Kuorot huutelevat

Pääsiäiseen ei ole enää kahta kuukautta. On aika panna passiot pyörimään. Pikkupojat ovat kuulemma pääsemässä laulamaan, joten tällä kertaa täytynee laittautua kirkkoon.

René Jacob, joka aloitti passiossa kotikaupungissaan Gentissä aivan tuon kuvan esittämän maalauksen vieressä poikasopraanona ja jatkoi kontratenorina ja myöhemmin kuorojohtajana, on uuden levytyksen takana (Harmonia Mundi).

Kun minulla on näitä Matteus-passion kokonaislevytyksiä vasta 20, piti hankkia tämäkin, ja Chaillyn itsessään Tuomaskirkossa paikallisten kanssa valmistama versio.

Seurasin alkutekstiä. Kyllä Luther on tietoisesti tai tietämättään ottanut huomioon tekstin rytmityksen. Kreikan kielessä on niitä pitkiä sanoja, jotka Bach on sitten sijoittanut saksan kielenä evankelistan suuhun. Hymeis skandalistheesesthe – te loukkaannutte (minuun). Saksan kirjallinen läpäisyvoima ei ole parantunut Lutherin päivistä. Esimerkiksi Korintolaiskirje, joka tunnetaan hääseremoniasta, tahtoo mennä päähän. On se niin rajun hellä.

Ensin luulin, että Jacobsin levyssä on jotain vikaa, ja sitten, että äänityksessä. Olin utelias kuulemaan, miten suomalaiset Topi Lehtipuu ja Arttu Kataja veisaavat. Etenkin Katajan ääni tuntui tulevan kovin kaukaa.

Vihkosesta ilmeni, että tämä juuri on tarkoitus. Samalla kävi ilmi, miksi solisteja on sellainen liuta. Heitä on kahdet.

Jacobs perustelee uusimman tutkimuksen tiedoin, että tapa sijoittaa ne kaksi, oikeastaan kolme kuoroa vierekkäin, ei ole oikea. Levytyksessä on toteutettu sellainen ajatus, että ne kaksi kuoroa olivat kirkon päissä, todella etäällä toisistaan. Tuomaskirkko on 50 metriä pitkä ja 25 metriä leveä.

Ennen vanhaan tuossa kirkossa oli kahdet urut. Urkuja on levyllä kaksin kappalein. Lisäksi Jacobs on korvannut passion säestyksissä tavallisen cembalon luutuilla. Levyllä solisti ja kuoro kertovat tarinaa alttarilta ja toiset kauhistelevat ja kommentoivat kuulemaansa kapellimestarin selän takaa.

Siinä on kapellimestarilla tekemistä, vaikka kuorotkin ovat maailman huippua. Jos aivan rehellisesti sanon, niin iskutuksessa ja joissakin sisääntuloissa oli kyllä ihan pientä sanomista. Vertauskohtana tulee äkkiä mieleen ainakin Harnoncourtin uusin passio-levytys, jossa äänellä on tilaa soida ja wieniläiset osoittavat, miten kaikki tehdään todella viimeisen päälle. Jos joku tämän lukiessaan kohtaa saman kapellimestarin toisen levytyksen, kavahtakoon. Se vanhin passio-levy on menneeltä ajalta, jolloin naisia ei huolittu mukaan laulamaan ja barokkisoittimia soitettiin raapimalla. Paljon on onneksi muuttunut.

Valokuvista päätellen Leipzigin Tuomaskirkko on ollut aika kummallinen tila. Kapeassa ja korkeassa holvistossa kaiut ovat varmaan kiertäneet ihmeellisesti. Liittoutuneiden ilmavoimien ponnistusten 1943 johdosta rakennus ei ole kovinkaan sama kuin 1700-luvulla, vaikka se on rakennettu uudelleen. Yksi lehterikin puuttuu.

”Autenttisuuden” etsiminen ei ole tällaisessa musiikissa erikoisen järkevää. Sitä on lupa miettiä, milloin teos esitetään ”oikein”. Mielestäni paljon tärkeämpää on kuunnella ja seurata, miltä musiikkiteos tuntuu. On se niin tunteen asia.

Klempererin levyn musiikkiin ja eräisiin muihin on hyvä kääriytyä. Sitä vastoin esimerkiksi joidenkin suosikki, Joshua Rifkinin versio on niitä, joita en kuuntele mielellään. Tämä henkilö päätteli, että nuo kaksi passion kuoroa olivat nelihenkisiä eli siis soolokvartetteja, ja solistit saavat hoitaa senkin puolen. Tulos on mielenkiintoinen ja hyvin puhdas, mutta…

Clara Schumannin väitetään nostaneen kytkintä kesken sen kuuluisan esityksen, jolla Felix Mendelssohn toi Berliinissä Matteus-passion sadan vuoden tauon jälkeen yleisön tietoisuuteen ja suosioon. ”Siinä on niin paljon ääntä ettei musiikki kuulu”, hän ehkä sanoi. Kuulostaa andekdootilta. Mutta tietenkin Mendelssohn toimi aikansa tavan mukaan ja onhan siinä eroa, onko laulajia ja soittajia tuhat vai sata vain neljäkymmentä.

Ehdottaisin lukijoille, että passiot voisi irrottaa pääsiäisperinteestä. Kun kysymyksessä on selvästi maailman rikkain musiikki, jota voi esittää lukemattomin tavoin ja keinoin, miksi ei nauttisi siitä esimerkiksi pitkin keväistä talvea. Ja kommenteissa esitetyn kanssa olen samaa mieltä. Jos sinne autiolle saarelle saisi viedä mukanaan vain yhden kappaleen, kyllä se olisi tämän passion ”Erbarme dich”.

Niin – ja suomalaiset esiintyvät edukseen. Suositellaan. Kaupassa on ”tavallisia” levytyksiä kosolti. Älkää kuitenkaan sitä Karajania ostako. Se on niin oopperaa.

Ei sovi seinillekään

Otsikon sanonta merkitsee ”on täysin sopimatonta”. Porthanian alakerran miestenhuoneen erillistila oli ilokseni pitänyt pintansa ja seinille sopii. Se on ollut pitkään merkittävä platformi eli alusta. Internetin ajatus toteutettiin siellä kauan ennen digitaalisuutta aivan analogisesti kuulakärkikynällä oveen, tarvittaessa seinän kaakeleille jatkaen.

Sukupuolielämän huippujen ja alakuolokohtien sijaan ruotsin kielen asema maassamme näyttää saavan siellä suurinta huomiota. Mielipiteiden vaihto oli vilkasta.

Räpyttelin silmiäni, kun muistin. Isoissa tenteissä oli kusikummit, yleensä aina assistentteja. Suorituspaikka oli Porthania ykkönen, iso sali. Ja mieleen nousivat siviili-, hallinto- ja finanssioikeuden tentit. Ainakin kahden viimeksi mainitun alan koukeroisimpiin sääntöihin tuntuu iskostuneen vakinainen virtsan haju lähes viidenkymmenen vuoden takaa. Olin tänään tullut junalla arvellen, että ehkä juuri tämä päivä on 50-vuotis taiteilijajuhlani. Silloin saavuin eri junalla samalle rautatieasemalle ja tiesin, että edessä olisivat arvaamattomat kohtalot. Tiedekunnan pääsykokeesta en muista mitään, paitsi kirjat, Wrede ja Merikoski. Makkaratalon paikalla oli Skoha, väittää muistini, ja WTC:n kohdalla Kestikartano, jossa tarjottiin kansallispukuisia ruokia.

Yliopisto ei tehnyt silloin sanottavaa vaikutusta, mutta nyt teki. Oli myös hyvin helppo loihtia mieleen muistettujen ihmisten soihtukulkue. Opettajistani laskeskelin joka ainoan kuolleen. Opiskelutovereiden nimiä ja kasvoja pulppusi mieleen. Ajattelin että onni, kun tässä laitoksessa ei järjestetä luokkajuhlia. Ei niissä koulun juhlissakaan tiedä, mitä sanoisi. Korkeintaan että oletpa sinä muuttunut, tai toisaalta et, valitettavasti. Ja sellaisen lauseen jälkeen kaikilla olisi paha mieli. Ei sellainen sovi seinillekään.

Pelkäsin jopa kadulla hiukan poliisia. Harjoitin nimittäin asiatonta oleskelua. Jatkuvasti olen ollut kaupungilla joko menossa johonkin tai sitten tulossa. Tällä kerralla mielessä oli päällimmäisenä koeajaa tätä jalkaa, jossa on ollut sitä tulehdusta, johon on syöty penisilliiniä. Oma henkilökohtainen lenkkipolkuni on Helsingin Aleksanterinkatu, ja jos mieleen tulee huvitella aivan holtittomasti, tarjolla on Kruununhaka hämmentävinä pikku liikkeineen.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat viettäneet 50 vuotta kellon ison ja pienen viisarin välissä, enkä halua kannattaa edes järjestettyä lomailua. Kun en viitsi polkea toisten reviirille, en halua Baudelairen varpaille. Mielestäni ”flaneur” on päätoiminen vetelehtijä, joutilaan luokan edustaja. Hampparoiminen muuten vain tuntuu sitä vastoin puolustettavalta.

Porthanian kirjakauppa on tällä hetkellä nimeltään ”Rosebud”. Niinpä siellä noin sadan DVD-levyn valikoima oli aika kiistattomasti historian sata parasta elokuvaa, Vittorio de Sicaa ja sellaista. Mukaan lähti pari Tsapea, jotka eivät aina selviydy kotona hyllyssäni jälkeläisten vierailuista.

Kirjakauppa on alan ihme, Liken omistama. Aina kun olen ajan kanssa maajalassa kaupungilla, silmään sattuu Liken kirjakauppa, ja seuraavalla kerralla sitä ei enää ole. Syy ei ole taikuus, vaan myymälöiden muuttaminen tai lopettaminen. Itse kustannusliikkeen myyminen Otavalle joitakin vuosia sitten oli aivan ällistyttävä veto, ja toivottavasti onnistunut. Minusta se suoraan sanoen kuulosti samalta kuin setämiesten jousikvartetti olisi lyönyt hynttyyt yhteen kellariloukossa harjoittelevan raskaan metallin yhtyeen kanssa.

Kirjojen valikoima oli mykistävä. Tein muistiinpanoja mieleeni samalla kun koetin rajoittaa ostoksia kohtuulliseen määrään. Akateemisessa tahtoo lompakko nyrjähtää. Erinomaisia kirjoja on niin paljon. Täällä kirjat olivat vieläkin erinomaisempia, mutta niitä oli rajallisesti. Yleiskatsaus syntyi. Niinpä kävi ilmi, että olen ollut väärässä – Suomessa julkaistaan aika paljon korkeatasoisia tietokirjoja sekä alkuperäisinä että käännöksinä. Kun ajattelee markkinoiden pienuutta, tilanne on jopa rohkaiseva. Joku voisi heittäytyä ylpeäksi.

Suuri muutos, joka on aiheuttanut minulle taittovirheen, on kustantajien jako suuriin ja muihin. Suuria oli ennen kolme ja pieniä viisi. Muita ei tarvinnut ottaa huomioon, koska ne eivät merkinneet mitään. Pikku liike ja omakustanne olivat polttomerkkejä. Kirjakaupan asiakas näki niistä, että käsikirjoitus ei ole kelvannut kenellekään kunnialliselle kustantajalle. Toisaalta olen itse ollut huokailemassa kustannusliikkeessä, kun oli julkaistava jonkun pöljän professorin täysin tarpeeton tekele. Niitä sitten julkaistiin.

Nyt sekä tuotanto että jakelu ovat siis sirpaloituneet. Jos kirja selvittää asiantuntevasti antiikin historiaa, se ei enää olekaan itsestään selvästi WSOY:n, koska itsestään selvää WSOY:tä ei enää ole. Katsokaa vaikka Bulevardilla. Voi olla, että joku kerta lankea polvilleni Uudenmaankadulla kilpailijan kirjamyymälän kohdalla kuin kiovalainen mellakkapoliisi.

Lukija huomaa, että karttelen ajankohtaisia aiheita, joista kaikki kirjoittavat. Yksi sellainen on Upa Kankaan kuuluisuuteen viskannut mummujen ruokko. 

Laivakissasta

Laajasti esittelemäni keskiaikainen merilaki todistaa karvaimmat epäilyni oikeaksi. Laki oli hyvä, mutta lakimiehet sen pilasivat.

Olen potenut jalattomuutta ja suosittelen ruusua eli sitkeää tulehdustautia toisillekin. Kun ei pääse kylille, on kahta helpompi paneutua keskivaikeaan toimeliaisuuteen. Nyt olen kohta valmis selvittämään Svante Pääbon aika vaativaa kirjaa hänen harjoittamastaan genomin metsästyksestä. Asiat ymmärtääkseen on oikeasti palautettava mieleen alan käsitteitä, jotka eivät ole ensinkään helppoja. Lisäksi Pääbon kertomus huippututkimuksen maailmasta on hiuksia nostattava. Luulen tietäväni asiasta jotain itsekin. Lehdet yleensä eivät tiedä. Kun tutkija tulee illalla kämpille ja riisuu ulsterin, kalina on kova kun päivän kuluessa selkään pistetyt puukot putoilevat lattialle.

Tästäkin siis pikapuoliin ja tässä vaiheessa terveisiä Neanderthalin ja Denisovan suuntaan. Ellei perinteenne elä, perimä elää.

Oppinut ja oppineisuudestaan ylvästelevä sääty teki aikoinaan selvää myös Raamatusta. Kolme neljästä evankeliumista on ainakin suureksi osaksi niin hyvää kirjallisuutta, ettei sitä aina huomaa. Vaikeiden ja usein mielivaltaisten käsitteiden sijasta asioita esitetään vertauksin eli kertomuksina tai sitten – arvoituksina. ”Tie, totuus ja elämä.” Luultavasti se ei tarkoita juuri mitään. Moni lukija ja kuulija arvelee kuitenkin aavistavansa jotain.  Runollinen ”tie” on hieno kielikuva. Hengessä elämisen nimityksenä Kauko-Idän ”tao” kuulemma tarkoittaa suunnilleen samaa. Selityksissä viitataan Johanneksen evankeliuminen yhtä hämmentävään ”logos” (sana) –ilmaisuun, joka sai jo Faust-vainajan kylmän raivon valtaan, se kun ei ole ”sana”, vaan jokin ”alkusyy”.

Katalonian merilaki lienee suurimmaksi osaksi koottu 1240-luvulla. Se painettiin heti kun kirjapainot alkoivat toimia, se käännettiin ja käännöksiä kommentoitiin. Ilman vähintäkään vaivaa sieltä löytyy edelleen käytössä olevia sääntöjä.

Suomessa puhutaan myyjän tiedonantovelvollisuudesta ja ostajan selonottovelvollisuudesta. ”Costume” (ranskaksi coutume, suomeksi tapaoikeus) selvittää, että jos laivan pohjalla rahtitilassa on vettä ja rahdinantajat eli ihmiset, jotka jättävät tavaroitaan kuljetettavaksi, näkevät tämän mutta eivät sano laivanisännälle mitään, he saavat syyttää itseään, jos lasti sitten kastuu myrskyssä. Jos toisaalta käy niin, että hyvin tilkityt kylkilankut osoittautuvatkin kesken purjehduksen vuotaviksi ja vesi turmelee tavaroita, kuljetuksesta vastaava korvaa vahingon, koska tuota vaaraa tavaran tuojat eivät osanneet arvata, vaan se olisi ollut heille osoitettava.

Jos puhkeaa hirmuinen myrsky, kapteenin on koottavat laivalla olevat kauppiaat ja heidän edustajansa yhteen ja ilmoitettava, että nyt mennään karille, ellei lastia kevennetä. Laivan kirjuri, joka on ennen matkaan lähtöä vannonut valan ja säilyttänyt laivakirjan lukitussa arkussa, merkitsee muistiin esitetyt mielipiteet. Kapteenin on nimenomaan korostettava, että uhraamalla osa lastia voidaan pelastaa muu, myös ihmishenkiä. Jos enemmistö on sitä mieltä, että tavaraa heitetään yli laidan, vahinko jaetaan rahdinottajien kesken heidän laivanosuuksiensa mukaan.

Tekstin luvuissa 22

Les costums maritimes de Barcelona universalment conegudes per Llibre del Consolat de mar

Kieli on keskiajan katalaania, ja virtuaalikirjaston verkko-osoite on

http://www.lluisvives.com/servlet/SirveObras/jlv/09255007699869439647857/index.htm

Mainioksi kiitetty vanha ranskannos on osoitteessa

http://books.google.fi/books?id=G3QPAAAAQAAJ&pg=PP7&lpg=PP7&dq=pardessus+Collection+des+lois+maritimes+tome+seconde&source=bl&ots=f3g_m3eq_7&sig=VYlQw2lBjC6a7d_34gO3I6Gd7rs&hl=fi&sa=X&ei=B3wLU638O8WoyQOh9YDwCQ&ved=0CE4Q6AEwAw#v=onepage&q=pardessus%20Collection%20des%20lois%20maritimes%20tome%20seconde&f=false

ja Google-haku on Pardessus Collection des lois maritimes tome seconde.

Todellinen ja aito kysymys, johon päädyin 1970-luvun lopulla Milanosta kirjastosta löytyneiden Remo Franceschellin ja Tullio Ascarellin ällistyttävien teosten lukemisesta, on tämä: miten tekijänoikeus ja patenttioikeus syntyivät tuosta vain, Venetsiassa 1400-luvun lopulla. Mitään sellaista ei ollut aikaisemmin tunnettu. Itse asiassa keskiajan kaupan ja teknologian buumia ei liioin tunnettu tuohon aikaan eli 1970-luvulla, paitsi belgialainen Henri Pirenne, jota taas ei juuri tunnettu Suomessa.

Vakiovastaus, sikäli kuin venetsialainen laki (sorte) tunnettiin, oli viittaus kirjapainotaitoon. Tuli muka uusia tarpeita. Italialaisten tutkijoiden kirjoista kävi kuitenkin ilmi, ettei Venetsian vuoden 1474 patenttilakia sovellettu koskaan käytäntöön, eikä se ollut teknisesti edes voimassa, koska säädöksen vahvistaminen oli jäänyt kesken. Liioin se ei ollut maailman vanhin, kuten lähes kaikissa alan käsikirjoissa väitetään. Patentteja eli määräaikaisia yksinoikeuksia hyödyllisiin keksintöihin oli myönnetty tuolloin jo vuosikymmeniä ympäri Pohjois-Italiaa, ja Baijerissa jo 1300-luvun puolella.

Tuon ajan patentti ei ollut hallintoimi, kuten nykyinen, vaan lainsäädäntötoimi. Annettiin siis sellainen laki, että herra se-ja-se saa yksinoikeuden harjoittaa kehittämänsä menetelmän mukaista toimintaa – esimerkiksi silkinkudontaa – tässä kaupungissa. Siis yhden kerran laki. Sellaisia säädetään edelleen.

Lähteiden epäselvyys selittyy nopeasti. Parhaat ja himoituimmat keksinnöt koskivat kaivostoimintaa ja etenkin tykkimetallin seostamista. Myös vesirakentamiseen ja merenkulkuun liittyviä keksintöjä suosittiin.

Tuosta on juristien kirjallisuudessa tapana hypätä oikopäätä 1700-luvun alun Englantiin. Se on pitkä hyppy.

Kirjapaino ja tekijänoikeus liittyvät yhteen, koska tekstistä tuli kauppatavaraa tuon keksinnön ansiosta. Kirjoja oli ennenkin himoittu, mutta kun käsikirjoituksia valmistettiin lähinnä luostareissa, ”kauppa” oli usein vaihtokauppaa. Tekijänoikeuslakeja ei liioin tarvittu moneen sataan vuoteen. Tekijä, esimerkiksi 1500-luvun Francois Rabelais, saattoi ansaita teoksella myymällä käsikirjoituksen kirjanpainajalle hyvällä hinnalla ja tämä puolestaan kaupusteli painoarkkeja. Silti piraattipainoksia alkoi liikkua noin kuukauden kuluttua ensipainoksen ilmestymisestä. Rabelais kehuu, että hänen kirjojaan oli myyty Frankfurtin messuilla kuukaudessa enemmän kuin Raamattuja vuosisadassa. Se lienee totta. Kirja oli Gargantua – Pantagruel (viisi eri teosta).

Tekijänoikeusammatit synnytti 1700-luvun vallankumoukseen valmistautuva teatteri – ”Figaron häät’” oli superhitti. Näytelmien oikeudet järjestyivät sillä, että teatterin pitäminen oli luvanvaraista toimintaa, ja useimmiten uusien näytelmien esittäminen samoin. Lupia Ranskan kuningasta häpäiseviin teksteihin ei saanut Ranskassa, mutta mielellään silloin vihollismaahan kuuluneessa Brysselissä, tai sitten Sveitsissä. Ensimmäinen suoraan kirjoillaan rikastunut henkilö oli Sir Walter Scott. Mutta hänen aikanaan kirjat olivat hyvin kalliita, kaupassa taitavan käsityöläismestarin kuukauden ansioiden hintaisia. Mullistusta eivät aiheuttaneet uudet painokoneet, vaan puusta valmistettu halpa paperi. Sanomalehtiä sanotaan edelleen selluloosaksi (pulp).

Barcelonan merikonsulin säännöt on ”lakiteksti” siksi että tämä sopimus – sellaiseksi sitä voisi sanoa - sisälsi muun muassa vakuutuksen, ettei hallitsija eli Aragonian kuningas sekaannu kaupalliseen lainkäyttötoimiin millään tavalla. Ja se siis johtui siitä, että kuningas oli jatkuvasti niin pahoissa veloissa kauppiaille.

Asiakirja on merioikeutta, mutta sisällöstä käy ilmi, että se käsittelee kaikkea kaupankäyntiä, joka oli ennen Mustaa surmaa olennaisesti merikuljetusten varassa, myöhemmin myös messuja (markkinoita) maalla. Musta surma oli se tekijä, joka muutti Euroopan elinkeinot kerralla – monin paikoin puolet väestöstä menehtyi. Barcelonan sääntöjä painettiin ja käytettiin ainakin 1800-luvun puoliväliin asti. Ne koskettivat muitakin kuin rikkaita kauppiaita. Varhaisista ajoista pieneläjät yrittivät kartuttaa säästöjään ostamalla ”osuuksia” projekteihin, aluksi niin sanottuihin ristiretkiin, myöhemmin järkevämpiin hankkeisiin, kuten lasin ja silkin ostamiseen, mielellään vihollisilta, kuten turkkilaisilta. Ja kun Espanja putosi kuin lakki naulasta 1500-luvun lopulla, englantilaiset ja hollantilaiset ottivat haltuunsa sekä kauppayhteydet että Barcelonan konsulinoikeuden. - ”Haver” on muuten katalaania ja tarkoittaa kauppatavaraa…

Kauppaoikeuden historia

Jo vuosikymmeniä olen etsinyt kauppaoikeuden historiaa eri lähteistä. Alalta on hyviä julkaisua ja muutamia erinomaisia, kuten H. Coingin mahtava lähteiden luettelo.

Ongelman tausta on tämä. Yksityisoikeudessa keskeiset ja tavalliset alueet ovat historialtaan hiukan yhdentekeviä. Esineoikeus kuitenkin on ollut kauan hyvin kirjoitettu. Englannin historiaa ei oikeastaan ymmärrä ellei ole perehtynyt mm. käsitteeseen ”enclosure” ja tiedä, miten kiinteistöjärjestelmä heijasti hyvin syvällistä yhteiskunnan muutosta. Maa kertyi mahtihenkilöille.

Myös meillä ”perinteinen, vapaa suomalainen talonpoika” osoittautuu hiukan kyseenalaiseksi sankaritarinaksi, jos kerää paperille perustiedot maanomistusoloista, viljelysmaan hallinnasta (vuokra ym.) ja väestötilastot.

Kuinka ollakaan, Jutikkala teki sen kauan sitten, mutta tiedot eivät ole välittyneet kovin kauas. Niin kauan kuin puhutaan ja kirjoitetaan ”torpparikysymyksestä”, osakysymykset edustavat kokonaisuutta myös perusteettomasti. Ainakin puolet kansaa on kateissa. Muisti on heidät hukannut ja tutkimus ei pahemmin välitä. Tarkoitan niitä ihmisiä, jotka iän, sukupuolen tai yleisen vähäpätöisyyden vuoksi eivät kiinnostaneet veronkerääjää eivätkä sotaväkeen ottajaa. Jutikkalan ”suomalaisen talonpojan” historian rinnalle tarvittaisiin suomalaisen talonserkun historia, oikeastaan pikkuserkun.

Talon-poika kai viittaa taloon ja poikaan. Talon, edes asumuksen, hallinta oli harvinaista herkkua vielä Suomen itsenäisyysmiesten syntyessä.

Kysymys kadonneesta kauppaoikeudesta on lukijan kannalta niin mielenkiinnoton, etten vähällä keksi pahempaa. Tällaista ei viitsi lukea koko maassa kuin viisi ihmistä. Heistä kaksi on kollegoja ja kolme sukulaisia. Kollegat ovat jyrkästi eri mieltä, mutta eivät säälistä viitsi nyt väittää vastaan.

Joskus sitä kuitenkin haluaa kirjoittaa muistiinpanon ihan asiasta. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka historian laitoksilla, Kuisman tai muualla, joku ylimääräinen henkilö lukisi ja saisi vamman sieluunsa.

Ensimmäisten joukossa Jacques LeGoff todisteli, että melkein kaikki tärkeä keksittiin keskiajalla, kuten kuolematon sielu, yliopisto, alushousut, osakeyhtiö, tuulimylly, haarukka, omatunto, vekseli ja shekki. Valistusmiehet tunsivat 1700-luvulla tarvetta korostaa omaa etevyyttään verrattuna aikaisempien vuosisatojen syvään, viheliäiseen ja rupiseen pimeyteen. He osoittivat markkinointimieltä ja alkoivat muun muassa korostaa vähäpätöisiä havaintojaan niin että ennen kuin arvattiinkaan, alettiin puhua ”tieteestä” ja ennen pitkää myös tekniikasta. Sellainenkin kummallisuus kuin ”taide” osoitettiin tärkeäksi, kun nousevat kansakunnat tunsivat romantiikan virtauksen hengessä tarvetta löytää keskuudestaan ”neroja”, ja heitähän alkoi löytyä, ensimmäiseksi musiikista.

Puuttuva kauppaoikeuden historia osoittaa näkövirheen. Muutkin kuin minä ovat etsineet selkeää, mielellään historiallisiin tosiasioihin ja erittäin mielellään roomalaiseen oikeuteen perustuvaa menneisyyttä. Näkövirhe on ”valtio” eli tässä tapauksessa lainsäätäjä – lainkäyttäjä.

Olin kuvitellut ranskalaisten erillistutkimusten (de Rover ym.) perusteella, että hyvin merkittävät innovaatiot, etenkin paperille kirjoitettu ”raha” eli maksumääräys eli myöhemmät vekseli ja shekki olisivat syntyneet Italian – Ranskan – Flanderin alueella ehkä juutalaisten välittämän Islamin perinteen tuella. Oman maailmamme synnytyshuoneena olen pitänyt Braudelin selvkitysten mukaan Genovan Pyhän hengen huonetta, joka oli luultavasti maailman ensimmäinen pankki ja pörssi.

David Abulafia todella on ensimmäisenä pannu paremmaksi Braudelin. ”The Great Sea” on yleistajuiseksi kirjoitettu teos, mutta ei kovin yleistajuinen. Arvokkain on runsas ja varsin yllättävä lähdeluettelo. Kirjoittaja on spesialisti ja Cambridgen professori (Välimeren historia).

En ehkä ryhdy hankkimaan Abulafian mainitsemia lähteitä. Genovan, Amalfin ja tietenkin Venetsian rinnalle nousevat nähdäkseni erittäin perustellusti Barcelona ja Valencia. Kaikilla näillä kaupungeilla, joita nimitetään myös kaupunkivaltioiksi, on ollut oma ”lainsäädäntönsä”, jonka ytimenä oli tuo kadonnut kauppaoikeus. Valencian välimiesoikeuden arkistot ovat laajasti tallella. Kauppiaat ratkaisivat riitansa keskenään, mutta eivät erikoiskaupunkien erikoistuomioistuimissa, kuten pohjoinen Hansa-liitto. Ruhtinailla ja kuninkailla ei ollut halua eikä kykyä sekaantua rahoittajiensa eli kauppiaiden asioihin. Niinpä ilmoitan epäileväni, että käytännössä pelkästään Pohjois-Italiaan tukeutuva talous- ja oikeushistoria on väärällä pohjalla.

Itse katselen aika pitkään Ramon Llullin (1232-1315) elämää ja tuotantoa. Hänen arvellaan olleen, Leibnizin kautta, myös informaatioteorian isä.  - Kuvassa Esittelijä.

Taideurheilu

Vaihtoehtoinen tapa ymmärtää maailmaa – urheilu onkin jotain muuta kuin silmä väittää.

Se ei ole muuttunut miksikään, että näkyvin kilpaurheilu on diktatuurien lemmikki. Sekään ei ole muuttunut, että urheilutilaisuuksissa liikkuu erittäin suuri määrä rahaa.

Haluaisin mielelläni tietää jotain todellisista kustannuksista ja tuotoista, mutta uskottavaa tietoa ei ole näkyvissä. En usko, että Venäjällä voisi ollenkaan tehdä tällaista laskelmaa. Lännen lehdet ovat osoittaneet Sotshin ahkerasti mainitun 51 miljardia alkujaankin heitoksi, joka ei ole välttämättä edes suuntaa antava.

En osaa olla mitään mieltä, olisiko esimerkiksi turvallisuuteen sijoitetut varat otettava huomioon. Suururheilu joka tapauksessa käy kaupaksi. Kisoja järjestetään ja niitä haetaan.

Minun sukupolvelleni kilpaurheilu tuo ensimmäiseksi mieleen krapulaiset aliupseerit e.v.p. ja tallipässin perusluonteella varustetut voimistelunopettajat. Mielleyhtymät eivät siis ole lainkaan miellyttäviä. Toisaalta ne ovat täysin virheellisiä.

Syytän valheellista amatööriurheilun ajatusta eräistä menneisyyden urheilun ongelmista. Suomessa politiikan ja urheilun suhteet olivat hyvin läheiset viimeistään vuonna 1920. Urheilu oli mainio keino ohjailla julkisuutta kaihtaen rahoitusta myös poliittisille puolueille ja ryhmille. Nyt esiteltynä TUL:n rahavirrat herättäisivät kummastusta. Mutta se on mennyttä aikaa.

Kirjoitan tätä tietysti eilisen jääkiekon pronssiottelun hämmästyttämänä.

Juuri kun on todisteltu yhteisten kokemusten pirstoutuneen ja osoitettu välineiden teknisen kehityksen vaikutus, Suomessa yli puolet kuvaruudun ääressä kestävästä kansasta seuraa ottelua, jonka tulos ei edes ole kansainvälinen uutisaihe. Jääkiekko on pieni laji ja talviolympialaiset eivät nostata laajemmin tunteita.

Teemu Selänne saa kaikkien – muun muassa minun – kunnioituksen ja suosion, ja sellaisen suosion, ettei omana elinaikanani kukaan toinen ole tavoittanut vastaavaa. Muuan sotilashenkilö, joka haudattiin 1951, ja hiuksensa varhain pudottanut valtakunnanjohtaja, joka kuoli 1986, kantoivat mukanaan parhainakin aikoinaan luonnonlakia muistuttavaa noin 10 prosentin vastustusta. Selännettä en ole kuullut koskaan väitettävän kansanviholliseksi enkä liioin rahanahneeksi rohmuksi. En ylimalkaan ole kuullut, että joku vastustaisi häntä.

Nyt joku voisi sanoa, että kalifornialainen miljonääri puhui pehmeitä suomalaisuudesta, ja ehkä sanookin – minä en. Minusta hän puhui asiaa, täysin uskottavasti ja lisäksi erittäin hyvin. Jos lausunto oli peräisin PR-toimistosta, mitä en usko, se oli sitten maailman paras mainostoimisto.

Nykyurheilun kaupallisuutta kauhisteltiin takavuosina. Kauhistelijat eivät nähneet huomautettavaa urheilun piilovaltiollisuudessa, jonka suuria edustajia olivat edesmenneet Neuvostoliitto ja DDR. He eivät yleensä edes huomanneet, että julkinen urheilu on amerikkalaisille korkeakouluille aivan erinomainen mainoskeino – samaan tapaan kuin Nobelin palkinnot niille kymmenelle huippuyliopistolle. Tätä nykyä myös Suomessa kaikki rehtorit ja kanslerit kiirehtivät tunnustamaan, että yliopiston on välttämättä oltava ”myyvä”.

Olisiko se nykyisin kilpaurheilun erikoispiirre, että juuri samoin kuin suurten joukkojen musiikin tekijät nämäkään supertähdet eivät herätä kateutta? Jos julkisuus on rahaa, poliittinen julkisuus herättää raivoa, ja siellä on pohjalla myös kateus: minä voisin olla tuossa, noilla palkoilla – miksi en ole? Musiikissa kai kukaan ei luule laulavansa yhtä hienosti kuin Michael Jackson eikä urheilussa olevansa itse asiassa parempi kuin Teemu Selänne.

Estraditaiteen tuominen esiin on tässä tahallinen rinnastus. Urheilu muuttui ensin kenen tahansa viihteeksi radion ansiosta ja osoittautui heti ensimmäisen luokan ohjelmasisällöksi televisiossa. Nyt nämä talviolympialaiset ovat luultavasti aiheuttaneet läpimurron verkkolaitteissa.

Ruotsissa kuuluu jo osoittautuneen virheeksi, että olympiakisat myytiin korttikanavalle (Viacom). Meillä Yleä on vaikea tunnistaa valtion laitokseksi. Se osoittautui kaikkein tehokkaimmaksi monipuolisen tekniikan käyttäjäksi – ja lähetti lisäksi tietoa Kievistä.

Urheilussa on muusta estraditaiteesta periytynyt kummallisuus – puhutaan siitä, missä määrin joku ”ansaitsi” voittonsa tai pronssin, kuten Suomi eilen. Venäjä ”ansaitsi” kolmoisvoittonsa. Hyvä, Putin!

Valtiopäiväväki

Vähän väliä tapahtuu vaarallisia asioita, kun ihmiset kyllästyvät ylempiensä elämään. Joskus he kieltäytyvät poistumasta aukiolta, ja sitten tulee ruumiita. Syyksi ilmoitetaan esivallan pahantapaisuus. Yhteisiä asioita hoitamaan valitut hoitavatkin yksityisiä asioitaan, etenkin raha-asioitaan. Maa voi olla Ukraina tai Kreikka tai Italia, mutta yhtä hyvin Suomi. Meilläkin tämä on koettu, vaikka jotkut luulevat vielä, että 1918 valkoinen Suomi asettui puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan, joka oli hyökännyt maahan. Niin se ei ollut.

Pari päivää valtiopäiväväki on nyt esitellyt asenteitaan avioliittoon. Seurasin näytöstä vähän aikaa odottaen, että joku kansanedustajista puhuisi jääkiekosta, mutta turhaan.

Minun tulee sääli jääkiekon erotuomareita. Heillä on varmasti yksinäisiä ja surullisia iltoja hotelleissa Novosibirskissä, Bostonissa ja Ottawassa. En usko, että isokokoiset ja pahantapaiset urheilijat sallivat raitapaitaväen istua iltaa rattoisan oluttuopin ääressä kummankaan joukkueen porukoissa. Ja koska tuomarit ovat välttämättömiä, kukaan ei pidä heistä.

Pidän totena, että jos ottelu pelattaisiin ilman tuomareita ja erilaisia linjamiehiä, se kestäisi katsojien mielestä kovin kauan pelaajien äänestäessä arvelluista paitsioista. Paitsio on ”sääntö” juuri siinä merkityksessä, jossa haluan itse käyttää tuota sanaa. Niinpä se on keinotekoinen ja monimutkainen, mutta tarpeellinen.

Haluaisiko lukija edes katsella ottelua, jossa ratkaisut tekisivät pelaajat tai yleisö äänestämällä?

En ole sopiva henkilö kirjoittamaan tällaisesta, koska kokemukseni joukkueurheilusta rajoittuu pihapalloon. Muistelen, että Rantatuvan Pentti ja yksi Kari olivat aina eri mieltä kuin muut, koska he kannattivat itselleen edullisia ratkaisuja. Muistikuvieni mukaan ratkaisun teki pallon omistaja, tai tämän äiti, joka komensi asianomaisen sisään. Sanaa ”peliväline” emme tunteneet. Kun sitä ihmeteltiin radiosta kuultuna joskus välitunnilla, muuan Raimo luuli, että se tarkoittaa kikkeliä, jolla tiedettiin olevan kaikenlaisia nimityksiä.

Äänestävä otteluyleisö ei ole tässä tyhjää letkauttelua. ”Porukka päättää” ei ole demokratian perikuva. Eilen kyllä sanottiin televisiossa, että Eurooppa perustuu kreikkalaiseen demokratiaan, roomalaiseen oikeuteen ja kristinuskoon. Demokratia on kreikkalainen vain sanana, Rooma ei itse asiassa keksinyt lainsäädäntöä missään nykyistä muistuttavassa merkityksessä, eikä kristinusko ole eurooppalainen ajatusrakennelma.

Ennen kuin kukaan ehtii moittimaan minua käsiteltävänä olevan tasa-arvohankkeen vastustajien panettelemisesta, kiirehdin sanomaan, että kaipasin pillimiestä puhetilaisuuksiin sekä hankkeen vastustajien että sen kannattajien ja erilaisten juontajien takia.

En olisi äitynyt arvostelemaan keskusteluja ellei Yle olisi esitellyt räätälöityjä uutisia pienlaitteiden omistajille. Taas kerran mietin, miten en tule saamaan sellaista palvelua, josta mielelläni vaikka maksaisin. Pitäisi olla vaivaton keino selvittää, ketkä ovat kuolleet ja ketkä tulleet pösilöiksi. Valppauteni joutuu liian kovalle koetukselle, kun joudun tutkimaan eri verkkolähteistä, onko henkilö, jolle aion kirjoittaa tai soittaa, enää elävien kirjoissa.

Olettehan katsoneet, miten vanhat lukevat sanomalehteä? Ensin käännetään esiin kuolleet. Tuttujen löytäminen hytkäyttää: taaskaan en minä. Itselläni minulla ei ole tuota ongelmaa. Aina kun mietin, olenko tänään hengissä vai välittävätkö aistini vain jotain jälkikuvaa elämästä, katson verkosta päivän blogiani. Jos sellainen löytyy, kysymyksessä on vahva aihetodiste elämän jatkumisesta. Kirjoitan – siis olen olemassa.

Olen eri mieltä Daniel Dennettin kanssa. Minusta ”tietoisuus” ei ole sama päivällä ja yöllä, saati vanhana ja nuorena. ”Ajattelen, siis olen olemassa” näet edellyttää tietoisuutta ajattelemisesta.

Olen samaa mieltä Daniel Dennettin kanssa. ”Tietoisuus” on historiallinen ilmiö, myös kielessämme esiintyvä sanan ”consciousness” käännös ”omatunto”, joka on ruotsin kielessä ihmeen ihana – samvete, yhteistieto…! Jos maailmankaikkeuksia on monta, kuten nykyisin epäillään, niin myös tietoisuuksia.

Miksi kaikki kissat ovat pimeässä mustia? Koska yksikään kissa ei todellisuudessa ole minkään värinen. Myös Neuvostoliiton lippu on valojen sammumisen jälkeen musta. ”Väri” on valoa eli sähkömagneettista säteilyä. Havaittu väri johtuu muun muassa säteilyn imeytymisestä ja sironnasta ja se puolestaan elektronien tilasta. Kun lapsi tai lapsenlapsi kysyy seuraavan kerran, minkä värisiä atomit tai molekyylit ovat, voisi olla viisainta valehdella. Niin eduskunnassakin tehdään. 

Selityksiä

Se ajatus on virheellinen, että on rikos kirjoittaa keveistä asioista, koska siten vaikenee niin paljosta. Tuo johtaisi siihen, että on rikos kirjoittaa. Tänään on vaiettava sellaisesta, minkä voisi tulkita kysymykseksi, onko Kiovan keskustassa pelissä V. Putinin asema.

Demokratiassa voi toivoa, että valtarakenteet ovat raha + puolueet. Venäjällä, Kiinassa ja Yhdysvalloissa on lisäksi armieja+poliisi+keskitetty tiedustelutoiminta. Voi ainakin epäillä, että niillä on omaa tahtoa, jota vastaan poliittisen päättäjän ei pidä toimia, eikä kansalainen voi.

Eilinen runokäännös oli esimerkki keskiaika-rapista. Jokin kommentti myös osoitti suunnan. Luvallinen, usein auttamaton tapa käsittää selitystä vaativia ilmiöitä on verrata niitä aikaisempiin kokemuksiin.

”Archipoeta”, jonka nimitys tarkoittaa vain über-runoilijaa, on tietysti runoutta samalla tavalla kuin tämän vuoden runokirjat kaupassa. ”Keskiaika-rap” korostaa yhteyttä rahvaan huvituksiin, sellaisiin kuin rullalautailu tai laulutaidottomien mikrofoniin tai levylle suoltama.

Sain syyn sanoa tämän taas, kun joku iskelmäihminen korosti, että Juicekin suri korkeakulttuurin edustajien penseyttä. Olen sanonut tässä monta kertaa, että kaikilla tunnusmerkeillä Juice Leskinen oli sukupolveni merkittävin runoilija – ja imussa on runsas joukko muita.

Teknisessä kysymyksessä mitasta ja loppusoinnuista olen tehnyt parannuksen eli kääntänyt takkini. Molemmilla on merkitys. Edellinen horjumaton mielipiteeni oli kotipesässäni eli 1960-luvun Otavan – Parnasson akselilla oppimani. Ehkäpä esitän sen pilkallisesti mitallisena ja riimillisenä sitaattina – modernismin ajatus, muka: ”Ei patsast’ eikä napaa, vaan vahva virta vapaa.”

(Oikeastaan ”Ei patsast', ei muut' napaa / Oll' täs', vaan virta vapaa” – virsikirja 1701 nro 39, säkeistö 2).

Ja olen siis siirtynyt heikkovirtapuolelle.

Sarjakuvien historiaan kirjoitin kerran sekä sanomalehtien maksamien koulutettujen taiteilijoiden piirrossarjat että kaupustelijoiden kaikenlaisille markkinoille kuljettamat plakaatit, joihin oli painettu mieltä kiinnittäviä kuvia esimerkiksi Portugalin maanjäristyksestä.

Vanhemmista painetuista lähteistä löytää ylimielistä suhtautumista kansanrunouteen, siis myös sellaiseen kuin Kalevala. Suomessa tämä ei ollut näkyvää, koska Lönnrotin teos on niin vanha, että sen ilmestymisen aikaan suomenkieltä ylimalkaan lukevia oli tavattoman vähän. ”Moderni kansanlaulu” esimerkiksi kaupallisen iskelmän nimityksenä kuulostaa makeilulta. Sellaista harrastettiin joitakin vuosikymmeniä sitten, myös meillä.

Suomessakin pilasaarna on jäänyt vaille erikoistutkimusta. Perinteen vahvuus ei edes ole laajemmin tiedossa. Silti kaksi pilasaarnaa on aiheuttanut vakavia ongelmia, Laurin saarna Hiidenkiveltä ”Seitsemässä veljeksessä”, ja hyvin tunnettu jakso Hannu Salaman ”Juhannustansseissa”.

Pilkkasaarna tai saarnan pilkka olisi selvempi nimitys. Talteen on kerätty paljon ivamukaelmia myös virsistä ja muun ohella erikoislaatuisen rivoja vääntelyjä isänmaallisista ja muuten tunnetuista lauluista. Tunnen katkelmia Punaisten ja Valkoisten puheiden vääristelmistä.

Se tämän hetken rap, jota itse en lakkaa ihailemasta, näyttää liittyvän sopimattomien, tarvittaessa ruokottomien vitsien perinteeseen, jonka voi nähdä yleiskriittisyytenä.

Matalaa taidetta ja korkeaa taidetta yhdistää erittäin vahva side, halu miellyttää kuulijoita, mielellään niin kovasti, että nämä antaisivat hiukan rahaa, tai vielä mieluummin paljon.

Toistelemani ”rap” on esittäjälle tapa kunnostautua, eräillä tapa saada mainetta ja asemaa ja varmaan rahaakin. Pyhien arvojen pilkkaaminen on ollut aina suosittua, osittain siksi, että siinä voi vaarantaa kaulansa. Mieltymyksen kalastelu vaatii taitoa. Meillä tunnettu vanha muoto on ”Tiernapojat”, kiertelevien koululaisten ja opiskelijoiden tapa kerjätä kylillä (teinilaulu). Keisari ja suuriruhtinas Aleksanterin kiittäminen samalla kuin Herodesta soimataan ja murjaanien kuningasta nöyryytetään, on ymmärrettävä vahinkovakuutus kanttorin ja nimismiehen varalta.

Kuva viittaa Shangri Lahan (James Hilton, Sininen kuu).

Laki punaisista silakoista

(Silakka on murtoveden silli.) Normaaliselityksen mukaan kahlekarkuri yrittää harhauttaa vainukoirat kintereiltään vetämällä narusta perässään silliä. Epänormaali selitykseni muistuttaa, että eräissä Keski-Euroopan maissa jo ennen sydänkeskiaikaa esiintyneet vagantit eli goliardit olivat pahankurisia opiskelijoita. Heillä oli tapana sepittää sopimattomia lauluja, joita on säilynyt muun muassa käsikirjoituksessa ”Carmina Burana” (suomeksi lauluja eräästä Benediktbauernin seudun käsikirjoituksesta). Juovuspäissään he häiritsivät kirkollisia kulkueita vetämällä sen edessä, perässä tai keskellä nuorasta savustettua silliä ja kilpailemalla siitä, kuka heistä ennättäisi tallata sen päälle.

Hyllyssäni on kirjastosta muinoin kavaltamani Helen Waddellin kirja ”The Wandering Scholars” (1927). Villonin ja häntä vanhemmat Ruteboeufin ihmetteleminen johti kaivelemaan näitä latinan- ja sekakielisiä tekstejä, jotka löytyivät jopa saksalaisesta taskukirjasarjasta. Lukija panee ehkä merkille, että Carl Orffin syystä hyvin suosittu kuoro- ja orkesteriteos on nykymusiikkia eräisiin tuon käsikirjoituksen runoista. Teos on onnenkantamoinen. Saman säveltäjän Catulluksen runot (Catulli carmina) ei sykähdytä. Carmina Buranan liittäminen voitokkaaseen natsismiin ei ole virheellistä; teosta ja säveltäjää suosittiin suuresti noissa piireissä. Natsien johdossa oli musikaalista väkeä. Tuo teos uhkuu kohtalonuskoa ja viettien voimaa. Käsikirjoituksessa eli muissa runoissa hallitseva hurskas höperyys on sävellyksestä poissa. Tekstejä on katkottu tarkoituksenmukaisuuden takia.

Helmikuun viettoani häiritsevät Eduskunnassa ja mediassa heiluvat punaiset sillit, tänään eräät parisuhteet, joista keskustellaan täysin epähavainnollisella tasolla, oikeuksista ja periaatteista, kun kysymys on omaisuudesta, elatusvelvollisuudesta, edunsaajista, verotuksesta ja sadasta muusta käytännön asiasta.

Keskustelijoiden muistuttaman ”meemi”-termin hyödyllisyydestä en ole päässyt vakuuttumaan. Hukasta löytyneen E. Curtiuksen keskiajan latinankielistä kirjallisuutta käsittelevän mahtavan teoksen ”topos” sitä vastoin on hyödyllinen. Juomarin topos on tunnistettavissa Arkhilokhoksen runoista n. 680 eKr., mutta Archipoeta (n., 1130 jKr.) on paalupaikalla. Kun satuin puuhailemaan tuonkin tekstin kanssa omista syistäni, julkaistakoon tässä urheiluviikon ratoksi. Mitta loppusointuineen sitten on aitoa keskiaikaa, syvästi erilaista kuin roomalainen runous.

Carmina Burana (1100-luku)
suom. Jukka Kemppinen (latina)

Sydämeni savuaa kun täynnä pyhää vihaa
karvain mielin ripitän katoavaa lihaa,
elotonta ainetta, tomua ja tuhkaa
niin kuin syksyn tyhjä puu, jota myrsky uhkaa.

Viisas mies sen käsittää, että kalliolla
ainoastaan kestävä perustus voi olla.
Minun virtaamistani eivät padot sulje.
Saman taivaan alitse kahdesti en kulje.

Itseäni vertaisin ruorittomaan laivaan.
Kuljen tietä tuulien niin kuin lintu taivaan.
Minua ei pitele kahle eikä muuri.
Omiani rakastan, syntisäkki suuri.

Syvä synkkämielisyys on harmillinen juttu.
Leikki taas on hunajaa. Juomakin on tuttu.
Venus-jumalattaren hyvät käskyt täytän.
Sydämeltään raukoille taivaan merkit näytän.

Tiellä lavealla ei säästy synnin suusta.
Minäkään en perusta hyveistä, en muusta.
Himo ajaa enemmän kuin Vapahtaja sallis.
Kadotettu sielu on, mutta nahka kallis.

Korkein kirkkoruhtinas, kuule rukousta:
kuolevalta autuutta ei vie tuska musta.
Neitokaisten ihanuus rinnassani palaa:
vaikkei saisi koskettaa, silti sydän halaa.

Mitä vaikein tehtävä luontoaan on voittaa,
neitosia nähdessään kieltä hyveen soittaa.
Nuorisolle sopivan en usko lain tuiman
nähdessäni neitosen kauniin, sorjan, huiman.

Mikä tulen liekeissä palamasta estää?
Kuka mailla Pavian siveänä kestää?
Siellä Venus sormellaan nuorisolle viittaa,
katsoo silmiin sirosti, ja en muusta piittaa.

Hippolytus, hurskas mies, Paviaan nyt pane:
huomenissa hyvettä ei auta edes ane.
Venuksen ei vuoteen ole tyhjiin ammentajaa,
kaupunkimme torneissa ei siveys saa majaa.

Toiseksi saan tunnustaa, että paljon pelaan,
kaikki vaatteet menetän, kortteja kun selaan.
Kylmä karsii ruumista. Omatunto soimaa.
Silloin runot kirjoitan, olen pelkkää voimaa.

Kolmanneksi tunnustan: kapakka on paikka,
jota koskaan kaihda en, tulkoon tuho vaikka.
Siellä kuoro enkelten laulaa alituiseen:
olkoon lähtö lempeä lepoon, ikuisuuteen.

Kohtaloni lopulta on kapakassa kuolla,
jossa viime töikseni voin kannun pohjan nuolla.
Itse arkkienkeli puolestani laulaa:
”Herra! Muista juomarin sielua, ja kaulaa!”

Kolpakoista väkevin kolpakko on parhain.
Siitä lentää sieluni taakse tähtitarhain.
Kapakkani viini on hyvää siksi että
ylimysten viinissä on liian paljon vettä.

Joku runontekijä välttää kapakoita,
salamyhkään sepittää, kun ei sielu soita,
tutkii, valvoo, rukoilee vaikka puoleen yötä
eikä silti aikaansaa kunnollista työtä.

Paastoavat raittiina runoilijain kuorot,
kaukaa torit kiertävät sekä tanssin vuorot.
Heidän sepitelmiään muka seuraa maine.
Läkähtyvät työhönsä. Päässä pyörii paine.

Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat antaa.
Runontekokilpailuun minut täytyy kantaa.
Minut voittaa selvin päin kurjin tuhertaja.
Mykkä sekä lauluton on raittiin miehen maja.

Jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat jakaa.
Minäkään en tylsänä tuoppi suussa makaa.
Mitä viini parempaa lempeässä säässä,
sitä säkeet suuremmat runoilijan päässä.

Sellaisia kirjoitan, millaista saan juoda.
Olen täysin kyvytön, ellei juomaa tuoda.
Selvän miehen runoja vertaan kurjaan roskaan.
Kännissä Ovidius voittaisi ei koskaan.

Sanoista en kiinni saa, olen häilyväinen,
ellen juoman vahvuuteen ole tyytyväinen.
Vaan kun kallon pohjassa Bacchus valtaa pitää,
silloin toimii Apollo. Silloin runo itää.

Virheeni näin tunnustin, kaikki syntiparat,
joista nyt rankaisevat tuomarisi arat.
Silti heitä itseään katumus ei pistä
nauttiessaan kohdaltaan synnin hedelmistä.

Tulkoon nyt siis jokainen eteen piispan armaan,
kaikki jotka luottavat Herran sanaan varmaan.
Kuka tohtii, heittänee kiven ensimmäisen
tämän ripin kuultuaan, suoran, täysipäisen.

Itsestäni kerroin nyt kaiken minkä tiedän.
Elämääni entistä tuskin enää siedän.
Myrkyn olen sylkenyt, synnin saastan tuojan.
Kasvot näkee ihminen, sielun katse Luojan.

Käännyn kohti hyvettä, kaikki paheet torjun,
sielultani uudistun, tuskin enää horjun.
Niin kuin puhdas karitsa imen uuhen nisää.
Paheitteni lastia milloinkaan en lisää.

Kölnin vaaliruhtinas, sääli katuvaista,
anna armo minulle. Pahe ei nyt maista.
Anna uskovaiselle tuomiosi mainen.
Kaiken minkä käsket teen. Olen luottavainen.

Eläinkunnan kuningas säästää antautuvan,
leijonalta voimaton saa elämisen luvan.
Tehkää tekin samaten, valtaherrat maanne.
Sovelias laupeus lisää kunniaanne.

Kansakoulu vai osuuskauppa

Toissa päivänä maailmankuvani romahti. Syy oli sama kuin melkein aina ja melkein kaikilla – voiko noinkin ajatella?

Urheilukilpailujen yleisö kihisi ja kähisi ja osoitti mieltään, kun oma poika ei voittanut eikä edes siirtynyt johtoon mäkipomppauskilpailussa. Yleisö ei siis tiennyt, että tuossa lajissa kaatuminen vaikuttaa pisteisiin. Mutkapujottelussa näyttää olevan sama ajatus ja lautahyppelyssä myös.

Jo joitakin aikoja, helposti arvattavasta syystä, olen välillä miettinyt, miksi on talviolympialaiset. Syys- tai kevätolympialaisista ei ole tietoa. Rouvani sukulainen sai aikoinaan kai mitalin sotilaspartiohiihdosta; se saattoi olla niitä sota-ajan talviolympialaisia. Isäni sijoittui mainiosti jossain Karjalan armeijan hiihtokilpailussa, vaikka oli aseistakieltäytyjä. Sääntö oli se, että kilpailevassa partiossa aliupseereilla ja miehistön jäsenillä oli vaivalloinen kiväärin, upseereilla ei. Näillä kai oli jokin Lahti-pistooli, mutta sellaisen kai kestää.

Pasifismi oli hiihtokilpailuissa hyvä ajatus. Tosin aseistakieltäytyjää ei ehkä päästetä ladulle. Pienoiskivääristä kieltäytyminen ei myöskään ole kovin dramaattista. Sotilaskivääristä ja 150 metrin matkasta luovuttiin lajissa vuonna 1978.

Lukijoissa saattaa olla joitakin työikäisiä ja lisäksi naisia. Siksi voi olla puolustettavissa kertoa muistona nuoruuden päiviltä, että sotilaskivääri on epämiellyttävä kapine. Sitä – puhe on siis asevelvollistenkin vielä minun aikanani käyttämästä ”Pystykorvasta” – oli ilkeä kantaa, pani sen selkäänsä miten päin tahansa, ja ampuminen oli syvästi traumaattinen kokemus: ellei ottanut ohjeita tosissaan, siinä oli olkapää mustelmilla. Muistaakseni sujautin itse rukkaset puseron alle. Ja vastaavasti nykyisissä suomalaisissa sotaelokuvissa kiväärillä ampuminen näytetään aina väärin. En osaa olla panematta merkille näyttelijää, joka pitelee ”laukaistessaan” kiväärin tukkia kevyesti solisluun päällä.

Tämä muistelma on yhteiskunnan muutoksesta. Sotilaskiväärit ja ampumaradat ovat kadonneet ainakin näkyvistä. Minun muistikuvissani sotilaskivääri – aikaa voittaen hirvikivääriksi muunnettu – kuului maalaispirtin tavanomaiseen kalustukseen eikä herättänyt kysymyksiä. Elokuva ”Kahdeksan surmanluotia” (1972) on erittäin tärkeä ja mielenkiintoinen historiantutkimuksen kohde. Mikko Niskanen ei ihan ollut rintamamiesten sukupolvea, mutta hevosen, metsätyöt, viinan juonnin ja hirvikiväärin hän todella osasi. ”Kahdeksan surmanluotia” olisi tämän hetken tapauksena hyvin epätodennäköinen. Ampumahaluisella ei olisi pyssyä. Vaikka pyssy olisi, Pasasen osumatarkkuus olisi yllättävä. Luulen nimittäin, että hirvimiehet on joukkona tosin suuri mutta hyvin valikoitunut.

Tapasin ihmisen, joka oli keksinyt kouluttaa korkeita upseereita hirvimiehiksi. Kuulemma kiväärillä ampuminen oli heille yhtä vaikeaa ja vierasta kuin siviilimaailman herroille.

Tämäkin tuli mielen, kun puuhaan syytekirjelmää itseäni vastaan eli siis luetteloa toimistani ja etenkin kirjoituksistani – julkaisin kerran aika laajan eli yli satasivuisen metsästyslain kommentaarin. En ole koskaan metsästänyt. Päätellen siitä, että vastasin joitakin vuosia Metsästys ja kalastus –lehden lukijakysymyksiinkin, sananselitys oli oikean suuntaista. Ansio siitä oli yksin Mauri Soikkasen ja ministeriön miesten, joiden avulla onnistuin itse selvittämään alan lukuisat mysteerit. Korkeimmassa oikeudessa, jossa esittelin näitäkin asioita, kukaan ei ollut koskaan ampunut hirveä, paitsi yksi, lentokoneen konekiväärillä.

Kun nyt siis katsoin melkein silmiäni uskomatta uusia lajeja ja ihmettelin ja ihailin lautailijoiden epäurheilijamaista asennetta, itsellenikään ei jäänyt salaisuudeksi, miten nurkkakuntaisia omat uskonkappaleemme ovat. Hiihto ja mäenlasku näyttävät olevan samanlaisia ”yleismaailmallisia ilmiöitä” kuin kansakoulu ja osuuskauppa. Mainitsen nuo kaksi, koska perusteltavissa olevan käsitykseni mukaan nuo kaksi ovat vaikuttaneet suomalaisuuteen enemmän kuin kieltolaki ja konekiväri.

Siis mäenlasku – kummallinen ja kallis laji. Alppilajit – selostukset ympäristörasituksesta ovat aika ylimalkaisia. Tiedossani ei ole selviä ratkaisuja. Jos johonkin tunturiseudulle voidaan rakentaa elinkeinotoiminnan turvin viihdeyhteisö, aina se tehtaan voittaa. Samalla voi tunnustaa liukuneeni itse jonkin matkaa Linkolan leiriä kohti. Saariselän tunturialue nykyisellään on minulle yhtä vastenmielinen kuin Neuvostoliitto, vai mikä tämän itärajan takana olevan valtion nimi nyt onkaan.

Kai tämä asenne on kirottua elitismiä pahimmillaan, mutta ajattelen: ei kuulu minulle. Kukin toimikoon mieltymystensä mukaan. Oma mieltymykseni on puolen vuosisadan takaa muistamani ”satalakinen Luirotunturi” ja maantkie, josta tuli mieleen vain saksalainen sotaväki ja liikenne Liinahamariin. Saariselkä ei taida olla häävi alppilajien keskus, mutta räkä poskella vapaavalintaista hiihtoa harjoittavia siellä riittää, ja hyvä siis niin. Alue oli kai ensimmäisiä kaavoitettuja ja kunnallistekniikalla varustettuja lomailualueita maassa. Mielestäni sinne vahvistettiin varhain – rantakaava (lainmuutos 1969).

Taitoisuustieto

Sanomalehti ja sen käyttämä psykiatri kilpailevat kanssani. Aion valittaa joko Turun hovioikeuteen tai Jurvan kuntaan.

Pyrkimykseni on tarjota lukijoille aivotonta viihdettä.

Lehden selostus ei herätä mielenkiintoani. Jokohan ystäväni on antanut anteeksi, kun suhtauduin 20 vuotta sitten ilkeästi transsendentaaliseen meditaatioon ja sanoin, etten aio tulla lasten kanssa koululle harjoittelemaan sitä. Voi olla että tämä oli virhe. Kaikki tuosta yhteydestä mieleen tulevat henkilöt ovat edelleen täysijärkisiä ja viihtyvät omissa nahoissaan. Silloiset lapset ovat nyt keski-ikäisiä eivätkä tietääkseni asu puussa.

Olisi lopetettava tuo ”puussa asumisen” käyttäminen kielikuvana. Se on jokin ikivanha herja. Itsellään Chestertonilla on Isä Brown –tarina, jossa muuan tavoiteltu henkilö asuu puussa, oikeastaan puiden latvukseen rakennetussa koijassa. Myönnän todeksi arvostelijoiden ajatuksen, että nuo tarinat ovat vanhentuneita, alun perinkin typeriä ja lisäksi huonosti naamioitua kristillistä, jopa katolista propagandaa. Yksi näistä kielteisistä arvostelijoista oli Orwell.

Jos ihminen on erittäin älykäs mutta tyhmä – toisin sanoen vailla tietoisuustaitoa (mindfulness) – hänen haudalleen ei rakenneta muistomerkkiä.

Chesterton istuskeli mielellään kahden muun huijarin kanssa, nimittäin H.G. Wellsin ja G.B. Shaw’n. Toverukset viihtyivät mainiosti, koska kaikki pitivät itseään ja toisiaan neroina. Myös he arvioivat olevansa vuosisadan läkähdyttävimpiä kirjailijoita.

Arvaan että nuo kaksi muuta on unohdettu ja ettei nimikään sano välttämättä mitään. Shaw muistetaan elokuvan ”My Fair Lady” skenaristin apulaisena. Pygmalionin tarina on kirjallisuuden ja mytologian käytetyimpiä. Joku mies väsää veistoksen ja ottaa ja rakastuu siihen. Näytelmässä, musikaalissa ja elokuvassa mies ”veistää” prekariaatin edustajasta seurapiirinaisen.

Hyvin kauan sitten tunnustin tällä verkkopaikalla katsoneeni tuon elokuvan ennalleen saatetun version ja mieltyneeni siihen suuresti. Tunnustaminen ei ollut helppoa, koska olin oppinut aikojen alussa Petteriltä ja muilta, että amerikkalainen musiikkielokuva on roskaa. Tarkoitimme ”Sound of Musicia”, jossa en edelleenkään näe sanottavia ansioita. Muuten mielipide on äkkisuora. Käviköhän siinä niin, ettemme nähneet edes ranskalaisessa melkein uuden aallon ohjaajan Jacques Demyn pysyvään maineeseen nousseessa ”Cherbourgin sateenvarjoissa” elokuvallisia ansioita? Kiistäisin tässä vaiheessa. Tuo Demyn elokuva (ja Catherine Deneuve) vaikutti maailmaan. Muistan itse ystäviä ja tuttavia, jotka juoksivat Helsingin rautatieasemalta elokuvateatteriin, joka mielestäni oli Rea. Mieleeni ei ole jäänyt, että kukaan olisi ottanut juoksuaskeleita Godardin, ainakaan alkuvaiheen filmien jälkeen.

Sulautettu vaikuttaja (uusi termi) on kirjallisuudessa sellainen henkilö kuin Wells ja tieteessä sellainen kuin Bertrand Russell. Heidät voi uskottavasti leimata mitättömiksi poropeukaloiksi. Chesterton ja Shaw kuuluvat tietenkin samaan joukkoon.

Russell tungettiin tähän siksi, että tämän hetken filosofiassa hänen tieteelliset ansionsa eivät ehkä paina paljon, ja samalla osa hänen yleistajuisista kirjoistaa, joita on paljon, tuntuu aikansa eläneiltä. Epätavallisen röyhkeät henkilöt, kuten minä, tunnustavat ”Länsimaisen filosofian historian” vaikuttaneen suuresti suuntautumiseensa. (Aspelinin ”Ajatuksen tiet” oli sitten seuraava taitoisuustietoon vaikuttanut yleisesitys.)

Wells oli ”darwinisti”. Lisäksi hän oli sosialisti, pasifisti ja journalisti. Hänen isänsä oli ollut ”vapaa-ajattelija”. Tuo antikvaarinen nimike liittyy erittäin vahvasti myös Bertrand Russelliin.

Minulle asialla on merkitystä, mutta ehkä olen väärässä. Etenkin Wells elää kertomuksistaan. Aikakone. Näkymätön mies. Maailmojen sota. Hänen tilityksensä ensimmäisen maailmansodan syistä ja seurauksista kiinnostaa kulttuurihistorioitsijaa mutta ei historioitsijaa.

Keskusteluistamme näemme, että ”darwinismi” ja ”ateismi” ovat mielen hyllykössä näkösällä. Sosialismi ei sattuneesta syystä ole suosiossa – muta mihin katosi pasifismi?

Luulisin että kansanliikkeiden tasoinen ”vapaa-ajattelu” (kriittisyys etenkin vain arvovaltaan tukeutuvia käsityskantoja kohtaan; usein vahva vastarinta kirkkoa tai kaikkea uskontoa kohtaan; rationalismi) osittain sulautui parlamentaariseen sosialismiin ja osittain joutui valtiollisen sosialismin (Stalin) ja ”fasismin” (Hitler) uhriksi. Nähdäkseni vapaa-ajattelu lainausmerkeissä on vahva, edistettävä hengenlaatu, vaikka sillä ei ole tällä hetkellä nimeä. ”Bright” ei kelpaa. En kannata myöskään vapaa-ampujia. Hopealuoteja ei ole olemassa.

Ilmari-eno

Ilmari-eno on kuollut.

Menetystä kevetään hiukan se, etten tuntenut enoa enkä ole varma siitäkään, onko häntä ollut olemassa. Kysymyksessä on kuitenkin köyhä sukulainen ja puheenparsi. ”Pidätkö sinä näitä uimahousuja vai annetaanko Ilmari-enolle.” Vanhainkodissa tämä muinainen kaivosmies olisi varmaan ollut hyvillään uikkareista, ainakin jos hän olisi ollut olemassa.

Sukulaisissa on se erikoinen puoli, ettei heistä pääse eroon. Lakikirjassa on käyttökelpoiset säännöt avioerosta eli keinoista päästä eroon tarpeettomaksi käyneestä puolisosta, ja esimerkiksi ottolapsisuhteen purkamisesta.

Sellaista sääntöä en ainakaan minä tunne, että voisi erota äidistään tai veljestään tai sisarestaan. Sekään ei valitettavasti ole oikeudellinen järjestely, tämä jota olen itse joskus ehdottanut, nimittäin sinunkauppojen purkaminen. ”Olemme vieraantuneet toisistamme kovasti. Ehdotan teitinkauppoja ja siis sinunkauppojen purkamista. Kemppinen.”

Projekti pätkii. Osa puhutelluista ei tunne käsitettä ”sinunkaupat”.

Olin kyllä suunnitellut myös elvyttää 1800-luvun miesten kielenkäyttöä ja tapoja. Heitetään tittelit pois! Otetaan tittelit takaisin! Olin joskus elämässä nimenomaan varatuomari, ja se on oikea titteli. Tarkoitukseni on uskotella, että tuon painavan toimen jälkeen alkaisin olla ”herra Kemppinen”, koska pelkkä ”herra” oli oman muistini alkaessa aika loukkaava liite nimen edessä. Silloin näet käytettiin ahkerasti myös ammattinimikettä, ja kun herra ja rouvaa ei hyväksytty oikeisiin asiakirjoihin, ne olivat hyvin saman henkisiä kuin ”joutomies” tai vuonna 1970 oppimani ”toimeton sekatyömies”, joka tarkoitti puliukkoa eli rappioalkoholistia. Sitten ”sekatyömies” kiellettiin.

Muistan kun etevä kansanrunouden tutkija ja monivaikuttaja Matti Kuusi astui alas oppituolistaan ja jossain televisio-ohjelmassa ilmoitti nimikkeekseen ”eläkeläinen”. Se aiheutti, kuten varmaan oli tarkoituskin, paniikkihäiriöitä toimittajissa ja muissa. Kuuselle hankittiin kiireesti akateemikon titteli, joka oli hänen tapauksessaan erittäin osuva.

Totesin tätä kirjoitusta varten, että Kansallismuseon kokoelmissa on jokin määrä samoja esineitä, jollaisten kanssa tässä on ponnisteltu vuosi. Tämä ei tarkoita, että nämä tavarat kelpaisivat museolle. Kokoelma on kaupunkikulttuuria ja ”esineellistä kulttuurihistoriaa” ajatellen hiukan viitteellinen. Silti rinnassa läikähtää, kun vastaan tulee kuva esimerkiksi leskarista eli leiskeristä eli imupaperilla varustetusta välineestä, jota oikeasti tarvitsin, kun urakoin allekirjoituksia sataan paperiin päivässä täytekynän aikakaudella.

Haluan osoittaa sormella ihmisiä, jotka henkäisevät harkitsemattomasti: ”Tuo on museotavara” ja osoittavat sormellaan leskaria tai sokeripakkausta tai minua. Museotavara ei ole sellaista, joka ei kelpaa muualle. Museoon korotetaan esineitä, joilla on kertomus ja menneisyys kuin huonolla naisella.

Tiedän kunnan, jonka vaakunaan on kuvattu tukkisakset. Tiedän talon, jonka ulkoseinälle on kiinnitetty samainen laite. Noita kai enimmäkseen sepän takomia työkaluja tarvittiin välttämättä metsätyössä etenkin talviaikaan tukkikuormaa tehtäessä. Välineen puuttuminen saattoi maksaa välilevyn luiskahduksen.

Tarkemmin ajatellen oman entisen kotikuntani vaakunassa oli puukko, joka oli siellä päin erikoisen monikäyttöinen työkalu. Ei kai se ole pelkkää romantiikkaa, että tietääkseni mikään kunta, kuntainliitto tai maakunta ei ole ottanut tunnuksekseen linkkuveistä, vaikka sellainen sopisi monenkin itsehallintoyksikön ja ryhmäkunnan tunnukseksi (”kuin linkkuveitsi” tarkoittaa alttiutta ylettömään kumarteluun).

Haluaisin täten perustaa uuden oppiaineen. Sen nimi on kotiarkeologia. Tutkimuskohde on oma kotisi. Ehdotan ettet kuitenkaan osoittaisi puolisoasi kohtaan näkyvää tieteellistä mielenkiintoa. Jos tiede on juuri arkeologia, jotkut voivat panna pahakseen, varsinkin naiset.

Tausta-ajatus on Michel Foucaultin aikoinaan esittelemä, osaksi jo unohdettu ”tiedon arkeologia”. Sain siitä pysyviä vaikutteita. Aivan selvästi nykyisistä Bruno Latour jatkaa samoja ajatuksia. – Unohdetaan hetkeksi tietosisällöt ja tutkitaan tiedon säilyttämisen, välittämisen ja muokkaamisen säännöllisyyksiä ja epäsäännöllisyyksiä. Foucault siis keksi viimeistään 1962 informaatioteorian sovelluksen ja tavallaan tietokoneen. Ei konekaan kysy, mitä ne bitit tarkoittavat. Se sen kuin laskee kuin hullu herneitä.

Kodin arkeologiasta eli esineiden asujista ja ajasta kertomasta on lyhyt matka virastoarkeologiaan. Mielestäni nyt on korkea aika kytkeä tavarat arkistointiponnistuksiin. Digitointi kuitenkin vaatii mallintamista.

Kenraali Tiede

Kuvan näyttämä Neil Shubinin kirja on samaa erittäin korkeaa tasoa kuin esimerkiksi Matti Ridleyn useat kirjat, eikä se ole suunnatonta käännytystyötä, kuten esimerkiksi Richard Dawkinsin tai Stephen Jay Gouldin eräät teokset. Tuo käännytys on sinänsä hyvin hyödyllistä. Myös meillä Suomessa on jopa tämän blogin kommenteissa ihmisiä, joiden mielestä esimerkiksi kehitysbiologia on perusteeton uskomusjärjestelmä.

Esimerkiksi Amazonin lukija-arvioista löytyy mallikappaleita ihmisistä, jotka vailla tietoja ja perehtyneisyyttä huomaavat heti kohtalokkaita virheitä eri luonnontieteiden päättelyketjuissa ja arvelevat yleisemminkin tietävänsä, ettei tutkijoihin voi luottaa.

Se tieto ei oikein uppoa luonnontieteiden perusteiden (”Kenraali Tiede” eli siis General Science) silmäilijöihin, ettei tiede ole oikeassa. Ihmiset ovat toimissaan ja valinnoissaan jälkikäteen arvioiden oikeassa tai väärässä. Näillä käsitteillä ei ole sopivaa sijaa tieteessä. Shubinin kirjan yksi keskeinen teema, nimittäin että kallioperän aineksesta voidaan selvittää muinaisia elollisia olioita ja kiveen tallentuneista jäämistä muun ohella ilmakehän kaasuja miljardeja vuosia sitten, ei ole totta tai valetta, vaan päätelmä.

Shubin toteutti henkilökohtaisen toiveeni. Yleistajuisia tiedekirjoja rasittaa joskus kapea-alaisuus. Tämä kirjoittaja selvittää kallioperän avulla maapallon ja maailmankaikkeuden kohtaloita tukeutuen kemiaan, fysiikkaan ja biologiaan yhdessä ja erikseen. Juuri niin on tehty myös tutkimuksessa kaksi-kolmekymmentä vuotta. Kirjoittaja on myös riittävän fiksu esitelläkseen pelottomasti kysymyksiä, jotka ujostuttavat maallikkoja, kuten mistä maapallon vesi on peräisin. Keskeinen osa vastausta on että asia ei ole selvä. Mukana on kuitenkin hyvä yhteenveto hapen ja siis ilmaksi nimittämämme kaasuseoksen historiasta.

Luultavasti koulujärjestelmämme ja mielenlaatumme edellyttää nykyisin juuri tällaisia kirjoja. Esimerkiksi taannoin esittelemäni uusi suomalainen kirja sienistä oli yliopiston tenttikirjatasoa ja siten edellyttää hyvää lukiotasoisen biologian ja kemian tuntemista. Jo termejä on paljon. On tarpeen tietää paremmin kuin ristisanatehtävän ratkaisija, mitä tarkoitetaan sanoilla ”solu” tai ”molekyyli”. Tuollaiset asiat selviävät käytännössä kenelle tahansa vaivannäöllä, mutta kirjailijan (ja kustantajan) ei pidä luottaa sellaisiin lukijoihin. Shubin ja muut opettelevat siis kirjoittamaan lukijoille, joilla ei ole sanottavia taustatietoja, ja se on kuulkaa vaikea taito.

Hyvin hitaasti olen muuttamassa peruspilkallista asennettani Valittuihin Paloihin. En nuorempana julkaisuja halveksiessani ottanut huomioon, että myös kunnanlääkärit ja kauhavalaiset asianajajat tarvitsivat kertomuksia tieteestä: heillä oli nimittäin todella kädet täynnä elättäessään ja kouluttaessaan seuraavaa sukupolvea, kuten minua.

Vaikka tuollainen henkilö olisi halunnut omaksua esimerkiksi latinan kielen approbatur-kurssin, joka on mielestäni sivistyksen huippu (kun taas syventävät opinnot tuosta kielestä ovat erikoistietoa, jota ilman voi hyvin olla), heillä ei olisi ollut kerta kaikkiaan aikaa eikä varoja käyttää sitä paria tuntia illassa muutaman kuukauden ajan, jonka hanke olisi vienyt. Ei olisi riittänyt soppaan lihaa. Turhien tietojen keräily oli mahdollista omalle sukupolvelleni. Siksi pintatiedon vähättely eli snobismi oli sekä aiheetonta että julmaa.

Lukija voi korvata tuon latinan muulla oppiaineella. Suosittelisin lukion pitkää matematiikkaa. Kurssi on välttämätön. Laskemaan oppii laskemalla, ja ymmärrys tulee sitten perässä.

Tässä ja nyt ehdotan kuitenkin vakavissani, että jättäisimme väliin jotain muuta – ehdotan juustohöylän kohteeksi pakonomaista liikuntaa – ja osallistuisimme kukin kohdaltamme elämänikäiseen kokkikilpailuun: miten muhennan maailmankuvaani.

Aineistosta ei ole pulaa. Itse suosin kirjoja, mutta viime päivinäkin mainitut yliopistojen järjestämät verkkokurssit ovat erinomainen vaihtoehto.

Huomattuani Shubinin kirjan kiirehdin hankkimaan sen Kindlenä (for PC) ja luin heti. Sitten totesin että se oli jo tullut suomeksi, mutta verkko ei osoittanut mainittavia kirjaesittelyjä (paitsi HS "yksi vuoden 2013 parhaista kirjoista"). Sen vuoksi tuli hoppu kirjoittaa: juuri tämä kirja sopii Sinulle. (Seuraavaksi on vuorossa Pääbon Neanderthal-kirja.)

Nämäkin kaksi itsekeskeistä perustelua kannattaa muistaa: voi koko ajan etsiä isoja tietoja, siis mielellään tosiasioita ja niihin perustuvia argumenttiketjuja, joita ei ole lainkaan tiennyt ja jotka saattavat vaikuttaa muuhun elämään. Esimerkiksi tuo edellä mainittu liikunta voi muuttua pakkotoiminnasta päämääriin tähtääväksi ponnisteluksi. Ja toiseksi tekee hiukan kipeää mutta ennen pitkää todella hyvää penkoa omia ”varmoja” käsityksiään silläkin uhalla että ajautuu suuriin uhrauksiin. Se on suuri uhraus, että joutuu tietoisesti luopumaan tutuimmista ja rakkaimmista eli käytännössä typerimmistä ennakkoluuloistaan.

ISBN 9789525985139

Lohjanharju

Kun Lohjanharjulta näkyi tuntureita taivaanrannassa, arvasin että tämä on unennäköä, ja heräsin. Minun piti juuri vaihtaa puhelinnumeroita kirjailijan kanssa. Viime vuosikymmeninä olin vaihtanut hänen kanssaan vain nyökkäyksiä. Edellisinä vuosikymmeninä välillämme oli kulkenut myös jäätäviä katseita.

Hyvin kauan sitten olin ollut kusta kenkääni, kun Botnian herrainhuoneessa työtoveri selitti, että minut hyväksytään kuitenkin porukkaan. Mielessäni ei ollut käynyt, että olisi olemassa jokin porukka. Minusta oli ihan jees olla töissä kustannusliikkeessä, vaikka palkka oli kehno. En aikonut telakoitua sinne. Oli opiskeltava kaikenlaista.

Silloinen kusikummini osoittautui nopeasti nousevaksi tähdeksi, eikä mennyt kovin monta vuotta ennen kuin hän oli saanut potkut jo useasta alan yrityksistä.

Olen yrittänyt laskeskella, miten monen ihmeparantajan olen nähnyt tulevan ja menevän elinkeinoelämässä, mutta en hallitse niin suuria lukuja. En liioin usko, että kukaan olisi tosissaan kiinnostunut asiasta tai nimistä.

Vippaskonstien aikakausi oli kuitenkin koittanut 1960-luvulla. En keksi, miten se olisi voinut tulla muualta kuin Yhdysvalloista. Suomessa ja Ruotsissa välittäjäaineet olivat luultavasti psykologia ja sosiologia. Aikaisemmin noita nimiä oli käytetty ajattelutavoista ja aloista, joilla ei ollut juurikaan yhteistä uuden apurahoituksen ja rahoituksen Eurooppaan tuomien oppien kanssa.

Panin joskus merkille, että Erik Allardt oli aivan ensimmäisiä Asla-stipendiaattejamme. Näistä varhaisista uuden opin miehistä ja naisista olisi saatava aikaan luettelo. Kukaties sellainen on olemassakin. Viimeisiä oli kuitenkin Paavo Lipponen. Olen ymmärtänyt jostain yhteydestä, että häntä kuljetti USA:ssa USIA, United States Information Agency.

Olen itse nauttinut saman viraston vieraanvaraisuudesta, mutta pikkumaisuuttani halusin maksaa kaikki matkan ja kulut itse. Viraston panos oli aivan ratkaiseva. Halusin tavata merkittäviä tuomareita ja yliopistomiehiä, ja se tapahtui.

Tänään lauantaina mietin, mitkä ovat simputuksen hyvät puolet. Niin sitkeähenkinen järjestelmä ei ole ymmärrettävissä, jos sen haluaa välttämättä nähdä vain ihmisluonteen vajavaisuutta heijastavana epäkohtana.

Todellisuudessa tarkoitan, että työpaikka- ja muun kiusaamisen kitkeminen on hyvä, ehkä välttämätön asia, mutta silläkin asialla saattaa olla kääntöpuolensa. Sellainen ”kiusaaminen”, joka ei kohdistu henkilöön, vaan on osa järjestelmää, on joissakin tilanteissa hyödyllistä. Ajattelen tässä auskultointia ja esimerkiksi omia kokemuksiani esittelijän tehtävissä. Työt ovat eräin kohdin sillä tavalla mieltä vailla, että asianomainen käsittää sen itsekin.

Tehtyään sekä mielettömiä että mielekkäitä töitä asianomainen ”otetaan porukkaan”, ja aika usein hän on siinä matkan varrella oikeasti oppinut jotain. Minulla oli harvinaisen hyvä ukkotuomari, kun suoritin käräjäharjoittelua. Niinpä en ole itse ollut siinä tehtävässä, mutta kuullut sitäkin enemmän kirjekuorten kääntämisestä. Kihlakunnantuomarit maksoivat ennen omista rahoistaan konttorikulut ja vastaavasti pitivät hyvänään niin sanotut lunastusmaksut pöytäkirjoista ynnä muista. Moniaalla tuomiokunnan notaariksi tai apulaiseksi tullut lakimies sai tehtäväkseen irrottaa varovasti postin tuomat kirjekuoret liimauksistaan, kääntää ne nurin ja sitten liimata näin syntyneen tuotteen uudelleen. Tuomari säästyi maksamasta kirjekuorista.

Ainakin itse opin viimeistään silloin, että kirjekuoret ovat rahan arvoista tavaraa ja ettei virkakirjeoikeutta saa millään muotoa käyttää kevytmielisesti. Näiden ja eräiden muiden asioiden oppimisella sitten pääsi porukkaan. Muistelmapala on tarkoitettu tähdentämään, että entiseen ja luuloni mukaan muuttuneessa muodossa nykyiseenkin ”käräjien istumiseen” varatuomarin arvon saamiseksi kuuluu annos kiusallista konttorityötä, jonka teettäminen ei ole pelkkää kiusaamista.

Etäiset tunturit nosti unikuviin keskustelu pianonvirittäjän kanssa. Hän tuli toistaneeksi omin sanoin ajatuksen taidon pituudesta ja elämän lyhyydestä. Kovan tason virittäjä, joka valmistelee kaikinpuoliseen kuntoon myös maassa vierailevien maailmantähtien soittimet, selvitti olevansa käsityöläissukua. Edelliset polvet olivat olleet koristerappareita ja ennen sitä muurareita.

En tahtonut malttaa lainkaan vetäytyä yöpuulle. Mestarismies hallitsi myös erittäin vanhojen soittimien koneistot ja kujeet ja viritti kerralla kohdalleen. Säveltason lisäksi muuttui muutakin. Soitin oli kuin toinen, kymmenen kertaa kalliimpi. Äänessä oli rotevuutta ja reunaa. Tavallaan sääli, että Kauhavan kanttori on kuollut, joten en voi jatkaa 55 vuotta sitten keskeytyneitä soittotunteja, mutta on täällä toinen, paljon parempi soittaja. Outoa miten sävel tai sointu voi säväyttää juuri samalla tavalla kuin kaikki pitkän kärsivällisyyden tuottaman työn tulokset.