Oikaisulukua

Otsikon sana oli myöhemmin “oikoluku”. Ajatus oli sanojen kirjoittaminen ja painaminen oikein.

Yksi ja toinen on aloittanut kirja-alalla tuolla toimella. Muistan että 1994 kuollut vaimoni Marja ei ollut ylioppilastyttönä erikoisen ilahtunut Ison tietosanakirjan K-kirjaimen hakemiston oikaisulukemisesta. Itse opin kustannusliikkeessä vuonna 1964 ja unohdin pian, miten kirjoitetaan lentokoneen nimi Messerschmitt Me-109. Oli oltava tarkka, ettei sekoittanut väliviivaa ja tavuviivaa…

Koulupoikana olisin halunnut opiskella väärentäjäksi. Jossain elokuvassa mies väärensi painolaattoja, joilla piti valmistaa väärää rahaa. Myöhemmin ymmärsin, ettei ajatus ollut omaperäinen. Väärentämistä vaikeuttavat kiehkurat tulivat asiakirjoihin jo keskiajalla.

En uskalla kirjoittaa arviointia, koska asiantuntemukseni ei riitä. Meillä oli Turussa tilaisuus johon oli saatu soittamaan kitaraa Timo Korhonen, laajasti levyttänyt, kovan kansainvälisen tason taiteilija, samaa suurta linjaa kuin A. Segovia ja John Williams. Nyt emme kuulleet Bachia, jota Korhonen on itse sovittanut soittimelleen, mutta kyllä Villa-Lobosta, joka on tuon musiikin suuri nimi.

En ollut tiennyt, että kitaraa voi soittaa noin hyvin. Siinä on näet sama piirre kuin liedeissä. Paikalla, elävänä kuultuna voima, tunne ja intensiteetti vasta kuuluvat. Ja soitin… Jos osaa, kitaralla pystyy toisin kuin viululla soittamaan isolla intervalleja ja sointukulkuja. Mahdollisuudet ovat siis samat kuin pianolla - mutta piano on kuitenkin oikeastaan kone. Akustisella kitaralla ääni lähteen suoraan sormista, joihin se tulee sydämestä. Ja ääni on taiteen ja luonnontieteen suuria ihmeitä.

Korhosen musiikkia muuten on aika hyvin Spotifyssä. Arvelen, ettei se, joka kokeilee, todellakaan pety.

Lorca kirjoitti: kitara, kuuden nuolen lävistämä sydän.

Yritin edellisessä kirjoituksessani laajentaa kysymystä lukemisen taantumisesta. Epäonnistuin. Aika moni ei viitsi lukea virkettä loppuun. Mainitsin esimerkiksi vanhat oikeustapauskokoelmat riita-asioissa, ja joku kommentoi heti lakirjoista. Ensin mainituissa selostetaan tuomioistuimessa käsitelty riita ja sen ratkaisu, viimeksi mainitussa taas on pelkkä lakiteksti, esimerkiksi määritelmiä ja sääntöjä. 

Eilen tuli korkeimmasta oikeudesta erittäin kiinnostava ratkaisu tekijänoikeudellisen järjestön puhevallasta jutussa, jota ajetaan operaattoria vastaan. Vastaaja taisi olla Elisa. Olen osallistunut saman ongelman miettimiseen sekä esittelijänä että eri jutussa tuomarina. Ongelma sai alkunsa, kun Tanner suuttui ja ilmoitti, että hänen johtamansa Elanto ei maksa Teosto r.y.:lle mitään, vaikka kahvilassa voi soittaa raha-automaatilla äänilevyjä. Kahvila hävisi ja tekijänoikeusjärjestö alkoi vahvistua.

Tällä hetkellä tuo ongelma alkaa olla mahdoton ratkaista, kiitos tilauspohjaisten palveluiden (kuten Spotify tai iTunes) ja tekoälyn, joka “sovittaa” ja myös toisintaa kappaleen tuossa tuokiossa. Vaikka palkittiinhan kerran euroviisuna iskelmä, jonka melodia oli pätkä Beethovenin pianosonaatista (nro 1, 4. osa).

Asiat liittyvät toisiinsa. Lukeminen, painettuina kirjoina mutta muutenkin, taantuu tavalla joka tuo mieleen, mitä kaikkea hulluja ihmiset tätä nykyä luulevat todeksi ja sitten tekevät toisilleen.

Mutta musiikki menestyy. Tietysti se, mitä kerran sanottiin kevyeksi musiikiksi, on teollistunut - mutta on siellä kyllä hurjia luovia kykyjä myös.

Klassillisen musiikin merkitys ja paino markkinoilla on vähäinen, mutta se on pääsemässä irti ikävästä asemastaan “luokkataistelun” välineenä. Senhän uskoteltiin olevan “hienompaa musiikkia”. Tuollaisilla puheilla peiteltiin tietoa, että se oli varakkaampien viihdettä. 

Tämä on muuttunut. Tai… emme me varattomia ole, mutta kun menemme pikapuoliin Musiikkitaloon kuuntelemaan, miten Ian Bostridge esittää Schubetin “Winterreisen”, josta hän on julkaissut kirjankin, pidän jokseenkin varmana, että tupa on täynnä.

Hienot kapellimestarimme ovat maineessa, mutta meillä on yllättävän monta erittäin hyvää orkesteria ja instrumentalisteja ja lisäksi laskujeni mukaan ainakin kymmenen a cappella-kuoroa, joille ei tuota ongelmia esittää hyvin vanhaa ja hyvin uutta musiikkia.

Ja minä kuulkaa muistan sen ajan, jolloin etenkin mieskuorolaulu oli lähinnä sopiva syy livistää kotoa. - Aika aikaa kutakin.

Tietosanat

Vanha historiatieteen selitys “miten se todella tapahtui” (L. Ranke) lienee ohitettu. Suhteellisuusteorian lyhyt ja virheellinen tiivistelmä saattaa päteä: riippuu havaitsijasta ja havaintopaikasta ja lisäksi havainnon kohteesta. “Kaikki on suhteellista” ei vihjaa, että kaikki on vähän sinne päin, vaan että myös havainnot ovat suhteessa moneen seikkaan. Esineen massa määrää painovoimaa mm. suhteessa muihin esineisiin. Kuun painovoima vaikuttaa maapallolla - vuorovesi.

En osaa päätellä, vaikuttiko Musta surma kirjapainotaidon keksimiseen, enkä sitä, mikä oli taudinaiheuttajien ja ilmaston merkitys muutokseen, joka meidän kirjoissamme on keskiajan päättyminen ja uuden ajan alku.

Miksi lukeminen taantuu eri puolilla maailmaa ja samanaikaisesti eräiden poliittisten suuntausten perustelut tuovat mieleen menneisyyden hurjimmat salaliittoteoriat.

Populismia olivat taisteleva sosialismi ja natsismi. Molemmat tukeutuivat innostaviin ajatuksiin, joissa ei tainnut olla perää.

Kapitalistit rikastuvat riistämällä lisäarvoa, toisteltiin. Kapitalismi ja lisäarvo jäivät epäselviksi käsitteiksi. Juuri tällä hetkellä ei näe väitettävän vastaan, etteikö tuottavuuden kasvu olisi hyvä asia. Isoisieni aikaan ajateltiin, että tuo kasvu menee vain “konnain kukkaroon”, vaikka sen on ansainnut “kansa”. 

Hyllyssäni on suomalaisia 30-luvun kirjoja, joissa kerrotaan, ettei neekereistä ole huippu-urheilijoiksi, varsinkaan pitkän matkan juoksussa, koska heidän rodulliset ominaisuutensa eivät salli sellaista. USA:n armeija ei halunnut kouluttaa 1940-1945 värillisiä upseereiksi eikä etenkään afro-amerikkalaisia lentäjiksi. Sellainen koulutus olisi aiheuttanut heille aivotulehdusta.

Itse epäilen olleeni väärässä koko ikäni. Katselen mitä tietosanakirjat maksavat antikvariaateissa. Enimmäkseen niitä ei edes oteta sinne myytäväksi. 

Kirjoitin myös Otavan suureen ensyklopediaan 100 tai kaksisataa artikkelia, joista osa oli vaikeita, tyyppiä “perintöoikeus” tai “ranskalainen chanson”. Olin julkaissut etenkin sanomalehdissä ainakin jutun viikossa vuodesta 1961, ja joskus 1990 se meni hurjaksi. En ole jaksanut edes skannata kaikkia tuon ajan juttujani, kun niitä on niin paljon. 

Pidin kiinni Orwellin ajatuksesta, joka on tietosanakirjamainen. Kirjoittaja ei saisi varsinaisesti näkyä. Asian pitäisi puhua. Kirjoituksissa pitäisi ottaa välimatkaa. Hyvä teksti olisi kuin puhtaat silmälasit. Lasi - teksti - ei näy, vaan helpottaa ja tarvittaessa suurentaa. 

Katselin pelottavan laajaa kirjaa, leksikografian historiaa. Siinä on tuhat sivua sanakirjoista Mesopotamiasta nykyaikaan. Sana- ja tietosanakirjoissa ei ollut kysymys siitä, miten joku kirjoittaja käsittää jonkin asian. Kerrottiin lyhyesti, mikä on esimerkiksi vompatti ja mitä se on englanniksi. Viimeksi tutkimani verkkoartikkeli käsittelee maailmanhistorian suurimpia rakennuksia. Haluan tietää, miten suuria todella ovat eräät pronssikauden röykkiöt, ja haluaisin ymmärtää, miksi pyramideja ja niitä suurempi Stonehenge rakennettiin. En siis hae tulkintoja, vaan niin sanottuja tosiasioita. Kysymykseni “miksi” jää ikuisesti vastaamatta.

Vierasta itse hiukan oppi- ja aatehistoriaa. Kun tässä on edelleen taustalla Klinge, nostan esiin akateemikko Eino Jutikkalan, joka ehkä oli Suomessa 1900-luvun historiantutkimuksen suurin nimi. Ei muuten kannata ottaa puheeksi sitä jatkosodan aikana tehtyä Itä-Karjala -koostetta. Olen yksi niistä aika harvoista, jolla oli tilaisuus puhua Jutikkalan itsensä kanssa asiasta. Hän leimasi omanin osuutensa armeijan antamaksi tilaustyöksi. Mutta “Suomen talonpojan historia” on suuri klassikko, joka ilmestyi jo 1942 ja jota tekijä täydeni myöhemmin. Monien muistama “Uuden ajan taloushistoria” on tenttikirja. Se on kompilaatio, mutta edes Saksassa ei ole aivan vastaavaa.

Puhuin Jutikkalan kanssa kuoleman historiasta. “Nälkä vai tautiko tappoi” oli hieno, ja sain kuulla, että akateemikko tunsi hyvin Ariès’n uraa uurtavan työn ja G. Dubyn mbet hient tutkimukset.

Arvailen mitä Jutikkala olisi ajatellut AI:n avaamista mahdollisuuksista. Tästä asiasta olen keskustellut usein Markku Kuisman kanssa. Totuus nimitäin on, että ihmisten elämää ja toimeentuloa ajatellen oleellinen asiakirja-aineisto on ehkä 95-prosenttisesti tutkimatta. Nythän meillä on työn alla myös 1800-luvun perukirjat, joista tekoäly kerään talo talolta tiedot ihmisten varoista, veloista, kiinteästä ja irtaimesta omaisuudesta.

Se se on jotain. Nkiin - omaa väitöskirjaani varten sain vain selville, että Kansalliskirjastossa on 1600-luvulta alkaen monikymmenosaisia kirjasarjoja riita-asioista eli siis esimerkiksi nimetyn ylioikeuden kaikki ratkaisut perintöriidoissa tai “työsopimusjutuissa” joinakin vuosikymmeninä. (Työsopimuksia ei ollut ennen 1800-luvun loppua, saneltuja työehtoja vain).

Esimerkiksi naisen tai lapsen asema esimerkiksi Suomessa tai Preussissa 1800-luvulla olisi selvitettävissä erinomaisesti. - Painettuihin kirjoihin tukeutuen tuollainen työ olisi käytännössä mahdotonta.

Tuota ja vanhempaa aineistoa käyttäen pääsisi etenemään lempionelmassani. Banhan ja niin santun roomalaisen oikeuden peruskäsite näet ei ollut omistusoikeus, vaan velvoite (obligatio). Kuten eräskin varhaisjuristi kirjoitti: velvoite on oikeuden kahle, joka pakottaa (vinculum iuris).

Älyköin

Kai Ekholmin uusi teos “Mies jolla oli Matti Klingen kasvot” vastaa ovelasti nimellään kysymykseen, johon itse kirjasta ei oikein löydy vastausta: miksi Klingen elämäkerta. Kysymys lienee aiheellinen, kun kohdehenkilö julkaisi itse epätavallisen laajat muistelmansa ja lisäksi hurjan määrän päiväkirjoja.

Nimi vihjaa, että todellinen henkilö oli jotain muuta kuin monien tuntema naamio eli julkisivu. Tämä ajatus ei kuitenkaan oikein täyty. Vaikka Klinge sijoitti hyvin laajan arkistonsa Kansalliskirjastoon, jonka johtajana juuri Ekholm toimi pitkään, aineiston käytölle on ehkä laajojakin rajoituksia ja asiasta päättävät sukulaiset. 

Etenkin Klingen tuotannon tuntien en saanut silmiini paljon sellaista, mitä en olisi jo tiennyt. Paitsi murheellinen loppu Putinin puoltajana ja Venäjän propagandan hyväksikäyttämänä. Professori kuoli siinä uskossa, että luottamukselliset välit Venäjään on säilytettävä. Ja näin kävi osittain siksi, että Klinge vähätteli sitkeästi sähköisiä tiedotusvälineitä, paitsi somea, aika lailla koko Internetiä.

Tavallisempaa on, että kun aineisto luovutetaan julkiseen kokoelmaan, aineisto karsitaan etukäteen. Näin menetellen kohteesta saadaan joskus syntymään aiheettoman myönteinen kuva. Itse menettely on helppo ymmärtää. Tiedän ainakin yhden merkkihenkilön, jonka jäljiltä pesulalaskut ja ruokakaupan kuititkin on arkistoitu. Sellaisesta syntyy kysymys, kuka nämä kaikki järjestää, millä rahalla ja miksi.

Lukijat muistavat, että Kekkosen Orimattilaan sijoitettuun aineistoon myönnettiin harkinnan perusteella käyttöoikeuksia tai niitä evättiin. Olen käynyt katsomassa kokoelmaa. Kovin vaikutti reippaasti muokatulta. Ei ihme, koska teräväkynäinen presidenttimme kirjoitti ja myös julkaisi aika paljon sellaista, mitä hän ei itsekään oikein halunnut pitää esillä myöhemmin.

Tuskin kukaan osaa edes kuvitella, millainen Mannerheimin aineisto olisi - paitsi että hän viisaana miehenä jätti tärkeimmät asiat panematta paperille ja puhui yhdelle kenraaleistaan yhtä ja toiselle ihan toista.

Lukija voi miettiä, kuka tämä tällainen Matti Klinge oli ja miksi hänestä pitäisi lukea, kun lukeminen ei muutenkaan enää oikein hotsita. Ekholm haluaa kirjoittaa intellektuelleista - viimeksi Jörn Donnerista. Näin hän hajoittaa muurahaispesää. “Intellektuelli” sekoittuu väkisin kirjailijoihin, lehtimiehiin ja tutkijoihin. Jos muistatte vielä nimet, lähimenneisyyden merkittäviä intellektuelleja olivat Erno Paasilinna ja Paavo Haavikko, jotka olivat päätoimisesti jotain mieltä erinäisistä asioista. Koska heidän kannanottonsa eivät heti palaa mieleen - maa joutuu merkonomien valtaan; on ostettava metsää ja hyviä arvopapereita, jne., sotien jälkeisen ajan virkein mieli löytyy kuitenkin prosaisteilta - Veijo Meri, Paavo Rintala ja tietysti Väinö Linna.

Klingen yhteydessä haluaisin mainita Kalle Päätalon. Herrat olivat tuskin kuulleet toisistaan. Edellinen kirjoitti eliitistä, jälkimmäinen niin sanotuista tavallisista ihmisistä, molemmat suunnattoman paljon. En salaa, että pidän jälkimmäisestä, vaikka toki myönnän Klingen ansiot; hän lienee ollut vuosisadan johtava kissan hännän nostaja, ja se on merkittävä ammatti sekin.

Itse nimitys “intellektuelli” lienee lähtöisin “yleisneroista”, jotka olivat halukkaita julkaisemaan myös asioista, joita eivät ymmärtäneet (Goethe - G.B. Shaw - tavallaan myös Churchill). Ellei ihmiselle ollut sopivaa professuuria kuten Ranskan omituisessa koulu- ja yliopistojärjestelmässä saattoi käydä, yksi ja toinen saattoi Voltairen ja Rousseaun lippua kantaen esittäytyä intellektuelliksi. Alalla on ollut tungosta vielä Barthesin ja Foucaultin jälkeenkin.

Ekholmin kiitoksen ansaitsevassa teoksessa on Suoessa tavanomainen kierre. Maassa on ollut erittäin merkittäviä matemaattis-luonnontieteellisten alojen kykyjä, kuten viimeksi poliittisesti naiivi Rolf Nevanlinna, jota arvostettiin ympäri maailman funktioteoreetikkona. Tällaisissa henkilöissä - Heiskanen, Väisälän veljekset, Väisälä ja hänen luotaimensa - on se vaikeus, ettei heidän saavutuksiaan oikein osaa kuvailla yleistajuisesti. Tälläkin hetkellä on muuten pari kolme tekijää tuolla informaatioteorian ja fysiikan maaastossa.

Esitän puolestani “klingemäisen” yleistyksen. Suomen merkittävimpiä intellektuelleja olivat “kivipäät”, etenkin Lönnroth ja Topelius, jossain määrin mys Snellman ja Yrjö-Koskine, sekä kaikista suurimpana - Aleksis Kivi.

Kivi kirjoitti omituisen romaanin muotoon suomalaisuuden historian (Etelä-Suomesta) ja kuvaili metsäsissien siirtymistä kyläelämään asiallisen ja ylösrakentavan elämän piiriin. Ja miten hän sen teki!

Esineiden hämärä

 

Viimeksi mainitsemani kirjeet matkustivat poikani autossa heille. Meillä on tässä talossa se vajaus, että 50 vuotta sitten loppuivat rahat kesken, joten lämmitettyä säilytystilaa ei oikein ole.

Tämä ei ole valitus. Satumme asumaan, me ja naapurimme, todella ylellisesti, koska olemme jääneet entisiin perheasuntoihimme. Tunnustan: meillä on 5 huonetta 2 henkilölle. Mutta lapseni oli niin viisas että osti aikoinaan entisen kaupparakennuksen ja on kunnostellut sitä omien poikiensa kanssa. Tlaa on.

Olin ajatellut varoa kehuskelun sävyä ja vaieta asiasta - mutta meillä on fantastinen ja ehkä Suomen ainoa kirjallinen ja esineellinen selvitys suomalaisesta pääkaupunkiseudun ylemmästä keskiluokasta 1970 - 2015. Lisäksi on tuhansia lajiteltuja kirjeitä, kymmeniä päiväkirjoja ja satoja dokumentteja. Valokuvia on skannattu tuhansia. Jopa erilaisia ääninauhoja löytyy, myös tietokoneelta. Oikeastaan aineisto alkaa äidinisäni lyijykynällä kirjoittamista muistelmista, joiden ensimmäinen kohokohta on Helsingin seudun patterityöt 1916 ja sen jälkeen vuoden 1918 tapahtumat.

Syy ei ole Yuval Hararin uutuusteoksessa “Nexus” mainittu. Harari mainitsee, että Romanian natsit olivat ennen vuotta 1939 jopa vihaisempia kuin Saksan ja Itävallan, ja kaikki juutalaiset, jotka eivät kyenneet todistamaan romanialaisuuttaan asiakirjalla, karkotettiin välittömästi maasta. Niinpä heillä, juutalaisperheessä, opittiin pitämään tallessa ja mielessä jopa jokainen käytetty raitiovaunulippu, puhumattakaan ostoskuiteista tai unohdettujen yhdistysten jäsenkorteista. On minullakin Paragon-kuitti; isäni kustansi Vaasassa hotelli Centralissa Oscarinleikkeet 1955. En ollut ikinä tiennyt, että on olemassa jotain niin hyvää - ja ranskalaiset perunat! Mikä herkku.

Laatikossa on luistinradalle oikeuttanut Kauhavan Visan jäsenkortti 1957, viinakortti vuodelta 1965 ja HKL:n kuukausikortti bussiin 17 lokakuuksi 1966. Koulutodistukset, yliopiston opintokirja ja tohtorin todistukset voin esittää alle minuutissa. Jos joku ei tietäisi, Yuval Harari siis on koko maailman Esko Valtaoja eli supersuosittu tutkija ja ajattelija, joka on kirjoittanut useissa kirjoissaan kaiken kaikesta. Siviilissä hän on Jerusalemissa historian professori (ja vastustaa Netanjahua) ja väitellyt Oxfordin yliopistossa. Tiedän kirjallisesti parempiakin populaarikirjoittajia, joista yksi oli H.G. Wells, vaikka hän kirjoitti myös varsin omatekoista viisautta, ja ylittämätön oli Orwell, joka ei ollut tohtori, vaan kirjailija, ja esitti arvioita siitä, miten maailmassa voisi elää.

Olen nyt hävittämässä varmasti tarpeetonta aineistoa, kuten vanhempieni eläessään nostamien eläkkeiden mainoslehtisiä ja menneiden vuosikymmenien ovelta ovelle myytyjä adventtikalentereta ja lopetettujen bussilinjojen aikatauluja.

Äitini ei hamstrannut, vaan järjesti ja tallensi pitkäjänteisesti. Hämmästyin esimerkiksi laajaa käsin tehtyä listaa, jossa oli päivämäärät ja kellonajat minun radiojutuistani - ja niitä oli kuulkaa ennen todella paljon. Äidin leikekirjaan on liimattu Vaasa-lehden uutinen, jossa kerrotaan, että hänen isänsä oli ajanut kuorma-autolla ojaan Vaasan lähellä syyskuussa 1938. Samassa leikekirjassa on vavahduttava sivu maaliskuulta 1940: kauniisti tekstattu nimiluettelo ja selitys: meidän luokalta kaatuivat kaikki pojat (kansakoulu). Olen tarkistanut: tieto ei pidä aivan paikkaansa. 

Isäni, jota joku saattoi pitää päätoimisena puuhamiehenä, koska hän oli niin sosiaalinen, oli myös tarkka tilimies. Niinpä minulla on tallessa selvitykset hänen 68 tunturiretkestään alkaen vuodesta 1946. Maininnat on tietysti päivämatkoista ja kämpistä mutta myös varusteista “250 g kaurasuurimoita, 1 pkt näkkileipää, 10 gr suolaa…” Hänen lentopäiväkirjansa sotavuosilta on tallessa ja jopa 200 sivua luentomuistiinpanoja rikosoikeudesta 1946, pikakirjoituksella.

Ottamamme 900 valokuvaa ovat mielestäni joutavanpäiväisiä. Kun olen käynyt niitä läpi, olen vasta nähnyt, että siinä on hyvin hoidettu Espoon rivitalohuoneisto huonekaluineen, tekstiileineen, pikkuesineineen, ajalta 1980-2000. Museoissa on - ehkä - sata vuotta vanhempia. Tämä oli toimiva kokonaisuus, jossa kahvikupit ja pullavaditkin ovat oikeita, jatkuvasti käytettyjä. Paremmat astiat olivat lasikaapissa, ja ne olivat niin hyviä, ettei niitä oikeastaan käytetty. Olisiva vaikka särkyneet. Pesuhuoneessa oli juuriharja ja mäntysuopaa, imuri oli hankala, pallon muotoinen Hoover, ja kahvinkeittimen sijasta käytössä oli rupsuttava kannu, jonka sisällä oli perkolaattori. Melitta eli kahvin suodattaminen tuli vasta vähän myöhemmin tavaksi. Vaatenaulakossa oli kadonnut varuste, äidin piisamiturkki. Milloin olette viimeksi nähneet kaupungilla turkin? Hellallaoli aineattila ja katilakaapissa Mehu-Maija. Reksattuja lasipurkkeja ei ole, mutta muista ne lapsuudestani. Parafiinia. Marjoissa säilöntäaineena Atamon. Eikä ole Täystuhoa, jota kansakouluaikaan pantiin hiuksiin, kun joillakin oli täitä. Milloin DDT kiellettiin tai sen käyttö loppui?

Kirjeitä

Isän ja äidin sota-ajan kirjeet voi heittää roskiin, sanoin. Rohkeat kymmenen vuotta siitä on, kun äidinkin oli aika muuttaa kotoa palvelutaloon. Molemmat ovat siis kuolleet, äiti 99-vuotiaana ja isäkin 90 ylittäneenä.

Erilaisia papereita on maannut muuttolaatikoissa, ja olen kiitollisuudenvelassa riskille naapurille, joka on kuljetellut niitä lähellä olevalle SR:lle. Selvästi täkeät ja kiinnostavat tavarat oli tietysti otettu tallteen heti.

Uskottelin olevani immuuni tavanomaisille kirjoitelmille. Tiedän että esimerkiksi seurustelevan nuoren parin kirjeet muokkaa tapa ja tahdikkuus. Lemmen tunnustuksia ladellaan, mutta omaa sisintä ei paljasteta. 

Sellaista sisäisten olosuhteiden paljastamista sanotaankin kirjallisuudeksi, ja se on vaikea ja vaivalloinen laji. Se on useimmiten kirjoittajalle itselleen outo, ja jos kynänkäyttäjä osoittautuu varsinaiseksi lustokuoriaiseksi menemällä syvälle, tulos on - yhdentekevä.

Sen takia meillä on kirjallisuus. Kuka empisi, jos saa valita keksityn ja toden välillä. “Todelliset” kuvaukset, kuten “Sodan ja rauhan” kansakuntia järisyttäneet taistelut tai Dostojevskin ennennäkemättömät sielun syöverit ovat keksittyjä. Ei Borodinon taistelusta ollut Kutuzovilla sen enempää kuin vetäytyvän Napoleonin kenraaleilla käsitystä. Mielenkiintoa heillä ei liene ollut siihen, että sata tuhatta ihmistä koki ennenaikaisen kuoleman.

Voi olla, että Dostojevski aavisti nerokkaasti sen, minkä Freud myöhemmin totesi. Mutta viisas Freud oli väärässä. Hän löysi piilotajunnan, vaikka avotajunta oli kateissa. Kun behavioristit olivat aikansa mitanneet, punninneet ja hyllyttäneet kokemuksia, heidän tietonsa osoittautuivat arvottomiksi. Käyttätyminen olisi muka ympäristön laukaisemaa. Sijaan tuli kognitiivinen psykologia, joka lähteen henkisistä eli rakenteellisista tiloista. Senkään tulevaisuus ei vaikuta valoisalta.

Kai se oli sattuma, että tieteellinen sosialismi ja tieteellinen freudilainen psykoanalyysi putosivat samana vuonna, kuin hattu naulasta. Paljon oli saatu selville, totuutta ei. Tutkimus alkoi varoa sanaa “totuus” ja menetteli siinä viisaasti. Emme näe horisontin taakse.

Sata tai kaksisataa sivua kirjeitä kääntyi esiin jostain laatikosta. Ne olivat vuosilta 1939-1942. Kirjoittaja oli enimmäkseen isoäitini, välillä joku sedistäni. Isäni kirjeenvaihtoa poikavuosien ystävän, sodassa sitten kaatuneen Veijon kanssa on paljon.

Mikään muu ei näissä teksteissä kiinnitä huomiotani niin kuin vieraus. Vaikka siis tunsin hyvin kirjoittajat, heidän ajatuksensa, asiansa ja ilmaisunsa ovat toisesta maailmasta, kuin kiinalaiset kirjeet ajalta ennen Kublai-kaania.

Tiesin että maailma on muuttunut pahanpäiväisesti. En aavistanut, miten iso tuo muutos on. Lukemalla sukulaisteni kohta sadan vuoden takaisia arjen kirjeitä aloin ymmärtää etenkin Yhdysvaltoja ja Venäjää toisin kuin tähän asti.

Tekoäly eli generatiivinen AI ei muutakaan maailmaa aivan toiseksi. Ihmiset eivät näe sellaista mitä eivät halua nähdä. Kiova ei ole Moskovassa. Teksasista ja Ohiosta on yhtä pitkä matka Washingtoniin kuin saatolle Suhmuraan.

Ajattele, että kuulet kotisi palaneen huonekaluineen, kukkineen, kissoineen. Ajattele, että mennyttä ovat muutkin paikat, joissa olet asunut, ja koulut ja onkipaikat ja lautatarhat.

Mummu (Kivennapa, Viipuri) kirjoitti, että kaksi päivää vain itkettiin. Kaikki itkivät, myös lapset ja naapurit.

Luen voivottelua, mistä ne vuokrarahat taaskin ottaa, millaista oli istua 13 tuntia lämmittämättömällä linja-autoasemalla odottamassa mahdollista jatkokyytiä evakosta Helsinkiin, matkatavarana 13 kollia eli pahvilaatikkoa.

Rivien välit osaan täydentää: mitä rahaa satutaan saamaan, sen mies juo.

Kirjallisuutta joka ei ole kirjallisuutta. Kirjeitä ei ole syksyltä 1945, jolloin kahden huoneen asunnossa Ruoholahdenkadulla asuivat isovanhempani, neljä setääni, kaksi alivuokralaista ja isäni, joka oli lukemassa lakia kaupungissa. 

Olen usein miettinyt mummoani, joka 1901 syntyneenä koki myös vuoden 1918 Kannaksella. Mitä kaikkea tämä työuransa varastoapulaisena päättänyt ihminen oli elänyt läpi runsaan 80 vuoden aikana. 

Ja osallistunut julkiseen keskusteluun. Ei kirjat ja kirjojen lukeminen, vaan kirjoittamininen!

Lukeminen on hieno asia, mutt vasta kirjoittaminen haastaa miettimään ja antamaan muodon tunteille ja ajatuksille.

Alku on vapautua muinaisesta ainekirjoituksesta. Ei kirjekään ole mallin mukaan sommiteltu viesti, vaan parhaimmillaan jotain suoraan sydämestä, sydämeltä.

Suussa sulaa

 

Jos peilistä näkyy kupru naama, syy voi olla peilin tai naaman. Kari Hotakaisen uutuusromaanista ei nähdäkseni puutu paljon. Syvyyttä, painoa, liikettä, luonnetta ja juoksevuutta. Lauseen takkuisuudesta tekijä kehitti itselleen tunnusmerkin jo varhaisessa tuotannossaan. Muutan teos on erinomainen ja sitä suositellaan kaikille kansalaispiireille.

Selatessani ja skannaillessani vanhoj lehtileikkeitäni huomasin kummakseni kirjoittaneeni silloiseen päälehteen, jota ulosannettiin Ludviginkadulla olleesta konttorista, kerrassaan suuren määrän kritiikkejä eli siis arviointeja ja esittelyjä. Ehkäpä silloin oli sellainen tapa.

Muistelen, että Heikki Hellman teki siitä sitten lopun. Kun Heikinheimot ja Kajavat alkoivat etäänyä olevaisesta ja myös Pekka Tarkka keskittyi rajallisiin kohteisiin, selosteet jäivät vähiin. Etäämmällä Erkka Lehtola sitten kuoli auto-onnettomuudessa ja tapaturmaisesti myös Kalevan Kaisu Mikkola- Muistetaanko HS:n Forsblom ja Kangasluoma?

Nähdäkseni Suomeen ei ilmaantunut sellaista kuin Ruotsissa Olof Lagercrantz tai sitten The New Review of Booksin useat antaumukselliset kirjoittajat. Kustannustoimittaja / arvioija Jean Paulhan Ranskassa oli hyvin merkittävä kirjoittaja. Sumessa mielialat liikkuivat esimerkiksi Linkolan ja Paasilinnan myötö sellaiseen suutaan, että kirjoittaja oli muka sitä etevämpi, mitä enemmän hän oli yhtä mieltä arvostelija kanssa. Häpeästä puehtuen katselen nyt joskus kirjoituksia, joissa uhataan, että maa on kohta täynnä merkonomeja…

Tästäkin Hotakaisen nähdäkseni kasvisproteiinipitoisesta kirjasta luin jo HS:n arvostelun, mutta siinä ei valitettavasti sanottu mitään. Kirjan myymistä vain K-ryhmän päivittäistavarakaupoissa on siunailtu. Minusta se on oiva ajatus. Vähittäismyynti perustuu vanhastaan oivallukseen, että jos pitää kinkusta, ei tarvitse ostaa sikaa, ainakaan elävänä.

Kovin gluteiinittomalta tämä kuitenkin tuntuu, ja vaikkei mahdollinen sanoma tartu mieleen, tapetti voisi tätä sideaineena laastien tarttua seinään. 

Tarinassa on oikeastaan viisi henkilöä, jotka ovat kaikki muuttumassa pösilöiksi edistyneen iän vuoksi. Tuota termiä käytän itsestäni. Kaikki romaanin  henkilöt tuntuisivat olevan hiukan nuorempia kuin minä nyt. 

Metsästä sekavalla mielellä tavattu Helmi-niminen henkilö johtaa asioita siihen, että pikku joukko ryhtyy perustamaan vanhuksille tarkoitettua ryhmäkotia omasta aloitteestaan mutta julkista kontrollia saaden. Pullaa syödään ja kahvia juodaan, mutta siihen se sitten jääkin.

Keran osasin sellaisenkin laulun, että Kiinan pelastusarmeijassa - paarlevuu: riisiä syödään, rumpua lyödään, kaiken yötä tehdään työtä - inke pinke paarlevuu.

Nuuskin, olisiko tekstin takana aistimuksia heikoksi käyneiden ihmisten ahtaalle panemisesta, joka tulkintani mukaan tuntuisi olevan istuvan hallituksen harrastuksen kohteena. Hain siis tendenssiä tai, kauhea tunnustaa, jopa sanomaa. Asiakkaani J. Donner, joka oli varsin vaivalloinen ihminen, tapasi toistaa jostain lukemaansa Norman Mailerin tai Truman Caputen tokaisua “jos sinulla on sanoma, vie se lennätinkonttorin”. Ja näinhän Jörn lienee tehnyt, tuotannostaan päätellen. Onhan se sanomatta selvää.

On kohtuullista kysyä, onko minulla jotain Hotakaista vastan. Ei ole. Kustannusliikekin on Suomen kirjallisuuden lippulaiva. Ruotsinsalmen meritaistelussa lippulaiva oli nimeltään Amphion. Se ei paljon auttavat. Kun laivasta näkyi enää pikkuisen niitä kuplia pinnalla - niin kippari kysyi, että kukahan tän ostaisi - puolella hinnalla.

Kalvava kysymys on, mihin katosi Suomen kirjallisuus 1960-luvun jälkeen? Nähdäkseni se miniatyrisoitui. Ilmiö tunnetaan eläinaamilmasta. Ellei isona pärjää ruvetaan pieniksi. Esiin nousi samalla kirjan koostaminen muutaman kauniin mutta epäselvän noston nokkaan killumaan, tai sitten anekdoottien  ympärille. Siinä Veijo Meri oli huono esimerkki. Hänen kiitetyimmät teoksensa voi kunkin tiivistää yhdeksi virkkeeksi.

Hotakainen ja myöhempi Tervo ovat harjoittaneet monokulttuuria. Sana tarkoittaa yhden lajin viljelyä ympäristön tuhoksi. Maissi. Banaani…

Mainitsemastani laatusanasta “pösilö” palautui mieleen murrealueeni “pöyröö” eli vaarallien raivohullu. Meillä päin oli kauan tapana ihannoida vajaamielisiä alkoholistejaja laitella heistä lauluja. Toisen laulun Iso-Antti (klunklunklunk) ohti viinakauppaa Seinäjoella.

Ja oli myös “pössö”. Pösö-Mantalla oli kana, niin yllättävää kuin se olikin. Sen muna hän ku.jetteli kirjaaksi käytetyssä nenäliinassaan, kävi taloissa ja esitti emännille kysymyksin:” Ostaisitteko vasikanlihaa, jos olisi?”

Ja kirkossakin istui ehkä epähuomiossa herra K. Puuskamäki, ei täyijahoisena pidetty, joka säesti jumalanpalvelusta jupisemalla harvoiksi menneiden hampaittensa välistä pitäjämme suosikkisadatusta:” Voi kristus että mua vituttaa…!”

Kadonnut kolmas

Otsikko viittaa tieteen teoriaan. Selvältä vaikuttava asia, josta tavalliset ihmiset ja tutkijat ovat samaa mieltä, ei välttämättä olekaan selvä. Ehkä vaikuttamassa on seikka, jota ei ole vain havaittu. Joskus käytetään nimitystä “kolmas, näkymätön parametri”.

Ennen etsittiin näennäisesti ihan suotta kolmatta hiukkasta atomin ytimeen. Se löytyi (W. Pauli) ja sekös outo oli, neutrino. Ennen pitkää oltiin ihmeessä aineen ja pimeän aineen kanssa ja päädyttiin taas kerran miettimään, miten outoa on, että jotain näyttäisi olevan olemassa.

Nyt on onneksi havaittu, että oikeastaan mitään ei ole, mitä nyt informaatiota ja jotain pohjaan palanutta kvarkkipuuroa, jota ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa aineeksi eikä energiaksi.

Painovoima. Se ei askarruta arjessa. Sekä insinöörit että fyysikot tulevat täysin toimeen asian kanssa. Laskutoimitukset onnistuvat. Teoreetikot tosin tietävät, että painovoima on ilmiönä tuntematon, ja valitettavasti samassa nipussa tulevat aika ja muutos. Emme siis tiedä tätä asiaa, joka määrittelisi aineen.

Newton todisti ja laski yli 300 vuotta sitten, että massat vetävät toisiaan puoleensa, ja tuon vetovoiman suuruus on kappaleiden massojen etäisyyden neliö.

Pohjalla on suuri tuntemattomuus.

Ilmiö nimeltään politiikka tulee ja menee. Arvellaan että joukkoina ihmiset pärjäävät paremmin kuin yksin tai pieninä ryhminä. Organisoitu väkivalta tunnetaan hyvin luonnosta. Viimeksi kirjoittamani “villi karju” tarkoittaa ja lauman ulkopuolella elävää. “Rogue male” on eläin, joka ei pääse ryhmään, esimerkiksi jatkamaan sukuaan. Sattuneesta syystä ongelma painottuu uroksiin. Romaanissa vastakkain ovat hyvin neuvokas yksilö ja hyvin mahtava järjestelmä, englantilainen herrasmies joka ajattelee, että otanpa ja ammun tuon Hitlerin, ja hyvin ammattitaitoinen joukko, jonka lukija käsittää vasta lukiessaan Gestapoksi, jota luultavasti hyvien poliittisten suhteiden varjelemiseksi auttelee Englannin poliisi. Eletään siis liennyttävää 1930-lukua. 

Viestiksi hahmottuu, että ihminen voi olla hyvä mutta poliittinen järjestelmä on paha. Mikä tahansa järjestelmä.

Perinteiset esimerkit politiikasta ovat Ateena ja tasavaltainen Rooma. Sana “politiikka” on kreikkaa, kaupunki, tai yhteisö. Perinteisesti pakkovallan vertauskuvaksi otetaan esimerkiksi faaraoiden Egypti, jossa ei kyselty, haluatko rakentaa pyramidia vai et. Näin olemme oppineet. Oppi voi olla väärä, koska esiin tulee jatkuvasti lisää innostuneiden ammattimiesporukoiden jälkeensä jättämiä merkkejä palkitsevasta osallistumisesta hyödylliseen hankkeeseen. Ja kyllä herrat ja valvoja tiesivät. ettei Niilin mutarottia (fellaheita) parane listiä liikaa, jos haluaa syödä myös tulevana vuonna.

Ajatukset kivikauden tasa-arvoisista keräilijäkulttuureista saattavat olla perätöntä romantiikkaa. Hautalöydöt ja luun jäänteiden tutkimus viittaavat ehkä jyrkkäänkin arvojärjestelmään. Löydetään muun muassa ylettömästi koristeltuja nuorten tyttöjen ruumiita.

Edustuksellinen poliittinen järjestelmä nyrjähti sijoiltaan vuonna 1914 ja lakkasi toimimasta vuonna 1989. Epäilijä katsokoon ympärilleen. Puheen demokratian väistymisestä saa unohtaa. Demokratiaa koulukirjoissa kuvattuna järjestelmänä ei ole tietävästi ollut koskaan olemassa, yhtä vähän kuin sen vastapainoksi tarjottua sosialismia.

Tämän kirjoituksen - nuhakuumeilun keskeltä - ajatus on osoittaa sormella fysiikan ja historian samansuuntaisuutta. Silmiini sattui jonkun Keskihousun haastattelu, jossa vastustettiin maahanmuuttoa, vaikka mielestäni koko ihmiskunnan historia on ollut yhtä muuttoa ja “maa” merkityksessä “valtio” tai “kansa” on korkeintaan 200 vuodentakainen ajatus. Käsie “kansainvaellukset” kaatyuu siihen, ettei ole käsitystä, mikä on kansa ja miä vaellus. Rooman kaataneet ooit kulkivat kummnkin muutaman kymmeen tuhannen perukoissa js siis väitteen mukaa kaatoivat usean kymmenen miljoonan ihmisen  valtiot.

Jospa siinä muutettiin vain nimiä. Eikä villikarju Kaarle suuri ristiny itsensä Rooman keisariksi jo vuonna 800, vaikka oli suuri äskettäin puusta laskeutunut mies? Katso asiasta ähemmin esimerkiksi Notker Änkytttäjän kuaus (engl, Penguin Books)

Kysyn kummastellen millä suunnalla on historian pimeä aine, painoton paino ja läpinäkymättömät aukot.

Hieman sävyisämmin muotoillen: olisiko aika kohentaa historian ja siis sosiologian käsitteenmuodostusta eli siis mallinnusta?

Minä vain kysyn.

Ja luen loppuun Hotakaisen kirjan (“Helmi”), jonka markkinointiajatus miellyttää minua suuresti. Miksi kirjoja pitäisi myydä kirjakaupoissa? Mietin juuri, josko itse julkaisisin yhteistoiminnassa Alkon tai hautaustoimiston kanssa…