Zweig 2

Tämän päivän sukupolvi, joka on kokenut vain toisen maailmansodan syttymisen, saattaa miettiä, miksi meidän kokemuksemme oli niin toinen. Miksi massat eivät 1939 räjähtäneet samaan hurmioituneeseen hulluuteen kuin 1914? Miksi he vastasivat kutsuun vakavina ja ratkaisunsa tehneinä, kohtalolleen ääneti antautuen? Eikö tilanne ollut sama ja eivätkö kysymyksessä olleet vielä pyhemmät ja korkeammat asiat kuin tässä sodassa, kun nyt taistellaan aatteista eikä vain rajoista tai siirtomaista?

Vastaus on helppo, koska vuoden 1939 maailmassa ei ole niin paljon lapsenomaista hyväuskoisuutta kuin oli 1914. Silloin ihmiset luottivat ehdottomasti johtajiinsa; Itävallassa kenenkään mielessä ei käynyt mitään niin luonnotonta, että korkein keisarimme Frans Joosef kahdeksankymmenenkolmen ikäisenä olisi johdattanut kansansa sotaan muutoin kuin välttämättömyyden pakosta, että hän olisi vaatinut alamaisiltaan sellaista veriuhria, ellei paha, kaamea ja rikollinen vihollinen olisi uhannut keisarikunnan rauhaa. Saksalaiset olivat puolestaan lukeneet keisarinsa tsaarille lähettämät sähkeet, joissa tämä taisteli säilyttääkseen rauhan; yksinkertaista ihmistä elähdytti vielä suuri kunnioitus arvohenkilöitä, ministereitä ja diplomaatteja kohtaan, koska he olivat viisaita ja rehellisiä. Jos nyt kerran tuli sota, se tuli vastoin omien valtiomiesten tahtoa; heistä itsessään ei vikaa löytynyt, itse asiassa ketään koko maassa asuvaa ei voinut moittia mistään. Rikolliset sodanlietsojat olivat siis vastapuolella; me olimme tarttuneet aseisiin pelkästään puolustaaksemme itseämme roistomaisia ja viekkaita vihollisia vastaan, jotka olivat ”hyökänneet” rauhaa rakastavan Itävallan ja Saksan kimppuun ilman vähintäkään ärsytystä. Vuonna 1939 taas tämä lähes uskonnollinen varmuus oman hallituksen rehellisyyteen tai vähintäänkin pätevyyteen oli kadonnut koko Euroopasta. Diplomatiaa inhottiin, koska katkerin mielin oli nähty, miten pysyvän rauhan mahdollisuus oli kavallettu Versaillesissa; monessa maassa muistettiin turhan tarkoin, miten häpeällisesti heitä oli petetty lupaamalla aseistariisuntaa ja salaisen diplomatian hylkäämistä. Itse asiassa vuonna 1939 ei ollut ainuttakaan valtiomiestä, jota joku olisi kunnioittanut, eikä yhtään, jonka varaan olisi voinut uskoa oman kohtalonsa. Vähäisin ranskalainen kadunlakaisija naureskeli Daladier’lle, ja Englannista oli kadonnut tykkänään usko Chamberlainin kauaskatseisuuteen Münchenin ja ”rauha meidän ajallemme” –viestin jälkeen. Italiassa ja Saksassa massat seurasivat Mussolinia ja Hitleriä hätääntyneinä: mihin he kuljettavat meitä? Ja eihän heillä ollut vaihtoehtoa, kun isänmaa oli vaarassa, joten sotilaat nostivat kiväärin olalle, naiset päästivät lapsensa matkaan, mutta heillä ei ollut toisina aikoina ilmennyttä uskoa uhrin väistämättömyyteen. He tottelivat mutta eivät riemuinneet. He marssivat rintamalle mutta vailla vanhaa haavetta sankaruudesta; ihmiset, kukin kohdallaan, tiesivät jo, että he olivat vain tavanomaisen poliittisen typeryyden uhreja, tai sitten asialla oli kohtalon aina yhtä vastustamaton ja käsittämätön voima.

Ja mitä suuret massat edes tiesivät sodasta vuonna 1914, noin puolen vuosisadan rauhan jälkeen? Ihmiset eivät tunteneet sotaa eivätkä olleet juuri ajatelleetkaan asiaa. Sodasta oli tullut legenda, välimatkan vuoksi sankarillinen ja romanttinen. Ihmiset näkivät edelleen koulun lukemistojen ja museoiden taulujen valossa; loisteliaita ratsuväen hyökkäyksiä kimaltavissa univormuissa, kohtalokas laukaus osui aina suoraan sydämeen ja koko sotaretki oli jyhkeä marssi voittoon. ”jouluksi kotiin”, sotilaat huusivat nauraen äideilleen kesällä 1914. Kuka olisi Itävallan kylissä ja kaupungeissa muistanut, millaista sota oikeasti oli? Ehkä enintään muutama vanhus muisti vuoden1866 taistelun nyt samassa sotaliitossa olevaa Preussia vastaan.  Miten nopea, veretön ja kaukainen sota se oli ollut, kun se oli loppunut ennen kuin ehti oikein alkaakaan ja verta oli vuodatettu niin vähän! Vauhdikas ja romanttinen retki, villi ja miehekäs seikkailu – sellaisena vuoden 1914 sota maalattiin yksinkertaisen ihmisen mielikuvitukseen, ja nuoret pelkäsivät vakavissaan jäävänsä vaille tätä elämänsä ihmeellisintä ja jännittävintä kokemusta; sen takia he tungeksivat kiireissään lippujen alla ja siksi he huusivat ja lauloivat junissa, kun heitä vietiin teurastettaviksi; punainen veri virtasi villinä ja kuumeisena koko kansakunnan suonissa. Mutta vuoden 1939 sukupolvi tiesi, mitä sota on. Se tiesi, ettei sota ole romanttista, vaan barbaarista. Se tiesi, että sotaa kestäisi vuosia vuosien jälkeen, eikä menetetty aika palaisi. Se tiesi, etteivät miehet hyökänneet vihollisen kimppuun tammenlehvien ja nauhojen koristelemana, vaan viipyisivät viikkokaupalla taisteluhaudoissa ja korsuissa syöpäläisten seassa liejussa hulluina janosta, ja sotilaat murskaantuisivat tai silpoutuisivat näkemättä vihollista koskaan. Lehdet ja elokuvat olivat jo tutustuttaneet ihmiset tuhon uusiin, saatanallisiin keinoihin, ihmiset tiesivät, miten suunnattomat panssarivaunut jauhoivat murskaksi eteensä osuneet haavoittuneet, ja miten lentokoneet surmasivat naisia ja lapsia heidän omiin vuoteisiinsa. He tiesivät, että sieluttomaksi koneistettu sota olisi vuonna 1939 tuhat kertaa julmempi, epäinhimillisempi kuin ihmiskunnan kaikki edelliset sodat. Yksikään vuoden 1939 sukupolveen kuuluva ei enää uskonut Jumalan säätämään sodan oikeutukseen, ja mikä pahinta, enää ei uskottu sodalla aikaansaadun rauhan oikeudenmukaisuuteen eikä pysyvyyteen. He nimittäin muistivat turhan hyvin edellisen sodan tuloksen, eli köyhyyden, joka saatiin rikkauden sijaan, katkeruuden tyydytyksen asemesta, nälänhädän, inflaation, vallankumoukset, kansalaisoikeuksien menettämisen, valtion orjuuttajana, hermot repivänä epävarmuutena, kaikkien epäluottamuksen kaikkia kohtaan.

Se oli ero. Vuoden 1939 sodalla oli sielullinen sisältö, koska kysymyksessä oli vapaus ja oma moraalinen liikkumatila; ja aatteen puolesta taistelevasta tulee kova ja kohtalonsa valinnut. Vuoden 1914 sodassa taas ei tiedetty mitään tosiasioista, vaan aika palvoi vielä harhoja, oikeudenmukaista ja rauhaisaa maailmaa. Ja onnea tuottavat vain harhat, ei tieto. Sen takia uhrit marssivat tammenlehviä kypärissään riemumielin kohti raunioita niin että kadut jyrisivät ja kipinät lentelivät kuin juhlapäivinä.

Itse en sortunut tähän nopeasti iskevään isänmaallisuuden hurmioon, eikä se johtunut siitä, että olisin pystynyt poikkeuksellisen viileään harkintaan, vaan syynä oli aikaisempi elämäntapani. Vielä kaksi päivää sitten olin ollut ”vihollismaassa” ja vakuuttunut siitä, että Belgiassa suuret joukot olivat yhtä rauhaa rakastavia ja tietämättömiä kuin omat maanmieheni. Lisäksi olin viettänyt niin kansainvälistä elämää, etten pystynyt äkkiä, yhden yön nukuttuani, vihaamaan maailmaa, joka oli omani yhtä paljon kuin isänmaani. Olin aina suhtautunut epäluuloisesti politiikkaan ja keskustellut viimeksi kuluneina vuosina lukemattomia kertoja ranskalaisten ja italialaisten ystävieni kanssa kuvitellun sodan mielettömyydestä. Olin saanut suhteellisen tehokkaan rokotuksen isänmaallista kiihkoilua vastaan ja siksi ensimmäisten tuntien kuumeeseen valmistautuneena olin täysin varma tämän taitamattomien diplomaattien ja tunnottomien sotatarvikkeiden tuottajien aiheuttaman sodan vastustamisesta niin että pidin kiinni yhtenäisen Euroopan tavoitteistani.

Niin olin alusta alkaen sisäisesti varma maailmankansalaisuudestani; valtion kansalaisena toimiminen olikin vaikeampaa. Vaikka olin vasta kolmekymmentäkaksivuotias, minulla ei ollut tuossa vaiheessa mitään sotilaallisia velvollisuuksia, koska minut oli hylätty armeijaan soveltumattomana kaikissa kutsuntatilaisuuksissa ja olin jo silloin ollut asiasta kovin hyvilläni. Näiden ratkaisujen ansioista säästyin tuhlaamasta vuotta järjettömään asepalveluun ja lisäksi ajatus murhavälineiden käytön opettelemisesta tällä vuosisadalla oli mielestäni jälkeenjääneisyydessään rikollinen. Tämän vakaumukseni johdosta minun olisi pitänyt toimia oikein ilmoittautumalla aseistakieltäytyjäksi omantunnon syistä, mutta Itävallassa tuollainen toiminta olisi aiheuttanut ankarimman kuviteltavissa olevan rangaistuksen ja vaatinut marttyyrin sielunlujuutta. Nyt on niin – enkä häpeä tunnustaa sitä – että luonteessani ei ole lainkaan sankaruutta. Luontainen vastaukseni kaikkiin vaarallisiin tilanteisiin on aina ollut pakoon lähteminen, eikä tämä ollut ainoa kerta, kun sain sietää varmaan oikeutetun moitteen päättämättömyydestä, eli juuri saman kuin menneiden vuosisatojen kunnioitettu mestarini Erasmus Rotterdamilainen. Toisaalta minulle oli yhtä sietämätöntä odottaa verrattain nuorena miehenä, että minut kiskottaisiin esiin yksinäisyydestäni ja pantaisiin johonkin mahdottomaan tehtävään. Siksi haeskelin sellaisia toimia, joissa voisin tehdä jotain hyödyllistä muta ei sotilaallista, joten muuan upseeriksi kohonnut ystäväni hankki minulle toimen työpaikastaan sota-arkistosta. Olin työssä kirjastossa, jossa kielitaidollani oli käyttöä ja toimitin ja parantelin myös yleisölle osoitettuja ilmoituksia – eli myönnän kernaasti, etteivät tehtäväni olleet kunniakkaita, mutta mielestäni tämä oli kuitenkin parempaa kuin työntää pistin venäläisen maalaismiehen mahaan. Mutta se oli ratkaisevaa, että kun työni ei suorastaan käynyt voimille, saatoin uppoutua käsitykseni mukaan tärkeimpään sotatoimeen valmistautumalla siihen hetkeen, jolloin ymmärrys herää.

Asemani wieniläisten ystävieni joukossa oli paljon vaikeampi kuin toimipaikalla. Heidän kokemuksensa Euroopasta kokonaisuutena oli rajallinen ja pelkästään saksalaisuuden sisällä eläen useimmat kirjailijamme arvioivat tehtävistään tärkeimmäksi massojen innostuksen lujittamisen ja sodan kauneuden korostamisen runollisen nostoin tieteellisistä ideologioista. Lähes kaikki saksalaiset kirjailijat Hauptmannin ja Dehmelin johdolla tunsivat velvollisuudekseen toimia samalla tavoin kuin muinaisten germaanien runonlaulajat nostattamalla lauluilla ja runoilla hyökkäävien sotilaiden kuolemankiihkoa. Runoja tulvi, ja loppusoinnut oivat sota ja voitto, Krieg und Sieg, ja kuolema ja pakko Not und Tod. Runoilijat vannoivat juhlallisesti, etteivät olisi enää milloinkaan missään tekemisissä ranskalaisen tai englantilaisen kulttuurin kanssa. Sehän oli kaikki mitätöntä ja arvotonta verrattuna saksalaiseen luonteeseen, Saksan taiteeseen ja saksalaiseen ajatteluun. Mutta oppineet olivat vielä pahempia. Filosofien ainut viisaus oli väite, että ”teräskylpy” estäisi tehokkaasti kansaa menettämästä ponttaan. Lääkärit liittyivät joukkoon ja ylistivät proteesejaan niin tavattomasti, että oikein teki mieli antaa amputoida kätensä tai jalkansa, jotta saisi aidon tilalle apulaitteen. Eri uskontojen papit eivät liioin halunneet jäädä toisia huonommiksi ja käyttäytyivät joskus kuin riivaajien saastuttamat, ja he olivat samoja miehiä, joiden järkeä, luovia kykyjä ja humaania elämäntapaa oli ihailtu vielä viikko tai kuukausi sitten.

Järkyttävintä tässä hulluudessa oli ihmisten vilpittömyys. Koska suurin osa heistä oli sotapalvelukseen liian vanhoja tai soveltumattomia, he pitivät moraalisena velvollisuutenaan edistää kaikin käytettävissään olevin keinoin sotatoimia. Kaikki heidän aikaansaannokset olivat kielen ja siis kansan ansiota. Siksi he halusivat palvella kansaa sen kielellä kertomalla kansalle, mitä kansa halusi kuulla, nimittäin että oikeus oli vain heidän puolellaan tässä kamppailussa ja vääryys oli vastapuolella, että Saksa kulkisi voittoon ja vihollinen kokisi häpeällisen tappion – välittämättä vähääkään siitä, että näin toimiessaan he pettivät runoilijan todellisen tehtävän, joka on ihmisyyden ja koko ihmiskunnan ylläpitäminen. Luonnollisesti moni tunsi suussaan omien sanojensa nostattaman sapen kohta, kun alkuinnostuksen huurut alkoivat haihtua. Mutta sodan ensimmäisinä kuukausina eniten huomiota saivat ne jotka metelöivät kovimmalla äänellä, ja siksi he kiljuivat järjettömänä kuorona tuolla ja täällä ja joka paikassa.

Ajattelin että tyypillisin ja liikuttavin esimerkki tästä rehellisestä ja samalla järjettömästä hurmioitumisesta oli Ernst Lissauer.  Hän kirjoitti lyhyitä, iskeviä ja hauraita runoja ja oli ihmisenä niin hyväntahtoinen, ettei parempaa voi kuvitella. Muistan tänäkin päivänä, miten jouduin ponnistamaan peittääkseni hymyni, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Olin ylimalkaisesti kuvitellut hänen runojensa ytimekkyydestä ja äärimmäisestä lyhyydestä hänet laihana ja romuluisena nuorukaisena.

Sen sijaan asuntooni lyllersi pieni pulska mies, hilpeät kasvot ja kaksinkertainen kaksoisleuka, täynnä itsetietoisuutta ja vaahtoisaa intoa, änkyttämässä kiireessään ja niin runouden valtaamana, ettei mikään pystynyt estämään häntä siteeraamasta kerran toisensa jälkeen omia säkeitään. Mutta hänestä piti väkisinkin kaikesta hullunkurisuudesta huolimatta, koska hän oli lämminsydäminen, toverillinen, rehellinen ja paholaismaisen uppoutunut runouteensa.

Hän oli varakkaan saksalaisen perheen poika, käynyt koulunsa Berliinissä Fredrik Wilhelmin lyseossa ja arvatenkin preussilaisin eli siis syvimmin preussilaisuuteen antautunut kaikista tuntemistani juutalaisista. Hän ei puhunut mitään muuta elävää kieltä kuin saksaa eikä ollut koskaan käynyt Saksan ulkopuolella. Saksa oli hänen maailmansa ja mitä saksalaisempi mikä tahansa asia tai ilmiö oli, sitä enemmän se riemastutti häntä. Hänen sankareitaan olivat York, Luther ja Stein, Saksan vapaustaistelu 1813 hänen mieliaiheensa ja musiikillinen jumala Bach, jota hän soittikin sievästi pienillä, lyhyillä, paksuilla, sienimäisillä sormillaan. Ei kukaan tuntenut Saksan runoutta yhtä hyvin kuin hän eikä ollut niin rakastunut, niin lumoutunut saksan kieleen, ja kuten monet Saksan kulttuuriin myöhään astuneet juutalaiset hänkin uskoi saksalaisuuteen enemmän kuin saksalaisista hartain.

Kun sota syttyi, hän kiirehti ensi töikseen kasarmille ilmoittautumaan palvelukseen. Voin hyvin kuvitella, miten kersantit ja korpraalit nauroivat, kun pyylevä herra puuskutti portaissa. Hänet hylättiin käden käänteessä. Lissauer oli epätoivoissaan, mutta hän toivoi toisten tavoin kykenevänsä palvelemaan Saksaa ainakin muusallaan. Kaikki lehteen painettu tai armeijan kuuluttama oli hänelle jumalan sanaa. Hänen maansa kimppuun oli hyökätty ja vihollisista pahin oli – Wilhelmstrassen ulkoministeriön mukaan - petollinen Sir Edward Grey, Britannian ulkoministeri. Tämä tunne – että Englanti oli perivihollinen ja sotaan syyllinen, sai asun hänen ”Vihalaulussaan” (Hassegesang gegen England) – minulla ei ole sen tekstiä tässä käytettävissäni – jossa lyhyin, vaikuttavin säkeistöin nostatettiin vihaa Englantia vastaan ja vannottiin ikuinen vala, ettei Englanti saisi koskaan anteeksi ”rikostaan”. Pian oli kammottavan selvää, miten helppoa on nostattaa vihaa (tämä sokaistunut, lihava pieni juutalainen Lissauer ennakoi Hitlerin keinot). Runo räjähti kuin pommi ammusvarikolla. Ehkä mikään toinen saksalainen runo, ehkä ei edes Reinin vahti (Das Wacht am Rhein) levinnyt yhtä nopeasti kuin tämä pahamaineinen Vihalaulu. Keisari oli hurmaantunut ja myönsi Lissauerille Punaisen Kotkan ritarikunnan kunniamerkin, runo julkaistiin kaikissa sanomalehdissä, opettajat lukivat sen koulussa ääneen lapsille, kunnes kaikki osasivat vihan vuodatuksen ulkoa. Ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, runo sävellettiin ja sovitettiin kuorolle ja sitä laulettiin teattereissa niin, ettei Saksan 70 miljoonan asukkaan joukossa ollut ketään, joka ei olisi osannut Vihalaulua alusta loppuun ja pian sen tunsi koko maailma, tosin vähemmän innostuneena. Yhdessä yössä Ernst Lissauer sai suuremman maineen kuin kukaan toinen sotarunoilija – mutta aikanaan tietysti tuo maine poltti häntä kuin tarun Herakleen myrkytetty ihokas. Nimittäin kohta kun sota oli ohi ja kauppiaat alkoivat rakentaa uudelleen kauppasuhteitaan ja poliitikot tekivät rehellisiä yrityksiä ymmärtää toisiaan, ikuista vihollisuutta Englannin kanssa julistanut runo haluttiin tukahduttaa kaikin keinoin. Ja oman syyllisyyden helpottamiseksi ihmiset ristiinnaulitsivat onnettoman ”Viha-Lissauerin” ainoana syypäänä sodan alun hysteriaan, vaikka todellisuudessa kaikilla oli ollut sama tauti vuonna 1914. Kaikki häntä vuonna 1914 juhlineet käänsivät hänelle korostetusti selkänsä vuonna 1919. Lehdet lakkasivat julkaisemasta hänen runojaan, ja kun hän tuli kaltaistensa seuraan, täydellinen hiljaisuus laskeutui. Lopulta Hitler karkotti hänet Saksasta, johon hän oli kiinnittynyt sydämensä jokaisella säikeellä, ja hän kuoli unohdettuna, yhden runon onnettomana uhrina noustuaan huiman korkealle ja jouduttuaan singotuksi syvyyteen.

Zweig…

Vuonna 2012 kirjoitin tässä blogissa Stefan Zweigista. Nyt näkee tekijänoikeuslain erään nurinkurisen vaikutuksen. Kirjailija oli jokseenkin unohdettu. Nyt hänen teoksiaan on eri laitoksina ja eri kielillä ostettavissa ainakin sata. Tekijänoikeus näet vanhentui; Zweig pani pisteen tuotannolleen ja elämälleen ampumalla itsensä Brasiliassa 1942.

Suomeksi Shakkitarina on todella ilmestynyt uutena käännöksenä, ja käsitän, että myös ”Eilispäivän maailma” olisi tekeillä uudestaan suomeksi. Toivon että niin käy ja että löytyisi kustantaja ja lukijoitakin. Zweig nimittäin kuuluu näinä päivinä puheena olleisiin 100 parasta kirjaa kautta aikojen luetteloon, aivan kärkeen.

Koska hänen saksan kielensä on niin ihastuttavaa, suomensin muutamia kymmeniä sivuja aivan huvikseni. Jos joku haluaa lukea kirjan eikä saksa suju, ruotsinnos ja pari englanninnosta ovat ihan hyviä.

Ilmainen näyte (Zweig Eilispäivän maailma)

- - -

Olin päättänyt käyttää viimeiset kaksi viikkoa ennen jokavuotista vierailuani Verhaerenin maaseudun asunnossa Le Coqissa, joka oli pieni lomailupaikka Ostenden lähellä ja saman pidäkkeettömän hengen vallassa, joka vallitsi joka paikassa muuallakin. Onnelliset lomanviettäjät makailivat kirjavien katostensa alla rannassa tai kävivät uimassa, lapset lennättivät leijoja ja nuoret tanssivat kahvilan edessä rantapenkereellä. Kaikkien kansakuntien edustajat oleilivat rauhallisesti yhdessä, ja varsinkin saksaa kuuli paljon, sillä lähellä sijaitsevalla Reininmaalla Belgian rannikkoa oli suosittu jo kauan. Häiriötä aiheutti vain lehtipoika, joka huusi ostohaluja herättääkseen Parisin lehtien otsikkoja: Itävalta provosoi Venäjää, Saksa valmistelee liikekannallepanoa. Näimme että ostajat synkistyivät mutta vain vähäksi aikaa. Olimmehan totutelleet vuosia tällaisiin diplomaattisiin kiistoihin, ja aina ne sovittiin onnellisesti viime hetkellä ennen kuin asiat olisivat menneet liian vakaviksi. Miksi ei nyt kävisi samalla tavalla? Puoli tuntia myöhemmin näki samat ihmiset loiskuttamassa vettä ja huutelemassa toisilleen, leijat nousivat vain korkeammalle, lokit risteilivät kaiken yläpuolella ja aurinko nauroi lämpimänä ja kirkkaana rauhallisen maan yllä.

Mutta huonot uutiset kasaantuivat ja muuttuivat uhkaaviksi. Ensin Itävalta esitti Serbialle uhkavaatimuksen ja sai siihen välttelevän vastauksen, kruunupäät vaihtoivat sähkösanomia keskenään ja sitten liikekannallepano alkoi tuskin verhotusti.

Kylä alkoi käydä hermoilleni; joka päivä oli ajettava pienellä sähköjunalla Ostendeen hakemaan uutisia, jotka muuttuivat huonommiksi ja huonommiksi. Ihmiset kylpivät edelleen, hotellit olivat täynnä, rantapenger oli vieläkin täynnä kävelijöitä, nauravia, rupattelevia lomavieraita. Mutta nytpä nähtiin jotain uutta; nähtiin belgialaisia sotilaita, joita ei ollut koskaan ennen havaittu hiekkarannalla, ja konekivääreitä, joita koirat kiskoivat pienillä kärryillä, tämän valtion erikoisuutena.

Siinä vaiheessa istuin kahvilassa muutaman belgialaisen ystäväni kanssa, joista toinen oli nuori maalari ja toinen runoilija Crommelynck. Olimme viettäneet iltapäivän James Ensorin luona, joka oli Belgian suurin maalari, erittäin pidättyväinen ja vetäytyvä ihminen, joka oli paljon ylpeämpi vähäisistä ja vaivaisista valsseista ja polkista, joita hän sävelsi sotilassoittokunnalle, kuin mielikuvituksellisista tauluistaan, joissa värit hehkuivat. Hän oli näyttänyt meille taulujaan hyvinkin vastahakoisesti, koska hän pelkäsi, että jos joku ostaisi häneltä, hän itse joutuisi naurunalaiseksi tuhertelijana. Ystäväni kertoivat naureskellen, että hänen ajatuksensa oli myydä taulujaan kovaan hintaan ja sitten pitää ne hallussaan, sillä hän oli yhtä ahne rahalle kuin työlle. Joka kerta kun hänen oli pakko luopua taulustaan, hän suistui useaksi päiväksi epätoivoon. Kaikilla ihmeellisillä ilveillään tämä maanmainio Harpagon oli saanut meidät hyvälle tuulelle, ja kun sotilasosasto marssi ohitsemme konekiväärin eteen valjastettuine koirineen, joku meistä meni silittämään koiraa. Tämä ei ollut alkuunkaan upseerin mieleen, koska hänestä tuollainen sotilaallisen avustajan hyvitteleminen saattoi olla vaaraksi sotavoiman arvolle. ”Mitä tuo tuollainen marssiminen toimittaa?” joku meistä mutisi. Mutta toinen vastasi heti kiihtyneesti:” On varauduttava. Täällä sanotaan, että saksalaisten hyökkäyksen varalta.” ”Ei missään tapauksessa”, minä sanoin rehellisesti vakaumukseni mukaan, sillä siinä vanhassa maailmassa uskottiin vielä valtiosopimusten pyhyyteen. ”Saa tapahtua vaikka mitä, vaikka Ranska ja Saksa tuhoavat toisensa, mutta teillä belgialaisilla ei ole siinäkään tilanteessa mitään hätää!” Mutta joukkomme pessimisti ei antanut periksi. Kun Belgiassa oli määrätty tuollaisia toimenpiteitä, siihen oli pakosta olemassa selittävä syy. Vuosia sitten oli jo saatu vihiä Saksan yleisesikunnan salaisesta suunnitelmasta, jonka mukaan Ranskaan hyökättäessä myös Belgiaan oli hyökättävä kaikista ratifioiduista sopimuksista huolimatta. Mutta minäkään en antanut periksi. Minusta oli aivan naurettavaa, että samaan aikaan kun tuhannet tai kymmenet tuhannet saksalaiset nauttivat lomasta pienessä, vieraanvaraisessa Belgiassa, joka oli puolueeton maa, rajalla armeija odottaisi marssikäskyä.

”Typeryyksiä”, sanoin. ”Saatte hirttää minut tuohon lyhtypylvääseen, jos saksalaiset hyökkäävät Belgiaan.” Olen edelleen kiitollinen ystävilleni, jotka eivät ryhtyneet tuumasta toimeen, kun se päivä tuli.

Sitten tulivat heinäkuun ratkaisevat viimeiset päivät ja joka tunti saatiin ristiriitaisia uutisia – keisari Vilhelmin sähkösanomat tsaarille, tsaarin sähkösanomat keisari Vilhelmille, Itävallan sodanjulistus Serbialle, Jaurèsin murha Ranskassa. Tilanteen vakavuuden vaistosi. Äkkiä pelon jäinen tuuli puhalsi hiekkarannan tyhjäksi. Tuhannet ihmiset lähtivät hotelleista ja riensivät juniin ja suurimmat optimistitkin alkoivat kiireesti pakata laukkujaan. Itsekin ostin lipun heti kun kuulin Itävallan sodanjulistuksesta Serbialle, ja silloin oli korkea aika. Idän pikajuna oli viimeinen Belgiasta Saksaan. Seisoimme junan käytävillä kiihtyneinä ja kärsimättöminä ja kaikki puhuivat kaikille. Kukaan ei jaksanut olla hiljaa eikä lukea ja joka asemalla juoksimme junasta kuulemaan viimeisiä uutisia toivoen salaa, että jossakin väkevä käsi olisi ojentunut estämään kohtalottarien kulun. Emme vieläkään uskoneet sotaan emmekä varsinkaan hyökkäykseen Belgiaan. Olimme sivuuttaneet Belgian rajalla olevan Verviers’n ja aloimme ylittää rajalinjaa. Junaan tuli saksalainen miehistö, ja kymmenen minuutin kuluttua olisimme Saksan maaperällä.

Olimme jo lähellä Herbestahlia, joka oli ensimmäinen asema Saksan puolella, kun juna äkisti pysähtyi keskellä avointa peltoa. Ryntäsimme käytävän ikkunoihin. Mitä oli tapahtunut? Näin pimeässä tavarajunan toisensa jälkeen tulevan vastaan avovaunut pressukankaalla peitettynä niin että mielestäni alta erottuivat pelottavat tykit. Sydämeni jätti lyönnin väliin. Tässä oli pakostakin kysymyksessä Saksan armeijan kuljetus. Mutta lohdutin itseäni ajattelemalla, että tämä toimenpide oli tehty vain kaiken varalle, liikekannallepanolla vain uhkailtiin menemättä niin pitkälle. Vaaran hetkellä toivontahto kasvaa aina valtavaksi. Viimein kuulimme merkin ”Reitti vapaa” ja juna vieri Herbestahlin asemalle. Hyppäsin portaat yhdellä loikalla saadakseni lehden ja nähdäkseni, mistä oli kysymys. Mutta sotilaat olivat ottaneet asemarakennuksen haltuunsa. Kun yritin odotussaliin, lukitun oven edessä seisoi valkopartainen ja vakava upseeri. Ketään ei laskettu sisään asemarakennukseen. Mutta olin jo kuullut sisältä miekkojen kalahtelun ja kolinan ja lattiaan satttuvien kiväärinperien äänet. Epäilyä ei enää ollut: Saksa oli hyökkäämässä Belgiaan vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta. Palasin täristen junaan ja ajoin kotiin Itävaltaan. Nyt ei ollut enää aihetta kysellä. Olin matkustamassa sotaan.

- - -

Seuraavan aamuna olin Itävallassa. Kaikilla asemilla oli kylttejä yleisestä liikekannallepanosta. Junat olivat täynnä juuri riveihin astuneita, viirit liehuivat ja Wienissä näin, että koko kaupunki oli mullin mallin. Ensijärkytys sotauutisesta – että jokin oli livennyt kenenkään sitä oikein haluamatta, paljolti ihmisten tahtoa vasten, diplomaattien kömpelöistä käsistä, kun nämä olivat huijanneet ja leikitelleet sodan ajatuksella – oli äkisti muuttunut innostukseksi. Kaduilla oli paraateja, lippuja, värillisiä nauhoja, ja musiikki raikui joka suunnasta, nuoret sotamiehet marssivat voitonriemuisina; heidän kasvojaan valaisivat hurraahuudot – ja he olivat juuri niitä matti meikäläisiä, joita ei tavallisesti koskaan huomattu eikä juhlittu.

Ja pysyäkseni totuudessa minun on myönnettävä, että oli vaikea paeta ihmisten majesteettista, hurmoksellista ja mukaansa vetävää voimaa. Niin paljon kuin vihaan ja vastustan sotaa, en soisi, että nuo ensimmäiset päivät olisivat jääneet minulta kokematta. Koskaan ennen kokemattomalla tavalla tuhannet ja sadat tuhannet ihmiset saivat yhteenkuuluvuuden tunteen, jota olisi tarvittu rauhan aikana. Kaupungissa asui kaksi miljoonaa ihmistä, maassa lähes viisikymmentä miljoonaa, ja tuolla hetkellä he tunsivat olevansa osa maailmanhistoriaa, hetkeä joka ei palaisi koskaan, ja kaikkia kutsuttiin heittämään oma mitättömän pieni itsensä hehkuvaan massaan puhdistumaan kaikesta itsekkyydestä. Veljeyden päihdyttävä tunne hukutti tuolla hetkellä alleen kaikki luokka- ja säätyerot ja toisistaan poikkeavat äidinkielet. Muukalaiset puhuivat toisilleen kadulla, toisiaan vuosikaudet vältelleet puristivat kättä, kaikkialla näki kiihtyneitä kasvoja. Jokainen yksilö koki pyhityksensä niin, ettei hän enää ollut erillinen persoona kuten ennen, vaan osa massaa, osa kansaa, ja henkilönä hän, ennen niin huomaamattomana, oli saanut merkityksen. Vähäinen postivirkailija, joka tavallisesti lajitteli kirjeitä aamusta iltaan, taukoamatta, keskeytyksittä maanantaista lauantaihin, konttoristi, suutari, kukin oli äkisti saanut elämäänsä romanttisen mahdollisuuden tulla sankariksi, ja naiset hurrasivat jo kaikille, jotka kantoivat asepukua, ja antoivat saman aseman niillekin, jotka joutuivat tässä vaiheessa syystä tai toisesta odottamaan. He tunsivat itsessään oudon voiman, joka oli nostanut heidät esiin jokapäiväisestä elämästään. Äitien suru ja naisten pelko olivat luonnollisia, mutta he häpesivät näyttää näitä tunteita tämän muodonmuutoksen keskellä. 

Mutta on täysin mahdollista, että tilanteen kiihkossa oli mukana muu, syvempi ja salaisempi voima. Ihmisyyden side kirposi niin nopeasti ja niin kertakaikkisesti, niin että pyörre kävi pohjaan asti ja nosti syvyyksistä pintaan ihmiseläimen piilotajuiset vietit – joita Freud nimittää niin tarkasti tulkiten ”paoksi kulttuurista”, halun särkeä lakien ja määräysten porvarillinen maailma niin että veren alkukantaiset voivat saavat raivota villeinä. Sekin on mahdollista, että näillä pimeyden voimilla oli osansa hurjaan hurmioon, johon kaadettiin kaikki – itsensä uhraamiseen ja viinaan, lippujen ja isänmaallisten iskulauseiden ikiaikaiseen vetovoimaan, miljoonien ihmisten salaperäiseen kiihkoon, jota voi tuskin kuvata sanoin, mutta joka tuolla hetkellä antoi villinä ja hurmioituneena voiman aikamme suurimmalle rikokselle.