Tekijän verinen veitsi

 

Näytin postin tuomaa kirjaa (Sakari Siltala, Korkea peli. Teollisuusneuvos Walter Ahlströmin (1875-1931) elämä). Sanoin että kun tämän hankit, vaimosi hermostuu, kun et tule ihmisten aikaan syömään etkä maate. Kehuin jo saman tekijän edellisen kirjan “Kirnu ja kartelli” parhaani mukaan. Nämä kaksi kirjaa ovat sellaista Suomen historiaa, jota en edes uskaltanut odottaa: ihmisiä, elinkeinoja, rahaa, valtaa, tappioita, kumouksia, kulttuuria, kulttuurittomuutta - vaivoja säästelemätön taustatyöskentely, entuudesta tuntemattomia lähteitä. Itse asiassa olisi kehuttava koko Markku Kuisman kouluttamaa tohtorijoukkoa, paitsi T. Keskisarjaa, joka tuntuisi kadottaneen vähänkin tolkkunsa.

Palaan asiaan pian.

Juttelimme. Kahvilla oli siis etäinen sukulaiseni. Hän on nuorin meistä veljeksistä, minä vanhin. Selitin millainen yleistajuinen kirja aiheesta AI ja IPR pitäisi kiireesti tehdä. AI on tekoäly ja IPR on immateriaalioikeus (tekijänoikeus, patentit, tavaramerkit jne.).

Ei niitä enää monta ole, joille tuollaisen asian voi selittää kuistilla asianomaisen vaihtaessa jo jalkaa ja vilkuillessa kelloa.

Patenttioikeus romahti, koska lain edellyttämä “keksinnöllisyys” (inventive step = non-obviousness) katoaa ja karkaa. Karkeasti: uutuus arvioidaan suhteessa toisiin patentteihin ja patenttihakemuksiin. Keksinnöllisyys on sitä, mikä ei ole ilmeistä kysymyksessä olevan alan keskiverto ammattimiehelle.

Huomatkaa “kysymyksessä olevan alan”. Siihen on piilotettu ikään kuin tavaramerkkioikeuden tavaramerkkiluokka, oikeastaan “tavaran tai palvelun laji”. Ikivanha esimerkki: oli mahdollista rekisteröidä “Voitto-pastilli”, vaikka rekisterissä oli jo suksien “Voitto-siteet”. 

Vuoden - kahden kuluttua tekoäly on indeksoinut ja rakenteistanut suomeksi kaiken, mikä Kansalliskirjastossa on skannattu. Silloin patenttihakemusta verrataan tietokoneella kaikkeen siihen, minkä alan ammattilainen tietää tai pystyy päättelemään.

Paha ongelma. Sisältö ei ole suojattu. Esitystapa voi olla suojattu. Sinänsä tarpeellnen “tietosuoja” (henkilötiedot, eräät liikesalaisuudet) hämmentää myös ammattilaisia. Ette saa kirjoittaa blogiinne syntymäaikaani, joka on 23.12.1944, ettekä kotiosoitettani, jonka sanelin päivällä ilmapumppumiehelle. (Mukava mies; pumppu tulli puhtaaksi ja lämmittää taas.)

Tuo tietosuoja on englanniksi “protection of privacy” (!) ja saksaksi “Datenschutz”. Sanakirjan mukaan “data” ei ole informaatiota, koska sillä ei ole välttämättä sisältöä eikä järjestystä - esimerkiksi joukko umpimähkään valittuja sanoja sanakirjasta on dataa. Joukko sukunimiä “Tuntemattomasta sotilasta” on tietoa eli faktoja, vaikka nuohenkilöt olisivat keksittyjä. Informaatiota on se, että uskottavan todistajan mukaan kapteeni Kaarnan mallihenkilö oli sukunimeltään Kärnä. - Tieto, data, fakta ja informaatio ovat vapaita. Tekijänoikeus ei rajoita niiden käyttöä. 

Teos on “omapereäinen”,  joka saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa on kuvailtu “tilastolliseksi ainutkertaisuudeksi”. AI osaa tuottaa sellaista tekstiä, joka ei sokkotestissä osoittautuisi koneen keksimäksi ainakaan jos tektissä käskettäisiin vain panna tekstit paremmuusjärjestykseen.

Tämä on suojattu teos (tässä luvallinen sitaatti):

Oi, kuinka kauan tuo lintunen saa

taas lentää luo kotimaan?

Niin! Oi, kuinka monta tietä saa

taas yksin mies vaeltaa?

Niin! Oi, kuinka voi sota maan hävittää

ennen kuin rauhan mä nään?

Ja tuulelta vaan mä vastauksen saan,

vain tuulelta vastauksen saan.

Oi, kuinka kauan nyt taivas ja maa

vain paikoillaan olla saa?

Niin! Oi, kuinka kauan ihminen saa

maan päällä näin ahertaa?

Niin! Oi, kuinka monta kertaa hän saa

taas luottaa vain unelmaan?

Ja tuulelta vaan…

Oi, kuinka katseeni niin usein saan

taas taivaaseen kohottaa?

Niin! Oi, kuinka jään usein vain itkemään

poismennyttä ystävää?

Niin! Oi, kuinka koskaan mä voin ymmärtää

näin miksi taas yksin jään?

Ja tuulelta vaan… (Pertsa Reponen)

Puhalla

Halusin näyttää, ettei runollisella sanonnalla ole selvää merkitystä. Samalla halusin näyttää, ettei runottomallakaan sanonnalla ole.

Sekä runon että vitsin tekniikka on sama. Sanotaan yhtä mutta tarkoitetaan toista. Näin tavoitellaan tehoa. Kieli elää. Ainakin jotkut haluava autoa ajaessaan ‘painaa lusikan pohjaan’, vaikka on löydettävä minun ikäiseni ihminen muistamaan, että kuorma-auton kaasupoljin toden totta oli kerran maailmassa lusikan näköinen ja mallinen.

Kouluissa runousoppi sivuutetaan huitaisemalla. Se on virhe. Nykyinen runous eli iskelmien ja laulelmien sanat ovat puoli elämää. “Puhaltaa tuuleen on hieno tapa sanoa nopeasti ja tiiviisti, ettei maailma ole mallillansa ja että puhuja eli laulaja käsittää jollain tasolla ytimen: ihmisestä se on kiinni.

YouTubesta löytyy jopa 25-minuuttinen selitys laulun “Blowin’ in the Wind” sanojen merkityksestä.Teksti käydään huolella läpi, tuloksettomasti.

Mielikuva jää: ihmisen pitäisi tehdä jotain, etenkin toisten ihmisten puolesta, mutta emme vain tee. Dylanin luultavasti alkanutta 1960-lukua kuvastellut ja hiukan Vietnam-henkinen teksti on ainakin osoittautunut kapeaksi. Epäselvät sanat “elonkehä” (biosfääri) ja “ilmastonmuutos” ovat luoneet tunnetta, että pitäisi tehdä jotain. Käytännössä emme juuri tee. Ihminen ei ole ainoa huolen aihe.

Laulut ilmaisevat tunteita eivätkä tietoja. “Karjalan kunnailla” pani minut perehtymään luovutetun Karjalan karttoihin, kun ne päätyivät jopa verkkoon. Tutkin muun muassa monien esivanhempieni asuinpaikat heinäseipään ja kissankupin tarkkuudella. Sukulaispojat olivat käyneet pyhällä maalla ja kertoivat, että rakennuksethan poltti Väiski-eno itse Talvisodan alkaessa ja että muuten Kivennavan Joutselän maisemaa hallitsee kaatopaikka, jota koristavat myrkylliset jättiputket.

Kartoista näkee, että laulun Karjalan kunnaat eivät löydy Kannakselta, mutta niitä on nykyisen Suomen puolella paljon. Sen kuin ajelee esimerkiksi kuutostietä ja käy välillä tien varressa puskassa.

Kysyin vanhemmilta, että miksi siinä kauniissa “Kallaves”-laulussa niin kovasti kaivataan Kuopioon. Pääsee sinne, ja kalakukkoakin järjestyy, samoin muikkua ja piimää. Ovela puhuteltu vastasi minulle, että ehkä sanat on kirjoittanut joku Amerikan suomalainen.

Ehkä ei. Panu Rajalan hyvää elämäkertaa lukiessa saa tietää, että F.E. Sillanpää, yksi vuosisadan parhaista kirjailijoistamme, kaipasi ja ikävöi hillittömästi kotiin jo asuessaan siellä kotona Hämeenkyrössä nuorena ylioppilaana äidin passattavana ja isän katsellessa sen näköisenä, että tuleekohan tuosta pojasta mitään. Välillä hän kyllä karkasi kylille juomaan viinaa ja kantoi köllinimeä “toimeton tohtori”. Tohtori sitä perua, että hän oli aikonut opiskella lääkäriksi. 

Miksi käytetään hämmentäviä kielikuvia? No. Kielikuvia ovat esimerkiksi ‘taivas’ ja ‘helvetti’, ilman uskonnollisia sivu-ajatuksia. Taivas voi olla makuuhuoneessa ja helvetti ruuhkabussissa.

Ja joskus tarvitaan kuvia ja kielikuvia asioihin, joita ei voi sanoa, koska niitä ei tavallaa ole olemassa. Eräs näkijä sanoi: minä olen tie, totuus ja elämä. En usko, että tuo tarkoittaa mitään. Mutta se vaikuttaa. Ja vanhojen aasialaisajatusten “tao” on meidän kielellemme - “tie”.

Jutun kuva kertoo kielen hallinnan mittakaavasta. Tuo irja, jonka edellinen painos miulla oli, koskaa tekijänoikeutta. Kirjassa on 1522 sivua. Sopiva johdanto.

Teos?

Kommentoija ihmettelee, onko vitseihinkin tekijänoikeus. Vähän aikaa sitten toinen kommentoija sanoi verkosta poimitun kuvan ottamista blogin otsikkokuvaksi varastamiseksi.

Oma syyni. Olisi pitänyt nostaa jokapäiväiseen otsikkoon: EN ANNA OIKEUDELLISIA NEUVOJA.

Toistelin tuota jo vuosikymmen ja yli vuosikymmen sitten.

Syy on yksinkertainen. Jos annan lakimiehenä neuvon, olen vastuussa siitä. Näin on, vaikka minulta kysytään usein ilmaisia neuvoja. Perusteluna mainitaan, että kun ne paremmat lakimiehet ovat niin kalliita.

Joskus kuulen kysymyksestä, mikäli se on ehditty minulle esittää, että tässä ei ole koko totuus.

Tekijänoikeusriidoissa on sama piirre kuin tieriidoissa ja kiistoissa rajan tarkasta paikasta. Tunteet saattavat kuohua mielettömästi ja pikkumaisuus ottaa vallan. Siksi olisi usein hyvä keskustella vastapuolen kanssa. Isälläni oli mainio keino rauhoittaa kiihkeää asiakasta. Hän laskutti tilille tonnin tai kaksi etumaksuna.

Mutta itse kysymys on hyvin mielenkiintoinen ja hyvin vaikea. Jos vitsi tarkoittaa huvittavaa käännettä, siihen ehkä ei ole tekijänoikeutta. Sellaisen käänteen - että pappi kumarsi piispalle niin syvään että housut repesivät - voi esittää monin tavoin ja sanoin. Ideaan ei ole tekijänoikeutta, Oikeus kohdistuu siihen omaperäiseen eli persoonalliseen eli luovaan muotoon, joka ajatukselle annetaan.

Näin helppo asia ei ole. “Hyvää joulua” ei ole suojattu teos, koska se on vailla omaperäisyyttä.

Mutta toisaalta sutkaus tai jopa metafora saattaa muuttua kansan omaisuudeksi, kun kaikki käyttävät sitä. Hakukoneen mukaan “tuuleen puhaltaminen” (Blowing in the Wind) oli Dylanin oma oivallus vuodelta 1962, eikä kukaan ole tähän mennessä ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Asiayhteydestä päätellen se - esimerkiksi ihmisen vapaus - on joko itsestään selvää tai täysin mahdotonta.

Tuli vahingossa hyvä esimerkki runon tekniikasta. Monen mielestä tuo laulu on hyvin kaunis juuri selittämättömyydessään. Moni protestilaulaja saarnasi tuohon aikaan jotain totuutta. 

Kulttuuriin sekoittumista kuvastaa “Jabba-dabba-duu”. Hannan ja Barberan Retu Kivinen alkoi hänkin vuonna 1962 huutaa noin, ja siitä erin huutoa on pidetty myönteisenä innostuksen osoituksena, ja sitä saa käyttää rajoituksitta. Tietääkseni suomen kielen uutuus “kääk” tuli Aku Ankkaan 1950-luvulla, jolloin nerokas tekijä voisi olla Sirkka Ruotsalainen Erkon sihteeri…

Kuvassa nyt paras alan käsikirja, hinta 245 euroa ja kieli tanskaa. Bently - Sherman on hyvä, mutta laajuutta on puolitoista tuhatta sivua, ja täysäivätoiminen tarvitsee niistä muutamaa kuukaudessa. Kustantaja Oxford University Press. Kuka tekee Haarmannin jälkeen seuraavan version “Immateriaalioikeudesta”, se jää nähtäväksi. Järjestöjen ja vastaavien verkkosivuilta saatava tieto on yhtä tyhjän kanssa. 

Sitaatti

 

Katselin ja kuuntelin televisiota. Kun tontut hämmentävät puuroa, katsojakin hämmentyy. On se niin perinpohjaista toimintaa. 

 

Puhe oli sitaateista. Asiaa ei kyetty tekemään ymmärrettäväksi.

 

 

Sana ”sitaatti” on valitettavasti juurtunut etenkin Saksaan, vaikka onkin juuriltaan latinaa. Niin on myös englannin ”quotation”, latinan ”quot”, ”kuinka monta”.

 

Erästä hurjista naisista kertovaa kirjaa on moitittu plagiaatiksi, joka tarkoittaa oikeudellisessa kielessä kirjallista rosvoilua, ja normaaliin tapaan on siirrytty puhumaan sitaateista.

 

Lukijoistani hartaimmat tietävät, etten ratkaise ajankohtaisia oikeudellisia kysymyksiä. En tehnyt sitä liioin ennen eläkkeelle siirtymistäni, koska palkasta asioita ratkaisevan piti mielestäni noudattaa oikeudellisia sääntöjä ja perinnäistapoja esimerkiksi perehtymällä asiaan ja lopulta perustelemmalla esittämänsä lopputulos.

 

Nuo molemmat ovat hyvin työläitä asioita.

 

Käytännössä kaikki ilmaisu, kuten kirjoittaminen, laulaminen, soittaminen ja piirtäminen on asiaa joltakulta jollekin toiselle. Käytännössä kaikki oppiminen on oppiminen toisilta, joko suoraan, esimerkin tai tekemisen tuloksen kautta. ”Siteeraaminen” on asioiden ydin. Jokeltava vauva matkii eli siteeraa isommilta kuulemaansa.

 

Laki tahtoo oikeastaan jarruttaa ryöstelyä ja määrätä sellaisesta rangaistuksen ja korvauksia. Lisäksi laki tähdentää moraalisia oikeuksia – kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.

 

Historiallisista syistä pykälät ovat vaikeaselkoisia ja niiden taustalla oleva ajattelu on kuin sammakkokeittoa, omituista jumputusta sisäisestä muodosta ja sisällöstä. Osaan kyllä selittää, miksi näin on käynyt, ja kertoa, että luvallinen ”väärinkäyttö” on yhtä vanhaa kuin teosten luominen. ’Sammakkojen ja hiirien sota’ on ivamukaelma Homeroksen Iliaasta ja melkein yhtä vanha kuin se.

 

Ei ole kuulunut, että tekijänoikeuslain (ja patenttilain) seuraamusjärjestelmää mietittäisiin vakavasti. Sekä lait että seuraamukset niiden rikkomisesta ovat mennyttä maailmaa. Kirjoituksen kuva on tarkoitettu korostamaan tätä. Sitaatti oli iso juttu, kun sanomalehti oli menevä tuote, siis noin sata vuotta sitten.

 

Kuka on edes ajatellut sitaattia tietokoneohjelmasta? Tai kotisivusta? Ikäviin tapauksiin tarvittaisiin saman suuntainen pykälä kuin petos, joka ei mykyisin sovellu. Petoksen ja väärennyksen yhdistelmästä saisi syntymään jotain.

 

Eikö ole outoa – korkeakouluun ei pääse, ellei osaa siteerata pääsykokeessa tarkasti ja täsmällisesti toisten tekstiä. Korkeakoulusta ei pääse kunnialla pois, jos siteeraa liian lipevästi eli esittää leikatua ja liimattua omanaan. Eli ylempää tutkintoa tai tieteellistä koulutusta voisi kuvata lainaamaan oppimisen ja lainaamatta jättämisen eron osaamiseksi. Ja mikä ettei. Kantaa omakortensa kekoon, ei naapurin kortta omissa nimissään.

Sillan alla

 

Paikka sillan alla ei ollut kurja, koska kaupunki oli Los Angeles ja olin syömässä UCLA:n taloustieteen professori Armen Alchianin luona. Jo Kaliforniasta käsin ja sitten Suomessa yritin levittää L&E-oppia. Law and Economics sai myöhemmin nimen ”oikeustaloustiede” ja sen ydin oli omistusoikeus. Myös vahingonkorvaus, etenkin anglosaksinen ”torts” sai paljon huomiota.

 

Alchian kertoi, miten hän Rooseveltin asiantuntijana ja Stanfordin professorina oli San Franciscon konferenssissa osunut istumaan V. Molotovin viereen. Kun konferenssissa esiteltiin sodanjälkeinen taloudellinen järjestelmä, jonka nimitykseksi tuli Bretton-Woods, Molotov muuttui marjapaskan väriseksi, kertoi Armen-setä.

 

Hän opetti minulle suoraan yhdessä Williamsonin ja Coasen kanssa ja vahvasti RAND-Corporationissa kehittelmiään ajatuksia. Hän oli päätellyt julkisista asiakirjoista, mikä on huppusalaisen vetypommin keskeinen raaka-aine: litium. Armeija takavarikoi julkaisun heti, koska tulos oli oikea. Alchianjatkoi sanomalla, että jos kerrotte hänelle omistusoikeuden siirtämistä koskevat oikeussäännöt, hän päättelee niistä järjestelmän taloudellisen tuloksen.

 

Alchianin itävaltalaisten – etenkin Hayekin – kautta taloustieteeseen tuoma lusmuilun käsite, josta käytettiin sievempää nimitystä, mullisti alan niin että aivan oikein taloustieteestä 95 prosenttia sanottiin taloudellisesti ja tieteelliseksi yhdentekeväksi.

 

Tärkeää oli kuvailla liikeyritys. Sen teki hänen kaverinsa Ronald Coase. Sitten oli nähtävä, että insentiivit kohdistuvat pienryhmiin, jolloin lusmujen löytäminen ja poistaminen on menestyksen salaisuus. Se on.

 

Hänen oppilaitaan olivat Stiegler, Demsetz, Gary Becker ja Buchanan. Hänen kirjoituksensa informaatiokuluista nousi sadan vuoden siteeratuimmaksi. Oivalluksilleen uskollisena hän pyöritti tiimiä (toinen Chicagon koulukunta, sitten UCLA:n koulukunta). En tiedä, riipoiko häntä, että muut saivat Nobelin muta hän itse jäi ilman.

 

Arvaan, ketkä kaikki olivat olleet asialla, kun aloin saada kutsuja amerikkalaisten tuomareiden viikon tai kahden taloustiede-kursseille, joista muun muassa Tucson 1999 oli valtava kokemus. Suomalaiset ylimieheni tykkäsivät hyvin huonoa siitä, että minut kutsuttiin noille kursseille senkin jälkeen, kun olin siirtynyt yliopistolle. Mutta tämä oli ainoa keino ymmärtää syvällisesti, miksi ja miten niin mielipuoliset järjestelmät kuin tekijänoikeus ja patenttioikeus olivat syntyneet.

 

Tuomari Robert Posner (s. 1939) antaa ymmärtää olleensa tämän ajattelutavan isä. Tiesin heti, että hän valehtelee. Hän on ylifiksu. Sellainen ihminen kompastuu usein omaan kieleensä.

 

Odotan edelleen, että pitäisi kirjoittaa vaikka jonkun juhlakirjaan artikkeli. Toistaisin silloin oikeustaloustieteellisen oppini. Tekijänoikeus ja patenttioikeus saivat rämät puujalkaisiksi, että niiden (abstrakti teos, abstraktinen oivallus) siirtäminen on informaatiokustannukset eli siis kysynnän rakentumisen vaatiman hinnan arvioimisen kannalta niin kovin vaikeaa, kallista ja hankalaa. Ja että kapitalismin perusteet ovat itseluottamus, itsenäisyys, vastuullisuus, rehellisyys ja luottamus”.

 

Näitä he puhuivat, siltojen miehet. Kun puhuin tästä Suomen tekijänoikeudellisessa yhdistyksessä, Liedes hommasi minulle potkut järjestön hallituksesta.

Rosvot rautoihin?

Otsikko on aikojen takaa Suomen eduskunnasta. On edelleen epäselvää, ketä olivat rosvot. Rautoja olisi ollut tarjolla esimerkiksi kuvan esittämässä paikassa, ellei Hankkijan marhaminta olisi kelvannut. Ainakin apilaa rosvoilevillle lehmille riitti rautakanki ja siihen solmittu kettinki.

Eräs ajankohtainen henkilö sanoo panevansa Kiinan kuriin. Virallisten virusten valmistamisen lisäksi Kiina rosvoilee teknologiaa, etenkin immateriaalioikeuksia, ilmoittaa asianomainen. Puhe olisi siis tekijänoikeudesta ja patenteista.

Tästä asiasta tiedän jotain. Amerikkalainen lyhenne on IPR ja laajempi käsite on "technolgy transfer" eli tekniikan luovutus. Tyypillisesti yliopistoilla, tutkimuslaitoksilla ja yhtiöillä on kuukausipalkkaiset henkilöt hoitamassa näitä asioita. Yhtä tyypillisesti patenttilisenssi tai muu käyttölupa ei riitä. Teknologiaa hankittaessa tarvitaan myös laajalti tietoa, jota käyttäen hankinnan voi ottaa käyttöön.

Voin vakuuttaa, ettei tällainen diili tuo mieleen tositelevisiota. Paperia on paljon ja piirustuksia ja kuvia vielä enemmän.

Yhdysvallat on tunnettu siitä että se järjestelee maan liiketoimintaa osittain kaikkea kauppaa koskevilla määräyksillä. Niitä valvovat eri virastot. Yksi tällainen virasto on FTC, Federal Trade Commission.

Jos jokin yhtiö, kuten vaikkapa muinainen Nokia, yrittää Yhdysvaltain markkinoille itse kehittämällään, laajasti patentoidulla puhelimella, amerikkalaiset yhtiöt panevat valitukset vetämään, ja kaupallinen toiminta tyrehtyy toistaiseksi siihen.

Jos taas kysymyksessä on lääke tai esimerkiksi rokote, hidasteet  ovat todella huimia.

Olin kuvioissa mukana silloin kun toisaalta Euroopasta, toisaalta Japanista yritettiin myydä oman standardin mukaisia puhelimia. Sillä kertaa murros  oli niin suuri, että GSM-protokolla sai toden totta vähäksi aikaa tilaa. Nyt puheena oleva 5 G on sotilaallisesti niin tärkeä, että määräyksiä ja kieltoja satelee ja kiinalaiset rakentavat kilpailevia käyttöjärjestelmiä. Ongelma on siis pohjaltaan, että kuka vakoilee ketä ja miten ketterästi.

Kuuluisia "tieteellisten salaisuuksien" eli siis teknologia varkaita olivat Saksa ennen vuotta 1914 ja Japani ennen vuotta 1941. Etelä-Koreaa ja Taiwania ei ole yleensä mainittu tässä yhteydessä eikä Kiinan luultu kykenevän käsittelemään mitään putkipihtejä hienompaa.

Kun Kiina - toisin kuin Intia - on aloittanut todellisen yrityksen mahdollisimman laajojen markkinoiden valloittamiseksi, USA on haastettu sen omalla kentällä. Paremman puutteessa keinoksi on otettu kauppasota eli ulkomaankaupan rajoitukset. Tuo keino on jo aiheuttanut kaksi maailmansotaa. Ennen käytettiin peitesanaa vientikielto eli saarto eli embargo.

Yhdysvaltojen suuri vahvuus on softa. Vuosikymmenestä toiseen Kalifornia ja MIT:n sesutu on tuottanut parempia IT-alan sovelluksia kuin kukaan muu. Miksi Aasiassa ei pystytä samaan, sitä ihmettelee moni. Selvää selitystä ei ole tiedossa. Oma selitykseni on, että informaatioteknologian kehittäminen muistuttaa hätkähdyttävästi amerikkalaista jalkapalloa. 

Kuten muuten myös amerikkalainen politiikka. Epäselvyyksien välttämiseksi korostan, etten ymmärrä amerikkalaista jalkapalloa. Teknologian luovutuksia ymmärrän. Ja vain tässä yhteydessä teknologialla tarkoitetaan myös farmakologiaa ja geeniterapiaa.

Eli Kiina harjoittaa suhteessa mielenkiintoiseen teknologiaan suunnilleen samaa kuin USA vanhastaan ja poliitikot puhuvat asiasta luottaen siihen, ettei yleisö tiedä, mistä on kysymys. Siihen voikin luottaa.

Mörkö

Paha on parempi kuin hyvä. Pelottelu tehoaa tuikeammin kuin taivasnäyt. Miten hurmoksellisten saarnamiesten nyt käy, kun siirtymä digitaaliseen viestintään on ollut näin nopea? Ainakaan itse en tiedä, osaako Trump pitää puhetta. Obama osasi. Putin näyttäisi osaava. 

Vuosadan parhaana puhujana pidetty Churchill ei eräitten nuoruusvuosien metsään menneitten yritysten jälkeen koskaan puhunut vapaasti. Ellei hän lukenut, hän oli opetellut ulkoa. Kun hän luki, tekstin seassa olivat hänen itse tekemänsä merkinnät, kuten ”änkytä, takeltele, hidasta, toista”. Stalinilla oli näyttelijä, joka esitti Stalinia suorissa radiolähetyksissä. Hänhän oli itse aika huono puhuja, toisin kuin Lenin. 

Tuntemani saarnamiehet ja poliitikot sanovat samaa: retoriikka eli puheen kaavat on mietitävä, mutta tärkeintä on aistia yleisöä. Jos kuulijoita alkaa naurattaa tai itkettää, puhuja on epäonnistunut.

Brexitin yhteydessä luin viimeksi eilen, että äänestäjät ovat oikeassa, koska demokratiassa kansa ei voi erehtyä. Ratkaisuksi tulee se kanta, joka kerää enimmät äänet.

Jälkimmäinen lause on tosi, edellinen ei. Jopa peruspoliitikko osaa kiihdyttää kuulijoitaan edistämänsä älyttömän ratkaisun taakse. Nykyiset poliittiset rakenteet eivät auta, kun syntyy valehtelemiskilpailu, kuten Brexitissä ja USA:n viime presidentinvaaleissa. 

Politiikka on siirtynyt verkkokauppavaiheeseen. Samoin lainsäädäntö.

Todella suuri uutuus on miinusmerkkinen raha. Sellaiseksi voisi sana pelkoja. Tavaran ja palvelujen kaupassa rahalla hankitaan plusmerkkisiä eli hyödyllisiä tai sellaisiksi luultuja kohteita. Muualla myydään pelkoa. Kysyntää on.

Etenkin Venäjällä, Kiinassa ja Yhdysvalloissa on täysin tajuttu median merkitys. Se joka hallitsee pelkoja, hallitsee.

Emme tule näkemään some-valtioita. Sosiaalinen media ei hanki kattoa kenenkään pään päälle eikä puuroa pataan.

Tämän synkkyyden tausta on hämmästely. Halusin ilmoittaa lukijoilleni, etten tule käsittelemään sitä uusinta tekijänoikeuden eurooppalaista muutoshanketta, joka liittyy YouTubeen ynnä muuhun. Niskurointini ei johdu vain siitä, että näen hankkeen johtavan samanlaiseen mutavyöryyn kuin tietosuojalaki (GPDR). 

Tietenkin käsitän, että kysymys on siitä, kummalla on parempi verkkokauppa, verkon ”alustoilla” (kuten YouTube eli siis Google) vai EU:lla. Tiedän vastauksen. Te lukijat tiedätte, onnisuuko EU jäsenvaltioineen kantamaan veroa amerikkalaisilta ja kiinalaisilta nimellä ”tekijänoikeuskorvaus”. Tekijät ja heidän järjestönsä lapioivat omaa kuoppaansa, kuten usein ennenkin. 

Tekijänoikeus ei sisällä minkäänlaista tulonjakoa. ”Hyvästä työstä hyvä palkka” ei toteudu sen alueella. Tekijänoikeustuloja voi käyttää esimerkkinä polarisoitumisesta. Niille, joilla on liikaa, maksetaan paljon, useille vähän, useimmille ei mitään.

Se on mörkö. Yhä useampi kaupittelemaan, yhä harvemmalle palkkaa tehdystä työstä ja haaveet havainnollisesta lainsäädännöstä hautaan. 

Miksi en osaa

Eräskin soitti ja kiitteli vastauksesta, varsinkin kun se oli ilmainen. Yleensä en vastaa etenkään oikeudellisen avun kysyjille.

Nyt kerron syyn. En osaa. En viitsi edes olla osaavinani.

Näin komiteoissa ja ministeriöissä, millaista jälkeä vanhentuneiden tietojen käyttäminen aiheuttaa. Tietoja näet voi aina verestää, mutta kun maailma muuttuu. Shakissa alkupelin ja loppupelin ero on muun muassa käytettävissä olevien nappuloiden lukumäärä. Todellisuudessa eli muualla kuin shakissa myös nappulat ja säännöt muuttuvat. Saatat yrittää mattia huomaamatta, ett peli onkin go, ei shakki.

Tekijänoikeudessa tietokannoista ja niiden oikeudellisesta suojasta puhuttiin ja kirjoitettiin monta vuotta. Kysymykset olivat vaikeita. Tietokannan – yksinkertaisimmillaan varastoluettelo tai puhelinluettelo – todettiin edustavan huomattavia, oikeussuoja ansaitsevia varallisuusarvoja. 

Nyt etenkin henkilötietoja sisältävät luettelot ovat kiellettyjä tai niiden ylläpitäminen edellyttää sangen laajan sääntökokonaisuuden noudattamista.

Olin siirtämässä hartiavoimin tutkijoiden mielenkiintoa klassisesta kysymyksestä ”mikä on teos” (esimerkiksi tyyppitalo) kysymykseen oikeuksien siirtämisestä ja luovuttamisesta (technology transfer). 

Eräässä oikeusjutussa hovioikeudessa oli ongelmia vanhainkodin yhteisantennista (onko antenneja tekijänoikeusmaksujen kannalta niin monta kuin on pistorasioita seinässä vain niin monta kuin laitteita katolla) ja naapurivaltion eli Ruotsin televisiolähetyksen ulottuminen (spill-over) Turun seudulle.

Pian tulivat roaming-sopimukset eli esimerkiksi matkapuhelimen käyttäminen vieraan operaattorin alueella, kuten ulkomailla, ja sitten osaksi myös patenttien puolella vieraan järjestelmän, kuten USA:n tai Japanin protokollan käyttämisestä, ja sen yhteydessä kysymys teollisten standardien ja teollisten yksinoikeuksien suhteesta. GSM-standardin taustalla on yli kymmenen tuhatta patenttia, joista osa oli juuri raukeamassa ja jotkut olivat voimassa vain eräissä sopimusmaissa.

Jakelussa hiljan markkinoille tulleitten CD-levyjen tekninen suojaaminen kopioinnilta erityisin häiriöraidoin oli kova juttu. Suoratoistoa ei ollut eikä verkkojakelulla ollut vielä käytännön merkitystä. C-kaseteissa käytetyille ääninauhoille määrättiin erityinen maksu. Tällä hetkelä

Tällä hetkellä Ruotsissa musiikkibisneksessä liikkuu enemmän rahaa kuin Volvon ja Scanian kuorma-autoissa. 

Vuoden 2015 lainmuutosten jälkeen olen lakannut tuntemasta tekijänoikeuslakiakin. Korkman ja Holmström esittivät yleisen totuuden. Porukka on unohtanut, mitä kolmikanta tarkoittaa (sopimusjärjestely jossa valtio on osallisena). Kun tutkin lakitekstiä tätä kirjoitusta varten, oli helppo todeta, että se on usein kohdin perustuslain vastainen. En ihmettele, ettei asiaa huomattu. On se teksti niin mutkikas ja erilaisten järjestöjen oikeus sopia valtion varojen käytöstä tekijöiden hyväksi järjestelynä sangen sokkeloinen. Kun joku kaataa keitokseen ihmisoikeudet, esimerkiksi yksityisyyden suojaa koskevia näkökohtia, asiaa ei selitä edes paholainen eikä hänen isoäitinsä. 

Karhu hunajapurkilla

Isoja ovat isoisten rahat. Tietosuoja-askareissani tuli vastaan sellainenkin tieto, että markkinoilla olevien henkilötietojen tuntemattomalla tavalla pääomitettu arvo on tällä hetkellä (eurooppalainen) triljoona euroa.

Siinä esimerkiksi muutaman sadan miljardin suuruusluokassa käpristelevä Suomi ei paina yhtään mitään.

Sitä jäin katsomaan pitkään, kun Europarlamentti äänesti urheilutilaisuuksille tekijänoikeussuojan. Asia on kesken ja tavoitteena on direktiivi, joka muu muassa Suomen tulisi sitten erikseen säätää lakina voimaan (subsidiriateetti).

Urheilutilaisuus rinnastettaisiin siis esittävään taiteeseen ja suojattaisiin niin sanottuna lähioikeutena. 

Kauankohan urheiluseuroilta ja sitten yksittäisiltä urheilijoilta kestää tulla käsi ojossa osingolle? Pitäisikö ehdottaa, että Puolustusvoimien lippujuhlan paraatin katsomisesta olisi maksettava Teostolle? Ja sitten jumalanpalvelukseen osallistumisesta.

Logiikka on selvä. Esittävä ja luova taide kehittyivät eri tavoin ja eri aikoina. Tällä hetkellä esimerkiksi näyttelijällä on sananvalta elokuva- tai teatteriesitykseen, mutta vain omasta osuudestaan. En ole kuullut, että näyttelijä olisi tullut vaatimaan muutoksia elokuvaan siltä osin kuin hänen naamansa ei näy.

Sen voisi kyllä tehdä. Tuotantovaiheessa voisi käydä ilmi, että syntymässä on teos, joka loukkaa esiintyjän moraalisia oikeuksia esimerkiksi siveellisyyteen tai poliittiseen suuntautumiseen nähden.

Moraalisissa oikeuksissa on se poikkeuksellinen piirre, ettei niistä voi luopua tehokkaasti. 

Sitä ihmettelen, että EU:n päätäntävallan käyttäjät ovat näin pehmeää porukkaa. Urheilun puolella sellaiset organisaatiot kuin FIFA ja Olympiakomitea eivät liene varsinaisesti köyhiä ja tuen tarpeessa. 

Jos lainmuutos menee läpi, järjestäjät luultavasti keräävät urheilutilaisuuksissa katsojilta kamerat ja siis myös kännykät pois. Mutta miten on lehtiselostusten laita? Onkohan sekin lainrikkomus, että lehdessä tai verkkolehdessä kerrotaan, miten miehekkäästi toiset potkivat Messiä munille keskellä kauneinta Pariisia?

Tekijänoikeusbisneksellä on jatkuvasti käytettävissään kesyjä tekijöitä, jotka tarvittaessa kiirehtivät puolustamaan rahan keräämistä ja aloittavat aina sanomalla, että pitää heidänkin elää.

Olen ollut niin kauan mukana, että olin kuuntelemassa, millainen täystuho luvattiin Betamaxista ja VHR-nauhoittamisesta ja kuinka ahkerasti vuokravideoita varustettiin häiriöraidoilla, ja sitten nauhoille ja muille tallennusalustoille pantiin erikoismaksu.

Mutta turha surra. Ensimmäinen suuri ottelu, joka tallennettiin, oli Pariisin piiritys 1871 eli Preussi vastaan Ranska. Valokuvia otettiin ilmapalloista, ja valokuvaaminen sai arvostetun aseman tekijänoikeuslaissa, toisin kuin esimerkiksi Suomessa, jossa se rinnastettiin eräissä tapauksissa taiteeseen vasta muutamia vuosikymmeniä sitten.

Plagioinnin ohjeita

Korkeakoulun opin näytteen ei tarvitse olla omaperäinen. Ylioppilaskirjoituksissa reaalivastauksen ja aineen ei pitäisi olla omaperäisiä.

Kun virkani oli tarkastaa näitä papereita, käytin silloin tällöin hiukan epäreilua keinoa. Pyysin gradun tai väitöskirjan tekijän käymään luonani yliopistolla ja sitten keskusteltiin. Oli aika vaivatonta selvittää, oliko kirjoittaja itse lukenut kirjoittamansa. 

Silloin tällöin kävi ilmi, ettei opiskelijalla ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen tekstissään oli. Saatoin sanoa: harkitsitko sellaista, että siirtäisit luvun 3 luvun 6 alkuun. Tietysti kuka tahansa joutuu selaamaan käsikirjoitustaan ymmärtääkseen, mikä on ajatus.

Useimmiten ajatus oli, että alussa pitäisi olla jonkinlainen johdanto ja tutkimustehtävä eli perusteltu ilmoitus, mitä halutaan selvittää. Keskiosa on se selvitys ja loppuun tulevat johtopäätökset eli tieto työn tuloksesta kirjoittajan käsityksen mukaan.

Yliopistolla tulos voi oikein hyvin olla, että selvitettävä asia ei selvinnyt tai että aikaisemmissa, mainituissa lähteissä selostetut tulokset ovat epätyydyttäviä.

Kun tutkinnon suorittajan on itse asiassa osoitettava kirjoituksellaan oppineensa, miten tutkimusta tehdään, on vain toivottavaa, että yli puoletkin tekstistä on lainattu jostain. Lainaus ei ole sama asia kuin plagiaatti.

On hyvä käyttää lainausmerkkejä ja välttämätöntä ilmoittaa lähdeteos vakiintuneen tavan mukaisesti. Hyvä opiskelija kirjoittaa esimerkiksi:” Ongelmaa on lähestytty usein kolmella eri tavalla...”

Plagiaatti-sanaa ei käytetä lakikielessä, eikä siihen ole syytä. Liian moni luulee, että esimerkiksi juonirakenne olisi suojattu, ja se kun ei ole. Tekijänoikeus suojaa sitä tapaa, millä asiat on ilmaistu. Sekä tieteelle että taiteelle on ominaista rakentaa aikaisemmin oivalletun varaan. 

Tuomioistuinaikoinani tein usein sellaistakin, että kun aloin ihmetellä jotain seikkaa asianajajan kirjelmässä, kävin katsomassa lähteen. Ennen pitkää tiesin ne lakimiehet, jotka käyttivät hiukan haetun tuntuisia lähteitä (Oslon alioikeuden päätös; tanskankielien kirja, jonka tiesin vaikeasti tavoitettavaksi). Jotkut heistä esittivät vakaumuksen rintaäänellä oikeudellisen ratkaisun. Tuomioistuimen päätöksessä tai kirjassa, johon viitattiin, olikin tämä lausuma, mutta lause jatkui – esimerkiksi ”pääsääntö on kuitenkin päinvastainen...”

Selvän tekniikan puolella kollegat kertoivat, että ihan yleisesti diplomitöissä jätetään mainitsematta, että jokin koetulos on uudemmassa tutkimuksessa kumottu.

Sitaattini lähde ilmenee jutun kuvasta. Roomalainen Martialis keksi verrata toisen tekstin hyväksikäyttäjää ihmisryöstäjään (plagiarius). Kysymyksessä on kirjoittajalle tyypillinen nokkela nimittely, jossa vain Catullus oli parempi.

Mielen kuvia

Vauraissa maissa vatsantäytteen jälkeen mielentäyte on suosittua ja siitä kilpaillaan.

Ne jotka minun tavallani haikailevat kirjoitettua tekstiä ja oikeita kirjoja haluavat unohtaa, että painettu kirja on oikeastaan väärennys. Niistä haluttiin tehdä mahdollisimman saman näköisiä kuin käsin tekstatuista. Sellaistakin on sanottu, että itse Gutenberg oli tietoisesti huijari, joka kiilasi kirjamarkkinoille leikkaamalla kustannuksia.

Mutta kun eräin paikoin muutamissa maissa tuomioistuimet sekaantuivat asioihin, tekijänoikeus oli kirjanpainajien oikeutta, myöhemmin myös kirjakauppiaiden. Näillä oli se terve asenne, että on yksi ja sama, mitä siellä kansien välissä on, kunhan kauppa käy.

Vielä ennen sotia Suomessa kirjailija sai sovitun rahasumman käteensä, ja kauppias yritti sitten ansaita kirjalla. Juuri siksi fiksuimmat kirjoittajat, kuten Topelius, pyrkivät kirjoittamaan lehtiin, koska siinä sai palkan tehdystä työstä. Jos jokin toinen taho oli sitten kiinnostunut kokoamaan sepitelmiä kirjoiksi, aina parempi.

Aikakauslehti oli kova juttu. Esimerkiksi Sherlock Holmesit kirjoitettiin lehteen, ja salapoliisitarinoiden nousu on pitkälle tätä perua. Piru miehekseen oli tekijänoikeusmiljonääri Mark Twain, joka toimitti kokonaisia lehtiä ja luultavasti sepitti tekstejä (Huckleberry Finn?) sitä mukaa kuin latoi niitä. Jotkut hänet kirjoistaan ovat huolestuttavan pitkiä. Työskentelytavoista en tiedä, mutta kuulemma Reino Helismaa oli hankkinut verrattoman koulutuksensa konelatojana.

Päivän aihe on, että tekijänoikeus on lakannut toimimasta. Se ja patenttioikeus syntyivät kirjailijoiden tueksi ja säädökset ajateltiin saksalaisen idealismin perinteen mukaisesti. Teos ei ole kirja eikä edes käsikirjoitus, vaan ketju ajatuksia, jotka sitten muka vain ilmenevät erilaisina teksteinä.

Tähän päädyttiin, koska kirjoittajalla piti olla yksinoikeus määrätä teoksesta myös muutettuna, eli esimerkiksi toiselle kielelle käännettynä tai vaikkapa romaanista näytelmänä. Patenttioikeudessa keksintö ei ole koskaan koje, johon voisi kompastua, tai aine jota voisi ottaa, vaan ajatus tai oivallus, joka ilmenee patenttikirjassa selvitetyin tavoin havaittavina ilmiöinä.

Työnsä jo aloittaneilla sukupolvilla on suuri urakka kirjoittaa lait toiselle pohjalle. Juuri tekijänoikeudessa keskeinen oikeus on ”kappaleiden valmistaminen”. Elokuvassa ja musiikissa tuota oli oikeastaan turha sanoakaan, koska kopiointi oli niin vaikeaa ja kallista, ettei kukaan tehnyt sitä. Sitten siitä tuli niin vaivatonta ja helppoa, että kaikki tekivät sitä.

Muistattehan, että videovuokraamot varustivat tuotteitaan erilaisilla häiriöraidoilla ja vastaavilla esteillä kopioimisen estämiseksi? Ei siitä ole pitkä aika.

Nyt kuvaa ja ääntä on tarjolla ilmaiseksi tai sangen pienellä jäsenmaksulla esimerkiksi Spotifyn ja Netflixin kautta.

Kirjojakin kyllä vuokrataan (Amazon) ja lainataan myös sähköisesti (kirjastot), mutta liiketoimintaa se ei oikein taida olla. Tietosuoja – henkilötiedot – on nyt tekijänoikeuttakin utuisempi alue, jotka koskeva uusi ja hirmuinen lainsäädäntö on juuri tulossa voimaan. Miten käynee? Kotona saa katsoa jääkiekkoa vuosimaksulla, mutta tabletinkäyttäjän tietoja, kuten IP-osoitetta, ei saisi laittaa muistiin ainakaan mainontaa varten. Lienevätkö operaattorit hereillä? Epäilen.

Tekijänoikeus työsuhteessa

Keskustelen sävyisistä ja sävyttömistä kommenteista. Yksi kommentoija sai minut sanattomaksi kysymällä, kuinka suuren osan jutuistani olen voittanut. Mitä hän mahtaa tarkoittaa? En ole ajanut asiaa tuomioistuimessa tai viranomaisissa ainakaan 40 vuoteen. Asianajajilla on tapa puhua jutun voittamisesta. Esittelijän tai tuomarin – tässä tapauksessa minun – puheena ollessa en keksi, mitä kysytään. Voittaako tuomari joskus jutun? Kuulostaa samalta kuin jos erotuomari saisi ottelupisteitä tai mitalin.

Jos kommentoija on ollut juovuksissa tai mielenhäiriön vallassa, sanon varmuuden vuoksi omasta puolestani, että ei ole valittamista, ja varoitan lukijaa tähtijuristeista ja sellaisista, jotka kuulemma usein voittavat juttunsa. Median tähtiasianajajaksi nimeämät eivät sitä useimmiten ole. Juttuja voittavat henkilö on usein hyvä välttämään vaikeita ja epäselviä asioita.

Tekijänoikeudesta työsuhteessa on hämäävän helpolta kuulostava sääntö: oikeus siirtyy työnantajalle työsuhteen tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa, vaikka nimenomaista sopimusta ei olisi.

Asiasta kirjoitettiin aikoinaan todella paljon. Saksalainen ”Zweckübertragungstheorie” jäi käyttöön. Sana näyttää hienolta mutta tarkoittaa vain tarkoitusta ja luovutusta-

Sana ”siirtyy” on ansa. Sääntö ei nimittäin kerro, siirtyykö oikeus pysyvästi ja lopullisesti eli mitä tapahtuu työsuhteen päätyttyä. Lisäksi oikeuden siirto ja oikeuden luovutus ovat tekijänoikeudessa eri asioita. Tekijänoikeus siirtyy esimerkiksi perintönä mutta luovutetaan esimerkiksi kustantajalle määräajaksi ja nimettyyn tarkoitukseen. Samaan aikaan saman teoksen toinen oikeus voidaan luovuttaa teatterille ja kolmas televisiossa. Ruotsin kielessä on näppärät sanat ”överlåta” ja ”upplåta”.

Joskus aiheuttaa ongelmia julkistamaton teos. Sitä ei voi ulosmitata eikä se kuulu tekijän konkurssipesään. Tekijää tai hänen siirronsaajaansa ei näet voi pakottaa vasten tahtoaan julkistamaan teosta. Avioeroon ajautuneen taiteilijan studion lattialla olevat kankaat eivät kuulu ositettavan omaisuuteen.

Knoppi, sen myönnän, mutta tule jatkuvasti vastaan. Tavallisin tilanne on jäämistöstä löytyvä julkaisematon käsikirjoitus. Saako julkaista? Jos saa, tarvitaanko kaikkien perillisten suostumus?

Tämä knoppi on pelottavan vaikea asia nyt, kun kysymys digitaalisesta jäämistöstä on täyttä totta ja jo osoittautunut monin kohdin erittäin vaikeaksi. Minulla ja aikanaan perillisilläni ei esimerkiksi ole oikeutta julkaista saamiani sähköpostiviestejä, koska ne ovat yleensä teoksia ja tekijänoikeus niihin on lähettäjällä, ei saajalla.

Poliisi ei ole vielä huomannut tätä ongelmaa takavarikoidessaan tietokoneita. Pakkotoimi kohdistuu sähköpostin osalta sivullisiin. Jos tuomioistuin panee tämän merkille, toivottavasti se ummistaa silmänsä Nukkuva tuomari on hyvä tuomari (joskus). Oikeuden jumalatar kuvataan side silmillä. Side on sitä varten, ettei katsoja huomaisi, että jumalatar nukkuu.

Sana ”työsuhde” on toinen ansa. Yliopisto ei saa minkäänlaista tekijänoikeutta romaaniin, jonka vahtimestari on kirjoittanut työajallaan valtion kynällä. Romaanien kirjoittaminen ei kuulu vahtimestarin työtehtäviin.  Ja työsuhde ei ole sama asia kuin työsopimus.

Virkamies joka laatii kirjelmän tai muistion virkatehtävänään luovuttaa melkein kaikki oikeutensa siihen virastolleen, oli näin sovittu tai ei. Jos hän itse asian menetettyä ajankohtaisuutensa haluaa ottaa jaksoja omasta vanhasta tekstistään opinnäytetyöhönsä, hän ei tarvitse siihen työnantajan lupaa, koska väitöskirjat ja vastaavat eivät kuulu viranomaisen toiminta-alaan.

Esimerkki ei ole keinotekoinen, vaan tärkeä. Nykyisin mediatalojen huonommat juristit ja jopa jotkut kustantajat yrittävät ottaa kirjoittajilta, piirtäjiltä ja kuvaajilta ”kaikki oikeudet”. Kaikki ei ole kaikki. Ne oikeudet, jotka eivät olleet luovutuksen tapahtuessa käytössä eivätkä näköpiirissä, eivät siirry. Freelance, joka on kirjoittanut lehteen, saa myydä saman tekstin radiossa ääneen luettavaksi tai televisio-ohjelman pohjaksi, ellei lehti harjoita tällaista toimintaa.

Lehdet ovat itse eri mieltä. Ne pyrkivät kasvattamaan ”backilistiä” eli oikeuksien varastoa. Käykääpä pyytämässä sanomalehdeltä lupaa julkaista vanha lehtijuttu uudessa antologiassa. Vastaus on aika varmasti: oikeudet eivät ole meillä. Kuitenkin ennen nykyistä tekijänoikeuslakia arvioitiin yleisesti, että aivan kaikki oikeudet siirtyvät ikipäiviksi maksajalle eli työnantajalle. Jouduin tämän asian kanssa tekemisiin kauan sitten, kun mietittiin Rudolf Koivun ja uiden ennen sotia tekemiä kirjan kansikuvia. Asia on edelleen selvittämättä.

Moraaliset oikeudet eivät koskaan siirry. Jos viraston julkaisuun painetaan: ”Asiantuntija Erastothenes A. on kirjoittanut…” ja sitten tulee jonkun toisen tyhmästi muuttelemaa tekstiä, nimetyn tekijän oikeuksia on loukattu.

Juuri tämän, otsikon aiheen takia, jätin 1979 kesken valmistumassa olleen perinteisen oikeustieteellisen väitöskirjan. Teksti on tallella todistamassa, että arvioni osui oikeaan. Tuo kysymys ei ole mitään hienoa tiedettä, vaan käytäntöä, jossa normien tulkinnan määrää mukana olevien järjestöjen neuvotteluvoima. Kysymys ei ole viime kädessä oikeudellinen. Viime kädessä oikeudellisia kysymyksiä on kaiken kaikkiaan sangen vähän. Ajan kulutusta kestäneitä juridisia tutkimuksia on vielä vähemmän.

Valtioneuvoston kanslian tapausta ehkä selvittää keksitty esimerkki: kansliasta palkkaa saava valokuvaaja onnistuu työaikanaan työtehtävissä liikkuessaan saamaan Kaivopuistossa todella hienon kuvan perhosesta ja saa palkinnon Vuoden luontokuvasta. Tämä ei liity virkatehtäviin. Oli sovittu tai ei, kunnia ja mahdollinen palkkio kuuluvat kuvaajalle. Minun silmissäni Kuvalehden poliitikkokuvat eivät olleet pressikuvia, vaan valokuvataidetta. Näkökulma oli uusi ja tuore ja toteutus taitava.

Siitä voi keskustella, oliko tuo nyt sopivaa virkamiehelle – mutta kuvat julkaistiin virkasuhteen päätyttyä. Ei kai kanslia katso, että kaikki valtion muistikortilla oleva olisi luovutettava kanslialle, myös kuvat esimerkiksi isoäidin hautajaisista?

Korppi sanoi

Puhe ei ole Carlos Sauran elokuvasta, jossa on korppi sylissä. Se tulee televisiosta ja kannattaa tietenkin katsoa. Se on Bunuelin ja Chaplinin välimuoto, kai esikuva- ja sukulaisuussuhteiden takia.

Edgar Allan Poen runossa ”korppi sanoi” on alkukielellä tosi outo ”quoth the raven”, siis ”sanoi”, ja sana on vanhaa englantia. ”Quotation” on sitaatti, ja sana on vanhaa latinaa. ”Citation” puolestaan tarkoittaa muun muassa haastetta.

Suomen ”sitaatti” on ”lainaus” ja siteeraaminen tekijänoikeudellista lainaamista, joka on siis luvallista.

Tänään puhun tästä asiasta ammattilaisille, enkä jätä sanomatta, että sitaatin käsite on varsin maaginen ja että sen oikea soveltaminen aiheuttaa paljon vaivaa.

Se mitä kerrotaan (kuvataan) ei saa lainkaan tekijänoikeuden suojaa. Sitä suojataan, miten kerrotaan tai kuvataan. Sitaatti on suora osa eli ote teoksesta. Kiertoilmaus ei ole sitaatti ja se onkin aina sallittu.

Tiedotusvälineet ovat keksineet uuden käytännön. ”Asiasta kertoi ensimmäisenä sanomalehti Keskisuomalainen”. Tällaista ilmoitusta laki ei vaadi eikä tunne – ellei se sitten ole henkiin herännyt ”uutissuoja”, joka kesti 24 tuntia.

Kiertoilmaus tarkoittaa, että jos lauseella ”lehmä jäi auton alle”, olisi tekijänoikeussuoja, tuota oikeutta ei loukkaisi lause ”mansikki menehtyi moottoritiellä”.

Magiaa on se, että täsmällisillä sanoilla on noin suuri paino. Sekä rukous että loitsu (taikominen) edellyttävät juuri oikeiden sanojen käyttämistä. ”Isä meidän” edellyttää juuri Raamatusssa olevia sanoja, ja magiaa on se, että melkein kaksi tuhatta vuotta se oli esitettävä kielellä, josta rukoileva ei ymmärtänyt sanaakaan, latinaksi. Aivan sama ominaisuus on monien suurkulttuurien uskontojen rukouksilla. Hesykastinen rukous on vielä erikoisasemassa. Sitä olisi toistettava tunnista toiseen.

Lausuman sisältö on siis oikeudellisesti vapaa, esimerkiksi ”tieto”, että Kekkonen oli Mannerheimin avioton poika”. Tuon tyyppisen sanoman levittämiseen ei ole oikeudellista estettä.

Paha vain, että tekijänoikeus perustuu oikeudelliseen kuvitelmaan. Osa lakimiehistä pitää sitä totena, osa ei.

Mielestäni tekijänoikeus on keino ansaita rahaa tai ellei rahaa ole luvassa, sitten mainetta.

Osittain päällekkäinen patenttioikeus on sotkuista ja siksi lakimiehille erittäin tuottavaa, koska siinä perussääntö onkin päinvastainen. Sanat ratkaisevat. Saksalaiset käsikirjat uskottelevat, että patenttikirjan sanojen takaa löytyisi ”keksinnöllinen ajatus”. Se ei ole totta. Se on menneiden vuosisatojen luulottelua. Vaikka termit ovat hankalia, ei patentti suojaa mitään sellaista, mikä ei ole luettavissa patenttivaatimuksista kyseisen tekniikan alan tavallisen kielenkäytön kielenymmärryksen rajoissa. Jos keksintö on laita, joka suojaa sikoja salamoilta, sitä ei saa millään suojaamaan samalla hevosiakin, ja tunnetusti ”johtuu asian luonteesta” on niin tyhmä repliikki, että sen oikeudenkäynnissä esittävä lakimies menettää vähänkin maineensa.

Sitaatin rinnalla yhä uudelleen tulee puheeksi kysymys, saako kirjoissa eli kirjallisissa teoksissa valehdella. Joskus voi tyytyä vastaamaan, ettei mikään yleinen oikeudellinen sääntö kiellä valehtelemasta. Erikoistapauksissa on sitten pykäliä, joihin nojautuen voidaan rangaista esimerkiksi petoksesta. Mutta jos joku kirjoittaa kirjaansa, että lapsena Paasikivi asui puussa, ei se ole oikeudellinen kysymys.

Amerikkalaiset käyttävät joskus etenkin elokuvissa vakuutusta, että esitetyt tapahtumat ovat kuvitteellisia. Tuo tapa ei johdu tekijänoikeuslaista, vaan common law -käytännöstä. Siis Suomessakin ajoittain esiintyva oikeudellinen vaatimus, että nyt on maksettava, koska tuossa tai tässä kirjassa tai elokuvassa ”puhutaan minusta”, on tavallisesti jonkinasteisen heikkomielisyyden merkki, mutta vaatimuksena se on vahingonkorvausoikeutta, ei tekijänoikeutta. Vaatimus voi johtaa tulokseen, jos valheellinen kuvaus osoittautuu kunninaloukkausrikokseksi.

En kyllä tiedä yhtään tapausta, jossa olisi tuomittu näin. Siis kuvitelma: 50-luvun lopulla joku vaatii Väinö Linnalle rangaistusta selittäen olevansa eräässä kirjassa kuvattu Lammio. Ei olisi menestynyt silloin ja vielä vähemmän nyt.

Niinpä Suomessa ja Manner-Euroopassa ei oikeastaan ole auktorisoituja elämäkertoja. Elämäkerran saa toisesta kirjoittaa kuka tahansa ja noudatella totuutta sen verran kuin huvittaa. Kunnianloukkausrikos on kyllä hyvä pitää mielessä.

Nähdäkseni asia esitetään oppikirjoissa väärin, kun sanotaan, että kirjapainotaito ja uskonpuhdistus liittyvät yhteen. Kirjapainotaito aiheutti uskonpuhdistuksen. Tekijänoikeus tuli sitten pari sataa vuotta myöhemmin perässä. Plagiaatteja oli pidetty kautta aikojen moraalisin perustein arveluttavina tai hylättävinä, mutta se ei ollut oikeudellinen ilmiö.

Painettu sana ja siihen liittyvät oikeudelliset seikat muuttivat yhteiskunnan perinpohjaisesti. Kun kirjapaino lakkasi olemasta teknisesti rajoittunut ja kallis, seurauksena oli demokratia eli nykyisen kaltainen parlamentaarinen järjestelmä.

Demokratian käsitteeseen kuuluu oikeus valehdella. Järjestelmähän on toki syntynyt siihen tarpeeseen, että mitä tahansa jokin joukko sanoo tai kirjoittaa, jokin toinen joukko pitää sitä sisällältään huutavana vääryytenä ja aivan perättömänä.

Ja tuota perua on sitaatti ja sitaattioikeus. Se on pohjimmaltaan tarkoitettu keinoksi osoittaa suorin lanauksin, miten tavattoman oikeassa tai kuinka lohduttoman eksyksissä joku toinen puhuja tai kirjoittaja on.

Ja tässä mielessä sananvapaus on tekijänoikeuden tytär.