Poistin Google Driven. Lakkasin ymmärtämästä, miksi
varmistuskopiot sekä vievät tilaa ulkoiselta kovalevyltä että maksavat rahaa
Googlen pilvessä.
Etenkin kolmos-USB on niin nopea, että tekstinsä ja kuvansa
saa tuokiossa talteen, ja jos ihmisellä on maailmassa joku ystävä, levyn voi
viedä asianomaisen talteen toiseen taloon, jossa ei koi niitä syö.
Kirjahyllyn siivoaminen on paljon kaksimielisempää puuhaa.
Miksi minä säilytän tällaista kirjaa? Miten olen voinut unohtaa, että minulla
on tällainen mainio teos?
Voimille otti pahan kerran uusi lehtileikkeiden selailu.
Kuten on ollut puhekin, äitini on leikellyt ja liimaillut kaikenlaista ainakin
vuodesta 1937 alkaen. Eilen vein hänelle lisää liimaa.
Eräässä kansiossa on leikkeitä, joihin vedoten olisin voinut
pitää 50-vuotis taiteilijajuhlia vuosi sitten. Onneksi en ole taiteilija.
Ensimmäiset lehtijutut, joita on sitten riittänyt
katkeamattomana virtana, ilmestyivät Kauhava- ja Vaasa-lehdissä 1962. Muistelen
että yksittäisiä juttuja olisi ollut ennenkin, mutta viis siitä.
Olin ajatellut julkaista tässä ”Vaasan” kerran painaman
kertomuksen Berliinistä kesällä 1962. Kuviakin olisi sekä länsi- että
itäpuolelta. Ei siinä kuitenkaan ole mitään julkaisemista.
Kirjoittamista ei kai voi opettaa eikä oppia. Se on
luonteenpiirre. Kun on saavuttanut jonkin sujuvuuden tai vaivattomuuden, on
kykyjensä huipulla. Omassa tapauksessani tämä huippu on perin matala.
Taipumus pääasian unohtamiseen, sanojen turhanaikainen
pyöritteleminen ja muotojen plagioiminen näkyvät 50 vuotta sitten aivan yhtä
armottomasti kuin nyt.
Muotojen plagioimisella tarkoitan sellaista, mitä
tekijänoikeuslaki ei kiellä. Kun esimerkiksi Berliinissä kohta muurin
rakentamisen jälkeen olisi ollut hyvä kirjata jokin oma havainto, näyn
merkinneen muistiin vain kirjallisia havaintojani. Kerron että Pergamon-museo
Itä-Berliinissä on hieno ja että sinne on koottu kokonaisia muinaistemppeleitä.
Joten…? Lukija ei saa tietää.
Kappalainenkin olisi keksinyt vaikka sanoa, että museon ovea
vartioineet kansanpoliisit, konepistoolimiehet, näkyivät jo Babylonian
korkokuvissa. Kanttori olisi kirjoittanut, että kävely Kurfürstendammilta
Checkpoint Charlien kautta itään Friedrichstrasselle oli kuin jalkamatka
Assyriasta Babyloniaan. Että historia on häikäisevää sumua, joka käy sekä
silmiin että kurkkuun.
Jutussa on yksi hyvä lause: ”Olin 17-vuotias.” Se on aitoa
kirjallisuutta, koska se johtaa lukijaa harhaan. Lukija ei tule
välttämättömättä havainneeksi, että lauseen on kirjoittanut 18-vuotias.
Matkalla ostin ohuen
niteen (Reclam) Kafkaa, jota olin lukenut jo suomeksi. Kun Gregor Samsa heräsi
eräänä aamuna nukuttuaan levottomasti, hän huomasi muuttuneensa vuoteessaan
erittäin suureksi syöpäläiseksi. Als Gregor Samsa eines Morgens aus unruhigen Träumen erwachte, fand er
sich in seinem Bett zu einem ungeheueren Ungeziefer verwandelt. (”Muodonmuutos”).
Minulle tuo tapahtui vasta
armeijassa.
Luin Tiergargtenissa, lähellä
korkean pylvään päässä kurottelevaa voiton jumalatarta. Se juhlisti Ranskasta
otettua voittoa 1871. Penkki oli valtionrautateiden värinen. Vasemmalla narisi
joutsen, oikealla poliisi.
Pari päivää myöhemmin lähdin
liftaamalla Marseilleen. Suutuin Neitsyt Marialle. Hänen taivaaseenastumisen
juhlansa vuoksi pankit olivat kiinni maanantaina, eikä minulla ollut Ranskan
eikä Saksan rahaa. Kolmantena päivänä alkoi olla jo todella nälkä.
Luin kirjastossa, että
kaupunkia sanottiin kreikkalaisten perustamaksi ennen Rooman aikaa, mutta kai
siellä oli liguureja sitä ennen, ja päärautatieasemalla tarpeellisia
laajennustöitä on hankaloittanut laajanpuoileinen kivikautinen asutus. Paljon myöhemmin
opin, että Välimeren historia kannattaa kirjoittaa, kuninkaiden ja keisarien
oikeastaan ei. Juotavaksi kelpaava vesi, suojainen ankkuripaikka – nyt arvioidaan,
että siellä on asuttu 32 000 vuotta.
Nyt ei ole nälkä eikä
jano mutta uni alkaa tulla. Mitsubishin lämpöpumppu vie ajatukset muun muassa
Välimerelle. Huoneessa on 22,6 astetta, oli ulkona mitä tahansa.
Ehkä tämä on onnea?