Canto XXXIV

Apina ja gorilla!

Vapina käy torilla.

Ostoksia korilla

Pitää kiikuttaa,

hinta- laatusuhdetta

hiukan verrata,

kertotaulu liikuttaa.

Kannattanee kerrata.

Viettelevä katu.

Lukemani satu

kyllä karkaisee,

kun peikko parkaisee.

Tulvillansa lunta

Nyt on valtakunta

ja haavekuva

peilautuva

on

muuttumaton.

Niin hyviä kuin pahoja,

niin arpoja kuin rahoja

kivetty maa saa

kannattaa.

Taakse jäivät

vuoden päivät

ehjin nahoin

eteenpäin.

Odotamme arkea.

Se on puolikarkea.

Näkee unta

valtakunta

unen kaivosta.

Valjumpana vesiheinää

raavin seinää

raivosta.

Olen aatteen pukija.

Asiakas: lukija.

Tunnustelen taskuja.

Täynnä ovat kaskuja.

Supermassiivinen

Salapoliiseja oli noin neljäkymmentä. Heidän tehtävänsä oli vaikea, koska ruumista ei myöskään ollut. Ketään ei ollut tapettu, ainakaan vielä. Minä olin itse yksi salapoliiseista. Ainakin näin sen unen.

Se henkilö, jonka ruskeassa talossa me kertomuksen henkilöt olimme vieraana, oli ilmoittanut uskottavasti, että ellei mysteeri selviä, kaikki tapetaan. Mustan aukon ei tarvitse olla kovin suuri. Se repii elektronit huuti helvettiin eli siis singulariteettiin. Joten mitään jälkiä ei jäisi.

Kaikilla oli merkkinä väri, kuten jäähtyneen marjapuuron värinen lakki tai huivi. Mutta murhaaja oli Ruotsi. Se oli vihreä. Korkeiden virkojen pöytiä tarkoitettaessa mainitaan usein vihreä verka. Todellisuudessa kangas on boijia, englanniksi ’baize’. Se on edelleen käytössä pelikasinoilla. Kortit eivät luisu liikaa.

Sitä ihmettelin että Venäjä oli keltainen, mutta miksei se käy niinkin. Musta ja punainen ovat lippuina varoituksia pikemmin kuin merkkejä.

Tuo neljäkymmentä salapoliisia pyöri sen verran mielessä että aloin ensin pohti ja sitten tutkia asiaa.

Ensimmäinen havainto oli kirjallisuuden tutkimusta ajatellen vallankumouksellinen. Olin jopa luennoilla viitannut Dostojevskin yhteydessä Venäjällä 1860-luvulla annettuun uuteen rikoslakiin. ”Rikos ja rangaistus” –romaanissa esiintyy keskeisesti myös syyttäjä, joka vastaa rikostutkinnasta.

Nyt jäin pohtimaan, mitä se viranomaisia kiinnosti, saako joku koronkiskurieukko kirvestä ja hänen paikalle eksynyt ystävättärensä samoin. Olihan virkamiehillä tärkeämpiä asioita ja lisäksi lahjuksia hankittavana. ”Karamazovin veljekset” on aivan eri asia, koska isän murhaaminen liittyy maanomistukseen ja kuohuttaa siksi koko kylää.

Suomessa Pohjanmaan puukkojunkkarikausi voi liittyä kunnallishallintoon, josta oli juuri annettu asetus. Nimismiehen tehtävät olivat muuttuneet. Kun pääsääntö näyttää olevan, että esimerkiksi Englannissa ja USA:ssa poliisilaitokset toimivat rikollisjärjestöjen tavoin ja usein niiden osana, ehkäpä Kauhavan nimismies Hägglund otti toimensa liian totisesti?

Jäin miettimään, mistä Edgar Allan Poe otti esikuvan mestarietsivälleen ja mitä perua oikein oli Sherlock Holmes, kunnes löysin vastauksen. Taustalla ei ole ketään eteviä poliisitarkastajia tai etsiviä. J. Edgar Hooverin laatimassa muistiossa juuri kieltolain vuoksi perustetun FBI:n toimintasunnitelmassa viitataan Poehen ja Doyleen ja sanotaan, että ruvetaan me samanlaisiksi ja tehdään mainosta. Siinä tulee Pinkertonin miehille ja muille yksityispoliiseille miettimistä.

Syyn ja seurauksen suhde meneekin toisin päin. Poliisit keksivät itsensä mielikuvituksellisesta kirjallisuudesta, ja sekä Englannissa että Ranskassa ja USA:ssa julkaistiin valtavasti nerokkaista poliiseista.

Todellisuudessa poliisi oli etenkin Ranskassa, Preussissa ja Venäjällä poliittinen elin, jonka tehtävä oli turvata hallitseville piireille rauha salaliitoilta ja sitten erilaisilta anarkisteilta. Salainen poliisi, Tsheka, oli Leninille kovin tärkeä. Juorutaan ett Stalin olisi hankkinut alan kokemusta jo ennen vallankumousta toimimalla tsaarin salaisen Ohranan ilmiantajana. Mutta murhat eivät kiinnostaneet. Ja tässä on ristivalaistus myös vuoden 1918 tuomioistuimet eivät olleet ”laillisuuden haaksirikko”, kuten on sanottu. Se laillisuus, jota silloin totisesti poljettiin, ei todellisuudessa ollut oikein syntynytkään, ja kun tuomaritkin olivat tottumattomia, tulos oli se mikä oli.

Riemannin monisto

Nyt varmaankin saan joululahjaksi sen kameran objektiiviin, jota olenkin miettinyt pidempään. Periaate on yksinkertainen. Negatiivinen painovoima kääntää ainakin Riemannin monistossa ajan nuolen ympäri, oli tuolla linssillä voi kuvata  menneisyyttä.

Olen ottanut jalustan esiin ja miettinyt valokuvanitsestäni elokuussa 1953. Ilmeitäkin olen harjoitellut. Partiovyö (äidin vanha) taitaa olla kateissa, mutta kuvastahan sen sitten näkee.

On mahdollista, että tämä laite lähettää neutriino tähden tavoin tappavaa säteilyä muutaman valovuoden alueelle, joten täytynee käyttää ainakin rukkasia.

Lisäksi menetelmä perustuu arvailuihin pimeästä aineesta eli antimateriasta, jota totta puhuen ei ole vielä löydetty, vaikka sitä on avaruus väärällään.   Mutta kun kerran toimitaan kvanttikenttädynamiikan mukaan ympäristössä, jossa ulottuvuuksia on koko joukko, mistäs sen niin varmaksi tietää?

Minusta olisi mieluisa ajatus, että maailmankaikkeuksia olisi lähes ääretön määrä, esimerkiksi n-1. Siitä riittäisi jokaiselle jotain. Epäsymmetrisyyden vuoksi kaikki, mitä voi tapahtua, on varmaan tapahtunut joskus jossain, ja lisäksi asioita, joita ei voi tapahtua.

Toinen vaihtoehto on, että maailmankaikkeus on nonstop eli pätkis. Maailmanlopun jälkeen seuraa välittömästi uusi Big Band eli alkuräjähdys, jaj sillä mennään!

Toistaiseksi elämässä ei ole del-näppäintä, joka olisi hyvä lisäys, varsinkin jos on tullut epähuomiossa lyöneeksi jotain henkilöä kirveellä päähän.

Uutta kameraa voisi säilyttää sellaisessa kerrostalon huoneistossa, jossa ei olisi lainkaan lattiaa eikä kattoa. Kun poliisi ja talonmies olisi ahkeran tiirikoinnin ja polttoleikkauksen jälkeen saaneet ulko-oven auki, sen takaa paljastuisi oviaukon kokoinen peili, muuta mukava mutta pimeä, sillä se ei tietenkään heijastaisi valoa, vaan imisi. Jos siitä olisi myös poimittu elektronit pois, tulos olisi niin tiheä ja painava, ettei sille mahtaisi mitään edes poliisi ja hänen tätinsä.

Jos ajatukseni herättävä mielenkiintoa, kuten kuuluisi, viime hetken lahjavihjeeni perheen pienimmille on professori Heikki Ojan ”Universumi” (Ursa 2017).

Kirja on tavattoman kaunis, täynnä kodikkaita kuvia erilaisista avaruuden viilettäjistä, ja uusinta tietoa yllätyksistä, joita tähtitiede tarjoaa tuntijoilleen tätä nykyä vähän väliä.

Joulun tullen ja eksoplaneettoja odoteltaessa (siis sellaisia, joissa on ilma- tai metaanikehä), on mieluisaa särpiä karpalomehua ja antaa ajatuksensa liitää.

Sitten taas, ellei jo aikaisemminkin, voi jatkaa blogistin luvallista, vaikkakin vaivalloista urakkaa.

Sanottehan terveisiä joulupukille, jos satutte tapaamaan.