Gustafin poikaparka

Leif G W Persson on siis kriminologia professori – kollega – ja dekkarikirjailija, oikeastaan satiiristen aikalaiskuvausten kirjoittaja, jonka menestys markkinoilla on ollut suunnaton. ”Possujuhlaa” myytiin miljoona kappaletta.

Kirjat on suomennettu ja moni ihminen, joka sanaa kannattaa uskoa, pitää niitä Pohjoismaiden tai maailman huippuna. Syystä tai toisesta vieläkin menestyneempi Stieg Larson tuntuu tämän Leifin vastakohdalta, sangen monessa mielessä.

Persson oli työmiehen poika. Hän kertoo isästään ihannoiden ja niin, että kuvaus voisi olla jopa totta. Äitiään hän vihasi, kunnes tämäkin onneksi kuoli, vanhana. Persson pääsi helposti hienostokouluun (Norra Realen) ja pysyi vaivattomasti priimuksena, vaikka syntymärikkaat joskus nokittelivat.

Elämällä oli hänelle ikävä yllätys, silloista oikeusministeriö L. Geijeriä koskenut jupakka, jossa ministeriössä työskennellyt Persson leimautui tietolähteeksi ja sai niskaansa mm. Olof Palmen epätavallisen härskin hyökkäyksen. Potkuthan siitä tuli.

G W käytti aikansa oikein tekemällä väitöskirjan valmiiksi, julkaisemalla noin sata tieteellistä artikkelia ja muun muassa Geijerin skandaalia sivunneen romaanin, jonka valtavilla myyntituloilla hänestä tuli rutirikas. Lisäksi hän kelpasi nyt rikkaiden piireihin ja osoittautui hyväksi sijoittajaksi; ennen käytettiin myös termiä ”keinottelija”.

Kirja on kirjoitettu rehellisen oloisesti. Siinä kirjoittaja ei yritä pahemmin selitellä virheitään. Hän vain kuvaa ”luokkaretkeään” yhteiskunnan alimmilta tikkailta huipulle. Tarinan juoni on selvä ja uskottava: kirjoittaja oli niin pirun etevä, että edes johtavien pikkukoulun opettajien ja pääministerien kenkkumaisuus ja median hyökkäykset eivät tehonneet.

Nyt hänellä on edessään vihollinen, joka vetää vakavaksi, nimittäin kuolema. Hän on saanut jo kaiken, myös aivoverenvuodon. Edellinen ei kuitenkaan tappanut.  

Kollega on tarkalleen samanikäinen kuin minä.

Kun Persson ja hänen hyvä ystävänsä Jan Guillou pyörähtelevät posliinikaupassa, siinä menee kuulkaa Rörstrandin vuosituotanto tunnissa.

Haluaisin tietää, miksi olen vihamielinen. Pidän molempien herrojen tuotannosta. Persson on vielä esimerkillinen henkilö siinäkin, että hän käyttää suurta asiantuntemustaan tavalla, jonka kuka tahansa voi käsittää.

Yritän vastata. Dekkari on älyllisesti yliviritetty, tunne-elämän kannalta usein latistettu tarina. Se on helppo ja suosittu, koska se ei häiritse ketään eikä muuta mitään. Tämän takia ”Rikos ja rangaistus” ei ole dekkari. Kuten ei liioin ”Karamazovin veljekset”.

Perssonin isä on kuvattu virheettömänä ihmisenä jonka käsien suuruudesta ja varmuudesta mainitaan kymmeniä kertoja. Perssonin äiti on kuvattu loputtomana vehkeilijänä ja valehtelijana, joka hallitsi valehtelemalla voinnistaan. Koska hän eli yli 90-vuotiaaksi, häntä ei luultavasti todellisuudessa koskaan vaivannut mikään.

En pidä kirjoista, joissa kirjoittaja tekee tiliä kuolleiden vanhempiensa kanssa. Varsinkaan en pidä teoksista, joiden ratkaisu on hyvä vanhempi / paha vanhempi. Samalla kirjoittaja voi vähintään antaa ymmärtää, että hänen hyvät saavutuksensa ovat peräisin toiselta vanhemmista ja vastoinkäymisensä ja erehdyksensä toiselta.

Tässä tapahtuu juuri niin. Epätavallisen terävään järkeen ja vaikuttavaan oppineisuuteen liittyy infantiilinen sielunelämä. Sana ”infantiilinen” tarkoittaa alle 6-vuotiaan tasolla olevaa.  Ilmiö ei ole harvinainen. Minua se häiritsi. Toivon etten pilaa tällä toisten nautintoa seurata eurooppalaisen yltiökonsumerismin ja meganarsismin korkeata laulua.

Hulluudella on aina syynsä…

Omaa työtä

Kommentoija arvaili, että kysyn ja kumminkin tiedän. Ei se kyllä niin mene. Kun olen pitänyt tässä kirjoittamisessa pieniä välejä, huomaan että olen entistä enemmän ruvennut ajattelemaan kirjoittamalla.

Jotkut oikeusteoreetikot ovat tuominneet jyrkästi menetelmän, jota itse käytin ja suuri osa kollegoistani käytti. Erikoisen vaikeassa jutussa saatettiin sanoakin, että kokeillaan, onnistuisiko tuon perustelemaan. Jos onnistui, ratkaistiin juttu näin päin, ellei niin noin päin.

Ellen osaa perustella niin että itse uskon, olen väärällä asialla.

Mutta sitten on asiat tajunnan laidalta. Viimeksi käsitellyt kirjeopistot ja Tee se itse –henkinen toiminta olivat mielestäni kivoja, viattomia aiheita. Vasta nyt eli tänään ymmärsin, että onpa niillä varsin vahva kiinnekohta ajankohtaiseen elämääni.

Tuo Kullervon Lapin retkeily oli samaa perinnettä ja juurta kuin Tee se itse. Asia oli arvokkaampi, jos se oli vaivalla itse saavutettu. Pula-aika vaikutti asiaan, mutta kun myös teltta ja reput olivat alkujaan kotona itse tehtyjä, oli siinä omatoimisuutta kerraksi. Makuupussin oli tehnyt Amerikan armeija, ja ennen pitkää niitä alkoi saada Norjasta ja sitten jopa Suomesta.

Jutun kuva on Tee se itse –aatteen korkea laulu.

Kuvassa on viisi sukupolvea, kustakin polvesta aina sen vanhin edustaja (alunperinkin vanhin) – Saara (1882-1973), Hilja (1901-1993), Kullervo (1921-2012), Jukka (1944- ) ja Lauri (1967 - ).

Eero syntyi 1998, ja siitä eteenpäin mentiin neljän polven voimin. Listaan sisältyy mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kun minä synnyin 1944, isäni oli ollut kuusi vuotta armeijassa; hän meni vapaaehtoisena asevelvolliseksi alkuvuodesta 1939. Hänen maavoimien RUK:n kurssiltaan (1939-1940) kaatuivat melkein kaikki, mutta hän oli ilmoittautunut lystikseen ilmavoimiin. Tämän kaiken jälkeen hän oli siis siviiliin tullessaan 23-vuotias – ja ehti olla luutnantti 20-vuotiaana, mikä taitaa olla harvinaista. Itse olin tuota kuvaa otettaessa 22-vuotias ja valmistuin kohta juristiksi, mutta olin käynyt siinä välissä armeijan ja ollut koko opiskeluajan töissä elättääkseni itseäni ja perhettä. Isä tosin kustansi ne kurssikirjat, joita ei löytynyt hänen hyllystään. Useimmat löytyivät. Isä oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas, minä olin isän- ja äidin puolen huomioon ottaen neljäs. Tänään laskin pelkistä serkuista ja näiden lapsista toistakymmentä väitellyttä tohtoria. Siinä sitä on luokkaretkeä.

Kyllä me olimme nuoria. Tietääkseni kukaan nyt puheena olevista henkilöistä ei ole ollut silmittömän hyvä kouluissaan eikä opinnoissaan. Jaa, voi nyt yksi poikkeus olla. Mutta kotoa saatu ohje oli yrittää vaivihkaa hinata itsensä sinne parhaitten joukkoon, ikään kuin pistesijoille.

Se on pätevä ohje ja sopii Tee se itse –ihmisille. Pyrkimys ei ole se, joka riivaa kaupallisuutta ja sosiaalista kilpailua – olla parempi kuin muut. Tai luulla olevansa parempi. Pyrkimys on tehdä jotain itse, ja tehdä niin hyvin kuin kohtuudella osaa.

Voi olla, että muut sitten hiukan naureskelevat näille toistaitoisen töille, mutta pysyvätpä siten hyvällä mielellä.

Ettei menisi machoiluksi, olen kyllä koko ajan pitänyt mielessä naisten käsityöt. Äitini oli niissä koko peto. Jo hänen äitinsä korjasi palkinnon kotiin Kiikan seudun käsityönäyttelystä. Ja äiti hyväkäs kehuskelee tänäkin päivänä, ettei hänellä ole koskaan ollut kylässä eikä päivälliskutsuilla yllään kaupasta ostettua vaatettava, vaan kaikki on ollut itse tehtyä.

Niin olivat myös meidän poikien vaatteet. – Mutta tässäkin kuvaa hämmentää pula-aika ja äitini kohdalla sekin, että kun hän seisoi nuoresta likasta kirjakaupassa myyjänä, kai hänellä siinä käsityö oli aina käden ulottuvilla. Se oli ennen sellainen tapa, että ellei osannut kaventaa villasukan kantapäätä, ei ollut oikein nainen eikä mikään. (Nykyisin tuntemani ikätoverit ja nuoremmat vakuuttavat, että kyllä osaisivat, mutta joutuisivat laskemaan mielessään.) – Miten lienee?

Itseopiskelusta

Jatkan tästä aiheesta kysyäkseen itseltäni ja teiltä. Eilen usea vastasi kiinnostavasti puheisiini kirjakursseista ja esimerkiksi kielen oppimisen keinoista.

Mainitsin myös Tee Se Itse –hengen ja aatteen, jota edusti hyvin kauan sitten Tekniikan Maailman esiaste todennäköisesti mallina amerikkalainen Popular Mechanics.

Harmittelen etten selvitellyt asiaa lähemmin, koska olin erinomaisissa puheväleissä Osmo A. Wiion kanssa ja suorastaan ystävystynyt Rauno Toivoseen, joka oli TM:n suuruuden ja oli ihmisenäkin vallan miellyttävä henkilö. Muistan jopa sen välivaiheen, jolloin hänet tarvittiin riitaisan Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi.

Koottuani rohkeutta kysyn: oliko itseopiskelu ja Tee Se Itse pöljän kansan harrastetoimintaa. Olen näet tuntenut ja tiennyt parikin fyysikkoa ja vastaavaa, jotka ovat olleet asiasta varmoja. Itseopiskelu on tuloksetonta. Itse tekeminen on yksinkertaisesti typerää ja maalaista.

Jos oltiin niin rikkaita, että oli paikka järven rannalla, tarvittiin kukaties laiturikin. Normaalia oli rakentaa sellainen. Siihen tarvittiin puli sukua ja koko kesä.

Olen tainnut osallistua kahdenkin laiturin tekemiseen. Toisessa oli mukana lanko, arkkitehti. Toisessa ehkä päätekijä oli poika, ei arkkitehti. Molemmissa rakenne oli suorastaan nerokas. Kyhättiin laiturin muotoinen laite ja sitten pukit, jotka kiskottiin veteen. Laituri laskettiin niiden päälle.

Ainakin sen ensimmäisen, 1960-luvun laiturin aikana oli paikallaan käyttää myrkkypuuta tai Pinotexiä, jota sitten sopivasti levisi vesistöön. Se oli viattomuuden aikaa.

Toiset toteuttivat tarpeen siten, että ostivat Liplap-merkkisen laiturin styrox-kellukkein ja metallituin. Se oli hieno versio aika usein nähdystä viritelmästä, jossa kellukkeen muodosti yksi tai kaksi mönjällä punattu bensa- tai öljytynnyriä. Kallistelu oli hirveää. Siinä saattoi mennä järveen mummu ja mummuin serkku, kahvipannusta ja sokuriskoolista edes puhumatta.

Kysymykseni on kiero. Luullakseni kaikki Suomen kesämökit (”kesähuvilat” on asia erikseen) ja erittäin merkittävä osa taloista on rakennettu omin voimin ja siten enemmän tai vähemmän pieleen.

Nuo rakennelmat sen kuin kestävät. Puolta nuoremmat lastulevyn, mineriitin ja betonielementtien kultakauden rakennelmat lentävät toinen toisensa jälkeen käyttökieltoon terveydelle vaarallisina. Ne kastuvat, homehtuvat ja haisevat.

Miten siinä niin pääsi käymään? Mämmikourat, jotka eivät oikeastaan tienneet huoneenrakennustoimista mitään, saivat aikaan ihan käyttökelpoista tavaraa, mutta ammattilaiset eivät?

Ammattilaisten niskoille voisi vielä laskea kysymyksen tyylin ja suunnittelun synneistä. Yli puolen vuosisadan takainen mutkaton kanakoppi-muoti kelpaa, mutta etenkin koneella sorvatuista pyöröhirsistä kyhätyt pilvilinnat tuntuisivat sopivan paremmin teemapuistoon kuin maisemaan.

Miksi?

Ainoa vastauksen tapainen voisi olla ”perinne”. Vaarivainaa ei ollut kuullut puhuttavankaan laserista. Hän käytti piirustuksia Klubiaskin kanteen kyhätessään kirvesvarren mittaa eli kyynärää, ja niin vaan ovet, ikkunat ja portaat eli ”syöksyt” löysivät paikkansa. Kun katselen Suomalaisen talonpojan historiaa ja vanhoja kuvasarjoja, mieleen nousee Vennamon huutelu:” Kyllä kansa tietää!”

Kuvvassa kesältä 1967 mm. laituri, joka oli peruskorjattava. En ole käynyt kurkkimassa, mutta korjattu versio palvellee edelleen, vaikka tuonkin pienoishenkilön  lapset ovat riehuneet siellä vuosikaudet, tiettävästi. Hauesta en tiedä, mutta tuskin sekään oli lajinsa viimeinen.

Hermods ja kansanvalistusseura

En pannut merkille, missä vaiheessa isäni oppi englantia. Muistan vihreäkantiset vihot, joissa luki ”English by the Nature Method”. Olisi hauska saada sellainen nyt käsiinsä. Kielen opettaminen on vaikeaa niille, jotka eivät yhtään osaa, ja niille jotka ovat suorittaneet hätäisesti ylioppilastutkinnon.

Jotkut ovat nopeaoppisia, oli opetusmenetelmä mikä tahansa. Ei hän ollut oikeastaan kiinnostunut kielistä, vaikka silmäili jossain vaiheessa jopa latinan alkeita, mutta eivät kielet tiukkaa tehneet.

Tässäkin kohdin käsillä on hyvin vaikea tehtävä. Melkein kaikki tietämäni romaanikirjailijat (kuten Henrik Tikkanen, Jörn Donner, Tove Jansson, Hannu Mäkelä ja kymmenet muut) ovat langenneet siihen pitkin pituuttaan.

Ei pitäisi kirjoittaa romaania isästään, ei liioin elämäkertaa eikä valitusta ja voihketta omasta elämästään, joka olisi muka voinut olla aivan toisella tavalla valoisa ja antoisa, ellei isä…

Tekninen vaikeus on erottaa isä muista aikalaisistaan. Se ei tunnu onnistuvan keneltäkään. Aikalaiset ovat itseisarvoja. Heillä ei ole etumerkkiä. Pahat isät ja hyvät isät ovat kaikki aikakautensa tuotteita. Sen takia heistä on vaikea osoittaa piirteitä. Luultu piirre voikin olla piirteettömyyttä. Pieni sulka hatussa on sensaatiomainen näky, paitsi jos kaikilla on sellainen. (Sellainen aika oli. Hattuja sanottiin tyrolilaisiksi, ja niissä oli myös hopean värinen rossi.)

Yhden kirjan nimi tuntui julmalta ja luonnonvastaiselta rangaistukselta ”Sata tuntia saksaa”. Toisen kirjan välissä oli ovela sapluuna, jota käyttäen voi lukea muun peittäen vieraskielisen tekstin, ääntämisen tai suomennoksen. Luulisin että ääntämys oli merkitty tavallisilla kirjaimilla eli ainakin englannissa vähän sinne päin – ”thö” tai ”tö”.

Pentti Haanpää luki ja oppi englantia kirjekurssilla 30-luvulla. Järjestäjä oli Kansainvalistusseuran kirjeopisto, joka oli ottanut mallia menestyneestä ruotsalaisesta yrityksestä Hermodsista, joka oli ottanut mallia englantilaisista ja amerikkalaisista alan järjestelmistä.

Kirjeopistot olivat varoventtiili koulujärjestelmälle, joka oli kovin kankea ja kova. Hitaammatkin saattoivat ainakin ajan kanssa onnistua suorittamaan opistotasoisen tutkinnon. Nopeat saattoivat saada vierasta kieltä hännästä kiinni.

(Tiedän mutten luettele tässä eräitä merkittäviä kulttuurihenkilöitä, joilta vieraiden kielten taito on jäänyt muiden pakottavien askareiden takia aivan olemattomaksi. Se pakkaa näkymään.)

Viimeksi opin tämän blogin kommenteista, etteivät kielistudiot lopulta oikein menestyneet kouluissa. Linguaphone-levyistä minulla on samantapainen luulo. Miehiset miehet harjoittelivat niihin haulikkoammuntaa ja naiset käyttivät niitä kahvipannun alusina. Luulen että levyt olivat kuitenkin ihan hyviä. Opetusmenetelmä vain ei tahtonut sopia tänne.

Toivottavasti joku rientää paikkaamaan aukkoja. Minäkin luulen lukeneeni, että se tai tämä tuleva akateemikko sai ensimmäisen Asla-stipendinsä ja kuunteli hulluna Linguaphone-levyjä niin että sai Amerikassa sitten heti opetuksen ideasta kiinni (siis opetuksen kuuntelemisen).

Viittaan tässä kautta rantain ”verkkomediaan”, jota mielelläni vähättelen.

Vihjaan viime aikoina usein puheeksi tulleeseen koulutukseen. Olisiko ajateltavissa, että kun meillä on nyt ainutlaatuiset mahdollisuudet tuottaa ja tulostaa oppimateriaalia oppilaan kotona ja sitten korjata hänen kokeitaan ja kirjoituksiaan, itse ajatus on päästetty kuolemaan?

Merkittävin osin itseopiskelun tuotteita ovat mm. tietokone (Radio Shack myi ensimmäisiä rakennussarjoja) ja lukuisat muut asiat (purjelentlo), joiden yleinen äänenkannattaja oli 50-luvulla ”Tekniikan maailma”. Ainakin eilen ilmestyneessä numerossa itse tekeminen oli selvästi unohtuneen lapsen asemassa.

Yle huijaa

 Joku väitti Ylen pusiin, että nyt on aika riisua Mannerheim koristeista ja katsoa häntä kenialaisittain.

Minulle jäi täysin epäselväksi, mitä kenialaisuus toisi Mannerheimin kuvaan tai vaihtoehtoisesti millaista opetusta saisimme suhteessa ns. suurmiehiin tällä keinolla.

Toistaiseksi olen sitä mieltä, että Ylen sisältä suorastaan tulvii, milloin radiosta, milloin televisiosta, koko ajan uusia todisteita kyvyttömyydestä toimintaan media-alalla ja nähdäkseni laajemminkin soveltumattomuudesta sisätöihin.

Mediamaksulla Yle sijoitettiin sellaiseen asemaan, että se kai saa tehdä tai olla tekemättä mitä tahansa.

Mannerheimista on kiirehdittävä sanomaan, että Paavo Rintalan romaanisarja Mummoni ja Mannerheim, Mummoni ja marsalkka ja Mummon ja marskin tarinat ilmestyi 1960-1962. Teokset herättivät suuttumusta. Luultavasti ”Sissiluutnantin” kirjasota heijasti myös Mannerheim-närkästystä. Se ilmestyi 1963.

Mannerheim-elokuva esitettiin televisiossa 1971 useana jaksona. Mannerheimina oli Helge Herala. Mukana oli ihania neitoja ja aatelismiehiä, vaikka Rintalan  ajatus oli esittää rinnakkain kansannaisen ja marsalkan elämää.

Joka tapauksessa se sileäposkinen henkilö, jonka otsa oli rypyssä, tuntuu olevan täydellisesti metsähallituksen puolella. Paavo Rintala – isänsä talvisodassa menettänyt – on kuollut, mutta aito Mannerheimin vihaaja Hannu Salama on liikenteessä ja tiettävästi purkaa tunteitaa sopivissa yhteyksissä.

Tähän Mannerheimiin liitty, vaikka se voi olla television ihmiselle sensaatio – myös nimellä Kansalaissota tai vanhemmalle väestölle Vapaussota tunnettu episodi vuonna 1918. Hannu puhuu vielä ”Murha-Kustaasta” uskollisena 20-luvun punaisten kielenkäytölle.

Se ei tähän asiaan kuulu,  mutta olen kyllä Salaman kanssa eri linjoilla. Vihollisten surmaamista taistelutoimien yhteydessä sanotaan sodaksi. Vankien näännyttämisessä Mannerheim ei ollut mukana. Silloin vallassa olivat eri miehet, Saksan keisarikunnan tuella, siis noin kesäkuun alusta 1918.

Tällä asialla ei ole sinänsä merkitystä. Kuuntelen kuitenkin kiinnostuneena, onko meillä silti tapahtumassa sama kehitys, josta on pitävät todistaa Saksasta mutta ei Neuvostoliitosta 1930-luvulta. Kun valhetta aikansa tyrkytetään totuutena, yhä useampi rupeaa uskomaan. Kun valhe on hirmuinen, jotkut voivat ryhtyä vastaiskuun ja kertoa, mitä todellisuudessa tapahtui. Neuvostoliitossa kävi niin, vaikka moni korkea-arvoinen henkilö ehti luulla, että hankala ”totuus” oli siivottu kokonaan käytöstä. Suomessakin professorit kirjoittivat, että totuus on vain luokkaennakkoluulo.

Meillä muutaman kerran viikossa poliitikot ja muut hiihtäjät sanovat joutuneensa oletusten uhreiksi esimerkiksi hovioikeudessa.

Meillä ei ole sellaista areenaa – tämä blogi ei ole kovin monien tuntema – jossa toisteltaisiin, että kun hovioikeus on tuominnut jonkun syyllisenä, niin erittäin todennäköisesti mummo, mannerheim ja eläkkeellä oleva talonmies tulisi samaan tulokseen lukemalla läpi samat muutamat tuhannet sivut pöytäkirjaa kuin hovioikeuskin, tai istumalla kärpäsinä katossa kuuntelemassa.

Muuan poliitikko sai taannoin kaipaamaansa huomiota kuvailemalla korke3imman oikeuden tuomiota ”mielipiteeksi”. Mielipide se on yhtä vähän kuim onnettomuustutkintalautakunnan lausunto. Se voi olla kohdin vaikeatajuinen (tekninen selvitys), se taatusti on pitkäveteinen eikä se ole välttämättä tosi, mutta sitä pidetään totena. Hyvät asiantuntijat esittävät, mihin he ovat totena päätyneet. Media keskittyy virheellisesti epämääräisinä pidettyihin sanoihin (”varomattomuus”).

Ei se mitään, että potkii kuollutta hevosta. Mutta hevosmakkaran potkiminen voi naurattaa toisia. Siitä voi K-kauppiaskin hermostua.

Juusto

 Lähellä mutta kohtaamatta! Luen hyvin kirjoitettua muistelmaa. Muistelija on ikätoverini. Hän muistaa hyvin ylpeänä, miten hän voitti Arlan kilpailussa 7-vuotiaana suuren määrän juustoa. Tehtävänä oli värittää lehmä. Juustoa tuli sellainen määrä, että sen kanssa oltiin ihmeessä.

Juuston merkki oli ”Raket”. En ole koskaan kuullut siitä. Sen valmistus lopetettiin 1979, mutta tiettävästi käytännössä kaikki silloin eläneet ruotsalaiset muistavat tuotteen edelleen.

Jäin miettimään. Siis kuten meillä Koskenlaskija (ja Viola), joita valmistetaan edelleen ja viedään villisti Venäjälle.

Internet paljasti minulle, mitä on sulatejuusto. Ehkä oli kuvitellut, että juusto on jotenkin sulatettu, esimerkiksi pannulla. Ei. Sulattamiseen käytetään suoloja. Eikä keksintö ole kovin vanhakaan, ei sataa vuotta.

Voi olla että tämä liittyy olutjuustoon, joka oli vielä 1800-luvulla herrojen ja narrien herkku. Nyt on vaikea selvittää, mitä se oli. Eikä käytännössä kukaan ole sitä maistanut. – Se oli kai jonkinlaista kaljavelliä, joka oli päästetty jollain salaperäisellä tavalla juoksettumaan. Itse arvelen, että tulen toimeen ilmankin.

Kaupallisia nimiä eli tavaramerkkejä kuuluu kai vähätellä. En ole ihan varma, onko se perusteltua. Kun on ihan pienestä käynyt kaupassa ja oppinut, mitä eroa on Siro- ja Pulmu –sokerilla, kai se on osa yhteistä tarinaamme. Ja käskettiin ostaa kahvina Pulaa, paitsi yksi pussi Sinettiä, kun tuli joku täti kylään. Jos matka oli Osuuskauppaan, vaihtoehdot olivat vastaavasti Johanna ja Katrinna (joista pojilla oli vähemmän omaperäisiä väännelmiä).

Isoisältä löytyi aina kilteille lapsille tai lopulta myös vähemmän kilteille Pectusta. Verkon mukaan vanhin Fazerin edelleen myynnissä oleva tuote on Pihlajanmarja-marmeladi, vuodesta 1895. Myös Vihreät kuulat ovat tsaarillista perua.

Arjen historian yksi puoli on sitten asiat, jotka jokainen muistaa. Samassa kirjassa mainitaan suursuosikki, laulavat tukkilainen ”Snoddas”. En ole ikinä kuullutkaan. Hain verkon mukaan Snoddas-kuumeen aiheuttaneen, maanvaivaksi  kasvaneen laulelman. En ole ikinä kuullut, tai jos olen, en ole erikseen noteerannut.

Tuo on sinänsä tuttua. Niillä on he kansanpuiston ja Lill Babsit ja vaikka mitkä reippalit, meillä taas sota ja molli.

Uusi sankari oli esittäytynyt Hylandin ohjelmassa. Menneisyyden radio-ohjelmista ei tiedetä mitään, eikä televisio. Te paljon nuoremmat ette tiedä, että Hannu Taanila, Lenita Airisto ja mm. Jörn Donner nousivat suureet kuuluisuuteen televisio-ohjelmasta ”Jatkoaika”. Se oli 1960-lukua.

Lennart Hyland oli sekä ohjelmapäällikkö että urheiluselostaja. Näkemieni vähien pätkien perusteella arvioisin, että hän oli suunnattoman hyvä. Ja ruotsalainen kuin Gevalia-kahvi.

Ruotsalaisilla on Frisendahlin hieno veistos tukkilaisista, jotka purkavat sumaa kiskomalla kekseille oikealle, keskustaan ja vasemmistoon. Meillä on Rovaniemellä työn ja parkkuuraudan ääressä yksin näpit jäässä työntävä jätkä, jonka ammattinimikike (jätkä – buse) aiheuttaisi Ruotsissa vähintään viisi välikysymystä, valiokunnan ja terapiatunnit.

Niin, ja tiedän tytön, joka rahaa saatuaan osti koko paketin Koskenlaskijaa ja söi sen ihan itse. Se lienee ollut siihenastisen elämän suuria hetkiä! (Monille miehille tuote tuo ikävästi mieleen armeijan ja sodan, se kun säilyi paremmin kuin voi - ja margariinia suomalaiset olivat hitaita hyväksymään.)