Kesken lukemisen

 

Olen miettinyt, mikä ajaa ihmisiä kirjoittamaan asioista, joista he eivät tiedä, ja kuvailemaan kirjoituksia, joita he eivät ole lukeneet.

Ehkä pääsin jyvälle. Sana “kirja” tuo mieleeni tekstin, jolla on alku ja loppu. Ajatukseni on epäselvä. Onko Raamattu ajateltu luettavaksi kokonaan, alusta loppuun? Onko tarkoitus, että Raamatun kirjat, esimerkiksi Ensimmäinen Mooseksen kirja, olisi itsenäinen?

Raamattu tuntuu hyvältä esimerkiltä, koska sen sisällöstä riideltiin monissa kirkolliskokouksissa, mutta sitten se vakiintui. 

Myös maalliset voimat linnoittautuivat vartioimaan tekstin täydellisyyttä. Suomessa omana aikanamme on vedottu Raamattuun naispappeuden ja homoseksuaalisuuden yhteydessä. Joidenkin kieltojen ja käskyjen noudattaminen ei ole muotia. Kirjassa julmistellaan avioliiton ulkopuolisista suhteista, perinteisen suomennoksen termein huoruudesta.

Lukemalla saa saman kuvan jonka tekstin tutkijat ovat esittäneet. Myös Uusi testamentti on kokoelma toisistaan poikkeavia kirjoituksia. Sävyissäkin on suuria eroja. Korinttolaiskirjeissä on kohtia, jotka lieevät korkeinta kirjallisuutta. Roomalaiskirjeessä on jaksoja, jotka tuntuvat toisarvoisilta ja unettavilta. Ilmestyskirjassa moni seikka panee miettimään kirjoittajan henkistä tasapainoa.

Fiktion elli sepitteellisen kirjallisuuden tarkoitus mainitaan kuuluisassa keskiaikaisessa teoksessa. Kertojia on monta. He ole paenneet ruttotautia kaupungista ja viihdyttävät toisiaan tarinoilla. Sama ajatus on kuin tässä “Decameronessa” on “Canterburyn tarinoissa”, jossa kertojat ovat lyhyehköllä pyhiinvaellusmatkalla.

Molemmat mainitut teokset osoittavat, miten hupsusti tekee se, joka kaihtaa fiktiota. Näin vähällä syntyy mainio katsaus ihmisten vaikutuksesta toisiinsa. Tuo sama ongelma esimerkiksi sosiologian kohteena on vaikea ilmentää.

Ja näin olen nyt paljon miettimässäni AI:ssa eli tekoälyssä. Toisin kuin esimerkiksi ohjelmien aineksena käytetyssä Wikipediassa tekoäly ei tarjoa eikä hevin anna kokonaisuuksia. Ainakin luulen, että kun luin viikolla nisäkkäiden varhaishistoriasta ja halusin palauttaa mieleeni ihmisen monimutkaisen kehityksen, sain pääpiirteisen käsityksen kokonaisuuksista. Mutta vaikka yritin maanitella tekoälyä (Gemini) kertomaan Euroopan tulivuorista, en saanut muuta kuin erillisiä tietoja. Mielestäni keskeinen tieto mannerlaatoista ja niiden saumoista puuttui eikä sitä edes tarjottu.

Entä jos AI ajaa meitä yhä enemmän irrallisten informaatiopalojen suuntaan? Entä jos olemme tunnetun käännösvirheen uhreja. “Intelligence” tarkoittaa toisaalta tietoa, toisaalta älykkyyttä. Informaatioteoriassa informaatio on mktä tahansa signaali - myös sisällystä vailla oleva merkkijono. Sen käsitepari on kohina. Sginaalin ja kohinan suhde kertoo signaalin tehosta. Usein mainitaan desibeli mittayksikkönä.

Kun luin ison alueen puhelinluettelon, josta on tässä kuva, kerronta oli hyppelevää ja tyyli sekava. Kun luin novellin, tunsin päätyneeni hyvin pitkään keskusteluun kirjailijan kanssa. Orwell sanoi esseessään, että luettuaan kerran Dickensiä ei voi koko loppuelämässään olla ajattelematta ainakin kerran viikossa Dickensiä. 

Kirjallisuus muuttaa maailmaa. Siksi sitä myös vihataan ja pelätään. Jo Internet oli hyvän ja pahan tiedon puu. AI lienee sitä kahta kauheammin. Mutta Internet oli ja on melko vapaa väylä. AI näyttää muodostuvan kaupalliseksi ja poiittiseksi voimaksi. Se kai kannattaa pitää mielessä.

Esimerkki

 

Kolumnien yleisimmät aiheet

February 20, 2024

Anonymous

HS 1993.docx

Document

Oheseissa tiedostossa on kokoelma kolumneja. Pystytkö tekemään kolumnien sisältöön perustuvan analyysin niiden yleisimmistä aiheista. Muodosta aiheista viiden kohdan numeroitu luettelo, missä yleisin teema on ensimmäisenä.

ChatGPT

ChatGPT

Analysoin kolumnien sisältöä ja tein aiheista yleisimmistä aiheista viiden kohdan numeroitu luettelon. Tässä analyysi perustuu ensimmäisiin kolumneihin:

• Suomalaisen kulttuurin ja identiteetin pohdinta - Kolumnit käsittelevät usein suomalaisuutta, kansallista identiteettiä ja historiaa, esimerkiksi Topeliuksen merkitystä suomalaiselle kulttuurille ja koulutukselle.

• Yhteiskunnalliset ja poliittiset kysymykset - Teksteissä pohditaan yhteiskunnan rakenteita, poliittista tilannetta ja kansalaisaktivismia, kuten työmarkkinoiden muutoksia ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden haasteita.

• Kirjallisuus ja taide - Kolumnit analysoivat kirjallisuuden ja taiteen merkitystä, tekijänoikeuskysymyksiä sekä kulttuurin roolia yhteiskunnassa.

• Teknologia ja sen vaikutukset - Viitataan teknologian kehityksen vaikutuksiin yhteiskunnassa ja kulttuurissa, kuten tiedon levittämisen ja kulutuksen muutoksiin.

• Henkilökohtaiset pohdinnat ja elämänkatsomus - Teksteissä on myös henkilökohtaisempia pohdintoja elämästä, kuolevaisuudesta ja ihmisyyden eri ulottuvuuksista.

Tämä luettelo antaa käsityksen kolumnien monipuolisista aiheista ja niiden yleisimmistä teemoista.

Anonymous

Hyvää työtä! Käsitteleekö kirjoittaja teksteissään omaa lapsuuttaan tai lapsuutta yleensä? Mikäli tällaisia kuvauksia löytyy, niin millaisissa yhteyksissä ne esiintyvät. Tee listaus löytämistäsi konteksteista

ChatGPT

ChatGPT

Kirjoittaja käsittelee lapsuutta ja siihen liittyviä teemoja kolumneissaan monipuolisesti. Tässä joitakin esimerkkejä siitä, millaisissa yhteyksissä lapsuuteen liittyviä aiheita on nostettu esiin:

• Lapsuuden historiallinen ja kulttuurinen tarkastelu: Kirjoittaja pohtii lapsuuden historiallisia muutoksia ja sitä, miten lapsuuden ymmärrys on kehittynyt ajan saatossa. Hän mainitsee, että vasta viime vuosisadalla alettiin nähdä lapset omanlaisinaan ihmisinä eikä vain pienikokoisina aikuisina, mikä johti kasvatuksen ja koulutuksen suuriin uudistuksiin.

• Lapsuuden merkitys luovuudelle: Tekstissä tuodaan esiin ajatus siitä, että lapsuus on ihmisen elämänvaiheista se, jossa luovuus ja mielikuvitus ovat voimakkaimmillaan. Esimerkiksi Charles Chaplin ja sarjakuvahahmot Ohukainen ja Paksukainen mainitaan lapsellisen luovuuden ilmentyminä.

• Lastenkulttuuriin ja -kirjallisuuteen liittyvät pohdinnat: Kirjoittaja tarkastelee lastenkulttuurin ja -kirjallisuuden muutoksia ja sitä, miten asiantuntijat ovat vuosien varrella suhtautuneet lastenkirjallisuuteen. Hän pohtii myös lastenkirjojen ja tarinoiden merkitystä lapsille ja aikuisille.

• Lapsuusmuistot ja niiden vaikutus aikuisuuteen: Eräässä kolumnissa kirjoittaja muistelee omaa lapsuuttaan ja koulun aloittamisen hetkeä, mikä herättää laajempia pohdintoja siitä, miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat meihin aikuisina.

• Lapsuuden ja lapsen oikeuksien yhteiskunnalliset ulottuvuudet: Kirjoittaja käsittelee myös lasten hyväksikäyttöä ja lapsityövoiman ongelmia, tuoden esiin lapsuuden yhteiskunnallisia ja eettisiä kysymyksiä sekä lapsen oikeuksien tärkeyttä.

Nämä esimerkit osoittavat, että kirjoittaja käsittelee lapsuutta monesta eri näkökulmasta, pohtien sen historiallisia, kulttuurisia, yhteiskunnallisia ja henkilökohtaisia ulottuvuuksia.

Anonymous

Kiitos! Kertooko kirjoittaja omasta lapsuudestaan KAuhavalla?

ChatGPT

ChatGPT

Kirjoittaja mainitsee Kauhavan ja Härmän alueet ja niiden historiallisen ja kulttuurisen merkityksen, mutta ei suoraan viittaa omaan lapsuuteensa Kauhavalla. Hän kuvaa Kauhavan ja sen naapuripitäjien erityispiirteitä ja historiaa, kuten herännäisyys, puukkojunkkarit, nuorisoseura, jääkäriliike ja Lapuan liike, jotka kaikki ilmentävät alueen vahvaa omaehtoisuutta ja yhteisöllisyyttä. Lisäksi mainitaan, miten Etelä-Pohjanmaalla, Toivo Kuulan ja Artturi Järviluoman toimesta, kirjattiin muistiin lauluja Kauhavan Osk. Alppisen kaupan takahuoneessa. Nämä kuvaukset antavat ymmärtää, että alueella on vahvat perinteet ja kulttuurinen identiteetti, mutta suoraa viittausta kirjoittajan omaan lapsuuteen tai kokemuksiin Kauhavalla ei tehdä​​.

= = =

Tässä on esimerkki maksullisen tekoälyn toiminnasta. Aineistoksi on syötetty samat vuonna 1993 Helsingin Sanomiin kirjoitetut kolumnini, jotka julkaisin uudelleen tässä blogissa hiljan.

Tulos riippuu oleellisesti siitä, miten ohjelman kanssa keskustellaan. Tämä ei ole hakukone. Googlelta voi kysyä esimerkiksi “trigonometriset funktiot”, ellei muista mikä on sini ja mikä kosini. Se tuntee myös perinpohjaisesti Darth Vaderin. Jos ihmettelee esimerkiksi lukemaansa, jonka mukaan Tšehov kuvasi väsähtäneitä lääkäreitä, bibliografiasta löytyy 574 novellia, ja juonitiivistelmistä käy ilmi, ettei ainoankaan päähenkilö vastaa kuvausta. Tosin mukana on yksi lääketieteen professori, joka on tullut tiensä päähän ja pelkää kuolemaansa, mutta monia lääkäreitä, jotka työskentelevät raivoisasti ihmisyyden hyväksi. Sellainen oli kirjoittaja itse. Hän matkusti kuukausie matkan vankisiirtolaan ja julkaisi täsmällisyydessään järisyttävän kuvauksen Sahalinin oloista.

AI:lta voi kysyä sisältöjä, ja kuten esimerkki osoittaa, se kuvailee hiukan samaan tapaa kuin lukioissa on tapana tehdä ainekirjoituksen yhteydessä.

Esimerkki on omista teksteistä oikeudellisista syistä. Yritän ymmärtää jo syntynyttä suunnatonta tekijänoikeussotkua ja aion kirjoittaa siitä. Käyttämällä tähän esimerkkiin itse kirjoitamaani en ainakaan saa kirjoittajaa kikppuuni… 

Ammunta

Vuosikymmeniä sitten vaimoni - puhe on hänestä, joka kuoli sairauteen 80-luvulla - sanoi kannatettuaan jo mopoa, että kyllä lapselle pitää pyssy hankkia, jos hän kerran tahtoo.

Itse oli silloin kuten nytkin yleislöperö, joten kummastelin mutta taivuin samalle kannalle. Siihen aikaan ystäväpiirissämme oli aatteen ihmisiä, jotka kielsivät kauhistuneina lapsiltaan myös nallipyssyt. Yksikin syöksyi meille tultuaan hamuamaan lasten sängyn alta muovista prässätyn revolveri-lelun ja kiljui sen jälkeen sietämättömästi ja loputtomasti “pum-pum-pum”. Vanhemmat hymyilivät hämillisesti.

Tänään kerrotaan, että ammuntaharraste on Suomessa noussut suureen suosioon. Television kuvavilauksesta olin näkevinäni, että aloittelijalla oli 9-millinen puoliautomaatti. Hiukan vaikea ase. Perusharjoitteluun sopisi paremmin pienikaliberinen, mutta nepä vasta ovat ongelmallisia. Juuri sellaisilla tehtiin ennen paljon vahinkoa, koska kantoluvan sai helposti.

Taannoin poikani viihdytti minua kertomalla, miten seikkaperäiset keskustelut poliisissa käytiin, kun hän oli uusimassa kantolupiaan. Entinen vaihdettavilla piipuilla varustettu Sako oli saanut väistyä. Tässä tapauksessa puhuttaminen ei ollut vaativaa, koska kantoluvan hakija oli harrastanut kilpa-ammuntaa vuosikymmeniä ja elämäntavoiltaan kunnollinen.

Tuo kunnollisuus on joskus vähän vaikea käsite. Olen tuntenut eri vuosikymmeninä useitakin ihmisiä, joilla oli hinku hakea hirvikivääri seinältä tai pistooli laatikosta heti kun oli ruvettu ryyppäämään. Kaksi vahingonlaukaukseen kuollutta,  kumpikin kotosalla. Toinen oli meidän koulussa. Poliisi-isä oli pitänyt virka-asetta ja patruunoita kotona lukitsemattomassa kaapissa.

Pistoolilla ei tee paljon mitään taistelutilanteessa eikä metsästyksessä. Sellaisen kantama osumista tavoitellen on 25 metriä, aidosti osaavalle ehkä 50 metriä. Muinaisella sotilaskiväärillä ammuttiin jopa 300 metristä Amerikassa sanoin joillekin pistoolia käsilaukussa kantaville tai yöpöydällä pitäville, että et sinä tuolla mitään tee. Repliikkini oli epäsuosittu. Mutta 60 patruunaa kuukaudessa ei oikein riitä edes jo hankitun ampumataidon ylläpitämiseen. 

Tämän muistelman taustalla ovat Venäjä ja Gaza.

Ilman inhimillisyyttä politiikassa menestyy. Myös hirmuliskot menestyivät maailmassa.  Vaikka ne ovat olleet kauan poissa, niitä ei moni kaipaa, ei edes kasvissyöjiä.

Venäjä herättää surua. Siellä on ollut niin paljon hyvää ja kattavaa. Tšehov oli inhimillisyyden kuvaaja yli muiden; hänelle ihminen on olennaisesti myös vajavainen ja hyvä monet hänen hahmonsa ovat täyttymättä jääviä eli siis uskottavia. Vastoin monien muiden ajatuksia en osaa nähdä, että Tolstoi ja Dostojevski olisivat likimainkaan samalla tasolla. Molemmat olivat vähän väliä tukehtua omaan papillisuuteensa eli taipumukseensa suuriksi saarnamiehiksi. Venäjällä pienemmätkin saarnamiehet ovat saaneet ihastusta. Siis sellaiset kuin Lenin.

Jerusalemin suuntaan sanoisin, jos siellä oltaisiin kuuntelulla, että yksi ihmisenä olemisen suurimpia kuvauksia on heidän vain pyhänä pitämänsä Jobin kirja, joka löytyy vanhasta testamentista. Siitä välittyy selittämättömyys. Siksi se on meidän tuntemamme kertomuksen kantamuoto. Näin on, vaikka on paljon vanhempiakin säilyneitä kertomuksia. Katkeamaton perinne alkaa tuosta. Paljon vanhemmatkin rippeet maailmassa olemisen merkillisestä ilmiöstä tulevat mieleen. Australian alkuperäiskansan unitodellisuus tulee mieleen.

Ja henkilökohtaisesti olen hyvilläni Stubbin esiintymisestä Münchenissä. Hän sanoi selvästi Venäjästä. Ja suupielet kaartuvat kun ajattelee, että Trump sai omassa maassaan miettimisen aihetta aivan liian usein kiittelemänsä venäläisen “kaverin” otteista. Tilanne voisi ihan vaikuttaa amerikkalaisiin.

(Eilen kommenttiini liitetty hyvin vanha blogikirjoitukseni ei ole oma ajatukseni, vaan jonkun lähettämä.)

Nysse bussi

 

Miellyin suuresti. Verkkopaikka bussitutka.fi näyttää kartalla tosiaikaisesti  julkiset kulkuneuvot. Juuri tällä hetkellä bussi 174 on rivitalon kohdalla, U-juna on lähtenyt Masalasta ja metro tulee kohta i Kivenlahteen. “Oivallista, jupisi Dorinda.”

En muista, kuka oli Dorinda, mutta sanontaa viljeli muuan maisteri vuosikymmeniä sitten ja se on siirtynyt minulle. Ruokapöydässä saatan sanoa: “Aah, ihanaa!” Se puolestaan on Hannu Hanhen repliikki sarjasta “Vuoden kylmin päivä Karhujärvellä”.

Disneystä - nauroin ääneen, kun silmääni sattui kansan karttuisan kielen virkaan astuvalle presidenttiparille antama nimi, Aku ja Iines. Vaikka rouva on niin fiksu, hän varmaan tarvitsee hiukan kotiopetusta Aku Ankan poikkeuksellisesta asemasta Suomessa. Ja turha sanoa, että Alexander (joukon johtaja kreikan kielessä) on eri nimi kuin Augustus (suopea latinassa).

Kävelin kaupungilla. Vastaantulijatkin saattoivat muistaa sen vuosien takaisen luontodokumentin, jossa miljoona isoa pingviiniä käveli, jokaisella muna kuljetettavana. Hieman siihen tapaan siis kävelin piikkikengissä, koska polanne on kohdittain paha. Eksyin matkalla Ekbergille. Entisen oopperan kulmalla käännyin takaisin ja kävi ilmi, että joku oli piilottanut kahvilan rakennustelineitten taakse.

Sieltä myymälän puolelta saa kaupungin parasta ruislimppua, joka pyynnöstä siivutetaan takahuoneessa. En taida tietää suurempaa herkkua. Kiinnostuin kyllä, kun televisiossa esiteltiin muun muassa paistetulla muikulla varustettu laskiaispulla, luultavasti sämpylä. Mutta kyllä syvä limppu on juhlaa. Isoisäni muuten puhutteli sellaista “ryssänlimpuksi”. 

Meillä kotona ei pullaa tipu. Isäni pani kolme palaa sokeria kuppiin ja muisti joka kerta kysyä, ovatko pullat emännän itsensä leipomia. Aina valehtelimme että ovat.

Vanhemmassa kulttuurissa pullaton kahvi oli henkilökohtainen loukkaus. Nykyisessä käytännössä kohtelias vastaus kahvinjanoiselta on: jos itsellesi aiot keittää. Äitini noudatti vielä viimeisinä vuosinaan kotona maalaistapaa: emäntä juo seisaallaan hellan vieressä, mielellään korvattomasta kupista.

Euroviisu aiheuttaa retroilua. Niinhän ne nuoret. Kun luin erinomaisen Kulutaja-lehden kahvinkeittimien testiä, jossa omistamani kaltainen parin kympin vekotin päihitti kymmenen kertaa kalliimmat mokkamasterit, muistan kun asianajotoimistoon hankittiin kahvinkeitin vuonna 1969, Sen merkki oli Wigomat. Silloin tällöin se meni rikki. Viisas veljeni kävi aina korjaamassa sen ja vaihtoi tarvittaessa katkenneen vastuksen.

Lieneekö Wigomat enää käytössä. Rohkenen epäillä että ei. Olen nähnyt asianajotoimistojen laskuja. Asiakas ei taida selvitä edes tupla espressolla. 

Jos lakkaan köyhtymästä ja alan rikastua, sellainen seinäkello olisi kyllä kiva, jonka voi säätää siirtymään kesäaikaan ja talviaikaan puhelimella. Että miksikökö seinäkello, kun on puhelin? Kun minä niin pidän viisarikelloista ja katselen mielelläni ajan rientoa. Ja kesä- ja talviaika ei taida olla EU:n suurimpia ongelmia tällä hetkellä.

Sen verran voin sanoa katseltuani kaupungilla myös kukistuvia kustannusliikkeitä, että kyllä minä nautin kirjasta, jonka äskettäin löysin kirjahyllystäni. Paul Austerin kirjoista eräät ovat vähän vaativia, muutamat niistä myös kooltaan. Suhtaudun häneen joka tapauksessa innostuneesti muutaman loistavan romaanin vuoksi ja siksi, että hän ehdotti jo 10 vuotta sitten New Yorkin osavaltion eroamista Yhdysvalloista itsenäiseksi valtioksi. Kaliforniassa ystävillä ja tuttavilla on saman suuntaisia ajatuksia.

Se fantastinen kirja, jota ei tietääkseni ole suomennettu, on “True Tales of American Life”. Yleishyödyllisen radion (NPR) käynnistämä keräys tuotti tuhansia lyhyitä kertomuksia tavallisesta elämästä, ja Auster kokosi niistä kirjan, jota hän nähdäkseni hitusen editoi.

Tarinat ovat sangen epäamerikkalaisia. Puhe ei ole juuri koskaan menestyksestä eikä rahasta, mutta sitä useammin pikku vastoinkäymisistä, erikoisista ihmisistä ja merkillisistä yhteensattumista. Lukija tempautuu jatkuvan myötätunnon vietäväksi Elämä on kummallista ja ehkä ei lopultakaan ymmärrettäväksi tarkoitettua. Miten eräskin täti toipui lentopelostaan, rukoiltuaan silmät kiinni ja huomattuaan vastakkaiselle istuimella asettuneen Hollywood-näyttelijän, joka oli äskettäin esittänyt elokuvassa - Jumalaa. 

Vastaus: valitettavastu en. Osaisin suomentaa, ehkä hyvinkin, mutta en jaksa ryhtyä ruinaamaan oikeuksia kansainvälisiltä agenteilta enkä varsinkaan halua maksaa itse suomennoksista. Ennen minulle maksettiin suomentamisesta. Mutta siitä on kieltämättä aikaa.

Mielenahtaus

Pikkutytöt eivät olleet oikein selvillä, mitä Haavisto ja Stubb aikovat laulaa vaaleissa.  Selitin että äänestäminen on ahkeraa. Sain kuulla, että esikoulussa olikin äänestetty pehmoleluista, mutta äänten laskenta taitaa olla kesken.

Poliitikot käyttävät hyvin yleisesti vanhentuneita välineitä. Samalla tavalla on aina tiedetty, että kenraaleilla on taipumus käydä edellistä sotaa. 

Kun katselen taiteellisella silmällä yhteiskunnallisia ja muita keskusteluja, minua kiinnostaa nähdä, missä määrin kukin puhuja onnistuu peittämään tai muuntamaan ahdistuneisuutensa.

Kukaties taustalla ovat pitkätkin keskustelut näyttelijöiden, ohjaajien ja alan opettajien kanssa. Kun kävin ahkerasti tapaamassa isääni Kaunialan sairaalassa yli kymmenen vuotta sitten, kurvasin joskus vanhan päärakennuksen kautta miettien, että täällä majaili Stanislavski vuonna 1918, ja Eino Kalima kävi usein tapaamassa häntä ja kertoi kaikenlaista niinkin yllättävälle henkilölle kuin koulutoverilleen Väinö Tannerille. Kalima oli siis Kansallisteatterin johtaja vuosikymmeniä alkaen 1917 ja oli minun sukupolveni silmissä sama asia kuin Tšehovin näytelmät. Niitä pidettiin yleisesti ikävystyttävinä eikä katsojalla ollut edes samaa toivon kipinää kuin oopperassa: kun lihava nainen laulaa keihäs kädessä, se on kohta ohi.

Venäläisen teatterin ja siis Tšehovin maaginen teho ei ehkä koskaan oikein tarttunut Suomeen, kun taas esimerkiksi Ruotsissa Bergmanin “Mansikkapaikka” on hyvin syvällisesti ja sielullisesti tšehovilainen teos - samoin kuin vielä “Fanny ja Alexander”.

Robert Bresson sai valtavat tehot elokuviinsa käyttämällä hyvin paljon amatöörejä, jotka eivät osanneet näytellä; Bressonin mielestä näytteleminen oli virhe. Kun amatööri teki saman asian yhdeksänkymmentä kertaa, häneltä oli kauan sitten kadonnut mielestä, mitä tässä ollaan tekemässä. Hän oli vain nuori mies, joka harjoittelee lompakon varastamista taskusta.

Laivan ahtaaminen on niin vaativaa työtä, että sille on eri kielissä hyvin erilaisia nimityksiä. Englantia puhuvassa maailmassa henkilö voi olla dockworker eli telakkatyöntekijä, longshoreman eli satamalaiturin mies tai stevedor.

Viimeksi mainittu tuo asian ytimeen. Tuon erikoisen sanan “stevedoring” taustalla on latinan “stipare”, josta tulee heti mieleen constipatio eli ummetus. Laiva oli lastattava umpeen niin etteivät tervatynnyrit tai Madeiran viinit hölsky myrskyssä.

Herrat Hitler, Stalin ja Mao olivat pahasti ahdistuneita miehiä, joilla ei ollut alkujaan minkäänlaista käsitystä siitä, miten pientä tai suurta organisaatiota johdetaan. He olivat keikkamiehiä, jotka olivat oppineet, miten esimerkiksi pankki ryöstetään, pommi heitetään tai keisari ammutaan.

Suomessa 1918 remmissä oli kaksi sinänsä hyvää ammattimiestä, joilla ei ollut mitään käsitystä yhteiskunnallisen kuohunnan eli “kansanliikkeen” ilmiöistä. Ja sotapäällikkönä oli läpeensä venäläistynyt ratsuväenkenraali, jonka kokemus suurehkojen joukkojen johtamisesta oli sangen rajoittunut ja sen alan koulutus hyvin puutteellinen.

Ei siinä mitään. Olen paneutunut aika huolellisesti Nikolai II:n ja hänen henkisesti epävakaan vaimonsa Alexandran elämänvaiheisiin ja sanoisin tietäväni, ettei heillä ollut loppujen lopuksikaan käsitystä siitä, mitä heidän ympärillään tapahtui. Muistini mukaan Dani Katz kirjoitti Venäjältä tulleista isovanhemmistaan: “Tämän kirjan henkilöillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, kuten heillä ei todellisuudessakaan ollut.”

Matemaatikot (etenkin Poincaré) osoittivat yli sata vuotta sitten, ettei nykyhetkeä eikä tulevaisuutta voi johtaa menneisyydestä. Matemaattisten, vaikeiden ja syvällisten syiden ohella on niin sanottu kätkettyjen parametrien ongelma. Kun en tällä kertaa halua selittää asiaa, jota en ehkä itsekään ymmärrä, tyydyn esimerkkiin. Biljardipallokonetta ei voi rakentaa. Siis konetta, joka varmasti löisi täsmälleen samanlaisen lyönnin täsmälleen samanlaisin tuloksin joka kerta. Pain on sanaa “täsmälleen”. Mielestäni entinenkin lottoarvonnan pingispallokone tuotti sattumanvaraisen tuloksen, vaikkei se ole matemaattisesti eikä fysikaalisesti näin. Muuna asiantuntevakansantajuistaja kirjoitti, että jos polkupyörän kumiin tulee reikä ja ilma lähtee renkaasta, on teoreettisesti täysin mahdollista, että jonain päivänä ilma virtaa takaisin renkaaseen. Se ei ole pätevä vastaväite, että maailmankaikkeuden jäljellä oleva ikä ei varmaankaan riittäisi tuon tapahtumiseen.

Mutta mielenahtaus on poliitikolle ja sotilaalle yhtä paha vika kuin taiteilijalle. Ehkä hän saa suurpalkintoja ja kuolemattoman nimen, mutta todennäköisesti ei. Siten viisas valtiomies on henkllö, joka tukeutuu menneisyyteen eli oletukseen jatkuuudesta eli aivan vääriin asioihin. Hiukan edesvastuuton vilpertti, kuten suurerehdyksistään kuuluisa Churchill, voi saada aikaan suuria. Tai Kekkonen, joka ei neuvostoliiton kulloisenkin johdo silmissä ollut se jämäkkä johtaja, jollaisena suomalaiset, asianomaisen oman tahdon mukaisesti, häntä muistelevat. 

Vika on johdossa

 

Otsikko on kupletista eli lystillisestä laulelmasta. Sellaiset olivat ennen muotia. Tai miten niin ennen? Kyllä huumorilauluissakin eräät oman sukupolveni henkilöt olivat vimmatun hyviä. Säälittää etten koskaan tavannut Juha Watt Vainiota, Juicea enkä Veksi Salmea. Pohjaltani olen rillumarei-kulttuurin miehiä. Jäi kyllä Helismaakin näkemättä. 

Kuten kaikki lauluntekijät tietävät, niin sanottu vapaa mitta on vain yksi vaihtoehto ja sellaisena vaikea. Riimittely ja rytmikaava ovat syvää kieltä. Niitä on käytetty kautta aikojen myös puhutussa kielessä.

Amerikassa asuessani käsitin, että Suomessa julkisen puolen rakenne ja johto on huonosti kehittynyttä. Juuri Kaliforniassa varoittavia esimerkkejä huomasi harva se päivä. Siellä oli esimerkiksi tavattoman hyvin toimivia yleisiä kouluja, mutta toisaalta asiointi osavaltion tai liittovaltion virastossa esimerkiksi ajokorttia koskevassa asiassa oli helposti koko päivän urakka. USA on myös järkyttävän byrokratian maa.

Nyt alkaa lehdissä näkyä jo varovaisia kannanottoja, joiden mukaa sote-uudistus ei sitten onnistunut. Mukana olleet poliitikot puhuvat kuitenkin edelleen ikään kuin inflaatio olisi syy eikä seuraus ja työn huono tuottavuus salaperäinen ilmiö.

Kerran USA:ssa valittiin korkeaan tehtävään eli vetämään puolustusministeriötä mies, joka oli ollut maailman kai suurimman liikeyrityksen eli Fordin ylin johtaja. Jopa vihamiehet myönsivät, että R. McNamara saattoi olla fiksuin, laajatietoisin ja etevin mies koko maassa ja maailmassa.

Tällä kannalla oli myös presidentti John F. Kennedy. Yliopistot ja tutkimuslaitokset olivat yhtä mieltä: hallelujaa!

Lopputulos oli ehkä maan vuosisadan suurin itse aiheutettu ongelma eli kietoutuminen Vietnamin sotaan. McNamara, joka oli siirtynyt Maailmanpankin johtoon, myönsi itse varovaisesti 1990-luvulla, että hän oli tullu tehneeksi ratkaisuja, jotka osoittautuivat vääriksi ja joista ei voi olla ylpeä.

Tämä esimerkki ei ole yksittäistapaus. Tulkintani mukaan Yhdysvallat pirstoutui juuri Vietnamin johdosta ja mikä pahinta, hyvin suuri osa kansasta oppi, että ylimmässä johdossa saattaa olla kyvyttömiä kelmejä. - Muiden taitojensa ohella McNamara osasi myös valehdella poliitikoille, medialle ja myös oletetuille kannattajilleen kirkkain silmin.

Kjn dramaattisten vaiheiden ja kansan petkuttamisen paljastaneiden Pentagonien paperien paljastumisen jälkeen koettiin Lyndon B. Johnson ja sitten Richard Nixon, joka osoitti, että roistokoplan johtamisessakin on ongelmansa jäätyään kiinni Watergatesta eli käytännössä valtion vahvuuksien ja varojen valjastamisesta oman poliittisen uransa edistämiseen, oltiin tilanteessa, jonka voisi sanoa luoneen tämän hetkisen tilanteen pohjan.

Eräässä mielessä maailman ja maailmantalouden ja kollektiivisen turvallisuuden, ydinsota mukaan luettuna, ykkösongelma on Yhdysvallat, ja Kiina ja Venäjä tulevat aika kaukana perässä.

Kirjoitin tämän tietäen, että esimerkiksi uudelleen presidentiksi valittu Trump saattaakin tehdä hyvää työtä. Oma arvioni on kyber-sisällissota, mutta ei tuo rauhallisempi vaihtoehto ole mahdoton.

Useassa maassa vallitsee diktatuuri, mutta myös demokratioissa on suuria ongelmia. Eikä demokratia tietenkään tarkoita kansanvaltaa, joka on järjenvastainen ajatus. En itse eikä kukaan tuttavistani aidosti haluaisi istua miettimässä, mistä saataisiin valtiolle rahaa. En tiedä. He eivät tiedä.

Tiedossani ei ole nykyistä parempaa tai helpompaa järjestelmää. Tämä demokratia ja oikeusvaltio ihmisoikeuksineen on omakin oppini. Joka väittää, että se olisi yksinkertainen tai helppo tie, ei käsitä, mistä puhuu.

Maalla yksi mies ennen oli jyrkästi sitä mieltä, että lait pitäisi kirjoittaa tarpeeksi hyvin, jolloin mitään lakimiehiä ei tarvittaisi. Niin aina! Ja rikokset pitäisi kieltää laillla…

Suomi on ehkä perinyt liikkeenjohdossa ja laajemminkin johtamisessa sekä Saksan että Ruotsin perinteiden huonoimmat osat. Saksan johtamiskulttuuri on ainakin ollut tyyppiä “turpa kiinni rivissä”, ja tarkoitan myös sotien jälkeistä aikaa. Ruotsi ajautui viimeistään 1905, kun se ei sitten julistanutkaan sotaa Norjalle, jotka olivat yleisen käsityksen mukaan ikäviä ihmisiä ja haisivat silliltä, neuvotteluyhteiskuntaan.

Jos saisin tehtävän suunnigtella Ruotsille uuden brändin, joka tulisi siis vakunaankin, ehdottaisin kirjainta “Å”. Kun 1526 raamatunkäännöksen latojien lukutaito oli vähän sitä ja tätä eikä ainakaan vertailevaa kielitiedettä vielä ollut, tuli tämä ja sen rinnalle “o” joka on joskus oo ja joskus uu. Kun Ruotsi oli suurvalta ja sitten entinen suurvalta, toki å:sta pidettiin kiinni kuin kuninkaasta. Hyvähän meidän on irviä. Turussa oli ennen “Yhtistys pehmeän t:n vastustamiseksi”. 

“Valtio” on hyödyllinen kuvitelma, jonka keksi ehkä Platon hyvin kauan sitten. “Kansa” on tulenaraksi osoittautunut käsite.

Nyt un sota on hajautettu samalla tavalla kuin Internet on hajautettu järjestelmä, lieneekö seuraava vaihe “valtion” hajauttaminen. Hyvin isot ongelmat ovat hyvin kansainvälisiä: ilmasto, talous, köyhyys, työ, muuttoliikkeet. Valtioon tai kansan katsomatta olemme kuulkaa samassa veneessä, ja se vene vuotaa.

Yrjö Jylhä riimitteli kauan sitten: “Parantaja huusi: ‘Kuulkaat aate uusi, miten pestään saasta rakkaast’ isänmaasta. Tehdään suuri luuta, jolla ilman muuta voidaan mereen laasta mätä tästä maaasta’... (ja luudan tekoon)... “Juosten rientää ylväät yhteiskunnan pylväät - suurin konna, varas kilvass’ oli paras.”

Vanhentunut

Otsikko ei tarkoita kirjoittajaa, vaikka olisikin osuva.

Kommentoija kysyi nimittäin niin mielenkiintoisesti, etten malta olla vastaamatta. Hän tahtoi tietää salassapitovelvollisuuden vanhentumisesta. Kysymyksen takana on sopimuksella luodun velvoitteen vanhentuminen ja sen takana vahingonkorvauksen ja rikoksen syytteeseenpano-oikeuden vanhentuminen.

Näitä asioita ei käsitellä kootusti missään paikassa, vaan ne on poimittava eri säädöksistä ja eräistä ennakkotapauksista. 

Tässäkin tapauksessa huomaan, että vaikka meidän pitäisi elää hakukoneiden ja informaatioähkyn aikaa, verkosta ei saa vastauksia selviin kysymyksiin, eikä kirjoja ole.

Jos joku saisi päähänsä sivistää itseään yhteiskunnallisissa ja oikeudellisissa asioissa, ei ole ainoatakaan lähdettä. Jos vielä joku tässä kuvittelemistani tiedonhaluisista ihmisistä haluaisi perehtyä oikein kunnolla vaikkapa verotukseen, siinäpä vasta teknkkapoo olisi. Tuntemani vero-oikeuden professoritkin tapasivat sanoa, että tuota asiaa pitäisi kysyä joltain verovalmistelijalta. Ja olen tuntenut kolme verohallituksen ylijohtajaa, jotka ovat möhlänneet pahan kerran vero-oikeudessa.

Mikä ihme tuo nyt, kun vaistomaisesti kuvittelemme maailman johdonmukaiseksi, mitä se ei ole.

Monikaan lakimiehenä toimiva ei vastaisi tuohon vanhentumiskysymykseen, koska vastaus on monimutkainen. 

Vastaan että 3 vuotta. Lain mukaan rahavelka ja vahingonkorvaus vanhenevat tuossa ajassa. 

Ensin mainittu voi olla uudistuva, kuten esimerkiksi huoneenvuokra. Sopimus jatkuu esimerkiksi vuoden kerrallaan, ellei sitä erikseen sanota irti. Viimeksi mainittu vanhenee tyypillisesti siitä hetkestä lukien, jolloin vahingon kärsijä saa tiedon vahingosta. Rikosoikeudessa on hiukan eri säännöt. Peintöoikeus vanhenee 10 vuodessa perinnönjättäjän kuolemasta. Kiinteistön saannon virhe korjautuu tuossa samassa ajassa lainhuudon myöntämisestä.

Joten ne teistä, jotka aiotte nostaa talletuksenne Talvisodassa palaneesta Viipurin Säästöpankista ja hankkeen epäonnistuttua vaatia korvausta Venäjän valtiolta - unohtakaa asia.

Sopimukseen perustuva salassapitovelvollisuus on yleisimmin korkeintaan kaksi vuotta. Väitteet aivan tavattomista salaisuuksista, jollainen olisi esimerkiksi Coca-Colan resepti, lienevät mainontaa.

Näiden perustutkinnon tasoisten asioiden takana on syvällisempi ilmiö. Mielestäni “oikeusstiede”, josta minulla on siis itsellänikin kasa tutkintoja, vertautuu opistotason insinööritieteisiin. Luin kerran Tekniikan käsikirjan ja pidin siitä kovasti. Luin myös jännittävän kirjan, jonka nimi oli “Kimmo- ja lujuusoppi”. Tärkeitä ja konstikkaitakin asioita, mutta eivät mitään syövereitä. Luonnontieteissä emme tiedä, mitä on elämä, mitä on aine/energia emmekä muutenkaan, mitä hemmettiä tämä kaikki tarkoittaa.

Lakimiesten ammatti tuo mieleeni esimerkiksi Helsingin raitiovaunuverkon ja sen aikataulutuksen. Tarve on selvä eikä mikään metafysiikka ole tarpeen mietittäessä, ajaako Linjoille kymppi vai joku muu spora. Siten oikeussäännöt, joilla lakimies mielellään hiukan ylvästelee, ovat läheistä sukua esimerkiksi jalkapallon säännöille. 

Sukomalaisen jäännöksen “paitsio” keksijä oli nero. Englannin “offside” on sotilaskieltä, poissa omien puolelta. Ja alun alkaen tuota sääntöä ei ollut, joten pelin alkaessa mies tai pari lähetettiin vastapuolen maalille nojailemmaan tolkppaan syötön toivossa.

Sellaista on juridiikka.

Virkamiehen sananvapaus

Opetan. - Näiden asioiden opettamisesta ain palkkani vuosikymmeniä

Valtion, kunnan tai vastaavan julkisyhteisön tehtävissä voi toimia virkasuhteessa tai työsuhteessa. Vikrkamies voi kajota kansalaisen oikeusasemaan. Tyypillinen esimerkki on poliisi tai tullimies. Tyypillinen on myös tuomari. Ei pidä sekoittaa. “Tuomariksi” nimitetään usein oikeustieteellisen tutkinnon suorittaneita, jotka voivat olla myös asianajajia, liikeuristeja tai vastaavia. “Istuva tuomari”  on määrätty tuomioistuimen jäseneksi. Tuomioistuimia ovat esimerkiksi käräjäoikeus ja hovioikeus.

Kärjistäen: virkamiehellä ei ole sananvapautta. Tämä nyt ei ole totta, mutta esimerkiksi tuomari antaa lakiin perustuvan päätöksen, eikä hänen pidä esitellä esimerkiksi henkilökohtaisia mielipiteitään asian johdosta. Laissa on ollut satoja vuosia sääntöjä, joiden mukaan esimerkiksi päätöstä harkittaessa tuomioistuimessa keskusteltu ja kirjoitettu on salaista. Siitä ei saa puhua.

Olen kai itsekin kuullut tuomarin sanovan kahvikupin ääressä, että tuo Virtanen oli kovasti vastaan mutta jätti äänestämättä, kun panin hänet koville.

Tuollaista repliikkiä seuraa kahvilan pöydässä hiljaisuus, joka voi olla kiusaantunut tai jäätävä.

Tämäkään ei ole totuus, mutta oman tulkintani mukaan virkamies, esimerkiksi hovioikeudenneuvos, joka sanoo iltapäivälehden toimittajalle, että kollega eli hovioikeudenneuvos N.N. on arvostelukyvytön tolvana, tekee suorastaan virkavirheen, josta häntä voitaisiin rangaista. Selvää pykälää ei ole. Saa sanoa: hovioikeus on ratkaissut tämän asian tavalla, joka herättää kysymyksiä. Olen itse kirjoittanut oikeustapausta arvioidessani, että Korkein oikeus näyttää sivuuttaneen sen ja sen lain säännöksen ja päätyneen siten ratkaisuun, joka on altis arvostelulle.

Mutta että menisi sekaantumaan itse tuomarina eri jaostolla vireillä olevaan asiaan - se ei käy.

Tässä ei ole mitään outoa. Virkamies käyttää lainattua valtaa. Hän on valtion suu. 

Perustuslaissa korostetaan tasapuolisuuden vaatimusta. Siksi virkamies ei saa toimia tavalla, joka heräsi perusteltua epäilyä hänen tasapuolisuudestaan. Kun olin tuomarina hovioikeudessa, oli selvää, etten koskenut pitkällä puullakaan sellaisiin juttuihin, jotka tulivat isäni ja veljeni edustaman asianajotoimiston suunnalta.

Tuomari ei saa sekaantua uudestaan kerran ratkaisemaansa juttuun. Sellainen tilanne voi tulla, jos asianomainen yllättäen etenee urallaan.

Salassapitoon velvoittavat säännöt ovat lähellä tätä. Lääkäri, pappi ja puolustusasianajaja eivät saa puhua kenellekään sivulliselle asioista, jotka he ovat saaneet tietoonsa tehtäväänsä hoitaessaan. Sotilailla on laaja salassapitovelvollisuus. Luin lehdestä, että myös varusmiehille tehdään nykyisin selväksi, ettei valokuvaaminen varuskunnassa tai esimerkiksi sotaharjoituksissa ole sallittua. Jos sitten haluaa ryhmäkuvan, siihen on saatava esimieheltä lupa. Perustelu on nähdäkseni hyvä.

Sitten on paljon muitakin kuin virkamiehiä koskevia sananvapautta koskevia sääntöjä. Yksi sellainen on liikesalaisuus. Myös työsopimuksen puolella on sääntö, joka estää työntekijää puhumasta julkisuudessa mitä sattuu.

Ongelmia on. Muistan tuomarin, joka käytti kaksi kertaa kovempia rangaistuksia kuin muut. Tietysti hän vetosi harkintaansa ja ikeudenmukaisuuteensa. Sellainen keskustelu voi olla vaikea. Muistan tuomareita, jotka kiihkeinä raittiusmiehinä tai uskonlahkon kannattajina antoivat vakaumuksensa näkyä.

Ja erään, aikojen takaa, joka oli oikeamielisyydessään niin kiihkeä, että juun alkajaisiksi haukkui ja höykytti syytetyn, kuten hän luuli. Haukuttu olikin uusi nimismies eli syyttäjä. Ja kun itse juttuun päästiin käsiksi, siinäkin kävi niin, että tuomiolle tuodulla loli vedenpitävä alibi, ja syyte oli hylättävä.

M ieleen tulee Kleistin romaanin MikaelKolhaas, joka oli “oikeamielisyydessään hirvittävä mkies”.

Paidat ja sananvapaus

 

Huvituin muutamista kommenteista viime kirjoitukseeni. Kukaan ei tainnut panna merkille, että kun filmi oli kallista tavaraa, valokuvan ottamiseen oli yleensä jokin aihe. Tässä tapauksessa se on selvästi uudet essut.

Mummuni seisoi kangaskaupassa tiskin takana, ja tässä mainitsemani naapuri on saanut valmiiksi satsin parempia vaatteita. Kuvan ottamisen jälkeen ne on koottu pois ja viikattu kaappiin. Lisäksi ne, joilla ei ole uutta vaatetta, ovat kylän poikia ja tyttöjä. Parilla näkyvä jussi-paita oli uutuustuote. Sen alkuperästä on erimielisyyttä, mutta tiettävästi se littyy Pohjalaisia-näytelmään ja elokuvaan eli 1920-lukuun. Tunnusomainen vinoruutu lienee omaksuttu ruotsinkielisen Pohjanmaan Korsnäsin paidasta, joita on museoissa.

Katsoin luokkakuvastani. Puolella pojista oli tuo villapaita. Se tukee muistikuvaani, että kysymyksessä oli suhteellisen halpa tehdastuote. Hallussani on sota-ajan valokuvia. Pitäjän miehillä oli usein univormun alla se korkeakauluksinen, olkapäältä napitettava harmaa villapaita, kukaties omista villoista. Se se lämmitti ja niitä naiset kotirintamalla neuloivat otsa hiessä.

Katso lähemmin esimerkiksi “Tuntematon sotilas” (se Edvin Laineen versio). Mielestäni sitä harmaata, paksua villapaitaa oli armeijalla omastakin takaa, mutta tästä en ole varma. Sen taas muistan omalta armeija-ajaltani, että lomalla oli pidettävä formua, johon ei saanut sekoittaa siviilivaatteita, paitsi ehkä perunapellolla. 

Kerran esittelin korkeimmassa oikeudessa 1980-luvulla oikeusjutun, joka osoittautui vaikeaksi. Matkailuyhdistyksen mainokseen oli painettu aika pienellä pilkkimiehen kuva, mutta tämä sattui olemaan sekapukeutunut aliupseeri, joka vetosi oikeuteen omaan kuvan ja vaati vahingonkorvausta, koska kuvassa hän oli varuskunnan ohjeen vastaisesti pukeutunut. Olisiko ollut armeijan karvalakki ja siviilimallinen pusakka.

Taisin kirjoittaa oppineen artikkelin asiasta lakimieslehteen. Tuohon aikaan oli epäselvää tai aivan tietymätöntä, että ihmisen tunnistettavan kuvan käyttäminen mainoskäyttöön tai siihen rinnastettavaan tarkoitukseen edellytti lupaa, kun taas uutiskuva ei välttämättä edellyttänyt. Siis esimerkiksi kymmeniä ihmisiä seuraamassa Mannerheimin hautajaisia kadun varressa. Ehkä kirjoitin, että ihmisen kuvaaminen osana yleisöä oli luvallista.

Taustalla oli hieno oikeusriita. SKDL:n eli kommunistien ja aatteelle muuten suopean puolueen vaalimainokssessa oli erittäin isolla kaupan myyjättären kuva. Tämä tunsi itsensä ja kovana kokoomukselaisena tunsi tulleensa pahasti loukatuksi ja meni oikeuteen.  Hän voitti juttunsa ja valokuvaajat viisastuivat.

Ajatelkaapa, mikä kulttuurihistoria! Nyt puhelimella kuvattaessa en ole huomannut monenkaan piittaavan siitä, joutuuko jonkun turistin kuvaan Kolmen sepän patsaalla. Siitä on aikaa, kun eräskin muistamani mies vietti yön ruusupensaassa valokuvatakseen todisteen siitä, että hänen poissaollessaan vieras mies oli vaimon luona.

Juttuni naiset muuten olivat kaikki erittäin eteviä käsityöihmisiä, jollaisia Pohjanmaalla riitti. Tämän jutun kuvana on äitini suunnittelema ja tekemä villapaita, joka ei mielestäni ole mitenkään ruma eikä yksinkertainen. Minulla on niitä ja lastenvaatteita ja pitsejä ja mattoja tallessa ainakin 500. Toisin kuin ehkä on tapana, kaikki on inventoitu ja valokuvattu ammattitasoisesti.

Haikeudella muistan erään vanhaksi piiaksi jääneen neidin aittaa, jotka katselin asianomaisen kuoltua perukirjaa tehdessäni. Häneltä oli kaatunut sulhanen sodassa, ja aitta oli täynnä huikaisevan hienoja kapioita, joissa kankaat oli itse kudottu ja pitsit ja merkkaukset olivat alusta loppuun omaa työtä. En tiedä mitä niille tapahtui. Tai pelkään tietäväni.

Paita voi olla provokaatio. Olen vastoin tapojani jättänyt jonkin määrän kommentteja julkaisematta, koska mielestäni poliitikkoja ja puolueita sopii haukkua jossain muualla.

Ehkä olen epäluuloinen, mutta tähän ikääni en ole nähnyt kenenkään vaihtavan puoluetta vakuututtuaan toisen puolueen edustajan todistelusta. Sitä vastoin olen usein nähnyt ajatusrakennelma väljähtyvän omia aikojaan ja tietenkin tapauksia, joissa raha tai tavara on muuttanut asianomaisen mieltä. Kasselin nuorena kauppiaita ja autonkuljettajia ja vastaavia, jotka vähintäänkin murahtelivat myönteisesti asiakkaan hurjillekin mielipiteille. Edellisessä essu-valokuvassa esiintyvä mummuni kuulemma sanoi tiskin takaa että vai niin ja voi kauheaa, kun eräskin sateenvarjon kokoinen täti kävi kaupassa ainakin kerran kuukaudessa sanomassa, että nyt tulee maailmanloppu, ensi tiistaina kello kaksi. 

Mutta Lapualla revittiin 20-luvun lopulla punaisia paitoja ja meidän paikkakuntamme kappalainen nousi ainakin kerran saarnastuoliin yllään musta paita ja sininen kravatti. 

Ei sitä koskaan tiedä, mikä vaate villitsee. Ranskan suuren vallankumouksen sanskulotit erottuvat muista käyttämällä pitkiä housuja. Giljotiiniin työnnettiin polven alapuolelle ulottuvia polvihousuja käyttäneitä aatelisia. Ja nuorempana tiesin, että paidan pitäminen vyön päällä oli ryssän merkki. vaikka kyllä valokuvien mukaan isommat herrat tunkivat paidan hännän housuihinsa, kuten aikava kansa edelleen, paitsi Tolstoi, joka korosti kreivillisyyttään pukeutumalla maalaismusikan vaatteisiin. 

Muistatte varmaan joskus kertomani: kravatti on varusteena ja sanana samaa kantaa kuin “kroaatti” eli kroatialainen. He olivat pelottavia palkkasotureita ja käyttivät kaulassaan kirjavaa kangasta siinä missä jotkut muut pitsiä tai silkkistä kaulahuivia. - Isäni ei ottanut minua mukaansa Pörssiklubille, ellei minulla ollut kravattia. Siihen aikaan käytin mielelläni maripaitaa (Jokapoika).

T-paita, alkujaan aluspaita, sitä ennen tunika, tuli muotiin viimeistään Marlon Brandon roolista elokuvassa “Viettelysten vaunu”.