Vaarallinen raivohullu

Eräskin ystäväni on vaarallinen raivohullu, mutta muuten peräti herttainen ja miellyttävä ihminen.

Haluaisin nyt kiinnittää huomion kahteen seikkaan. Toinen niistä on liikuttavan selvä, toinen kiistanalainen. Välitön virike aiheen valintaan on eräs, viimeksi karvalakki päässä nähty valtionpäämies, joka tuo mieleen sen polttavan kysymyksen, olivatko Saksan ja Neuvostoliiton ykkösmiehet viimeksi vietetyn maailmansodan aikana kliinisesti mielisairaita.

Jos vastaus on myönteinen, maailmalla on toivoa. Sangen monet psykoosi-tyyppiset sairaudet saadaan siedettävään tasapainoon lääkehoidolla, ja vaikka etenkin skitsofrenia lienee arvoitus (paitsi periytymisen osalta), myös sen oireisiin voidaan vaikuttaa.

Ajatus kiinnostaa minua. Pitäisikö kansainvälisen rikostuomioistuimen rinnalle perustaa kansainvälinen mielentilantutkimus ja ylikansallinen vankimielisairaala?

Nürnbergin oikeudenkäyntien yhteydessä 40-luvulla etenkin amerikkalaiset panostivat paljon syytteessä olleiden natsijohtajien psykiatriseen tutkimiseen.

Sellaiset sotapäälliköt kuin esimerkiksi Patton (USA) ja Montgomery (UK) ja kymmenet muut eritellään kaikissa alan kirjoissa. On kätevää, jos päällikkö on sekä narsisti että psykopaatti. En viitsi luetella nimiä, mutta esimerkiksi amerikkalaisista kenraaleista muutama päästi muistelmiinsakin maininnan ihmisen ampumisesta omin käsin suurimpana nautintona, jota elämällä on tarjota.

Ero on kuulkaa suuri. Dwight Eisenhower laukaisi tiettävästi tuliaseen vihan vallassa vain kaksi kertaa elämässään. Hän ampui rottaa Roomassa, hotellihuoneessaan, ensin ohi ja sitten onnistuen vain nirhaamaan otusta.

Kun siis käsityksemme mielen järkkymisestä on paljon biologisempi, kemiallisempi kuin kymmenen vuotta sitten, ja kun freudilainen psykoanalyysi on käytännössä kuollut, voisi esittää seuraavan kysymyksen.

Tähän on kimmoke epigenetiikasta, jossa näyttää osoitetun, että jokin (karsinogeeni) voi vaurioittaa solukkoa kajoamatta itseensä DNA:han mutta silti niin, että muuttuneet ”triggerit” saattavat periytyä.

En väitä ymmärtäväni tuosta asiasta kovin paljon, mutta kysymykseni on historiantutkijan kysymys – entä jos mielisairaus voisi olla joskus, jossain tilanteessa, ”tarttuvaa”?

Entä jos kunnon hampurilaisten satamamiesten käyttäytyminen SS Sonderkommandon murhamiehinä ei selitykään pelkästään sosiologisesti ja psykologisesti? Kyynikko sanoo, ettei siinä ole mitään selittämistä. Ihminen vain on sellainen.

Juuri tänään hyvin moni tuntuu kuitenkin olevan sitä mieltä, että omien kansalaisten surmaaminen suurin joukoin armeijan aseilla ei ole tervettä eikä normaalia käyttäytymistä. Poliitikot ovat onneksi julistaneet, että se ei ole hyväksyttävää, mutta se on eri asia. Se ei ole hyväksyttävää, mutta tuo on poliittinen tai moraalinen tai juridinen kannanotto.

Lainsäätäjät tuntuvat joskus keskittyvän yhä pienempiin asioihin. Meilläkin on mietitty, onko viipyvä katse kenties rangaistava teko. Olen vanhastaan pelännyt hämäystä. Eräiden arvioiden (Keltikangas-Järvinen) mukaan 10 – 20 % ihmisistä yksinkertaisesti nauttii toisten vahingoittamisesta. Sellaisia japanilaisia konttoristeja ja kunnon perheenisiä oli valtavan todistusaineiston mukaan paljon enemmän kuin tuo prosenttimäärä Japanin maavoimissa ja merivoimissa 1930- ja 1940-luvulla. Puhe on siis kiduttamalla surmaamisesta, joka herättää tekijöissään naurua ja riemun tunteita. Stalinkin taisi luonnehtia tuollaista ”huvitteluksi”. SS-porukat olivat kai pikemmin totisia.

Jospa sellaisia ihmisiä oli 80 – 90 %. Eikö pitäisi yrittää selvittää, oliko noin ja onko niin edelleen ja onko kysymyksessä jokin epidemiaan verrattava ilmiö. Tätä mietin, kun luen puolueen ohjelmasta: rangaistuksia on kovennettava. Jos kysymyksessä on sairaus, ei siihen rangaistus auta.

Kahteenveto

Tarjoan tilaa tässä blogissa joidenkin henkilöiden käytettäväksi. Mielessäni on joukko juristeja, sellaisia kuin esimerkiksi Pekka Koskinen, Kimmo Nuotio, Aulis Aarnio, Raimo Siltala, Jukka Mähönen Markku Arponen, Olavi Heinonen, Pirkko-Liisa Haarmann. Ja pari kirjailijaa.

Toivon ettei kukaan nimeltä mainituista pahastu tästä ajatuksesta. Ainakin kaikki mainitut on saatu kiinni tämän blogin lukemisesta. Siis ainakin epähuomiossa tai varomattomuudesta.

Jotkut tuntemani henkilöt tietävät asioita ja heillä on sana hallussaan. Jokin vähäisempi syy, kuten verkkovieraus, pidättelee bloggaamasta, ja onhan tämä ajoittain teknisestikin työlästä. Jokin tärkeämpi syy estää muistelman kirjoittamisen. Ymmärrän muuten oikein hyvin, että tuomarit eivät juuri kirjoita. Asianajajillakin on sama ongelma. Puoli sukua teki töitä, kun isäni julkaisi aikoinaan muistelmateoksen – mitä mielenkiintoisempi asia, sitä todennäköisemmin se kuuluu vaitiolovelvollisuuden piiriin. Lisäksi sangen monista ihmisistä on vastenmielistä saattaa entisiä kollegoita – kuolleitakaan – epäedulliseen valoon. Siinä menee toinen puoli kiinnostavia asioita.

Kolmanneksi moni vähissä hengin eläkkeelle selviytynyt kammoksuu vänkäämistä ja nokittelua. Jouduin taannoin selittämään, mitä eroa on tuomarin virkarikoksella ja muutoksenhaulla eli hakijan käsityksen mukaan virheellisellä ratkaisulla. Selitys ei mennyt perille.

Menin hiljan Facebookiin, jota olen suuresti kammoksunut. Luulin sitä pelkästään alaikäisten hölötyskanavaksi. Olen mieltynyt sen tarjoamaan tilaisuuteen saada tietoja, jotka saattaisivat muuten mennä sivu silmien, esimerkiksi että joku etäisempi tuttu on kuollut tai mennyt naimisiin tai muuttanut maasta.

Facebook ei ole oikea paikka selittää asioita. Tilaa on vähän ja pelin henki on lyhyet tiedot. Vihje – useampikin ihminen näyttää pitävän siellä lukua jälkeläisistään ja yhteyttä lähipiiriin. Siinähän pääsee itse päättämään, kenen kanssa on tekemisissä. Lisäksi esimerkiksi Radio 1 ja, Yle Klassinen ja  Yle Teema ovat FB:ssä hyödyllisiä – sinne ilmestyy tietoja ja taustoja erilaisista rahvaanomaisista huvituksista, kuten R. Nordellin juttu ”A. Döblinin ekspressionismi ja 1500-luvun vokaalipolyfonia”. The New York Review of Booksin artikkeleista saa paremmin käsityksen Facebook-sivulta kuin heidän kotisivultaan. Sama koskee Paris Review’ta, josta luin äsken, miten Jorge Luis Borges vertaili tuntemiaan James Joycea ja T.S. Eliotia, jonka kriittisiä esseitä häiritsi Borgesin mielestä liian hienostunut erottelu. ”Eliotia luettuaan vakuuttuu, mutta Coleridgen esseen luettuaan muuttuu.” Cahiers de Cineman puoliksi japaninkielisiltä sivuilta kävi ilmi, että mm. Bergmanin ”Neidonlähde” on kokonaisuudessaan verkossa, YouTubessa, siis ilmaiseksi.

Olen jo oppimassa, mitä elokuvat katson isosta televisiosta, mitkä tietokoneen näytöltä. Uskokaa pois, jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia on paljon. Tai ehkä se johtuu heikonlaisesta näöstäni.

Lehdistä juuri Facebookin kautta olen löytänyt brittiläisen The Guardianin osion Guardian Law

http://www.facebook.com/newyorker?ref=ts&sk=wall#!/guardianlaw

Artikkeli ”Miten välttää valokopioijan ura” oli oikein asiantunteva. Olen itse ollut päätoiminen valokopioija ja niittaaja useita vuosia. Palkkakuitissa luki ”vanhempi oikeussihteeri”. Guardianin artikkelissa tosin puhuttiin asianajotoimistojen nuorimmista juristeista. – Juristit eivät ole toistaiseksi osanneet päättää, onko kaikki valokopioina jaetut paperit vielä luettava ääneenkin. Paavo Salervo –vainaja luki kaiken. Luulen että se vaati jäseniltäkin hermoja.

Tarjoukseni ajankohtaisten tai epäajankohtaisten ”lappujen” julkaisemiseen tässä perustuu ainoastaan siihen, että blogin lukijakunnan kasvattaminen taitaa vaatia ainakin vuoden tai kaksi. Kysymys ei ole sisällöstä. Kestää aikansa ennen kuin sana on kiertänyt. Siinä muuten sitten Facebook voisi auttaa.

Tarjoan myös lähdesuojaa. Jos joku, sanotaan vaikkapa kirjailija, haluaa lausua pari valittua sanaa kustantajan tai arvostelijan typeryydestä, hän voi kirjoittaa nimellä Anonyymi.

Yksi ehto: minä valitsen, mitä julkaisen. Kommentteina julkaisen kaiken, mikä pysyy lain rajoissa ja jollain tavalla asiassa.

Yhteenvetoa

Pekka Koskisen kommentti pitäisi painaa paksuilla kirjaimilla lehtiin. Maallikko-lukijoille: tuo juridiikkaa. Ei vain, mitä laki nyt sanoo, vaan lisäksi painavia näkökohtia suuntaan ja toiseen.

Kollega sivuutti viisaasti kysymyksen muista valtakunnanoikeuden tuomittavista. Se on toissijainen. Ylimpiä tuomareita, oikeuskansleria ja oikeusasiamiestä ei ole syytetty eikä tiettävästi edes aiottu syyttää.

Meillä on tehty äskettäinkin suuria muutoksia, jotka eivät ole herättäneet laajaa mielenkiintoa, kuten elinkautisvangin armahtaminen. Sellaisessa asiassa tasavallan presidentin ratkaisu oli eräänlainen jäänne. Ja se poistettiin.

Keskustelu on todella paikallaan. Etenkin Facebookin puolella huomaan, että vilpittömien ja valistuneiden kansalaisten käsitykset suomalaisten tuomioistuinten ja kahden eurooppalaisen tuomioistuimen toimivallasta ja tehtävistä ovat vallan sekavat. Suomalainen asia voi päätyä Euroopan unionin tuomioistuimeen. Se on EU:n elin ja toimii unionin asioissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sai nykyisen muotonsa 1998, ja se ei ole EU:n vaan Euroopan neuvoston elin. Ero ei ole näennäinen.

Ihmisoikeustuomioistuimeen ei voi ”valittaa”. Osapuolia ovat hakija ja valtio.

Se luulo, että meille Suomeen olisi ilmaantunut uusia oikeusasteita, on väärä.

Läheisessä yhteydessä YK:hon toimiva kansainvälinen rikostuomioistuin käsittelee hyvin vakavia asioita, nimittäin sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhontaa.

Koskisen ajatus tuomioistuimen sisäisestä valituskamarista on tervetullut tähän keskusteluun.

Minulta on kysytty, miksi Suomen rötösherroja ei toimiteta näihin kansainvälisiin tuomioistuimeen tutkittaviksi. Se on niin hurja ajatus, että sanoisin sitä mahdottomaksi. Jos sivuutamme hirmurikokset, pääsäännön mukaan kotimaiset elimet ratkaisevat asian. Ihmisoikeustuomioistuin ei tule kysymykseen, koska se on perusoikeuksien vartija. Suomalaisen poliitikon rötöstely ei liity perusoikeuksiin – sananvapaus, oikeus reiluun oikeudenkäyntiin jne.

Juhantalon jutun merkitys oikeuslaitokselle saattoi olla huomioon otettava Koskisen mainitsemien lisäksi vielä yhdestä syystä. Prosessi oli erinomaisen hyvin johdettu ja tuomio oli esimerkillisen hyvin kirjoitettu.

Etäisesti muistamassani aikaisemmassa jutuissa, nimitäin Kätilöopiston jutussa kysymys oli juuri sellaisesta rötöstelystä, johon on voitava puuttua näkyvästi ja kuuluvasti. Ne jutut istuttiin 1960-luvulla. Salaputkijuttu oli 50-luvun alkua ja johti sakkorangaistuksiin ministereille. Wikipedia sanoo, että Jukka Tarkan mukaan se oli rötösherrahistorian alkulaukaus. Näistä ja Juho Niukkasen jutusta, joka tapahtui ennen sotia, on lyhyet yhteenvedot Wikipedian artikkelin Valtakunnanoikeus linkkeinä.

Melkein unohtunut on rikosasia, jossa KHO:n presidentti Reino Kuuskoski oli syytteessä hovioikeudessa. Jutussa selvitellyt väärinkäytökset eivät liittyneet hänen tuomarintehtäviinsä, vaan Kansaneläkelaitoksen hallituksen jäsenyyteen. Hänet ja kolme ministeriä pantiin viralta.

Esteellisyys- eli jääviysasioissa on otettava huomioon, millaisen käsityksen sivullinen voi saada asiasta. Meillä on erikoiset vaalit tulossa. Mielessäni on käynyt, että Södermanin (sosdem) ajatus, jota Sasi (kok) piti kannatettavana,  on niin helppo tulkita väärin, että se luultavasti tulkitaan väärin.

Arvaan että siinä nähdään herrojen keplottelua. Olen täysin samaa mieltä kuin Koskinen. Perustuslakivaliokunta – eli luultavasti juuri Sasi ja Söderman – hoiti asian erittäin hyvin. Lopputuloksestakaan minulla ei ole huomauttamista.

Toivon että valtakunnanoikeudesta tehtäisiin lakialoite ja että asiasta pyydettäisiin korkeimpien oikeuksien lausunnot.

Kaiken maailman oikeus

Jacon Söderman sanoi, että ministereitä voitaisiin syyttää valtakunnanoikeuden sijasta hovioikeudessa, ja Sasi piti ajatusta kiinnostavana. Jos ymmärsin oikein, ymmärsin että valtakunnanoikeutta ei enää lainkaan tarvittaisi. Sehän on hyvin raskas koneisto.

Silti: missä sitten syytettäisiin korkeimpien oikeuksien jäseniä lainvastaisesta menettelystä virassa ja missä oikeuskansleria ja tasavallan presidenttiä? Heidän oikeuspaikkansa on nykyisen lain mukaan juuri valtakunnanoikeus.

Jos ajatus on, etteivät korkeimman tuomarit tulevaisuudessakaan syyllisty lainvastaisuuksiin, sanoisin kohteliaimmin näin varmaan olevan. Tasavallan presidentti on tuomittu kerran kuritushuoneeseen, poikkeuslain nojalla (Ryti).

Kuka siellä hovioikeudessa syyttäisi? Valtakunnanoikeudessa syytettä ajaa oikeuskansleri tai oikeusasiamies tai valtakunnansyyttäjä. Siis varmaan valtakunnansyyttäjä. Kuka tutkisi, ylittyykö syytekynnys. Sama mies. Täytyy olla hurja luonto, jos tutkittavana on oikeuskanslerin, oikeusneuvoksen tai hallintoneuvoksen teko – nämä ovat sellaisia virkoja, joihin valtakunnansyyttäjä saattaisi haaveilla itse pääsevänsä.

Blogini kommentoija kysyi, miksi herrasväkeä syytetään hovissa ja yhteistä rahvasta käräjäoikeudessa. Vastaus on helppo. Käräjätuomareita syytetään hovioikeudessa, koska alioikeudessa he päätyisivät virkatovereittensa, kenties tosiasiassa alaistensa tuomittavaksi. Ei hyvä.

Kun kerran käräjätuomareita tutkitaan hovioikeudessa, tuntuu perustellulta, että käsitellään muittenkin nappiherrojen ylitsekäymiset siellä. Hovioikeudessa ei ole parempia tuomareita kuin käräjäoikeuksissa, mutta heillä on – heillä pitäisi olla – enemmän aikaa juttua kohti. Korkeimmassa oikeudessa on joukko tuomareita, joita parempia Suomessa ei ole. Tasoero hovioikeuteen on selvä. Hovioikeuksissa on, ainakin kahvilajaoston istunnoissa, tapana pitää korkeimman oikeuden jäseniä fakki-idiootteina tai muutoin niin heikkotasoisina, ettei heidän pitäisi mennä muuttelemaan hovioikeuden hyviä tuomioita.

Ennen maailmassa virkasyytteet olivat tavallisia ja melkein poikkeuksetta pilkunviilausta. Hovioikeuden kanneviskaali tarkasti tuomiokuntia, ja jos arkistoasiakirjoissa oli jokin leimamerkki vinossa, syyte tuli. Laamanni Helminen opetti minulle, että auskultantti (käräjiä varatuomarin arvon saamiseksi istuva viheliäisen nuori harjoittelija) saa syytteen ja tuomion taitamattomuudesta tehdystä virkavirheestä, kun taas kihlakunnantuomarin tekemänä sama menettely on varomattomuudesta tehty virkavirhe. Silloin kun sen saman virheen on tehnyt hovioikeus, nimitys on ”tulkinnanvarainen kysymys”, ja kun tekijä on korkein oikeus, oikea termi on ”prejudikaatti” eli ennakkotapaus. Tämän opetuksen painoin kiitollisena mieleeni.

Tuo mitättömien muodollisuuksien kuurniminen on onneksi lopetettu. Hovioikeus tarttuu asiaan – periaatteessa – kun jonkun oikeudet ovat todella vaarantuneet.

Tuomari ei rangaista virheellisen ratkaisun tekemisestä. En perustele tätä tuomarin riippumattomuudella, vaan yksinkertaisemmin: jos tuomaria voisi syyttää virheellisestä lain tulkinnasta, syntyisi kaksi keskenään kilpailevaa valitustietä. Itse asiasta valitettaisiin normaalein tavoin. Tuomarin virkarikosasiasta valitettaisiin rinnan. Kysymys olisi tietenkin pohjaltaan samasta asiasta, alkuperäisen riidan oikeasta ratkaisusta. Tilanne olisi tällaisena entistä sietämättömämpi ja voisi johtaa kahteen keskenään ristiriitaiseen ratkaisuun tai naurettaviin nahkapäätöksiin.

Tietämäni tapaukset, joissa tuomari on pantu kävelemään, ovat olleet useimmat ”concilium abeundi” –tyyppisiä. Joku uskottava henkilö, kuten hovioikeuden presidentti, on sanonut, että nyt panet paperit sisään ja eroat, tai… Tietämäni tapaukset ovat olleet lähes kaikki mielenterveyden vakavasta järkkymisestä tai pahasta alkoholismista johtuneita, eikä niitä ole monta.

Syyteharkinnan siirtäminen pois perustuslakivaliokunnalta on kannatettava ajatus. Tosin nykyisellään valiokunta toimii hyödyllisenä siivilänä. Ministereiden toimissa on paljon harkinnanvaraisia kysymyksiä, joita aina joku keksii väittää virkarikoksiksi. Valiokunta on sopiva tutkimaan, mitkä rötösherrojen rötökset edellyttävät selvittelyä. Vanhanen kärsi avustajan ja esittelijän mokailusta. Heidän tehtäviinsä on vanhastaan kuulunut vaikeasti havaittavien jääviysperusteiden etsiminen papereista. KKO:ssa oli ennen lista tyyppiä ”NN:n sisarenpoika on Vaasan hovioikeuden jäsen”, jolloin jo esittelijä katsoi, oliko tämä ollut ratkaisemassa esiteltävää asiaa.

Turvaväli – säädyt

Kommentoijat epäilevät perustellusti, että Kemppisellä on oma lehmä ojassa. Ei minulla tosin lehmää ole, raukalla.

Kielenkäyttö on kuuluvin erottautumisen eli välimatkan pitämisen tapa, sosiaalinen turvaväli. Verratkaa esimerkiksi Enbuskea ja minua. Olemme kai tehneet samanhenkisiä radio-ohjelmia. Enbuske jopa ääntää suomea toisin kuin minä, eikä hän ainakaan latele alluusioita eli kätkettyjä viittauksia eikä suoria lainauksia korkeasta, mielellään vieraskielisestä kirjallisuudesta.

Olipa kerran Ranskanmaalla gascgnelainen poika, joka halusi nousta säätykierrossa. He olivat niin alhaista aatelia, ettei pojalle liiennyt isänperintönä juuri muuta kuin papurikko hevonen. Sen hän satuloi ja lähti etsimään onneaan eli sosiaalista arvonnousua. Kun elettiin 1600-lukua ja oltiin Ranskassa, hän tiesi, että nousun väline on miekan terä. Ja niinpä hän laittautui muskettisoturiksi, kuninkaan väkeen, pahaa kardinaalia vastaan. Siellä oli kummaa väkeä. Yksikin soturi osoittautui ylhäisaateliseksi ja toinen oli ollut pappi ennen kuin tarttui miekkaan. Mutta tarkoitus toteutui.

Noin sata vuotta myöhemmin miekan oli korvannut sosiaalisen nousun aseena toinen terä, kynä. Oli yksi hovi ja yhdet normit. Aluksi arvostettiin vai ilveilijöitä, joiden hassuille mielipiteille sai nauraa, mutta ennen pitkää nämä alettiin ottaa vakavasti ja sitten vielä vakavammin. Ja niinpä Ranskassa tänäkin päivän nokkeluutta arvostetaan tavattomasti, vaikka se olisi tyhjänpäiväistä, ja kirjoittaja on julkinen intellektuelli, valovoimaltaan presidenttien ja ministerien vertainen.

Kanaalin toisella puolella tuo nousu toteutui pitkään tylsästi kaupankäynnillä, mutta sitten alkoi tapahtua. Kaikenlaiset räkäkourat rakensivat rouskuttavia kojeita ja ansaitsivat niin paljon rahaa, että sitä sai kantaa säkillä pankkiin. Charles Dickens, joka itsekin kohosi ranskalaisella keinolla eli kirjoittamalla velkavangin pojasta yhdeksi maailman kuuluisimmista miehistä ja ansaitsi suuria rikkauksia, on kuvannut tätä kehitystä monissa kirjoissaan, sellaisissa kuin David Copperfield ja Oliver Twist. Yllättäen syntyperää enemmän saattoi merkitä hämmästyttävä neuvokkuus.

Saksassa ei ollut hovia. Hovihuvittajat jäivät huomaamattomiksi. Kaupungeissa raati palkkasi verovaroin urkureita, sellaisia kuin Bach tai Buxtehude, ja rajan takana Wienissä ja Salzburgin ihanassa vuorimaassa ylhäiset pitivät pillipiipareita leivissään, vaikka eivät olisi oikeastaan välittäneetkään soitannosta. Sellaisia olivat Haydn ja Mozart.

Siksi saksalaisnuorukainen, joka halusi menestyä elämässä, otti aapeluskirjansa ja suuntasi – ei lukkarin oppiin niin kuin Nurmijärvellä, vaan ihan oikeaan oppimiskouluun ja sieltä Heidelbergin, Göttingenin tai Thübingenin yliopistoon tai vastaavaan – niitä oli noin kahdeksan, ehkä kymmenen.

Opinnoilla sinänsä ei ollut merkitystä, mutta jospa pääsi kuuluisan professorin suosioon ja hänen opetettavakseen, sosiaalinen nousu oli varma eikä säätyläisväki kitsastellut kunnianosoituksissaan, ei vaikka asianomainen olisi habilitoitunut historiallisen portugalin kielen muinaisten vahvojen verbien taivutusta koskevilla tutkimuksillaan.

Pakkohan tuo oli, koska ura esimerkiksi suuresti arvostetussa armeijassa johti korkeintaan lippujunkkarin arvoon arvostetun sukuperän puuttuessa. Upseerikouluihin otettiin vain herrasväen vesoja. Tilanne oli toisin sanoen sama kuin Venäjällä.

Hienoimpia tuntemiani historiantutkimuksia Suomessa on Kaarlo Wirilanderin ”Herrasväkeä. Suomen säätyhläistö 1721-1870”. (Helsinki 1974). Teos ei herättänyt suurta huomiota ja sitä on hyvin vaikea löytää mistään. Sivulla 105 Wirilander kirjoittaa virkahakuisuudesta ja siteeraa kirjoittajaa, joka jo 1730  oli todennut, miten ”virkoihin ja karaktääreihin liittyvillä kuvitelmilla ja mieliteoilla on maassamme ja lähes koko kansassa ollut siinä määrin vaikutusta, että melkeinpä pidetään arvottomana ja halveksittavana olla ilman virkaa tai arvonimeä”. Samaa valitteli vielä possessionaatti Ernst Linder 1861 – virkoja kohtaan tunnettiin sokeata ihailua. ”Säätyläiset kaihtoivat yhä aivan yleisesti ’yksityistä yritteliäisyyttä’.

Tämä on se suomalainen nousun tie, jonka olen itsekin, välillä kieltämättä horjahdellen ja joskus kompastellen mutta silti käsi nyrkissä ja suu mytyssä kulkenut, ja kiekuipa, kiekui lopulta kunnian kukko! Urani huipulla olin hovioikeudenneuvos – kaikkea sitä, mitä suomalainen kunnioittaa, hovi, oikeus ja neuvos. Mutta paninpa sisään apskeetin (kuten kraatari raittiusseuraan).