoivat nimitellä suomalaisia nelijalkaisiksi ystävikseen.

Itse suhtautuiduimme etelänmatkoihin samalla ylenkatseellisesti. Me olimme parempia ihmisiä me, jotka reissusimme omin neuvoin Lontoon, Pariisiin ja Berliiniin todetaksemme, ettemme sittenkään osanneet seudun kieltä.

Kaikki, joilta olen kysynyt, ovat raportoineet hämmennyksestään ensi kertaa Englannissa käytyään. Oli siinä tietäistä, kun kenenkään puheesta ei ymmärtänyt mitään. Itse kysyin Lontoossa 1962 brittipoliisilta:” Excuse me sir, but do you speak English.” Poliisin silmäluomi värähti.

Tänä vuonna hiljan parisuhteen perustaneet nuoret herrat ovat vaarassa saada pehmeän paketin. Silikonista muovailtu patakinnas on ihmeellinen keksintö, ja samasta aineesta valmistettuja patalappuja myydään myös. Niitten kanssa ei tosiaankaan polta kallisarvoisia näppejään, ja lisäksi ne voi pestä kraanan alla. Itse asiassa kinnas kestää kiehuvaa vettä niin että silmälasinsa voi hyvin pelastaa vaikkapa kiehuvasta keitosta.

Suuri rakkauteni LED esittäytyy jo nyt verkkoviralla ladattavina, hinnaltaan lähes kohtuullisina ”kynttilöinä”. Valmistajan nimi on Philips. Myös kuusi on tästä joulusta eteenpäin aitoa muovia. Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että aikojen alussa me poltimme elävää tulta eli huterasti eri puolille räjähdysherkkää kuusta viriteltyjä kynttilöitä vielä Loppiaisena.

En muista että kukaan olisi polttanut mökkiään. Outo juttu siihen nähden, että joulun janojuoma valmistettiin selluloloosaspriistä ja suosittuja tuotemerkkejä olivat Pöytäviina ja Vaakuna. Mutta siitä on aikaa.

Hieno mies ja hyvä ihminen

Otsikon mystisiin termeihin on tunkeuduttava selvittämällä sanoja ”mies” ja ”nainen”. Myös suomessa mies tarkoitti kauan ihmistä. Vivahde istuu kiinni yhdyssanoissa, joista kaikille ei ole keksitty uutta muotoa – oikeusasiamies tai yleisemmin lainsäädännön tuntema ”asiamies”, joka on melkein sama asia kuin edustaja tai valtuutettu.

Suomessa Mies ei yleistynyt etunimenä kuten ei liioin Solmu. Oli Mies Reenkola ja Solmu Mäkelä ja solmu Nyström. Jälkimmäinen on ruotsiksi Knut ja edellinen Karl. ”Karl” oli täysikasvuinen, vapaa mies.

Englannin ”gentleman” oli jossain vaiheessa aateliton mieshenkilö, jota ei pidetty aivan renttuna. ”Herrasmies” on joissakin yhteyksissä aivan kelvollinen käännös. Englannin ja Yhdysvaltojen massalehdistö alkoi sitten keksiä ”gentlemannille” kaikenlaisia jaloja ominaisuuksia.

Saksalaiset upseerit eivät olleet herrasmiehiä. Tarkoitan upseerikuntaa 1871-1914. Ulkomailta matkustaneet kirjasivat usein muistiin ihmettelynsä, että nuorikin upseeri pani vastaan tulevan naisen pitkästä mekosta huolimatta astumaan jalkakäytävältä kuraan. Upseeri oli jotain niin tavattoman hienoa, etteivät siviilien päähänsä saamat käyttäytymissäännöt koskeneet häntä.

Olen katsellut useamman kerran nuoria investointipankkiireja ja joitakin asianajajia, joiden rikkaus ja kadehdittu asema oikeuttaa heidät esimerkiksi antamaan painavankin oven läimähtää perässä tulevan mummoihmisen kasvoille.

Tuo piirre on vanha ja vakiintunut. Kun on tarpeeksi rikas, ei ole väliä, vaikkei osaisi lainkaan käyttäytyä.

Suomessa hienoista miehistä puhuen kansakunnan maalaisuus ja vastikään tapahtunut puusta laskeutuminen näkyy päivittäin kauppaliikkeissä. Myös nuorilla miehillä on peritty käsitys, että raskaat, ikävät ja vaivalloiset tehtävät, kuten painavien kassien kantaminen, kuuluvat naisille.

Maalla miehuus oli vähästä kiinni. Herrasväen tunnisti kirkonkylän raitilla heti. Heikäläiset kulkivat vierekkäin, mies ja nainen. Tosi mies ei ikinä sellaiseen alentunut. Äijä kulki edellä, akka köpitti perässä. Ainakin Kirkkonummella tapa näyttäisi olevan edelleen voimissaan.

Hienon miehen nimi ei liity millään tavoin pukeutumiseen mutta sitä enemmän asennoitumiseen. Amerikan englannissa on hyvä sana ”attitude”. Vaikka se tarkoittaa oikeastaan asennetta, sillä viitataan asennevikaan, esimerkiksi pahasuiseen.

Suomen kielessä on mainio sana, jolla ei ole tekemistä yhteiskunnan, seuratapojen eikä tunnettujen moraalisääntöjen kanssa. Jos ihminen – useimmiten mutta ei aine mies – on kyylä, sillä on sanottu kaikki tarpeellinen.

En ole kuullut tuota sanaa puheessa pitkään aikaan. En tiedä, onko se sivuutettua maailmaa. Omissa korvissani sana sisältää tarpeellisen tiedon siitä, että asianomainen on pikkumainen ja luihu niuhottaja. Hänellä on tapana seurailla toisten tekemisiä siinä toivossa, että saisi jotain ikävää sanottavaa tai juoruttavaa.

Kyylä on ihminen, joka vetelee työpaikalla auki kirjoituspöydän laatikoita siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotain häpeällistä, tai nojailee tulostimeen uutisten toivossa.

Hyviä ihmisiä on harvassa, mutta jotain tietoa sellaiseksi päätymisestä on olemassa. Muuan hyvä ihminen piti tapanaan kyykistyä lasta puhutellessaan. Hän haki katsekontaktia ja jutteli. Kun lapsi puhui, hän kuunteli, ja kun lapsen katse lopetti harhailunsa, hän hymyili.

Hän ei ollut vanhakaan, kun jo jokseenkin kaikki pitivät hänestä ja arvostivat. Hienoa ja hyvää oli, ainakin tuossa tapauksessa, mutkaton ja avoin katse ja ilme, joka kertoi, että ihminen on valmis kuuntelemaan. Opin kerran paljon kuulusteluja hoitaneelta poliisilta, että hänen keinonsa saada tuntuma puhutettavaan oli juuri sama. Hyvin harva ihminen pystyy pettämään katseellaan, vaikka se kielellä kävisi kuinka helposti.

Kainot köyhät

Kukaan ei ainakaan vasiten kiinnittänyt huomiota eilen käyttämääni termiin ”herrasväki”. Minusta siihen tuli koominen vivahde noin vuonna 1916. Siitä alkaen sen käyttäminen on ollut merkki siitä, että nyt ei olla aivan vakavissaan.

Suomessa alan kuuluisin on Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki. En usko että teistä moni muistaa pakinoitsija Tiituksen Herra Kenosta, joka hänkin työskenteli tarmokkaasti pitääkseen itsensä ja pesyeensä herrasväen kirjoissa. Guss Matsson (kuoli 1913) oli alan miehiä. Hänen kirjoitusvalikoimansa nimeksi pantiin 1953 ”Kreatur och professorer” eli elukoita ja professoreita, ja vuonna 1967 ”Hyvä herrasväki”.

”Pauvres honteux” toimi mielestäni Suomessa vielä sotien jälkeen. Nimitys oli tunnettu Ruotsissa vaikka onkin ranskaa, ”kainot köyhät”. Ajatus oli koota varoja ja jakaa niitä vaivihkaa ilman omaa aiheutustaan köyhtyneille tai vanhuuden rusikoimille herrasväen edustajille. Ei voinut ajatella, että kunniallisena kauppaporvarina toiminut mies olisi vajonnut vaivaishoidon (suora sosiaalituki) piiriin.

Ystäväni Heikki Kaukoranta kertoi joskus maassamme ennen toimineesta hyvin suuresta kainojen köyhien joukosta – Venäjän emigranteista. Joillakin näistä oli, tarina kertoo, tapana käydä lainaamassa Yliopiston kirjastosta niin paljon hienosti sidottuja kirjoja kuin jaksoivat kantaa valottomiin asuinloukkoihinsa, jos teelle oli tulossa toisia yhtä köyhiä maanmiehiä. Piti tehdä vaikutus!

Töölössä asui Anna Vyrubova (kuvassa), josta on julkaistu kirjoja. Tunnen ihmisiä, jotka seurustelivat hänen kanssaan. Hän kuoli 1964 ja oli toiminut ennen vallankumousta keisarillisena hovineitinä ja palvellut niin tsaaria kuin Rasputiniakin. Väitetään että Mannerheim osallistui hänen vaatimattomien rahallisten tarpeittensa täyttämiseen, koska he olivat tuttuja vanhoilta Pietarin ajoilta.

Mechelininkadulla oli 60-luvulla suosittu ruokala. Katselin seinällä olevia tauluja ja sanoin jollekin että aivan kuin aitoja Ilja Repinin maalauksia. Ne olivat aitoja Repinejä. Vuonna 1930 kuolleen maalarin poika Juri, hänkin taidemaalari, kuoli 1954 Helsingissä pudottuaan Pelastusarmeijan yömajan ikkunasta. Elatuksekseen hän oli kaupitellut myös isänsä maalauksia, joita ei pidetty minkään arvoisina.

Kommentoija Rienzi mainitsee virkakuntaan kuulumisen herrasväen tunnusmerkkinä. Professori Jaakko Voipio –vainaja, jonka tunsin päällisin puolin (hankala henkilö), mainitsee muistelmissaan, että hänen sukunsa (Åkerman) oli palvellut yhtäjaksoisesti valtion viroissa vuodesta 1640. Tietääkseni palvelee edelleen.

Tämän vitsiksi muuttuneen ”herrasväen” alla on ”herrat”, puheessa tavallisimmin ”herran perkeleet”. Avioliiton solmiessaan isäni oli ammatiltaan juoksupoika ja äitini myymäläapulainen; tosin hänen vanhempansa omistivat sen ja talon, mutta heillä oli enemmän velkaa kuin varallisuutta silloin, vuonna 1943. Kummassakaan suvussa ei ollut yhtään ylioppilasta.

On meistä tullut myöhemmin hyvinkin herraskaisia. Olin oikein ylpeä, kun Matti Klinge nuhteli minua hiljan kirjaston rotundassa – ”ja suoraan metsästä?” oli viittaus takkiini ja osoitus, että Homeroskin nukahtaa, Takki on Barbour, jonka rinnalla kollegan oma kamelinkarvainen kaljasaavin peitto on matalaotsaisen rahvaan vaate. En raaskinut mainita erehdyksestä.

Vastaisin omaan kysymykseeni väittämällä, että ”herrojen” katoaminen kielenkäytöstä oli yksi stalinistiliikkeen suurista ansioista. moskovanmielisissä nuorkommunisteissa oli mukana sen verran paljon herrasväkeä ja tulevia herroja. Ammattiyhdistysliikkeen harjoittama luokkasopuilu vei meiltä myös sanan ”köyhälistö”, proletariaatti.

Virkamiesten ja heitä hallitsevien poliitikkojen yhteisymmärrys ei ole aina hyvä. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että viimeksi kuluneet 65 vuotta meillä on ollut tasavallan presidenttinä vain henkilöitä, joiden sukutausta on ollut tavallinen tai sitä heikompi (esimerkiksi Paasikivi)? Muista johtavista poliitikoista ja näistä nyt presidentiksi tarjolla olevista hyvin suuri osa on sitä samaa kantaa ja juurta. Vanhasen professori-isä ei ehkä ollut suositus. Mutta virkamieshallituksia lukematta: Kiviniemi, Jääteenmäki. Lipponen, Aho, Holkeri, Koivisto, Sorsa, Miettunen, Liinamaa, Paasio, Virolainen, Sukselainen, Kekkonen, Fagerholm, Pekkala. Täydellinen muutos sotaa edeltäneisiin nähden (paitsi Kyösti Kallio ja Väinö Tanner). Alempaa keskiluokkaa ja yksinhuoltajan lapsia. Ei herrasväkeä, paitsi Lipponen (ylimetsänhoitaja-isä). Kiinnostavaa?