Sorokka

Nykytermein eilen käyttämäni ”miehittäminen” olisi ”ulkoistamista” tai ”aliurakointia”.

Ari Raunio selostaa yhdessä venäläisen Juri Kilinin kanssa julkaisemassa teoksessa Jatkosodan hyökkäystaisteluja 1941, josta kuvakin on otettu, muun ohella seuraavaa.

Saksalais-suomalaiset sotilasneuvottelut Helsingissä 2.-.6.1941:”…Saksalaislähteiden mukaan Heinrichsin muistio päättyi toteamukseen, että tiedoksi tulleet Saksan korkeimman sotilasjohdon ajatukset elähdyttivät suomalaisen sotiaan sydäntä ja ymmärrettiin historiallisiksi. Muistion lukemisen jälkeen Heinrichs jatkoi puheenvuoroaan todeten, että Suomen tuhatvuotisessa historiassa oli nyt ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin Suomen kansa voisi ikiajoiksi vapautua perivihollisensa painostuksesta…”

”Suomalaiset halusivat perustuslain tasavallan presidentille asettamiin velvoituksiin viitaten, että Suomi ei joutuisi aloittamaan sotilaallisia toimi Neuvostoliittoa vastaan eikä vihollisuuksia aloitettaisi Suomen alueelta. Heinrichs totesi, että Suomen väestöstä 46 % oli sosialisteja. Ainoana maata koossa pitävänä voimana oli sotamarsalkka Mannerheimin persoona. Ajatus hyökkäämisestä olisi myös uusi. Suomi pitikin hyvänä, että saksalaisten operaatio alkaisi aikaisemmin, ja toivoo sen provosoivan Neuvostoliiton hyökkäämään ensin.”

Meitä on kyllä helppo johtaa harhaan. Mehän menimme oikein kuorma-autolla ottamaan ryöstetyn alueen takaisin. Siis ensimmäisenä Kannas ja Kannakselta varsinkin Viipuri.

Hyökkäys Kannakselle alkoi heinäkuun viimeisenä päivänä. Silloin Laatokan rannassa oltiin jo Vitelessä, lähellä vanhaa rajaa.

Viipuri vallattiin 29.8. Runsaan viikon kuluttua siitä alkoi ”rosvoretki” vanhan rajan yli Tuuloksesta Aunukseen ja Syvärille.

Sotilaiden ja valtiojohdon ratkaisu oli järjellinen ja kohtuullisesti kansan mielialat huomioon ottava. Ryti ja Mannerheim, jotka eivät olleet edes saksalaismielisiä, osasivat varmasti laskea, miten kiire Saksalla oli. Sen oli saatava Neuvostoliitto polvilleen ja Yhdysvalloille muuta ajateltavaa hyvin nopeasti.

Ja idän hyökkäysretken alku oli sotilaallisesti suurenmoinen.

Pidän hyvin luultavana, että Saksa rahoitti Ruotsin välityksellä armeijamme uudelleen varustamisen. Lentokoneita ja panssareita ei annettu, koska niitä ei tarvittaisi. Pöljä poika sotkee fillarilla, kuten sitten tekikin. Polkupyöräpataljoonien nimi oli muutettu kosmeettisista syistä jääkäripataljooniksi.

Tämän oletuksen tueksi ei ole tosiasioita. Jostain ne rahat kuitenkin tulivat, koska valtio ja armeija olivat konkurssitilassa 1940 ja hyvässä iskussa vuoden kuluttua 1941. Jos rahaa olisi saatu takaisinmaksun ehdolla, siitä olisi kai jäänyt arkistoihin tietoja. Nyt tiedämme vain, että sotilaallisten yhteyksien sisältöä on piiloteltu vielä 2000-luvulla.

Ammuksista ja kranaateista ei ollut puutetta. Tuuloksen hyökkäys oli miehet ja laukaukset laskien suurempi taistelu kuin El Alamein.

Neuvostoliitto oli jättänyt viisaasti Suomea vastaan hyvin vähän joukkoja ja sijoittanut painopisteen pohjoiseen, Sorokan suuntaan.

Raunion ja Kilinin kirja on sydäntä lämmittävä. Siinä on katsauksia neuvostokomentajien vaiheista, ja aika usea siirrettiin Karjalasta valvomaan esim. reserviläisten lennokinrakentamistoimintaa Ulko-Mongoliaan.

Siitä käy ilmi sekin, että Neuvostoliitto oli laiminlyönyt sotilastiedustelun pahasti.

Silti suomalaiset saivat kokea saman kuin Saksa. Neuvostoliitto ei mennyt potkaisemalla kumoon. On vaikea uskoa, että jouluun 1941 mennessä kertyneiden tappioiden suuruutta olisi arvattu ennalta.

Enkä vieläkään ymmärrä, mitä suomalaiset tekivät siellä Syvärillä ja Äänisellä. Selitykset eivät vakuuta. Matka sinne oli liian raskas. En ollut ennen tiennyt Raunion kertomista useista kokonaisten pataljoonien kieltäytymistapauksista.

Olisiko syy sittenkin ollut se, että nuoriso oli tottunut elämään jalat ilmassa ja että todellisuuden taju ei ollut silloinaan kansamme eikä sen herrojen vahva puoli?

Pohdin näitä sotaisia asioita selvästä syystä, en kiinnostuksesta sotahistorian, joka vähäinen. Epäilen jatkuvasti, että toisen maailmansodan erinäisissä tapahtumasarjoissa on tiivistettynä sellaisia sosiaalisia ja poliittisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat edelleen tässä ja nyt.

Toinen tulkinta II

Petämmekö itseämme eräillä historian tulkinnoilla?

Kuuluisa riitelyn aihe on sijaintimme Hitlerin kelkassa kesäkuusta 1941. Vallitseva mielipide, jonka olen usein allekirjoittanut, on että samassa kelkkailujoukkueessa oltiin, mutta eipä ollut valinnan varaa ja että määräsimme kuitenkin itse asioistamme ja armeijastamme. Rinne oli tosin jyrkkä.

Olen alkanut empiä.

Arvoisa lukija ennakoi ehkä kuulevansa nyt seuraavassa virkkeessä, että Suomi oli tietoisesti ja omasta valinnastaan Saksan liittolainen ja siten ansaitsi kaikki ne vastoinkäymiset, joita siitä seurasi.

Arvoisa lukija arvaa väärin.

Miksi emme tulkitsisi tilannetta niin, että Saksa miehitti Suomen 1940-1941 ja huolehti siitä, että poliittinen johto ja armeija olivat myötämielisiä käsinukkeja, jollaisia sanotaan usein qvislingeiksi norjalaisen alan yrittäjän mukaan.

Ajatukseni on se, että Saksalla oli Pohjois-Suomessa 200 000 miestä ja Pohjois-Norjassa hyvä lentokenttä. Suomen kenttäarmeija oli suurimmillaan runsaat 400 000, ja vaikka Suomella oli selvä ilmaherruus Neuvostoliittoon nähden, lentokoneistamme ei voinut puhua edes samana päivänä Luftwaffen rinnalla.

Tavallisesti sanotaan, että saksalaiset eivät päässeet Muurmannille ja että saksalaisten ja suomalaisten yhteinen hyökkäys Kiestingin kautta kohti Louhen asemaa epäonnistui tuotettuaan sitä ennen erittäin suuria tappioita.

Eikö se, että Saksa ei päässyt tuolla miesmäärällä Louheen, osoita lähinnä, ettei heillä ollut sinne erityistä hinkua? Samana syksynä sama Saksa kiersi Pripetin suot ja eteni taistellen Moskovan pohjoispuolelle. Sillä oli käytettävissään jopa maahanlaskuarmeija, joka valtasi Kreetan.

Armeijaryhmä Pohjoinen oli jopa Saksan armeijassa erittäin suuri osasto. Hitlerin tavoitteena oli Moskova ja myöhemmin järjettömästi myös Kaukasia. Hyökkäyssuunnitelmaa on katsottava Mustan meren suunnasta, ei Jäämeren.

Saksan sotilaiden mielessä Suomi oli ollut astinlauta ja alusmaa jo 1918, jolloin aika pieni osasto valloitti maan eteläosan ja piti sitä yli puoli vuotta hallinnassaan. Silloin tarkoitus oli antaa Leninille ja Trotsikille muistutus kuolevaisuudesta, ja hyvin se tehosi.

Muurmannin rata oli jatkosodan aikana suomalaisten hallussa monin kohdin Lotinanpellon kohdalta Poventsan pohjoispuolelle, mutta sillä ei ollut merkitystä, koska Vienanmeren etelärantaa kulki rautatie Arkangeliin.

Rautatien katkaiseminen ylempää tai Murmanskin valloittaminen olisi siirtänyt liittoutuneiden sotatarvikekuljetukset Arkangeliin.

Hitlerin tarkoitus oli pakottaa Iso-Britannia irti sodasta, ja lähellä se oli. Britit eivät ole erityisemmin esitelleet sotakabinetin rauhanpohdintoja toukokuussa 1940. Päätös Neuvostoliittoon hyökkäämisestä ilmoitettiin kenraalikunnalla 31.7.1940. Koska suunnittelijat olivat varmoja Neuvostoliiton luhistumisesta, satelliittivaltioiden vyöhykettä suunniteltiin. Yksi niistä olisi ollut Suomi. Kesän 1941 hyökkäyksessä suomalaisilla oli sitomistehtävä. Saksalaisia joukkoja oli alkanut tulla maahan jo melkein vuotta aikaisemmin.

Eikö sitä pitäisi sanoa miehitykseksi, siitä huolimatta, että asiaa tervehdittiin täällä enimmäkseen ilolla?

Viimeistään Ranskan valloituksen jälkeen kenraalikuntamme ihaili Saksaa, Ryti arvosti Hitleriä ja Mannerheim ja Tanner ymmärsivät, missä voima asui.

Siinä oli sitten miettimistä, kun maasota ratkesi varhain, niin kuin oli arvioitu, mutta päinvastoin kuin oli arvioitu. Ratkaisu ei ollut Stalingrad 1942, vaan Moskova 1941.

Metsässä ajeli jokin, mitä oli mahdoton uskoa todeksi, T 34 eli Sotka. Niitä alkoi olla silloin ja niillä voitettiin aikanaan myös Kurskin panssaritaistelu.

Suoraruiskutusdiesel muuten koneena. Monilevykytkin oli heikko kohta ja näkyvyys tornista huononlainen.

Hopeaporsas

En ole kuulunut koskaan kultapossukerhoon, tai jos olen, ilo on ollut lyhytaikainen. Syystä tai toisesta hymypoikapatsaskin pääsi livahtamaan toisille; en muista, mahdoinko olla edes vakavasti otettava ehdokas.

Espoon tuomiokunnan auskultantit oli kyllä eräänlainen hopeasikaklubi minun aikanani.

Vanhan järjestelmän mukaan kihlakunnantuomari ei saanut kehuttavaa palkkaa, mutta sen sijaan pöytäkirjoista ja todistuksista niin sanotun lunastuksen. Maan lihavimpien tuomiokuntien tuomareiksi hakeuduttiin korkeimmasta oikeudesta ja yliopiston oppituoleista, ja kun oma prinsipaalini, Espoon tuomiokunnan tuomari, meni erääseen virkamieshallitukseen oikeusministeriöksi, hän suhtautui asiaan kuin verenluovutukseen, kansalaisvelvollisuutena, joka nyt ei ole varsinaisesti häpeällinen.

Hän oli kohonnut normaalilta uralta eli Turun hovioikeudesta, maan himoituimpaan tuomiokuntaan istumalla sotaylioikeuden puheenjohtajana asekätkentäjutun niin tehokkaasti ja taitavasti, ettei kukaan ole ehtinyt vieläkään edes hätkähtää. Siihen juttuun oli todella vaikea saada tuomaria.

Hyvältä alituomarilta edellytettiin siihen aikaan oivallisten tietojen lisäksi epätavallista todellisuudentajua.

Kun virkasivutuloista siirryttiin kiinteisiin palkkoihin, tuo etu menetettiin, ja alituomareiksi alettiin nimittää tavallisia pulliaisia, ja myös hovioikeustuomarit tunsivat menettäneensä aiheen olla eteviä.

Auskultoiminen tarkoitti tuomioistuinharjoittelua eli käräjien istumista ja kihlakunnantuomarin viransijaisena toimimista. Siihen meni kaikkineen noin vuosi. Tuloksena oli varatuomarin arvo. Tehtävä oli hyvin työläs ja siitä maksettiin vain nimellinen palkka.

Nuoren ammattilaisen oppiaikana tuomioistuinharjoittelu oli korvaamaton – jos sen suoritti vakavissaan. Siinä joutui tekemisiin hyvin monenlaisten asioiden kanssa ja oppi tietämään esimerkiksi, ettei Leppävaaran kartanoon voitu myöntää edes kuulutuslainhuutoa, vaan af Heurlinien ”saanto oli notorinen” eli asia lakaistiin maton alla. Siinä ei ollut mitään hämärää, mutta tämä demari-aatelissuku oli tullut hukanneeksi papereita niin pahasti, ettei asia olisi ollut autettavissa ilman realismia tuomioistuimessa.

Käräjillä oppi tietenkin ensin, miten asioita ei pidä ajaa. Hyvin nopeasti tutustui myös erilaisten asioitsijoiden ja asianajajien pohjasakkaan.

Nykyisen termin mukaan ”verkostoituminen” nuorten juristien kesken oli olennaista. Seppo Riski jää uutisten mukaan nyt eläkkeelle. Hän oli kolmanneksi etevin työmarkkinajuridiikkaan suuntautuneista auskultanteista minun aikanani. Ne kaksi etevämpää ovat ajat sitten läkähtyneet omaan mitättömyyteensä tai kuolleet viinaan.

Yliopistolla sitä ei vielä hoksannut, mutta käräjillä kyllä: eteviä henkilöitä oli syytä varoa. Tarkoitan itseään etevinä pitäviä. Muistan erään, joka lensi kuin leppäkeihäs vielä korkeimmasta oikeudesta, kun olimme samaan aikaan ekstroina eli ylimääräisinä esittelijöinä. Hän oli mielestään niin etevä, ettei hänen tarvinnut tehdä töitään, ainakaan kunnolla.

Mutta kyllä me vähemmän etevämmät opetimme näitä kansakunnan toivoja. Teimme heille lunttilappuja ensimmäiseksi käräjäpäiväksi. Ennen juttulistan laatimista oli käytävä katsomassa, oliko puliukko Sutinen tänään oksentanut ullakkotasanteelle, ja jos oli, haettava ämpäri ja luuttu. Jos asioitsija X ilmoittautui valvomaan testamenttia, paperit voi työntää saman tien takaisin, koska ne eivät olleet koskaan kunnossa; ainakin sukuselvitys oli liian vanha. Jos asiamieheksi ilmaantui keski-ikäinen, punottava ja änkyttävä henkilö, joka kompasteli kengännauhoihinsa, häntä oli syytä kohdella kunnioittavasti, koska hän oli luultavasti hovioikeudenneuvos, joka luuli osaavansa ajaa yksinkertaisempia asioita.

Eli first things first.

Bottan Manalan miestenhuoneessa eräs hiukan vanhempi kollega kusi kerran kenkääni. Häntä itketti hirveästi, kun hänelle oli taannoin selvinnyt, että maailmassa on muitakin mainioita ihmisiä kuin hän.

Espoon tuomiokunnassa auskultoi nuoria, joiden suuntaus oli Yhdyspankki, ulkoministeriö tai jotka olivat tuttavien lapsia. Koska firma oli suuri, mukaan mahtui tyynnyttävä määrä tavallisia pöljäkkeitä. Järjstelmä oli epädemokraattinen, joten se sosialidemokratisoitiin pian. Aatteen miehet ja naiset eivät muuten hankkineet tuomioistuinkokemusta eivätkä varatuomarin titteliä, vaan käyttivät aikansa ”paremmin”.

Väittäisin että nuoruuteni huippuvälkyistä suurin osa on sammunut tai sitten he ovat kaikessa loistossaan matkalla kohti jotain etäistä tähtisumjua, jota edes radioastronomia ei tunne.

Niin kuin kuulemma armeijassa enimmäkseen hyödylliseksi tämän maan kansalaisiksi ovat osoittautuneet hiljaisen puoleiset tyypit, jotka olivat kiinnostuneempia ympäristöstään kuin itsestään. Kanslian rouvilla ja neideillä oli pettämätön silmä. He vaistosivat hyvin nopeasti, ketkä tekivät uskottavaa työtä.

Kerran kanslianhoitajan (jokaisen tuomiokunnan salainen voima oli kaiken osaava, tuiki tavallisen näköinen naisihmisen) pokka petti. Tuleva professori N.N. oli saanut auskultointinsa kasaan nuorempien kollegoiden suosiollisella avustuksella, mutta vielä piti kihlakunnantuomarin viransijaisena vihkiä muuan pariskunta kansliassa. ”Virkani nojalla julistan teidät mieheksi ja naiseksi…”

Tansseja ja lauluja

Musorgski oli eri mieltä ja sanoi, että taide on tapa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, ja kaatoi taas lasillisen.

Sellainenkin väite on esitetty, että Repinin kuuluisassa Musorgskin muotokuvassa, jossa neron katse ikään kuin tunkeutuu olevaisen tuolle puolen, neuvokas taiteilija oli itse asiassa sijoittanut viinapullon oman vasemman olkapäänsä taakse. Siitä tuo katse.

Sama ja tiettävästi vielä todenperäinen tulkinta tunnetaan Otavassa olevasta Sillanpään 30-luvun muotokuvasta, jossa kuvattavan asento on erittäin luonteva ja rento ja vasen käsi roikkuu hauskasti nojatuolin käsinojan yli kohti lattiaa. Taiteilija nimittäin jätti kaljakorin pois kuvasta. Kun tämän taidehistoriallisen analyysin on kuullut, maalaus saa lisäannoksen uskottavuutta.

Kuoleman lauluja ja tansseja on Musorgskin tunnettu laulusarja.

Olen muutaman kerran kuullut liedejä luonnossa ja tiedän siitä, että niitä ei oikeastaan voi levyttää eikä kuvata. Pianisti ja laulaja saavat aikaan rajallisessa tilassa ja pienen, vapaaehtoisen yleisön joukossa jonkinlaisen transsin. Kuulija on musiikin sisällä.

Kyllä minä silti kuuntelen lauluja levyltä ja olen erikoisen hyvilläni Kirkkonummen kirjastosta, jonka laajasta valikoimasta olen ripannut suurimman osan itselleni. Fischer-Dieskaun ja Gerald Mooren Schubertin koko laulutuotanto – parisenkymmentä CD-levyä – ei ole mikään pikku juttu. Ehkä kumpikaan ei päässyt enää koskaan aivan samaan kuin näissä 1960-luvun äänityksissä.

Näinä päivinä olen penkonut vanhoja tiedostoja ja papereita ja miettinyt nyt minäkin vuorostani, mihin nämä vuodet menivät.

Oli näetsen aiheellista selvittää, milloin ja millä hinnalla pääsisi eläkkeelle. Nykyisin voi aivan hyvin jatkaa valikoivasti töitten tekemistä eläkkeeltä käsin. Eläkettä ei vain enää kerry enempää. Tämä saattaisi tarkoittaa, että erilaiset, toinen toistaan saatanallisemmat kupongit, lomakkeet, kuulustelupöytäkirjat ja vastaavat voisi hyvällä omallatunnolla jättää nuoremmille ja keskittyä kivoihin asioihin, kuten opinnäytteiden ohjaamiseen ja projekteihin.

Valtiokonttori löysi virkaurastani erään ongelmakohdan, ja varmistaakseni, että muistan oikein, hyödyin ensimmäisen kerran elämässäni DRM-tiedoista.

Aloin käyttää digitaalikameraa vuonna 2000. Niinpä näen suoraan valokuvan tiedoista, että HIITin avajaiset olivat 5.11.2001 ja että rehtorit ottivat tuhdisti kakkua.

Tietotekniikka on sellainen ala, että melkein kaikki sen uranuurtajat ja suuret nimet ovat nuorempia kuin minä. Laitoksellamme on ollut eilen ja tänään SAB eli tieteellisen neuvottelukunnan käynti. Siihen kuuluu merkkihenkilöitä eri puolilta maailmaa. He ovat kaikki minua nuorempia, paitsi ehkä tämä kiinalainen. Xinhuan tyypeistä on vaikea sanoa.

Mutta nähtävästi laitoksemme vaikuttaa haitallisesti. Sama joukko, joka katselee seitsemän vuoden takaisista valokuvista ylioppilaan asemassa, on enimmäkseen edelleen maisemassa.

Tätä eivät yliopistojen ja niiden laitosten arvostelijat aina muista. Kuten instituutiot myös instituutit ovat kuolemattomia.

Minulle on osoitettu henkilö, jolla on sama homma kuin Sir Isaac Newtonilla aikoinaan, ja olen tuntenut tyypin, jonka muuan edeltäjä hänen yliopistovirassaan oli Sir Francis Drake, paremmin tunnettu rosvoiluistaan.

Piratismista – ymmärrätte etten esittele enkä käsittele hovioikeuden uutta DVD-oikeustapausta. Oppilaat ehtivät joka paikkaan. Ei ole sopivaa vallankaan tuoreeltaan ruotia ratkaisua, josta on ollut vääntämässä turhan tuttuja ihmisiä.

Viihtymisestä

Julius Krohnille viihtyi mainen häly (Pyhäaamun rauha) ja Manniselle viihtyivät vedet. Hakuteos sanoo tätä tyventymistä ylätyyliseksi ja vanhanaikaiseksi.

Toisaalta kaikki runous on symbolismia, jonka yksi tekniikka on kierrellä ja kaarrella ja käyttää asioista ja ilmiöistä hiukan vääriä nimityksiä ja sanoja.

”Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy: vuo syventyy…”

Tuosta eteenpäin runo menee reisille, kuten Mannisella useimmiten.

Tiedän että Mannista ja Joel Lehtosta on arvostettava suurina lyyrikkoina, mutta en minä heistä ole koskaan saanut lukemaa.

Kirjoitin eilen muistuttaakseni, ettei viihdettä erota taiteesta ja että rituaali ei ole oikein kumpaakaan.

Tämä asia on tietysti tullut selväksi kauan sitten.

Seurassa kuin seurassa voi ottaa esimerkiksi science-fictionin (jota tunnen surkean huonosti). Kyborgin ja eräitä muita tämän kirjallisuuden ilmiöitä näyttää keksineen nobelisti Harry Martinson. Aniara ilmestyi 1956. Siinä esiintyy kone, mahdollisesti tietokone, Miima, joka opettelee ihmisen tunteita, ja tekee lopuksi itsemurhan, koska ihmiset ovat niin pahoja.

Asimov ja Clarke ovat luultavasti käväisseet hyvin syvällä aikamme ajattelussa ja samoin Lem.

Tässäkin asiassa ikäluokat vaikuttavat. Niillä jotka ovat syntyneet 50-luvulla tai myöhemmin, ei ole oikeastaan perustetta olla tuntematta noita alan klassikkoja.

Marsin aikakirjat ilmestyi Otavan julkaisemana toden totta 1953, ja muistan sen kirjan. Se oli pehmeäkantinen. Jotkut ikätoverini puhuivat Bradburysta paljonkin.

Ehkä talvisota oli minun Säätiöni. Ainakin varhaiset lukukokemukset, kuten Kollaa kestää, tuntuvat nyt lehteiltyinä nimenomaan tieteisfantasioilta.

Viihteellä yleisesti on samoja tehtäviä kuin huumorilla erikoisesti. On mahdollista käsitellä pintapuolisesti asioita, jotka ovat liian kauheita perinpohjaisesti mietittäviksi – kuten Talvisota, josta ei tullut uskottavaa kuvausta ennen 1980-lukua.

(Sodan yhteenkuuluvuuden tunteessa ja sankarihengessä näyttää näet olevan perää. Se oli oikeasti toinen todellisuus. Jatkosota kaikkine vaiheineen on jotain aivan muuta.)

Viihteen vaakasuoralla suunnalla tarkoitan sosiaalisuutta. Jopa pasianssin tehtävä on sitoa ihmisiä yhteen. Sattuneesta syystä taiteen ja viihteen ero on tekniikan aiheuttama, ja tekniikka luo sen nyt umpeen. Tämä Internet on sellaista tekniikkaa.

Suunnilleen samalla hetkellä kun viihdemusiikin massatuotanto käynnistyi todella New Yorkissa, Wienissä ja Pietarissa suunnattomana pianonuottien kaupusteluna, entinen väheksytty kansanmusiikki alkoi nousunsa mielenkiinnon ja lopulta myös arvostuksen kohteeksi.

Salonkiviihde vaikutti kahteen suuntaan. Sitä jäljiteltiin joskus hiukan surkuteltavasti niin että tuloksena oli esimerkiksi rakennetussa maisemassa edelleen näkyvä pikkuporvarillinen nikkarityyli. Sitä väheksyttiin ja samalla nostettiin. Johann Straussin ja Chopinin valsseja soittivat samat henkilöt samoilla soittimilla, vaikka tiedossa ei ole, että Straussin parhaatkaan kappaleet olisivat koskaan edenneen pianoresitaaleihin. Brahmsin Unkarilaiset tanssit kilpailivat suosiosta operettisävelmien kanssa.

Jatkan kuoleman tansseista ja lauluista, mutta en tänään.

Viihteen todellinen olemus

Tämä salainen kirjoitus on luettua haudattava täydenkuun aikaan viiden tien risteykseen, kun paikalla on porsas, kukko ja kissa. Muuten voi käydä hullusti.

Viihde on itsemurhan vastakohta.

Viihde on vaakasuoraa eli ihmisryhmien välistä toimintaa. Hengellisyys, taide ja kuolema ovat pystysuoria asioita, koska ne voivat pudota taivaalta vahingossa päähän tai niihin saattaa suistua kuin muihinkin syvyyksiin.

Kuten kaikki muutkin, olen pohtinut, tuliko l’ennui maailmaan Baudelairen keksimänä. Saksalaisille kirjoittajille se oli Ekel.

On väitetty uskottavasti, että se aiheutti maailmansodan, ehkä kaksikin.

Suomen kielen sana ”ikävystyminen” ei valitettavasti ole erikoisen onnistunut käännös, koska tuo ”ikävä” lienee todella tunne tai oireyhtymä, joka panee ihmiset kiipeämään seinille ja ryhtymään epätoivoisiin tekoihin itseään ja toisia kohtaan.

Se saattaa olla yhtä tärkeä tai tärkeämpi kuin päivänkeskustelun depressio. En missään tapauksessa kiistä, etteikö se olisi kansantauti, kunhan sanaa käytetään lääkäreiden tavoin. Depression nimittäin tuntee siitä, ett sitä ei tunne.

Ihminen joka sanoo:” Olen niin masentunut”, ei ole masentunut. Samalla tavalla ihminen, joka pelkää tulevansa hulluksi, on henkisesti terve.

Olen tuntenut erilaisia hulluja. Heitä kohtaa sekä suljetuissa laitoksissa että kajahtelevissa virkahuoneissa, puhumattakaan suuryritysten saleista.

Hulluille on tyypillistä, että he ovat mielestään kovin viisaita ja erikoisen terveitä. Joskus he kyllä valittavat, että kun kaikki muut ovat hulluja, elämä on tarpeettoman vaivalloista.

On mieluisaa ajatella, että aikakausilla on muotitautinsa – joskus rutto, joskus keuhkotauti, joskus masennus.

Ne ovat oikeita tauteja ja niihin kuollaan läjäpäin. Jostain syystä ne näyttävät liittyvän aikakauden ominaisuuksiin eli luultavasti sosiaaliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen järjestelmään.

Nämä ovat löysiä puheita, joita ei tietenkään voi alkuunkaan todistaa, eikä pidä edes yrittää. Mutta onhan se hauska ajatus, että joku (Friedell) antaa ymmärtää pitävänsä tieteellistä ja taiteellista kehitystä joukkojen sairautena, jonka alkuräjähdys oli Musta surma.

Teollinen viihde syntyi merkillisen tarkoin tahdistettuna vuosina 1896-1900 – elokuva, äänilevy, mahdollisuus turhanaikaiseen autoiluun. Seuruematkailu oli kehitetty Englannissa jo hiukan varemmin, mutta muuan kuuluisa kusipää keksi olympialaiset juuri 1896, ja siitähän soppa syntyi. Aina oli ”urheiltu” mutta nyt oivallettiin, että toisten piti tulla katsomaan kun toiset hyppivät ja pomppivat.

Jalkapallohuligaanit ovat siis oikeassa. Viihde hallinnoi rajuimpia tunteitamme. Rituaaliset tappelut pannaan pystyyn viihdetapahtumien yhteydessä. Ellen ole aivan väärässä, kansalaisaktiivien mellakat ovat aika surkeita verrattuna vanhan kansan kapinoihin.

Viisas mies Norbert Elias sanoi, että niin kutsuttu sivilisaatio tarkoittaa kasvavaa kykyä erottaa mieliteko ja sen tyydyttäminen toisistaan. Äärimmäisissä tapauksissa, kuten joskus taiteessa ja tieteessä, henkilö voi käyttää kaksikymmentä vuotta tavoittaakseen haluamansa tai huomatakseen, että tämä himoittu kohde haihtui savuna ilmaan.

Kävelemisestä

Väitöskirjatyössä käveleminen on tärkeämpää kuin kirjoittaminen. Ei pitäisi kirjoittaa kovin paljon sellaista, mitä ei ole ajatellut valmiiksi kävellessään.

Siivilä on muisti. Kun on virittänyt itsensä kirjoittamistilaan, muistiin jäävät vain oikeat asiat. Jos sattuu olemaan liukas mielikuvitus, sitä kirjoittaa asiat paperille ennen kuin on ajatellut niitä loppuunkaan. Jos sattuu olemaan juristi tai yhteiskuntatieteilijä, osaa myös keinon sepittää sellaiset perustelut, että niillä pettää itseäänkin, ja etenkin itseään.

Oikeusneuvos Miettinen, tämä mahtavin tuntemani juristi, kertoi osallistuneensa usean väitöskirjan tekemiseen. Kaverit, esimerkiksi Kalle Makkonen, tulivat hakemaan korkeimmasta oikeudesta, ja sitten käveltiin halki tuulen ja tuiskun Espalta Kaivopuiston ympäri ja takaisin joko suoraan tai Taivallahden kautta, ja puhuttiin vaikeaa teoriaa.

(Matkat tuntuvat pitkiltä, mutta näistä silloin 30 – 40 vuoden välillä olevista miehistä moni oli kävellyt, juossut ja syöksyillyt Sulkavalta Petroskoin kautta Poventsaan ja takaisin. Tosin Miettinen sanoi, että Olostunturin koukkaus Lapin sodassa oli koko pitkän sotareissun kaikkein raskain jotos.)

Käsialasta päätellen Lönnrot ei kirjoittanut kävellessään mutta luultavasti hyvin paljon seisaallaan tai muuten tien päällä ollessaan. Siitä tekstiin on tullut se kävelemisen rytmi, joka toistuu sitten kalevalamitassa, jota ihmeellisesti on kuvailtu hourupäisten ukkojen yksitoikkoiseksi laulamiseksi.

(Kreikkalaisten eeposten distikon muistuttaa selvästi purren ryskytystä laitamyötöiseen lasketettaessa.)

Runoutta kirjoitetaan kynällä paperille, ei mielellään vihkoihin, ei edes Moleskin-merkkisiin. Runon ensimmäiset versiot on kirjoitettava huolimattomasti, merkitsemällä muistiin vain tärkeimmät sanat. Kun muutamakin säe on kirjoitettu huolitellusti, ne ovat lukossa. Niitä ei pysty enää muuttamaan, ja koko teksti voi joutua siitä huonoille teille.

Tieteellisen työn ja kävelemisen toinen yhtymäkohta on katkaiseminen. Yllättävän moni kuuluisa kirjailija kirjoitti seisaallaan vielä kun se ei muuten ollut enää tapana, esimerkiksi Dickens ja Hemingway.

Idea on yksinkertainen. Kun jalat todella väsyvät, on aika lopettaa, koska viimeistään silloin sujuvuus on saanut niskalenkin ilmaisevuudesta.

Muistan erään oman ison työni, joka kerta kaikkiaan oli saatava tehdyksi. Kävin kirjoittaessani aina 15 sivun välein metsässä kalliolla, joka on kuin pieni maapallo yrittämässä ulos suuren maapallon sisältä.

Kirjoittamisen ohjaamisen kannalta kävelemisellä on se merkitys, että hullukaan ei katso toista silmiin puhuessaan tärkeistä asioista, kuten avioerosta tai väitöskirjasta. Ne keskustelut käydään tyypillisesti henkilöautossa, jossa on siis pakko puhua Freudin keksimällä tavalla, puhekumppania näkemättä.

Vierekkäin kävellessä on kiinnitettävä jonkin verran huomiota reittiin, ettei putoa päälleen ojaan.

Vaikka onhan niitä. Joku suunnistaja, tyttö, mestari, kertoi harjoittelevansa kartanlukua tekemällä täydessä kilpailujuoksussa, myös kivikoissa, tiheiköissä ja rinteillä, sudokuja.

Korostan, että edellä oleva on aika aivoperäistä asiaa, koska minulla itselläni eivät enää jalat välttämättä kestä. Syy ei kuulu sivullisille, mutta se on lapsuus- ja nuoruusvuosina kahdesti sairastettu reumaattinen kuume, jonka jäljiltä etenkin jalkapöydän luut ovat pehmenneet ennen aikojaan.

Viis siitä; muistaako kukaan, miten se menee? Tavallinen perheenemäntä käveli ennen tavallisen päivän aikana jotain kymmenen kilometriä? Hyvä lääkäriystäväni sanookin, että normaalit kotityöt ovat hänen mielestään miehelle ja naiselle parasta mahdollista voimistelua.

Ja siihen käveleminen päälle.

Jutun kuvassa on, puhtaasti kerskailumielessä, kaksi viimeisintä tohtoriani, jotka saivat miekkansa Lappeenrannan promootiossa viikko sitten. Laudaturin väikkärit ja toinen lisäksi opponenttina olleelta Cambridgen proffalta lisän ”with honours”.

Että sellaisia tyttöjä (ja poikia, joista ei nyt ole puhe).

Välimatkoista

Kuulisin mielelläni, tietääkö joku, kumpi ehtii nopeammin Helsingistä Ouluun, riuska kävelijä vai ratsumies. En tiedä.

Rooman legioonat etenivät normaalisti noin 50 kilometriä päivässä marssien. Saksan armeija marssi kovassa helteessä kohti Pariisia vuonna 1914 jopa 60 km vuorokaudessa, mikä taisi osoittautua virheeksi.

Eräretkeilyaikoina 30 km täyden rinkan kanssa suhteellisen vaativassa maastossa oli varsin hyvä rupeama.

Luullakseni 1700-luvun kuninkaalliset hovijuoksijat olisivat voittaneet nykyiset triatlonistit, mutta tästä en ole varma. Atsteekkien juoksijat olisivat voittaneet varmasti, ainakin Andeilla.

Hovijuoksijan tehtävä kulki suvussa. Kysymyksessä olivat ammattilaiset ja keskeinen tehtävä oli juoksennella kuninkaan tai kuninkaallisen edellä varmistamassa, että majoitustilat ovat kunnossa jne. Väitetään että 150 km:n juokseminen vuorokaudessa ei olisi ollut harvinaista.

Hevosta täytyy lepuuttaa ja juottaa. Historian hyvin kuuluisia ratsastussaavutuksia ovat Kaarle XII:n paluu Turkista, Wienin eteläpuolelta Siebengebirgeniltä Pommerin Stralsundiin 14 päivässä. Hevosia meni tuhottomasti.

Maantierosvo Dick Turpinin väitetään ratsastaneen yhdessä vuorokaudessa Lontoosta Yorkiin, 200 mailia hiukan alle 15 tuntia. Ratsun nimi oli Black Bess. Joittenkin tutkijoiden mukaan tämä on juttua vain.

Luultavasti maailman pisin jalkamatka menee muutaman puolalaisen nimiin. Heitä lähetettiin suurin joukoin 1700-luvun lopussa erään kapinan jälkeen Siperiaan ja siitä edelleen. Muutamat päätyivät asiakirjoihin, jotka osoittivat heidän asuneen Russian Riverinä tunnetussa paikassa noin 150 mailia San Franciscosta pohjoiseen. Beringin salmi oli tietenkin ylitetty laivalla, ja varmaan myös joitakin pätkiä Sahalinillä ja Alaskassa.

Silti nimeltä tiedetään joukko henkilöitä, jotka ovat kävelleet tai ratsastaneet Moskovasta Tyynelle merelle ja takaisin.

Poliittiset ja rangaistusvangit lähetettiin 1800-luvun puoliväliin asti jalkapatikassa Irkutskiin tai kauemmas. Sitten siirryttiin vaunuihin. Siperian rata valmistui vasta 1900-luvun alussa – Irkutskiin pääsi Moskovasta 1898.

Vähemmän tunnettuja jalkamatkoja ovat Australian rangaistussiirtolan vankien vaellukset, jotka alkoivat Sidneystä ja kestivät kolmekin vuotta.

Euroopassa pyhiinvaellukset ja muut matkan Roomaan olivat hyvinkin tunnettuja jo keskiajalla. Pyhä Birgitta läpsytteli useampaan kertaan Ruotsista Roomaan, enimmäkseen panetellakseen kuningasta. Matkan keston mittaaminen ei ole mielekästä, koska keskiajan luostarijärjestelmän aikana oli paljon ihmisiä, jotka elivät vaeltaen ja viivähtelivät tarpeen niin vaatiessa milloin missäkin.

Suomessa Kainuusta ja Oulujoelta käveltiin nälkää pakoon Jäämeren rantaan 1800-luvulla ja tiettävästi myöhemminkin.

Kaikki matkustamista miettivät eivät ota huomioon sitä, että kun esimerkiksi Iso Britannia on saarivaltio, tästä päätellään, että saarivaltio olisi jotenkin eristyksissä. Luonnollisesti matka kanaalin yli taittui huonollakin aluksella vaivattomammin kuin kävellen ja nopeammin kuin ratsastaen, ellei sää heittäytynyt ihan raivoksi.

Lönnrotia ihmettelen ja ihailen. Hän oli kova poika kulkemaan. Nuorena miehenä hän käveli yhden kesäkauden aikana Sammatista Hämeenlinnan kautta Savoon, Sortavalaan, Ilomantsiin, Nurmekseen, Kuopioon ja siitä Tampereen kautta Laukkoon.

Ei kuulemma tullut edes hiki. Matkakertomus on valloittava (Vaeltaja, SKS 2002).

Kielikuvitus

Muuan kommentoija mainitsi aiheellisesti sotaisista kielikuvistani. Puhe on metaforista, usein verbin muodossa.

Kansanedustaja Timo Soini on hämmästyttävän nopeaälyinen mies.

Tähän mennessä poliitikot ja media eivät ole vielä huomanneet, kuka tarttui hampaillaan heidän lahkeisiinsa ja helmoihinsa. – Internet.

Taisin olla itse käskemässä Timo Kallia nurkkaan, ja on myönnettävä, että hän meni.

Ilta-Sanomat luonnehti Jokelan tekstin julkaisemistapaa ”erikoiseksi”, tai jotain sinne päin. – Internet.

Hyvin tuntemani professori Jyrki Virolainen on taas kannellut oikeuskanslerille vallirahoitusta koskevassa asiassa. Hänellä on sellainen tapa. En tiedä, olisiko teho toinen, jos hän tulisi omalla nimellään – Internetiin.

Timo Soini väläytti televisiossa, että hänen näkemänsä poliittinen turmelus ilmenee rahan ja talouden kielikuvien tunkeutumisena kaikkiin sellaisiinkin paikkoihin, joissa niitä ei tarvittaisi.

Se on kyllä aivan oikea havainto.

Tosin rahan ja sodan kielikuvat ovat osittain samoja, ja urheilun myös. Urheilusanasto on rikastunut kylätappelujen kielestä. Ehtimiseen jokin palloiluyhdistys rökittää, teurastaa tai polkee maan rakoon vastustajansa.

En ollut tullut huomanneeksi, että suomen kielessä ei ole sanaa liikevoitolle, toisin kuin englannissa, jossa se on profit. Sitä vastoin persnettoa kuvaamaan on kaksi virallista sanaa, tappio ja häviö, joista edellinen on kirjanpitoa ja jälkimmäinen soveltuu esimerkiksi liikekilpailuun. Siitä on askarreltu myös soma sana ”hävikki”.

Tulo ja tuotto eivät estä konkurssia, ellei niitä kerry tarpeeksi. Kulu on hieno sana eikä mitenkään ikäkulu.

Voisiko Sony-Ericsson saada torjuntavoiton Nokiasta? Voisiko Nokia suunnata ennaltaehkäisevän iskun eli hyökätä Samsungin kimppuun?

Kyllä kai.

Nykyisin kaikki on haastavaa tai haasteellista. Kai sillä tarkoitetaan kutsua tappelukseen.

Omassa mielessäni sellainen sana kuin hyökätä ei ole sotainen. Joka mies hyökkää pöytään, kun tarjoillaan kaurapuuroa. Toisaalta kukaan mies ei peräänny pöydästä sitkeästi viivyttäen.

Yhtiöt saneeraavat mutta eivät oikaise rintamalinjojaan. Kirjoittaja pudottaa pommin, mutta vihollinen ei kaivaudu.

Media ei ole oikein käsittänyt, että se on toistaiseksi itse rakentelemansa mediakielen vanki. Sanomalehtityylistä puhuttiin varoittavaan sävyyn jo vuosikymmeniä sitten.

Internetin matkaansaattama ilmaston lämpeneminen erottuu uusina kielen kerroksina, joista tunnistaa helpoimmin räävittömyydet, siis tyyliin Juoppohullun päiväkirja. Jotain puhutun puheen välittömyydestä on siirtynyt verkoon.

Kieli on hirveä ase.

Tämä posahti mieleeni, kun sain vaivalla käsiini Saltykov-Shzhehdrinin tarinoita (englanniksi). Hän oli suunnattoman suosittu 1800-luvulla, ja itse Tshehov puhui hänestä arvostavasti.

Poliittisesti kiinnostavissa oloissa on käyttöä kirjoittajalle, joka sanoo yhtä, piilottaa toista ja tarkoittaa kolmatta – ja tekee tämän kaiken piloillaan pikkutärkeän piipittäjän paperisella kielellä.

Voi olla, että hän oli maailman ensimmäinen blogin pitäjä. Jos etsitte lisätietoja, muuan laillinen tapa kirjoittaa hänen nimensä englanninnoksissa on Saltyukov-Shchedrin.

Englanti

Isoisäni nautti mökkinsä rannassa virvokkeita onnistuneen saunomisen jälkeen, kun rantaa lähestyi vene, varustettu kahdella tuntemattomalla isäntämiehellä.

Kävi ilmi, että nämä olivat jotain mieltä kalastusmaksuista, kun isoisä oli käynyt laskemassa pitkääsiimaa heidänkin puolellaan järveä eli Inan kylän suunnassa.

Siellä me emme koskaan käyneet, ja pahat kielet kertoivat, että niillä main asusti peräti ruotsinkielisiä.

Toisin kuin Uudellamaalla, Pohjanmaalla kieliraja oli enimmäkseen veitsenterävä. Härmästä Vaasaan mentäessä kieliraja kulki vinottain erään navetan läpi Petterinmäen ja Pastunpakan kohdalla (Bastubacka). Ja Vöyrillä jäi auttamattomasti ilman makkaraa, ellei osannut sanoa Andelslagissa, että ”korv”.

Kielivihaa ei mielestäni isommin esiintynyt. Naapurikunnissa käytiin tappelemassa äidinkieleen katsomatta, ja kuten kaikkialla maassa, naapurikuntaa pidettiin omaa kaikin puolin viheliäisempänä.

Kauhavalaiset, esimerkiksi, olivat syvästi vakuuttuneita paremmuudestaan ”järviseutuun” eli Kortesjärveen, Evijärveen ja Lappajärveen verrattuna. Ne olivat kuntia, joista hankittiin piikoja, mutta vaimoja harvemmin. Arkikielessä puhuttiin ”markista”.

Karjanlahden suunnasta köpitellessään eräskin mummo jäi tavaamaan puhelinpylvääseen kiinnitettyä mainosta ja pahkuloi sydäntään pidellen vielä kotiin palattua, että mitä ihmettä ne markkilaiset ovat taas menneet tekemään. Huonoilla silmillään tummu oli tavannut julisteesta, että ”markkilaisuus on maasta hävitettävä viimeistä piirtoa myöden”.

Vuosi oli tietenkin 1931.

Kansainvälisyyskasvatus oli lapsuusvuosinani kovin vaatimatonta. Tosin opin itse kyllä venäjää vallan sujuvasti, ensin ”ruki ver” ja toiseksi ”topra huja”. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin sain kuulla, että etenkin jälkimmäinen oli sosiaalisesti täysin käyttökelvoton.

Maailman hienoin maa oli Kanaata. Sieltä tuli joskus ihmisiä, niin kuin se yksi Kujanpään poikakin, ja toi mukanaan sellaisia autoja, ettei vastaavia ollut nähty kuin kuvissa. Oli sellainenkin Buick, jossa oli evät niin kuin hauella.

Kun vanhempi väki totesi, että tulipa lasketuksi leikkiä ja siinä seassa vähän luikuriakin kaikkien riemastukseksi, sanottiin että ”puhuttiin lenheetiä ihan Kanaatan malliin”.

Pohjanmaan valtavaksi paisunut siirtolaisuus Yhdysvaltoihin oli katkennut 1920-luvun alussa. Australiaan meni sitä vastoin jopa yksi meidän kansakoulumme opettajista, sellaiseen paikkan kuin Mt. Isa, ja sekin kuului olevan maini. Maineissahan paapat olivat ennen tienanneet taaloja, Misikaanissa. Vaikka monet olivat kyllä ne taalansa myös juoneet.

Isoisän veli, Eemeli-setä, oli ollut kauan karpäntterinä Kaliforniassa. Tiedettiin että siellä oli hyvät tienestit.

Nuo maan nimet olivat jo silloin vaikeita. Slobot asuivat maassa, jonka nimi oli CCCP. Presidentti Paasikivi käytti nimitystä Sosialististen Neuvostotasavaltojen liitto, ja Työkansan Sanomissa, jota luin naapurissa, esiintyi lyhenne SNTL.

Ameriikka oli oikeasti nimeltään Amerikan Yhdysvallat, ei siis Pohjois-Amerikan.

Ja tänäkään päivänä moni ei oikeasti tiedä, että tämä Elisabet ei ole Englannin kuningatar, vaan Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan, ja että tämän jutun kuvana on Englannin lippu. Elisabet I oli Englannin kuningatar, ja sekös häntä jaksoi harmittaa.

Sain varttua pitkälle keski-ikään ennen kuin käsitin, että Skotlanti ei ole Englannin maakunta. Vasta vanhempana herrasmiehenä ymmärsin, että Skotlannin itsenäisyyttä ajavat joukot ovat vakavissaan ja vastikään ymmärsin, että ajatus ei ole hullumpi.

Britit, etenkin englantilaiset, näkevät joskus kansallisuutensa hiukan erikoisesti. Kukaan heidän kuninkaistaan ei ollut ennen 1400-luvun loppua englantia puhuva, ja Viktoria puhui aviomiehensä Albertin kanssa kodikkaasti saksaa.

Perhe otti ensimmäisen maailmansodan johdosta sukunimekseen Windsor, kun siihen asti oli käytetty prinssipuoliso Albertin sukunimeä Saxe-Coburg-Gotha. Tämä Philip väittää sukunimekseen Mountbatten, vaikka se on oikeastaan hänen enonsa sukunimi, alkujaan Battenburg. Hänen isänsä sukunimi oli yksinkertaisesti Schleswig-Holstein-Sonderburg-Glücksburg.

Nämä kalastusmaksun karhuajat olivat siinä veneessään sen näköisiä, että eivät aio hievahtaa ennen kuin asia on hoidettu. Isoisä kysyi, että mitä miehiä ja kenen poikia. Toinen oli Elgland ja toinen Mannerniemi.

Isoisä sanoi että tulette paremmalla ajalla, Enklanti ja Mannerheimi.

Pilvenveikot

Kun vasiten kutsuttiin, olimme katsomassa Rexissä dokuemnttielokuvan Pilvenveikot - sotakertomusia ilmasta. Kutsukortissa luki tumma puku. Ei ollut tullut tutkituksi. Siellä oli kunniamerkkejä ja presidentti puolisoineen ja ties mitä.

Ohjaaja oli suomalainen Dennis Hamro-Drotz ja tuottaja Mattila Röhr Productions.

Jälkeenpäin olimme poikien kanssa meillä syömässä ja keskustelemassa yhdestä Pilvenveikosta, jolla on kovat paikat sairaalassa juuri nyt.

Hämmästyin kenraalin esittämää tietoa. Sotiimme osallistuneista kaatui eniten juuri ilmavoimien tähystäjiä, 33 % siihen tehtävään koulutetuista. Jään miettimään onko määrä – alle 200 – tilastollisesti liian pieni vertailtavaksi.

Hiukan teoreettinen kysymys. Loppusodassa taistelulähettinä ei tahtonut millään pysyä hengissä, ja alkusodassa eli hyökkäysvaiheessa jääkärijoukkueen vänrikin tehtävä oli hengelle hupa.

Elokuva oli oikeastaan ilahduttavan tyylikäs. Alkuperäistä kuvamateriaalia oli vähän, koska sitä oikeasti on erittäin vähän. Pahat kielet, joita olen kyllä kuunnellut, väittävät ettei TK-joukkojen valokuvaajia ja elokuvaajia tahtonut saada sotalennolle mukaan, koska heille ilmeni viime tingassa tärkeämpää tekemistä. Samasta ymmärrettävästä syystä taistelukuvia panssareiden toiminnasta on hyvin vähän.

Miten muuten mahtaa olla Saksassa? Kun tiedottaminen oli hyvin tärkeänä pidettyä propagandaa, kuva-aineisto oli kohdittain erittäin korkeatasoista. Paljonko sitä mahtaa olla tallella?

Neuvostoliittolaisilla taisi olla täysi tekeminen sodan voittamisessa. Amerikkalaisilla oli puoli Hollywoodia mm. George Stevensin ja John Fordin johdolla kuvaamassa etenin Normandian maihinnousua. Sotasensuurin takia nykyisin vapaasti kaikkialla myytävä väridokumentti ”From D-Day to Berlin” sisältää todistusvoimaisimpia ja siis kauheimpia jaksoja koko dokumenttielokuvan historiassa. Amerikkalaisten ensi kosketus tuhoamisleireihin on kuvattu käsikameralla aidossa tilanteessa. Kauheus ei merkitse ruumiskasoja, joit näytetään vähän, vaan se on amerikkalaispoikien ilmeissä. Muutamin kohdin kamera katsoo viisi – kymmenen sekuntia, miten nuoren miehen maailmankuva romahtaa. ”Tämä ei voi olla totta.”

Tuo dokumentti on maininnan arvoinen siksi, että ammattilaiset kuvasivat värille omaan piikkiinsä. Kun virallinen aineisto näyttää nyt nähtynä aivan liian viralliselta, tämä samoista tilanteista kevyellä kalustolla toteutettu aineisto on luonteeltaan aivan erilaista.

Suosikkikohtaukseni on Montgomery ja Patton harjoittelemassa sankarillisia eleitä isojen kameroiden edessä. He eivät tienneet, että pieni kamera kävi ja ikuisti hetken, jolloin herrat tarkastivat, ovatko housun napit varmasti kiinni ja onko revolveri todella komeasti kotelossa.

Tämä kotimainen versio on kuin hyvä televisio-ohjelma eli rauhallista haastattelua, josta on välitetty vain kertojien osuus eli vastaukset.

Kuten saattaa arvata, Kyösti Karhila erottuu komeasti, koska hänen asenteensa ja olemuksensa vastaa niin huonosti hävittäjä-ässistä luotua mielikuvaa. Hän on itseään korostamaton ja asioita paisuttelematon herrasmies, josta lisäksi huomaa, että hän toimi sotien jälkeen vuosikymmeniä liikennelentäjänä. – Jotkut vielä kuuluisammat hävittäjälentäjät olivat sellaisia Teemu Selänteen tai jopa Matti Nykäsen kaltaisia superlahjakkuuksia, joilla oli ihmeellinen kyky hallita liikkeitään ja itseään; toisin kuin Karhila monet sankarit kohtasivat suuriakin vaikeuksia siviilielämässä.

Se on kai sankaruuden tragiikka – se loppuu aikanaan.

Pilvenveikot oli mielestäni ongelmallinen nimi. Muistelen, että Talvisodassa kaatunut Tapani Harmaja olisi käyttänyt sitä nimimerkkinään.

Elokuvan katsottuani olen sitä mieltä, että se onkin hyvä nimi.

Jos luette Runebergin runon, näette että Pilven Veikko on yllättävä metafora henkilöstä, joka tuli ja katosi kuin pilvi – kohosi, tempasi mukaansa ja kuoli.

Aika moni vanha lentäjä on tahtonut kuolinilmoitukseensa säeparin juuri tuosta runosta; yhden esimerkin tiedän varmasti:

- Murheell’ ei saa muistoasi viettää, ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon…”

_ _

In case somebody would not know, the swastika in this military pilots’ badge, that was also awarded for bravery (honoris causa), was adopted by the Finnish Air Force years before the Nazis started to use this thousands of years old mark as their own. Finns got it as a part of their first military airplane donated by the Swedish count von Rosen, who used the mark as his personal charm.

Hurskastelua

Eilinen, julkaisemani juttu viittä vailla kaatoi mittarini.

En tiedä, miksi minulta haluttiin tuota palvelusta, mutta arvaan, että jos mainitut lehdet kysyvät kunniansa perään, olen soveliaampi vastaamaan syytteisiin kuin joku toinen.

Olen samaa mieltä.

Kun sanoin radiossa, että eräät…olivat lyöneet yli tapauksen yhteydessä, heti tuli kahden iltapäivälehden vastineet, jotka nöyrästi luin seuraavassa lähetyksessäni.

Nuo oikaisut ovat tallella. Niissä päätoimittajat ilmoittivat, ettei lehtien menettelyssä ollut minkäänlaisen moitteen sijaa.

Niin ollen otaksun, että se on heidän käsityksensä asiasta.

Brittien The Sun mainitaan tavallisesti tabloidien kuninkaana. Sen levikki on noin 8,5 miljoonaa kappaletta päivässä eli se on yksi maailman suurimmista sanomalehdistä.

Meidän on mietittävä, mitä me sitten teemme tällä sananvapaudellamme.

Vertaan sitä liikekilpailuun.

Sananvapauden on oltava, jotta sokeat voimat saisivat toimia ja yleisöllä eli meillä kaikilla olisi mahdollisuus valita.

Samat voimat laskevat informaation hintaa meidän kaikkien eduksi.

Tämä on satua. Taloustieteen alkeisesimerkki koskee oletettua täydellistä kilpailua ja oletettua täydellistä tietoa vaihtoehdoista ja niiden ominaisuuksista.

Myös sosialismi oli satua. Se oli monella tavalla hyvä ajatus, mutta kehittäjiensä ajattelemin tavoin se ei toiminut. Tuotantovälineiden ottaminen valtion valvontaan ja markkinavoimien ohjaaminen aitojen, valtion havaitsemien tarpeiden mukaan, innosti monia.

Markkinatalous on satua. Eri maissa ja eri alueilla on voimassa erilaisia viritelmiä, mutta tuollaisia sokeita voimia, jotka johtaisivat oivalliseen tulokseen, ei ole olemassa. Teoria ja aate jättävät huomiotta – esimerkin esittääkseni – erilaisen rikollisuuden, joka lienee bisneksistä parhaita.

Tämä on vähän tällaista etiikkaa, että on pyrittävä johonkin, mitä ei voi tavoittaa. Jotkut eivät usko Jumalaan siitä typerästä syystä, ettei Jumalaa ole olemassa. Silti monet niistä samoista ihmisistä uskovat (välillä) rakkauteen, vaikkei rakkauttakaan ole olemassa. Tai ainakaan minä en ole nähnyt sitä koeputkessa.

Rakkauden kieltäjien kannattaisi menettää joku omainen. Ikävän ja kaipuun tunteista ei taatusti ole hyötyä eikä tyydytystä, mutta koskaan niistä ei pääse eroon, jos sitä ihmistä on rakastanut.

Nähdäkseni ainoa keinoa taistella mediakohinaa vastaan on taistella omilla aseillaan.

Sisällyttäisin mielelläni sananvapauteen pyrkimyksen ajatella ja opiskella sanottavaa.

Myös haluaisin edistää aggressiivisuutta. Median kimpussa olisi oltava.

Itse haluan olla purkamassa niitä kielellisiä rakenteita, joihin hallitseva poliittinen ja taloudellinen luokka koettaa kietoa meitä.

Olen niin romanttinen, että uskon kyntömiehen ja viisaisiin vaimoihin.

Jokela

Tämä on erikoinen tapaus. Minulla on ollut hallussani koko vuoden alla oleva yhteenveto, jonka ovat laatineet eräät Jokelan koulun oppilaat. Tiedän nimet, mutta en julkaise niitä.

Nyt minua on pyydetty julkaisemaan alla oleva, joka luultavasti on tulossa julki mediassa.

Tarkoituksena on taittaa kärki sensaatiokirjoittelulta, ja sen takia olen saanut pyynnön julkaista sen blogissani.

Teksti on kokonaisuudessaan tässä sellaisena kuin olen saanut sen. Minulla ei ole ollut mahdollisuuksia tarkistaa tekstissä kerrottavaa. Jos epäilisin tietoja virheellisiksi tai väritetyiksi, en julkaisi niitä.

Yhteenveto tiedotusvälineiden toiminnasta Jokelassa

Tähän asiakirjaan on kerätty joitakin esimerkkitapauksia tiedotusvälineiden toiminnasta. Nämä tapaukset eivät ole ainoita laatuaan vaan pikemminkin poimintoja, joiden avulla on luotavissa jonkinlaista yleiskuvaa tilanteesta ja jokelalaisten tuntemuksista.

Kriisikeskus

Heti keskiviikkoiltapäivästä alkaen toimittajat kerääntyivät kriisikeskuksen eteen ja yrittivät saada lausuntoja sinne saapuvilta ja sieltä poistuvilta ihmisiltä. Osa toimittajista käyttäytyi asiallisesti, mutta monessa tapauksessa haastatteluja jahdattiin jankkaamalla ja ihmisiä kuvattiin kielloista huolimatta.

Suuri osa paikalla olleista oli alaikäisiä nuoria, jotka olivat tapahtumien jäljiltä edelleen sokissa. Aivan kriisikeskuksen oven eteen linnoittautuneet toimittajat eivät noudattaneet Tuusulan kunnan sivistystoimenjohtajan eivätkä kriisityöntekijöiden useita poistumiskehotuksia, vaan vasta torstai-aamuna paikalle soitettu poliisipartio sai heidät siirtymään kirkon tontin ulkopuolelle. Kirkon parkkipaikalla toimittajat jatkoivat ihmisten kyttäämistä ja lausuntojen penäämistä vielä tämän jälkeenkin.

Toimittajat myös yrittivät ottaa kuvia ikkunoiden läpi sisältä kirkkosalista, tässä myös onnistuen. Myös itse kirkkosalissa oli kuvattu keskiviikkona ja ihmisiä yritettiin haastatella kriisikeskuksen sisällä kriisityöntekijäksi tekeytyneenä.

Esimerkkitapauksia:

- ****** ******, matematiikan opettaja Jokelan Lukiolla, oli keskiviikkona (7.11.) kertonut kriisikeskuksella koulun tapahtumista henkilölle, joka oli esiintynyt kriisikeskuksen työntekijänä. ”Haastattelun” tehnyt henkilö oli hieman myöhemmin mennyt antamaan tietoja suoraan lähetykseen.

Haastattelut

Monissa tapauksissa toimittajien haastattelemat henkilöt ovat olleet haastatteluhetkellä niin tolaltaan, etteivät he ole jälkeenpäin muistaneet, mitä lausuntoja ovat antaneet. Nämä haastattelut ovat tapahtuneet pääasiassa keskiviikkona poliisin piiritystilanteen ollessa vielä käynnissä koululla. Vaikka suuri osa haastatelluista oppilaista on ollut alaikäisiä, vanhempiin ei ole otettu yhteyttä julkaisuluvan hankkimiseksi.

Toimittajat ovat myös käyttäneet sivusta kuulemaansa aineistoa juttumateriaaliksi, asianomaisille esittäytymättä, aineiston käyttöön lupaa kysymättä.

Esimerkkitapauksia:

- ***** *******, 18; oli torstaina keskustelemassa nuorisotyöntekijän kanssa Jokela-talolla. Helsingin Sanomien toimittaja oli kuuntelemassa, ja seuraavana päivänä keskustelu julkaistiin lehdessä. (HS pe 9.11. sivu A7). Toimittajan mukaan kaikki tiesivät hänen olevan toimittaja, ja että puheet päätyvät lehteen. Nuori kiistää tienneensä toimittajan läsnäolosta ja keskustelun päätymisestä lehteen. Myöskään keskustelun toinen osapuoli, nuoriso-ohjaaja, ei tiennyt toimittajan käyttävän kuulemaansa lehtijutun materiaalina.

- ***** ******, 14 MTV3:n kuvaaja oli kuvannut keskiviikkona tai torstaina (ei kyennyt muistamaan tarkkaa päivää) tämän viedessä kavereidensa kanssa kynttilöitä lammen rannalle. Kuvaajaa oli kielletty kuvaamasta heitä, tästä huolimatta pätkä on näytetty ainakin Internetissä ja 45 minuuttia -ohjelmassa.

- ******* *******, 16; Turun sanomista soitettu keskiviikko-iltapäivänä piiritystilanteen ollessa vielä käynnissä. Oli mukana tilanteessa, jossa MTV3:n kuvaaja oli kerännyt materiaalia kielloista huolimatta.

- **** *******, 17, YLEn Ajankohtaisessa kakkosessa esitettiin 13.11. haastattelu, joka oli tehty keskiviikkona 7.11., vanhempien lupaa ei oltu tiedusteltu, itse kuuli vasta jälkikäteen olleensa TV:ssä.

- ***** *****, 17, kuvattu Vartti-lehteen kielloista huolimatta, kuva julkaistu lauantaina 10.11. Alaikäinen, vanhempien lupaa haastatteluun ei ole kysytty.

- ***** *****, 19, haastattelun tietoja käännetty täysin päinvastaisiksi, julkaistu Iltalehdessä 10.-11.11

- **** *****, 16, haastattelu Ilta-Sanomissa 10.-11.11., lausunto täysin päinvastainen kuin julkaistu.

- **** *****, 18. Joku oli keskiviikkona 7.11. esittäytynyt papiksi ja yrittänyt hankkia tietoa Auvisten kotiosoitteesta. Henkilöllä ei ollut kaulassaan papin lipereitä. Hakiessaan tavaroita koululta kaverinsa kanssa lauantaina oli kieltänyt toimittajia kuvaamasta, siitä huolimatta oli kuvattu. Eräs osittainen kuva löytyi esimerkiksi Helsingin Sanomien kotisivuilta.

Nuoriin kohdistuneet kyselyt

Nuoriin on yritetty ottaa yhteyttä ainakin puhelimitse ja sähköpostilla pyrkimyksenä saada selville menehtyneiden nimiä, sekä tarkempaa tietoa heistä. Yhteydenotot ovat alkaneet heti keskiviikkona (7.11.) iltapäivällä. Joillekin nuorista on soitettu jo siinä vaiheessa kun he ovat olleet vielä sisällä koulussa piiritystilanteen jatkuessa. Tiedustelut ovat kohdistuneet pääasiassa alaikäisiin, eikä heidän vanhempiaan ole informoitu asiasta.

Koululaisten vanhemmille on soiteltu, ja tiedusteltu onko juuri heidän lapsensa kuollut. Ainakin yksi miespuolinen henkilö on esiintynyt pappina, ja yrittänyt hankkia ampujan kotiosoitetta torstaina 8.11.2007.

Esimerkkitapauksia:

- ***** *****, 19, koulun entinen oppilas, sai soiton Ilta-Sanomista keskiviikkona 7.11. iltapäivällä noin klo 15-16 välillä. Soittaja oletti ***** olevan töissä koululla, häneltä yritettiin saada tietoja rehtorin elämästä ja siitä, minkälainen hän on työtoverina ja ihmisenä. Tiedusteltiin myös, millainen maine tällä on oppilaiden keskuudessa. Tässä vaiheessa rehtorin tilasta ei ollut olemassa virallista tietoa.

- **** ******, 21, koulun entinen oppilas, puhelu MTV3:n toimittajalta keskiviikkona 7.11. noin 14:40, kysely koski kuulumista oppilaskunnan hallitukseen. Puhelinnumero oli hankittu Joke-LAN -tapahtuman internet-osoitteen rekisteröintitiedoista.

(Tapahtuma oli tarkoitus järjestää marras-joulukuun vaihteessa kouluk.)

Toimittajalle vastattiin, että ******* ei kuulu hallitukseen, mutta on ollut yhteistyössä hallituksen kanssa, ja että oli koululla ampumavälikohtauksen aikana. Toimittaja kysyi omakohtaista ”tarinaa” siitä mitä koululla on tapahtunut, hänelle kerrottiin joitakin tietoja, tämän jälkeen yritti inttämällä saada lausuntoa nauhalle, kun ei suostunut hiljentymään puhelu katkaistiin.

- ***** *****, 14, sai sunnuntaina 11.11. sähköpostia Ilta-Sanomien toimittajalta (liitteenä). Häneltä kyseltiin tietoja yhdestä menehtyneistä, joka oli haastatellun kaveri. Lisäksi hänelle oli soitettu jommasta kummasta iltapäivälehdistä keskiviikkona koululle piiritystilanteen ollessa vielä käynnissä.

- ****** *****, 14, Helsingin Sanomien toimittaja soitti keskiviikkona piiritystilanteen aikana, myöhemmin lähetti vielä tekstiviestin, jossa yritti saada tietoja tapahtuneesta

Uhrien läheisten ahdisteleminen

Ainakin yhden menehtyneen lapselle on soiteltu heti tapahtumaa seuranneena päivänä (torstai) ja pyydetty tietoja menehtyneestä. Lapsi oli vasta saanut tietää menettäneensä läheisen.

Poikansa menettänyt isä on joutunut heittämään ulos toimittajan, joka on väkisin pyrkinyt sisälle asuntoon. Uhrien ystävien koteihin toimittajat ovat yrittäneet päästä väkisin tekemään juttua.

Tuusulan kunnan terveydenhoitajille on soiteltu, ja heiltä on yritetty penätä tietoja koululla kuolleesta terveydenhoitajasta. Kun työnumeroista ei ole annettu lausuntoja, on alettu soittamaan koteihin. Samoin koulun kuraattoriin on otettu yhteyttä ja pyydetty tietoja menehtyneistä. Hänen kieltäydytyttyään on väitetty, että kuraattorin ammatti vaatii tältä tietojen luovuttamista.

- Terveydenhoitajan perhe, 7 päivää -lehden toimittaja oli soittanut torstaina 8.11. aamupäivällä terveydenhoitajan alaikäisen lapsen matkapuhelimeen ja yrittänyt saada tätä kertomaan äidistään. Lapsi oli vasta muutamia tunteja aiemmin kuullut äitinsä kuolemasta.

- Koululla menehtyneen pojan perhe. 7 päivää -lehden toimittaja oli yrittänyt keskiviikko-iltana päästä sisään asuntoon, oli tuonut kukkapuskan mukanaan ja ”tuonut surunvalittelut”, vyöllä oli näkynyt käynnissä oleva nauhuri. Perheen isä oli heittänyt ulos.

(Kuva Wikipediasta)

Kirjasensuurini

Joskus hyviin kirjoihin törmää niin kuin kiviseinään.

Dostojevski on ehkä vierottanut enemmän ihmisiä kaunokirjallisuudesta kuin kukaan toinen.

En haluaisi luetella kymmentä enkä sataa kirjaa, jotka nuoren olisi hyvä lukea.

Voisin luetella joukon kirjoja, jotka nuoren olisi hyvä lukea vasta vanhana.

Dostojevski sijoittuisi sinne. Tolstoi samoin. Merkittävä osa Shakespearea d:o.

Vieraskielinen romaani ei ole sen suurempi kompastuskivi kuin ulkomaalainen elokuva.

Runo on vähän eri asia. Ainakin vähän joka maassa oli 1900-luvulla runoilijoita, jotka on viisasta jättää rauhan – Rilke, Mallarmé, Ruotsissa Fröding…

Dostojevskista on kaikenlaisia käännöksiä, ja niillä on kullakin puolensa. On 20-luvun suomennoksia, jotka ovat lukukelpoisia.

Lukijoita opetetaan väärällä tavalla nirsoiksi. Kyllä Verdiä voi kuunnella kelloradiolla. Olen kuunnellut. Omilla aisteillaan ja kokemuksella voi täydentää sen, mikä ei tule todellisuudessa läpi.

Joitakin vuosikymmeniä sitten julkaistiin uutena painoksena Gogolin Kuolleiden sielujen versio, joka suomentaja oli Samuli S. eli Samuli Suomalainen – mestarismies. Gogol on sillä tavalla hullu, että siihen sopii hullu suomennoskin.

En ole koskaan nähnyt enkä lukenut venäläistä pornografiaa. Eroottinen veto ei sekään tule heti mieleen venäläisyyden yhteydessä.

Venäjän keisarikunta ei ollut ihmeen siveellinen sukupuoliasioissakaan. Siten Dostojevski oli, kuten ennen vanhaan sanottiin, todellinen nero nostaessaan pahan seksuaalisuuden tuotantonsa bassoääneksi, joka on jatkuvasti mukana.

Katsokaa äijän kuvia! Tyypillinen sarjamurhaajan katse ja ilme.

Dostojevskin tulkitsijat ovat puhuneet melkein sata vuotta, että tämä romaanikirjailija kulki Freudin edellä kuin eräänlainen Johannes Kastaja.

Mutta se oli enemmän. Dostojevski ei päätynyt pallottelemaan kahdella eri suuntiin vetävällä voimalla, joista Freud ei tahtonut saada tolkkua.

Rikoksen ja rangaistuksen kirvesmurha on seksuaalinen. Raskolnikovin loputtomien järkeilyjen takana on suuttumus ja inho, jotka johtuvat siitä, että nainen on vanha, ruma, luotaantyöntävä ja vastenmielinen. Teko on kosto.

Riivaajissa ja Keskenkasvuisessa on oikeastaan puhe vielä karmeammista asioista. Ottakaa selvää, kun tunnette olevanne valmistautuneita.

Venäläiset itse näyttävät olevan selvillä siitä, että heidän kirjallisuutensa muuan suuri nimi on eräänlainen kansallinen Viiltäjä-Jack. Tshehovin koko tuotanto todistaa tätä.

Älkääkä muuten, sanon muistaessani, uskoko kaikkea, mitä Mauno Koivisto sanoo. Olen istunut hänen kanssaan kahden kesken joitakin kertoja, ja olin lapsellisuuttani hiukan hämmästynyt siitä, että hän tunsi venäläisen kirjallisuuden perinpohjaisen hyvin ja lukee sitä jatkuvasti alkukielellä. Samoin muuten Ranskan ja Englannin kirjallisuuden. Hän tuntui saavan salaista hupia siitä, että eräät kotoiset kirjailijamme, jotka eivät varmaan enää halua nimeään julkisuuteen, kiirehtivät leimaamaan hänet filistealaiseksi presidentiksi , joka ei ainakaan kirjallisuudesta mitään tiedä.

Itkevä talonmies

Perec on merkillinen kirjailija.

Toissapäivänä mainitsin koetun ja hermoissa sytkyttävän vaikeasta erosta musiikissa. Kognitio vai fysiologia vai molemmat?

Jaavalaiseen musiikkiin (gamelan) mieltyy nopeasti, puhumatta klassisesta intialaisesta. Niihin myös väsyy ennen pitkää, kun ei tiedä mitään rakenteesta eikä kulttuurisesta kontekstista. Mutta oudot sävelkorkeudet ja soinnut sivelevät korvaa.

Perecin Elämä – käyttöohje, romaaneja on tiettävästi kirjoitettu huolellisten matemaattisten mallien mukaan, mutta eivät ne haittaa.

Ajatus on hauska. Kerrostalon ihmiset. Heidän elämänsä, jotka risteävät tai eivät risteä.

Tämän päivän Salatuissa elämissä talonmies Seppo Taalasmaa istahti rappuun itkemään kesken luuttuamisen, ja aivan syystä. On se Helena sellainen…

Perecin hyvin etäinen edeltäjä Flaubert kiivaili, ettei romaanilla ole mitään tekemistä ihmistyyppien selittämisen kanssa. Kysymys on tilanteista.

Kundera sanoo, että juuri niin, mutta tämä ei ollut Sartren oivallus, vaan Kafkan ja Brochin tietoinen ja heidän kirjeenvaihdostaan ilmenevä ohjelma.

Samaa korkeaa perinnettä noudattaa Salkkarit, joissa henkilöiden luonne muuttuu juonen käänteiden edellyttämin tavoin. Tämä Suomen ylivoimaisesti suosituin televisio-ohjelma on avarasti eksistentiaalinen.

”Kotikatu” on sitä samaa kuin kaikki muukin eli tuhoon tuomittu yritys tehdä draamaa tukeutuen oikeaan käsikirjoitukseen ja kokeneisiin näyttelijöihin.

En tiedä, miten muut ajattelevat. Itse suojaudun hyviltä teoksilta. En missään tapauksessa halua katsella korkeatasoisia elokuvia. Toivotan taidelajille kaikkea hyvää, mutta elokuva oli teatterin kaltainen kohokohta-taide, ja lisäksi sosiaalinen seikkailu. Elokuvaa ja näytelmää täytyy siis katsoa jonkun kanssa.

Yhä sakeammin pulppuavat hyvät elokuvat ja moitteettomasti rakennetut sarjat epäonnistuvat tulemalla romaanin alueelle.

Romaani on sellainen, jota luetaan joka päivä. Se elää mielen taustalla silloinkin kun lukija taistelee työelämän kauhuja vastaan.

Valtaosa ihmisistä ei lue romaaneja. Se osoittaa, että he ovat terveitä ja kunnollisia. Luulisin että lukijaksi päätyy erikoisten lapsuuden kohtaloiden kautta tai sitten sillä tavoin, että päässä naksahtaa.

Esimerkiksi sijoitustoiminta (kauppatieteet) ja teknologia (tekniset tieteet) edistyy tai taantuu.

Taiteessa sangen laajasti on mahdotonta tai mieletöntä puhua edistyksestä. On yhdentekevää, oliko Picasso edistyneempi maalari kuin Manet tai Mark Rothko uuden ja paremman ajan airut verrattuna esimerkiksi Jan van Eyckiin.

Kun aloitin sanomalla että Perec on jännittävä, jätin sanomatta että hän tekee toisella tavalla saman kuin Balzac ja Zola. Hän kuvaa inhimillistä murhenäytelmää tai ”ihmisen osaa”, joka ei tiettävästi ole pohjaltaan parantunut eikä huonontunut.

Ei tarvitse olla romantikko sanoakseen, että joku menneiden aikojen korven eläjä on saattanut pitää elämäänsä onnistuneena ja tasapainoisena kunnes on kuollut nälkään tai kontion käpäliin. Itse tietenkin pidän itseäni etuoikeutettuna ja onnellisena asuessani lämmitetyissä huoneissa ja seurustellessani välillisesti puolen maailman kanssa.

Mutta suurta taidetta on syytä varoa, koska se muuttaa kokijaansa samalla tavalla kuin se muuttaa tekijäänsä.

Siis miten niin Salatut elämät? Se on kääpiöteatteria, joka tarjoaa mielenkiintoisia tilanteita mutta on onneksi sillä lailla kökkö, että se ei ala kesken kaiken kuohuttaa tunteita.

Ja eksistentiaalinen? Ihmiset joutuvat tilanteisiin. Ovikello soi aina muutaman minuutin välein, ja sitten on edessä uusi tilanne, houkutus tai kommellus.

Olen tyytyväinen taannoin tässä blogissa esittämääni rinnastukseen: Kafka ja Hašek eli siis Švejk. Kolmas tsekki, Kundera, ottaa tämän samanlaisuuden puheeksi ja tunnustaa tekevänsä se pitkin hampain, koska Hašek oli kammottava hampuusi, joka piti koko kirjallista maailmaa pilkkanaan ja osoitti sanansa suoraan oluttupien yleisölle, joka vastasi riemusta mylvien.

Mutta molemmat luokittelevat tilanteita ja mielellään tilanteita hallinnon hampaissa.

Salkkarit ja Perec? – Kerrostalo. Sinänsä keinotekoinen, ulkokohtainen idea. Ei seurata sukuja – kuten ennen mielellään tehtiin – vaan kuvitteellisen kerrostalon kuvitteellisia asukkaita.

Näin niissä tehdään molemmissa.

Mainio ajatus ja lisäksi onnen omiaan säästämään käsikirjoittajan vaivoja.

Vain keski-ikäinen talonmies itkee porrastasanteella kadotettua rakkauttaan.

Tikanpojat puussa

Luontoilussa en ole oppinut ymmärtämään, mitä perua on piirre, joka yhdistää sen uskonnollisiin ja poliittisiin ääriliikkeisiin.

Aina syntyy kärhämää siitä, kuka on tosiuskovainen. Ennen pitkää tarvitaan vähintään tervaa ja höyheniä.

Sanoin kerran nimimerkki Morrisille, että hänen piirtämissään Lucky Luke –sarjakuvissa oli virhe. Riding a rail tarkoittaa, että asianomainen käärmeöljykauppias tai vastaava viedään asianmukaisesti käsiteltynä seipäällä eli korennolla ratsastaen pois kaupungista. Piirroksissa esiintyvää ratakiskoa ei kuusi – kaksitoista miestä jaksaisi kantaakaan, eikä siinä olisi liioin järkeä.

Hän oli kauan sitten rouvansa kanssa meillä kylässä ja oli siitä erikoinen tapaus, että puhui englantia ja tunsi Amerikkaa. Hän oli asunut siellä . Ihailimme molemmat suuresti 50-luvun Mad-lehtiä ja pidimme etenkin Wallace Woodia ylittämättömänä.

Tuon sarjakuvasankarin nimi on muuten Ranskassa ”lykilyk”. Ranskalaiset eivät pahemmin perusta englannin ääntämisen säännöistä.

Morrisin nimi oikeasti Maurice de Bévère, ja hän kuoli 2001. Spirou-lehden porukka unohdetaan usein, kun Tintti on niin suosittu ja näkyvä.

Mutta luonnosta: nyt ne ovat siis tervaamassa Pallastunturia.

En ole oikein varma, mikä synnytti partioliikkeen ja luonnossa samoilemisen idean. Saksalainen Wandervögel-aate oli porvarillinen että ei poliittinen syntyessään 1896. Samaan aikaan Kaliforniassa oli syntynyt John Muirin Sierra-liike, joka oli selkeää luonnonsuojelua ja siihen liittyvää luonnossa liikkumista. Yellowstone oli maailman ensimmäinen kansallispuisto, 1872.

Muirilla oli mitä puolustaa. Olen käynyt hänen nimeään kantavassa puistossa, jossa on vallan pirusti punapuita. En ehkä vieläkän osaa ääntää oikein sanaa ”sequoia”.

Kanadalainen Ernest Thompson-Seton (1860-1946) puuhasi partioliikettä yhdessä Baden-Powelin kanssa. Viimeksi mainittu oli kenraali, joka ei karvoistaan päässyt. Ensin mainittu oli romantikko, jonka kirjat huikaisivat, ainakin minut. (Rolf salolla, Villejä eläimiä, Kaksi partiopoikaa jne.)

Yleensä nämä luonnonsuojelijat ovat olleet hiukan lapsellisia ihmisiä. Onhan se jo hälyttävää, että rämpii rutakoissa hyttysten syötävänä ja väittää pitävänsä siitä.

Hallussani on valokuvia Montellin kämpältä 1940-luvulta ja opin jännittävät paikannimet kuten Lommoltunturi ja Palkaskero ennen kansakouluun menoa. Jopa äitini kävi siellä. Isää alue oli jäänyt harmittamaan, kun hänen piti mennä sinne 1939, jolloin tuli muita kiireitä, ja eräällä sotalennolla syystalvella 1944 hän näki ilmasta, miten niksnmannit jysäyttivät Pallashotellin paskaksi Natura-selvitystä tekemättä.

Kun kävin siellä itse ensimmäisen kerran, betonia ja tiiliä oli maastossa aivan kiitettävästi.

Isäni harjoittama ja edistämä tunturiretkeily sai heti paikalla joukon vihamiehiä – muun muassa Linkolan veljekset olivat jo puoli vuosisataa sitten sitä mieltä, että on edesvastuutonta kuljeskella metsissä (ellei ole oikean usko lapsia).

Luultavasti he olivat osittain oikeassa, koska autiomajaverkosto ja ”Kemppisen valtatie” Kiilopäältä Luirojärvelle kuluttivat luontoa pahasti. Sievästihän siellä kuitenkin yritettiin kulkea.

Mutta olette varmaan huomanneet, että tunturiretkeily on yksi digitaalisen yhteiskunnan uhreista? Viimeisiä kertoja tunturissa liikkuessani en enää tuntenut uhkaa enkä suurta yksinäisyyttä.

Eivätkö ne ole hiukan niin kuin kuntopolkuja nämä nykyiset vaellusreitit? Ja eivätkö ne ole puistoja nämä kansallispuistot?

Tunturiretkeilyn aatepohja oli Hellaakoskea, mutta Saarikoski voitti.

Hellaakoskea harva lukee ja harvempi ymmärtää. Hellas ja Pallas…