Ihmiskokeista

Tuskalliset eläinkokeet on yleensä kielletty. Elävältä leikkely, vivisektio, ei käy laatuun. Asiaan kiinnitetään jatkuvasti huomiota. Se on ymmärrettävää. Eläimille on helpompi olla hyvä kuin ihmisille.

Joskus kaipaan vanhanaikaisia mielentilan tutkimuksen papereita. Tutkimukset suoritettiin vankimielisairaalassa ja ne olivat perinpohjaisia. Määräyksen oli antanut tuomioistuin, ja lausunto oli tarkoitettu tueksi tuomioistuimelle, jonka oli rikosasiassa ratkaistava, oliko syytetty selvillä tekojensa merkityksestä. Termi on syyntakeisuus.

Lausunnot olivat mielestäni joskus erittäin valaisevia ja hyvin perusteltuja, joskus eivät. Muutamaan otteeseen lausuntona esitettiin johonkin hyvin kapeaan näkökulmaan sitoutuneen lääkärin tulkinta. Ellei kysymys ollut jo silloin vanhentuneena pidetyn menetelmän – esimerkiksi rajun behaviorismin – käsitteiden latelusta, esiintyi sellaistakin, että kirjoittaja näkyi pitävän väkivaltarikollisuutta tekijän verensokerin vaihtelun aiheuttamana siihen mittaan, ettei tahdonmuodostuksella ollut siinä sijaa.

Pohjaltaan emme tiedä, missä määrin tahto määrää ihmisen toimintaa, ja jos ajaudumme keskustelemaan vapaasta tahdosta, olemme heikoilla jäillä.

Rikosoikeus on kuitenkin rakennettu senkin ajatuksen varaan, että joskus toiminta on tekijän tahdon tulosta ja joskus ei. Lisäksi on tapauksia, joissa tekijä ei kykene vapaaseen tahdonmuodostukseen.

Esimerkki viimeksi mainitusta on hyvin pieni lapsi. Olemme sitä mieltä, ettei kehityksensä alussa oleva ihminen voi olla rikosoikeudellisesti vastuussa mistään, koska hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä voi olla vielä muuttumassa ja kykynsä toimia tuon käsityksen varassa horjuva.

Näin pettävällä pohjalla liikumme. Silti meidän, oikeustieteen opettajien, on osattava selittää, miksi keskiajan kertomukset esimerkiksi oikeudenkäynnistä sikaa vastaan tämän surmattua porsaan tuntuvat niin nurinkurisilta. Yleensä selitämme ne turvautumalla vakiintuneisiin käsitteisiin, jotka kuulostavat hyviltä, koska ne peittävät omat aukkonsa.

Kaipaan edelleen hulluuden historiaa, siis tutkimuksia. Lupaavasta nimestään huolimatta Michel Foucault käsittelee tuota aihetta koskevassa kirjassaan vain periodia ”klassisesta ajasta” eli tavanomaisesti suomennettuna ”valistuksen aikakaudesta” nykyaikaan.

Omassa asiayhteydessään Foucault toimii mainiosti. Hän näkee esimerkiksi suuren vallankumouksen seurauksena, ei syynä. Maailmaan oli yllättäen syntynyt totalitaarisia mielen hallinnan järjestelmiä, joita hän nimitti vallan mikrofysiikaksi. Niiden tyyssijoja olivat kasarmi, koulu ja vankila.

Ajatus on aivan varmasti miettimisen arvoinen. Kirjoittaja saattoi sekoittaa omaa ajatusrakennelmaansa myöhäisemmässä tuotannossaan.

Olisi joka tapauksessa hyvin kiinnostavaa tietää, olivatko noitavainoja järjestäneet ihmiset ja niitä selvitelleet noitamestarit ja tuomarit hulluja. Vieläkin kiinnostavampaa olisi tietää, oliko hulluus mitenkin yleistä keskiajalla.

Käytän tässä Foucaultin tavoin sanaa ”hullu” korostaakseni menneen ajan kielenkäyttöä. Se on käytännön ratkaisu. Emme yleensä tiedä, mikä vaivasi esimerkiksi näkyjen näkijöitä, mutta olemme varmoja siitä, että kun joku painostettunakin vakuutti nähneensä kuutamoyönä naapurin vanhanpiian lentäneen luudalla taivaanrannan taakse, kertoja joko on keksinyt tarinansa tai kärsii sieluntoiminnan häiriöistä.

Itse asiassa nykymaailma tarjoaa runsaasti esimerkkejä tarttuvista aistihavainnoista.

Antiikin klassikkojen pohjaton kiinnostavuus johtuu tähän liittyvästä asiasta. Sekä filosofian sävyttämässä tekstissä että näytelmissä ja runoissa on niin suurta viisautta eli myös maailman ja ihmisten oikeaa tunnistamista, ettei tuota tasoa ole ylitetty. Tarkoitan esimerkiksi Marcus Aureliusta tai Senecaa.

Ciceron oikeudenkäyntipuheiden Penguin-valikoima ”Six Murder Trials” kelpaa edelleen esimerkiksi kaikille maailman lakimiehille. Suunnilleen samaa voi sanoa hänen esseistään. Tosin osa niiden loistoa ei ole ajatuksen vakuuttavuutta, vaan tunteen. Jokaisessa suuressa puhujassa on piilossa myös pieni Trump.

Puhetaidon mestaruuteen kuuluu tieto, että ihmiset uskovat siihen, mitä haluavat uskoa, eivät välttämättä niin sanottuihin kiistattomiin tosiasioihin.

Mutta näiden maailman mahtavimpien ajattelijoiden kirjoituksissa vilahtelee myös havaintoja ja tulkintoja, jotka panevat nykylukijan miettimään vakavasti, mahtoiko kirjoittaja sittenkään olla järjissään. Jos klassinen antiikki ei tuo mieleen esimerkkejä, Vanha Testamentti ehkä kelpaa. Siellä on havaintoja ja johtopäätöksiä, joita luonnehtisin varovasti ”kummallisiksi”.

Roomalaisten kirjoittamasta saa eräin kohdin sen kuvan, että muut kuin koulutetut ja vapaat roomalaiset olivat heille villipetoja, tosin niitä tyhmempiä. Heitä sai ja pitikin kohdella kuin eläimiä.

Sekä tiede että kiivaiden uskontojen värittämät kulttuurimme ovat aika yksimielisiä siitä, että ihmiseksi nimitetyt ovat lähes sataprosenttisesti samaa lajia ja laatua.

Roomalaiselle olisi luullut riittävän kevyen katsauksen ympäristön ihmisiin, ja sen olisi pitänyt vakuuttaa hänet ajatuksesta, ettei viisaus johda maailmaa, tai ei ainakaan Roomaa eikä missään tapauksessa sen senaattia.

Aristoteleesta on tapana sanoa, että hän esitti tietoja kylkiluiden lukumäärästä laskematta niitä luita. En ole etsinyt tuota kohtaa hänen laajasta tuotannostaan, mutta käsitys ylenkatseesta, jolla aistien todistukseen suhtauduttiin, lienee tosi.

Tämän kirjoituksen eräs tausta on ajatus ottaa kohta lukuvuoroon Robertsin kirja Stalinin sodista. Sen mukaan Stalin oli yksi vuosisadan merkittävimmistä kyvyistä. On totta, ettei hänen murhanhimonsa ja vainoamisharhaisuutensa välttämättä vaikuta esitettyyn arvioon. Katsotaan.

Ryhmy

Ryhmy on rypyliäinen muodostuma etenkin puussa. Ihossa oleva epätasainen paikka, etenkin ihottuma.

Hyvin usein sotien ajan valokuvissa esiintyy yksikön tai osaston komentaja kummallinen kepakko kädessään. Ne olivat muotia. Niitä sanottiin komentosauvoiksi.

Vanhempaa perua on ryhmysauva. Olen itsekin valmistanut sellaisia. Katkaistaan leppä sopivalta korkeudelta ja lapion avulla kaivetaan juurakkoa esiin. Normaalisti löytyy heti lapsen tai aikuisen nyrkin kokoinen ryhmyinen juurinystyrä, joka on täynnä piikkejä tai oikeastaan pieniä kartioita. Kuvassa näkyy juurinystyröitä, mutta hiukan etsimällä löytää käteen sopivan.

Sitä leppää ja ryhmyä on hyvä liottaa jonkin aikaa vedessä ja sitten se kuoritaan varovasti puukolla. Kuori irtoaa helposti. Sen jälkeen se kuivataan ja ryhmysauva viimeistellään varovasti.

Sellainen sauva kourassa ukot ennen kuljeskelivat. Kun sen kääntää ylösalaisin ja uhkaa kalauttaa ryhmypäällä, saa yleensä sanansa kuulluksi ja myös tahtonsa läpi.

Sodan aikana sauvaan veistettiin osaston nimi ja kukaties taistelupaikkoja. Joskus siihen kiinnitettiin osaston merkki; sellaisia oli runsaasti käytössä.

Tiedä häntä, onko tämä kotimainen mutta myös Saksassa nähty versio sukua ratsupiiskalle eli raipalle, joilla vanhan polven upseerit läpsyttelivät kiiltäviä saappaanvarsiaan. Myös virkamiespiireissä sauva kuului kunnialliseen pukeutumiseen. Myös ylioppilaat hankkivat ylioppilaslakin yhteydessä ylioppilassauvan, jossa oli pyöreä metallinen nuppi. Sellaisen kanssa keikaroiminen oli sangen suosittua. Ainakin jos metallipalloon oli valettu lyijyä, sauvaa saattoi käyttää yhteenotossa Siltasaaren sakilaisten kanssa.

Kun mies täytti 50 vuotta eli hänestä tuli vanhus, oli sopivaa ja kunnioittavaa kerätä rahaa ja ostaa hänelle koukkupäinen kävelykeppi, jossa koukku oli hopeaa. Isosisäni kellokaupassa myytiin sellaisia ja niitä tuotiin kaiverrettavaksi.

Kävelykeppi, arkisin siis rottinkinen, kuului herrainvaatetukseen samalla tavalla kuin lierihattu. Kävelykeppi katosi yhtäkkisesti, eikä kukaan ole kaivanut sitä.

Jalkavaivaiset käyttävät nykyisin mummo-mallia, jossa kädensija on vaakasuora, kämmenpohjalle mukava. Niitä näkee ihmisillä joka päivä, ja ne tekevät tehtävänsä tiloissa, joissa kyynärpäähän ulottuva kyynärsauva ei ole tarpeen.

Koko lapsuuteni kirjavoittaneet kainalosauvat ovat täysin kadonneet, Käytin itsekin sellaisia, vaikka en ollut sotainvalidi. Laskin Kallion sahan sillankaiteeseen, kun toisilla pojilla oli sälesukset. Suksi pysyi ehjänä, jalka ei.

Invalidisäätiöstä jaeltiin kainalosauvoja muun muassa amputoiduille vammaisille, ja niitä todella näki. Kuvaan kuului, ett tyhjä housunlahje oli viikattu ja kiinnitetty hakaneulalla.

Nuo hyvin tutut kuvat kuuluivat aikakauteensa melkein kuin pyykkipoika opettajan oikean housun lahkeessa. Polkupyörien ketjunsuojukset tahtoivat putoilla maailman turuille. Nimenomaan puvussa ja pikkukengissä pyöräilevä tarvitsi sen pyykkipojan, ettei lahje olisi mennyt ketjun väliin kenties valitettavin seurauksin.

Sauva on myös hallitsijan ja kirkkoruhtinaan merkki. Piispansauvan kummallinen muoto on peräisin paimenilta. Siinä ammatissa lammasta tartuttiin koukkupäällä takajalasta. Hallitsijan sauva oli valtikka. Sellaisia käytettiin monta tuhatta vuotta. Kalliista koristeista huolimatta laite toi mieleen lyömäaseen, jolla voi kolkata kanslerin tai suurvisiirin.

Hallitsijan muut, pelikorteista tutut, vallan merkit olivat kruunu ja valtakunnanomena. Yleiskieli on säilyttänyt tuon valtikan, vaikka ei esinettä. Joissakin kotitalouksissa kuuluu olevan ”naisvaltikka”.

Yliopiston rehtoreilla on hiukan naurettavien viitan ja kunniamerkkikäädyn lisäksi sauva. Siitä tulee mieleen koulumestarin keppi, jolla kirjaimellisesti taottiin tietoa oppilaan päähän.

Katselemme televisiosta erilaisia viestijuoksuja. Selostajat eivät koskaan mainitse, millaista viestiä ne joukkueet kiidättävät. Viestikapula on joka tapauksessa putki, jonka sisään sopisi mainiosti rullalle kääritty paperi tai pergamentti.

Viestejä todella kuljetettiin kapulan sisään käärittynä. ”Kaikki miehet aseisiin. Hunnit hyökkäävät.”

Marsalkan sauva muistuttaa suuresti viestikapulaa. Voi ainakin kuvitella, että kapulan sisällä olisi ollut korkean tahon allekirjoittama julistus, johon oli kirjoitettu, että tämän kantaja onkin sellainen mies, että kannattaa uskoa kerrasta-

Pitäjissä eräissä Suomen osissa käytettiin oltermannin sauvaa, jonka kiidättäminen talosta toiseen oli yksinkertaisimmillaan kokoontumiskäsky. Niitä sauvoja ovat museot väärällään. Ne on yleensä koristeltu taidokkain leikkauksin.

Ministeri Jaakko Numminen teki muistaakseni nuorena miehenä lisensiaatintyöhön oltermannilaitoksesta. Olen nähnyt valokuvia, joissa hänellä on itsellään kädessä eräänlainen oltermanninsauva.

Kyllä kansliapäällikölle sopisi sellainen laajemminkin. Veronmaksajatkin pääsisivät vähällä, jos käytettäisiin halpoja materiaaleja.

Viimeisen tulee alhaisin. Onnen käännettyä lopullisesti selkänsä ihminen joutuu tarttumaan kerjurin sauvaan. Kuva-aiheena sekin on hyvin tunnettu. Luultavasti sauva, eräänlainen korento, oli tarpeen vähien tavaroiden kantamiseen nyytissä.

Melkein kaikkien tunteman australialaisen laulun ”Walzing Matilda” yhteydessä esiintyy usein kuva keppikouraisesta kulkurista. ”Matilda” on kuitenkin selässä oleva nyytti, jossa on peitteen tapainen. Sanoissa mainittu ”billabong” on lampi, juottopaikka, johon kulkuri hukuttautuu, nälkään, väsymykseen ja ikävään.

Ryhmy

Ryhmy on rypyliäinen muodostuma etenkin puussa. Ihossa oleva epätasainen paikka, etenkin ihottuma.

Hyvin usein sotien ajan valokuvissa esiintyy yksikön tai osaston komentaja kummallinen kepakko kädessään. Ne olivat muotia. Niitä sanottiin komentosauvoiksi.

Vanhempaa perua on ryhmysauva. Olen itsekin valmistanut sellaisia. Katkaistaan leppä sopivalta korkeudelta ja lapion avulla kaivetaan juurakkoa esiin. Normaalisti löytyy heti lapsen tai aikuisen nyrkin kokoinen ryhmyinen juurinystyrä, joka on täynnä piikkejä tai oikeastaan pieniä kartioita. Kuvassa näkyy juurinystyröitä, mutta hiukan etsimällä löytää käteen sopivan.

Sitä leppää ja ryhmyä on hyvä liottaa jonkin aikaa vedessä ja sitten se kuoritaan varovasti puukolla. Kuori irtoaa helposti. Sen jälkeen se kuivataan ja ryhmysauva viimeistellään varovasti.

Sellainen sauva kourassa ukot ennen kuljeskelivat. Kun sen kääntää ylösalaisin ja uhkaa kalauttaa ryhmypäällä, saa yleensä sanansa kuulluksi ja myös tahtonsa läpi.

Sodan aikana sauvaan veistettiin osaston nimi ja kukaties taistelupaikkoja. Joskus siihen kiinnitettiin osaston merkki; sellaisia oli runsaasti käytössä.

Tiedä häntä, onko tämä kotimainen mutta myös Saksassa nähty versio sukua ratsupiiskalle eli raipalle, joilla vanhan polven upseerit läpsyttelivät kiiltäviä saappaanvarsiaan. Myös virkamiespiireissä sauva kuului kunnialliseen pukeutumiseen. Myös ylioppilaat hankkivat ylioppilaslakin yhteydessä ylioppilassauvan, jossa oli pyöreä metallinen nuppi. Sellaisen kanssa keikaroiminen oli sangen suosittua. Ainakin jos metallipalloon oli valettu lyijyä, sauvaa saattoi käyttää yhteenotossa Siltasaaren sakilaisten kanssa.

Kun mies täytti 50 vuotta eli hänestä tuli vanhus, oli sopivaa ja kunnioittavaa kerätä rahaa ja ostaa hänelle koukkupäinen kävelykeppi, jossa koukku oli hopeaa. Isosisäni kellokaupassa myytiin sellaisia ja niitä tuotiin kaiverrettavaksi.

Kävelykeppi, arkisin siis rottinkinen, kuului herrainvaatetukseen samalla tavalla kuin lierihattu. Kävelykeppi katosi yhtäkkisesti, eikä kukaan ole kaivanut sitä.

Jalkavaivaiset käyttävät nykyisin mummo-mallia, jossa kädensija on vaakasuora, kämmenpohjalle mukava. Niitä näkee ihmisillä joka päivä, ja ne tekevät tehtävänsä tiloissa, joissa kyynärpäähän ulottuva kyynärsauva ei ole tarpeen.

Koko lapsuuteni kirjavoittaneet kainalosauvat ovat täysin kadonneet, Käytin itsekin sellaisia, vaikka en ollut sotainvalidi. Laskin Kallion sahan sillankaiteeseen, kun toisilla pojilla oli sälesukset. Suksi pysyi ehjänä, jalka ei.

Invalidisäätiöstä jaeltiin kainalosauvoja muun muassa amputoiduille vammaisille, ja niitä todella näki. Kuvaan kuului, ett tyhjä housunlahje oli viikattu ja kiinnitetty hakaneulalla.

Nuo hyvin tutut kuvat kuuluivat aikakauteensa melkein kuin pyykkipoika opettajan oikean housun lahkeessa. Polkupyörien ketjunsuojukset tahtoivat putoilla maailman turuille. Nimenomaan puvussa ja pikkukengissä pyöräilevä tarvitsi sen pyykkipojan, ettei lahje olisi mennyt ketjun väliin kenties valitettavin seurauksin.

Sauva on myös hallitsijan ja kirkkoruhtinaan merkki. Piispansauvan kummallinen muoto on peräisin paimenilta. Siinä ammatissa lammasta tartuttiin koukkupäällä takajalasta. Hallitsijan sauva oli valtikka. Sellaisia käytettiin monta tuhatta vuotta. Kalliista koristeista huolimatta laite toi mieleen lyömäaseen, jolla voi kolkata kanslerin tai suurvisiirin.

Hallitsijan muut, pelikorteista tutut, vallan merkit olivat kruunu ja valtakunnanomena. Yleiskieli on säilyttänyt tuon valtikan, vaikka ei esinettä. Joissakin kotitalouksissa kuuluu olevan ”naisvaltikka”.

Yliopiston rehtoreilla on hiukan naurettavien viitan ja kunniamerkkikäädyn lisäksi sauva. Siitä tulee mieleen koulumestarin keppi, jolla kirjaimellisesti taottiin tietoa oppilaan päähän.

Katselemme televisiosta erilaisia viestijuoksuja. Selostajat eivät koskaan mainitse, millaista viestiä ne joukkueet kiidättävät. Viestikapula on joka tapauksessa putki, jonka sisään sopisi mainiosti rullalle kääritty paperi tai pergamentti.

Viestejä todella kuljetettiin kapulan sisään käärittynä. ”Kaikki miehet aseisiin. Hunnit hyökkäävät.”

Marsalkan sauva muistuttaa suuresti viestikapulaa. Voi ainakin kuvitella, että kapulan sisällä olisi ollut korkean tahon allekirjoittama julistus, johon oli kirjoitettu, että tämän kantaja onkin sellainen mies, että kannattaa uskoa kerrasta-

Pitäjissä eräissä Suomen osissa käytettiin oltermannin sauvaa, jonka kiidättäminen talosta toiseen oli yksinkertaisimmillaan kokoontumiskäsky. Niitä sauvoja ovat museot väärällään. Ne on yleensä koristeltu taidokkain leikkauksin.

Ministeri Jaakko Numminen teki muistaakseni nuorena miehenä lisensiaatintyöhön oltermannilaitoksesta. Olen nähnyt valokuvia, joissa hänellä on itsellään kädessä eräänlainen oltermanninsauva.

Kyllä kansliapäällikölle sopisi sellainen laajemminkin. Veronmaksajatkin pääsisivät vähällä, jos käytettäisiin halpoja materiaaleja.

Viimeisen tulee alhaisin. Onnen käännettyä lopullisesti selkänsä ihminen joutuu tarttumaan kerjurin sauvaan. Kuva-aiheena sekin on hyvin tunnettu. Luultavasti sauva, eräänlainen korento, oli tarpeen vähien tavaroiden kantamiseen nyytissä.

Melkein kaikkien tunteman australialaisen laulun ”Walzing Matilda” yhteydessä esiintyy usein kuva keppikouraisesta kulkurista. ”Matilda” on kuitenkin selässä oleva nyytti, jossa on peitteen tapainen. Sanoissa mainittu ”billabong” on lampi, juottopaikka, johon kulkuri hukuttautuu, nälkään, väsymykseen ja ikävään.

Yllätyksiä

Kommentoija viittasi yleiseen väärinkäsitykseen – kerskuvat pohjalaiset kehuvat toisiaan ja edistävät toinen toisensa uraa.

Virrankosken Pentti jupisi minulle kerran, että ei hän taida kirjoittaa pyydettyä lausuntoa Heikki Ylikankaasta, kun etelässä aina luullaan, että pohjalaiset kannattavat toisiaan. Totuushan on se, ettei esimerkiksi kauhavalainen mene lähellekään härmäläistä eli siis joen yli ilman puukkoa ja kirvestä.

Mielestäni Virrankoski kaunisteli. Kyllä kauhavalaisilla on nämä työkalut ja lisäksi pannunjalka tai muu hengenvaarallinen lyömäase myös oman pitäjän väkeä ja ennen kaikkea saman kylän ihmisiä tavatessa.

Siitä on eri mieliä, onko kateus yleissuomalainen vai erityisesti pohjalainen helmasynti. Kateellinen on muuten murteella ’”kares”. Lapualle sattui olemaan sen niminen pappikin ja Kuopiossa piispa.

Tämä ei ole pelkkää puhetta. Jatkosodan hyökkäysvaihe kului kiistellessä, kenelle kuului kunnian Talvisodan menestyksistä. Pohjalaiset Laurila ja Hannuksela – kenraali – harrastivat kanteluja toisistaan myös silloin kun olisi pitänyt kurittaa venäläistä.

Jos joku näkee käytännön jatkuneen, hän ei erehtyne.

Kannattaa siksi katsoa tarkkaan, ovatko kuuluisat maakunnan miehet ja naiset todellisuudessa suuria oppositiomiehiä. Esimerkiksi Kalle Päätalosta tiedettiin Koillismaalla pari vuosikymmentä se, että hän oli täysin asiantuntematon ja asiaton Taivalkosken seudun edustaja, joka jostain syystä levitti vain perättömiä tarinoita kunnon ihmisistä.

Asenne muuttui sitten päinvastaiseksi. Päätalo on silti yksi niistä, joka on kuvannut maakunnallisen luopion osaa. Paluu kotiseudulle kouluja käyneenä ei onnistunut ollenkaan, ja pahimpia olivat entiset rippikoulukaverit.

Pohjanmaalla se tavallisin repliikki makeilun ja ystävyyden vakuuttelun jälkeen on kuuloetäisyydeltä siirryttyä:” Mikähän tuakin luuloo olevansa.”

Kun luin Heikki Klemetin laajat ja rönsyilevät muistelmat, huomio kiintyi källäyksen kohteeksi joutuneisiin maakuntalaisiin, ja parempaa asiantuntemusta edellytti aukkojen löytäminen. Se on kohtalainen tuomio, että joku jätetään maininnatta, vaikka asiayhteys vaatisi muuta.

Tämän jutun kuva on yllätys ja jonkin asteinen sensaatio. Ennen sotavuosia Jaakko Oskari Ikola ja Samuli Paulaharju olivat kaikkein tunnetuimpia maakunnan miehiä, Klemetin ohella. Klemetti viljeli murretta puheessaan ja toi usein esiin maakunnallisia erikoisuuksia, Ikola ja Paulaharju eivät.

Uusi tietolähteeni korosti erikoisesti tätä. Ikola käytti puheessaan kotona ja työssä normaalia yleiskieltä.

Silti Ikola oli jo ennen kuin sai mahansa kasvamaan monumentaalisiin mittoihin huomattava ja huomattu henkilö, joka enemmän avioliiton kautta kuin omasta taustastaan oli päätynyt rutirikkaiden tukkukauppiaiden kaveriksi.

Paulaharju oli pienen töllin poika Kurikasta. Hän oli kouluttautunut sopivasti ja toimi Raahessa sokeain koulun veiston opettajana.

Ainakin tähän mennessä ilmestyneiden kuvausten perusteella Paulaharjua suorastaan pompoteltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, koska hän oli kansakoulun oettaja vain, ei edes maisteri, saati tohtori.

Mitä tämä vaikutti hänen eloonsa, sen arvaa. Hyvin todennäköisesti hän tiesi olevansa kansainvälisestikin ainutlaatuinen perinteen kerääjä, kirjaaja ja kuvaaja. Jo ennen sotia käsitettiin, että hän oli ensiluokkainen kirjailija, hyvin etevä piirtäjä ja yksin maan parhaista valokuvaajista.

Julkaisematonta ja käsittelemätöntä aineistoa kuuluu olevan edelleen määrättömästi.

No. Ikola hankki Paulaharjulle professorin tittelin sodan loppuvaiheessa. Se oli kova temppu siihen aikaan – ja olisi vieläkin. Juuri professorin arvonimen katsotaan ainakin taiteilijapiirien ulkopuolella edellyttävän jotain kytkentöjä yliopistoon.

Siitä ei ole mitään tietoa, mutta kun näin omin silmin, miten huolellisesti J.A. Hollo oli sidotuttanut Jaakoon teokset omaan käyttöönsä, otaksuisin että Hollo on ollut hankkeessa mukana. Ja sitten yksi epäilty on Paavo Alkio, Santerin poika, myöhempi hovioikeuden presidentti, mutta tätä en tiedä. Tiedän keltä kysyä. Voi olla ettei tuota yhteyttä ollut.

Hollon toimintaa sietäisi esitellä. Olen kuullut nykyisten sanovan, että kasvatustieteilijänä hän ei ollut verraton, vaikka oli siis alan professori. Suomentajana hän oli hiukan unohduksissa, koska sana suomennospajasta pääsi leviämään – ei hän ihan itse ole kaikkia niitä käännöksiä tehnyt, Tolstoista Cervantesiin, joissa on hänen nimensä kannessa. Mutta kun jälki on kauttaaltaan luotettavaa.

Kun Ikola siis toteutti tämän suomalaisuuden (ja siis saamen) kannalta uskomattoman hienon kunnianosoituksen, joka oli myös inhimillisesti erittäin tärkeä, arvaisin että apumieheksi on tarvittu Edvin Linkomies, joka tosin inhosi Ikolaa henkilönä (samoin kuin monia muitakin henkilöitä), mutta on ehkä ajatellut, että pääsee tästä eroon kannattamalla hanketta.

Paulaharjun ja Ikolan suhde on todella yllättävä ja omistuskirjoitus Paulaharjun teoksen ”Härmän aukeilta” kansilehdellä on ankara todiste. Kirjahan on niin hieno, ettei siitä enää parane. Se on niin hyvä ja monipuolinen, etteivät pohjalaiset yleensä ole lukeneet sitä, vaikka se löytyy monen hyllystä. Kukapa totuutta haluaisi tietää.

Martti Anhava voisi ilmoittaa, ellei ole lukenut tätä tekstiä. Samuli Paulaharjun jälkimaineeseen on vaikuttanut sekin, että hän ymmärsi olla Tuomas Anhavan äidinisä.

Täsmennyksiä Yhdysvalloista

Myös ”valtamedia” tekee virheitä käsitellessään esimerkiksi nimityksiä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäseneksi.

Tuo tuomioistuin, U.S. Supr.C., ei ratkaise asiakysymyksiä eli kysymyksiä lain oikeasta tulkinnasta rikos- ja riita-asioissa.

Kaikkien tuntemat mielettömät vahingonkorvaukset ja niihin liittyvät varotoimet (”kahvi voi olla kuumaa”) eivät ole korkeimman oikeuden ulottuvilla. Eurooppalaisten mielestä hyvin kummalliset ratkaisut rikoksesta syytettyjen syyllisyydestä eivät ole Washingtonin asioita.

Tuomioistuimen rakennus on siis Washingtonin kaupungissa. Sen postiosoite on komea, 1 1st Street eli ensimmäinen katu yksi.

Olen käynyt siellä yksityisesti ja istunnoissa. Olen keskustellut kahdestaan jäsenten kanssa. Kirjoittaessani Suomen tuomioistuimista kävin hyvin laajasti läpi myös Yhdysvaltain järjestelmän. Koska olen erikoisen kiinnostunut omistani eli tuomarikunnasta, luin kaikki käsiini saamani elämäkerrat. Niitä muuten oli aika paljon. Suomesta sellaisia ei ole ainuttakaan. Ruotsista löysin ehkä kolme. ”Ehkä” tarkoittaa tuomarin itse laatimia muisteluksia. Sellaisten arvo lähteinä on hyvin heikko, koska etenkin ne tiedot, miten tiettyyn ratkaisuun päädyttiin, ovat salaisia.

USA:ssa hyvin koulutettu ja asioita seuraava keskiluokka on erittäin suuri. Jostain syystä kapea huippu ja pudokkaat saavat melkein kaiken huomion.

Kerran toisensa jälkeen haluaisi huomauttaa, että käytännössä jokaisen pikkukaupungin opettaja tai lääkäri on aivan samanlainen ihminen kuin eurooppalaiset virkaveljensä ja -sisarensa.

”Köyhä valkoinen roskaväki” (poor white trash) on yhteiskunnan muutoksen vahvistama termi. Muutos on maatalouden ja teollisuustyön raju kaventuminen. Suomessa vastaava joukko on vasta syntymässä mutta mittakaavan ero tekee termistä hyvin huonosti meille soveltuvan. Samalla tavalla prekariaatti, populismi ja anarkismi ovat väkinäisiä muualta omaksuttuja malleja.

Mitä kiihkeämmin joku tuomitsee ’”amerikkalaisuuden”, sitä vahvemmin hän on amerikkalaisuuden vaikutuksen alainen.

Aikalaistodistajana väitän, että oikeuksiaan vaativa nuoriso sai mallinsa Yhdysvalloista ja sitten monta vuotta myöhemmin opinkappaleensa Moskovasta. Paavo Lipponen oli ensimmäisiä stipendin turvin Yhdysvaltoja kierrelleitä nuoria lupauksia. Paljon myöhemmin alkoi vaihto-oppilastoiminta, jonka vaikutus oli luultavasti hyvin suuri.

Erik Allardt oli ensimmäisiä stipendillä (Asla – Fullbright) USA:ssa pätevöityneitä ja sieltä aivan uudet tieteelliset painotukset tuoneita. Allardtin aine oli sosiologia; muutos saksalaisen tieteen vaikuttamaan perinteeseen oli raju.

Mutta luullakseni luonnontieteiden salavaikutus oli suuri. USA oli takapajuinen maa esimerkiksi fysiikassa ja kemiassa. Sota muutti kaiken. Vanhimmat tietämäni kaverit, jotka kävivät väittelemässä Kaliforniassa, ovat suunnilleen ikäisiäni. Tänäkin päivänä Kalifornia ja itärannikon MIT ovat samanlainen Mekka kuin Leipzig oli kerran suomalaisille lääkäreille ja ne kolme yliopistoa teologeille. Ulkomailla pätevöitymisen perinteen muuten aloitti J.V. Snellman.

Humanistit ovat kierrelleet kauan mm Michiganissa, ja kaikkein eniten uutta saavat biotieteet.

Viimeksi eilen puhuin kauniisti vaikeiden kysymysten ratkaisemisesta oikeuskäytännöllä, ja muutaman tunnin kuluttua mediasta alkoi kuulua samaa. Lakeja on (väkivallan lietsomisesta). Ongelma on lakien soveltaminen.

Olen saanut perehtyä USA:n tuomioistuimiin ”konehuoneen puolelta” eli sisältä.

Vetoan korkeisiin päättäjiin. Lähettäkää nuoria tuomareita ja esittelijöitä oikeasti töihin USA:han. Circuit Court on paras mahdollinen paikka. Oman kokemukseni mukaan Yhdysvalloissa liittovaltion tuomareiden taso ja taito on huomattavasti korkeampi kuin missään muualla.

Yksi syy tähän kummallisuuteen on tuomareiden valintajärjestelmä. Tuomarit ovat melkein kaikki valmiiksi asianajajina rikastuneita ja kaiken nähneitä. Amerikkalainen hyvä veli -järjestelmä toimii mainiosti. Tosin kolme tai neljä kertaa korkeimpaan oikeuteen on nimitetty liian hyviä jäseniä, jotka ovat sitten perustaneet eräänlaisen hovin ympärilleen. Esimerkkejä ovat Brandeis ja Frankfurter. Joku on saattanut olla liiankin hurjapäinen, kuten Douglas.

Myös täysin kyvyttömiä jäseniä tarvitaan, myös korkeimpaan oikeuteen. Heitä on tullut tasaiseen tahtiin. Nerojen kerho ei toimi koskaan. Kuka sitten työt tekee, jos kaikki ovat neroja?

Huima ammattitaito näkyy ja kuuluu juttuihin perehtymisessä. Sinänsä muodollisen suullisen käsittelyn alkaessa joka mies ja nainen on opiskellut jutun tarkasti etukäteen. Lopputulokseen vaikuttavat sitten sitkeästi pidetyt kokoukset, joissa alustavasti ratkaistuja juttuja käsitellään. Tuloksena on joskus myös eriäviä mielipiteitä, jotka valottavat dramaattisesti, miten usealla eri tavalla jutun voi ratkaista oikein.

Meidän lehtemme erehtyvät ottaessaan todesta amerikkalaisen lehdistön liioittelun Obaman ehdokkaasta korkeimpaan oikeuteen.

Tiedämme varmasti, että elinikäinen ja eristävä työ korkeimmassa oikeudessa tekee jokaisesta tuomarista riskin myös hänet nimittäneen presidentin kannalta. Eisenhower jäi historiaan silläkin, että mainitsi Earl Warrenin nimittämisen korkeimman oikeuden jäseneksi (ja siellä hänestä tuli tuomioistuimen presidentti) koko virkakautensa pahimmaksi möhläykseksi.

Yleinen sääntö on se, että tuomari puree aina kättä, joka ruokkii. Siellä on ollut – myös presidenttinä – pari ”lojalistia”, jotka ovat halunneet olla mieliksi hallinnolle. Seuraukset ovat olleet niin tuhoisia, että kaikki ovat oppineet. Eli: on yhdentekevää, kuka nyt puuttuvat jäsenen nimittää.

Oletko tyhmä?

Jos sinulla on ongelmia niissä asioissa, opettele sinäkin tyhmäksi!

Tapaan tänään kustantajan. Aion esittää hänelle kirjaidean. Älykkyyden mittaaminen on tuskastuttavan vaikeaa. Se edellyttää vakavia alan opintoja. Ainakin projektiivisten testien tulos on vain suuntaa antava. Myös nimitys on lisäksi harhaanjohtava. Ei ole olemassa ”älykkyyttä”. Älykäs ihminen ajattelee vaistomaisesti, että älykkyyden voisi mitata yksinkertaisesti kuin kuumeen tai veden lämpötilan. Kirjoissa väitetään muuta, mutta ihmiset eivät usko.

Luin tarkasti vielä kerran läpi, mitä eilen kirjoitin. Joku antoi ymmärtää, että kirjoituksessa leuhkittiin. Mielestäni kirjoitus oli erikoislaatuisen alkeellinen. Syy on hyvin selvä. En osaa alkuunkaan ohjelmointia enkä ohjelmien käyttöä. Minulla on jokin käsitys näistä taitoeroista, koska olin niin kauan töissä korkeakouluissa, joissa joka huoneessa oli hyvin lahjakkaita, paljon kursseja käyneitä ja kokeneita ihmisiä.

Turussa kaveri kerran kysyi, miten tulostetusta paperista saa ne viivat eli ruudut pois. Olin pannut merkille, että hän lähetti viestit ja kirjelappuset taulukkolaskentaohjelma Excelillä kirjoitettuna. Kun kerran kysyttiin, onnistuin kysäisemään sormella näyttäen, onko hän kokeillut tuota, siis tekstinkäsittelyohjelmaa. Ei ollut, siis Wordia, vai olisiko ollut Notepad. Toisella sormella osoitin valikkoa Näytä, josta voi klikata solut eli ruudut päälle ja pois. Se herätti ihmetystä. Kysyin, millä vehkeellä hän oli kirjoittanut väitöskirjansa. Remingtonilla. Mikäpä siinä.

Kysyin sukulaismieheltä kustannusliikkeiden käytäntöä. Vaikeaa ja vanhaa tekstiä ei skannata koneella. Kaupungissa on päteviä ihmisiä, jotka kirjottavat puhtaaksi eurolla liuska.

Tuo ratkaisi vanhan ongelman. Turhan usein joutuu skannaamisen jälkeen vaivalloiseen käsityöhön poistaessaan lukemattomia tavuviivoja, jotka ohjelma on tulkinnut väliviivoiksi eli siis kiinteiksi. Tekstissä esimerkiksi ’”jou-lukuu-si” näyttää vähän ikävältä.

Ennen työpaikoilla oli mikrotukihenkilöitä, jotka suorittivat henkeäsalpaavia temppuja seisovilta jaloiltaan. Lieneekö heidät nyt saneerattu maantielle?

Kirjaideani on ”Tyhmyyden käsikirja”. Yksinkertaisin tehtävin ja niihin liittyvillä pikku kertomuksilla lukija johdatellaan irrottautumaan haitallisista tottumuksista ja huomaa ennen pitkää tulevansa aikaisempaa paremmin toimeen seurassa kuin seurassa. Aion myös varoittaa puheessa tarpeettomista kirjaimista ja äänteistä, sellaisista kuin kee ja ree.

On olemassa Skepsis. Se on yhdistys, joka opettaa kriittisyyttä eikä halua niellä purematta mitä tahansa.

Siksi tarvittaisiin Höpsis. Aku Ankassa oli Barksin aikoina tarina, jossa pitkätukkainen kaupustelija julisti: ”Anna sinäkin höpsismin ratkaista ongelmasi.”

Menetelmään tarvittiin vain kolikko, ja Aku oli tietenkin alan miehenä kohta kokeilemassa. Kruuna, käännyn vasemmalle – klaava, käännyn oikealle.

Nähdäkseni kysymyksessä on dialektinen materialismi. Tunnen henkilöitä, jotka selvisivät siviilioikeuden isosta tentistä arpomalla. Kolikon sijasta tentissä voi heittää pyyhekumia. Kysymyksessä eivät olleet monivalintatehtävät, vaan puuteelliset tiedot.

Pilapiirtäjä Siné oli vallitsevien viisauksien vihollinen. Hän oli kovasti vasemmistolainen, kuten ranskassa kuului olla, siellä kun ei oikein tiedä, mikä on vasemmistolaisuutta. Jossain piirroksessa kiukkuinen duunari kantaa mielenosoituksessa kylttiä ”älykkyys on epäsolidaarista”.

Tämä oli se kansakoulussa oppimani asia, joka nyt palasi mieleen. Oppikoulusta ei jäänyt samanlaisia muistoja. Jos joku oli omin lupinsa etevä, hänet vain eristettiin joukosta. Asianomaisen tunsi ja ehkä edelleen tuntee välitunnilla koulun pihalta. Hän on se, joka seisoo seinän vieressä ja harjoittaa kengännauhojen tutkimusta aistinvaraisesti.

Tiedän mielettömän etevän IT-ihmeen, joka eräässäkin vaiheessa kävi suunnittelemassa Pentagonin pojille jotain sellaista, mihin näiden ymmärrys ei riittänyt. Muistan tuomarin, joka tuntui lukeneen ja ymmärtäneen kaiken. En ainakaan koskaan keksinyt kirjaa tai oikeustapausta, jota hän ei olisi jo tuntenut.

Molemmat saavuttivat mainetta koulupoikina. He aikailivat itsekseen luultavasti miettien ylivertaisia ajatuksia, ja edellisen tädit, viimeksi mainitun äiti, tulivat vasiten kotoa sitomaan nuoren etevikön kengännauhat. Varmasti he olisivat osanneet itsekin, mutta solmujen geometrinen topologia oli kiinnostavampaa. Matemaattinen solmu ei aukea itsestään. En tullut koskaan katsoneeksi, oliko heillä kengissä hyperboliset invariantit.

Kansakoulussa ja kuulemma peruskoulussa on rankaista ja kiusaamista vaativaa opettajan mielistelemistä ja porukan pettämistä, että tietää oikean vastauksen, kun opettaja kysyy.

Mielestäni on yksinomaan järkevää olla antautumatta sellaisiin tehtäviin, joissa tulee paljastaneeksi todellisen karvansa eli osaamattomuutensa ja heikot kykynsä. Pelkään pelejä. Shakkia pelasin viimeksi vuonna 1961. Hävisin kuin apina. Oli hauska katsoa, kun toiset pelasivat tammea, myllyä tai vaikka halmaa. Itse en uskaltautunut niihin. Tiedän ja uskon, että pokeri on ihmismielen suurenmoisimpia saavutuksia, mutta valitettavasti korttipelit eivät iske (paitsi pasianssit).

Jotkut etevät ihmiset harrastavat probleemeja. Kuuluisimmissa tiedelehdissä on usein jokin hyvin vaikea pähkinä. Jotkut hyökkäävät sellaisten kimppuun ja ratkaisevat ne! Tunnen ihmisen, joka on verraton sanaristikkojen osaaja ja tunsin toisen, joka oli suomen mestari bridgessä. En voi muuta kuin ihailla, oikeastaan edes ymmärtämättä. Lukiosta muistan, että matematiikan probleemat olivat hauskoja.

En pelaa. En kilpaile eli siis urheile. Nyt, tähän asti kirjoitettuani, vaistoan että olemme tässä jonkin syvällisen luonnevian tai sairasmíelisyyden partaalla.

Jutun kuva on kilpatehtävä tässä talossa asuneille. Mistä kuva?

Tyhmäkone

Ennen korkeakoululle sanottiin, että tietokone on oikeastaan tyhmäkone. Se on kuin karkkipussi. Siellä ei ole muuta kuin mitä sinne on pantu.

Kotimaan ja ulkomaan lehdistä koetan ymmärtää, mitä tarkoittaa ”ohjelmointi”. Sitä on opetettava kouluissa, mutta en tiedä, mitä tarkoitetaan.

Tai sitten olen vain tyhmä. Se ei ole uutinen.

Ehkä mielessäni hallitsevat liiaksi vanhojen aikojen järjestelmät, sellaiset kuin Assembler, tai tämän hetken jokseenkin paljon taitoa ja harjoitusta vaativat ohjelmointikielet, kuten Python. Verkko väittää, että monet olio-ohjelmoinnin kielet ja funktionaaliset kielet ovat onnen omiaan vasta-alkajille. Rohkenen epäillä.

Kyllä ohjelmointi on yhtä hyvä asia koulussa kuin geometria ja trigonometria. Järjestelmässä on väittämät, määritelmät ja todistetut menettelytavat.

Suunnittelijat voisivat tunnustaa, että kysymyksessä on matematiikka. Eräänlainen matematiikka. Matematiikan sisällöstä ei ole yksimielisyyttä, onneksi. Tiedämme kuitenkin, että aksiomaattinen järjestelmä on epätäydellinen. Matematiikan perustaa, jota kovasti etsittiin, ei ole olemassa. Se on todistettu. Tuo todistus ei tietenkään voi olla matematiikan perusta.

Niille, jotka juovat hernekeittoa pullosta, voin vakuuttaa, että matematiikalla ja siis tietojenkäsittelytieteellä ja niin ollen ohjelmoinnilla on käyttöä. Minusta on mieluisaa, että jo useissa kuvissa esitelty uusi kuistini, kestää painoa eikä mikään parru putoa päähän. Kuormat ja lujuudet on laskettu.

Yritän selittää muutaman yksinkertaisen asian, joiden vuoksi tuo nyt aloitettava oppi on tarpeen ja suorastaan säästää päänsäryiltä.

Kysymys ei oikeastaan ole ohjelmoinnista. Tietysti on hyvä oppia sekin ja tietysti se voi olla alku oppi ammattiin. Mutta viimeistään puhelimen kanssa tai pankkiautomaatilla tai raitiovaunuun noustessa melkein jokainen käyttää ”tietokonetta” eli siis laitetta ja siihen asennettua ohjelmaa.

Omat suosikkini ovat HERE Transit ja EasyPark. Täällä on ollut vanha käytäntö, että bussiaikataulut on varmaan suunniteltu jossain hullujenkoulussa. Hyvän näön lisäksi tarvitaan ankaraa pohtimista. Onko nyt kahden peräkkäisen pyhäpäivän jälkeinen ei kuitenkaan teollisuuden vuosiloma-aika? Transit kysyy, täältäkö ja sitten minne eli tavallisesti Helsinkiin, ja sitten tulevat tiedot numeroina ja pylväinä – seuraavat bussit, seuraavat junat. Tiedot ovat oikeita. Jopa tiedon edellä oleva kävelyaika on oikea.

EasyParkia käytin äskettäin Joensuussa samalla kun lahjoitin tilaisuuteen kiirehtivälle tuntemattomalle kolikkoja. Pysäköintiautomaatin sinisellä pohjalla oleva valkoinen numerosarja syötetään ohjelmaan, joka tietää siitä, missä ollaan, ja osaa myös panna hanttiin, ellei paikkatieto tunnu todelta. Sitten pysäköintiaikaa ostetaan puhelinlaskussa maksettavaksi samalla tavalla kuin pysäköintikiekkoa käännellessä. Jo on hyvä.

Olen tietävinäni, että oikean tietokoneen ääressä ihmiset tekevät suunnattomasti turhaa työtä, koska eivät ole opetelleet ohjelman polkuja eivätkö tiedä, miten se toimii. Esimerkki on tämä Word, jota käytän kaikkeen omaan kirjoittamiseen. Vaihtoehtojakin tietysti on, myös ilmaisia.

Vähän väliä joku kysyy, miten tekstistä saisi pois kummalliset rivinumerot tai sisennykset, jotka pomppasivat mukaan kesken kaiken. Vastaan aina, että aloitus-välilehdessä on muotoilusivellin, todellinen taivaan lahja. Sillä kirjoituksesta saa saman näköisen joka paikassa.

Paljon hermostuttavampaa on pelaaminen sähköpostin kanssa ja esimerkiksi spämmit, joita olisi osattava varoa. Oudon oloisia viestejä ei pidä avata.

Viestin siirtäminen roskapostiin ei poista sitä. Se on erikseen siirrettävä roskakoriin.

Aivan hiljan sain ilmoituksen, että oma sähköpostin postilaatikkoni oli täyttymässä, vaikka huollan sitä jatkuvasti. Syy oli tietenkin omani. Oin unohtanut poistettuani paljon viestejä tyhjentää roskakorin

Sama ilmiö esiintyy muuten verkkolevyllä. Tarmokkaan siivoamisen jälkeen tilaa ei vain tule. Verkkolevyllä on oma roskalaatikko, joka on erikseen tyhjennettävä.

Tämä kaikki ja taivas myös tuli mieleen, kun tapanani on näyttää uudet kiinnostavat valokuvat rouvalle. Olin käyttänyt iät ajat Photoshoppia ja sen Bridgeä kallistamatta korvaani Lightroomille, joka tuntui jotenkin tarpeettomalta. Se siis ei korvaa Fotaria.

Mutta kuvien katselussa olin käyttänyt mutkikkaita keinoja, jotka aina välillä unohdin. Kun nyt olen opiskellut ohjelmaa perinpohjaisesti hyvää opasta käyttäen (Kelby), häpesin silmät päästäni. Tie siinä tilanteessa turhien paneelien poistamiseen ja isoon kuvakokoon ei tosiaankaan ollut vaikea. Shift – Tab ja sitten pelkkä F.

Jos tunnustaisi senkin, että olin vienyt kuvat rajaamista varten Phtosohopiin. Lighthousessa sen voi kuitenkin tehdä suoraan painamalla R.

Näitten asioitten takana on filosofia. Kuvankäsittelyohjelma on helpompi. Tekstinkäsittelyssä ohjelman suunnittelijan on otettava huomioon sekä ammattilaisten että harrastelijoiden tarpeet. Niinpä ohjelmassa on todella paljon sellaista, mitä ei koskaan tarvitse.

Alkeellinen ”ohjelmointi” tulee vastan, kun on tarve tehdä makro. Esimerkiksi Gutenbergissa on tekstejä, jossa lainausmerkin paikalla on alaviiva. Mutta sama alaviiva saattaa merkata myös kursivointia niin että etsi – korvaa ei ole hyvä ratkaisu.

Makron tekeminen kannattaa opetella ja mielellään kunnolla. Excel on aivan mainio kotitarpeisiinkin, mutta sen makroja ei kannata opetella. Siinä on funktioitakin ison tilitoimiston tarpeisiin. Tällaisten asioiden ottaminen hallintaan edellyttää perusteltuja käsityksiä siitä, miten tietokone toimii ja kuinka ohjelmoidaan. Toisin sanoen ne oman ohjelmoinnin kohteet ovat suureksi osaksi isojen kaupallisten ohjelmien sisällä. Ja niissä ohjelmointi on kyllä tehty helpoksi.

Suomi on vapaa maa

Joka toinen humalainen huutaa poliisiautoon työnnettäessä ”Suomi on vapaa maa!” Tehoa lisää muutama perkele.

Todellisuudessa en tiedä, vieläkö käytäntö on tämä. Viesti oli kuitenkin ”täällä ei poliisit määräile”.

Viestin sisältö jää epäselväksi. Poliisi nimenomaan määräilee. Se on sen tehtävä. ”Yleisen järjestyksen ja turvallisuuden varjeleminen” on sievästi sanottu, mutta se on päämäärä tai ohjelma tai tavoite.

Pakkovallan käyttöön on oikeutettu poliisi, sotilas ja eräissä tilanteissa tavallinen kansalainen – hätävarjelu ja pakkotila.

Pakkovalta tarkoittaa usein samaa kuin väkivalta, ja siitä on yksimielisyys, että yksinoikeus väkivallan käyttöön on viranomaisilla, ja tuo oikeus ja sen rajat on kirjoitettu mahdollisimman selviksi.

Koulussa ja yliopistossa on vanhan tavan mukaan pyrkimys sekoittaa asiat vaikeatajuisiksi. Vallan kolmijaon oppi kuuluu pääsykokeisiin ja peruskursseihin. Lainsäädäntö, lainkäyttö, toimeenpano.

Ne veljet ja sisaret, jotka sanovat, ettei näitä kolmea saa sekoittaa toisiinsa, unohtavat että tämä on vain oppi. Se jäsentelee asioita. Todellisuudessa esimerkiksi lainkäyttö ei ole mahdollista ilman tulkintaa, joka todellisuudessa on eräässä mielessä lainsäädäntöä.

Taannoin jouduttiin taas kerran miettimään käsitettä ”moottoriajoneuvo”. Vuorossa oli se kaksipyöräinen vekotin (Segway tms.), jollaista ainakin toistaiseksi käytetään huvitteluun. Vakuutus, ajoradat, onnettomuudet – selvitettäviä asioita on paljon.

Paljon keskustelua aiheutti ”sakottamisoikeus” yksityisellä alueella. Nähdäkseni tulos oli järkevä. ”Sakko” on viranomaisen määräämä ja yksityinen voi määrätä eräissä tilanteissa ”maksuja”. Kintereillä seuraa kysymys perintätavasta. Pääsäännön mukaan yksityisen määräämä maksu tarvitsee taakseen tuomion.

Kuuluisa erimielisyyden aihe on viranomaisvallan siirtäminen yksityiselle. Valtion liiketoiminnassa on eri aikoina ilmennyt todellisia ongelmia.

Oikeuspositivismista luovuttiin 50 vuotta sitten. Näin sanotaan kirjoissa ja näin on. Termi tarkoittaa jotain sen suuntaista kuin että säännöt löytyvät laista eikä niiden ohi tai yli saa mennä.

Ajatussuunta oli kärsinyt saman kohtalon kuin positivismi yleisemminkin. Väitettiin että tieto johdetaan järkeä ja päättelyä käyttäen luonnollisista ilmiöistä. Kun lopulta todettiin, että erinäiset havaitut ilmiöt eivät edellyttäneet väliaineeksi ”eetteriä” eli jotain ehkä kaasun tapaista, jossa muun muassa säteily etenee ja kentät jylläävät, eetterin käsite hylättiin. Se oli positivismia ja oikein mokomalle eetterille.

Mutta mukana oli tavanomainen annos järkeishulluutta. Hyvin pian jouduttiin tekemisiin ilmiöiden kanssa, joita ei voi kuvitella eikä johtaa luonnosta. Sitä vastoin mittaukset ja laskelmat osoittavat ne oikeaksi. Kouluesimerkit ovat kvanttifysiikassa. Esine, kuten hiukkanen, voi olla kahdessa ei paikassa yhtaikaa tai se ei voi olla mielivaltaisessa paikassa sen sijaan että liikkuisi kiltisti kvanttikuorellaan.

Sananvapaus ja mielenosoitukset ovat tietenkin tänään mielessä. Päivän aformismi on tällainen: käsitys manner-eurooppalaisen ja anglosaksisen oikeusjärjestelmän periaatteellisesta erilaisuudesta ei ole totta.

Meillä kaiken pitäisi perustua lakiin ja viime kädessä perustuslakiin. Englantilaisilla, amerikkalaisilla ja eräillä muilla on se harmillinen ”common law”, jota he eivät tunnu aina ymmärtävän itsekään. Lakimiehille on kovasti vaivaa järjestelmistä, joita meillä ei sanota olevan, kuten ”trust” ja ”tort”.

Amerikkalaisten perustuslaillista suojaa nauttiva aseenkanto-oikeus, joka minusta on käytännöllisiltä seurauksiltaan järjetön ja jota vastustan, perustuu vallankumousvuosien periaatteisiin. Kansalaisilla on oltava oikeus hankkia oikeuksia asein ja jopa nousta aseelliseen kapinaan tyranneja vastaan, etenkin jos he istuvat Washingtonissa.

Ymmärrän järjelläni, että tuo on pyhä symboli, mutta taipuisin sille kannalle, että se on kuitenkin enemmän perinne samalla tavalla kuin aatelisarvot Isossa Britanniassa. Asiaan liittyy tunteita, mutta käytännön ratkaisuja ei pitäisi tehdä niiden tunteiden varassa.

Yksi EU:n sotkuisuuden syy on sama, jonka vuoksi Brexit saattaa osoittautua eräin osin hyväksi asiaksi. On ollut melkein pakko yhdistää kaksi erilaista oikeus- ja hallintojärjestelmää, jolloin säädösten ja virkamiesten määrä ei ole suinkaan muuttunut kaksinkertaiseksi vaan ainakin kuusitoistakertaiseksi.

Olen siis lukenut vuosikymmeniä rinnan eri maiden tuomioistuinten ratkaisuja ja nähnyt satoja kertoja, miten joissakin lähtökohdiltaan sinänsä selkeissä asioissa, kuten patentinloukkausjutuissa, käsittely ja perustelutavat poikkeavat toisistaan hurjasti, mutta lopputulos on eri maissa aina sama ja aina järkevä.

Ilmiön syy on kulttuuri. Vai luuletteko että kosiskelu ja kosminen menee samalla tavalla Espanjassa ja Suomessa? Luuletteko että jos miehen isä ja miehen vaimo ovat eri mieltä tärkeästä asiasta, esimerkiksi kiinteistön ostamisesta ja muutosta, isän ja vaimon sana painaa saman eri maissa? Karkeasti ottaen Pohjois-Euroopassa on yleistä, ettei vanhemmilla ole tuollaisiin asioihin puuttumista (paitsi rahoittajina, ehkä).

Päädyn siis toistamaan jo sanomani hiukan eri muodossa, kun puheena ovat väkivaltaa edistävät yhteenliittymät.

On tukeuduttava enemmän tuomioistuimiin ja tunnustettava, että laki laahaa perässä ja että laki ei voi ennakoida kaikkia tilanteita. Tuomarien olisi rohkeammin nojauduttava yleislausekkeisiin eli ”periaatteisiin”.

Huonomaineinen käsite ”criminal conspiracy” eli yhteen liittymine rikollisessa tarkoituksessa voisi olla uuden miettimisen arvoinen.

Niukkuus

Eilen kyläilimme ja ilokseni sain nuorisoseuraliikkeen historian, jota on viisi hyvin vankkaa osaa. Tai teossarja tulee siis postin kuljettamana.

Akateemikko Jutikkala -vainaja nimesi eräässä kirjoituksessaan Suomen 1800-luvun lopulta Liikkeiden maaksi.

Artikkelista käy ilmi, että Jutikkala tarkoitti raittius- ja työväenliikettä, nuorisoseuroja ja niin edelleen. Näitä kenenkään käskemättä syntyneitä yhteenliittymiä on todella paljon. Luennoilla mainitsin joskus esimerkin, jolla tavoittelin yllättävyyttä – Pellervo-seura. Matkasaarnaajat kiersivät maata saarnaten, että ennen ei lähde nälkä Suomesta kuin on yksikin ruiskuhilas pellolla.

Ruis siis leikattikin sirpillä kuhilaille, jossa se kuivui ja päätyi puitavaksi riiheen, aluksi käsin, sitten puimakoneella.

Kun maa oli Venäjän suuriruhtinaskunta, halpaa viljaa oli jatkuvasti tarjolla, ja ennen pitkää kuljetusmahdollisuudet, aluksi kanavateitse, sitten rautatietä.

Oli siirryttävä karjatalouteen. Se oli sensaatiomainen ajatus, koska samalla oli luotava meijeriverkosto ja opetettava viljelijäväestö aivan uusille tavoille. Maito ja voi olivat aluksi niin huonolaatuisia ja likaisia, että sitä ostivat vain tanskalaiset, myydäkseen itse tuottamansa hyvät tuotteet Englantiin.

Suomessa alkoi näkyä sveitsiläisiä ja saksalaisia juustomestareita (Oesch) ja suklaan valmistajia (Fazer).

Kävin pari päivää sitten Jalasjärvellä Juustoportin kaupassa ja ihmettelin. Korkealaatuinen herkkuliike keskellä metsää. Hankinta-alue maitolaitureista päätellen laaja.

Kouluaikoinani nuorisoseura oli talo, jossa käytiin talvella tanssimassa. Kesäisin oli käytössä urheiluseuran hallinnoima lava. Oliko seuralla muutakin toimintaa, sitä emme tienneet. Nuorisoseura oli joka tapauksessa jyväjemmareitten ja jauhojulppien toivottoman vanhanaikaista puuhaa. Talot alkoivat ränsistyä samaa vauhtia kuin ennen suojeluskunnan talot.

Sukulaisten kautta tiesin, että heti sodan jälkeen seuranäytelmät. Niiden vuoksi nähtiin vaivaa ja niitä käytiin katsomassa. Olisiko niinkin, että Helsingin ja Tampereen huipputeattereiden avantgardismi olisi ollut reaktio tähän. Nuoren opiskelijana istuin katsomassa Ionescoa ja luin Beckettiä ja olin kovasti prötevää.

Kun luen noita tekstejä nyt, ne tuntuvat edelleen erinomaisilta.

Olisiko niin, että suurten nimien kuolemantapausten vuoksi puheena oleva poliittinen tai poliittissävyinen teatteri olisi puolestaan ollut reaktio ylihienostuneisuuteen?

Haluaisin ymmärtää, miksi meillä ei syntynyt vastaavia liikkeitä elokuvassa. Nyt vuosikymmenien takaa Mikko Niskanen ja surmanluodit ja, mielenkiintoista kyllä, Matti Tapion ”Sodan ja rauhan miehet” (1978) oli käänteentekevä. Yhdellä televisiosarjalla muutettiin yleinen käsitys lähihistoriasta. Tarkoitan moskovalaista versiota viime sodista ja rauhoista. Se käsitys siirtyi syrjään eikä ole tullut takaisin.

Päivän puheenaiheista nuorisoseurat, joista ensimmäinen siis perustettiin Kauhavalle ja joita Pohjanmaa pian pursusi, toi esiin pitkän rivin mitä ajankohtaisimpia asioita.

Jäsenten yleinen kunnollisuus oli jatkuvan kehittämisen kohde. Toisin kuin kouluissa tarkoituksena ei ollut sääntöjen ja tapojen opetteleminen eikä liioin kokoelma keinoja, joita käyttäen kaupungissa voi peittää maalaisuutensa.

Raittiustyö oli itsestään selvä osa, mutta ennen kunnanlääkäreitä ja terveyssisaria hygienia oli jatkuva aihe, sekä huoneissa että navetassa ja tallissa. Pohjanmaa oli koko maan pahinta keuhkotautialuetta. Parantolajärjestelmä oli suursaavutus. Taudin vastustaminen aloitettiin sylkykupeista, joita tuotiin ensin nuorisoseuran taloihin ja sitten rautatieasemille.

Kai VR itse vastasi posliinikylteistä, joista taisin oppia ensimmäisen lauseeni ruotsia, spotta ej på golfvet – älä sylje lattialle.

Onneksi kysyin kerran vanhalta lääkäriltä, mitä perua oli lapsuudesta muistamani jatkuva räkiminen ja niistäminen – nenäliinoja ei maalaisoloissa juuri käytettin, joten perustaito oli niistää sormiinsa ja pyyhkiä ne housun takamukseen.

Lääkäri sanoi että usein mainittu purutupakka oli pieni tekijä mutta krooninen poskiontelon tulehdus suuri.

Odotan kiinnostuneena historian viittä osaa ja aion lukea ne. Etelä-Pohjanmaan historia, joka minulla on vanhastaan, alkaa vanhentua ja on muutenkin aukkoinen. Ellen nyt ole etsinyt huonosti, niin sensaatiomainen asia kuin kansanmusiikki näyttäisi puuttuvan kokonaan. Sekä kansanlaulu että pelimannimusiikki nousivat jo sata vuotta sitten ja molemmilla oli suuri sosiaalinenkin merkitys.

Ensimmäiseksi katson, miten tarkoin kerhot on lueteltu. Kauhavalla toimi ilmeisestä syystä ensin lennokkikerho – helsinkiläinen järjestö taisi aloittaa vasta myöhemmin rakennussarjojen myymisen. Niistä siirryttiin sitten amerikkalaisiin tuotteisiin, ”koottaviin”, jotka olivat aitoa muovia, Kauppanimiä oli Revell ja Heller. Kävin vasiten katsomsassa. Kyllä niitä myydään edelleen. Muotia ne eivät taida olla.

Lennokkikerhosta tuli nopeasti purjelentokerho. Sekin oli maalaiskunnassa aika vaativat nuorisoseuran harrasta. Lentokoneen malli ja nimi oli Harakka. Puheenjohtaja oli tätini, joka seuoritti sen kaikkein korkeimman taitomerkin.

Erikoinen harraste, eikö vain?

Mielirikos

Vastustan arvonlisäveroa.

Onko tämä rikos?

Nykyisessä laissa on kohtia, jotka johtavat toisiin tuloksiin kuin käytännössä väitetään. Itse laki on hyvä; jopa tuloveroa sopivampaa on ottaa valtiolle rahaa oikeustoimista eli siitä kohdasta, jossa raha muutenkin liikkuu.

Toisaalta on ongelma, että tuo vero on kaikille sama. Minusta on miellyttävä ajatella, että ihminen tarvitsee tietyn määrän rahaa elämiseensä ja vastuidensa hoitamiseen. On paikallaan, että ylijäämällä yritetään myös hankkia lisää rahaa. Itse asiassa juuri tuo on taloudellisen järjestelmän perusteita ja tähän kaatuu teoreettinen sosialismi. Tienaamistaitoisten verottaminen sinisenköyhiksi vie kaikilta mahdollisuudet

Myös rahan myynnin pitäisi kannattaa. Nollakorko on vaikea tilanne. Nautin siitä kyllä itse, koska olen laitattanut remontin tavalla, joka ei ole kulutusta vaan sijoittamista. Luulen että taloni on nyt arvokkaampi niin että jos olisin eilen langennut saunatiellä, loukannut pääni ja joutunut laitoshoitoon ja niin edelleen, joku olisi myynyt aikanaan talon enkä olisi jäänyt lääkärinhoitoa vaille.

Nuoret professorikollegani ovat oikealla asialla, mutta ilmoittaessaan, että rikoslakia on viharikosten kohdalta selvennettävä ja ehkä muutettava niin että viharikoksista rangaistaan herkästi ja tuomiot ovat tuntuvia, he eivät ajattele asiaa loppuun.

Rikoslaki koskee tekoja ja laiminlyöntejä. Joissakin kohdissa – maanpetos – myös puhe luetaan teoksi.

Ajatuksen eli mielentilan julistaminen rangaistavaksi ei ole kielellinen eikä tekninen ongelma. Se on niin vaikea, että siinä on mietittävä mahdollisen rajoja.

Väitetään kieroimpien kirkonmiesten ajatelleen, että jos joku vihitään avioliittoon ja vihittävä ajattelee mitään sanomatta, että nyt antamani lupaus ”tahdon” ei vastaakaan tahtoani, vihkiminen jää vaikutuksetta.

Näin ei käytännössä ole.

Naurettava ja pikkumainen vastaväite: joudut syytteeseen rasismista eli kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Teko on lain mukaan tahallisena rangaistava. Ilmoitat tuomioistuimessa: valehtelin.

Kiistät siis tahallisuuden. Luultavasti tuomari viis veisaa väitteestä, mutta todellisuudessa väitteesi on ongelmallnen.

Jopa siviilioikeudessa puhutaan ”tietämisvelvollisuudesta”. Tuo ”tiesi tai piti tietää” valuu rikosoikeuden puolelle. Jos neuvot ihmisen heikoille jäille ja väität, ettet tiennyt, kyllä syyttäjä sanoo, että kiihkeänä pilkkionkijana sinun piti tietää asian oikea laita.

Minullakaan ei ole myönteisiä tunteita rajarauhaa rautatieasemalla luulonsa mukaan vaalivia kohtaan enkä pidä siitä ajatuksesta, että ihmisiä potkitaan tai lyödään.

Ajatuksen vaikeutta ei kuitenkaan ole korostettu riittävästi.

Poliittisella puolella mielen rikosten sääntely on lähes aina epäonnistunut. Jopa 1930-luvun ns. puserolait kääntyivät muutamassa vuodessa laatijoitaan vastaan, kun oikeistojärjestöjen vermeet kiellettiin.

Nuo lait ovat myös yleensä tulleet liian myöhään. Samaiset Lapuan liikkeen ajan kommunistilait annettiin sellaisessa vaiheessa, jolloin kommunismin vaara alkoi olla Suomessakin ohi. Tämän tiedämme nyt tutkimuksista. Tiedämme senkin, että isä Stalin oli jo kääntynyt maailmanvallankumouksesta kiduttamaan ja lahtaamaan omia kansalaisiaan, joista ensimmäisen iskun saivat ukrainalaiset ja heti perään mitättömät ja vastanmieliset vähemmistökansat, kuten esimerkiksi suomalaiset siellä rajan takana.

Harmittelen hiukan, että sama lakimiesporukka, jossa olin itse innolla mukana, hävitti niin sanotut blanco-rangaistukset. Tästä ongelmasta nimittäin päästäisiin, jos rangaistava teko olisi väljästi tulkittu ’”pahennuksen herättäminen”. Nykyisin saa sakkoa, jos kulkee munasillaan kadulla. Tuo vanhanaikainen termi tarkoitti kuitenkin suuren enemmistön arvojen loukkaamista. Voi hyvin sanoa, että rasistinen toiminta eli myös huutelu herättää pahennusta.

Jotain tällaista voisi ajatella, koska järjestön kieltämisen jälkeen on hyvin helppoa perustaa uusi järjestelmä ja jatkaa entisin tavoin.

Jostain lehdestä muuten luin, miten paheksuttavaa on, että asianajajat kieltävät asiakkaitaan tunnustamasta eli auttamasta totuutta voittoon oikeudenkäynnissä.

En tiedä, mihin uutinen perustui. Noin toimiva asianajaja nimittäin saa potkut asianajajaliitosta ja menettää elinkeinonsa. Jos lehden juttu perustui väärinkäsitykseen, eli tarkoitus oli viitata asianajajan toimintaan, kun tämä muun muassa sanoo, ettei sinun tarvitse kertoa kaikkea eli tunnustaa, se on eri asia.

Neuvostoliitossa ja Saksan kolmannessa valtakunnassa ja luultavasti Kiinassa syytetty on velvollinen edistämään tuomituksi tulemistaan. Länsimainen oikeuskulttuuri on rakentunut yli 200 vuotta ajatukselle, että sekä riita- että rikosasioissa vaatimukset on osoitettava tosiksi, eikä kohteen, siis vastaajan tai syytetyn, tarvitse osallistua siihen. Jos hän on mykkä kuin kala kivellä, siitä ei saa rangaista erikseen. Mykkyydellä hän ei tosin edistä asiaansa.

Aleksis Kivellä on parodia tästä. Joku sanoo oikeudenkäynnissä ”totta on, mutta todistettakoon”. Etenkin riita-asioissa tuo ”totta on” riittää ratkaisemaan asian.

Nykyisin lakimiehet, joilla on halu sanoa asiat mahdollisimman vaikeasti, käyttävät amerikkalaista termiä ”itse-inkriminoinnista”. Isompi ihmisoikeusasia kuin höyrypäiden paimentaminen on ”Orwellin maailman” vastustaminen. Ihmisellä on oltava turva tuomareita vastaan eikä ajatuspoliisia saa perustaa. Sinänsä on hienoa, että asiasta puhutaan, ja kerrankin poliitikkojen on hyvä osallistua oikeudelliseen keskusteluun. Sananvapausasioissa on poliittinen elementti.

Rahanmenoa

Kuvan koje on B & 0 eli Bang et Olufsen ulkoinen, kannettava kaiutin. Siinä näyttää olevan aika monta elementtiä, koska sen antama ääni on selvää Hifiä.

Ennen kuin ostin, kokeilin Spotifyn kautta paria Bachin urkuteosta, joiden siirtymät jalkioääniin tiesin. Kaikki tuntevat sen Toccatan ja fuugan. Alku on korkeaa lirutusta, mutta sitten bassot alkavat kävellä kuin kohtalo.

Kaupassa ja sitten kotona näky oli humoristinen. Kaiutinsatsi alkaa hypähdellä toistaessaan muhkeasti niitä bassoja.

Olin onneksi tullut ajatelleeksi, että kooltaan vaihtelevissa tiloissa äänilähteet kytkeminen äänijärjestelmään on aina häpeällinen toimitus, koska se ei tahdo millään onnistua. Kannettavissa tietokoneissa, myös Applen PowerBookissa, koneen tuottama ääni on hyvin vaatimaton. Soitto tulee kuin sardiinirasiasta.

Se oli minulle uusï tieto, että koneelta ajettu puhe – ääneen luettu Vaasan Jaakoon pakina – on vähintään yhtä arka äänentoiston laadulle kuin musiikki. Jos puhuja ei ole ammattilainen vaan sellainen kuin esimerkiksi minä, selkeys ja ymmärrettävyys riippuvat suoraan äänen laadusta. Me nielemme tavuja, sopotamme ja maiskutamme; kaikkea ei saa pois jälkikäsittelystä.

Tässä on jotain samaa kuin radiolähetysten ihmisten ässävioissa. Osa niistä johtuu huonosta mikrofonin sijoittelusta. Olen itse usein kuunnellut toisia luonnossa eli studiossa. Ei heillä yleensä mitään ässävikaa ole.

Moni laulaja painaa mikrofonin kiinni ylähuuleen. Hygienia voi olla niin ja näin, mutta ääni saattaa olla hyvä. Itse puhallan ja huokailen puhuessani. Mikrofoni toistaa senkin.

Tätäkin asiaa varten Yle käytti ja käyttää tuulisuojia, sellaisia karvakuontaloita, jotka vetäistään mikrofonin päälle. Studiossa saman asian ajaa iso kiekko, jossa on kuin kärpäsverkkoa. Sen läpi puhutaan.

Luultavasti joidenkin viihdetaitelijoiden irstaaat mikrofonin hivelyt ovat tätä perua. He ovat jo oppineet ottamaan äänestä ulos juuri sen mitä tarvitsevat.

Urakoitsijani on kuoromies. Kävin jo kokeilemassa, miten nyt valmistuva ulkokuisti soi. Arvasin oikein. Eivät ne suotta rakenna soittolavoja noin. Ja metsä ympärillä vastaa tietysti vuodenajan mukaan. Akustiikka muuttuu.

Mitä mieltä naapurit ovat Beon soinnista, siitä saan varmaan ennen pitkää selvän.

Nyt olisi kuitenkin käytännössä mahdollista viedä esimerkiksi iPod ja kovaääninen selässä kantaen tunturinrinteeseen. Luulen että kuuntelisin Einojuhani Rautavaaraa. Hän sävelsi jotenkin niin tunturimaista musiikkia.

Ehkä en kuitenkaan mene. Jokin toinen kulkija saisi aivan yhtä hyvän ajatuksen soittaa aivan eri musiikkia vaikkapa Vellinsärpimäojalla, enkä minä varmaan pitäisi siitä. Paras siis vain läähättää kulkiessaan, rauhassa ja hiljaa.

B&O:n laitteet kannattaa periaatteessa kiertää kaukaa. Kyllä ne kuuluvat samaan erittäin korkeaa luokkaan kuin esimerkiksi Harman-Kardonit, mutta hinnat ovat mielikuvituksellisia. Lisäksi valmistaja on hetkittäin äänestänyt väärää hevosta. Mielestäni he kaupitsivat langallista kotiverkkoa laitteilleen vielä kun tiedettiin aika yleisesti, että langaton toimi hyvin.

Viimeksi eilen katselin hiukan kummissani, mitä kaikkea älyä asuntoihin nyt saa. Sellainenkin viritys näyttää olevan suorastaan halpa, että voi kännykällä sammuttaa valot ja pysäyttää pesukoneet ja varmistaa lieden samaan aikaan kuin esimerkiksi jääkaappi pysyy johdomukaisesti päällä.

Sellaista sensoria en sattunut näkemään, joka ilmoittaisi, onko vetoketju kiinni. Jotakin jää siis omallekin vastuulle.

Koska tämä kirjoitus kääntyi jo markkinaorientoituneeksi, lisään vielä, ettäse kamera, Nikon d750 oli niin täsmälleen oikea hankinta kuin vain osaa olla.

Huomaan käyttäväni koko ajanautomatiikkaa, joka käyttelee filmin herkkyyttä.

Esimerkiksi eilen infossa Vaakunan yläbaarissa ulkona oli häikäisevän kirkasta ja kaunista ja sisällä suorastaan hämärää. Kun olin järjestäjä ja maksaja, en halunnut olla ammattivalokuvaajan näköinen eli siis ottaa kuvia salamalla. Heistä monet pelaavat varman päälle ja käyttävät ainakin epäsuoraa salamavaloa koko ajan.

Nyt täysin käyttökelpoiset kuvani, joissa siis ei ole värikohinaa, on metatietojen mukaan eräin kohdin ISO 5600, ja jälki on hyvä. Peruslukea on siis esim. 100, sitten 400 ja sitten aina kaksinkertainen, eli tuossa on lähes 6 aukkoa ylimääräistä.

Ja automaattitarkennukselle muuten voi olla vaikeuksia pysyä perässä, joten kannattaa käyttää etsintä, ettei sinänsä erittäin hyvä ja riittävästi pyöritettävä LCD-näyttö jää ihmettelemään. Sisätiloissa riittävä laajakulma ja käsin tarkennus parista metristä äärettömään ajaa saman asian, kun on, mistä rajaa.

Nämä ovat niitä erikoisia tapauksia. Avautuu uusi maailma. Jo pari kertaa olen kävellyt pyydystämässä kattojen ja ullakkojen yksityiskohtia, kun telen käyttö ei vaadi sen erikoisempaa taitoa. Näkyviin tulee sellaista kaupunkia, jonka olemassaolosta ei tiennyt.

Kun valokuvien ottaminen on sosiaalinen laji, en oikein usko, että 600-millinen ja jalusta toisi oikein mitään lisää. Se jo näyttää niin teolliselta.

Seuraava kokeilu, jota nyt mietiskelen, on se halpa 35-millinen, jolla voisi palautella mieleen Leica-henkistä toimintaa, tarttua tilanteisiin. *Siinäkin luultavasti riittää, että roiskaisee vähän sinne päin. Lopun teen Fotarin layereillä – en kuitenkaan näitä blogin kuvia, jossa yleisö saa jatkossakin tyytyä siihen, mitä sattuu tulemaan.

Facebook muuten prässää aika nöyrästi isonkin kuvan mittojensa mukaiseksi. Hyvä ominaisuus. (Valokuvavarastoni on nyt 4 teran ulkoisella levyllä, joka ei ole normaalisti kiinni koneessa eikä sähköverkossa. Toshiba.

Oottako kuullu

Eilen ja tänään pyörivät Vaasan Jaakkoo -aineiston julkistamistilaisuudet. https://www.jaakoonjutut.fi/

Olin aika ihastunut, kun serkkuni Tuula kertoi Kauhavalla lukevansa äidilleen vanhainkodin vuodeosastolla juuri Vaasan Jaakkoa, koska se miellyttää äitiä niin kovasti. Kysymyksessä on tätini Helemi.

Juuri se oli yksi ajatus. Todella vanhoille ihmisille pitkän illan päätteeksi jotain oikeasti mieluisaa.

Toinenkin tarkoitus alkoi toteutua. Kauhavan kirjasto ostaa pätkäytti siitä paikasta aineistoa ja vaikka en Vaasassa päässyt kulttuuritoimen johtajan kraiveleihin kiinni, tiettävästi siellä on sama ajatus.

Kolmas ajatus on koulut. Ei varmasti tee pahaa kuulla suullista perinnettä, joka kyllä jatkuu edelleen. Kaikilla vain ei ole käsillä kertojaa. Minulla oli, ja heitä oli paljon.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko päiväkodeissa ja ala-asteella ihmissuhdetaitojen yhteydessä esillä kertomisen taito.

Viestintä on eri asia. Sana tarkoittaa selvien sisältöjen välittämistä: mene tästä ulos ja kiipeän puuhun. Kertominen on luova sosiaalinen taito. Se muokkautuu tilanteen ja kuulijoiden mukaan.

Näytelmähenkilö Hamlet vastasi kysymykseen, mitä luette, jalo prinssi – sanoja, sanoja, sanoja. Ajattelen samaan suuntaan. Sanat ovat vasta palikoita. Puhe, etenkin kerronta, rakentaa niistä jotain.

Kolme suurta suomalaista modernistia, Aleksis Kivi, Volter Kilpi ja Vaasan Jaakkoo, sisällyttivät kertomuksen kerronnan osaksi. Kertoja on romaanissa ja novellissa usein niin sanottu universaalikertoja, joka aloittaa, että alussa Jumala loi taivaan ja maan, tai minä-kertoja, joka aloittaa esimerkiksi sanomalla, että katsoin äsken peiliin enkä pitänyt näkemästäni.

Mainitsemani kolme ja myöhemmin monet muut hallitsivat taidon tuoda kertoja kertomuksen henkilöksi. Kun Vaasan Jaakkoo kirjoittaa tarinan dialogimuotoon tai lähelle sitä, jutun ”minä” ei ole kirjoittaja itse, vaan hänen itsestään luomansa roolihenkilö.

Kirjallisuuteen on jäänyt stereotypioita roolihenkilö-kertojasta. Jokin kappale voi alkaa ”mutta samaan aikaan naapurissa tapahtui kummallisia”. Siinä on kannanotto mukana, ja tuo kanta, esimerkin kummallisuus, värittää kertomuksen kokonaisuutta.

Kun eilen kahteen kertaan ja tänään useasti tunnen tarvetta selittää, mitä minä vaahtoan autuaasti unohtuneesta menneisyyden kirjoittajasta, ajattelen sanoa sopivan hetken tullen sanasen perinteestä ja elämän laadusta.

”Tuhannen ja yhden yön saduissa” Sheheradzade kertoo uuden sadun joka yö pysyäkseen hengissä. Mutkikkaista syystä kuuntelija on päättynyt teloituttaa naisen, mutta tämä kertoo niin taitavasti jättäen juonen aina vähän kesken, että kertomistilanne jatkuu tuhat yötä ja yhden päälle ja sitten loppukin on onnellinen.

Itämainen sadunkertoja oli joskus ammattilainen, joka nyki ohikulkijoita viitan liepeestä ja kovalla kiireellä sepitti tarinaa kiinnittääkseen kuulijan huomion ja saadakseen kolikoita.

”Decamerone”, joka on monessa mielessä myöhemän kirjallisuuden esikuva, on sisältävinään ruttoa kaupungista paenneiden toisilleen kertomia tarinoita. Uskokoon ken tahtoo, että noin hyviä tarinoita löytyy äkillisen tilanteen eli ruttoepidemian yhteen ajamasta joukosta.

Joka suhteessa loistelias esikuva on Chaucerin ”Canterburyn tarinoita”. Valitettavasti liian moni luulee, että runomuotoinen kertomus on väistämättä ikävystyttävä ja siksi sivuutettava.

Viime vuosisadan suuri – suurin – kirjallisten mielipiteiden muokkaaja Ezra Pound kohotti Chaucerin yli Shakespearen ja oli muuten sitä mieltä että anglosaksin kielinen kertova runous on ylittämättömän hienoa.

Poundin vaikutuspiiriin nuorena liukuneena olisi varovasti samaa mieltä. Niitä vanhimpia Brittein saarten runoja on hiukan vaikea löytää nykykielillä. Beowulfiin ja Seafareriin en ole yhtä innostunut kuin Pound, ja toisin kuin hän nostaisin islantilais-norjalaisen runouden huipulle. Egil Kaljugrimrinpoika (Skallagrimson) on kaiken suitsutuksen arvoinen ja voi olla että tuo viime vuosituhannen alku oli runouden kaikkien aikojen korkeimpia vaiheita.

Chaucerin laaja runoteos on myös kerronnan perikuva. Pyhiinvaeltajat ovat matkalla Canterburyyn, ja aikaa tappaakseen he kertovat toisille tarinoita. Sävyt vaihtelevat haaveellis-ihanteellisesta arkipäiväiseen ja häpeämättömän ruokottomaan.

Tuolla keinolla syntyy selvästi paras kuva keskiajan ihmisen mielestä ja mielen maisemasta. Hyvä keskustelun aihe on, onko tuo maisema muuttunut laisinkaan. Runoelman sisältö on suurimmalta osin selvää kansainvälistä perinnettä, josta ei tosin yleensä ole yhä vanhoja lähteitä.

Tuossakin kirjassa on kielen ongelma. Nykyenglanti on hyvä lähde mutta ei riittävä. Ezra Pound on oikeassa väittäessään, että laiskimukset, jotka eivät viitsi opetella keskiajan englantia, olisi ajettava kepin kanssa joukosta. Mutta Poundin oma kielitieteen koulutus oli hiukan hutera. Esimerkiksi kiinan kieli, jota hän harrasti kiihkeästi, petti hänellä monin kohdin.

Vanha englanti on paljon vaikeampaa kuin hän väittää. Eräin kohdin kukaan ei tiedä, miten vivahteet löytyvät. Se tiedetään, että monet nykykieleltä tuntuvat kohdat tarkoittavat muuta kuin luulisi.

Mutta pointtini on selvä. Chaucer – ja samoin Kalevala ja Kanteletar - rinnastuvat kaikin kohdin murrekirjallisuuteen. Murteen tavoin oikullinen ja monipohjainen kieli on rikkaus, ei rajoitus. Näin myös Pohjanmaan murteissa.