Logicomix

Tapio Riikonen on saattanut valmiiksi suurtyön: Volter Kilven ”Alastalon salissa” on kokonaisuudessaan verkossa. Osoite on Lönnrot (lonnrot.net). Onnittelut! Seuraavaksi Joel Lehtosen koko tuotanto, jos saan esittää.

Apostolos Doksiadisin – Khristos H. Papadimitrioun sarjakuvaromaani Logicomix, nerouden ja hulluuden rajalla, on ilmestynyt suomeksi.

Viimeistään nyt epäilijöiden on pakko myöntää, että sarjakuvan näköinen kerronta voi olla parempi valinta kuin teksti tai elokuva. Työläs se on.

Teos on aivan erinomainen. Suomennoskin on hyvä. Se on myös siitä hyvä, että lukijani löytävät narisemisen aihetta. Itse en ilkeä kuin mainita, että yhdessä kohdassa ensimmäinen maailmansota on muuttunut toiseksi ja että bibliografia on surkea ja vain englanninkielinen. Tehkääpä te, lukijani, talkootyötä. Pannaan verkkoon kunnollisempi versio.

Niin. Kirjaa voisi luulla tyhmille tarkoitetuksi johdatteluksi matematiikan ja logiikan historiaan sata vuotta sitten, kertojana Bertrand Russell ja eräänä keskeisesnä sankarina Wittgenstein. Mukana ovat toki Cantor, Poincaré, Hilbert, Frege, Gödel ja lukuisat muut.

Tarinan kirjoittaja Papadimitriou (Ateena,Princeton,  Harvard, MIT, UC San Diego)., on nykyisin Berkeleyssä. Hän on tietojenkäsittelytieteen teoreetikko, maailmanluokan nimi. Taannoin hän sai Knuth-palkinnon. Tämä on tarkoitettu teille, Martti ja Shosta! Pelkästään se, että myyjä voi luulla teidän ostavan Tex Willeriä, ei riitä syyksi olla perehtymättä tähän. Asiathan ovat suomalaisilla IT-proffille alkeiden alkeita, mutta…

Vannottaisin yleissivistyksen nimessä lukemaan.  Sellaisetkin käännekohdat kuin Russellin antinomia ja Gödelin epätäydellisyysteoreema on selvitetty hauskasti ja käsitettävästi, ja itseään esittävä Papadimitriou intää kertomuksessa vilahtavien von Neumannin ja Turingin pohjalla laskennallisten tieteiden ja mallintamisen mullistusta, mutta myöntää, että tietoverkot ovat väylä tietoon tai tyranniaan.

Sarjakuvaromaanissa muuten on myös se kohtaus, josta on kiivailtu myös tässä blogissa – mitä ”Tractatuksen” viimeinen lause tarkoittaa. ”Wovon man nicht reden kann… Teoksenne antoi meille keinot karkottaa uskonto, metafysiikka, etiikka jne. rationaalisen tutkimuksen piiridstä.” L. Wittgenstein: ”Te ette ole näköjään ollenkaan tajunneet Tractatusta. Lause tarkoittaa täysin päinvastaista. Ne asiat, joista ei voi puhua loogisesti, ovat niitä asioita, jotka ovat todella tärkeitä.”

Kysymyksessä on romaani, jossa Russellin hiukan kuvitteelliseen luentoon toisen maailmansodan sytyttyä on nivottu runsaasti näkymiä tämän kirjan suunnittelusta ja toteuttamisesta sekä Aiskhyloksen ”Orestes” (suom. Kirsti Simonsuuri, 2003). Orestesta näytellään Ateenassa samanaikaisesti kuin sarjakuvaa piirretään (itsereferenssi eli hauska viittaus joukko-oppiin – joukko, joka kuuluu itseensä alkiona).

Kuulostaa oudolta? Ei yhtään. Aiheena on intohimo, joka loogikoilla on intohimoa tietämiseen ja puhki tuon teeman oikein tai ellei oikein, ainakin rationaalisesti toimimisen ongelma ja tuon teeman alla valtion eli siis sääntöjen mukaisen toiminnan synty, jolloin ympyrä täyttyy. Loogikot ja matemaatikot haaveilivat täsmällisesti sääntöjen mukaista järjestelmistä, ja moni tuli hulluksi.

Loppukohtauksessa kuvataan oikeudenkäynnin synty, Ateenan tuomareiden äänestys Oresteksen syyllisyydestä, siis kysymys koston ketjun katkaisemisesta.

Ja lopuksi tulee näyttämölle [Timo Soini]. ”Pallas Athene:” Raivottaret, kunnioittakaa taivuttelutahtoa ja järjen pyhää voimaa, joka ruumiillistuu oikeudessa.” Sarjakuvan tekijät, Oresteen katsomossa: ”Ongelma ratkaistu täydellisesti. Jotta viisaus voidaan saavuttaa, Athene sanoo, pitää myös antaa osansa niille, jotka tavallisesti jätetään epäviisaina osattomiksi.”

Papadimitriou:” There is no idea worth explaining that cannot be explained by a good story.”

Työn orjat

Löytyi kirjallisuudesta selitys, jota olen arvaillut kauan oikeaksi. En tiedä, miten mahtaa olla.

Miehen pikkutakki ja valkoinen tai vaalea kauluspaita on naurettavuuden huippu. Molemmat ovat epäkäytännöllisiä, hankalia pitää kunnossa ja lisäksi herättävät kysymyksiä.

Työ on häpeällinen asia. Ruumiillinen työ on erityisen häpeällistä. En ole varma, kauanko näin ajateltiin, mutta ehdottaisin, että Suomessa joko 1920-luvulle tai sotiin asti.

Ei siis niin päin, että puku, kauluspaita ja mahdollisesti piiansyötti kaulassa olisi hienoa, vaan että niiden puuttuminen on epäilyttävää.

Ruumiillisen työn tekijä joutuu kantamaan kuormia myös rintaansa vasten. Sotilaan rintamus voi tahriutua verestä, omasta tai vainolaisen hurmehesta. Hänen on käytettävä jotain haalarin tapaista tai esimerkiksi pusakkaa eli lyyssiä, jollainen nähtiin viimeksi Päätalo-elokuvissa televisiossa.

Valkoinen paita viestitti myös, että tässä on mies, jolla on varaa vaihtaa paitaa ja jopa pesettää. Smokki ja frakki ovat tämän ajattelutavan paraatiesimerkkejä. Jos pikkuvirkamieskin vetäisi eilisen kauluspaidan päälleen toisena ja kolmantenakin päivänä ja peitti hajuhaitat Mumrolettella, frakkipaitaa ei käytännössä voi käyttää pesemättä uudestaan.

Chaplin ja Ohukainen ja Paksukainen olivat sosiaalisen arvon rippeistä kiinni pitäviä hahmoja. Ainakin Chaplin oli joissakin elokuvissa simsetti – pelkkä paidan etumus takin alla. Oikeastaan simsetti, irtokaulus ja irtomansetit liittyvät pestävyyteen ja olivat muinoin ikään kuin kauppamatkustajan tunnuksia.

Puutarhanhoito saattoi olla ensimmäinen ”hobby”, jossa vakavarainen henkilö saattoi saada kätensä likaisiksi. Valokuvista päätellen  kauluspaita oli silloinkin välttämätön, ja solmukekin.

Pätkällä on valkoinen paita ja solmuke, mutta Pekka Puupäällä vaikeasti luokiteltava, leukaan napitettava takki.

Päähineen merkitys saattaa olla, että se putoaa, jos käyttäjä alentuu esimerkiksi ottamaan käteensä kannettavaa. Hampparimiehet käyttivät sata vuotta sitten kovakupuista knallia villapaidan kanssa. Sama viesti: nyt ollaan vapaalla.

Armeijassa koppalakin ja kenttälakin (lippiksen tai suikan) ero lienee sama. Koppalakki päässä ei voi muuta kuin terhennellä, ja ryhdistäkin on pidettävä huoli. Menneisyydessä kolmikolkkahattu ja se kapina, jota Napoleon piti poikittain ja muut pitkittäin, voi olla ajan tekniikkaa ajatellen järkevä ratsastajalle. Ja sosiaalinen viesti: tässä on mies jolla on oikein hevonen.

Villin lännen Stetson oli sekin ratsastajan päähine, tyypiltään periaatteessa tunnettu keskiajalta asti.

Päähineen keskeinen käyttö, ei siis suoja säätä vastaan, vaan yhteiskunnallisen aseman merkki, on silmiinpistävä, kun ajattelee muita päähänpantavia: seppele, kruunu, diadeemi – peruukki.

Muinaisuudessa eli minun lapsuudessani maalaismies pani vilttihatun kirkkoon, mutta viikolla käytettiin lippalakkia. Ylioppilaslakki on merkki käyttäjän keskenkasvuisuudesta – ei vielä kypsä silinterin käyttöön.

Tähän on tultu. Huomaan itse panevani esimerkiksi oopperaan kulmahousut ja kauluspaidan ja villapaidan. Päähine on kesällä lippis (ei enää amerikkalaismallinen) ja talvella Ruotsin historiassa käyttäjänsä saamattomuutta ja vetelyyttä muinoin korostanut myssy, puhekielessä pipo. Opiskeluaikoinani sellaisissa vetimissä ei olisi päästetty yliopistolle edes sisään.

Kirjojen puutteessa

Tämän kirjoittaakseni tarvitsisin Erkki Lehtisen Lapuan historian I-II. Kauhavan historia on, mutta siitä ei ole aihetta paljon rallatella. Kuulemani mukaan tekijä sairastui ja kukaties kuoli kesken työn, ja eilenkin kehumani Virrankoski oli kiinni muissa töissä.

Kun tulin näet maininneeksi oppineiston ohella muutoin valtakunnassa tunnettuja pitäjänmiehiä, jouduin pahoihin tunnontuskiin. Taitavat olla Sinnemäetkin kesälomalla, kun ei ole kukaan vielä kommentoinut, että varmaan edelleen kuuluisin lapualaislähtöinen elinkeinoelämän edustaja oli vuorineuvos Heikki Huhtamäki. Kauhavalta taas oli kotoisin Hankkijan vuorineuvos Jorma Järvi, ja Lapualta on saman arvonimen kantajia muitakin. Ellen nyt erehdy, Hakan toimitusjohtaja oli 60-luvulla Matti Karjanlahti, kauhavalainen, ellei ollut ylimaista Kortesjärven puolelta.

Sinänsä mielenkiinnottoman listan tekemisen sijasta pitää kysyä, miten sosiaalisia ”hotspoteja” voisi paikantaa. Suomen kirjailijat ja muusikot olen joskus tutkinut melkein yksin kappalein. Oulu ja Oulun lyseo on kai malliesimerkki paikasta, joka on Koskenniemestä alkaen – itse asiassa jo ennen häntä – tuottanut kohtuuttoman määrän kirjailijoita. Hämeenlinnan lyseota ei voi oikein laskea, se kun oli yhteen aikaan ainoa suomenkielinen yliopistoon johtanut oppilaitos. Eikä minulla ole kykyä pohtia mielenkiintoisesti puhki kirjoitettuja suurkouluja, sellaisia kuin Norssi ja Ressu.

Jos laittaisi seinäkartan, kuten saatan tehdäkin, koska pidän nuppineuloista, voisi merkitä mielivaltaisesti valitsemiaan kulttuurin nimiä sille kartalle ja katsoa, tuleeko kasoja. Menetelmä ei ole tieteellinen, mutta jotain se voisi sanoa. Etumerkillä ei näet ole väliä. Joku on voinut tulla koulussa päähän potkituksi ja kasvanut siitä kiukuspäissään taiteilijaksi. Joku toinen – kuten Koskenniemi ja Leino – herättivät kuulemma hyväksyvää huomiota ja ihmetystä jo poikasina.

Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä musiikki saisi monta nuppineulaa, koska pelimannit ja lisäksi kansanlauluja merkittävästi tuottaneet seudut, kuten esimerkiksi Evijärvi ja Kauhava, olisi osoitettava.

Mielenkiintoisia paikkoja on esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla, josta melkein samaa seurakuntaa (Nivala, Ylivieska) ovat Kyösti Kallio, Vilkunat ja – Hannu Taanila. Kuten tiedettäneen, Vilkunat näkyvät edelleen omalla nimellään, mutta Kustaa Vilkunan tytär on Pekka Herlinin leski eli näiden nyt näkyvien Herlinien äiti. Näkyi viimeksi joulun alla Temppeliaukion kirkossa.

Jäin miettimään kuuluisaa brändityöryhmää, jonka ajatukset eivät minusta vaikuttaneet omaperäisiltä eivätkä toteuttamiskelpoisilta. Tulevaisuuden tutkimus ja siihen väljästi liittyvä kirjoittelu on silmissäni jokseenkin surullinen tiede.

En osaa nimetä henkilöä, mutta olisin kaivannut joukkiolta historian asiantuntemusta. Itse tapaan ajatella, että olemme kokeneet lyhyessä ajassa kaksi tärskyä, 1968-1970 elinkeinorakenteen muutoksen ja siihen liittyneen joukkopaon Ruotsiin, ja 1991 alkaen finanssiyhteiskunnan, joka perustuu rahalla mittaamiseen, sillä varauksella, että on huono mitata, kun sitä rahaa ei ole. Niinkin voi ajatella, että noin vuodesta 2001 siirryttiin kolmanteen maailmanjärjestykseen, koska niin monet muutosta osoittavat käyrät kääntyvät kutakuinkin pystysuoraan.

Internet-liittymien määrä moninkertaistui ja IP-osoitteiden lukumäärä kymmenkertaistui. Älypuhelimet eivät ole ohimenevä muoti. Ne ovat ohimenevä mahdollisuus, keino niputtaa toistuvia rutiineja ja vapauttaa aikaa johonkin sellaiseen, mitä asianomainen pitää tähdellisenä.

Se on tyypillistä, että kun meillä on nyt ihmisoikeudet ja oikeusvaltio, se tarkoittaa lähinnä, että ihmisoikeudet ja oikeus merkitsevät paljon vähemmän kuin koskaan ennen, viimeksi kuluneiden tuhannen vuoden aikana. Tämähän on diilivaltio, kuten jokin televisio-ohjelma antaa aiheen nimittää.

Risukarhella äestäjät eli menneisyyden äkeät äijät ja akat touhuavat jostain tekijänoikeuksista samaan aikaan kun toimeentulon kannalta olisi todella kiireellistä kunnostaa jakelujärjestelmiä.

Joskus tuntuu, ajattelin Kauhavan menneisyyttä tai Kirkkonummen tulevaisuutta, että päättäjiltä menevät ikään kuin sekaisin rajamerkit ja vainiot. Niitä nykyisin oransseja metallitappeja kun ei voi syödä.

Paikan hengessä

Emeritusprofessori Pentti Virrankosken jutun kuvasta ilmenevä kirja ei taida aueta ulkopaikkakuntalaiselle. Kauhavalaisena sen lukee mutisten paikkakunnan tapaan:” Voi kristuksen jesus. Kyllä se rumaanen osaa.”

Blogia kirjoittaessa on päällimmäisenä yleisempi näkökohta. Läheskään kaikki onnistuneesti eläneet ihmiset eivät haikaile omaelämäkertaa, koska monikin arvioi, että se elämä on ollut monin kohdin samanlaista kuin toisillakin.

Kun tutkijana maakunnan elinkeinoihin ja muutoksiin erikoisen syvällisesti ja arkistotutkimuksin perehtynyt henkilö, tässä tapauksessa siis Pentti Virrankoski, kerää perinnetiedon ja on itse eräänä kokijana mukana muutoksessa, tulos on harvinaista herkkua. Tarkkuus ja uskottavuus yhdistyy näkijän ja kokijan välittömyyteen.

Joku lukija, minä, tunnistaa ja muistaa joka kolmannen ihmisen ja melkein kaikki sukunimet ja paikat. Olemme toki eri polvea. Kollega on syntynyt 1929, ja vaikka olimme pitkään saman Turun yliopiston kirjoissa, emme tainneet kohdata viran merkeissä useinkaan. Joskus saatettiin vetäistä turkulaisten kauhuksi pohjalainen kansanlaulu; Pentti lauloi paremmin kuin minä, mutta minä osasin ruokottomampia.

Paikallishistoriat, josta tässä ei ole kysymys, ovat yleensä hyvin kuivakiskoisia. On tavallista, että 1600-luvun voudintileistä on tehty tarkka selko, mutta mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä sattumanvaraisempia ovat tiedot. Syy on selvä. Suomen historian kehittymättömimpiä aloja on elinkeinotoiminnan historia. Tätä puutostautia ovat torjuneet juuri Virrankoski ja Helsingissä Markku Kuisma.

Lähetän tässä kirjoittajalle haikeat terveiset. Koska itse vietin nuoruuttani tietäen Kauhaan yrittäjien verotuksesta enemmän kuin olisi ollut lupa, isäni kun oli verolautakunnan puheenjohtaja, on sääli, että seudun kotiteollisuuden loppuvaihe 1944-1989 jää kirjoittamatta.

Älkää minua katsoko. Perinteinen historiatutkimus edellyttää laajoja arkistotutkimuksia ja tiukkaa lähdekritiikkiä. Olen kerran sen tehnyt, väitöskirjan yhteydessä, enkä toiste rupea.

En pidä mahdottomana, että joku asioista täysin tietämätön henkilö ajattelisi kuultuaan sanat ”Kauhava” ja ”lakimies” esimerkiksi Kemppisiä. Erehdys. Paikkakunnalta on merkittäviä lakimiehiä, kuten esiteltävänä olevan kirjan toimittajana vähin äänin esiintyvä Erkki Rintala, eläkkeellä oleva Vaasan hovioikeuden presidentti ja sitä ennen korkeimman oikeuden jäsen, ja Sakari Sippola, jolla on upea ura Korkeimman hallinto-oikeuden jäsenenä, erilaisten järjestöjen puheenjohtajana ynnä muuta, ja Laguksen jääkärinä Kuuterselässä ja Talissa – muistaakseni kysymyksessä oli JP 5.

Ja professoreista puheen ollen joskus koulupaikkaansa Lapuaan liitetyt Alasen veljekset Yrjö, Aatos ja Aulis ovat kauhavalaisia, tämän Virrankosken sukulaisia ja §naapureita Näykin kylästä. Virrankoski-nimen kantajat ovat puolestaan olleet pitäjän napamiehiä 150-200 vuotta, kuten luokkatoverini Kyösti, europarlamentaarikko jonka muotokuva riippuu valtuustosalin seinällä äitini luokkatoverin Veikko Pihlajamäen kuvan vieressä.

Kieltämättä Lapualta on kansallisen tason vaikuttajia paljon, sekä hyvässä että pahassa. Juristeja ajatellen yhteen aikaan korkeimmassa oikeudessa istui Erkki Rintalan kanssa harvan lapualaiseksi tietämä Pirkko-Liisa Haarmann, o.s. Aro, ja esittelijänä saattoi olla Martti Setälä, jonka isä, ”vanha harmaa” oli puolestaan toiminut pitkään Lapuan tuomiokunnan tuomarina.

Pohjalaisia sanotaan korkohenkisiksi. Ei se ole totta. Jorma Panula korostaa hurmaavasti pohjalaisuuttaan, Ilmari Turjan pohjalaisuus meni joskus vähän köpälle, kun taas Artturi Leinonen ja Santeri Alkio olivat sukujuuristaan tietoisia kansanvalistajia.

Maakunnan äänellä puhuminen on valinnan asia. Kansallisteatterin pääjohtajan virasta nyt eläkkeelle jäänyt Maria-Liisa Nevala ei kai ole tähdentänyt olevansa Kauhavalta ja siellä ylioppilaaksi kirjoittanut.

Antti Tuurin taiteen keinoin luomaa kuvaa eräästä seudusta ja paikkakunnasta täydentää komeasti tämä toinen, tutkimuksen keinoin laadittu kuva. Hienoa!

Enkelit tanssivat

Photi S. McCurry / copyright Monteverdi Productions Ltd

Hiukan tuntemattomista syistä Bachin joulukantaatit ovat jouluoratorion varjossa. Ehkä oratorio oli poliittinen tilaustyö? Kun työnantaja on kaupunginhallitus eli raati, ei sovi valikoida eikä nakella niskojaan.

Kirjallisuudessa jouluoratorio mainitaan selvänä parodiana, joka ei siis musiikissa tarkoita ivamukaelmaa, vaan mukaelmaa. Etenkin Bachin ajan oloissa pidettiin asiallisena, että säveltäjä napsi sieltä täältä aikaisemmin kirjoitettuja osia ja muokkasi niistä hiukan toisenlaisen kokonaisuuden.

Kierrätystä, ekologista ajattelua!

Tämän joulukauden lukijalahja on kantaatti ensimmäiselle joulupäivälle ”Gelobet seis du, Jesus Christ” BWV 91. Sen yhteydessä on hyvä kuunnella samalle päivälle sävelletty ”Unser Mund sei voll Lachens” BWV 110.

Asia kun on niin, että listat ja luettelot kuuluisista kantaateista ovat tarpeen, mutta eivät riittäviä. Oppinut kollegani lähetti sielun huokauksen sähköpostina 91:n ”Die Armut, so Gott auf sich nimmt” –dueton johdosta.

Oikein huokailtu. Spotifyssä on samalla tilaisuus verrata, miksi Gardineria sanotaan ylivoimaiseksi – miten hän on avannut tämän aarrearkun. Koopman on hyvä ja Suzuki melkein hyvä, kuten tavallista, ja on siellä pari muutakin yrittäjää.

Bach kirjoittaa vastakkain köyhyyden, koska Kristus tuli maailmaan köyhänä köyhille, ja ylenpalttisuuden, joka odottaa tanssittaessa enkelien kanssa. Ja se tanssi on kirjoitettu tuohon aariaan ja koko kantaattiin niin selkeästi, ettei tarvitse Botticellin ”syntymän mysteeriä” sananselitykseksi.

Lukija muistaa varmaan, että www.jsbach.org eli J.S. Bachin kotisivusto sisältää niukanlaiset mutta riittävät tiedot Bachin tuotannosta, ja myös Wikipedia on tässä hyvä. Monista teoksista, myös kantaateista, on pikku pikku yhteenveto ja joitakin luonnehdintoja.

Kirjoista ja tietoverkoista ei kuitenkaan löydy tietoa näistä sokaisevista helmistä, joita Bachin tuotannossa tulee äkkiä ajatellen mieleen heti sata, ja aina yllättäen. Kantaattienkin partituurit löytyvät paikasta www.archive.org

Toinen lahjoitusluonteinen vihje voi luonnollisesti jakaa mielipiteitä. Niille harvoille, jotka harrastavat cembalolle tai sen kaltaisille soittimille kirjoitettua musiikkia pianolla esitettynä ilmoitan suuren ilon.

Vladimir Feltsman on vienyt suurta neuvostoliittolaista koulukuntaa vieläkin eteenpäin. Das Wohl-Temperierte Klavier löytyy helposti mm. Classic-verkkopaikasta tai eMusicista. Nokia Ovi tuntee Feltsmanin mutta raportoi, ettei satu olemaan.

Tuo 48 preludin ja fuugan sarja ja Die Kunst der Fuge Feltsmanin soittamina ovat musiikkia, jotka saavat kirkonmiehenkin kiroamaan.

Luonnollisesti ne ovat harjoitussoittoa, jota moni muistelee pahalla. Itse olen surullinen, etten koskaan oppinut soittamaan kakkoskirjan preludia ja fuugaa nro XII, f-molli, BWV 881. En ole musikaalinen. Toisaalta penkkiurheilu on luvallinen harraste.

Luulen huomanneeni, miten klassisen musiikin verkkokauppa toimii. Nimittäin iTunes on kallis. Oma ohjelmaversioni on erään herjan mukaan hiukan väärin asennettu, ja joskus se jättää osan antamatta väittein ”audible account” ei salli, mutta tuota tiliäpä ei pystykään poistamaan.

Salaliittoteoriani on, että lataaminen on tehty vasiten vaikeaksi. Kun jonkin Feltsmanin tai Koganin kaksi levyllistä musiikkia saattaa maksaa vain 9 euroa, hinta on sitten parikymmentä hiiren klikkausta ja eräät ohjelmat vievät lisäksi tiedostot aika salaperäisiin paikkoihin kovalevyllä. Epäilen että vaikeudet ovat tahallisia tai johtuvat välinpitämättömyydestä. Ja oikeudellisesti arveluttavia verkkopaikkoja en käytä.

Esimerkin ihminen

Häntä kysyttiin kauan sitten jopa lautamieheksi. Hänellä olisi ollut saapashousut diagonaalista ja sopivat saappaat.  Kun hän kävi keskikylällä, kuulumiset tulivat vaihdetuiksi liikoja lisäämättä ja olennaista unohtamatta. Jos hän kävi kirkossa, kuulutuksista tuli selko. Valtuustoon hän ei mennyt, vaikka kolme puoluetta oli pyytänyt. Riittävää äänimäärää pidettiin eri tahoilla varmana.

Jos asentajat eivät saaneet koneita toimimaan, hän kunnosti vaikka junan. Kun joku toi haapalautoja, hän sanoi, että kyllä niistä veneen saa. Elinkeinoa hän ei tehnyt siitäkään, vaikka kuudessa pitäjässä tiedettiin, että hänen veistämänsä veneet olivat harvinaisen kevyitä soutaa, eikä kiikkeryydestä ollut tietoakaan.

Hän oli papin ja kunnanlääkärin tuttava. Ylikonstaapeli kävi joskus, mutta mitä he puhuivat kamarissa, siitä ei ollut tietoa. Nimismiehen asialla siinä oltiin joka tapauksessa.

Hänen talonsa, viljelmänsä ja metsämaansa eivät olleet millään muotoa suuria, mutta ei niitä sanottu myöskään pieniksi. Raveissa maakunnan miehet poikkesivat vaihtamassa pari sanaa, vaikkei häntä nähty kaviouralla. Hevosottolautakuntaan hän oli suostunut puheenjohtajaksi. Kenenkään toisen ei arveltu tuntevan sadan kilometrin säteellä työhevosia ja ravureita kantakirjaa ja sukutaulua myöten.

Hän ei halveksinut muitakaan kilpailuja eikä tilaisuuksia, koska yleisön joukossa hän oli pidetty. Pesäpallo-ottelussa hän taputti muutaman kerran käsiään vierailevan joukkueen suorituksella, jos se edellytti suosion osoittamista, eikä kukaan pannut sitä pahakseen. Häissä ja maahanpanijaisissa hän istuksi tavallisesti seinänvierustan penkillä, josta hänet poikkeuksetta käytiin pyytämässä kamarin puolelle.

Etenkin menneinä vuosina kävi liian usein niin, että maantiellä tapeltiin ja aidaksien seassa saattoi välähdellä puukko. Hän oli se mies, joka käveli riehuvan joukon läpi. Hänelle tehtiin tilaa. Hän saattoi nykäistä malttinsa täysin menettäneen toisen päältä ja rauhoittaa hänet katseella. Tappoa koskevissa asioissa hän joutui kaksi eri kertaa todistamaan valan päältä, ja kertoi asian mutkittelematta. Lapseneläkeasioihin joku keksi haastaa hänet todistajaksi, mutta hän sanoi, juuri tekemäänsä valaan viitaten, ettei hän osannut sanoa tästä asiasta sitä taikka tätä.

Hänen vaimonsa oli siisti ihminen ja kotona viihtyvää lajia. Vasta hautajaisissa, jossa pappikin osui sanomaan, että tässä lasketaan lepoon esimerkin ihminen, kylällä käsitettiin, että lapsista kaksi oli vuosien kuluessa kouluttautunut lääkäreiksi, ja toisen huhuttiin olleen pitkällä opissa, dosentti. Kotona käydessä heissäkään ei ollut havaittu sellaisesta merkkejä, ei edes puheissa.

Mies jätti jälkeensä rahaston. Pitäjästä oli kirjoitettu ja hän oli itse kertonut korvaamattoman kiinnostavia asioita. Kihlakunnan historia oli sellainen tavallinen ja maakuntaa oli käsitelty ristiin rastiin.

Kai asiasta oli sovittu rintaperillisten kanssa, koska kaikki omaisuus pantiin myyntiin ja rahat, jotka alkoivat vielä karttua toisista lähteistä, pantiin palvelemaan hanketta.

Oli laadittava pätevin voimin paikkakunnan ja sitä ruokkivien vesistöjen ja teiden monipuolinen historia hänen kuolinajastaan eli 1960-luvun alusta eteenpäin. Hän oli sitä mieltä, tämä esimerkin ihminen, että molemmat ovat tarpeen, mennyt ja tuleva. Tulevaiset ajat vaikuttavat menneisyyteen.

Suomalaisten ihmisten historia on vielä kirjoittamatta, tai ainakin julkaisematta. Nykyhetki, kuten esimerkiksi jokin joulunpyhä, joka panee istahtelemaan ja miettimään, miten eri ihmiset, ennen ja nyt, se on kuin humala. Tukkaan se kihoaa, mutta kun myöhemmin muistelee, voi hyvin olla, että mieleen palaavat veneet ja niihin nostetut kalat, maat ja niihin lasketut ihmiset, mutta kiihkon ja vimman ajat osoittautuvat myrskyiksi, joita niiden asetuttua ei muista, ellei sitten ole tullut vasiten merkinneeksi niitä almanakkansa.

Käden jäljet ovat mielen kirjoitusta, silloinkin kun työkaluna ei ole kynä, vaan kirves. Ja se sellainen tulevaisuuden lyhyt historia olisi niin kiinnostava kirja, että sen mielellään lukisi.