Väitin taannoin, että kulutusvastaisuus, vastakulttuuri, tietty radikalismi ja hippikulttuuri voisivat olla teollisuuden ja mainonnan aikaansaamia. Siten 60-luvulla ja sen jälkeen kiivaimmin kerskakulutusta vastustaneet, oikein ajattelevat ihmiset olisivat olleet lujimmin kulutusyhteiskunnan talutusnuorassa. "Cool" pysyvänä asenteena olisi kieroa kulutusta ja armoilla olemista eli juuri päin vastoin kuin väitetään.
Ajatus herätti joissakin kirjotiusta kommentoineissa kauhistusta, kuten oli tarkoituskin.
Lisää saippuaa mummun silmiin!
Kulutusyhteiskunnan kritiikki tuo mieleen Coca-Colan ja liian suuret henkilöautot. Muistaakseni ikätovereillani ja seuraavalla sukupolviryhmällä eli stalinistien ja rähmällään olijoiden joukolla, jota nimitetään myös suuriksi ikäluokiksi, ei ollut mitään keskiolutta vastaan, pikemminkin päin vastoin. Henkilöautoja vastustettiin, mutta sellaiseksi ei katsottu Volgaa, Ladaa, Rätti-Sitikkaa eikä syystä tai toisesta Renault 4 L:ää eli Taippa-Rellua.
Mutta tietoinen ja näkyvä kulutus on kovin pieni osa kokonaisuudesta, ja
valkoinen vallankumous muutti kaiken. Yhdysvalloissa, Länsi-Euroopassa ja myös Suomessa ensin jääkaappien ja sitten pesukoneiden määrä kasvoi käsittämättömän nopeasti. Euroopassa 1957 jääkaappi oli harvoilla - pienellä vähemmistöllä. Viisitoista vuotta myöhemmin jääkaappi oli Italiassa 94 prosentilla perheistä ja muissa vertailun maissa hiukan alle 90 prosentilla. Sama koskee luultavasti Suomea. Kuluttajaekonomia-oppiaineesta löytyisi varmaan tarkempia tietoja. Italia tuotti jääkaappeja kappalemääräisesti yhtä paljon kuin Yhdysvallat - 70-luvulla yli viisi miljoonaa vuodossa. Ja meillä oli Ruotsissa Elektrolux ja Suomessa Upo ja Rosenlew.
Pesukone tuli samaan aikaan - ensin Hooverin pulsaattorikone, johon vesi oli keitettävä muurinpadassa, ellei lämmintä vettä tullut kraanasta. Kuivausta varten koneessa oli käsikäyttöinen pikku mankeli ja tyhjennys tapahtui letkulla lattialle. Eräs tuntemani juoppo pieksi vaimoaan ja lapsiaan sillä sinisellä tyhjennysletkulla. Hän oli tekniikan miehiä. Muutamia vuosia myöhemmin hän hirttäytyi pesukoneen virtajohtoon, joka onkin siihen tarkoitukseen käytännöllinen.
Amerikkalaismalliset pesukoneet lämmittivät itse veden. Muistan Upon Pesukarhun ja erillisen lingon. Molemissa oli suunnitteluvirhe. Ne eivät menneet millään rikki, vaan kestivät yhtä kauan kuin lapsuus. Puhun omasta perheestäni, jonka perustin 1966.
Jääkaappi muutti ostosten tekemisen ja ostoksilla käymisen. Ennen voita oli säilytetty varjon puolella tuplaikkunoiden välissä ja maalla maakellarissa. Herkästi pilaantuvia ruoka-aineita ei käytetty tai ne vaativat hirvittävän raskaan organisaation. Ruokajuoma maito tuotiin Helsinkiin junalla, ja keskeinen jakelupiste oli Maanviljelijäin Maitokeskus nykyisen linja-autoaseman vieressä. Pahojen puheiden mukaan Turun rata saatiin rakennetuksi osaksi Espoon, Kirkkonummen ja Inkoon kartanonherrojen ja karjan kasvattajien vaatimuksesta - maitoa ja voita kaupunkiin.
Makkara on säilyke. Jätkänmakkara eli hampparinkäyrä oli suhteellisen säilyvää. Se samoin kuin lauantaimakkara ja teemakkara liittyvät osuuskauppaliikkeeseen. Niitä ostettiin osuuskaupan lihaosastolta. Köyhät ostivat Suomi-makkaraa. Kaikille oli yhteistä suolaisuus eli säilyvyys. Säilöntäaineita ei uskalla edes ajatella.
Sota-ajan suursuosikki Koskenlaskija eli varpaanvälijuusto oli säilyvää. Rintamaoloissa ruokavalio koostui keskeisesti hernekeitosta, näkkileivästä ja sulatejuustosta. Perinne jatkui rauhan aikana.
Jääkaappi muutti tämän ja murskasi hitaasti mutta varmasti ateriointitottumukset. Muitakin valmiita ruokia kuin viiliä voitiin nyt panna talteen henkilöille, joiden ei sopinut tulla kotiin säädettyyn aikaan.
Yhteys on niin selvä, etten jatka pakastimista ja mikroaaltouuneista muutoin kuin toteamalla, että äkkiä ne tulivat ja paljon maksoivat.
Kaupunkiarkkitehtuuri muuttui. Maito- ja lihakaupat katosivat ja marketit tulivat tilalle. Helsingissä edelläkävijä oli Elanto, joka avasi supermarketin Hakaniemessä 1950-luvun alussa.
Pyykin pesemisen historian käännekohta oli Valo-pesupulveri, jonka kanssa kilpaili Persil. Lipeäkiven vaaroista tehtiin laajaa propagandaa aiheellisesti. Markkinoilla kilpailivat Turun Saippua Oy ja monikansallinen Unilever. Kun televisio yleistyi, pesuaineiden mainonta oli näkyvintä - Omo, Surf, Tag...
Siis pyykki pestiin kotona ja pesulat katosivat katukuvasta kemiallisia pesuloita lukuun ottamatta. Pyykkärien ammattikunta kuoli, koska lakanapyykkikin pestiin nyt kotona.
Muutosta rakensivat myös Hyvon Oy ja muut trikootehtaat, jotka toivat markkinoille entisten flanellien sijaan helpommin pestäviä neulealusvaatteita ja sukkia.
Tekstiiliteollisuus, joka oli aloittanut Suomen teollistumisen, on kadonnut maasta melkein viimeistä piirtoa myöten, eikä "Kiina-ilmiöllä" ole tekemistä sen kanssa. Kudonta ja kehräys, villa ja puuvilla katosivat yritysmaailmastamme jo vuosikymmeniä sitten.
Kunnon ihmiset vaihtoivat alusvaatteita kerran viikossa lauantaina. Pesukoneiden ja pesupulverien mukana levisi amerikkalainen hullutus vaitaa kalsarit joka päivä. Kun nuorempi veljeni tuli Amerikasta vaihto-oppilasvuoden jälkeen, hän yritti ruveta flosaamaan suihkun ja alusvaatteiden kanssa Amerikan malliin. Sellaista pidettiin sopimattomana ja tuhlailevana.
Nailon- ja terylenepaitoja pidettiin monta päivää tai koko viikko pesemättä. Aikaisemmin oli käytetty irtikauluksia ja mansetteja. Paidan voi jättää pesemättä ja kaulukset ja kalvosimet pestä raanan alla. Irtokauluksen kiinnittäminen oli mainio sirkusesitys, jota perheen lapset kokoontuivat seuraamaan. Yleensä paidannappi (saman tyyppinen kuin frakkipaidan nappi eli linkkuun menevä metallikapine) kieri piirongin alle, ja umpipuiset piirongit olivat raskaita. Jos onnisti, siinä kaulusnappia etsittäessä oppivat lapset myös uusia, mielenkiintoisia sanoja.
Cool-univormun suomalainen tunnus, Marimerkon Jokapoika-paita oli puuvillaa, ja sen tärkeä ominaisuus oli, että niitä piti olla monta. Ne kestivät materiaalin ja painetun värin ansiosta hyvin kotipyykin eivätkä olleet ihan mahdottomia silittääkään. Sähkörauta oli tietenki hankittu joka kotiin pesukoneen hankkimisen yhteydessä.
Luultavasti deodorantti liittyi tähän henkilökohtaisen hygienian murrokseen. Joka miehellä piti olla Mumrolette. Deodorantin tehtävä oli sama kuin hajuveden aikoinaan, peittää lian haju. Ennen oli sanottu, että mies ei saa haista muuta kuin hieltä, paskalta ja tupakalta. Tähän tuli kulutusyhteiskunnan myötä muutos.
Valtava uudistus ja kiivaan kulutuksen kohde oli pehmopaperi - vessapaperi, talouspaperi, paperinenäliinat, vauvan vaipat, superuutuus tamponi.
Tässä tullaan kulutusyhteiskunnan keskeisiin tekijöihin. Viimeksi mainitut ovat kulutushyödykkeitä, joita vailla harva haluaisi olla. Kuvittelisin, että vihreimmät vegaanitkin käyttävät erilaisiin henkilökohtaisiin pyyhkimistarkoituksiin teollista ja ympäristöepäystävällistä pehmopaperia eivätkä sanomalehteä tai Bilteman luetteloa.
En usko, että kankainen nenäliina palaa koskaan muotiin, yhtä vähän kuin virkattu, vanulla tai sellstoffilla täytettävä virkattu kuukautissuoja.
Ei sitä toisaalta koskaan tiedä, kuka on todella "cool".
Eräs tietämäni henkilö jäi koulusa kiinni virsikirjan tärvelemisestä. Hänen isänsä oli vääntänyt siitä sätkiä, koska virsikirjan lehdistä kuulemma sai niin henkevät savut.
30. marraskuuta 2005
29. marraskuuta 2005
Mäkisiä, Lehtisiä
Tulin junassa Lappeenrannassa ja mietin tuntemiani sävähdyttäviä miehiä. Välillä ihmettelin, kuka kuorsaa. Se olin minä. Sitten mietin taas.
Olen tavannut vierestä, läheltä ja lähietäisyydeltä joukon huippulahjakkaita ihmisiä. Yleensä pelottavaan lahjakkuuteen liittyy kauhistuttavia luonnevikoja.
Nyt haluaisin ymmärtää, miksi yksi Mäkinen ja yksi Lehtinen, molemmat armeijassa 1964, ja yksi Jussi eli Juuso partiossa 1950-luvulla tekivät niin lähtemättömän vaikutuksen.
Sellaisia ihmisiä on ja on aina ollut. Heistä ei välttämättä "tule mitään", tämän tasavallan hyödyllisiä kansalaisia vain. Mutta heillä on kyky saada jopa raakalaismaisessa poika- tai miesporukassa eleettömästi kaikkien aito arvostus.
Ehkä siviiliin lähtö varusmieskersanttina on elämän sosiaalinen huippu, mutta mitä siitä. Nämä ihmiset - puhun miehistä, koska minulla ei ole kokemusta naisporukoista - osoittavat niin hurjaa elämän hallintaa, että se ote ei varmaan petä.
Tietysti on poikkeuksia - Päiviö Hetemäki, mahdollisesti Tauno Matomäki - mutta tavallisimmin merkittäviin asemiin kohonneet ihmiset eivät ole tasapainoisia eivätkä kaiketi onnellisiakaan.
Luulen, kun en paremmin ymmärrä, että näiden erikoisten miesten salaperäinen kyky on välittäminen. He eivät ole suuna ja päänä. He eivät puhu itsestään eivätkä muutenkaan paljon. He eivät tule näytteille. Mutta heidän porukassaan kaikille syntyy se tunne, että tämä kaveri kantaa omien kuormiensa lisäksi toisten taakkoja. Lisäksi hänellä on tavatonta tarkkanäköisyyttä, jonka turvin hän osaa tarttua tilanteeseen juuri oikealla hetkellä eli juuri silloin kun toinen on pienen jeesaamisen tarpeessa, vaikka ei ehkä itse huomaa sitä.
Sellaista katselee mielikseen, kun muodollisen hierarkien korkealle kohottama mies, esimerkiksi toimitusjohtaja tai upseeri, yrittää lanistaa tällaisen sosiaalisen mestarin. Siinähän käy aina juuri toisin päin.
Koululuokissa, armeijan osastoissa ja työpaikoilla on huippusuoriutujia. Useimmiten he pitävät välimatkaa toisiin eli ovat "solisteja". Kun he sitten saavat Nobel-palkinnon tai vastaavaa, he luulevat tosissaan ansainneensa sen itse.
Se on erehdys. Ei kenestäkään ole yksinään mihinkän.
Johdettaviltaan oppii enemmän kuin johtajiltaan.
Ilkeät kiinalaiset sanoivat tuhat viisisataa vuotta sitten: joka puhuu, ei tiedä. Joka tietä, ei puhu.
Olen tavannut vierestä, läheltä ja lähietäisyydeltä joukon huippulahjakkaita ihmisiä. Yleensä pelottavaan lahjakkuuteen liittyy kauhistuttavia luonnevikoja.
Nyt haluaisin ymmärtää, miksi yksi Mäkinen ja yksi Lehtinen, molemmat armeijassa 1964, ja yksi Jussi eli Juuso partiossa 1950-luvulla tekivät niin lähtemättömän vaikutuksen.
Sellaisia ihmisiä on ja on aina ollut. Heistä ei välttämättä "tule mitään", tämän tasavallan hyödyllisiä kansalaisia vain. Mutta heillä on kyky saada jopa raakalaismaisessa poika- tai miesporukassa eleettömästi kaikkien aito arvostus.
Ehkä siviiliin lähtö varusmieskersanttina on elämän sosiaalinen huippu, mutta mitä siitä. Nämä ihmiset - puhun miehistä, koska minulla ei ole kokemusta naisporukoista - osoittavat niin hurjaa elämän hallintaa, että se ote ei varmaan petä.
Tietysti on poikkeuksia - Päiviö Hetemäki, mahdollisesti Tauno Matomäki - mutta tavallisimmin merkittäviin asemiin kohonneet ihmiset eivät ole tasapainoisia eivätkä kaiketi onnellisiakaan.
Luulen, kun en paremmin ymmärrä, että näiden erikoisten miesten salaperäinen kyky on välittäminen. He eivät ole suuna ja päänä. He eivät puhu itsestään eivätkä muutenkaan paljon. He eivät tule näytteille. Mutta heidän porukassaan kaikille syntyy se tunne, että tämä kaveri kantaa omien kuormiensa lisäksi toisten taakkoja. Lisäksi hänellä on tavatonta tarkkanäköisyyttä, jonka turvin hän osaa tarttua tilanteeseen juuri oikealla hetkellä eli juuri silloin kun toinen on pienen jeesaamisen tarpeessa, vaikka ei ehkä itse huomaa sitä.
Sellaista katselee mielikseen, kun muodollisen hierarkien korkealle kohottama mies, esimerkiksi toimitusjohtaja tai upseeri, yrittää lanistaa tällaisen sosiaalisen mestarin. Siinähän käy aina juuri toisin päin.
Koululuokissa, armeijan osastoissa ja työpaikoilla on huippusuoriutujia. Useimmiten he pitävät välimatkaa toisiin eli ovat "solisteja". Kun he sitten saavat Nobel-palkinnon tai vastaavaa, he luulevat tosissaan ansainneensa sen itse.
Se on erehdys. Ei kenestäkään ole yksinään mihinkän.
Johdettaviltaan oppii enemmän kuin johtajiltaan.
Ilkeät kiinalaiset sanoivat tuhat viisisataa vuotta sitten: joka puhuu, ei tiedä. Joka tietä, ei puhu.
27. marraskuuta 2005
Jousella ampuja
Muinaisen Kiinan Chaon valtakunnan pääkaupungissa, joka oli Hantan, eli aikoinaan mies nimeltä Chi Ch'ang, joka halusi tulla maailman suurimmaksi jousella ampujaksi.
Hän kyseli kaikilta ja sai selville, että maan paras opettaja oli muuan Wei Fei, mestari niin taitava, että hänen sanottiin pystyvän sadan askelen päästä am-pumaan viinellisen nuolia yhteen ainoaan pajunlehteen. Chi Ch'ang matkusti kaukaiseen maakuntaan, jossa Wei Fei asui, ja pääsi tämän oppilaaksi.
Ensimmäiseksi Wei Fei käski Chi Ch'angin opetella olemaan räpyttelemättä silmiään. Chi Ch'ang palasi kotiin ja heti päästyään ovesta sisään ryömi vai-monsa kangaspuiden alle. Hän ryhtyi rävähtämättä tuijottamaan syöstävää, joka suhahteli edestakaisin aivan hänen silmiensä edessä. Vaimo ällistyi näh-dessään moisessa paikassa miehen, olkoonkin että aviomiehensä, ja sanoi, ettei tahtonut saada kudotuksi. Mutta hänen oli annettava periksi ja lyötävä pirtaa hämmennyksestään huolimatta.
Joka päivä Chi Ch'ang meni paikalleen kangaspuiden alle harjoittelemaan tuijottamista. Kahdessa vuodessa hän edistyi niin ettei räpäyttänyt silmään-sä, vaikka ripsi olisi tarttunut loimeen. Ryömittyään viimeisen kerran kan-gaspuiden alta Chi Ch'ang havaitsi että pitkällinen, ankara harjoitus oli tuot-tanut tuloksen. Mikään ei enää saanut häntä räpäyttämään silmäänsä - ei kosketus luomeen, ei tulesta lentävä kipinä, ei tuulen nostattama tomu. Hän oli koulinut silmiensä lihakset niin toimimattomiksi, että nukkuessakin sil-mät pysyivät auki. Kun hän istui eräänä päivänä tuijottamassa eteensä, pieni hämähäkki kutoi verkkonsa hänen silmäripsiensä väliin. Silloin hän vihdoin katsoi olevansa valmis jatkamaan opiskeluaan.
"Osaat olla räpäyttämättä silmiäsi. Se on ensimmäinen askel", sanoi Wei Fei, kun Chi Ch'ing oli innokkaana esitellyt edistymistään. "Seuraavaksi sinun on opeteltava katsomaan. Harjoittele katselemalla esineitä, ja jos se päivä tulee, että rahtu sattuu silmään ja hiukka vaikuttaa valtavalta, tule takaisin luokse-ni."
Chi Ch'ang palasi jälleen kotiinsa. Nyt hän meni puutarhaan etsimään oikein pientä hyönteistä. Löydettyään kirvan, jonka hätinään erotti, hän toi sen työ-huoneensa ikkunan pieleen ruohon lehdelle. Sitten hän istui huoneensa vas-tanurkkaan ja harjoitteli siellä päivät päästään kirvan katsomista.
Ensi alkuun hän juuri ja juuri erotti sen, mutta kymmenen päivän päästä hä-nestä rupesi tuntumaan, että se saattoi olla hivenen isompi. Kolmannen kuu-kauden lopulla se oli kuin kasvanut silkkiäismadon kokoiseksi ja hän saattoi selvästi erottaa hyönteisruumiin yksityiskohdat.
Hyvä jos hyönteistä tuijottava Chi Ch'ang huomasi edes vuodenaikojen vaih-tumisen - että kevään säteilevä valo vaihtui kesän armottomaksi paahteeksi, ennen pitkää hanhet lensivät syksyn kuulaalla taivaalla ja sitten syksy vuo-rostaan väistyi harmaan sohjoisen talven tieltä. Muuta ei tuntunut olevan olemassa kuin pieni kirva ruohonlehdellä. Ja joka kerta kun kirva kuoli tai katosi, hän antoi palvelijansa etsiä tilalle toisen samanlaisen. Mutta hänestä itsestään ne näyttivät joka kerta entistä isommilta.
Kolmeen vuoteen hän ei poistunut huoneestaan muuta kuin käymäseltään. Sitten hän tajusi eräänä päivänä, että ikkunan pielen kirva oli hevosen kokoi-nen. "Valmis!" hän huusi läimäyttäen polveaan ja säntäsi ulos. Nyt hevoset olivat vuoren korkuisia, siat kuin suuria mäkiä ja kananpojat linnan torneja. Suunniltaan ilosta hän riensi sisään, otti Pääsky-nimisen jousensa ja ohuen Shuo P'eng -nuolen. Hän tähtäsi ja ampui kirvaa suoraan siihen, missä sillä oli sydän, hipaisematta ruohonlehteä, jonka päällä se oli ollut.
Hän lähti oikopäätä ilmoittamaan asiasta Wei Feille. Tällä kertaa opettaja vastasi: "Oivallista."
Chi Ch'ang oli nyt perehtynyt jousella ampumisen salaisuuksiin viisi vuotta, ja hänestä tuntui, että kova harjoitus oli todella tuottanut tulosta. Nyt mikään jousella ammuttava ei tuntunut olevan hänelle saavuttamattomissa. Varmis-tuakseen siitä hän otti suorittaakseen sarjan vaativia kokeita ennen kotiin pa-laamistaan.
Hän päätti ensin toistaa Wei Fein taidonnäytteen ja onnistui ampumaan perä perää sata nuolta samaan pajunlehteen. Muutamia päiviä myöhemmin hän uusi kokeen, mutta käytti jousistaan jäykintä ja kannatteli oikean kyynär-päänsä päällä kuppia, joka oli piripintaan täynnä vettä, eikä pisaraakaan läi-kähtänyt, ja kaikki nuolet osuivat samaan lehteen.
Seuraavalla viikolla hän otti sata kevyttä nuolta ja ampui ne mahdollisimman nopeasti perä perää hyvin kaukana olevaan maaliin. Ensimmäinen nuoli osui maalin keskelle, toinen ensimmäisen nuolen nokkiin, kolmas upposi toisen nokkiin, ja niin jatkui kunnes tuossa tuokiossa kaikki sata nuolta olivat vana-na maalista jouseen asti. Ja niin tarkasti hän oli tähdännyt, että kun hän laski jousensa, nuolivana jäi ilmaan värisemään. Mestari Wei Fei, joka oli seuran-nut toimitusta sivusta, taputti käsiään ja sanoi: "Mainiota!"
Kun Chi Ch'ang vihdon palasi kahden kuukauden kuluttua kotiinsa, vaimo alkoi harmistuneena pitkästä poissaolosta kiukutella hänelle. Chi Ch'ang ajat-teli ojentaa äkäpussia, sieppasi Chi'i Wei -nuolen Korppi-jouselleen, veti jän-teen loppuun asti ja laukaisi vaimonsa silmien editse. Nuoli katkaisi kolme silmäripseä, mutta sen vauhti oli niin vinha ja tähtäys niin tarkka, että vaimo ei edes huomannut, vaan jatkoi nalkutustaan silmää räpäyttämättä.
Chi Ch'angilla ei ollut enää opittavaa mestari Wei Feiltä. Hänen kunnianhi-monsa täyttymys tuntui olevan lähellä. Mutta hän tajusi epämiellyttävästi hätkähtäen, että tiellä oli vielä yksi este, Wei Fei itse. Niin kauan kuin mestari eli, Chi Ch'ang ei voinut sanoa itseään maailman suurimmaksi jousella am-pujaksi. Hän oli nyt taidossa Wei Fein veroinen mutta tiesi, ettei pystyisi koskaan ylittämään tätä. Toinen teki elämällä tyhjäksi hänen suuren tavoit-teensa.
Kävellessään muutamana päivänä peltovainiolla Chi Ch'ang äkkäsi etäältä Wei Fein. Epäröimättä hetkeäkään hän kohotti jousensa ja tähtäsi. Vanha opettaja oli kuitenkin vaistonnut, mitä oli tekeillä ja vetänyt hänkin salaman nopeasti nuolen jänteeseen. Molemmat laukaisivat samalla hetkellä ja nuolet osuivat puolimatkassa toisiinsa ja putosivat yhdessä maahan. Chi Ch'ang ampui heti uuden nuolen, mutta erehtymätön nuoli Wei Fein jousesta py-säytti sen lennosta. Näin jatkui epätavallinen kaksintaistelu, kunnes mestarin viini oli tyhjä mutta oppilaalla oli vielä yksi nuoli jäljellä. "Nyt on tilaisuus, joka ei toistu!" Chi Ch'ang mutisi. Hän tähtäsi oitis viimeisellä nuolellaan. Tämän nähdessään Wei Fei sieppasi oksan orjantappurapensaasta. Nuolen suhahtaessa kohti hänen sydäntään hän iski sen kärkeen orjantappuran okaalla niin että nuoli putosi hänen jalkoihinsa.
Chi Ch'ang tajusi, että hänen katala aikeensa oli rauennut tyhjiin ja tunsi yle-vää katumusta, joka olisi taatusti jäänyt tulematta, jos yksikin nuoli olisi ta-voittanut kohteensa. Wei Fei oli puolestaan niin huojentunut pelastumises-taan ja siksi mielissään viimeisimmästä taidonnäytteestään, ettei jaksanut suuttua miehelle, joka oli yrittänyt riistää häneltä hengen. Miehet juoksivat kyyneleet silmissä toistensa syliin.
Muinaisaikaisten tavat olivat todella merkillisiä! Vastaavaa on mahdotonta kuvitellakaan meidän päivinämme. Menneisyyden ihmisten mielen rakenne poikkesi varmasti täysin omastamme. Muuten on mahdoton käsittää, miksi Keisarillisen Keittiön päällikkö, muuan I Ya, Huanin ruhtinaan vaadittua jo-tain ennen kokematonta herkkua, paistoi poikansa ja toivotti ruhtinaalle hy-vää ruokahalua, tai että viisitoistavuotias nuorukainen, josta oli tuleva Shin-dynastian ensimmäinen keisari, makasi isänsä kuolinyönä siekailematta tä-män rakkaimman jalkavaimon kolmasti.
Vielä syleillessään äkkipikaista oppilastaan Wei Fei käsitti joutuvansa uudel-leen hengenvaaraan minä päivänä tahansa. Ainoa keino päästä tästä pelosta oli suunnata Chi Ch'angin mielenkiinto johonkin uuteen kohteeseen. Hän ir-rottautui syleilystä ja sanoi:
"Nyt tajuat itsekin, ystäväni, että olen opettanut sinulle kaiken minkä tiedän jousella ampumisen taidosta. Jos tahdot edetä syvemmälle näihin salaisuuk-siin, lähde länteen, ja nouse Ta Hsingin korkean solan kautta Ho-vuoren hui-pulle. Sieltä sinun pitäisi löytämän iäkäs mestari Kan Ying, jonka vertaista jousella ampujaa ei ole eikä ole milloinkaan ollut. Hänen taitonsa rinnalla meidän ampumisemme on lapsen avutonta haparointia. Mestari Kan Ying on koko maailmassa ainoa, jolta voit vielä oppia jotain. Etsi hänet käsiisi, jos hän on vielä elossa, ja rupea hänelle oppilaaksi."
Chi Ch'ang lähti siitä paikasta kohti länttä. Hänen suorituksensa sanominen lapsen haparoinniksi kävi hänen kunnialleen ja häntä alkoi pelottaa, että hän olikin kukaties kaukana suuresta tavoitteestaan. Hänen oli hetkeäkään huk-kaamatta noustava Ho-vuorelle ja päästävä vertailemaan vanhan mestarin taitoja omiinsa.
Hän taivalsi Ta Hsingin solan läpi ja lähti nousemaan louhikkoista rinnettä. Kengät kuluivat pian puhki ja sääriin lyöttyi verta vuotavia haavoja. Vähää-kään lannistumatta hän kiipesi vaarallisia nousuja ja ylitti rotkot huteria pui-ta pitkin. Kuukauden ponnisteltuaan hän pääsi Ho-vuoren huipulle ja ryntäsi malttamattomana luolaan, jossa Kan Ying asui. Hän näki vanhan miehen, jol-la oli lauhkeat lampaan silmät. Mies oli toden totta niin pelottavan vanha, ettei Chi Ch'ang ollut nähnyt ketään vastaavaa. Hänen selkänsä oli köyry, ja kun hän käveli, valkoiset hiukset laahasivat maata.
Chi Ch'ang julisti kovalla äänellä kuvitellen, että noin vanhan on pakko olla kuuro: "Tulin ottamaan selvää, olenko todella niin taitava jousella ampuja kuin luulen." Odottamatta Kan Yingin vastausta hän tarttui poppelijouseen-sa, viritti Tsu Chieh -nuolen ja tähtäsi korkealla ylitse lentävään muuttolintu-jen parveen. Yhdellä laukauksella taivaalta putosi viisi lintua.
Vanhus hymyili suopeasti ja sanoi: "Mutta hyvä herra, tehän ammutte jousel-la ja nuolella! Ettekö ole vielä oppinut ampumaan ampumatta? Tulkaa tän-ne."
Ärtyneenä siitä, ettei ollut onnistunut tekemään erakkoon vaikutusta Chi Ch'ang meni tämän perässä parin sadan askeleen päässä luolasta olevan jyr-känteen reunalle. Kun hän silmäsi alas, hän ajatteli, että tässä oli Chang Tsain muinoin kuvailema "suuri verho" kolme tuhatta syltä korkea. Kaukana al-haalla näkyi vuoristojoki kiiltäen luikertelevana rihmana louhikossa. Hänen silmissään hämärsi ja hänen päätään pyörrytti. Samassa harppasi mestari Kan Ying kapealle kielekkeelle, joka ulkoni suuren rotkon ylle, käännähti ja sanoi: "Voitteko nyt näyttää, mihin todella pystytte? Tulkaa tähän, missä mi-nä nyt seison, ja näyttäkää jousimiehen taitonne."
Chi Ch'ang oli liian ylpeä torjuakseen haasteen ja vaihtoi empimättä paikkaa vanhuksen kanssa. Mutta kun hän pääsi kielekkeen kivelle, se alkoi vaappua. Teeskennellen rohkeutta, jota hänessä ei ollut, Chi Ch'ang otti jousen ja yritti vapisevin sormin panna nuolta jänteelle. Samalla kielekkeestä irtosi kivi, joka lähti putoamaan tuhansien jalkojen syvyyteen. Chi Ch'ang seurasi sitä kat-seellaan ja tunsi menettävänsä tasapainonsa. Hän heittäytyi mahalleen ja tar-rasi sormin lujasti kielekkeen reunoihin. Hänen jalkansa nytkähtelivät ja ko-ko ruumis oli hiessä.
Vanhus purskahti nauruun, ojensi kätensä ja auttoi Chi Ch'angin kielekkeel-tä. Hän hypähti itse sille ja sanoi: "Sallikaa minun näyttää, mitä jousella am-puminen todella on."
Vaikka Chi Ch'angin sydän hakkasi ja hänen kasvonsa olivat hallavan har-maat, häneltä sentään riitti huomiokykyä havaitsemaan, että mestari oli tyh-jin käsin.
"Entä teidän jousenne?" hän kysyi ääni sortuen.
"Jouseni?" sanoin vanhus. "Jouseni?" hän toisti ja nauroi. "Niin kauan kuin käytetään jousta ja nuolta, ollaan vielä alkutaipaleella. Todellisessa jousella ampumisessa niitä ei käytetä."
Suoraan heidän yläpuolellaan kaarteli taivaalla yksinäinen haarahaukka. Erakko katsoi sitä ja Chi Ch'ang seurasi hänen katsettaan. Lintu oli niin kor-kealla, että hänenkin tarkoissa silmissään se oli kuin pienenpieni siemen. Kan Ying asetti näkymättömän nuolen tuntumattomalle jouselle, veti jänteen lop-puun asti ja laukaisi. Chi Ch'amg oli kuulevinaan vihinää. Tuokion kuluttua haukan siivenlyönnit taukosivat ja se suistui maahan kuin kivi.
Chi Ch'ang tyrmistyi. Hän käsitti nyt nähneensä väläykseltä sen taidon, jonka mestaruutta hän oli ryhtynyt niin huolettomasti havittelemaan.
Hän jäi vuorelle erakon luo yhdeksäksi vuodeksi. Kukaan ei milloinkaan tul-lut tietämään, mitä harjoituksia hän tuolloin suoritti. Kun hän kymmenente-nä vuonna laskeutui vuorelta ja palasi kotiin, kaikki hämmästyivät hänessä tapahtunutta muutosta. Entinen määrätietoinen ja kopeakin olemus oli pois-sa; tilalla oli vähämielisen puiseva, ilmeetön katsanto. Hänen vanha opetta-jansa Wei Fei, joka oli tullut tapaamaan häntä, sano ensi näkemältä: "Näen että sinusta on nyt tullut mestari. Minun kaltaisistani ei ole enää kosketta-maan sinun jalkojasi."
Hantanin asukkaat ottivat Chi Ch'angin vastaan maan suurimpana jousella ampujana ja odottivat kärsivällisesti ihmetekoja, joista saataisiin varmasti kohta näyte. Mutta Chi Ch'ang ei tehnyt mitään täyttääkseen heidän toiveen-sa. Hän ei milloinkaan edes kajonnut jouseen ja nuoleen. Matkalle mukaan ottamansa ison poppelijousen hän oli kai jättänyt vuoristoon. Kun joku kysyi häneltä syytä, hän vastasi ystävällisellä äänellä: "Toimeliaisuuden ääri on toimettomuus, puhumisen vaikeneminen, ampumisen pidättäytyminen am-pumasta."
Kaupunkilaisista ymmärtäväisimmät käsittivät heti, mitä hän tarkoitti, ja kat-soivat syvän kunnioituksen vallassa jousella ampumisen mestaria, joka ei ka-jonnut jouseen. Ampumattomuus kasvatti nyt hänelle mainetta.
Chi Ch'angista liikkui kaikenlaisia huhuja ja tarinoita. Kerrottiin että keski-yöllä saattoi kuulla jonkun jännittävän jousta hänen talonsa katolla. Joku sa-noi, että se oli jousella ampumisen jumala, joka majaili päivät Chi Ch'angin sielussa ja liikkui yöt suojelemassa häntä pimeyden hengiltä. Naapurissa asuva kauppias levitti juttua, jonka mukaan hän olisi itse eräänä yönä nähnyt Chi Ch'angin ratsastavan talonsa kohdalla pilven longalla, kerrankin jousi mukanaan, mittelemässä taitojaan taruajan jousella ampujien Hou In ja Yang Yu-chin kanssa. Kauppiaan kertoman mukaan kolmen jousimiehen lau-kaisemat nuolet katosivat taivaalle Orionin ja Siriuksen välimailla ja jättivät jälkeensä kirkkaan siniset juovat pimeälle taivaalle.
Oli myös muuan varas, joka tunnusti, että kun hän oli ollut kiipeämässä Chi Ch'angin taloon, tuulispää oli iskenyt ikkunasta häntä otsan niin kovasti että hän oli pudonnut seinältä. Siitä pitäen kaikki pahoissa aikeissa liikkuvat kier-sivät Chi Ch'angin talon kaukaa ja sanottiin, että linnutkin varoivat lentämäs-tä hänen kattonsa yli.
Chi Ch'ang kävi vanhaksi samalla kuin hänen maineensa levisi yli koko maan ja kohosi pilviin. Hän näytti etenevän yhä syvemmälle tilaan, jossa sie-lu ja ruumis eivät enää seuraile ulkoisia seikkoja, vaan lepäävät yksinkertai-sesti ja arvokkaasti itsessään. Hänen jäyhiltä kasvoiltaan katosivat ilmeen häiveetkin; mikään voima ei pystynyt häiritsemään hänen täydellistä tyy-neyttään. Hän puhui enää harvoin ja ennen pitkää kävi vaikeaksi tietää, hen-gittikö hän vai ei. Monesti hänen kätensä näyttivät jäykiltä ja elottomilta kuin kuollut puu. Hän oli niin virittäytynyt maailmankaikkeuden perimmäisiin lakeihin, etääntynyt niin kauas ilmiömaailman epävarmuudesta ja ristiriitai-suudesta, ettei hän elämänsä illassa enää erottanut toisistaan sanoja "minun" ja "sinun", "sama" ja "toinen". Aistivaikutelmien harha ei enää häneen vaikut-tanut; hänelle oli yhdentekevää, vaikka hänen silmänsä olisi ollut korva ja nenänsä suu.
Neljäkymmentä vuotta vuorilta palaamisestaan Chi Ch'ang jätti rauhallisesti maailman kuin savu, joka hälvenee. Noiden neljänkymmenen vuoden aikana hän ei ollut kertaakaan ottanut puheeksi jousella ampumista saati tarttunut jouseen tai nuoleen.
Tarina kertoo hänen viimeisestä vuodestaan, jolloin hän tuli tapaamaan ystä-väänsä ja näki pöydällä jotain tutunomaista, välineen jonka nimeä ja käyttöä hän ei kumminkaan saanut mieleensä. Yritettyään turhaan muistella hän kääntyi ystävänsä puoleen ja sanoi: "Kuulehan, tuo kapine tuossa pöydällä – miksi sitä sanotaankaan ja mihin sitä käytetään?" Toinen nauroi luullen, että vieras laski leikkiä. Vanhus toisti kysymyksensä ja ystävä nauroi taas, mutta nyt epävarmasti. Kun Chi Ch'ang kysyi samaa asiaa vakavasti kolmannen kerran, ystävän kasvoille kohosi tyrmistys. Hän katsoi Chi Ch'angia kiinteästi ja varmistuttuaan vielä kerran, että oli kuullut oikein ja että vanhus ei ollut järjiltään eikä pilaillut, hän änkytti pelon sekaisen kunnioittavasti: "Mestari, totisesti sinä olet kaikkien aikojen suurin jousella ampuja, kun olet unohtanut sekä jousen nimen että käytön."
Kerrotaan että tämän jälkeen maalarit viskasivat siveltimensä menemään, muusikot katkoivat soittimistaan kielet ja puusepät häpesivät näyttäytyä työkaluineen, ja näin oli hyvän aikaa Hantanin kaupungissa.
(Atshushi Nakajima, suom. Jukka Kemppinen, 1971, 2001)
Hän kyseli kaikilta ja sai selville, että maan paras opettaja oli muuan Wei Fei, mestari niin taitava, että hänen sanottiin pystyvän sadan askelen päästä am-pumaan viinellisen nuolia yhteen ainoaan pajunlehteen. Chi Ch'ang matkusti kaukaiseen maakuntaan, jossa Wei Fei asui, ja pääsi tämän oppilaaksi.
Ensimmäiseksi Wei Fei käski Chi Ch'angin opetella olemaan räpyttelemättä silmiään. Chi Ch'ang palasi kotiin ja heti päästyään ovesta sisään ryömi vai-monsa kangaspuiden alle. Hän ryhtyi rävähtämättä tuijottamaan syöstävää, joka suhahteli edestakaisin aivan hänen silmiensä edessä. Vaimo ällistyi näh-dessään moisessa paikassa miehen, olkoonkin että aviomiehensä, ja sanoi, ettei tahtonut saada kudotuksi. Mutta hänen oli annettava periksi ja lyötävä pirtaa hämmennyksestään huolimatta.
Joka päivä Chi Ch'ang meni paikalleen kangaspuiden alle harjoittelemaan tuijottamista. Kahdessa vuodessa hän edistyi niin ettei räpäyttänyt silmään-sä, vaikka ripsi olisi tarttunut loimeen. Ryömittyään viimeisen kerran kan-gaspuiden alta Chi Ch'ang havaitsi että pitkällinen, ankara harjoitus oli tuot-tanut tuloksen. Mikään ei enää saanut häntä räpäyttämään silmäänsä - ei kosketus luomeen, ei tulesta lentävä kipinä, ei tuulen nostattama tomu. Hän oli koulinut silmiensä lihakset niin toimimattomiksi, että nukkuessakin sil-mät pysyivät auki. Kun hän istui eräänä päivänä tuijottamassa eteensä, pieni hämähäkki kutoi verkkonsa hänen silmäripsiensä väliin. Silloin hän vihdoin katsoi olevansa valmis jatkamaan opiskeluaan.
"Osaat olla räpäyttämättä silmiäsi. Se on ensimmäinen askel", sanoi Wei Fei, kun Chi Ch'ing oli innokkaana esitellyt edistymistään. "Seuraavaksi sinun on opeteltava katsomaan. Harjoittele katselemalla esineitä, ja jos se päivä tulee, että rahtu sattuu silmään ja hiukka vaikuttaa valtavalta, tule takaisin luokse-ni."
Chi Ch'ang palasi jälleen kotiinsa. Nyt hän meni puutarhaan etsimään oikein pientä hyönteistä. Löydettyään kirvan, jonka hätinään erotti, hän toi sen työ-huoneensa ikkunan pieleen ruohon lehdelle. Sitten hän istui huoneensa vas-tanurkkaan ja harjoitteli siellä päivät päästään kirvan katsomista.
Ensi alkuun hän juuri ja juuri erotti sen, mutta kymmenen päivän päästä hä-nestä rupesi tuntumaan, että se saattoi olla hivenen isompi. Kolmannen kuu-kauden lopulla se oli kuin kasvanut silkkiäismadon kokoiseksi ja hän saattoi selvästi erottaa hyönteisruumiin yksityiskohdat.
Hyvä jos hyönteistä tuijottava Chi Ch'ang huomasi edes vuodenaikojen vaih-tumisen - että kevään säteilevä valo vaihtui kesän armottomaksi paahteeksi, ennen pitkää hanhet lensivät syksyn kuulaalla taivaalla ja sitten syksy vuo-rostaan väistyi harmaan sohjoisen talven tieltä. Muuta ei tuntunut olevan olemassa kuin pieni kirva ruohonlehdellä. Ja joka kerta kun kirva kuoli tai katosi, hän antoi palvelijansa etsiä tilalle toisen samanlaisen. Mutta hänestä itsestään ne näyttivät joka kerta entistä isommilta.
Kolmeen vuoteen hän ei poistunut huoneestaan muuta kuin käymäseltään. Sitten hän tajusi eräänä päivänä, että ikkunan pielen kirva oli hevosen kokoi-nen. "Valmis!" hän huusi läimäyttäen polveaan ja säntäsi ulos. Nyt hevoset olivat vuoren korkuisia, siat kuin suuria mäkiä ja kananpojat linnan torneja. Suunniltaan ilosta hän riensi sisään, otti Pääsky-nimisen jousensa ja ohuen Shuo P'eng -nuolen. Hän tähtäsi ja ampui kirvaa suoraan siihen, missä sillä oli sydän, hipaisematta ruohonlehteä, jonka päällä se oli ollut.
Hän lähti oikopäätä ilmoittamaan asiasta Wei Feille. Tällä kertaa opettaja vastasi: "Oivallista."
Chi Ch'ang oli nyt perehtynyt jousella ampumisen salaisuuksiin viisi vuotta, ja hänestä tuntui, että kova harjoitus oli todella tuottanut tulosta. Nyt mikään jousella ammuttava ei tuntunut olevan hänelle saavuttamattomissa. Varmis-tuakseen siitä hän otti suorittaakseen sarjan vaativia kokeita ennen kotiin pa-laamistaan.
Hän päätti ensin toistaa Wei Fein taidonnäytteen ja onnistui ampumaan perä perää sata nuolta samaan pajunlehteen. Muutamia päiviä myöhemmin hän uusi kokeen, mutta käytti jousistaan jäykintä ja kannatteli oikean kyynär-päänsä päällä kuppia, joka oli piripintaan täynnä vettä, eikä pisaraakaan läi-kähtänyt, ja kaikki nuolet osuivat samaan lehteen.
Seuraavalla viikolla hän otti sata kevyttä nuolta ja ampui ne mahdollisimman nopeasti perä perää hyvin kaukana olevaan maaliin. Ensimmäinen nuoli osui maalin keskelle, toinen ensimmäisen nuolen nokkiin, kolmas upposi toisen nokkiin, ja niin jatkui kunnes tuossa tuokiossa kaikki sata nuolta olivat vana-na maalista jouseen asti. Ja niin tarkasti hän oli tähdännyt, että kun hän laski jousensa, nuolivana jäi ilmaan värisemään. Mestari Wei Fei, joka oli seuran-nut toimitusta sivusta, taputti käsiään ja sanoi: "Mainiota!"
Kun Chi Ch'ang vihdon palasi kahden kuukauden kuluttua kotiinsa, vaimo alkoi harmistuneena pitkästä poissaolosta kiukutella hänelle. Chi Ch'ang ajat-teli ojentaa äkäpussia, sieppasi Chi'i Wei -nuolen Korppi-jouselleen, veti jän-teen loppuun asti ja laukaisi vaimonsa silmien editse. Nuoli katkaisi kolme silmäripseä, mutta sen vauhti oli niin vinha ja tähtäys niin tarkka, että vaimo ei edes huomannut, vaan jatkoi nalkutustaan silmää räpäyttämättä.
Chi Ch'angilla ei ollut enää opittavaa mestari Wei Feiltä. Hänen kunnianhi-monsa täyttymys tuntui olevan lähellä. Mutta hän tajusi epämiellyttävästi hätkähtäen, että tiellä oli vielä yksi este, Wei Fei itse. Niin kauan kuin mestari eli, Chi Ch'ang ei voinut sanoa itseään maailman suurimmaksi jousella am-pujaksi. Hän oli nyt taidossa Wei Fein veroinen mutta tiesi, ettei pystyisi koskaan ylittämään tätä. Toinen teki elämällä tyhjäksi hänen suuren tavoit-teensa.
Kävellessään muutamana päivänä peltovainiolla Chi Ch'ang äkkäsi etäältä Wei Fein. Epäröimättä hetkeäkään hän kohotti jousensa ja tähtäsi. Vanha opettaja oli kuitenkin vaistonnut, mitä oli tekeillä ja vetänyt hänkin salaman nopeasti nuolen jänteeseen. Molemmat laukaisivat samalla hetkellä ja nuolet osuivat puolimatkassa toisiinsa ja putosivat yhdessä maahan. Chi Ch'ang ampui heti uuden nuolen, mutta erehtymätön nuoli Wei Fein jousesta py-säytti sen lennosta. Näin jatkui epätavallinen kaksintaistelu, kunnes mestarin viini oli tyhjä mutta oppilaalla oli vielä yksi nuoli jäljellä. "Nyt on tilaisuus, joka ei toistu!" Chi Ch'ang mutisi. Hän tähtäsi oitis viimeisellä nuolellaan. Tämän nähdessään Wei Fei sieppasi oksan orjantappurapensaasta. Nuolen suhahtaessa kohti hänen sydäntään hän iski sen kärkeen orjantappuran okaalla niin että nuoli putosi hänen jalkoihinsa.
Chi Ch'ang tajusi, että hänen katala aikeensa oli rauennut tyhjiin ja tunsi yle-vää katumusta, joka olisi taatusti jäänyt tulematta, jos yksikin nuoli olisi ta-voittanut kohteensa. Wei Fei oli puolestaan niin huojentunut pelastumises-taan ja siksi mielissään viimeisimmästä taidonnäytteestään, ettei jaksanut suuttua miehelle, joka oli yrittänyt riistää häneltä hengen. Miehet juoksivat kyyneleet silmissä toistensa syliin.
Muinaisaikaisten tavat olivat todella merkillisiä! Vastaavaa on mahdotonta kuvitellakaan meidän päivinämme. Menneisyyden ihmisten mielen rakenne poikkesi varmasti täysin omastamme. Muuten on mahdoton käsittää, miksi Keisarillisen Keittiön päällikkö, muuan I Ya, Huanin ruhtinaan vaadittua jo-tain ennen kokematonta herkkua, paistoi poikansa ja toivotti ruhtinaalle hy-vää ruokahalua, tai että viisitoistavuotias nuorukainen, josta oli tuleva Shin-dynastian ensimmäinen keisari, makasi isänsä kuolinyönä siekailematta tä-män rakkaimman jalkavaimon kolmasti.
Vielä syleillessään äkkipikaista oppilastaan Wei Fei käsitti joutuvansa uudel-leen hengenvaaraan minä päivänä tahansa. Ainoa keino päästä tästä pelosta oli suunnata Chi Ch'angin mielenkiinto johonkin uuteen kohteeseen. Hän ir-rottautui syleilystä ja sanoi:
"Nyt tajuat itsekin, ystäväni, että olen opettanut sinulle kaiken minkä tiedän jousella ampumisen taidosta. Jos tahdot edetä syvemmälle näihin salaisuuk-siin, lähde länteen, ja nouse Ta Hsingin korkean solan kautta Ho-vuoren hui-pulle. Sieltä sinun pitäisi löytämän iäkäs mestari Kan Ying, jonka vertaista jousella ampujaa ei ole eikä ole milloinkaan ollut. Hänen taitonsa rinnalla meidän ampumisemme on lapsen avutonta haparointia. Mestari Kan Ying on koko maailmassa ainoa, jolta voit vielä oppia jotain. Etsi hänet käsiisi, jos hän on vielä elossa, ja rupea hänelle oppilaaksi."
Chi Ch'ang lähti siitä paikasta kohti länttä. Hänen suorituksensa sanominen lapsen haparoinniksi kävi hänen kunnialleen ja häntä alkoi pelottaa, että hän olikin kukaties kaukana suuresta tavoitteestaan. Hänen oli hetkeäkään huk-kaamatta noustava Ho-vuorelle ja päästävä vertailemaan vanhan mestarin taitoja omiinsa.
Hän taivalsi Ta Hsingin solan läpi ja lähti nousemaan louhikkoista rinnettä. Kengät kuluivat pian puhki ja sääriin lyöttyi verta vuotavia haavoja. Vähää-kään lannistumatta hän kiipesi vaarallisia nousuja ja ylitti rotkot huteria pui-ta pitkin. Kuukauden ponnisteltuaan hän pääsi Ho-vuoren huipulle ja ryntäsi malttamattomana luolaan, jossa Kan Ying asui. Hän näki vanhan miehen, jol-la oli lauhkeat lampaan silmät. Mies oli toden totta niin pelottavan vanha, ettei Chi Ch'ang ollut nähnyt ketään vastaavaa. Hänen selkänsä oli köyry, ja kun hän käveli, valkoiset hiukset laahasivat maata.
Chi Ch'ang julisti kovalla äänellä kuvitellen, että noin vanhan on pakko olla kuuro: "Tulin ottamaan selvää, olenko todella niin taitava jousella ampuja kuin luulen." Odottamatta Kan Yingin vastausta hän tarttui poppelijouseen-sa, viritti Tsu Chieh -nuolen ja tähtäsi korkealla ylitse lentävään muuttolintu-jen parveen. Yhdellä laukauksella taivaalta putosi viisi lintua.
Vanhus hymyili suopeasti ja sanoi: "Mutta hyvä herra, tehän ammutte jousel-la ja nuolella! Ettekö ole vielä oppinut ampumaan ampumatta? Tulkaa tän-ne."
Ärtyneenä siitä, ettei ollut onnistunut tekemään erakkoon vaikutusta Chi Ch'ang meni tämän perässä parin sadan askeleen päässä luolasta olevan jyr-känteen reunalle. Kun hän silmäsi alas, hän ajatteli, että tässä oli Chang Tsain muinoin kuvailema "suuri verho" kolme tuhatta syltä korkea. Kaukana al-haalla näkyi vuoristojoki kiiltäen luikertelevana rihmana louhikossa. Hänen silmissään hämärsi ja hänen päätään pyörrytti. Samassa harppasi mestari Kan Ying kapealle kielekkeelle, joka ulkoni suuren rotkon ylle, käännähti ja sanoi: "Voitteko nyt näyttää, mihin todella pystytte? Tulkaa tähän, missä mi-nä nyt seison, ja näyttäkää jousimiehen taitonne."
Chi Ch'ang oli liian ylpeä torjuakseen haasteen ja vaihtoi empimättä paikkaa vanhuksen kanssa. Mutta kun hän pääsi kielekkeen kivelle, se alkoi vaappua. Teeskennellen rohkeutta, jota hänessä ei ollut, Chi Ch'ang otti jousen ja yritti vapisevin sormin panna nuolta jänteelle. Samalla kielekkeestä irtosi kivi, joka lähti putoamaan tuhansien jalkojen syvyyteen. Chi Ch'ang seurasi sitä kat-seellaan ja tunsi menettävänsä tasapainonsa. Hän heittäytyi mahalleen ja tar-rasi sormin lujasti kielekkeen reunoihin. Hänen jalkansa nytkähtelivät ja ko-ko ruumis oli hiessä.
Vanhus purskahti nauruun, ojensi kätensä ja auttoi Chi Ch'angin kielekkeel-tä. Hän hypähti itse sille ja sanoi: "Sallikaa minun näyttää, mitä jousella am-puminen todella on."
Vaikka Chi Ch'angin sydän hakkasi ja hänen kasvonsa olivat hallavan har-maat, häneltä sentään riitti huomiokykyä havaitsemaan, että mestari oli tyh-jin käsin.
"Entä teidän jousenne?" hän kysyi ääni sortuen.
"Jouseni?" sanoin vanhus. "Jouseni?" hän toisti ja nauroi. "Niin kauan kuin käytetään jousta ja nuolta, ollaan vielä alkutaipaleella. Todellisessa jousella ampumisessa niitä ei käytetä."
Suoraan heidän yläpuolellaan kaarteli taivaalla yksinäinen haarahaukka. Erakko katsoi sitä ja Chi Ch'ang seurasi hänen katsettaan. Lintu oli niin kor-kealla, että hänenkin tarkoissa silmissään se oli kuin pienenpieni siemen. Kan Ying asetti näkymättömän nuolen tuntumattomalle jouselle, veti jänteen lop-puun asti ja laukaisi. Chi Ch'amg oli kuulevinaan vihinää. Tuokion kuluttua haukan siivenlyönnit taukosivat ja se suistui maahan kuin kivi.
Chi Ch'ang tyrmistyi. Hän käsitti nyt nähneensä väläykseltä sen taidon, jonka mestaruutta hän oli ryhtynyt niin huolettomasti havittelemaan.
Hän jäi vuorelle erakon luo yhdeksäksi vuodeksi. Kukaan ei milloinkaan tul-lut tietämään, mitä harjoituksia hän tuolloin suoritti. Kun hän kymmenente-nä vuonna laskeutui vuorelta ja palasi kotiin, kaikki hämmästyivät hänessä tapahtunutta muutosta. Entinen määrätietoinen ja kopeakin olemus oli pois-sa; tilalla oli vähämielisen puiseva, ilmeetön katsanto. Hänen vanha opetta-jansa Wei Fei, joka oli tullut tapaamaan häntä, sano ensi näkemältä: "Näen että sinusta on nyt tullut mestari. Minun kaltaisistani ei ole enää kosketta-maan sinun jalkojasi."
Hantanin asukkaat ottivat Chi Ch'angin vastaan maan suurimpana jousella ampujana ja odottivat kärsivällisesti ihmetekoja, joista saataisiin varmasti kohta näyte. Mutta Chi Ch'ang ei tehnyt mitään täyttääkseen heidän toiveen-sa. Hän ei milloinkaan edes kajonnut jouseen ja nuoleen. Matkalle mukaan ottamansa ison poppelijousen hän oli kai jättänyt vuoristoon. Kun joku kysyi häneltä syytä, hän vastasi ystävällisellä äänellä: "Toimeliaisuuden ääri on toimettomuus, puhumisen vaikeneminen, ampumisen pidättäytyminen am-pumasta."
Kaupunkilaisista ymmärtäväisimmät käsittivät heti, mitä hän tarkoitti, ja kat-soivat syvän kunnioituksen vallassa jousella ampumisen mestaria, joka ei ka-jonnut jouseen. Ampumattomuus kasvatti nyt hänelle mainetta.
Chi Ch'angista liikkui kaikenlaisia huhuja ja tarinoita. Kerrottiin että keski-yöllä saattoi kuulla jonkun jännittävän jousta hänen talonsa katolla. Joku sa-noi, että se oli jousella ampumisen jumala, joka majaili päivät Chi Ch'angin sielussa ja liikkui yöt suojelemassa häntä pimeyden hengiltä. Naapurissa asuva kauppias levitti juttua, jonka mukaan hän olisi itse eräänä yönä nähnyt Chi Ch'angin ratsastavan talonsa kohdalla pilven longalla, kerrankin jousi mukanaan, mittelemässä taitojaan taruajan jousella ampujien Hou In ja Yang Yu-chin kanssa. Kauppiaan kertoman mukaan kolmen jousimiehen lau-kaisemat nuolet katosivat taivaalle Orionin ja Siriuksen välimailla ja jättivät jälkeensä kirkkaan siniset juovat pimeälle taivaalle.
Oli myös muuan varas, joka tunnusti, että kun hän oli ollut kiipeämässä Chi Ch'angin taloon, tuulispää oli iskenyt ikkunasta häntä otsan niin kovasti että hän oli pudonnut seinältä. Siitä pitäen kaikki pahoissa aikeissa liikkuvat kier-sivät Chi Ch'angin talon kaukaa ja sanottiin, että linnutkin varoivat lentämäs-tä hänen kattonsa yli.
Chi Ch'ang kävi vanhaksi samalla kuin hänen maineensa levisi yli koko maan ja kohosi pilviin. Hän näytti etenevän yhä syvemmälle tilaan, jossa sie-lu ja ruumis eivät enää seuraile ulkoisia seikkoja, vaan lepäävät yksinkertai-sesti ja arvokkaasti itsessään. Hänen jäyhiltä kasvoiltaan katosivat ilmeen häiveetkin; mikään voima ei pystynyt häiritsemään hänen täydellistä tyy-neyttään. Hän puhui enää harvoin ja ennen pitkää kävi vaikeaksi tietää, hen-gittikö hän vai ei. Monesti hänen kätensä näyttivät jäykiltä ja elottomilta kuin kuollut puu. Hän oli niin virittäytynyt maailmankaikkeuden perimmäisiin lakeihin, etääntynyt niin kauas ilmiömaailman epävarmuudesta ja ristiriitai-suudesta, ettei hän elämänsä illassa enää erottanut toisistaan sanoja "minun" ja "sinun", "sama" ja "toinen". Aistivaikutelmien harha ei enää häneen vaikut-tanut; hänelle oli yhdentekevää, vaikka hänen silmänsä olisi ollut korva ja nenänsä suu.
Neljäkymmentä vuotta vuorilta palaamisestaan Chi Ch'ang jätti rauhallisesti maailman kuin savu, joka hälvenee. Noiden neljänkymmenen vuoden aikana hän ei ollut kertaakaan ottanut puheeksi jousella ampumista saati tarttunut jouseen tai nuoleen.
Tarina kertoo hänen viimeisestä vuodestaan, jolloin hän tuli tapaamaan ystä-väänsä ja näki pöydällä jotain tutunomaista, välineen jonka nimeä ja käyttöä hän ei kumminkaan saanut mieleensä. Yritettyään turhaan muistella hän kääntyi ystävänsä puoleen ja sanoi: "Kuulehan, tuo kapine tuossa pöydällä – miksi sitä sanotaankaan ja mihin sitä käytetään?" Toinen nauroi luullen, että vieras laski leikkiä. Vanhus toisti kysymyksensä ja ystävä nauroi taas, mutta nyt epävarmasti. Kun Chi Ch'ang kysyi samaa asiaa vakavasti kolmannen kerran, ystävän kasvoille kohosi tyrmistys. Hän katsoi Chi Ch'angia kiinteästi ja varmistuttuaan vielä kerran, että oli kuullut oikein ja että vanhus ei ollut järjiltään eikä pilaillut, hän änkytti pelon sekaisen kunnioittavasti: "Mestari, totisesti sinä olet kaikkien aikojen suurin jousella ampuja, kun olet unohtanut sekä jousen nimen että käytön."
Kerrotaan että tämän jälkeen maalarit viskasivat siveltimensä menemään, muusikot katkoivat soittimistaan kielet ja puusepät häpesivät näyttäytyä työkaluineen, ja näin oli hyvän aikaa Hantanin kaupungissa.
(Atshushi Nakajima, suom. Jukka Kemppinen, 1971, 2001)
Matkalaukkuprofessori
Ulkona puiden oksilla on lunta samalla tavalla kuin Talvisodan "uutiskuvissa". Luultavasti ne oli otettu Santahaminassa ennen vihollisuuksien alkua, koska koskemattoman lumen lisäksi kuvissa näkyy tahrattomia lumipukuja ja killtävän kosteita savipintoja taisteluhaudan kaivamisen jäljiltä.
Tulin Turusta junalla hautajaisista ja pitämästä luentoa. Turusta on aina mukava tulla. Lähden tänään illalla tai huomenna matkalaukun kanssa Lappeenrantaan, jossa minulla on virka ja huone Patriassa. Hotelli Patriassa ratkaistiin Suomen kohtalo. Kenraali Laatikainen saunoi siellä niin että hiljaiset everstit saivat hoitaa armeijakunnan toimet Viipurin vaiheessa suurhyökkäystä torjuttaessa.
En tiedä, onko se totta, mutta väitteen mukaan Patriassa oli silloin seinällä lappu, jossa pyydettiin jättämään konepistoolit ja käsikranaatit vahtimestarille. Lappeenrannan lentokentällä ei yhtä vähän kuin Imatran Immolassa suoritettu turvatarkastuksia, kun Blenheimit ja Junkersit kärräsivät rautaa rajalle.
Kuuntelin Turun junassa Verdin Requiemin Lacrimosaa. Se on se paras levy, jolla laulavat Talvela, Sutherland, Pavarotti ja Horne, ja puikoissa on Solti. Sitten kuuntelin vielä Libera me -jakson, johon on musiikillisesti kuvattu kammiovärinäkohtaus. Koko teos on ikään kuin vanhan ateistin epäilyä. Se on sävelletty kaverin, runoilija Manzonin muistolle. Jatkoin vielä kuolemanmusiikilla kuuntelemalla Bachin kantaatin BWV 8 "Liebster Gott, wann werd' ich sterben" - Rakas Jumala, milloin minä kuolen?. Siinä soivat pienet kellot melkein iloisesti. Se oli yksimielisyyden aikakauden kuoleman kuva, asiallinen.
Levyjeni rippaus on edistynyt. Tietokoneella ja iPodissa on nyt 5917 kappaletta eli levyt joista en luopuisi alkavat olla tallessa. Kaikilla CD-levyilläni on yksi yhteinen piirre: ne tahtovat olla hukassa. Tällä vyötäröllä ja näillä silmillä niiden löytäminen laatikoista ei ole helppoa. Tietokoneesta ne löytää kantaatin resitatiivin tai oopperan aarian tarkkuudella per heti.
Joidenkin kokeilujen jälkeen kävi ilmi, että apuohjelmat ovat tarpeettomia ja että Applen iTunes toimii aivan erinomaisesti. Samoin kävi ilmi, etten kuule alkueperäisten levyjen ja mp3-muotoisten tallenteiden eroa - en edes jousikvartettojen pianissimoissa.
Varsinainen sensaatio oli raskas investointi kuulokkeisiin - Sony MDR NC 50 Noise Cancelling. Kuulokkeet käyttävät interferenssiä eli toisensa kumoavia ääniaaltoja. Junan ja lentokoneet melu häipyy ja katoaa. Olen kokeillut kahvilassa: edes kääntyvä raitiovaunu ei juuri kuulu läpi. Toisaalta taajuudet on valittu niin ovelasti, että vaimon vierestä lausuttu vakava vetoomus kuuluu.
Tietääkseni tekniikka on kehitetty kuulosuojaimiin.
Hurjan kalliit nämä kuulokkeet ovat, mutta ero nappikuulokkeisiin verrattuna on suunnaton. - Sennheiserilla on ainakin kaksi vastaavaa, selvästi halvempaa mallia, joita Verkkokauppa näyttää pitävän varastossa.
Nyt voisin taas suostua menemään kansainvälisiin kongresseihin. Ei siellä kukaan huomaa, että yksi ei kuuntelekaan simutlaanitulkkausta, vaan omiaan. Ostoslistalla on runoutta, jota on kiusallisen vähän, ja näytelmiä, joita löytyy paljon, muun muassa koko Shakespeare BBC:n kuunnelmina.
Tämä voisi olla ratkaisu kauan pohtimaani ongelmaan, miten pysyä hereillä tärkeissä kokouksissa. Vaikeaa se oli tuomarinakin. Kerran näin valituskirjelmän, jossa muutoksenhaku perustui havaintoon: toinen äijä vasemmalta nukkui. Hylkäsin valituksen heti, sillä kysymyksessä oli toinen herastuomareista, joiden virkaetuihin tämäm kuuluu.
Näin muuttuu matkailu miellyttäväksi. Taidanpa Lappeenrannan junaan noustuani aloittaa menneen nuoruuden muistoksi toisenlaisella musiikilla, Juice - "kun aalloille Saimaan lähdimme naimaan". - Meluisilla laivoilla Tallinnaan menevät varmaan valitsevat puolestaan kertosäkeen "Eesti Eesti, kaipaan sinne perkeleesti."
Tulin Turusta junalla hautajaisista ja pitämästä luentoa. Turusta on aina mukava tulla. Lähden tänään illalla tai huomenna matkalaukun kanssa Lappeenrantaan, jossa minulla on virka ja huone Patriassa. Hotelli Patriassa ratkaistiin Suomen kohtalo. Kenraali Laatikainen saunoi siellä niin että hiljaiset everstit saivat hoitaa armeijakunnan toimet Viipurin vaiheessa suurhyökkäystä torjuttaessa.
En tiedä, onko se totta, mutta väitteen mukaan Patriassa oli silloin seinällä lappu, jossa pyydettiin jättämään konepistoolit ja käsikranaatit vahtimestarille. Lappeenrannan lentokentällä ei yhtä vähän kuin Imatran Immolassa suoritettu turvatarkastuksia, kun Blenheimit ja Junkersit kärräsivät rautaa rajalle.
Kuuntelin Turun junassa Verdin Requiemin Lacrimosaa. Se on se paras levy, jolla laulavat Talvela, Sutherland, Pavarotti ja Horne, ja puikoissa on Solti. Sitten kuuntelin vielä Libera me -jakson, johon on musiikillisesti kuvattu kammiovärinäkohtaus. Koko teos on ikään kuin vanhan ateistin epäilyä. Se on sävelletty kaverin, runoilija Manzonin muistolle. Jatkoin vielä kuolemanmusiikilla kuuntelemalla Bachin kantaatin BWV 8 "Liebster Gott, wann werd' ich sterben" - Rakas Jumala, milloin minä kuolen?. Siinä soivat pienet kellot melkein iloisesti. Se oli yksimielisyyden aikakauden kuoleman kuva, asiallinen.
Levyjeni rippaus on edistynyt. Tietokoneella ja iPodissa on nyt 5917 kappaletta eli levyt joista en luopuisi alkavat olla tallessa. Kaikilla CD-levyilläni on yksi yhteinen piirre: ne tahtovat olla hukassa. Tällä vyötäröllä ja näillä silmillä niiden löytäminen laatikoista ei ole helppoa. Tietokoneesta ne löytää kantaatin resitatiivin tai oopperan aarian tarkkuudella per heti.
Joidenkin kokeilujen jälkeen kävi ilmi, että apuohjelmat ovat tarpeettomia ja että Applen iTunes toimii aivan erinomaisesti. Samoin kävi ilmi, etten kuule alkueperäisten levyjen ja mp3-muotoisten tallenteiden eroa - en edes jousikvartettojen pianissimoissa.
Varsinainen sensaatio oli raskas investointi kuulokkeisiin - Sony MDR NC 50 Noise Cancelling. Kuulokkeet käyttävät interferenssiä eli toisensa kumoavia ääniaaltoja. Junan ja lentokoneet melu häipyy ja katoaa. Olen kokeillut kahvilassa: edes kääntyvä raitiovaunu ei juuri kuulu läpi. Toisaalta taajuudet on valittu niin ovelasti, että vaimon vierestä lausuttu vakava vetoomus kuuluu.
Tietääkseni tekniikka on kehitetty kuulosuojaimiin.
Hurjan kalliit nämä kuulokkeet ovat, mutta ero nappikuulokkeisiin verrattuna on suunnaton. - Sennheiserilla on ainakin kaksi vastaavaa, selvästi halvempaa mallia, joita Verkkokauppa näyttää pitävän varastossa.
Nyt voisin taas suostua menemään kansainvälisiin kongresseihin. Ei siellä kukaan huomaa, että yksi ei kuuntelekaan simutlaanitulkkausta, vaan omiaan. Ostoslistalla on runoutta, jota on kiusallisen vähän, ja näytelmiä, joita löytyy paljon, muun muassa koko Shakespeare BBC:n kuunnelmina.
Tämä voisi olla ratkaisu kauan pohtimaani ongelmaan, miten pysyä hereillä tärkeissä kokouksissa. Vaikeaa se oli tuomarinakin. Kerran näin valituskirjelmän, jossa muutoksenhaku perustui havaintoon: toinen äijä vasemmalta nukkui. Hylkäsin valituksen heti, sillä kysymyksessä oli toinen herastuomareista, joiden virkaetuihin tämäm kuuluu.
Näin muuttuu matkailu miellyttäväksi. Taidanpa Lappeenrannan junaan noustuani aloittaa menneen nuoruuden muistoksi toisenlaisella musiikilla, Juice - "kun aalloille Saimaan lähdimme naimaan". - Meluisilla laivoilla Tallinnaan menevät varmaan valitsevat puolestaan kertosäkeen "Eesti Eesti, kaipaan sinne perkeleesti."
26. marraskuuta 2005
Hyvä Tarja
TP 26.11.2005 ./.JK
Kimmo Sasi ei sitten hakenut korkeimman oikeuden presidentin virkaa. Myöskään Niinistö ei hakenut, vaikka hänellä on tuomioistuinkokemusta. Hän oli kuulemma Turun hovioikeudessa ihan hyvä esittelijä.
En tunne Pauliine Koskeloa, kuten minun ikäisenäni ei kuulukaan niin nuoria naisia tuntea. Hän oli aikaisemmin duunissa Luxembourgissa samassa pankissa kuin Niinistö nyt. En tiedä, onko hän näitä rikkaita Koskeloita. Jos on niin hyvä. Presidentti Curt Olson mainitsi joskus, että tuomarin on hyvä olla rikas. Ei tule kiusausta ottaa liikaa sivutoimia.
Joka tapauksessa Koskelo on yksi niitä harvoja, josta tulisi osaamisen ja kielitaidon takia puolensa pitävä EY-tuomari. Kannattaako häntä uhrata korkeimpaan oikeuteen, joka on kuitenkin eräänlainen apinalinna?
Mikko Tulokas on maan parhaita juristeja ja vielä Matti Ylöstalo -vainajan lellipoika. Hän on kuitenkin tyypiltään yksittäistaistelija, kuten eräs tunnettu alikersantti Tuntemattomassa sotilaassa.
Kokemuksen mukaan parhaat presidentit ylioikeuksiin on saatu henkilöistä, jotka ovat jonkin verran tyhmempiä kuin jäsenet keskimäärin. "Vahva" presidentti joutuu heti tappeluun täysinstuntonsa kanssa, ja siihen se aika sitten meneekin.
Yhdysvalloissa Earl Warren oli aivan rumpalipoika verrattuna Hugo Blackiin ja mitä puhtaaseen intelligenssiin tulee, siellä oli silloin Douglas, jonka älyllisessä varustuksessa sekä vääntö että teho olivat mykistyttävät, mutta luonteessa ei taas ollut kiittämistä. Silti Warren onnistui kokoamaan tämän primadonnajoukon jopa yksimielisten ratkaisujen taakse.
Entä Upa eli professori Urpo Kangas? Presidentin vetäminen pakan alta on hyvä ajatus, mutta viimeksi sen teki Paasikivi nimittäessään Tarjanteen, ja se oli aika erikoinen tilanne - korkein oikeus vastusti yksimielisesti äänestettyään 12 - 10 Kekomäen ja Hakulisen välillä.
Kun tässä on hakijoina myös kaksi hyvämaineista ja ansioitunutta juristiprofessoria, tulee auttamatta mieleen etenkin Helsingin tiedekunnassa vallitseva kriisi. Porukka pyrkii pois professorin hommista. Tilannehan alkaa olla erikoinen, kun meillä on maakunnassa juristiprofessoreina joitakin maan parhaita kykyjä. Sanon varmuuden vuoksi, että en tarkoita itseäni.
Korkeimman oikeuden presidentin pätevyysvaatimuksia ei ole mainittu julkisesti. Muistuttaisin kuitenkin tässä yhteydessä, mitä Harry Bortherus mainitsi kauan sitten muistelmateoksessaan presidentti F. Pehkosesta, joka tuli virkaansa kauhistuttavana aikana 1920-luvulla ja oli itse hyvin vaatimattomista oloista raa'alla kyvykkyydellä kohonnut mies -
"Presidentti Pehkosen jäisen ulkokuoren alle kätkeytyi kivinen sydän."
- Terveisiä Penalle.
Kimmo Sasi ei sitten hakenut korkeimman oikeuden presidentin virkaa. Myöskään Niinistö ei hakenut, vaikka hänellä on tuomioistuinkokemusta. Hän oli kuulemma Turun hovioikeudessa ihan hyvä esittelijä.
En tunne Pauliine Koskeloa, kuten minun ikäisenäni ei kuulukaan niin nuoria naisia tuntea. Hän oli aikaisemmin duunissa Luxembourgissa samassa pankissa kuin Niinistö nyt. En tiedä, onko hän näitä rikkaita Koskeloita. Jos on niin hyvä. Presidentti Curt Olson mainitsi joskus, että tuomarin on hyvä olla rikas. Ei tule kiusausta ottaa liikaa sivutoimia.
Joka tapauksessa Koskelo on yksi niitä harvoja, josta tulisi osaamisen ja kielitaidon takia puolensa pitävä EY-tuomari. Kannattaako häntä uhrata korkeimpaan oikeuteen, joka on kuitenkin eräänlainen apinalinna?
Mikko Tulokas on maan parhaita juristeja ja vielä Matti Ylöstalo -vainajan lellipoika. Hän on kuitenkin tyypiltään yksittäistaistelija, kuten eräs tunnettu alikersantti Tuntemattomassa sotilaassa.
Kokemuksen mukaan parhaat presidentit ylioikeuksiin on saatu henkilöistä, jotka ovat jonkin verran tyhmempiä kuin jäsenet keskimäärin. "Vahva" presidentti joutuu heti tappeluun täysinstuntonsa kanssa, ja siihen se aika sitten meneekin.
Yhdysvalloissa Earl Warren oli aivan rumpalipoika verrattuna Hugo Blackiin ja mitä puhtaaseen intelligenssiin tulee, siellä oli silloin Douglas, jonka älyllisessä varustuksessa sekä vääntö että teho olivat mykistyttävät, mutta luonteessa ei taas ollut kiittämistä. Silti Warren onnistui kokoamaan tämän primadonnajoukon jopa yksimielisten ratkaisujen taakse.
Entä Upa eli professori Urpo Kangas? Presidentin vetäminen pakan alta on hyvä ajatus, mutta viimeksi sen teki Paasikivi nimittäessään Tarjanteen, ja se oli aika erikoinen tilanne - korkein oikeus vastusti yksimielisesti äänestettyään 12 - 10 Kekomäen ja Hakulisen välillä.
Kun tässä on hakijoina myös kaksi hyvämaineista ja ansioitunutta juristiprofessoria, tulee auttamatta mieleen etenkin Helsingin tiedekunnassa vallitseva kriisi. Porukka pyrkii pois professorin hommista. Tilannehan alkaa olla erikoinen, kun meillä on maakunnassa juristiprofessoreina joitakin maan parhaita kykyjä. Sanon varmuuden vuoksi, että en tarkoita itseäni.
Korkeimman oikeuden presidentin pätevyysvaatimuksia ei ole mainittu julkisesti. Muistuttaisin kuitenkin tässä yhteydessä, mitä Harry Bortherus mainitsi kauan sitten muistelmateoksessaan presidentti F. Pehkosesta, joka tuli virkaansa kauhistuttavana aikana 1920-luvulla ja oli itse hyvin vaatimattomista oloista raa'alla kyvykkyydellä kohonnut mies -
"Presidentti Pehkosen jäisen ulkokuoren alle kätkeytyi kivinen sydän."
- Terveisiä Penalle.
25. marraskuuta 2005
Cool
City-lehden etevä avustaja Walter de Camp kirjoittaa tällä viikolla coolista eli viileestä. Ikävystyneisyydellä keikaroinnista mainitsevat jo kreikkalaiset kirjoittajat kaksi tuhatta vuotta sitten. Asenne näyttää kiertävän maapalloa kuin pyrstötähti. Se tulee ja menee.
Uskontojen puuhahenkilöt, kuten Paavali, ja poliittiset fanaatikot eivät ole tuota asennetta suosineet. Muistaakseni juuri ensin mainittu kehotti olemaan kuuma tai kylmä mutta ei missään tapauksessa penseä. "Cool" tarkoitta tilanteen herruutta ja hätkähtämättömyyttä mutta myös penseyttä. Pesäpalloseuran täpärästä voitosta innostunut henkilö voi tuskin Helsingissä olla "cool". Ellei sitten tarkoitus ole, että hänen puheensa ymmärretään nurinniskoin, mikä on aina "cool" asenne. Sanoo juuri päinvastaista kuin tarkoittaa. Vähän se on paha.
Amerikkalainen Thomas Frank julkaisi joitakin vuosia sitten kirjan, jonka nimi oli The Conquest of Cool : Business Culture, Counterculture, and the Rise of Hip Consumerism. Luin sen. Se oli hyvä kirja. Siinä puhuttiin laajasti Walterin mainitsemista Volvon mainoksista ja näytettiin niistä kuvia.
Itse asissa samassa kirjassa mainittiin kaikkein coolein tuota, kupla-folkkari, ja päästiin itse asiaan sanomalla, että se lienee Madison Avenuen eli mainostoimistojen kaikkien aikojen saavutus. Hitlerin auto, joka oli tehoton, ahdas ja omituinen, nostettiin muodin huipulle pelkällä mainonnalla. Ja pakettifolkkari perässä. Ennen pitkään Volkswagenin logossa nähtiin kansainvälisen rauhanliikkeen merkki.
Olisin varovasti samaa mieltä kuin Thomas Frank. Vastakulttuuria - undergroundia, hippiliikettä ei ollut olemassa. Ne olivat kaikki kaupan ja teollisuuden keinotekoisesti synnyttämiä tarpeita ja muoteja. yllyttämällä toisia vastustamaan kulutusta lisättiin kulutusta. Jotenkin tulee mieleen oma 1970-luvun stalinismimme.
Menneet vuosikymmenet miehet ostivat puvun joka toinen vuosi tai enintään kerran vuodessa. Paitoja hankittiin sitä mukaan kuin edelliset kuluivat riekaleiksi. Nukkavieru säädyllisyys oli ollut perussävellaji 1800-luvun kurkunleikkaaja-miljonääreistä alkaen. Vain taloudellisesta asemastaan ja maineestaan epävarmat henkilöt, kuten kaupparatsut, pukeutuivat huomiota herättävsti.
Vastustamalla kulutushysteriaa vastakulttuuri kymmenkertaisti miesten vaatteiden myynnin, sillä kukkapaidat, farkut ja pääliinat menivät muodista ja tulivat muotiin kuukauden välein. Lahkeita levennettiin ja kavennettiin.
Ajatus kuulostaa uskottavalta, koska Madison Avenuen mainostoimistoissa istuivat juuri samat henkilöt, jotka näyttelivät köyhää Kaliforniassa.
Kuplafolkkarin ohella Coca-Cola oli hurja onnistuminen. Se oli pappajuoma 1950-luvulla ja liittyi mielikuvissa lähinnä Valittuihin Paloihin ja peräpukamavoiteisiin. Sille tehtiin Santa Monican hiekkarannan surffilautailun ja Beach Boysin avulla uusi ilme ja julkisuuskuva. Mainoslauseet henkivät uutta uskontoa, Kalifornian kaupallista mystiikkaa - the real thing...
Ajatuksia herättävä juttu, Walter de Camp, kuten monet muutkin juttusi. Kuuntelin itsekin cool jazzia eli Miles Davisia, vaikka itse asiassa oma makuni menee linjaa Parker - Coltrane ja sen jälkeen ei mitään. Minun korvissani Parker on kuin pehmeitten paikkojen kirurgi ja Miles Davis kuin aivokirurgi.
Parker antaa muodon omalle ihanteelleni, joka on coolin vastakohta: quick and dirty, hands on. Nopeasti ja ryssäämällä, kädet kyynärpäitä myöten savessa.
Uskontojen puuhahenkilöt, kuten Paavali, ja poliittiset fanaatikot eivät ole tuota asennetta suosineet. Muistaakseni juuri ensin mainittu kehotti olemaan kuuma tai kylmä mutta ei missään tapauksessa penseä. "Cool" tarkoitta tilanteen herruutta ja hätkähtämättömyyttä mutta myös penseyttä. Pesäpalloseuran täpärästä voitosta innostunut henkilö voi tuskin Helsingissä olla "cool". Ellei sitten tarkoitus ole, että hänen puheensa ymmärretään nurinniskoin, mikä on aina "cool" asenne. Sanoo juuri päinvastaista kuin tarkoittaa. Vähän se on paha.
Amerikkalainen Thomas Frank julkaisi joitakin vuosia sitten kirjan, jonka nimi oli The Conquest of Cool : Business Culture, Counterculture, and the Rise of Hip Consumerism. Luin sen. Se oli hyvä kirja. Siinä puhuttiin laajasti Walterin mainitsemista Volvon mainoksista ja näytettiin niistä kuvia.
Itse asissa samassa kirjassa mainittiin kaikkein coolein tuota, kupla-folkkari, ja päästiin itse asiaan sanomalla, että se lienee Madison Avenuen eli mainostoimistojen kaikkien aikojen saavutus. Hitlerin auto, joka oli tehoton, ahdas ja omituinen, nostettiin muodin huipulle pelkällä mainonnalla. Ja pakettifolkkari perässä. Ennen pitkään Volkswagenin logossa nähtiin kansainvälisen rauhanliikkeen merkki.
Olisin varovasti samaa mieltä kuin Thomas Frank. Vastakulttuuria - undergroundia, hippiliikettä ei ollut olemassa. Ne olivat kaikki kaupan ja teollisuuden keinotekoisesti synnyttämiä tarpeita ja muoteja. yllyttämällä toisia vastustamaan kulutusta lisättiin kulutusta. Jotenkin tulee mieleen oma 1970-luvun stalinismimme.
Menneet vuosikymmenet miehet ostivat puvun joka toinen vuosi tai enintään kerran vuodessa. Paitoja hankittiin sitä mukaan kuin edelliset kuluivat riekaleiksi. Nukkavieru säädyllisyys oli ollut perussävellaji 1800-luvun kurkunleikkaaja-miljonääreistä alkaen. Vain taloudellisesta asemastaan ja maineestaan epävarmat henkilöt, kuten kaupparatsut, pukeutuivat huomiota herättävsti.
Vastustamalla kulutushysteriaa vastakulttuuri kymmenkertaisti miesten vaatteiden myynnin, sillä kukkapaidat, farkut ja pääliinat menivät muodista ja tulivat muotiin kuukauden välein. Lahkeita levennettiin ja kavennettiin.
Ajatus kuulostaa uskottavalta, koska Madison Avenuen mainostoimistoissa istuivat juuri samat henkilöt, jotka näyttelivät köyhää Kaliforniassa.
Kuplafolkkarin ohella Coca-Cola oli hurja onnistuminen. Se oli pappajuoma 1950-luvulla ja liittyi mielikuvissa lähinnä Valittuihin Paloihin ja peräpukamavoiteisiin. Sille tehtiin Santa Monican hiekkarannan surffilautailun ja Beach Boysin avulla uusi ilme ja julkisuuskuva. Mainoslauseet henkivät uutta uskontoa, Kalifornian kaupallista mystiikkaa - the real thing...
Ajatuksia herättävä juttu, Walter de Camp, kuten monet muutkin juttusi. Kuuntelin itsekin cool jazzia eli Miles Davisia, vaikka itse asiassa oma makuni menee linjaa Parker - Coltrane ja sen jälkeen ei mitään. Minun korvissani Parker on kuin pehmeitten paikkojen kirurgi ja Miles Davis kuin aivokirurgi.
Parker antaa muodon omalle ihanteelleni, joka on coolin vastakohta: quick and dirty, hands on. Nopeasti ja ryssäämällä, kädet kyynärpäitä myöten savessa.
23. marraskuuta 2005
Skrjabin, epätietoa
Professori Armen Alchian, s. 1914, väitteli 1930-luvulla Stanfordista ja rupesi heti presidentti Rooseveltin leipiin. Kun tapasin hänet viimeksi noin viisi vuotta siten Los Angelesissa, hän oli edelleen pahoillaan siitä, ettei ollut saanut Nobel-palkintoa toisin kuin niin monet oppilaansa. Näistä hän piti Douglass Northia etevimpänä ja arveli taas, että Milton Friedman oli innostunut vähän liikaa. Kuten asia olikin.
Lounas oli erinomainen ja hänen asuntonsa, joka sijaitsi lähellä UCLA:aa, oli osittain moottoritien alla, kuten niin moni paikka Los Angelesissa.
Hänellä oli eloisia tarinoita. Yhdistyneitä Kansakuntia perustettaessa San Franciscon kongressissa kesäkuussa 1945 hän oli istunut V. Molotovin vieressä. Hänen havaintojensa mukaan toveri Molotov oli muuttunut varsin lyhyessä ajassa marjapaskan väriseksi kuultuaan niinä päivinä virkaan nousseen presidentti Trumanin miesten mielipiteet, jotka poikkesivat selvästi äskettäin kuolleen Rooseveltin käsityksistä.
Neuvostopoliitikot eivät olleet kovia matkustamaan. Stalin kävi tietääkseni vain Persian Teheranissa, Berliinin lähellä Potsdamissa eli maassa jota ei sillä hetkellä ollut olemassa, ja sitä ennen Suomessa, Tampereella nääs.
Jäin pohtimaan. Molotov oli sukunimeltään oikeastaan Skrjabin - translitteroidaan joskus Skryabin, joskus Skriabin. Muutamien Internet-lähteiden mukaan säveltäjä A. Skrjabin, joka oli hullu mies ja aatelinen, olisi ollut hänen setänsä. Hyvä ystäväni ja kollegani, joka on venäläinen ja tietää paljon hulluista ja aatelisista, arveli ettei näin kuitenkaan olisi. Molotovin porukka olisi ollut kauppiaita.
Arvoitus jää askarruttamaan. Minusta molemmilla on sama mieltymys dis-molliin, jolla ei sävellajina tiettävästi ole muita kannattajia.
Tiedä sitten. Njet Molotoffi.
Lounas oli erinomainen ja hänen asuntonsa, joka sijaitsi lähellä UCLA:aa, oli osittain moottoritien alla, kuten niin moni paikka Los Angelesissa.
Hänellä oli eloisia tarinoita. Yhdistyneitä Kansakuntia perustettaessa San Franciscon kongressissa kesäkuussa 1945 hän oli istunut V. Molotovin vieressä. Hänen havaintojensa mukaan toveri Molotov oli muuttunut varsin lyhyessä ajassa marjapaskan väriseksi kuultuaan niinä päivinä virkaan nousseen presidentti Trumanin miesten mielipiteet, jotka poikkesivat selvästi äskettäin kuolleen Rooseveltin käsityksistä.
Neuvostopoliitikot eivät olleet kovia matkustamaan. Stalin kävi tietääkseni vain Persian Teheranissa, Berliinin lähellä Potsdamissa eli maassa jota ei sillä hetkellä ollut olemassa, ja sitä ennen Suomessa, Tampereella nääs.
Jäin pohtimaan. Molotov oli sukunimeltään oikeastaan Skrjabin - translitteroidaan joskus Skryabin, joskus Skriabin. Muutamien Internet-lähteiden mukaan säveltäjä A. Skrjabin, joka oli hullu mies ja aatelinen, olisi ollut hänen setänsä. Hyvä ystäväni ja kollegani, joka on venäläinen ja tietää paljon hulluista ja aatelisista, arveli ettei näin kuitenkaan olisi. Molotovin porukka olisi ollut kauppiaita.
Arvoitus jää askarruttamaan. Minusta molemmilla on sama mieltymys dis-molliin, jolla ei sävellajina tiettävästi ole muita kannattajia.
Tiedä sitten. Njet Molotoffi.
Sotaan syylliset
Olisi ehkä perehdyttävä uuteen kirjaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Ehkä en jaksa, koska olen lukenut jokseenkin kaiken siitä kirjoitetun, myös oikeudenkäyntikirjelmät. Siellä oli tuttuja tuomareita ajamassa asioita.
Neuvostoliitto käsitti "oikeudenkäynnit" näytelmiksi tai propagandaksi, joilla osoitettiin valtaa. Oikeuden kanssa niillä ei ollut tekemistä. Tämä toteutui 30-luvun oikeudenkäynneissä ja uudelleen etenkin Tshekkoslovakiassa ja Unkarissa sekä Bulgariassa vuoden 1946 jälkeen.
Länsimaissa on ollut ajoittain tapana tavoitella oikeudenkäynnillä totuutta. Tietämäni mukaan 1917 - 1991 Neuvostoliitossa ainoassakaan poliittisessa oikeudenkäynnissä syytettä ei hylätty. Tämä kertoo sangen paljon näytelmän luonteesta. Luultavasti järjestelmä on hyvä, koska Maon jälkeen Kiinassa turvauduttiin samaan keinoon.
Yksi asia jää auki, kun nyt kysytään Kekkosen osuutta oikeudenkäynnin junailuun.
Miten tämän ajatuksen kanssa sopii yhteen se tieto, että Neuvostoliiton taholta sekaannuttiin oikeudenkäyntiin, kun pari syytettyä aiottiin päästää vastaamaan vapaalta jalalta, ja uudestaan, kun rangaistusten harkinta oli kesken. Rangaistuksia muutettiin aiottua ankarammiksi.
Jos Zhdanov ei ollut kovin oma-aloitteinen, oikeudenkäyntiin sekaantuminen olisi outoa. Kyllä joku hänelle kumminkin sanoi, että jos oli tuomioistuimen perustaminen poikkeuslailla takautuvin oikeuksin karmea ajatus suomalaisessa perinteessä, niin vielä karmeampaa oli sekaantua tuomareiden harkintaan. Sellaista ei tapahtunut edes Turun hovioikeuden kommunistioikeudenkäynneissä 1930-luvulla.
Korkeimman oikeuden presidentti Neovius erosi virastaan eikä sitten joutunut sotasyyllisyysoikeuden jäseneksi. Useat tuomarit äänestivät järjellisiä ratkaisuja ja rangaistuksia.
Se on heille kunniaksi.
Silti - jokainen tuomari osaa laskea päässään monijäsenisen tuomioistuimen voimasuhteet. Vähemmistöön jättäytymällä voi päästä historiaan ja välttyä vastuulta.
Latinaksi sanotaan "inter arma silent leges" eli aseiden puhuessa lait vaikenevat. Ei se niin ole. Aseitten puhuessa tuomarit vaikenevat.
Neuvostoliitto käsitti "oikeudenkäynnit" näytelmiksi tai propagandaksi, joilla osoitettiin valtaa. Oikeuden kanssa niillä ei ollut tekemistä. Tämä toteutui 30-luvun oikeudenkäynneissä ja uudelleen etenkin Tshekkoslovakiassa ja Unkarissa sekä Bulgariassa vuoden 1946 jälkeen.
Länsimaissa on ollut ajoittain tapana tavoitella oikeudenkäynnillä totuutta. Tietämäni mukaan 1917 - 1991 Neuvostoliitossa ainoassakaan poliittisessa oikeudenkäynnissä syytettä ei hylätty. Tämä kertoo sangen paljon näytelmän luonteesta. Luultavasti järjestelmä on hyvä, koska Maon jälkeen Kiinassa turvauduttiin samaan keinoon.
Yksi asia jää auki, kun nyt kysytään Kekkosen osuutta oikeudenkäynnin junailuun.
Miten tämän ajatuksen kanssa sopii yhteen se tieto, että Neuvostoliiton taholta sekaannuttiin oikeudenkäyntiin, kun pari syytettyä aiottiin päästää vastaamaan vapaalta jalalta, ja uudestaan, kun rangaistusten harkinta oli kesken. Rangaistuksia muutettiin aiottua ankarammiksi.
Jos Zhdanov ei ollut kovin oma-aloitteinen, oikeudenkäyntiin sekaantuminen olisi outoa. Kyllä joku hänelle kumminkin sanoi, että jos oli tuomioistuimen perustaminen poikkeuslailla takautuvin oikeuksin karmea ajatus suomalaisessa perinteessä, niin vielä karmeampaa oli sekaantua tuomareiden harkintaan. Sellaista ei tapahtunut edes Turun hovioikeuden kommunistioikeudenkäynneissä 1930-luvulla.
Korkeimman oikeuden presidentti Neovius erosi virastaan eikä sitten joutunut sotasyyllisyysoikeuden jäseneksi. Useat tuomarit äänestivät järjellisiä ratkaisuja ja rangaistuksia.
Se on heille kunniaksi.
Silti - jokainen tuomari osaa laskea päässään monijäsenisen tuomioistuimen voimasuhteet. Vähemmistöön jättäytymällä voi päästä historiaan ja välttyä vastuulta.
Latinaksi sanotaan "inter arma silent leges" eli aseiden puhuessa lait vaikenevat. Ei se niin ole. Aseitten puhuessa tuomarit vaikenevat.
22. marraskuuta 2005
Autot ja matkat
Ennen laulettiin miehistä ja aseista (Vergilius). Nykyisin itketään autoista ja matkoista. Äänestäjiä näyttää erikoisesti loukkaavan se, että ministerit ostavat uusia kalliita autoja ja että kansanedustajat tekevät ulkomaanmatkoja veronmaksajien kustannuksella.
Veronmaksajien kustannuksista ovat useimmin kiukkuisia ne, jotka eivät ole todellisuudessa veronmaksajia eli saavat tulonsiirtoina enemmän kuin maksavat veroina. Lisäksi on tapana unohtaa, että asioita voidaan rinnastaa toisiinsa mielivaltaisesti. Varallisuusvero ja köyhiempien tuki esitetään samassa lauseessa ikään kuin toinen olisi toisesta pois. Se ei pidä paikkaansa. Varallisuusvero poistettiin, koska se ei tehoa rikkaisiin. He ovat rikkaita siksi, että heillä on keinot siirtää varallisuus verotuksen ulottumattomiin, esimerkiksi sijoituksina tuotantoon. Ellei muu auta, rahat menevät ulkomaille.
Hienossa autossa matkustamiseen turtuu nopeasti. Poliitikkojen autot ovat isoja ja kalliita kahdesta syystä. Niissä täytyy tehdä takapenkillä pitkiä aikoja yhtäjaksoisesti työtä, kuten lukea ja kirjoittaa. Niiden on oltava turvallisia, joissakin tapauksissa panssaroituja, koska hulluja haulikkomiehiä riittää. Oikeaan terroristiin ei tehoa tietenkään mikään.
Miksi poliitikot eivät matkusta bussilla tai junalla? Samasta syystä kuin heidän on vaikea käydä yleisessä käymälässä. Joku tulee heti joko puimaan nyrkkiä tai taputtelemaan olkapäille niin että vähemmästäkin kusee kenkäänsä.
Olen joskus joutunut liikenteeseen noissa porukoissa, eikä tosiaankaan käy kateeksi, vaikka ihmiset ovat keskimäärin kiitettävän pidättyväisiä.
En ole julkisuuden henkilö, mutta silti osaan olla raapimatta takapuoltani yleisellä paikalla, koska näkökentässä on aina joku, jonka äidin tuntee. Tai isän.
Eniten säälin iskelmä- ja televisiojulkkiksia. Jostain syystä kaikki ajattelevat, että heille saa käydä sanomassa pari "valittua" sanaa tai että esimerkiksi näyttelijä olisi ihmissuhteiden asiantuntija ja lisäksi valmis tarjoamaan oluen.
En kirjoita tätä puolustaakseni poliitikkoja, jotka ovat osansa itse valinneet. Kauhistelen vain, onko edessä amerikkalainen tekopyhyys tai ruotsalainen kaksinaamaisuus. Vielä meillä on julkisuuden henkilöitä, jotka uskaltavat olla miellyttämättä jokaista vastaantulijaa, mutta miten kauan?
Roolin jatkuvassa esittämisessä on suuri vaara. Naamari palaa ihoon kiinni. Ihminen alkaa ensin luulla olevansa se, jota esittää. Kun hän huomaa, mitä on tapahtunut, paluuta ei ole.
Veronmaksajien kustannuksista ovat useimmin kiukkuisia ne, jotka eivät ole todellisuudessa veronmaksajia eli saavat tulonsiirtoina enemmän kuin maksavat veroina. Lisäksi on tapana unohtaa, että asioita voidaan rinnastaa toisiinsa mielivaltaisesti. Varallisuusvero ja köyhiempien tuki esitetään samassa lauseessa ikään kuin toinen olisi toisesta pois. Se ei pidä paikkaansa. Varallisuusvero poistettiin, koska se ei tehoa rikkaisiin. He ovat rikkaita siksi, että heillä on keinot siirtää varallisuus verotuksen ulottumattomiin, esimerkiksi sijoituksina tuotantoon. Ellei muu auta, rahat menevät ulkomaille.
Hienossa autossa matkustamiseen turtuu nopeasti. Poliitikkojen autot ovat isoja ja kalliita kahdesta syystä. Niissä täytyy tehdä takapenkillä pitkiä aikoja yhtäjaksoisesti työtä, kuten lukea ja kirjoittaa. Niiden on oltava turvallisia, joissakin tapauksissa panssaroituja, koska hulluja haulikkomiehiä riittää. Oikeaan terroristiin ei tehoa tietenkään mikään.
Miksi poliitikot eivät matkusta bussilla tai junalla? Samasta syystä kuin heidän on vaikea käydä yleisessä käymälässä. Joku tulee heti joko puimaan nyrkkiä tai taputtelemaan olkapäille niin että vähemmästäkin kusee kenkäänsä.
Olen joskus joutunut liikenteeseen noissa porukoissa, eikä tosiaankaan käy kateeksi, vaikka ihmiset ovat keskimäärin kiitettävän pidättyväisiä.
En ole julkisuuden henkilö, mutta silti osaan olla raapimatta takapuoltani yleisellä paikalla, koska näkökentässä on aina joku, jonka äidin tuntee. Tai isän.
Eniten säälin iskelmä- ja televisiojulkkiksia. Jostain syystä kaikki ajattelevat, että heille saa käydä sanomassa pari "valittua" sanaa tai että esimerkiksi näyttelijä olisi ihmissuhteiden asiantuntija ja lisäksi valmis tarjoamaan oluen.
En kirjoita tätä puolustaakseni poliitikkoja, jotka ovat osansa itse valinneet. Kauhistelen vain, onko edessä amerikkalainen tekopyhyys tai ruotsalainen kaksinaamaisuus. Vielä meillä on julkisuuden henkilöitä, jotka uskaltavat olla miellyttämättä jokaista vastaantulijaa, mutta miten kauan?
Roolin jatkuvassa esittämisessä on suuri vaara. Naamari palaa ihoon kiinni. Ihminen alkaa ensin luulla olevansa se, jota esittää. Kun hän huomaa, mitä on tapahtunut, paluuta ei ole.
21. marraskuuta 2005
Jumalan pelko
Kuuntelin pari urkujuttua, kuten usein myöhään illalla tai varhain aamulla. Ennen Lionel Rogg oli ykkössuosikkini. Nykyisin soimaan päätyy usein Ton Koopman eli sama mies, joka on levyttänyt erittäin ansiokkaasti Bachin kantaatteja.
Vastoin yleistä luuloa Hannu Taanilalla ei ole yksinoikeutta Bachin urkumusiikkiin. Muutkin saavat kuunnella sitä. Toisin kuin Hannu väittää, Bach ei ollut DDR:n eli Itä-Saksan kuuluisa poika. Hänen marxilaisuudestaan ei todellisuudessa ole tietoa. Sen verran tiedämme jo Spittan sadan vuoden takaisesta elämäkertateoksesta, että Bachit tukivat vallitsevia yhteiskunnallisia oloja, ottamatta huomioon kanttoreiden ja urkureiden nimityspolitiikkaa, jossa heidän mielestään esiintyi ongelmia.
Aivan näinä päivinä on tullut monta kertaa vastaan sama ilmiö. Ihmiset pelkäävät pappeja, kirkkoja ja kirkkomusiikkia. Jos joku pyörii pappien kanssa, häntä aletaan heti epäillä uskovaiseksi, ja uskovaisuus taas tarkoittaa, ettei asianomainen ole aivan täysijärkinen.
Tällainen ennakkoluuloisuus on oikeastaan ikävää. Pappeihin ja kirkkoon, joiden joukkoihin itse hakeudun ja lukeuden, enemmän toisen kerran. Kirkkomusiikki puolestaan on aarre ja ilon lähde. Sitä suosittelisin kaikille, joiden iho ei mene kananlihalle, jos kappaleen nimessä esiintyy saksankielellä sana "Gott" tai "Christus". Joissakin on puhe myös enkeleistä ja taivaasta, kuten kanonisissa variaatioissa virrestä "Enkeli taivaan" (Vom Himmel hoch).
Olen harrastanut ainakin kaksikymmentä vuotta erikoisesti Bachin kantaatteja. Monilla on mielikuva passioista, etenkin pääsiäisajan Matteus-passiosta. Kantaatit kuulostavat hiukan samalta, mutta ne ovat lyhyitä eli kestävät yleensä alle puoli tuntia, ja paljon kevyempiä kuunnella.
Kuuntelemisen tekee nykyinen tekniikka helpoksi. Suuret levymäärät on käytännöllistä siirtää tietokoneeseen ja helpointa on käyttää Applen ohjelmaa iTunes, joka ei maksa mitään. Sitten voi kuunnella kuulokkeilla, jotka ovat kiinni suoraan tietokoneessa. Jos pitää sormiaan näppäimistön lähellä, tulee samalla luoneeksi vahvaa työnteon illuusiota, vaikka todellisuudessa kysymyksessä on häpeämätön huvittelu.
Eilen ja tänään mielen päällä on kantaatti BWV 78, Jesu du der meine Seele. Se on niin syvästi ihastuttava ja niin iloinen. En osaa sanoa, kumpi on mieluisampi, rifkinin vai Herreweghen johtama esitys.
Vastoin yleistä luuloa Hannu Taanilalla ei ole yksinoikeutta Bachin urkumusiikkiin. Muutkin saavat kuunnella sitä. Toisin kuin Hannu väittää, Bach ei ollut DDR:n eli Itä-Saksan kuuluisa poika. Hänen marxilaisuudestaan ei todellisuudessa ole tietoa. Sen verran tiedämme jo Spittan sadan vuoden takaisesta elämäkertateoksesta, että Bachit tukivat vallitsevia yhteiskunnallisia oloja, ottamatta huomioon kanttoreiden ja urkureiden nimityspolitiikkaa, jossa heidän mielestään esiintyi ongelmia.
Aivan näinä päivinä on tullut monta kertaa vastaan sama ilmiö. Ihmiset pelkäävät pappeja, kirkkoja ja kirkkomusiikkia. Jos joku pyörii pappien kanssa, häntä aletaan heti epäillä uskovaiseksi, ja uskovaisuus taas tarkoittaa, ettei asianomainen ole aivan täysijärkinen.
Tällainen ennakkoluuloisuus on oikeastaan ikävää. Pappeihin ja kirkkoon, joiden joukkoihin itse hakeudun ja lukeuden, enemmän toisen kerran. Kirkkomusiikki puolestaan on aarre ja ilon lähde. Sitä suosittelisin kaikille, joiden iho ei mene kananlihalle, jos kappaleen nimessä esiintyy saksankielellä sana "Gott" tai "Christus". Joissakin on puhe myös enkeleistä ja taivaasta, kuten kanonisissa variaatioissa virrestä "Enkeli taivaan" (Vom Himmel hoch).
Olen harrastanut ainakin kaksikymmentä vuotta erikoisesti Bachin kantaatteja. Monilla on mielikuva passioista, etenkin pääsiäisajan Matteus-passiosta. Kantaatit kuulostavat hiukan samalta, mutta ne ovat lyhyitä eli kestävät yleensä alle puoli tuntia, ja paljon kevyempiä kuunnella.
Kuuntelemisen tekee nykyinen tekniikka helpoksi. Suuret levymäärät on käytännöllistä siirtää tietokoneeseen ja helpointa on käyttää Applen ohjelmaa iTunes, joka ei maksa mitään. Sitten voi kuunnella kuulokkeilla, jotka ovat kiinni suoraan tietokoneessa. Jos pitää sormiaan näppäimistön lähellä, tulee samalla luoneeksi vahvaa työnteon illuusiota, vaikka todellisuudessa kysymyksessä on häpeämätön huvittelu.
Eilen ja tänään mielen päällä on kantaatti BWV 78, Jesu du der meine Seele. Se on niin syvästi ihastuttava ja niin iloinen. En osaa sanoa, kumpi on mieluisampi, rifkinin vai Herreweghen johtama esitys.
20. marraskuuta 2005
Janne Virkkuselle HS
Helsingin Sanomissa tänään mietit sanomalehden ja verkkoviestinnän eri puolia. Et mainitse verkkojen pimeää puolta. Saadun tiedon mukaan Ranskan mellakoissa tekstiviesteillä kerrottiin poliiseista, Internetissä annettiin ohjeita ja palkinto oli itse poltettu auto tai koulu television ajankohtaisohjelmassa tai lehtikuvana.
Toisin sanoen verkkoviestintä on kaksisuuntaista ja käyttää perinteisiä viestimiä välineinään.
Tässä kaikessa on nyt jotain tosi-TV:tä.
Sanot, että blogeissa kerrotun ei tarvitse olla totta ja että verkossa voidaan heitellä aihettomia epäilyksen ja kunniattomuuden varjoja ihmisten päälle.
Sama pitää paikkansa Helsingin Sanomista puheen ollen.
Myönnän että olen kyllä ollut itsekin kummissani siitä, että jotkut verkkokirjoittajat luulevat nauttivansa immuniteettia eli voivansa kirjoittaa aivan mitä haluavat. Sehän ei ole totta, vaan oikeudellinen vastuu on aivan sama, kirjoitti verkkoon tai lehteen. Verkossa vain ei ole vastaavaa päätoimittajaa.
Kirjoitat: "Verkko ei järjestele vaan tuottaa kaaosmaisen määrän tietoa. Verkko ei myöskään arvota asioita eikä tunne ja tunnista asioiden merkitystä. Siinä on perinteiselle medialle aina tehtävä."
Tässä sekotiat kaksi asiaa. Ei kirjapainokaan järjestele tietoa, ei arvota eikä tunne saatika tunnista. Tiedän - ja Sinäkin tiedät - aika monia erittäin hyvin organisoituja verkojulkaisuja. Esimerkiksi Jyrki Kasvin www.kasvi.org on sellainen.
Muutoin poliitikkojen verkkopäiväkirjat ovat jotain muuta. Erkki Tuomiojan kotisivusto on niin laaja, että takana on varmasti joukko avustajia. Ei kuurnita sanoja, mutta verkko-osoite, jossa on nimi ja pisteen jälkeen "net" on henkilön mainontaa ja markkinointia.
Esimerkki hyvin hallinnoidusta (moderoidusta) verkopaikasta on slashdot.org. Sieltä löytyy esimerkiksi päivän uutinen "Federal Election Commission rules - bloggers are journalists."
Kirjoittaminen on kai ainoa taideaine, jota ei opeteta missään, paitsi lehtimiehiä Tampereella. Käynti kirjakaupassa osoittaa, että ala on Suomessa suurelta osin lahjakkaiden harrastelijoiden käsissä ja ettei esimerkiksi SanomaWSOY ole paneutunut ongelmaan. Puhun ongelmasta, koska mieltäni raastaa tietokirjallisuus, joka on jopa Ruotsissa niin hyvää ja meillä niin huonoa, keskimäärin.
Kirjoittamiseen liittyy tietty omahyväisyys ja itsekeskeisyys. Siksi kiinnitän huomion lopuksi itseeni: miksi blogia kirjoittaa kolumnisti ja lehtikirjoittaja, joka on julkaissut kirjojakin? - En tiedä vielä. Sen tiedän kokemuksesta, että Helsingin Sanomiin kirjoittamisesta pitäisi myöntää rovastin arvonimi. Lehteen kirjoittava käyttää lainattua arvovaltaa tai kiivailee sitä vastaan. Blogi on ainakin toistaiseksi omaa kirjoitusta, jossa besserwisserismi eli paremmintietäminen ja omahyväisyys näkyy selvästi. - Lopetin aikoinani kolumnistina kirjoittamisen vähän äkkipikaisesti, mutta olin jo alkanut kammoksua sitä asemaa, kun vuorineuvokset ja ministerit tulivat esittämään lähempää tuttavuutta ja tavallsiemmat kansalaiset ssanoivat sinunkaupat irti. Siinä oli ikään kuin lehden työntekijänä vastoin tahtoaan. Nyt arvaan, että kunhan Loka-Laitinen vaientuu ja kun Matti Wuori kuoli, kolumni voi olla meillä lehtikirjoituksen muotona tiensä päässä.
Toisin sanoen verkkoviestintä on kaksisuuntaista ja käyttää perinteisiä viestimiä välineinään.
Tässä kaikessa on nyt jotain tosi-TV:tä.
Sanot, että blogeissa kerrotun ei tarvitse olla totta ja että verkossa voidaan heitellä aihettomia epäilyksen ja kunniattomuuden varjoja ihmisten päälle.
Sama pitää paikkansa Helsingin Sanomista puheen ollen.
Myönnän että olen kyllä ollut itsekin kummissani siitä, että jotkut verkkokirjoittajat luulevat nauttivansa immuniteettia eli voivansa kirjoittaa aivan mitä haluavat. Sehän ei ole totta, vaan oikeudellinen vastuu on aivan sama, kirjoitti verkkoon tai lehteen. Verkossa vain ei ole vastaavaa päätoimittajaa.
Kirjoitat: "Verkko ei järjestele vaan tuottaa kaaosmaisen määrän tietoa. Verkko ei myöskään arvota asioita eikä tunne ja tunnista asioiden merkitystä. Siinä on perinteiselle medialle aina tehtävä."
Tässä sekotiat kaksi asiaa. Ei kirjapainokaan järjestele tietoa, ei arvota eikä tunne saatika tunnista. Tiedän - ja Sinäkin tiedät - aika monia erittäin hyvin organisoituja verkojulkaisuja. Esimerkiksi Jyrki Kasvin www.kasvi.org on sellainen.
Muutoin poliitikkojen verkkopäiväkirjat ovat jotain muuta. Erkki Tuomiojan kotisivusto on niin laaja, että takana on varmasti joukko avustajia. Ei kuurnita sanoja, mutta verkko-osoite, jossa on nimi ja pisteen jälkeen "net" on henkilön mainontaa ja markkinointia.
Esimerkki hyvin hallinnoidusta (moderoidusta) verkopaikasta on slashdot.org. Sieltä löytyy esimerkiksi päivän uutinen "Federal Election Commission rules - bloggers are journalists."
Kirjoittaminen on kai ainoa taideaine, jota ei opeteta missään, paitsi lehtimiehiä Tampereella. Käynti kirjakaupassa osoittaa, että ala on Suomessa suurelta osin lahjakkaiden harrastelijoiden käsissä ja ettei esimerkiksi SanomaWSOY ole paneutunut ongelmaan. Puhun ongelmasta, koska mieltäni raastaa tietokirjallisuus, joka on jopa Ruotsissa niin hyvää ja meillä niin huonoa, keskimäärin.
Kirjoittamiseen liittyy tietty omahyväisyys ja itsekeskeisyys. Siksi kiinnitän huomion lopuksi itseeni: miksi blogia kirjoittaa kolumnisti ja lehtikirjoittaja, joka on julkaissut kirjojakin? - En tiedä vielä. Sen tiedän kokemuksesta, että Helsingin Sanomiin kirjoittamisesta pitäisi myöntää rovastin arvonimi. Lehteen kirjoittava käyttää lainattua arvovaltaa tai kiivailee sitä vastaan. Blogi on ainakin toistaiseksi omaa kirjoitusta, jossa besserwisserismi eli paremmintietäminen ja omahyväisyys näkyy selvästi. - Lopetin aikoinani kolumnistina kirjoittamisen vähän äkkipikaisesti, mutta olin jo alkanut kammoksua sitä asemaa, kun vuorineuvokset ja ministerit tulivat esittämään lähempää tuttavuutta ja tavallsiemmat kansalaiset ssanoivat sinunkaupat irti. Siinä oli ikään kuin lehden työntekijänä vastoin tahtoaan. Nyt arvaan, että kunhan Loka-Laitinen vaientuu ja kun Matti Wuori kuoli, kolumni voi olla meillä lehtikirjoituksen muotona tiensä päässä.
19. marraskuuta 2005
Älä sylje lattialle
Olemme siirtyneet tätien valtakuntaan. Ministeriöissä mietitään verovaroin, mitä seuraavaksi kiellettäisiin. Ellei keksitä sopivaa kiellettävää, sitten käsketään.
Ravintolatupakointi kielletään. Alkoholin käyttöä ravintoloissa ei kielletä. Sodan aikana tanssiminen kiellettiin maanpuolustukseen haitallisena. Suurhyökkäyksen aikana viinakaupat suljettiin, koska on jalompaa kuolla luotiin kuin viinaan.
Viiminen sukupolvi, joka oli suhtautunut ikävästi ylettömiin kieltoihin, muuttui 1960- ja 197o-luvun taitteessa kaikenkieltäjiksi. Jos presidenttiehdokas Niinistö olisi sosaiaalisesti lahjakas, hän tarttuisi vasemmiston edustamaan paremmintietämiseen. Väitetään että Niinistö vetelee itsekin poskareita suljettujen ovien takana.
Presidentiksi haetaan "arvojohtajaa". Arvojohtaminen on natsismia. Johtaja määrää arvot. Ennen oli Euroopassa sellainenkin ajattelutapa, että ihmiset järkeilevät itse, mikä on viisainta. Sitten poliitikot menettivät uskonsa kansalaisiin ja alkoivat sanella kieltoja, käskyjä ja nyt siis myös arvoja.
Ehkä peruspalveluministeri ja kaupunginjohtaja kieltävät seuraavaksi piereskelemisen kaupungin ulkoilualueilla? Sellainen on tarpeetonta ja ikävää ja lisää ilmakehän kuormitusta. Seuraavaksi voitaisiin kieltää törkeä julkinen haukottelu yleisellä paikalla. Sellainen on loukkaavaa ja aiheuttaa muille ihmisille henkistä kärsimystä.
Suuri tupakoinnin vastustaja ja kasvissyönnin, kansanterveyden ja peruspalvelujen edistäjä oli Hitler. Hänellä oli tarkoitus kieltää tupakointi SS-joukoissa. On sopimatonta tappaa naisia, lapsia ja vanhuksia tupakka suussa.
Turhanaikaisilla, terveydellä ja yleisellä hyvinvoinnilla perustelluilla toimilla halutaan peittää jotain muuta. Tupakoivat ovat laitoshoidokkeja tai syrjäytviä. Tupakoimattomat ovat hyväosaisia. Kieltopolitiikka on keino sortaa ihmisiä, joilla on valmiiksi vaikeaa. Näkyvä ryhmä tupakoivista on seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevia, etenkin kauniita nuoria naisia. Se on kostettava. On väärin, että joku on nuori ja kaunis.
Outoa ettei viimeksi mainittua ole huomattu yleisemmin. Kun rouva arvelee, ettei äijästä ole enää mihinkään, hänet karkotetaan partsille tupakoimaan ja sitten käsketään lopettaa kokonaan. Vanhat Hollywood-elokuvat on tarkoitus sensuroida. Savuke on seksuaalinen viesti.
Olemme siis täysraittiin presidentti Bushin rattailla.
Tästä ei seuraa hyvä. Yhteisön ja yhteiskunnan tasolla luovuuden ehto on suvaitsevaisuus. Kalifornia oli kuuluisa suvaitsevaisuudesta, mutta ei ole enää. Suvaitsevaisuus tarkoittaa, että annetaan toisten tehdä mitä tahtovat, kunhan eivät silmille tuppaa.
Sotien jälkeinen kansankoti-ihanne oli fasistinen kuvitelma, jossa kaikille päätöksille on omat asiantuntijansa ja virkamiehensä ja ihmiset taivutellaan "hyvällä" sellaiseen, mitä he eivät oikeastaan halua. Kansankoti-haaveen vastakohta ei ole optiokapitalismi, jossa naapurilta viedään tuhkatkin pesästä. Vastakohta on vallan hajauttaminen eli korvan eikä suun yhteiskunta.
Ravintolatupakointi kielletään. Alkoholin käyttöä ravintoloissa ei kielletä. Sodan aikana tanssiminen kiellettiin maanpuolustukseen haitallisena. Suurhyökkäyksen aikana viinakaupat suljettiin, koska on jalompaa kuolla luotiin kuin viinaan.
Viiminen sukupolvi, joka oli suhtautunut ikävästi ylettömiin kieltoihin, muuttui 1960- ja 197o-luvun taitteessa kaikenkieltäjiksi. Jos presidenttiehdokas Niinistö olisi sosaiaalisesti lahjakas, hän tarttuisi vasemmiston edustamaan paremmintietämiseen. Väitetään että Niinistö vetelee itsekin poskareita suljettujen ovien takana.
Presidentiksi haetaan "arvojohtajaa". Arvojohtaminen on natsismia. Johtaja määrää arvot. Ennen oli Euroopassa sellainenkin ajattelutapa, että ihmiset järkeilevät itse, mikä on viisainta. Sitten poliitikot menettivät uskonsa kansalaisiin ja alkoivat sanella kieltoja, käskyjä ja nyt siis myös arvoja.
Ehkä peruspalveluministeri ja kaupunginjohtaja kieltävät seuraavaksi piereskelemisen kaupungin ulkoilualueilla? Sellainen on tarpeetonta ja ikävää ja lisää ilmakehän kuormitusta. Seuraavaksi voitaisiin kieltää törkeä julkinen haukottelu yleisellä paikalla. Sellainen on loukkaavaa ja aiheuttaa muille ihmisille henkistä kärsimystä.
Suuri tupakoinnin vastustaja ja kasvissyönnin, kansanterveyden ja peruspalvelujen edistäjä oli Hitler. Hänellä oli tarkoitus kieltää tupakointi SS-joukoissa. On sopimatonta tappaa naisia, lapsia ja vanhuksia tupakka suussa.
Turhanaikaisilla, terveydellä ja yleisellä hyvinvoinnilla perustelluilla toimilla halutaan peittää jotain muuta. Tupakoivat ovat laitoshoidokkeja tai syrjäytviä. Tupakoimattomat ovat hyväosaisia. Kieltopolitiikka on keino sortaa ihmisiä, joilla on valmiiksi vaikeaa. Näkyvä ryhmä tupakoivista on seksuaalisesti aktiivisessa iässä olevia, etenkin kauniita nuoria naisia. Se on kostettava. On väärin, että joku on nuori ja kaunis.
Outoa ettei viimeksi mainittua ole huomattu yleisemmin. Kun rouva arvelee, ettei äijästä ole enää mihinkään, hänet karkotetaan partsille tupakoimaan ja sitten käsketään lopettaa kokonaan. Vanhat Hollywood-elokuvat on tarkoitus sensuroida. Savuke on seksuaalinen viesti.
Olemme siis täysraittiin presidentti Bushin rattailla.
Tästä ei seuraa hyvä. Yhteisön ja yhteiskunnan tasolla luovuuden ehto on suvaitsevaisuus. Kalifornia oli kuuluisa suvaitsevaisuudesta, mutta ei ole enää. Suvaitsevaisuus tarkoittaa, että annetaan toisten tehdä mitä tahtovat, kunhan eivät silmille tuppaa.
Sotien jälkeinen kansankoti-ihanne oli fasistinen kuvitelma, jossa kaikille päätöksille on omat asiantuntijansa ja virkamiehensä ja ihmiset taivutellaan "hyvällä" sellaiseen, mitä he eivät oikeastaan halua. Kansankoti-haaveen vastakohta ei ole optiokapitalismi, jossa naapurilta viedään tuhkatkin pesästä. Vastakohta on vallan hajauttaminen eli korvan eikä suun yhteiskunta.
18. marraskuuta 2005
Valokuvan kuolema
Eilen ilmoitti konkurssistaan Eiri-kuva. Otin valokuvan. Kuvassa esiintyvät arkkipiispa, hänen sihteerinsä ja joukko muita kirkollisia henkilöitä. Oli sellainen kokous. En raatsinut sanoa kenellekään, että papistoa oli sopivasti paikalla viettämään valokuvauksen muistohetkeä.
Valokuvaamisen toteutuminen innovaationa kesti 122 vuotta eli noin vuoteen 1842. Transistori ja muovi valmistuivat oivalluksista tuotteiksi kolmessa vuodessa 1950-luvulla.
En ole yleensä ollut ensimmäisten joukossa hankkimessa uusia laitteita. Kaikki teknologiafirmat tuntevat kuilun eli Kuoleman laakson käsitteen - sen jälkeen kun friikit ovat ostaneet, seuraa pitkä, kuiva kausi, jonka kuluessa yritys yleensä kuolee ja joku ostaa uudet keksinnät konkurssipesästä tosi halvalla. Tämä on sääntö eikä poikkeus.
Muistan esimerkiksi stereoiden käyttöön tulon ja Köykän kotimaiset viritinvahvistimet, jotka olivat aikakauden parhaimmista. Jopa Salora loppua joudutti aikoinaan korkea laatu ja tekninen edistyksellisyys. Sitten tuli fuusio Nokia kanssa ja Mobira ja muu. Olen ostanut kavereilta heidän hätäisesti ostamiaan vekottimia, ja niinpä kesähuvilani ylpeys on B&O 1960-luvun lopulta, se laskutikkumalli jossa on kymmeniä katkaisimia etulevyssä. Sama laite on näytteillä New Yorkin Modernin taiteen museossa. Muotoilu ja tekniikka kilpailevat tämän päivän laitteiden kanssa. On siellä myös vanha Beon vinyylivatkain ja se Tandbergin dekki eli kasettinauhuri, jota käytettiin laajasti kouluissa, koska sitä ei saanut rikki edes sahalla ja kirveellä.
Omat vanhimmat digikuvani ovat alkuvuodesta 2000. Alan käännekohta oli kai silloin kun ammattikuvaajat vähin äänin lakkasivat todistelemasta emulsion etevämmyyttä.
Äidilläni on tapa panna näytteille perheen vaiheisiin vaikuttaneita esineitä - isoisän taskukello, Remington-kirjoituskone, isän sota-aikainen kamera.
Isän kamera oli aikansa parhaita, Zeiss Ikon Super Ikonta III, Tessarin 3,5 linssi. Nyt mietin, olisiko aika ottaa esiin M-Leica ja siirtää se näyttelyesineeksi. Sen hankkiminen ja etenkin objektiivien kartuttaminen vaati ponnistuksia ja kieltäytymyksiä mutta minulla on aivan totta myös Noctilux, valovoima 1,0, ja tietysti kaikki tavallisemmat objektiivit.
Leica, jonka idea on 1920-luvulta ja toteutus seuraavalta vuosikymmeneltä, saattaa olla erään kehityksen huippu ja loppu. Sen jälkeen kameroihin alkoi tulla yhä enemmän elektroniikkaa. Tässä ainoa sähköinen toiminto on valotusmittari ledeineen.
Näköpiirissä ei ole mitään sellaista, että digikameroita kannattaisi pitää hyvin tai että jokin niistä päätyisi rivin jatkoksi muistoesineenä. Ne on suunniteltu kestämään kaksi vuotta.
En tiedä, pitäisikö vaihtaa Canon PowerShot G 6 Panasoniciin, kun siinä on Leican linssi. Tiedän ettei siinä ole Leicaa muuta kuin tavaramerkki ja että koko verstas on tiettävästi japanilaisten valloittama. Mutta...
Valokuvaamisen toteutuminen innovaationa kesti 122 vuotta eli noin vuoteen 1842. Transistori ja muovi valmistuivat oivalluksista tuotteiksi kolmessa vuodessa 1950-luvulla.
En ole yleensä ollut ensimmäisten joukossa hankkimessa uusia laitteita. Kaikki teknologiafirmat tuntevat kuilun eli Kuoleman laakson käsitteen - sen jälkeen kun friikit ovat ostaneet, seuraa pitkä, kuiva kausi, jonka kuluessa yritys yleensä kuolee ja joku ostaa uudet keksinnät konkurssipesästä tosi halvalla. Tämä on sääntö eikä poikkeus.
Muistan esimerkiksi stereoiden käyttöön tulon ja Köykän kotimaiset viritinvahvistimet, jotka olivat aikakauden parhaimmista. Jopa Salora loppua joudutti aikoinaan korkea laatu ja tekninen edistyksellisyys. Sitten tuli fuusio Nokia kanssa ja Mobira ja muu. Olen ostanut kavereilta heidän hätäisesti ostamiaan vekottimia, ja niinpä kesähuvilani ylpeys on B&O 1960-luvun lopulta, se laskutikkumalli jossa on kymmeniä katkaisimia etulevyssä. Sama laite on näytteillä New Yorkin Modernin taiteen museossa. Muotoilu ja tekniikka kilpailevat tämän päivän laitteiden kanssa. On siellä myös vanha Beon vinyylivatkain ja se Tandbergin dekki eli kasettinauhuri, jota käytettiin laajasti kouluissa, koska sitä ei saanut rikki edes sahalla ja kirveellä.
Omat vanhimmat digikuvani ovat alkuvuodesta 2000. Alan käännekohta oli kai silloin kun ammattikuvaajat vähin äänin lakkasivat todistelemasta emulsion etevämmyyttä.
Äidilläni on tapa panna näytteille perheen vaiheisiin vaikuttaneita esineitä - isoisän taskukello, Remington-kirjoituskone, isän sota-aikainen kamera.
Isän kamera oli aikansa parhaita, Zeiss Ikon Super Ikonta III, Tessarin 3,5 linssi. Nyt mietin, olisiko aika ottaa esiin M-Leica ja siirtää se näyttelyesineeksi. Sen hankkiminen ja etenkin objektiivien kartuttaminen vaati ponnistuksia ja kieltäytymyksiä mutta minulla on aivan totta myös Noctilux, valovoima 1,0, ja tietysti kaikki tavallisemmat objektiivit.
Leica, jonka idea on 1920-luvulta ja toteutus seuraavalta vuosikymmeneltä, saattaa olla erään kehityksen huippu ja loppu. Sen jälkeen kameroihin alkoi tulla yhä enemmän elektroniikkaa. Tässä ainoa sähköinen toiminto on valotusmittari ledeineen.
Näköpiirissä ei ole mitään sellaista, että digikameroita kannattaisi pitää hyvin tai että jokin niistä päätyisi rivin jatkoksi muistoesineenä. Ne on suunniteltu kestämään kaksi vuotta.
En tiedä, pitäisikö vaihtaa Canon PowerShot G 6 Panasoniciin, kun siinä on Leican linssi. Tiedän ettei siinä ole Leicaa muuta kuin tavaramerkki ja että koko verstas on tiettävästi japanilaisten valloittama. Mutta...
16. marraskuuta 2005
Koottavat
Pinseri kirjoitti koottavista. Luin kommentit.
Oppilaani Herkko kysyi kerran, miksi muistelen menneitä aikoja. Hän ei sanonut sitä, mutta kuulin lauseen lopun: kun ne eivät ketään kiinnosta.
Olen vakavissani sitä mieltä, että nykyisyyttä ja siten tulevaisuutta ei voi ymmärtää, ellei mieti menneisyyttä. Se miksi minä olen tällainen johtuu joltain osin siitä, että vanhempani olivat nuoria aikuisia sodan aikana. Sukupolveni hulluus johtuu osittain siitä, että vanhempamme olivat tienaamassa, kun me kasvoimme kouluikään.
Sukupolveni röyhkeys johtuu siitä, että tulimme maailmaan, jossa kaikille koulutetuille oli työpaikka tai virka. En ollut kuullut puhuttavankaan tutkinnon suorittaneesta, joka todella ei olisi saanut töitä ja palkkaa. Tämä taas johtui siitä, että meilläkin sota oli välillisesti ja suoraan vapauttanut 100 000 työpaikkaa.
Niinpä me - todellisuudessa minua hiukan nuoremmat - vaadimme hallintaamme Vanhan ylioppilastalon ja äänen korkeakoulujen hallinnossa. Sen sijaan saimme keskioluen.
Tästä johtuu osittain se, että lapsistani on tullut sellaisia kuin on tullut.
Tausta, menneisyys eli historia vaikuttaa jopa siihen, mitä näemme ja miten näemme. Myös lihakset muistavat.
Sen takia koottavat on osa yhden sukupolven henkistä rakennetta. Pienoismalleja koottiin silloin jo myytillisiksi muuttuneista sotakoneista ja laivoista. Muovi oli uutuus. Rewellin pakkauksessa mukana ollut liima oli uutuus. Osat oli valmiiksi prässätty.
Tein joitakin koottavia 1950-luvulla mutta lopetin pian, koska yksi veljistäni oli tolkuttoman paljon etevämpi myös tässä asiassa.
Itse epäonnistuin liidokkien rakentamisessa. Haka, Kiva ja Kiuru olivat pikkupojan mahdollisuuksien rajoissa. Esikuva vain oli ylivoimainen. Kaikista henkilöistä - kummitätini oli rakentanut kilpailukelpoisen liidoksin, joka oli seinällä näytteillä.
Liidokit tehtiin balsasta, vaneerist ja ohuista rimoista ja päällystettiin paperilla. Pinnoite oli lakkaa. Aloittelijoille tarkoitetut rakennussarjat, joita tilattiin Helsingistä, oli stanssattu valmiiksi, mutta periaatteessa siipikaaret oli sahattava lehtisahalla levystä. Kovin se oli tarkkuutta vaativa tehtävä.
Esikuvista masentavimpia olivat puiset pienoismallit. Niitten tekeminen oli ollut asemasodan aikana villitys ilmavoimissa. Isäni nimikkoneen pienoismalli on edelleen tallella ja melkein kunnossa - kaksitasoinen Fokker CX. Epäilen, että jokin esikunta tai viihdytystoimisto oli valmistanut piirustuksia, koska pienoismallin osien valmistaminen veistämällä korkeintaa luonnollista kokoa olevan laitteen piirustuksiin tukeutuen taitaa vaatia ammattimiestä. Mutta vanhoissa valokuvissa näkee aliupseereita ja upseereita viisin, kymmenin kappalein näpertelemässä puusta ja vanerista Meserschmittejä, Blenheimeja, Curtisseja, Moraneja, Fiateja ja jopa harvalukuisiksi jääneitä Myrskyä, Pyörremyrskyä ja muita kotimaisen lentokonesuunnittelun huono-onnisia yritelmiä.
Lihasten muistia ja silmien tietoa siis oli mutta ajatus yrittää koota Askartelukeskuksen myymiä laivojen puisia pienoismalleja jäi haaveeksi. En palaa siihen.
Karmea totuus on, että tässä asiassa ihmisten kyvyt ja lahjat vaihtelevat todella paljon. Olen tavannut ja seurannut vierestä nuoria kavereita, joilta esimerksi Koottavan maalaaminen onnistuu käsittämättömän hyvin, puhumattakaan "decalien" eli siirtokuvien kiinnittämisestä. Ja toisilta taas ei onnistunut.
Epäilen että äidit eivät rakastaneet koottavia ja että niiden kattoon ripustaminen kohtasi jäykkää vastarintaa. Kavereitten luona näki silloin tällöin, miltä komea kottava näyttää oltuaan vuoden katossa. - Tiedossa ei ole keinoa poistaa niistä pölyä eikä hämähäkin seittiä.
Oppilaani Herkko kysyi kerran, miksi muistelen menneitä aikoja. Hän ei sanonut sitä, mutta kuulin lauseen lopun: kun ne eivät ketään kiinnosta.
Olen vakavissani sitä mieltä, että nykyisyyttä ja siten tulevaisuutta ei voi ymmärtää, ellei mieti menneisyyttä. Se miksi minä olen tällainen johtuu joltain osin siitä, että vanhempani olivat nuoria aikuisia sodan aikana. Sukupolveni hulluus johtuu osittain siitä, että vanhempamme olivat tienaamassa, kun me kasvoimme kouluikään.
Sukupolveni röyhkeys johtuu siitä, että tulimme maailmaan, jossa kaikille koulutetuille oli työpaikka tai virka. En ollut kuullut puhuttavankaan tutkinnon suorittaneesta, joka todella ei olisi saanut töitä ja palkkaa. Tämä taas johtui siitä, että meilläkin sota oli välillisesti ja suoraan vapauttanut 100 000 työpaikkaa.
Niinpä me - todellisuudessa minua hiukan nuoremmat - vaadimme hallintaamme Vanhan ylioppilastalon ja äänen korkeakoulujen hallinnossa. Sen sijaan saimme keskioluen.
Tästä johtuu osittain se, että lapsistani on tullut sellaisia kuin on tullut.
Tausta, menneisyys eli historia vaikuttaa jopa siihen, mitä näemme ja miten näemme. Myös lihakset muistavat.
Sen takia koottavat on osa yhden sukupolven henkistä rakennetta. Pienoismalleja koottiin silloin jo myytillisiksi muuttuneista sotakoneista ja laivoista. Muovi oli uutuus. Rewellin pakkauksessa mukana ollut liima oli uutuus. Osat oli valmiiksi prässätty.
Tein joitakin koottavia 1950-luvulla mutta lopetin pian, koska yksi veljistäni oli tolkuttoman paljon etevämpi myös tässä asiassa.
Itse epäonnistuin liidokkien rakentamisessa. Haka, Kiva ja Kiuru olivat pikkupojan mahdollisuuksien rajoissa. Esikuva vain oli ylivoimainen. Kaikista henkilöistä - kummitätini oli rakentanut kilpailukelpoisen liidoksin, joka oli seinällä näytteillä.
Liidokit tehtiin balsasta, vaneerist ja ohuista rimoista ja päällystettiin paperilla. Pinnoite oli lakkaa. Aloittelijoille tarkoitetut rakennussarjat, joita tilattiin Helsingistä, oli stanssattu valmiiksi, mutta periaatteessa siipikaaret oli sahattava lehtisahalla levystä. Kovin se oli tarkkuutta vaativa tehtävä.
Esikuvista masentavimpia olivat puiset pienoismallit. Niitten tekeminen oli ollut asemasodan aikana villitys ilmavoimissa. Isäni nimikkoneen pienoismalli on edelleen tallella ja melkein kunnossa - kaksitasoinen Fokker CX. Epäilen, että jokin esikunta tai viihdytystoimisto oli valmistanut piirustuksia, koska pienoismallin osien valmistaminen veistämällä korkeintaa luonnollista kokoa olevan laitteen piirustuksiin tukeutuen taitaa vaatia ammattimiestä. Mutta vanhoissa valokuvissa näkee aliupseereita ja upseereita viisin, kymmenin kappalein näpertelemässä puusta ja vanerista Meserschmittejä, Blenheimeja, Curtisseja, Moraneja, Fiateja ja jopa harvalukuisiksi jääneitä Myrskyä, Pyörremyrskyä ja muita kotimaisen lentokonesuunnittelun huono-onnisia yritelmiä.
Lihasten muistia ja silmien tietoa siis oli mutta ajatus yrittää koota Askartelukeskuksen myymiä laivojen puisia pienoismalleja jäi haaveeksi. En palaa siihen.
Karmea totuus on, että tässä asiassa ihmisten kyvyt ja lahjat vaihtelevat todella paljon. Olen tavannut ja seurannut vierestä nuoria kavereita, joilta esimerksi Koottavan maalaaminen onnistuu käsittämättömän hyvin, puhumattakaan "decalien" eli siirtokuvien kiinnittämisestä. Ja toisilta taas ei onnistunut.
Epäilen että äidit eivät rakastaneet koottavia ja että niiden kattoon ripustaminen kohtasi jäykkää vastarintaa. Kavereitten luona näki silloin tällöin, miltä komea kottava näyttää oltuaan vuoden katossa. - Tiedossa ei ole keinoa poistaa niistä pölyä eikä hämähäkin seittiä.
Isä auton osti
Ensimmäisen auton VM-888 isä osti 1955. Se oli oikein länsiauto. Muilla oli Skodaa ja Pobedaa ja Moskovitshia ja joillakin huono-osaisilla Ifa, Itä-Saksan seisoja.
Sitten tuli iso kissa Citroen ID, ensimmäisestä maahan tuodosta erästä. Isoisällä oli viisi ammattia ja kaksitoista liikeyritystä. Yksi niistä oli autokorjaamo, jota kateelliset sanoivat Nurmen automurskaamoksi. Kaikki enoni paitsi vanhin, kelloseppä, olivat käytännössä töissä korjaamolla.
Citroen ajettiin pihaan ja enoni hajottivat sen melkein atomeiksi. Siinä rapakaaret olivat kiinni muttereilla ja pyörät yhdellä, keskiköön kiinnitetyllä pultilla, jossa oli vasenkätiset jengat. Hydrauliikka, jolla auton maavaraa nostettiin ja laskettiin, herätti niin suurta kiihtymystä, että eukkoja juoksi toiselta puolelta maantietä käsiään esiliinaan kuivaten katsomaan tätä ihmettä.
Kerrankin auto jäi kiinni oikein liejuiseen paikkaan. Se otettiin ylös työntämällä lankku alle, tunkki lankulle, maavara ylös, tunkki yläasentoon, maavara alas ja vlac - kaksi pyörää nousi maiskahtaen ilmaan. Sama uudelleen toisella puolella. Ja taas mentiin.
Tapauken teki erikoisen kiihdyttäväksi tuoreessa muistissa oleva autotilanne. Sotien jälkeen kaiveltiin riihistä olkien seasta esiin kaikki vähänkin autoa muistuttava. Isoisällä oli 20-luvun alun Willys Overland, jossa oli käsikaasu, sytytysajan säätö ja kaihtimet ikkunoissa. Kuortaneella meni vakuumi rikki - bensapumppua ei ollut, vaan samanlainen lasinen vakuumi kuin traktoreissa kauan. Minut pikkupoikana pantiin matkustamaan astinlaudalla ja liruttamaan limonaatipullosta bensaa vakuumiin. Toisen kerran bensaputki katkesi ylämäessä Kortesjärvellä. Siihen tuli Ojalammin tai Sinisillan taksi ja putki korjattiin auton sisuskumin palasella ja rautalangalla.
Rautalanka oli siihen aikaan muutenkin ykköstuote.
Isoisän kuorma-autolle olisi voinut myöntää kunniamerkin, koska se oli käynyt sekä talvisodan että jatkosodan. Sen merkki oli International.
Mummun kuoltua enoillani oli emännöitsijä, jota enot sanoivat Kemsuksi, koska hän oli iso ja ruma ja piti kovaa ääntä. Kemsu oli automiesten lyhenne merkistä GMS.
Ajelut tehtiin yleensä kuorma-autolla ja mukaan otettiin naapurin lapset ja Uiton Lempi. Kurveissa koko joukko kieri lavalla sinne tänne. Ei siellä mitään koppia ollut. Tämä tuli mieleen joskus lukiessa Linnan Pohjantähteä, jossa Late hankkii kuorma-auton ja kerää koko kylän lavalle kyytiin ja ajaa "niin että jää paskanen vana taivaalle".
Internationalin eli Natsun jälkeen tuli Bedfordi, jossa oli traktorin moottori mutta kuorma-auton vaihdelaatikko. Sillä ajettiin isoisän autokoulun ajot. Isoisä oli käytännöllinen henkilö. Välillä mentiin Lummukan kautta ja autokouluoppilaat joutuivat lapioimaan kuorman täyden soraa kun muka kerran oltiin sillä suunnalla. Soran heitteleminen lavalle ei ole aivan kevyttä homma eikä miellyttävää pikkukengissä ja kravattivaatteissa.
Näissä oloissa Citroen oli tulokas toisesta, paremmasta maailmasta. Samaan aikaan oli alkanut saada merimiesautoina ja kaksi vuotta jonottamalla Volkkari Kuplaa, jota sanottiin Kansanautoksi. Pastori Hautasta alettiin nimittää Vauhti-Villeksi, koska hänellä oli tapana nosta Kansanutonsa nopeusmittari jopa neljäänkymmeneen tyhjällä tiellä suoralla ajettaessa.
Sitten isän auto kalpeni, kun Kujanpään poika tuli Kanadasta ja toi mukanaan myytäväksi Buickin. Mitään niin järkyttävää en ollut osanut edes kuvitella. Rupesin kalastelemaan Valittuja Paloja alkuperäiskielisinä, koska kunnanlääkärillä niitä oli. Reader's Digest. Kesti vuosia ennen kuin käsitin, ettei lehden nimi liittynyt ruuansulatukseen. Mutta siinä oli enemmänkin Buickien ja Oldsmobilen kuvia ja joskus jokunen Cadillac.
Kun Tekniikan Maailma äänestytti lukijoitaan vuosia sitten kymmenestä käänteentekevästä autosta, sekä Kupla että Iso Kissa sijoittuivat.
Äänestäisin kymmenen suuren auton joukkoon eli vallankumouksellisen T-mallin Fordin seuraan kolme eri Citroenia: sotia edeltäneen "Gestapo-mallin" TA, joka oli ensimmäinen teollinen etuvetoinen, sotien jälkeen tulleen Rättärin, joka oli monessa mielessä halpuuden ja käytännöllisyyden ihme, ja sitten tämän ID:n, jonka ihmeellisempi malli, Suomessa hyvin harvinainen, oli DS.
Esseisti Roland Barthes julkaisi kauan sitten arvostetussa kirjallisuuslehdessä artikkelin "Myytti Iso Citroen" ja huomautti, että DS ääntyy déesse eli jumalatar. Hänen mielestään auton tarkoitus oli sama kuin keskiajan katedraalien: panna köyhät kyykkyyn näyttämällä vastaansanomattomasti, miltä näyttää todellinen valta ja vauraus.
Sitten tuli iso kissa Citroen ID, ensimmäisestä maahan tuodosta erästä. Isoisällä oli viisi ammattia ja kaksitoista liikeyritystä. Yksi niistä oli autokorjaamo, jota kateelliset sanoivat Nurmen automurskaamoksi. Kaikki enoni paitsi vanhin, kelloseppä, olivat käytännössä töissä korjaamolla.
Citroen ajettiin pihaan ja enoni hajottivat sen melkein atomeiksi. Siinä rapakaaret olivat kiinni muttereilla ja pyörät yhdellä, keskiköön kiinnitetyllä pultilla, jossa oli vasenkätiset jengat. Hydrauliikka, jolla auton maavaraa nostettiin ja laskettiin, herätti niin suurta kiihtymystä, että eukkoja juoksi toiselta puolelta maantietä käsiään esiliinaan kuivaten katsomaan tätä ihmettä.
Kerrankin auto jäi kiinni oikein liejuiseen paikkaan. Se otettiin ylös työntämällä lankku alle, tunkki lankulle, maavara ylös, tunkki yläasentoon, maavara alas ja vlac - kaksi pyörää nousi maiskahtaen ilmaan. Sama uudelleen toisella puolella. Ja taas mentiin.
Tapauken teki erikoisen kiihdyttäväksi tuoreessa muistissa oleva autotilanne. Sotien jälkeen kaiveltiin riihistä olkien seasta esiin kaikki vähänkin autoa muistuttava. Isoisällä oli 20-luvun alun Willys Overland, jossa oli käsikaasu, sytytysajan säätö ja kaihtimet ikkunoissa. Kuortaneella meni vakuumi rikki - bensapumppua ei ollut, vaan samanlainen lasinen vakuumi kuin traktoreissa kauan. Minut pikkupoikana pantiin matkustamaan astinlaudalla ja liruttamaan limonaatipullosta bensaa vakuumiin. Toisen kerran bensaputki katkesi ylämäessä Kortesjärvellä. Siihen tuli Ojalammin tai Sinisillan taksi ja putki korjattiin auton sisuskumin palasella ja rautalangalla.
Rautalanka oli siihen aikaan muutenkin ykköstuote.
Isoisän kuorma-autolle olisi voinut myöntää kunniamerkin, koska se oli käynyt sekä talvisodan että jatkosodan. Sen merkki oli International.
Mummun kuoltua enoillani oli emännöitsijä, jota enot sanoivat Kemsuksi, koska hän oli iso ja ruma ja piti kovaa ääntä. Kemsu oli automiesten lyhenne merkistä GMS.
Ajelut tehtiin yleensä kuorma-autolla ja mukaan otettiin naapurin lapset ja Uiton Lempi. Kurveissa koko joukko kieri lavalla sinne tänne. Ei siellä mitään koppia ollut. Tämä tuli mieleen joskus lukiessa Linnan Pohjantähteä, jossa Late hankkii kuorma-auton ja kerää koko kylän lavalle kyytiin ja ajaa "niin että jää paskanen vana taivaalle".
Internationalin eli Natsun jälkeen tuli Bedfordi, jossa oli traktorin moottori mutta kuorma-auton vaihdelaatikko. Sillä ajettiin isoisän autokoulun ajot. Isoisä oli käytännöllinen henkilö. Välillä mentiin Lummukan kautta ja autokouluoppilaat joutuivat lapioimaan kuorman täyden soraa kun muka kerran oltiin sillä suunnalla. Soran heitteleminen lavalle ei ole aivan kevyttä homma eikä miellyttävää pikkukengissä ja kravattivaatteissa.
Näissä oloissa Citroen oli tulokas toisesta, paremmasta maailmasta. Samaan aikaan oli alkanut saada merimiesautoina ja kaksi vuotta jonottamalla Volkkari Kuplaa, jota sanottiin Kansanautoksi. Pastori Hautasta alettiin nimittää Vauhti-Villeksi, koska hänellä oli tapana nosta Kansanutonsa nopeusmittari jopa neljäänkymmeneen tyhjällä tiellä suoralla ajettaessa.
Sitten isän auto kalpeni, kun Kujanpään poika tuli Kanadasta ja toi mukanaan myytäväksi Buickin. Mitään niin järkyttävää en ollut osanut edes kuvitella. Rupesin kalastelemaan Valittuja Paloja alkuperäiskielisinä, koska kunnanlääkärillä niitä oli. Reader's Digest. Kesti vuosia ennen kuin käsitin, ettei lehden nimi liittynyt ruuansulatukseen. Mutta siinä oli enemmänkin Buickien ja Oldsmobilen kuvia ja joskus jokunen Cadillac.
Kun Tekniikan Maailma äänestytti lukijoitaan vuosia sitten kymmenestä käänteentekevästä autosta, sekä Kupla että Iso Kissa sijoittuivat.
Äänestäisin kymmenen suuren auton joukkoon eli vallankumouksellisen T-mallin Fordin seuraan kolme eri Citroenia: sotia edeltäneen "Gestapo-mallin" TA, joka oli ensimmäinen teollinen etuvetoinen, sotien jälkeen tulleen Rättärin, joka oli monessa mielessä halpuuden ja käytännöllisyyden ihme, ja sitten tämän ID:n, jonka ihmeellisempi malli, Suomessa hyvin harvinainen, oli DS.
Esseisti Roland Barthes julkaisi kauan sitten arvostetussa kirjallisuuslehdessä artikkelin "Myytti Iso Citroen" ja huomautti, että DS ääntyy déesse eli jumalatar. Hänen mielestään auton tarkoitus oli sama kuin keskiajan katedraalien: panna köyhät kyykkyyn näyttämällä vastaansanomattomasti, miltä näyttää todellinen valta ja vauraus.
15. marraskuuta 2005
Sirkka-Liisa: muisto
Ennen oli harvinaista, että naiset toimivat omin päin asianajajia. Helvi Sipilä ja Kyllikki Sunila tunnettiin "erotuomareina" eli hoitivat avioeroasioita. Tellervo Kyläkallio oli nuorempi ja ajoi kaikenlaisia asioita. Sirkka-Liisa Virtamolla oli oma toimisto. Hoidin joitakin hänen asioitaan. Se oli suuri kunnia nuorelle juristille - edustaa vanhempaa kollegaa.
Virtamo oli ollut Helsingin Sanomien toimittaja ja siinäkin ammatissa edelläkävijä. Hän meni sodan jälkeen naimisiin Olavi Paavolaisen kanssa ja erosi aika pian. Paavolaisen suuri rakkaus Hertta Kuusiseen tuli yleisemmin tietoon vasta muutamia vuosia sitten. Sirkka-Liisan poika, joka on nyt keski-ikäinen lääkäri, hallitsi tietysti isänsä tekijänoikeuksia.
Matti Kurjensaari oli arvostettu esseisti ja Olavi Paavolaisen ihailija mutta Sirkka-Liisan mielestä kuin täi Olavi frakissa.
Kerran Kurjensaari oli saanut käsiinsä Paavolaisen ja Katri Valan kirjeenvaihtoa ja ryhtynyt julkaisemaan sitä aikakauslehdessä. Kun hän valmisteli elämäkerta- ja muistelmateosta, oli syytä pelätä, että myös kirjaan menisi aineistoa aivan asiattomasti.
Neuvottelimme Kustannusosakeyhtiö Tammessa. Jarl Helleman ymmärsi tämänkin asian heti ja tuli siitä sovinto. Mutta me annoimme Kurjensaaren puhua. Hänelle oli myönnetty professorin arvonimi.
Sirkka-Liisa varsinkin puhui. Selän takana kollegat käyttivät hänestä lempinimeä "Punainen paloauto". Alkuosa tarkoitti hiusten väriä ja loppu vauhtia ja ääntä.
Kurjensaari oli valunut tunnin kuluttua tuolillaan niin alas, että leuka oli pöydän kannella. Hän sanoi piipittävällä äänellä: "Sirkka-Liisa, sinähän tiedät, että minä olen aina ollut rehellinen mies."
Sirkka-Liisa vastasi:
"Matti! Sinun rehellisyydestäsi kuulen ensimmäistä kertaa tässä ja nyt. Etkä sinä ole myöskään mies, Matti. Sinä olet nilviäinen."
Virtamo oli ollut Helsingin Sanomien toimittaja ja siinäkin ammatissa edelläkävijä. Hän meni sodan jälkeen naimisiin Olavi Paavolaisen kanssa ja erosi aika pian. Paavolaisen suuri rakkaus Hertta Kuusiseen tuli yleisemmin tietoon vasta muutamia vuosia sitten. Sirkka-Liisan poika, joka on nyt keski-ikäinen lääkäri, hallitsi tietysti isänsä tekijänoikeuksia.
Matti Kurjensaari oli arvostettu esseisti ja Olavi Paavolaisen ihailija mutta Sirkka-Liisan mielestä kuin täi Olavi frakissa.
Kerran Kurjensaari oli saanut käsiinsä Paavolaisen ja Katri Valan kirjeenvaihtoa ja ryhtynyt julkaisemaan sitä aikakauslehdessä. Kun hän valmisteli elämäkerta- ja muistelmateosta, oli syytä pelätä, että myös kirjaan menisi aineistoa aivan asiattomasti.
Neuvottelimme Kustannusosakeyhtiö Tammessa. Jarl Helleman ymmärsi tämänkin asian heti ja tuli siitä sovinto. Mutta me annoimme Kurjensaaren puhua. Hänelle oli myönnetty professorin arvonimi.
Sirkka-Liisa varsinkin puhui. Selän takana kollegat käyttivät hänestä lempinimeä "Punainen paloauto". Alkuosa tarkoitti hiusten väriä ja loppu vauhtia ja ääntä.
Kurjensaari oli valunut tunnin kuluttua tuolillaan niin alas, että leuka oli pöydän kannella. Hän sanoi piipittävällä äänellä: "Sirkka-Liisa, sinähän tiedät, että minä olen aina ollut rehellinen mies."
Sirkka-Liisa vastasi:
"Matti! Sinun rehellisyydestäsi kuulen ensimmäistä kertaa tässä ja nyt. Etkä sinä ole myöskään mies, Matti. Sinä olet nilviäinen."
14. marraskuuta 2005
Messuhallin putkassa
Eräässä vaiheessa opiskelin todellisuutta. Olin lukenut ja opiskellut niinpaljon, etten enää mitään ymmärtänyt. Olin silloin esittelijänä korkeimmassa oikeudessa. Siellä oli joukko korkea-arvoisia henkilöitä, joille todellisuus oli se alue, joka taitettiin kalossit jalassa, vahtimestari perässä salkkua kantamassa, Esplanadilta Bulevardille tai vaihtoehtoisesti Bulevardilta Esplanadille.
Yhden yön seurasin toimintaa Töölön sairaalan tapaturma-asemalla. Sen yön jälkeen en ole ihmetellyt, että lääkärit ja sairaanhoitajat pyrkivät toisiin toimipaikkoihin, esimerkiksi ympäryskuntiin. Muuan tunti sitten aikuisen tyttärensä menettänyt äiti halusi nähdä ruumiin ja oli hyvin vakuuttava. Lääkäri viittasi minulle, että menisin perässä. En ollut ennen nähnyt ihmisen sekoavan silmieni edessä, noin kymmenessä minuutissa. Äiti muuttui täysin harhaiseksi ja väkivaltaiseksi. Lopulta hän päätyi Hesperiaan. Se olisi ollut kaikkien mielestä ymmärrettävää, että hän olisi pitänyt kuolemantapausta (kuorma-auton alle) lääkärien salajuonena. Mutta lisäksi hän näki olemattomia, kuten aseita, päähineitä, häntiä.
Lääkärit eivät saa puhua tällaisesta, eivätkä he puhu.
Tuon käynnin jälkeen en ole uskonut sanaakaan sairaaloiden väitetystä tehottomuudesta. Toiminta oli viimeistä piirtoa myöten harkittua. Voi olla että äkillisten tapausten hoito vaikuttaa rauhallisempien asiakkaiden asioissa tehottomuutena. Raha ei voi riittää kaikkeen. Jos jonkin klinikan virheelliset arviot haluttaisiin pudottaa puoleen nykyisestä, esimerkiksi yhteen prosenttiin kahdesta prosentista, klinikan kustannukset kaksinkertaistuisivat. Jossain on sellainen kynnys, jonka jälkeen olisi käytettävä järeitä ja siis kalliita tutkimusmenetelmiä. Ihmisen tekemään arvioon sisältyy aina virhemarginaali.
Toisen kerran olin partiopoliisin autossa yöllä. He olivat aluksi vähän kummissaan siitä, mitä joku hovioikeudenneuvos täällä kyylää - olin vaihtanut silloin virkaa. Kaisaniemessä pelotti. Ainakin sata nuorta pyöri pienenä joukkona ja käyttäytyi uhkaavasti. Partion vanhempi ja viiksekkäämpi mies katseli sitä jonkin aikaa ja käveli sitten rauhallisesti vihaisen joukon keskellä ja toi sieltä määrätietoisesti yhden pojan poliisiautoon. Koko joukko alkoi hajaantua. Poika oli autoon tuotaessa tosi vihainen ja huusi. Messuhallin kohdalla mentäessä hän itki ja pyysi, ettei äidille kerrottaisi. Tullinpuomin kohdalla hänet päästettiin kävelemään.
Muistelin muutamia kotiseutuni poliiseja menneiltä ajoilta. Yksi oli joka käräjissä asianomistajana virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevassa asiassa eli häntä lyötiin vähän väliä. Eräs toinen oli vanha ja lihava ja keuhkotautinen, ja kun tansseissa tapeltiin, hän köpötteli sinne sekaan ja sanoi että soh soh.
Vaikea ammatti, vaikka oli se tietenkin toinen aika, kun asiakkaatkin olivat vain humalassa. En ole ihan varma, onko se totta, mutta niin väitettiin, että kiireempinä aikoina eräälle Veikolle, joka oli pitäjänjuoppo, sanottiin että mene nyt itse putkaan siitä ja avain on siellä vanhassa paikassa. Tullaan kun ehditään.
Kolmannella kerralla katselin ja kuulostelin Kisahallin päihtyneitten säilöönottotiloissa eli Messuhallin putkassa. Olin hirvittävän nuorena joidenkin muiden kanssa mukana Ilkka Taipaleen keksimässä projektissa eli auttelemassa Liekkihotellin asiakkaita. Se oli rappioalkoholistien suoja, jota sanottiin myöhemmin Lepakkoluolaksi ja jonka paikalla on nyt Nokian ynnä muiden toimitalo.
Muistin putkan hajun sieltä. Enimmäkseen virtsaa ja likaa, mutta muutakin - köyhyyden hajua. Senkin hajun muistin 1950-luvun maalaiskunnista.
Messuhallin putkavahdit näyttivät kortistoaan. He luulivat, että olin oikeusministeriön lähettämä vakooja. Sellaisia kortistoja pidettiin jo silloin lainvastaisina. Heillä oli kortti kaikista putkapahoinpitelyihin syyllistyneistä ja he selittivät, että näitä ihmisiä ei panna koskaan yhteen toisten kanssa, vaan erilliseen selliin.
Alle 15-vuotiaat sammuneet makasivat lattialla patjalla samanlaisessa asennossa kuin bananikärpäsen toukat biologian oppikirjan kuvassa. Kysyin, miksi heitä ei viedä kotiin. Poliisit sanoivat, että kotona ollaan samassa kunnossa tai sitten lyödään ovi säppiin ja sanotaan, ettei lapsella ole sisään tulemista.
Olin käynyt Sofiankadulla Helsingin poliisilaitoksen vanhoissa tiloissa, joissa vallitsi herran pelko. Poliisimiehet pelkäsivät esimiehiään yhtä paljon kuin väkivaltaisimpia murhamiehiä. "Komisario Palmu" saattoi olla todellisuudessa juopotteleva mahtailija, joka oli päässyt pomomieheksi poliittisin perustein. Siihen aikaan porvarilla ja kokoomukselaisella oli suuri ero. Moni poliisi ja tuomari arveli, ettei puolueisiin sopinut kuulua eivätkä vaalit olleet säädyllinen puheenaihe. Jotkut toiset olivat eri mieltä, ja niinpä muutamissa viroissa oli esimerkiksi sangen maalaisliittolaisia henkilöitä. Vasemmistolaisia tuomaripiireissä oli yksi ja toista epäiltiin. Puhe on siis 1960-luvusta. En kuulu Vanhan valtaajien veljeskuntaan, koska valmistuin 1967 ja olin töissä ja naimisissa ja isä ja toinen lapsi tulossa ja lisäksi vilustunut, kun ylioppilaat jättivät valomerkin noudattamatta ja syntyi suuri kertomus Vanhan valtauksesta. Siksi muistelen tässä vanhoja pahoja aikoja, jotka muuttuivat 1970-luvulla vielä pahemmiksi.
Poliisi muuttui 1970-luvun alussa. Epäilen että oikeuskansleri Risto Leskisellä oli osuutta asiaan. Poliisi oli ollut kieltolain aikana hengenhaistaja, sen jälkeen ilonpilaaja, sota-aikana liikekannallepanokutsujen tuoja ja mustan pörssin kauppiaiden jahtaaja. Sodan jälkeen valtiollinen poliisi ja liikkuva poliisi joutuivat kovan poliittisen taistelun kohteiksi kun kommunistit melkein saivat niistä otteen. Valpo oli punainen joitakin vuosia, mutta sen vaikutus eliminoitiin. Liikkuva poliisi "järjesteltiin" niin taitavasti, ettei sitä ole vieläkään tutkittu. Sitten jatkuivat niukkojen määrärahojen, huonojen palkkojen ja kolkkojen työolojen vuodet. Kovakouraisuus oli sääntö ja elämäntapa.
Ehkä kuitenkin siksi, että poliiseissa oli niin paljon tolkullisia miehiä ja myöhemmin naisia, poliisi ei leimautunut Suomessa kansan ja hyödyllisten pyrkimysten viholliseksi, kuten esimerkiksi Ranskassa, jossa poliisimiesten vähätteleminen kuuluu myös alempaan oppisivistykseen.
Messuhallin juoppoputkan poliisien omatekoinen ja ehkä laiton kortisto oli yksi esimerkki terveen järjen käytöstä aikana, jolloin uudistushankkeet alkoivat jo leijua aika korkealla todellisuuden yläpuolelle.
Kysyin aamun sarastaessa kotiin lähtiessäni, onko mikään asiakastyyppi toisia hankalampi. Poliisit sanoivat että esimerkiksi puliukot, joita oli silloin paljon, ovat melkein poikkeuksetta vaivattomia asiakkaita, kunhan on haalarit ja kintaat käytettävissä. Yksimielinen käsitys oli, että vaivalloisin asiakastyyppi on keski-ikäinen naispuolinen valtiotieteen tohtori.
Lähtiessäni poliisimiehet muistelivat tähtihetkeään, Finlandia-talon avajaisia, jossa oli tarjottu niin paljon tiukkaa viinaa, että Hietalahden piirissäkin putkat olivat lopulta täyttyneet frakki- ja juhlapukuisista asiakkaista.
Yhden yön seurasin toimintaa Töölön sairaalan tapaturma-asemalla. Sen yön jälkeen en ole ihmetellyt, että lääkärit ja sairaanhoitajat pyrkivät toisiin toimipaikkoihin, esimerkiksi ympäryskuntiin. Muuan tunti sitten aikuisen tyttärensä menettänyt äiti halusi nähdä ruumiin ja oli hyvin vakuuttava. Lääkäri viittasi minulle, että menisin perässä. En ollut ennen nähnyt ihmisen sekoavan silmieni edessä, noin kymmenessä minuutissa. Äiti muuttui täysin harhaiseksi ja väkivaltaiseksi. Lopulta hän päätyi Hesperiaan. Se olisi ollut kaikkien mielestä ymmärrettävää, että hän olisi pitänyt kuolemantapausta (kuorma-auton alle) lääkärien salajuonena. Mutta lisäksi hän näki olemattomia, kuten aseita, päähineitä, häntiä.
Lääkärit eivät saa puhua tällaisesta, eivätkä he puhu.
Tuon käynnin jälkeen en ole uskonut sanaakaan sairaaloiden väitetystä tehottomuudesta. Toiminta oli viimeistä piirtoa myöten harkittua. Voi olla että äkillisten tapausten hoito vaikuttaa rauhallisempien asiakkaiden asioissa tehottomuutena. Raha ei voi riittää kaikkeen. Jos jonkin klinikan virheelliset arviot haluttaisiin pudottaa puoleen nykyisestä, esimerkiksi yhteen prosenttiin kahdesta prosentista, klinikan kustannukset kaksinkertaistuisivat. Jossain on sellainen kynnys, jonka jälkeen olisi käytettävä järeitä ja siis kalliita tutkimusmenetelmiä. Ihmisen tekemään arvioon sisältyy aina virhemarginaali.
Toisen kerran olin partiopoliisin autossa yöllä. He olivat aluksi vähän kummissaan siitä, mitä joku hovioikeudenneuvos täällä kyylää - olin vaihtanut silloin virkaa. Kaisaniemessä pelotti. Ainakin sata nuorta pyöri pienenä joukkona ja käyttäytyi uhkaavasti. Partion vanhempi ja viiksekkäämpi mies katseli sitä jonkin aikaa ja käveli sitten rauhallisesti vihaisen joukon keskellä ja toi sieltä määrätietoisesti yhden pojan poliisiautoon. Koko joukko alkoi hajaantua. Poika oli autoon tuotaessa tosi vihainen ja huusi. Messuhallin kohdalla mentäessä hän itki ja pyysi, ettei äidille kerrottaisi. Tullinpuomin kohdalla hänet päästettiin kävelemään.
Muistelin muutamia kotiseutuni poliiseja menneiltä ajoilta. Yksi oli joka käräjissä asianomistajana virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevassa asiassa eli häntä lyötiin vähän väliä. Eräs toinen oli vanha ja lihava ja keuhkotautinen, ja kun tansseissa tapeltiin, hän köpötteli sinne sekaan ja sanoi että soh soh.
Vaikea ammatti, vaikka oli se tietenkin toinen aika, kun asiakkaatkin olivat vain humalassa. En ole ihan varma, onko se totta, mutta niin väitettiin, että kiireempinä aikoina eräälle Veikolle, joka oli pitäjänjuoppo, sanottiin että mene nyt itse putkaan siitä ja avain on siellä vanhassa paikassa. Tullaan kun ehditään.
Kolmannella kerralla katselin ja kuulostelin Kisahallin päihtyneitten säilöönottotiloissa eli Messuhallin putkassa. Olin hirvittävän nuorena joidenkin muiden kanssa mukana Ilkka Taipaleen keksimässä projektissa eli auttelemassa Liekkihotellin asiakkaita. Se oli rappioalkoholistien suoja, jota sanottiin myöhemmin Lepakkoluolaksi ja jonka paikalla on nyt Nokian ynnä muiden toimitalo.
Muistin putkan hajun sieltä. Enimmäkseen virtsaa ja likaa, mutta muutakin - köyhyyden hajua. Senkin hajun muistin 1950-luvun maalaiskunnista.
Messuhallin putkavahdit näyttivät kortistoaan. He luulivat, että olin oikeusministeriön lähettämä vakooja. Sellaisia kortistoja pidettiin jo silloin lainvastaisina. Heillä oli kortti kaikista putkapahoinpitelyihin syyllistyneistä ja he selittivät, että näitä ihmisiä ei panna koskaan yhteen toisten kanssa, vaan erilliseen selliin.
Alle 15-vuotiaat sammuneet makasivat lattialla patjalla samanlaisessa asennossa kuin bananikärpäsen toukat biologian oppikirjan kuvassa. Kysyin, miksi heitä ei viedä kotiin. Poliisit sanoivat, että kotona ollaan samassa kunnossa tai sitten lyödään ovi säppiin ja sanotaan, ettei lapsella ole sisään tulemista.
Olin käynyt Sofiankadulla Helsingin poliisilaitoksen vanhoissa tiloissa, joissa vallitsi herran pelko. Poliisimiehet pelkäsivät esimiehiään yhtä paljon kuin väkivaltaisimpia murhamiehiä. "Komisario Palmu" saattoi olla todellisuudessa juopotteleva mahtailija, joka oli päässyt pomomieheksi poliittisin perustein. Siihen aikaan porvarilla ja kokoomukselaisella oli suuri ero. Moni poliisi ja tuomari arveli, ettei puolueisiin sopinut kuulua eivätkä vaalit olleet säädyllinen puheenaihe. Jotkut toiset olivat eri mieltä, ja niinpä muutamissa viroissa oli esimerkiksi sangen maalaisliittolaisia henkilöitä. Vasemmistolaisia tuomaripiireissä oli yksi ja toista epäiltiin. Puhe on siis 1960-luvusta. En kuulu Vanhan valtaajien veljeskuntaan, koska valmistuin 1967 ja olin töissä ja naimisissa ja isä ja toinen lapsi tulossa ja lisäksi vilustunut, kun ylioppilaat jättivät valomerkin noudattamatta ja syntyi suuri kertomus Vanhan valtauksesta. Siksi muistelen tässä vanhoja pahoja aikoja, jotka muuttuivat 1970-luvulla vielä pahemmiksi.
Poliisi muuttui 1970-luvun alussa. Epäilen että oikeuskansleri Risto Leskisellä oli osuutta asiaan. Poliisi oli ollut kieltolain aikana hengenhaistaja, sen jälkeen ilonpilaaja, sota-aikana liikekannallepanokutsujen tuoja ja mustan pörssin kauppiaiden jahtaaja. Sodan jälkeen valtiollinen poliisi ja liikkuva poliisi joutuivat kovan poliittisen taistelun kohteiksi kun kommunistit melkein saivat niistä otteen. Valpo oli punainen joitakin vuosia, mutta sen vaikutus eliminoitiin. Liikkuva poliisi "järjesteltiin" niin taitavasti, ettei sitä ole vieläkään tutkittu. Sitten jatkuivat niukkojen määrärahojen, huonojen palkkojen ja kolkkojen työolojen vuodet. Kovakouraisuus oli sääntö ja elämäntapa.
Ehkä kuitenkin siksi, että poliiseissa oli niin paljon tolkullisia miehiä ja myöhemmin naisia, poliisi ei leimautunut Suomessa kansan ja hyödyllisten pyrkimysten viholliseksi, kuten esimerkiksi Ranskassa, jossa poliisimiesten vähätteleminen kuuluu myös alempaan oppisivistykseen.
Messuhallin juoppoputkan poliisien omatekoinen ja ehkä laiton kortisto oli yksi esimerkki terveen järjen käytöstä aikana, jolloin uudistushankkeet alkoivat jo leijua aika korkealla todellisuuden yläpuolelle.
Kysyin aamun sarastaessa kotiin lähtiessäni, onko mikään asiakastyyppi toisia hankalampi. Poliisit sanoivat että esimerkiksi puliukot, joita oli silloin paljon, ovat melkein poikkeuksetta vaivattomia asiakkaita, kunhan on haalarit ja kintaat käytettävissä. Yksimielinen käsitys oli, että vaivalloisin asiakastyyppi on keski-ikäinen naispuolinen valtiotieteen tohtori.
Lähtiessäni poliisimiehet muistelivat tähtihetkeään, Finlandia-talon avajaisia, jossa oli tarjottu niin paljon tiukkaa viinaa, että Hietalahden piirissäkin putkat olivat lopulta täyttyneet frakki- ja juhlapukuisista asiakkaista.
13. marraskuuta 2005
Joulupukin yksityiselämästä
Joskus, esimerkiksi juhannuksena, voi käydä niin, että ”keskelle joukon iloisen saapuu parrakas humalainen”. Mieleen juolahtaa, että siinä on varmaan Joulupukki vapaalla.
Muistan jonkin verran yli puoli vuosisataa sitten, merkityksellisen joulun odotuksen, joka huipentui latautuneeseen aattoiltaan. Luntakin satoi hitusina.
Katselin kotini ikkunasta keskikylän raitin varressa olevan talon toisesta kerroksesta, kun kaksi joulupukkia tappeli juovuksissa puolikkaan pullosta, ja jonkin ajan kuluttua siihen tuli poliisin sijasta kolmaskin pukki, joka yhtyi tappeluun.
Siinä meni usko joulupukkiin ja muihin hyviin asioihin ja aatteisiin.
Nämä olivat Ketojanmäellä asuvia veljeksiä, jotka olivat usein nähtyjä asiakkaita käräjillä. He eivät olleet oppineet kansalaisyhteiskunnan keskeisiä sääntöjä, kuten sitä, että kun lyö poliisia, kannattaa katsoa, ettei ole ketään näkemässä. Yksi heistä tappeli Lentävien kanssa Rytmihallin takana, ja näkijöitä oli tungokseksi asti.
Nämä näytökset olivat tarpeellista valmennusta. Niistä näki, miten etevämmyyttä osoitetaan ja miten pitkälle ihminen voi päästä, kun on kovat nyrkit. Tässä tapauksessa linnaan asti.
Joulupukkia ei ehkä ole olemassa, vaikka aistimme todistavat vastakkaista ja ymmärryksemme osoittaa, että kysymyksessä on tarpeellinen ja toivottava ilmiö.
Täytän joulun alla vuosia. Kun epäilen, ettei kukaan mahdollinen haastattelija tule kysyneeksi varhaisia syntymäpäivä- ja joulupukkimuistoja, tai jos kysyykin, ei niitä ainakaan lehteen paina, täytyy tehdä se itse.
Koskaan ei tiedä, mistä varhaisimmat ja ratkaisevimmat vaikutteensa imee, sellaiset jotka määräävät myöhemmän iän valintoja ja vaiheita. On ihminen itse oman onnensa vihollinen.
Elämisen edellytyksiin vaikuttaa voimakkaasti vielä toinen voima, jonka ennen kaikkea eteväksi osoittautuneet ihmiset tapaavat unohtaa, kun heiltä kysytään pitkän iän salaisuutta tai selvitystä siihen, miten näinkin hyvin on edistytty.
Se on sattuma. Sama sattuma ohjaa kansakuntien vaiheita. Joku vaaraton setämies Claudius sattui saapastelemaan paikalle juuri kun henkivartiokaarti oli surmannut edellisen keisarin. Ei auttanut kuin huutaa silminnäkijä uudeksi keisariksi. Siinä ammatissa hän osoittautui hyväksi.
Ei koskaan tiedä, millä oksalla keisari istuu.
Muistan jonkin verran yli puoli vuosisataa sitten, merkityksellisen joulun odotuksen, joka huipentui latautuneeseen aattoiltaan. Luntakin satoi hitusina.
Katselin kotini ikkunasta keskikylän raitin varressa olevan talon toisesta kerroksesta, kun kaksi joulupukkia tappeli juovuksissa puolikkaan pullosta, ja jonkin ajan kuluttua siihen tuli poliisin sijasta kolmaskin pukki, joka yhtyi tappeluun.
Siinä meni usko joulupukkiin ja muihin hyviin asioihin ja aatteisiin.
Nämä olivat Ketojanmäellä asuvia veljeksiä, jotka olivat usein nähtyjä asiakkaita käräjillä. He eivät olleet oppineet kansalaisyhteiskunnan keskeisiä sääntöjä, kuten sitä, että kun lyö poliisia, kannattaa katsoa, ettei ole ketään näkemässä. Yksi heistä tappeli Lentävien kanssa Rytmihallin takana, ja näkijöitä oli tungokseksi asti.
Nämä näytökset olivat tarpeellista valmennusta. Niistä näki, miten etevämmyyttä osoitetaan ja miten pitkälle ihminen voi päästä, kun on kovat nyrkit. Tässä tapauksessa linnaan asti.
Joulupukkia ei ehkä ole olemassa, vaikka aistimme todistavat vastakkaista ja ymmärryksemme osoittaa, että kysymyksessä on tarpeellinen ja toivottava ilmiö.
Täytän joulun alla vuosia. Kun epäilen, ettei kukaan mahdollinen haastattelija tule kysyneeksi varhaisia syntymäpäivä- ja joulupukkimuistoja, tai jos kysyykin, ei niitä ainakaan lehteen paina, täytyy tehdä se itse.
Koskaan ei tiedä, mistä varhaisimmat ja ratkaisevimmat vaikutteensa imee, sellaiset jotka määräävät myöhemmän iän valintoja ja vaiheita. On ihminen itse oman onnensa vihollinen.
Elämisen edellytyksiin vaikuttaa voimakkaasti vielä toinen voima, jonka ennen kaikkea eteväksi osoittautuneet ihmiset tapaavat unohtaa, kun heiltä kysytään pitkän iän salaisuutta tai selvitystä siihen, miten näinkin hyvin on edistytty.
Se on sattuma. Sama sattuma ohjaa kansakuntien vaiheita. Joku vaaraton setämies Claudius sattui saapastelemaan paikalle juuri kun henkivartiokaarti oli surmannut edellisen keisarin. Ei auttanut kuin huutaa silminnäkijä uudeksi keisariksi. Siinä ammatissa hän osoittautui hyväksi.
Ei koskaan tiedä, millä oksalla keisari istuu.
Kalifornia
Syypäät
» Olen. Ja ottaisin toisen kahvin. Double espresso. Ne eivät ymmärrä minun englantiani. Kun tilaat, äännä "ekspresso". Pyydä "double" ja ne huutavat "doppio". Ne kysyvät usein nimeäsi. Sinulle se on helppoa mutta minä joudun tavaamaan, eikä sekään auta. Nimeä kysytään etteivät tilaukset mene sekaisin. Tunnen täällä aika monta, jotka ovat kääntäneet etunimensä.»
» Veli-Matti sanoo esitellessään itseään sukunimensä ja sitten: "Call me Matt." Se kuulostaa pahalta. Ei nimeä voi kääntää.»
» Ehkä sen voi. T.S. Eliot sanoo, että jokaisella kissalla on kolme nimeä, se joka sille on annettu, se joka on sen oma, ja kolmas, joka on niin salainen, että kissa ei kerro sitä edes äidilleen.»
» Mitä tuo tähän kuuluu?»
» Se on syvällinen asia. Sen nimi on anonyymi identiteetti.»
» Eli suomeksi?»
» Vitsi. Tietoverkoissa on anonyymejä palvelimia ja siitä on puhuttu, että tehdäkseen turvallisesti kauppoja verkossa asiakas tarvitsisi väliaikaisen tai kertakäyttöisen nimen ja osoitteen ja pankkitilin eli siis identiteetin.»
» Miksi?»
» Joku haluaa ostaa tietyn yhtiön osakkeita siten salaa, ettei oston kohteesta leviä tieto. Jos se joku on vaikka Soros, tieto ostosta tai myynnistä vaikuttaa heti markkinoihin. Sovellettua hermeneutiikkaa.»
» Eli?»
» Se tunnettu tieteenfilosofian lähtökohta, että tarkkailija vaikuttaa tarkkailtavaan tarkkailemalla. Informaation hankkiminen kuten tarkkailu vaatii energiaa. Se ei ole neutraalia niin kuin aikoinaan ehkä luultiin. Tarkasti ajatellen se että puuseppä ottaa mitan hirrestä tai ruumisarkuntekijä hirtettävästä ei ole neutraali eikä viaton asia.
Se on oikeastaan niin, että mittaaminenkin vaikuttaa mittavaan. Kaikki mittanauhat ovat kumisia ja kaikki kilon punnukset kelluvia. Zenith, Rolex tai Omega alkaa jätättää avaruusaluksessa, jonka vauhti lähenee valon nopeutta. Matkailija joka purjehtii Andromedan tähtisumun ympäri nopeammin kuin valo, tulee takaisin maapallolle muutamia viikkoja ennen lähtöhetkeään.
Tämä on oikeastaan vain vääristelyä Einsteinin itsensä esittämästä esimerkistä, että kiitävässä junassa konduktöörin liivintaskussa kello käy eri aikaa kuin ratapenkalla seisovan tarkkailijan kädessä.»
» Pyritkö sinä tällä johonkin vai onko sinulla vain tapana jättää sanat ja nimitykset pahaan siivoon?»
»Kai minä pyrin. Luin joskus nuorempana moneen kertaan kirjan katumuksentekijä-tuomarista, joka putosi. Ymmärsin vasta esittelijävuosieni jälkeen itse tuomarina, että tuomari on osasyyllinen siihen rikokseen, josta hänen on määrättävä tuomio.
Ihmisen teko muuttuu rikokseksi samalla hetkellä kun joku määrittelee sen. Jonakin vuonna voin myyminen kaupunkilaiselle on rikos. Eräs kihlakunnantuomari - muistan kohta hänen nimensä - Kyander, suuttui hirveästi kun syyttäjä vaati vuonna 1917 rangaistusta talonpojalle, joka oli myynyt voita. Hän hylkäsi syytteen heti ja läksytti nimismiestä, jonka hän luuli keksineen tällaisen hirviömäisen ajatuksen, että oman voi myyminen voisi olla jossain oloissa rangaistava teko. Silti se oli samaa vuotta, jolloin Turun levottomuuksista pahin oli Valion voivaraston tyhjennys.
Se oli punakapinan alkua.
Kaikkina aikoina on rikos surmata ihminen, mutta jos on sota, sitä ei käsitetä rikokseksi. Lakimiesten mielestä se ei olekaan rikos, mutta lakimiesten perustelut ovat tässä kohdin ontuvia. Nykyiset hyvät historiankirjoittajat, esimerkiksi Sir Martin Gilbert, on täysin johdonmukainen ja kirjoittaa aina, että saksalaiset surmasivat taistelussa niin ja niin monta tuhatta neuvostoliittolaista ja murhasivat antautuneita sotilaita ja puolalaisia ja juutalaisia siviilejä.»
» Minulle oli sellainen käsitys, että olit puhumassa Amerikasta ja kertomassa jotain muistoja Kaliforniasta.»
» Niin. Suuren sanakirjan esimerkkilauseiden mukaan kalifornialaisen tunnusmerkit ovat tyhmyys ja tolkuttomuus. Tämä luonnehdinta on vuodelta 1789, jolloin koko seutu oli vielä Espanjaa, ei edes Meksikoa. Sata vuotta myöhemmin eräs toinen sanoi että Kalifornian pääelinkeinot ovat keinokastelu, hedelmänviljely ja liioittelu. Siitä jälleen sata vuotta ja muuan kirjoitti, että useimmat suuret taiteen ja muun liikkeenjohdon opit etenevät suunnilleen samaa reittiä kuin maanjäristykset, Hollywood Freewayn suunnasta Wilshire Boulevardia, kunnes syöksyvät mereen.
Tämä kaikki pitää paikkansa. Kalifornia on unien koti. Se on uusi taivas. Se on toinen maa. Se on rihma tai madonreikä – samassa mielessä kuin aika-avaruutta koskevissa teorioissa.»
» Sitä ollaan niin runollisia. Se johtuu siitä että et juo. Miksi sinä muuten et juo?»
» En tiedä. En osaa. Pitäisi ottaa tunteja. Nuorena yritin, joskus kovastikin, mutta tuli vain pää ja vatsa kipeäksi tai ikävyyksiä.»
» Mutta sikäli kuin minä muistan, et ollut oikeasti juoppo. Miksi et juo? Tiedät sen itse. »
» Minä pelkään. Samalla tavalla kuin kirjoittamista, kuin kertomista, kuin elämää. Minä haen tähän yhden tekstin, joka on osittain mukaelma, mutta osittain ei. Sen nimi on Los Angelesin ikävä
"Olet kaikin puolin outo. Kerro ketä rakastat, isää, äitiä, sisartasi vai veljeäsi?”
”Ei ole isää, ei äitiä, sisarta, veljeä.”
”Ystäviä?”
”Nyt tuli sana, jonka merkitys on minulle epäselvä.”
”Isänmaata?”
”Missä sellainen mahtaisi olla?”
”Kauneutta?”
”Sitä minä tahtoisin rakastaa, sillä se on kuolematon ja jumalatar.”
”Kultaa?”
”Sitä vihaan niin kuin te Jumalaa.”
”Olet outo. Mitä siis rakastat?”
”Minä rakastan ihmeellisiä pilviä, niitä jotka vaeltavat!”
Runot kirjoitetaan alhaalta ylöspäin, kertomukset ylhäältä alas. Ja se aiheuttaa huimausta ja korkean paikan kammoa. Jos katsoo jalkoihinsa, kompastuu tai putoaa.
Kaliforniassa on kuolemanrangaistus. Se oli kauan poissa käytöstä, mutta se tuli takaisin. Nyt siellä on enemmän vankeja kuin mihin on varaa. Hyvin nuorena luin sunnuntaina kirjakaupassa aika salaa tämän Caryl Chessmanin kirjaa. Äiti joka piti kirjakauppaa ei varmaan kieltänyt minua lukemasta kirjoja, joita kaupassa myytiin. Mutta tämän muistan. Ehkä sen kirjan kustantaja oli jotenkin erikoinen. Ehkä se oli "roskakirja". Caryl Chessman oli Los Angelesin punaisen valon tappaja ja hänet teloitettiin San Franciscossa San Quentinin vankilassa alkuvuodesta 1960. Hän kirjoitti useita kirjoja ja jäi julkiseen mielikuvitukseen samalla tavalla kuin Musta daalia, Charles Lindberghin surmattu lapsi, Sacco ja Vanzetti ja ne poikamurhaajat, joita Clarence Darrow puolusti niin että he eivät saaneet kuolemanrangaistusta.
Ehkä se liittyy elämään ja ikään. Kun Norman Mailer kirjoitti ja käytiin uusi keskustelu yhden murhamiehen teloittamisesta, en taas ollut kiinnostunut, mutta toisaalta se tapahtui joitakin vuosia sitten aikana, jolloin minulla oli aika paljon muutakin murehtimista. "Teloittajan laulu."
Kalifornia on tehnyt rikollisuudesta rahaa hyvin monella tavalla. Rikoselokuva on tietysti yksi. Mutta kyllä sille on kaupungissa sosiaalinen tilaus. Eri vuosikymmeniltä löytyy laajaa keskustelua herättäneitä hirmutekoja, ja ellei niitä ole, sitten keksitään.
Tämän vuosikymmenen kaksi suurta Los Angelesin oikeusjuttua ovat O.J. Simpson ja - Monica Lewinsky, joka ei ole murhajuttu, vaan presidentin attentaattiyritys. Ja Bob Kennedy ammuttiin Beverly Hillsin Holiday Innissä. Ampujan nimi oli Sirhan Sirhan. Kun ajaa meiltä kotoa Santa Monicasta ylös Hollywoodin suuntaan katuja, niin se on siinä oudossa risteyksessä, jossa Santa Monica Boulevard ja Wilshire risteävät ja säilyttävät silti hyvin merkillisesti nimensä lähtiessään eri suuntiin. Samaan risteykseen tulee Sunset Boulevard. Ja vähän vasemmalle ja ylös erään pienen kadun päässä on Charles Mansonin murhapaikka, jossa yksi uhreista oli elokkuvaohjaaja Roman Polanskin vaimo. Ja Polanski puolestaan ohjasi elokuvan "Chinatown", joka on todella ulkomaalaisen työtä, koska se on aivan ilmiömäisen hyvä ja tosi kertomus siitäkin, kuinka Los Angelesista tuli Los Angeles, ja kenen mukaan kaikkialla maailmassa tunnettu Mullholland Road sai nimensä.»
» Tuossa oli taas aika monta asiaa melkein yhdessä lauseessa.»
» Se on totta, mutta miksi puhua toisin kuin kirjoittaa, kaiken yhdellä hengenvedolla. Los Angeles on kuule niin kuin romaani tai hullun kertomus, loputon, ajoittain yksitoikkoinen, ajoittain aivan käsittämättömän erilainen, mutta yhtä hengitystä.
Minä kerron yhden esimerkin. Ajoimme Ericin kanssa katsomaan hänen kotikaupunkiaan, joka on Culver City. Se on aito kotikaupunki, vaikka se on keskellä Los Angelesia. Se on itsenäinen, erilainen ja kummallinen. Siitä ei ole hyvän liikenteen aikana UCLA:n, jossa Eric opettaa, kuin neljännestunnin ajo 405:ta Santa Monica Freewayn risteyksen yli.
Eric oli tullut sinne Duluthista ja Duluthiin Suomesta, mutta ei kävellen. Hän on syntynyt Minnesotassa ja samoin hänen isänsä ja tämän isä ja vasta isoisäoli yksi niistä neuvokkaista, joka ei jäänyt Michiganiin, vaan jatkoi käsittämättömien välimatkojen yli Kalliovuorten kupeelle farmariksi. Ja hän, poika, arveli olevansa aivan oikeassa paikassa, koska ei Los Angelesissa kukaan ole kotonaan, vaan töissä tai työtä hakemassa. Kaliforniaan ei asetuta, vaan siellä ollaan, paremman toivossa tai vaihtoehdon puuttuessa.
Ukkovaari oli lähtenyt kävelemään nälkää pakoon jostain Oulun korkeudelta kohti Jäämerta. Jäämeri ei jäädy, ja sieltä saa ainakin kalaa. Hän oli käynyt vanhan asiakirjan todistuksen mukaan rippikoulun Vesisaaressa. Kun nälkää lähtee pakenemaan, siinä on kulkemista, toiselle puolelle maapallon. Mahtoivat sitä Jäämeren rannan kalat, seiti ja kolja, ihmetellä. Ja hän merta ja kaloja. Siihen aikaan todellinen matka oli aina matka maailmasta pois johonkin täydellisen toiseen ympäristöön.
Olisi hauska tietää, oliko suomalaisia Villin lännen miehiä. Luultavasti ei. Vanhasta maasta idän kautta tulleet eivät ehtineet Kaliforniaan saakka ennen kuin tämän vuosisadan puolella, timpureiksi Oaklandiin San Franciscon viereen. Alaskassa oli suomalainen aatelismies kuvernöörinä, Hampus Furuhjelm, ja pitkin Kalifornian rannikkoa kulki intiaaneja hätistelemässä meksikolaisia, amerikkalaisia ja venäläisiä. Väliraja vakiintui ennen sisällissotaa San Franciscon pohjoispuolelle. Miksei siellä olisi voinut olla joku suomalainen hamppari mukana. Ja Oaklandin satamassa on varmasti kirottu suomeksi sata viisikymmentä vuotta. Siitä kehittyi aika nopeasti kauppasatama, ja kyllä saa sanoa, että missä oli poliisi ja putka, siellä oli suomalainenkin ainakin käynyt.
Mutta hopearyntäyksen aikana 1848 en usko, enkä myöhemminkään. Nykyinen Etelä-Kalifornia oli meksikolaisten karjankasvattajien aluetta, niiden samojen, jotka ovat jättäneet nimensä kaduille - Pico, Sepulveda. Mainarit vaelsivat pohjoisemmaksi, koska siinä, missä nyt sijaitsee maailman merkillisin kaupunki, ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään ennen vuosisadan vaihdetta. Los Angeles oli maailman ensimmäinen sienikaupunki, joka alkoi laajentua kuin suppilovahveropaikka. Tasan sata vuotta sitten Los Angelesissa oli muutamia kymmeniä tuhansia asukkaita eli todella erittäin vähän verrattuna suureen ja rikkaaseen San Franciscoon, jonka kohtalona oli mahtava maanjäristys ja sitäkin tuhoisampi tulipalo.
Friscon seudulla on paljon pohjoismaalaisia nimiä, suurten liikkeiden toiminiminä ja laivan kylkiin maalattuna, Nordstrom ja Matson ja ties mitä. Ja kapinan jälkeen siellä tietysti oli kaksi suomalaisten ryhmää, punainen ja valkoinen, jotka eivät seurustelleet keskenään eivätkä mahtuneet samalla seurojentalolle.
Mutta Culver City on häivähdys Keski-Länttä tai miksei Eurooppaa. Ihmisestä näkee, kun hän liikkuu kotikulmillaan, vaikka hänellä olisi lippalakki päässä baseball-lakin sijasta, ja ruudullinen flanellipaita. Ihmisestä näkee, miten hän valitsee ruokapaikan, miten hän puhuttelee tarjoilijoita, miten hän tietää järkevän ja järjettömän rajan.
» Olen. Ja ottaisin toisen kahvin. Double espresso. Ne eivät ymmärrä minun englantiani. Kun tilaat, äännä "ekspresso". Pyydä "double" ja ne huutavat "doppio". Ne kysyvät usein nimeäsi. Sinulle se on helppoa mutta minä joudun tavaamaan, eikä sekään auta. Nimeä kysytään etteivät tilaukset mene sekaisin. Tunnen täällä aika monta, jotka ovat kääntäneet etunimensä.»
» Veli-Matti sanoo esitellessään itseään sukunimensä ja sitten: "Call me Matt." Se kuulostaa pahalta. Ei nimeä voi kääntää.»
» Ehkä sen voi. T.S. Eliot sanoo, että jokaisella kissalla on kolme nimeä, se joka sille on annettu, se joka on sen oma, ja kolmas, joka on niin salainen, että kissa ei kerro sitä edes äidilleen.»
» Mitä tuo tähän kuuluu?»
» Se on syvällinen asia. Sen nimi on anonyymi identiteetti.»
» Eli suomeksi?»
» Vitsi. Tietoverkoissa on anonyymejä palvelimia ja siitä on puhuttu, että tehdäkseen turvallisesti kauppoja verkossa asiakas tarvitsisi väliaikaisen tai kertakäyttöisen nimen ja osoitteen ja pankkitilin eli siis identiteetin.»
» Miksi?»
» Joku haluaa ostaa tietyn yhtiön osakkeita siten salaa, ettei oston kohteesta leviä tieto. Jos se joku on vaikka Soros, tieto ostosta tai myynnistä vaikuttaa heti markkinoihin. Sovellettua hermeneutiikkaa.»
» Eli?»
» Se tunnettu tieteenfilosofian lähtökohta, että tarkkailija vaikuttaa tarkkailtavaan tarkkailemalla. Informaation hankkiminen kuten tarkkailu vaatii energiaa. Se ei ole neutraalia niin kuin aikoinaan ehkä luultiin. Tarkasti ajatellen se että puuseppä ottaa mitan hirrestä tai ruumisarkuntekijä hirtettävästä ei ole neutraali eikä viaton asia.
Se on oikeastaan niin, että mittaaminenkin vaikuttaa mittavaan. Kaikki mittanauhat ovat kumisia ja kaikki kilon punnukset kelluvia. Zenith, Rolex tai Omega alkaa jätättää avaruusaluksessa, jonka vauhti lähenee valon nopeutta. Matkailija joka purjehtii Andromedan tähtisumun ympäri nopeammin kuin valo, tulee takaisin maapallolle muutamia viikkoja ennen lähtöhetkeään.
Tämä on oikeastaan vain vääristelyä Einsteinin itsensä esittämästä esimerkistä, että kiitävässä junassa konduktöörin liivintaskussa kello käy eri aikaa kuin ratapenkalla seisovan tarkkailijan kädessä.»
» Pyritkö sinä tällä johonkin vai onko sinulla vain tapana jättää sanat ja nimitykset pahaan siivoon?»
»Kai minä pyrin. Luin joskus nuorempana moneen kertaan kirjan katumuksentekijä-tuomarista, joka putosi. Ymmärsin vasta esittelijävuosieni jälkeen itse tuomarina, että tuomari on osasyyllinen siihen rikokseen, josta hänen on määrättävä tuomio.
Ihmisen teko muuttuu rikokseksi samalla hetkellä kun joku määrittelee sen. Jonakin vuonna voin myyminen kaupunkilaiselle on rikos. Eräs kihlakunnantuomari - muistan kohta hänen nimensä - Kyander, suuttui hirveästi kun syyttäjä vaati vuonna 1917 rangaistusta talonpojalle, joka oli myynyt voita. Hän hylkäsi syytteen heti ja läksytti nimismiestä, jonka hän luuli keksineen tällaisen hirviömäisen ajatuksen, että oman voi myyminen voisi olla jossain oloissa rangaistava teko. Silti se oli samaa vuotta, jolloin Turun levottomuuksista pahin oli Valion voivaraston tyhjennys.
Se oli punakapinan alkua.
Kaikkina aikoina on rikos surmata ihminen, mutta jos on sota, sitä ei käsitetä rikokseksi. Lakimiesten mielestä se ei olekaan rikos, mutta lakimiesten perustelut ovat tässä kohdin ontuvia. Nykyiset hyvät historiankirjoittajat, esimerkiksi Sir Martin Gilbert, on täysin johdonmukainen ja kirjoittaa aina, että saksalaiset surmasivat taistelussa niin ja niin monta tuhatta neuvostoliittolaista ja murhasivat antautuneita sotilaita ja puolalaisia ja juutalaisia siviilejä.»
» Minulle oli sellainen käsitys, että olit puhumassa Amerikasta ja kertomassa jotain muistoja Kaliforniasta.»
» Niin. Suuren sanakirjan esimerkkilauseiden mukaan kalifornialaisen tunnusmerkit ovat tyhmyys ja tolkuttomuus. Tämä luonnehdinta on vuodelta 1789, jolloin koko seutu oli vielä Espanjaa, ei edes Meksikoa. Sata vuotta myöhemmin eräs toinen sanoi että Kalifornian pääelinkeinot ovat keinokastelu, hedelmänviljely ja liioittelu. Siitä jälleen sata vuotta ja muuan kirjoitti, että useimmat suuret taiteen ja muun liikkeenjohdon opit etenevät suunnilleen samaa reittiä kuin maanjäristykset, Hollywood Freewayn suunnasta Wilshire Boulevardia, kunnes syöksyvät mereen.
Tämä kaikki pitää paikkansa. Kalifornia on unien koti. Se on uusi taivas. Se on toinen maa. Se on rihma tai madonreikä – samassa mielessä kuin aika-avaruutta koskevissa teorioissa.»
» Sitä ollaan niin runollisia. Se johtuu siitä että et juo. Miksi sinä muuten et juo?»
» En tiedä. En osaa. Pitäisi ottaa tunteja. Nuorena yritin, joskus kovastikin, mutta tuli vain pää ja vatsa kipeäksi tai ikävyyksiä.»
» Mutta sikäli kuin minä muistan, et ollut oikeasti juoppo. Miksi et juo? Tiedät sen itse. »
» Minä pelkään. Samalla tavalla kuin kirjoittamista, kuin kertomista, kuin elämää. Minä haen tähän yhden tekstin, joka on osittain mukaelma, mutta osittain ei. Sen nimi on Los Angelesin ikävä
"Olet kaikin puolin outo. Kerro ketä rakastat, isää, äitiä, sisartasi vai veljeäsi?”
”Ei ole isää, ei äitiä, sisarta, veljeä.”
”Ystäviä?”
”Nyt tuli sana, jonka merkitys on minulle epäselvä.”
”Isänmaata?”
”Missä sellainen mahtaisi olla?”
”Kauneutta?”
”Sitä minä tahtoisin rakastaa, sillä se on kuolematon ja jumalatar.”
”Kultaa?”
”Sitä vihaan niin kuin te Jumalaa.”
”Olet outo. Mitä siis rakastat?”
”Minä rakastan ihmeellisiä pilviä, niitä jotka vaeltavat!”
Runot kirjoitetaan alhaalta ylöspäin, kertomukset ylhäältä alas. Ja se aiheuttaa huimausta ja korkean paikan kammoa. Jos katsoo jalkoihinsa, kompastuu tai putoaa.
Kaliforniassa on kuolemanrangaistus. Se oli kauan poissa käytöstä, mutta se tuli takaisin. Nyt siellä on enemmän vankeja kuin mihin on varaa. Hyvin nuorena luin sunnuntaina kirjakaupassa aika salaa tämän Caryl Chessmanin kirjaa. Äiti joka piti kirjakauppaa ei varmaan kieltänyt minua lukemasta kirjoja, joita kaupassa myytiin. Mutta tämän muistan. Ehkä sen kirjan kustantaja oli jotenkin erikoinen. Ehkä se oli "roskakirja". Caryl Chessman oli Los Angelesin punaisen valon tappaja ja hänet teloitettiin San Franciscossa San Quentinin vankilassa alkuvuodesta 1960. Hän kirjoitti useita kirjoja ja jäi julkiseen mielikuvitukseen samalla tavalla kuin Musta daalia, Charles Lindberghin surmattu lapsi, Sacco ja Vanzetti ja ne poikamurhaajat, joita Clarence Darrow puolusti niin että he eivät saaneet kuolemanrangaistusta.
Ehkä se liittyy elämään ja ikään. Kun Norman Mailer kirjoitti ja käytiin uusi keskustelu yhden murhamiehen teloittamisesta, en taas ollut kiinnostunut, mutta toisaalta se tapahtui joitakin vuosia sitten aikana, jolloin minulla oli aika paljon muutakin murehtimista. "Teloittajan laulu."
Kalifornia on tehnyt rikollisuudesta rahaa hyvin monella tavalla. Rikoselokuva on tietysti yksi. Mutta kyllä sille on kaupungissa sosiaalinen tilaus. Eri vuosikymmeniltä löytyy laajaa keskustelua herättäneitä hirmutekoja, ja ellei niitä ole, sitten keksitään.
Tämän vuosikymmenen kaksi suurta Los Angelesin oikeusjuttua ovat O.J. Simpson ja - Monica Lewinsky, joka ei ole murhajuttu, vaan presidentin attentaattiyritys. Ja Bob Kennedy ammuttiin Beverly Hillsin Holiday Innissä. Ampujan nimi oli Sirhan Sirhan. Kun ajaa meiltä kotoa Santa Monicasta ylös Hollywoodin suuntaan katuja, niin se on siinä oudossa risteyksessä, jossa Santa Monica Boulevard ja Wilshire risteävät ja säilyttävät silti hyvin merkillisesti nimensä lähtiessään eri suuntiin. Samaan risteykseen tulee Sunset Boulevard. Ja vähän vasemmalle ja ylös erään pienen kadun päässä on Charles Mansonin murhapaikka, jossa yksi uhreista oli elokkuvaohjaaja Roman Polanskin vaimo. Ja Polanski puolestaan ohjasi elokuvan "Chinatown", joka on todella ulkomaalaisen työtä, koska se on aivan ilmiömäisen hyvä ja tosi kertomus siitäkin, kuinka Los Angelesista tuli Los Angeles, ja kenen mukaan kaikkialla maailmassa tunnettu Mullholland Road sai nimensä.»
» Tuossa oli taas aika monta asiaa melkein yhdessä lauseessa.»
» Se on totta, mutta miksi puhua toisin kuin kirjoittaa, kaiken yhdellä hengenvedolla. Los Angeles on kuule niin kuin romaani tai hullun kertomus, loputon, ajoittain yksitoikkoinen, ajoittain aivan käsittämättömän erilainen, mutta yhtä hengitystä.
Minä kerron yhden esimerkin. Ajoimme Ericin kanssa katsomaan hänen kotikaupunkiaan, joka on Culver City. Se on aito kotikaupunki, vaikka se on keskellä Los Angelesia. Se on itsenäinen, erilainen ja kummallinen. Siitä ei ole hyvän liikenteen aikana UCLA:n, jossa Eric opettaa, kuin neljännestunnin ajo 405:ta Santa Monica Freewayn risteyksen yli.
Eric oli tullut sinne Duluthista ja Duluthiin Suomesta, mutta ei kävellen. Hän on syntynyt Minnesotassa ja samoin hänen isänsä ja tämän isä ja vasta isoisäoli yksi niistä neuvokkaista, joka ei jäänyt Michiganiin, vaan jatkoi käsittämättömien välimatkojen yli Kalliovuorten kupeelle farmariksi. Ja hän, poika, arveli olevansa aivan oikeassa paikassa, koska ei Los Angelesissa kukaan ole kotonaan, vaan töissä tai työtä hakemassa. Kaliforniaan ei asetuta, vaan siellä ollaan, paremman toivossa tai vaihtoehdon puuttuessa.
Ukkovaari oli lähtenyt kävelemään nälkää pakoon jostain Oulun korkeudelta kohti Jäämerta. Jäämeri ei jäädy, ja sieltä saa ainakin kalaa. Hän oli käynyt vanhan asiakirjan todistuksen mukaan rippikoulun Vesisaaressa. Kun nälkää lähtee pakenemaan, siinä on kulkemista, toiselle puolelle maapallon. Mahtoivat sitä Jäämeren rannan kalat, seiti ja kolja, ihmetellä. Ja hän merta ja kaloja. Siihen aikaan todellinen matka oli aina matka maailmasta pois johonkin täydellisen toiseen ympäristöön.
Olisi hauska tietää, oliko suomalaisia Villin lännen miehiä. Luultavasti ei. Vanhasta maasta idän kautta tulleet eivät ehtineet Kaliforniaan saakka ennen kuin tämän vuosisadan puolella, timpureiksi Oaklandiin San Franciscon viereen. Alaskassa oli suomalainen aatelismies kuvernöörinä, Hampus Furuhjelm, ja pitkin Kalifornian rannikkoa kulki intiaaneja hätistelemässä meksikolaisia, amerikkalaisia ja venäläisiä. Väliraja vakiintui ennen sisällissotaa San Franciscon pohjoispuolelle. Miksei siellä olisi voinut olla joku suomalainen hamppari mukana. Ja Oaklandin satamassa on varmasti kirottu suomeksi sata viisikymmentä vuotta. Siitä kehittyi aika nopeasti kauppasatama, ja kyllä saa sanoa, että missä oli poliisi ja putka, siellä oli suomalainenkin ainakin käynyt.
Mutta hopearyntäyksen aikana 1848 en usko, enkä myöhemminkään. Nykyinen Etelä-Kalifornia oli meksikolaisten karjankasvattajien aluetta, niiden samojen, jotka ovat jättäneet nimensä kaduille - Pico, Sepulveda. Mainarit vaelsivat pohjoisemmaksi, koska siinä, missä nyt sijaitsee maailman merkillisin kaupunki, ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään ennen vuosisadan vaihdetta. Los Angeles oli maailman ensimmäinen sienikaupunki, joka alkoi laajentua kuin suppilovahveropaikka. Tasan sata vuotta sitten Los Angelesissa oli muutamia kymmeniä tuhansia asukkaita eli todella erittäin vähän verrattuna suureen ja rikkaaseen San Franciscoon, jonka kohtalona oli mahtava maanjäristys ja sitäkin tuhoisampi tulipalo.
Friscon seudulla on paljon pohjoismaalaisia nimiä, suurten liikkeiden toiminiminä ja laivan kylkiin maalattuna, Nordstrom ja Matson ja ties mitä. Ja kapinan jälkeen siellä tietysti oli kaksi suomalaisten ryhmää, punainen ja valkoinen, jotka eivät seurustelleet keskenään eivätkä mahtuneet samalla seurojentalolle.
Mutta Culver City on häivähdys Keski-Länttä tai miksei Eurooppaa. Ihmisestä näkee, kun hän liikkuu kotikulmillaan, vaikka hänellä olisi lippalakki päässä baseball-lakin sijasta, ja ruudullinen flanellipaita. Ihmisestä näkee, miten hän valitsee ruokapaikan, miten hän puhuttelee tarjoilijoita, miten hän tietää järkevän ja järjettömän rajan.
Viipuri viisi
Viipuri viisi. Näkyvyys olematon.
Tuppura neljä. Yskivää kaaritulta.
Teikarin suunnassa
kuolleita ihmisiä kivien välissä
tiuhoissaan kuin lahnat.
Merenkulku ei näillä eväin edisty.
Raamatussa sanotaan,
että pahoin tekee hän,
joka särkee purren.
Meriveden korkeus on onneksi plus.
Kuolema käy kapakassa.
Kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan.
Kitara parkuu oikeat äänet,
kitaran kielet surmaavat sydäntä,
kitaran kieltä ei tajuta täällä,
kuolema vie kapakasta portsarin
ja ovi jää auki.
Sota riehui Rotanpesän ympärillä,
kenraali vallan humalassa.
Viipurinlahden vesi oli rikki.
Sekös sorsia vitutti.
Tuppura neljä. Yskivää kaaritulta.
Teikarin suunnassa
kuolleita ihmisiä kivien välissä
tiuhoissaan kuin lahnat.
Merenkulku ei näillä eväin edisty.
Raamatussa sanotaan,
että pahoin tekee hän,
joka särkee purren.
Meriveden korkeus on onneksi plus.
Kuolema käy kapakassa.
Kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan.
Kitara parkuu oikeat äänet,
kitaran kielet surmaavat sydäntä,
kitaran kieltä ei tajuta täällä,
kuolema vie kapakasta portsarin
ja ovi jää auki.
Sota riehui Rotanpesän ympärillä,
kenraali vallan humalassa.
Viipurinlahden vesi oli rikki.
Sekös sorsia vitutti.
Taivaanraapijoiden maassa
Pultit ja niitit lentävät
Pilvenpiirtäjä oli siirtolaisten puheessa ”taivaanraapija”. Niin se on ranskan ja saksan kielissä edelleen.
Runko tehtiin niittaamalla teräspalkeista. Kun työselkkaukset kiihtyivät ennen ensimmäistä maailmansotaa, ahjossa valkohehkuisiksi kuumennettuja niittejä lenteli sinne tänne ja kiinniottajia ja esimiehiä putosi katuun. Työturvallisuudesta ei tiedetty muuta kuin että rampautumisella selvinnyt ihminen oli valmiiksi polvillaan potkittavaksi. Työ oli sellaista, ettei siihen saatu rahallakaan muita kuin intiaaneja ja suomalaisia. Viimeiset metrit työkohteelle kiivettiin näppivoimilla palkkia pitkin. Jos sattui katsomaan alas, katu syöksyi kohti.
Tiili kestää vain määränsä. Kun tiilikertoja tulee lähemmäs sata, alimmat jo murtuvat painon alle. Siksi New Yorkin vanhojen suurtalojen tiiliseinät ovat vuorauksia eivätkä kantavia rakenteita. Sama saattaa koskea kansakuntia ja ihmisiä, joista kansakunnat koostuvat.
Yhdysvaltojen poliittisista rakenteista osa on silmänlumetta ja vuorausta, ei kantavia rakenteita. Valitettavasti sama koskee myös joitakin taloudellisia rakenteita. Siitä tulee todisteita aina kun pörssi romahtaa. Outo sanonta sinänsä. Pörssin tarkoitushan on romahtaa. Eihän se muuten kannattaisi. Rikkaille, siis.
Kävin katsomassa Antti Tuurin uudessa romaanissa kuvattua pilvenpiirtäjää, jota rakentamassa oli suomalaisia, sellaisia kuin Ville Ritola. Sen paikalla oli toinen pilvenpiirtäjä. Kävin katsomassa World Trade Centeriä. Sen paikalla oli kuoppa.
Olin matkassa poikani kanssa, ensin kohtuullisessa hotellissa New Yorkissa ja sitten kohtuuttomassa Washingtonissa. Paljon on New York rauhoittunut ja vakavoitunut muutamassa vuodessa. Poikani, joka hänkin USA:ssa asuneena ja kielen hallitsevana oli kai arvellut, että se on yhtä suurta Kaliforniaa, kertoi muuttaneensa mieltään. Kirjailija Paul Auster kertoi ajattelevansa, että New Yorkin olisi erottava Yhdysvalloissa. Meistäkin se tuntui oikealta ajatukselta.
Oli se niin Amerikkaa. Söimme sisälmyskeittoa korealaisessa ravintolassa. Kahvinkeittäjä vaikutti malaijilta. Ostin kalliin paidan herraskaisesta kaupasta maailman suurimman tavaratalon kupeelta. Myyjä mainitsi olevansa Pietarista ja kysyi, miten Suomessa jaksellaan. Tahdoin tietää, mihin hän oli hukannut venäläisen korostuksen ja hän hymähti, ettei venäläisyys ole myyntivaltti vähittäiskaupassa. Siihen ei tehnyt mieli sanoa mitään. Paita oli kallein mitä kaupasta lähti, kun tiedossa oli gaalaillalliset Kongressin kirjaston tiloissa. Silti se oli halvempi kuin Stockmannilla. Amerikasta kannattaa muuten ostaa alusvaatteita.
Ajatukset lensivät kuin kanat
Olisinko ennen kuullut yhtä tyhmää puhetta kuin kauppaministeri Gutierrizin esitelmä asiantuntevalle tuomari- ja juristijoukollemme Washingtonissa toissa tiistaina? Hölynpölyä osaan puhua itsekin ja saan siitä rahaa. Siitä ei ole kysymys. Kaveri oli hölmö, arvioi kuulijakunnan täysin väärin ja lisäksi hän oli itseään täynnä kuin tekniikan tohtori, joka on äskettäin kutsuttu professoriksi Stanfordiin – siis katse ja hymy sanoivat ”tavallisesti en tuhlaa aikaani vähämielisten kanssa, mutta tämän kerran…”
Tämä Stanford-oireyhtymä on ihan tuttu. Etenkin fyysikoilla se on tavallinen. Mutta kun itsetyytyväisyyden takana ei ole muuta kuin kuumaa ilmaa, silloin kuulija kauhistuu.
Isänmaalliset amerikkalaiset tuomarit huokasivat, että poliitikkoja tulee ja poliitikkoja menee mutta laki pysyy. Bushin ja hänen hallintonsa suosio ei vaikuttanut suurelta, vaikka liikuttiin rahan hajussa loistohotellin mielettömissä tiloissa Potomac-joen rannalla, ja Washingtonin muistomerkki raapi taivasta korkealla talojen yläpuolella. Muutoksenhakutuomioistuimen presidentti otti mainitakseen, että hän on työhuoneessaan Valkoisen talon yläpuolella ja voi pitää silmällä, mitä siellä taas puuhaillaan. Seisoimme kunnioittavasti etukenossa ja olimme uskovinamme.
Olen ollut kerran samassa seurassa Yhdysvaltain presidentin työnantajien kanssa, eikä tee mieli takaisin. Jokuhan nimittäin ne kulut maksaa ja kun summat ovat suuria, tyhjästä ei makseta. Ei se mikään salaseura ole, ihan normaaleja rahamiehiä. Eivät he ole kaikkivoipia. Joskus he epäonnistuvat politiikassaan. Viimeksi niin kävi 1948, kun Truman tuli valituksi, vaikka merkittävät henkilöt olivat äänestäneet hänen kilpailijaansa.
Ensimmäisellä kaudella Bushin virasta päätti tuomioistuin, Korkein oikeus. Nyt hänen ehdokkaansa tuomariksi pudottautui kilpailusta jouduttuaan lujille Kongressin kuulemisissa. Avustajia joutuu syytteeseen eli tuomioistuimen eteen. Tämän voisi nähdä tuomarien valtana, ellei tietäisi, että juuri se on Yhdysvaltojen perustuslain oivallus. Kuten muuallakin, myös tämä valtioliitto oli hajoamassa ennen kuin oli täyttänyt kymmentä vuotta. Sitten perustajat keksivät perustuslain aatteen ja liittovaltion tuomioistuimet, joilla on valta julistaa osavaltion laki perustuslain vastaiseksi. Lisäksi tämä poliittinen rakennelma perustui säännöksiin, jotka alkavat sanoilla: ”Kongressilla ei ole valtaa säätää lakia, joka rajoittaisi…” Sen takia eräät perusoikeudet ovat niin tiukkoja ja siksi maassa on keskusteltu yli sata vuotta, mahtaisiko myös kiväärillä ammuskelu olla tällainen perusoikeus.
Sen takia liittovaltion tuomari on Yhdysvalloissa merkittävä henkilö. Siksi on oikein hauskaa päästä siipimiehenä liittovaltion tuomareiden kokouksiin. Olen niissä tullut juosseeksi.
Amerikkalainen Mark Twain oli sitä mieltä, että maassa on voimassa kolme vapautta – sananvapaus, omantunnonvapaus ja vapaus olla käyttämättä kumpaakaan.
Notkuttiin siis kavereitten kanssa eri puolilla. Nicholas on kova nimi Isossa Britanniassa ja Dieter Sveitsissä ja sitä paitsi hänellä oli hieno rannekello, Vacheron Constantin eikä mikään joka miehen Rolex. Mutta Euroopan ykkönen koko tuomarikunnassa, patenttituomarit siis mukaan luettuna, on Robin, jonka titteli on pitkä, The Most Honorable Lord Justice Sir. Hauska sälli eikä tippaakaan ollakseen. Otimme kandidaattijäseneksi yhden hollantilaisen. Patenttioikeus ja tekijänoikeus ovat vaikeita aloja. Ne henkilöt, jotka oikeasti osaavat nämä asiat, arvostavat toisiaan kuin käyrätorven soittajat – soitin on niin vaikea, että ammattilainen tunnistaa ammattilaisen heti.
Suomessa uutiskynnys ei tainnut ylittyä, kun Iso Britannia siirtyi nyt kirjoitetun perustuslain maailmaan niin että seuraavasta lordikanslerista tulee lordipresidentti ja tuomareiden asema suhteessa hallintoon ja parlamenttiin muuttuu kerralla. Vähämielisten lordien tavoin tuomarit menettävät teoreettisen puheoikeutensa Ylähuoneessa. Saattaa kyllä mennä samalla pääministeriltä virka, sillä tuomarit ovat Englannissakin häijyjä ihmisiä.
Siemailimme espressoa Pentagonin ostarilla, joka on iso. Sanoin että minusta Blair tuntuu olevan älykäs mies. Britit, jotka ovat olleet samoissa kehissä kauan, torjuivat ajatukseni kauhistuneena. ”Ei hän ole älykäs. Hän on nokkela.”
Juttelin parinkin amerikkalaisen kärkijuristin kanssa ja tuli vähän sääli johtavia poliitikkoja. He ovat saman ikäisiä ja samoista oppilaitoksista kuin nämä, joilla on heistä perusteltu eli huono käsitys. Tämä on valitettava epäkohta, kun lakimieskoulutus on niin tavallinen ja tavoiteltu. Berkeleyn Law Schoolista haetaan lentokoneella parhaita opiskelijoita miljoonan dollarin vuosipalkalle valmistumispäivänä. Sairas järjestelmä.
Hampparit jalustalla
Yhden päivällisen pistelimme siis Kongressin kirjastossa, joka on sekä sisältä että ulkoa komea talo. Paljon Washingtonissa on Neuvostoliiton, Saksan Kolmannen valtakunnan ja Mussolinin Italian rakennustyyliä, kun suunnittelijat ja toteuttajat ovat olleet ratketa omaan mahtipontisuuteensa. Kirjasto on kiva. Kopsattu suoraan Firenzen palatseista.
Jopa tuomarijoukkio tarkastettiin metallinpaljastimilla kahteen kertaan ja lisäksi pyylevä poliisi kurkisteli bussin tavaratilaan, joka oli tyhjä. Poliittinen ydinalue Capitolin ympärillä oli suljettu ja esimerkiksi kameran kanssa sai olla tarkkana. Valokuvaamiskieltoja oli paljon, mutta sitten taas museoissa sai kuvata, ilman salamavaloa, jota ei kyllä tarvitsekaan nykyisellä tekniikalla.
Kongressin kirjasto aiheutti miellyttävän yllätyksen. Yleensä täytyy olla totinen ja kunniallinen kansalainen päästäkseen merkkihenkilöksi. Nämä olivat nostaneet jalustalle Walt Whitmanin, joka oli erikoinen ihminen ja sovinnaisuuksille karsas. Lisäksi hän oli erinomaisen hyvä runoilija ja paljon edellä aikaansa.
Mutta päänäyttelyn ykkösnumero oli Groucho Marx keskustelemassa Johnny Carsonin kanssa televisiossa kauan sitten, ja jopa painetuissa esitteissä korkean taiteen rinnalla esiteltiin matalaa taidetta, kuten varieteeteatteria, sarjakuvia ja viihdelukemistoja.
Jos amerikkalaisella kulttuurilla on avainhahmo, se saattaisi olla Huckleberry Finn – taitava, taikauskoinen, oppimaton, viisas, avoin, uskollinen ja kunniallisille ihmisille karsas.
Eräältä kulmalta katsottuna Amerikka on Kuolleiden runoilijoiden kerho. Moni ei käsitä, että viime vuosisadan kymmenestä suurimmasta runoilijasta kolme oli amerikkalaisia, Wallace Stevens, T.S. Eliot ja Ezra Pound. Runous on vaikea aine, vaikeampi kuin tietojenkäsittelytiede. Tämä perinne elää, vaikka kirjallisuus ja taide eivät ole niin näkösällä kuin Ranskassa. Katselimme ihonvärejä ja kuuntelimme kieliä Lincoln Centerissä, jossa sijaitsee myös Juillard –musiikkikoulu.
Metropolitan-oopperassa näkyi esiintyvän tuona iltana Ylioppilaskunnan Laulajat, Helsingistä. Viereisestä kirjakaupasta löytyi taivaallisen hyvä uusi käännösvalikoima antiikin Kreikan runoutta. Lehtitelineistä on helppo havaita, että noin puolet maailman parhaista sanoma- ja aikakauslehdistä on amerikkalaisia.
Turvallisen tuntuisessa metrossa jotkut kuuntelevat mp3-soittimella musiikkia, joku lukee lehtiä, joku pänttää differentiaaliyhtälöitä. Toinen maailmansota muutti kaiken. Ennen sitä Amerikka oli eräänlainen Filistea. Sen jälkeen se on pitänyt puolta maailmaa yllä aineellisesti ja henkisesti.
Kuolemattomia hamppareita on edelleen ja heidän kättensä työ päätyy Kongressin kirjastoon tai Modernin taiteen museoon.
Hiljainen sota
Englanti ja EY ovat käyneet sotaa tuomiovallasta. Kun EY-tuomioistuin on tehnyt brittien mielestä älyttömiä ratkaisuja, tuomarit ovat kieltäytyneet noudattamasta niitä. Yksi luopui jo virastaan. Tämä on asia, jossa hiljaisuus on korvin kuultava. Yhdysvallat, Japani ja EY ovat olevinaan hyvää pataa, mutta niiden välillä vallitsee raivokas kauppasota. Sen keskeisiä aseita ovat patentit ja tekijänoikeudet, koska näitten rakenteiden tukemana kulkee tavaton määrä rahaa, välillisesti yli puolet koko maailmankaupan volyymistä.
Juttelin parin brasilialaisen kanssa, joista toinen oli vanha ja ruma ja toinen nuori ja kaunis. Siellä on pantu asioita kuntoon, koska Maailmanpankki pakottaa. Lähikuukausina Etelä-Amerikassa ovat muiden ohella suomalaiset metsäteollisuusyhtiöt valmistamassa tuotteita lyhytkuituisesta, nopeakasvuisesta eukalyptuksesta. En uskalla julkisesti esittää arvausta siitä, mitä tapahtuu Suomessa oleville työpaikoille.
Toive on, että teollisuutemme käsittäisi rakenteiden uudenlaisen roolin. Työn siirtäminen halpojen palkkojen maahan on taloudellista alkoholismia. Krapula on oleva hirveä. Tämän asian näkee Yhdysvalloista paremmin kuin Euroopasta. Heillä on koulutus ja ammatit kotimaassa. Raha matkustaa.
Luovuuden ja innovaatioiden perusehto on suvaitsevaisuus. USA:ssa suvaitsevaisuuden perinne on horjahdellut terrorismin edessä. Suvaitsevaisuus on eri asia kuin sallivuus. Kysymys on valmiudesta ja notkeudesta. Huipputekniikan ja median uusi pääkaupunki kuuluu olevan Wellington. Se sijaitsee Uudessa Seelannissa. Piilaaksosta sinne siirtyvät sankat joukot.
Pilvenpiirtäjä oli siirtolaisten puheessa ”taivaanraapija”. Niin se on ranskan ja saksan kielissä edelleen.
Runko tehtiin niittaamalla teräspalkeista. Kun työselkkaukset kiihtyivät ennen ensimmäistä maailmansotaa, ahjossa valkohehkuisiksi kuumennettuja niittejä lenteli sinne tänne ja kiinniottajia ja esimiehiä putosi katuun. Työturvallisuudesta ei tiedetty muuta kuin että rampautumisella selvinnyt ihminen oli valmiiksi polvillaan potkittavaksi. Työ oli sellaista, ettei siihen saatu rahallakaan muita kuin intiaaneja ja suomalaisia. Viimeiset metrit työkohteelle kiivettiin näppivoimilla palkkia pitkin. Jos sattui katsomaan alas, katu syöksyi kohti.
Tiili kestää vain määränsä. Kun tiilikertoja tulee lähemmäs sata, alimmat jo murtuvat painon alle. Siksi New Yorkin vanhojen suurtalojen tiiliseinät ovat vuorauksia eivätkä kantavia rakenteita. Sama saattaa koskea kansakuntia ja ihmisiä, joista kansakunnat koostuvat.
Yhdysvaltojen poliittisista rakenteista osa on silmänlumetta ja vuorausta, ei kantavia rakenteita. Valitettavasti sama koskee myös joitakin taloudellisia rakenteita. Siitä tulee todisteita aina kun pörssi romahtaa. Outo sanonta sinänsä. Pörssin tarkoitushan on romahtaa. Eihän se muuten kannattaisi. Rikkaille, siis.
Kävin katsomassa Antti Tuurin uudessa romaanissa kuvattua pilvenpiirtäjää, jota rakentamassa oli suomalaisia, sellaisia kuin Ville Ritola. Sen paikalla oli toinen pilvenpiirtäjä. Kävin katsomassa World Trade Centeriä. Sen paikalla oli kuoppa.
Olin matkassa poikani kanssa, ensin kohtuullisessa hotellissa New Yorkissa ja sitten kohtuuttomassa Washingtonissa. Paljon on New York rauhoittunut ja vakavoitunut muutamassa vuodessa. Poikani, joka hänkin USA:ssa asuneena ja kielen hallitsevana oli kai arvellut, että se on yhtä suurta Kaliforniaa, kertoi muuttaneensa mieltään. Kirjailija Paul Auster kertoi ajattelevansa, että New Yorkin olisi erottava Yhdysvalloissa. Meistäkin se tuntui oikealta ajatukselta.
Oli se niin Amerikkaa. Söimme sisälmyskeittoa korealaisessa ravintolassa. Kahvinkeittäjä vaikutti malaijilta. Ostin kalliin paidan herraskaisesta kaupasta maailman suurimman tavaratalon kupeelta. Myyjä mainitsi olevansa Pietarista ja kysyi, miten Suomessa jaksellaan. Tahdoin tietää, mihin hän oli hukannut venäläisen korostuksen ja hän hymähti, ettei venäläisyys ole myyntivaltti vähittäiskaupassa. Siihen ei tehnyt mieli sanoa mitään. Paita oli kallein mitä kaupasta lähti, kun tiedossa oli gaalaillalliset Kongressin kirjaston tiloissa. Silti se oli halvempi kuin Stockmannilla. Amerikasta kannattaa muuten ostaa alusvaatteita.
Ajatukset lensivät kuin kanat
Olisinko ennen kuullut yhtä tyhmää puhetta kuin kauppaministeri Gutierrizin esitelmä asiantuntevalle tuomari- ja juristijoukollemme Washingtonissa toissa tiistaina? Hölynpölyä osaan puhua itsekin ja saan siitä rahaa. Siitä ei ole kysymys. Kaveri oli hölmö, arvioi kuulijakunnan täysin väärin ja lisäksi hän oli itseään täynnä kuin tekniikan tohtori, joka on äskettäin kutsuttu professoriksi Stanfordiin – siis katse ja hymy sanoivat ”tavallisesti en tuhlaa aikaani vähämielisten kanssa, mutta tämän kerran…”
Tämä Stanford-oireyhtymä on ihan tuttu. Etenkin fyysikoilla se on tavallinen. Mutta kun itsetyytyväisyyden takana ei ole muuta kuin kuumaa ilmaa, silloin kuulija kauhistuu.
Isänmaalliset amerikkalaiset tuomarit huokasivat, että poliitikkoja tulee ja poliitikkoja menee mutta laki pysyy. Bushin ja hänen hallintonsa suosio ei vaikuttanut suurelta, vaikka liikuttiin rahan hajussa loistohotellin mielettömissä tiloissa Potomac-joen rannalla, ja Washingtonin muistomerkki raapi taivasta korkealla talojen yläpuolella. Muutoksenhakutuomioistuimen presidentti otti mainitakseen, että hän on työhuoneessaan Valkoisen talon yläpuolella ja voi pitää silmällä, mitä siellä taas puuhaillaan. Seisoimme kunnioittavasti etukenossa ja olimme uskovinamme.
Olen ollut kerran samassa seurassa Yhdysvaltain presidentin työnantajien kanssa, eikä tee mieli takaisin. Jokuhan nimittäin ne kulut maksaa ja kun summat ovat suuria, tyhjästä ei makseta. Ei se mikään salaseura ole, ihan normaaleja rahamiehiä. Eivät he ole kaikkivoipia. Joskus he epäonnistuvat politiikassaan. Viimeksi niin kävi 1948, kun Truman tuli valituksi, vaikka merkittävät henkilöt olivat äänestäneet hänen kilpailijaansa.
Ensimmäisellä kaudella Bushin virasta päätti tuomioistuin, Korkein oikeus. Nyt hänen ehdokkaansa tuomariksi pudottautui kilpailusta jouduttuaan lujille Kongressin kuulemisissa. Avustajia joutuu syytteeseen eli tuomioistuimen eteen. Tämän voisi nähdä tuomarien valtana, ellei tietäisi, että juuri se on Yhdysvaltojen perustuslain oivallus. Kuten muuallakin, myös tämä valtioliitto oli hajoamassa ennen kuin oli täyttänyt kymmentä vuotta. Sitten perustajat keksivät perustuslain aatteen ja liittovaltion tuomioistuimet, joilla on valta julistaa osavaltion laki perustuslain vastaiseksi. Lisäksi tämä poliittinen rakennelma perustui säännöksiin, jotka alkavat sanoilla: ”Kongressilla ei ole valtaa säätää lakia, joka rajoittaisi…” Sen takia eräät perusoikeudet ovat niin tiukkoja ja siksi maassa on keskusteltu yli sata vuotta, mahtaisiko myös kiväärillä ammuskelu olla tällainen perusoikeus.
Sen takia liittovaltion tuomari on Yhdysvalloissa merkittävä henkilö. Siksi on oikein hauskaa päästä siipimiehenä liittovaltion tuomareiden kokouksiin. Olen niissä tullut juosseeksi.
Amerikkalainen Mark Twain oli sitä mieltä, että maassa on voimassa kolme vapautta – sananvapaus, omantunnonvapaus ja vapaus olla käyttämättä kumpaakaan.
Notkuttiin siis kavereitten kanssa eri puolilla. Nicholas on kova nimi Isossa Britanniassa ja Dieter Sveitsissä ja sitä paitsi hänellä oli hieno rannekello, Vacheron Constantin eikä mikään joka miehen Rolex. Mutta Euroopan ykkönen koko tuomarikunnassa, patenttituomarit siis mukaan luettuna, on Robin, jonka titteli on pitkä, The Most Honorable Lord Justice Sir. Hauska sälli eikä tippaakaan ollakseen. Otimme kandidaattijäseneksi yhden hollantilaisen. Patenttioikeus ja tekijänoikeus ovat vaikeita aloja. Ne henkilöt, jotka oikeasti osaavat nämä asiat, arvostavat toisiaan kuin käyrätorven soittajat – soitin on niin vaikea, että ammattilainen tunnistaa ammattilaisen heti.
Suomessa uutiskynnys ei tainnut ylittyä, kun Iso Britannia siirtyi nyt kirjoitetun perustuslain maailmaan niin että seuraavasta lordikanslerista tulee lordipresidentti ja tuomareiden asema suhteessa hallintoon ja parlamenttiin muuttuu kerralla. Vähämielisten lordien tavoin tuomarit menettävät teoreettisen puheoikeutensa Ylähuoneessa. Saattaa kyllä mennä samalla pääministeriltä virka, sillä tuomarit ovat Englannissakin häijyjä ihmisiä.
Siemailimme espressoa Pentagonin ostarilla, joka on iso. Sanoin että minusta Blair tuntuu olevan älykäs mies. Britit, jotka ovat olleet samoissa kehissä kauan, torjuivat ajatukseni kauhistuneena. ”Ei hän ole älykäs. Hän on nokkela.”
Juttelin parinkin amerikkalaisen kärkijuristin kanssa ja tuli vähän sääli johtavia poliitikkoja. He ovat saman ikäisiä ja samoista oppilaitoksista kuin nämä, joilla on heistä perusteltu eli huono käsitys. Tämä on valitettava epäkohta, kun lakimieskoulutus on niin tavallinen ja tavoiteltu. Berkeleyn Law Schoolista haetaan lentokoneella parhaita opiskelijoita miljoonan dollarin vuosipalkalle valmistumispäivänä. Sairas järjestelmä.
Hampparit jalustalla
Yhden päivällisen pistelimme siis Kongressin kirjastossa, joka on sekä sisältä että ulkoa komea talo. Paljon Washingtonissa on Neuvostoliiton, Saksan Kolmannen valtakunnan ja Mussolinin Italian rakennustyyliä, kun suunnittelijat ja toteuttajat ovat olleet ratketa omaan mahtipontisuuteensa. Kirjasto on kiva. Kopsattu suoraan Firenzen palatseista.
Jopa tuomarijoukkio tarkastettiin metallinpaljastimilla kahteen kertaan ja lisäksi pyylevä poliisi kurkisteli bussin tavaratilaan, joka oli tyhjä. Poliittinen ydinalue Capitolin ympärillä oli suljettu ja esimerkiksi kameran kanssa sai olla tarkkana. Valokuvaamiskieltoja oli paljon, mutta sitten taas museoissa sai kuvata, ilman salamavaloa, jota ei kyllä tarvitsekaan nykyisellä tekniikalla.
Kongressin kirjasto aiheutti miellyttävän yllätyksen. Yleensä täytyy olla totinen ja kunniallinen kansalainen päästäkseen merkkihenkilöksi. Nämä olivat nostaneet jalustalle Walt Whitmanin, joka oli erikoinen ihminen ja sovinnaisuuksille karsas. Lisäksi hän oli erinomaisen hyvä runoilija ja paljon edellä aikaansa.
Mutta päänäyttelyn ykkösnumero oli Groucho Marx keskustelemassa Johnny Carsonin kanssa televisiossa kauan sitten, ja jopa painetuissa esitteissä korkean taiteen rinnalla esiteltiin matalaa taidetta, kuten varieteeteatteria, sarjakuvia ja viihdelukemistoja.
Jos amerikkalaisella kulttuurilla on avainhahmo, se saattaisi olla Huckleberry Finn – taitava, taikauskoinen, oppimaton, viisas, avoin, uskollinen ja kunniallisille ihmisille karsas.
Eräältä kulmalta katsottuna Amerikka on Kuolleiden runoilijoiden kerho. Moni ei käsitä, että viime vuosisadan kymmenestä suurimmasta runoilijasta kolme oli amerikkalaisia, Wallace Stevens, T.S. Eliot ja Ezra Pound. Runous on vaikea aine, vaikeampi kuin tietojenkäsittelytiede. Tämä perinne elää, vaikka kirjallisuus ja taide eivät ole niin näkösällä kuin Ranskassa. Katselimme ihonvärejä ja kuuntelimme kieliä Lincoln Centerissä, jossa sijaitsee myös Juillard –musiikkikoulu.
Metropolitan-oopperassa näkyi esiintyvän tuona iltana Ylioppilaskunnan Laulajat, Helsingistä. Viereisestä kirjakaupasta löytyi taivaallisen hyvä uusi käännösvalikoima antiikin Kreikan runoutta. Lehtitelineistä on helppo havaita, että noin puolet maailman parhaista sanoma- ja aikakauslehdistä on amerikkalaisia.
Turvallisen tuntuisessa metrossa jotkut kuuntelevat mp3-soittimella musiikkia, joku lukee lehtiä, joku pänttää differentiaaliyhtälöitä. Toinen maailmansota muutti kaiken. Ennen sitä Amerikka oli eräänlainen Filistea. Sen jälkeen se on pitänyt puolta maailmaa yllä aineellisesti ja henkisesti.
Kuolemattomia hamppareita on edelleen ja heidän kättensä työ päätyy Kongressin kirjastoon tai Modernin taiteen museoon.
Hiljainen sota
Englanti ja EY ovat käyneet sotaa tuomiovallasta. Kun EY-tuomioistuin on tehnyt brittien mielestä älyttömiä ratkaisuja, tuomarit ovat kieltäytyneet noudattamasta niitä. Yksi luopui jo virastaan. Tämä on asia, jossa hiljaisuus on korvin kuultava. Yhdysvallat, Japani ja EY ovat olevinaan hyvää pataa, mutta niiden välillä vallitsee raivokas kauppasota. Sen keskeisiä aseita ovat patentit ja tekijänoikeudet, koska näitten rakenteiden tukemana kulkee tavaton määrä rahaa, välillisesti yli puolet koko maailmankaupan volyymistä.
Juttelin parin brasilialaisen kanssa, joista toinen oli vanha ja ruma ja toinen nuori ja kaunis. Siellä on pantu asioita kuntoon, koska Maailmanpankki pakottaa. Lähikuukausina Etelä-Amerikassa ovat muiden ohella suomalaiset metsäteollisuusyhtiöt valmistamassa tuotteita lyhytkuituisesta, nopeakasvuisesta eukalyptuksesta. En uskalla julkisesti esittää arvausta siitä, mitä tapahtuu Suomessa oleville työpaikoille.
Toive on, että teollisuutemme käsittäisi rakenteiden uudenlaisen roolin. Työn siirtäminen halpojen palkkojen maahan on taloudellista alkoholismia. Krapula on oleva hirveä. Tämän asian näkee Yhdysvalloista paremmin kuin Euroopasta. Heillä on koulutus ja ammatit kotimaassa. Raha matkustaa.
Luovuuden ja innovaatioiden perusehto on suvaitsevaisuus. USA:ssa suvaitsevaisuuden perinne on horjahdellut terrorismin edessä. Suvaitsevaisuus on eri asia kuin sallivuus. Kysymys on valmiudesta ja notkeudesta. Huipputekniikan ja median uusi pääkaupunki kuuluu olevan Wellington. Se sijaitsee Uudessa Seelannissa. Piilaaksosta sinne siirtyvät sankat joukot.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)