Sininen kirja

Viimeistään tänään kiinnostuin Pekka Himasen keskusteltavaksi toimittamasta Sinisestä kirjasta, kun kävi ilmi, että sen sisältöä pilkattiin avoimesti eduskunnassa, kyselytunnilla. Korvaani sattui edustaja Tiilikaisen luonnehdinta.

Mikä siinä paperissa on noin vaarallista? Vastaan: ainakin rivien välistä käy ilmi, etteivät poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset päättäjät ole oikein miettineet, missä mennään ja kuinka vaikea tilanne oikeasti on-

Valkoinen paperi tai valkoinen kirja tarkoitti alkujaan viranomaisen julkaisema selitystä politiikkaratkkaisuista. Churchill julkaisi sellaisen Palestiinan kysymyksestä 1922. Suomi selvitti poliittista asemaansa kansainväliselle yhteisölle valkoisilla kirjoilla sotien aikana.

Termi ei siis tarkoita tutkimusta. Tässä tapauksessa se tarkoittaa tutkimusohjelman esittelemistä.

Himasen ja työryhmän Sininen kirja on varsin hyvä. Se ei ole höpötiedettä. Siihen on täysi syy perehtyä huolellisesti. Siinä käsitellään erittäin tärkeitä ja ajankohtaisia asioita ja esitetään lintuperspektiivin näköaloja suunnista, joilta vastausta voisi hakea. Tutkimuksen on määrä valmistua tämän vuoden lopussa, mutta jo tästä näkee, että tutkimus tulee korkeintaan olemaan painotettu jatkotutkimusohjelma.

On sääli, että Sininen kirja on koottu huolimattomasti ja jätetty kielellisesti kiusallisen huonoksi, kohdittain virheelliseksi. Himanen ei ole koskaan ollut erikoinen kirjoittaja, mutta olisi tässä maassa toimittajiakin. En tarkoita itseäni. Suomensin kymmenen vuotta sitten Castellsin ja Himasen kirjan, ja se riitti. Kielenkäyttö on sellaista, että sen kääntäminen on niin kuin räntäsateessa vastatuuleen hiihtämistä.

Sitä en jaksa päivitellä, että Himasesta on tullut epäsuosittu henkilö. Lehdistä päätellen hän saa syyttää siitä myös itseään. Lisäksi hän epäonnistui jo kauan sitten nuoren akateemisen tähden roolissa. Se on vaikea rooli. Esa Saarinen, joka on lopultakin julkaissut aika paljon jopa hyvin kirjoitettuja oppikirjoja (yliopistotasolle) piti kauan yllä kahta roolia. Julkisuuspellenä en häntä tunne; kollegana olen häntä tavannut muutaman kerran ja tiedän, että hän on pätevä henkilö, joka kuuluu myös menestyvän tehtävissään.

Tutkimuksen hinnasta en sano paljon. Tunnen nimittäin alan ja osan toimijoista. Tiedän mitä maksaa esimerkiksi yhden tekniikan tohtorin käyttäminen projektissa yhden vuoden ajan ja miten työn tuloksista raportoidaan esimerkiksi Tekesille tai Suomen Akatemialle. Olen ollut näissä töissä kymmenen vuotta. Olen myös projektiryhmän kanssa ollut kilpailemassa rahoista joskus menestyen, joskus menestyksettä.

Tunnen Himasen. Luullakseni olen nähnyt hänet viimeksi viisi vuotta sitten. Olemme aikaisemmin puhuneet samoissa tilaisuuksissa, esimerkiksi kerrankin Berkeleyssä. Tilaisuuden tähti oli kuitenkin tässäkin tutkimuksessa mukana oleva Annelee Saxenian.  Tunnen Castellsin. Olemme tavanneet. Hän on selvillä Suomen asioista.

Olen nähnyt Himasen luennoistaan kirjoittamia laskuja ja kauhistunut. Yksi syy kauhistumiseen on ollut vanhemman yliopistoihmisen tietoni, että vaikka kenenkään ei tarvitse ponnistella saadakseen kollegoja kimppuunsa, ainakin puolet porukasta – siis professoreista – loukkaantuu ja tekee lopullisia johtopäätöksiä huomattuaan, että tutkijaksi itseään nimittävä kollega alkaa rikastua, ja vielä kehuskelee sillä.

Osa lukijoista rientää päättelemään, että olen tässä jeesaamassa kavereitani. Jos siltä tuntuu, minkä minä sille voin. Sekä Castellsin että Himasen tutkimuksiin suhtaudun välillä epäillen, välillä hyvinkin kriittisesti.  Nyt Valkoisessa kirjassa on erinomaisia ajatuksia ja hienoja tiivistyksiä. Vahinko että ne taitavat joutua harakoille. Tuskin moni haluaa tämän jälkeen mukaan Pekan projekteihin.

Näyte kirjan tekstistä huonoimmillaan: ”Onnistuakseen isolla tasolla tällainen ohjelma tarvitsee aloittaa hallitustason johtajuudella yhteistyössä työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen sekä myös eläkerahastojen kanssa. Siinä olisi syytä olla myös verotukseen liittyviä kannustimia työhyvinvoinnin kehittämiseen tehdyille panostuksille tutkimus- ja kehityspanostusten verovähennyksen tapaan.”

Kasvu

Eilinen kirjoitus, jossa muistutin uudesta ja tarpeellisesta kirjasta, toi harvinaisen järkeviä kommentteja – samoin kuin muuten esoteeeriset pohdinnat pahan olemuksesta.

Ilahdun taas kerran ajatellessani, että pösilöt höyhentävät toisiaan jollain muilla keskustelupalstoilla. Rahan käyttöön ja julkisiin varoihin liittyvissä keskusteluissa on minun ikäni aina ollut mukana joku, jonka mielestä syrjäkylän opettajalta pitää ottaa pois kunnan kustantamat polttopuut. Polttakoon risuja metsästä. Säästetään yhteisiä verovaroja.

Mitä tahansa voi verrata mihin tahansa. On aivan totta, että kunnanpösö istuu kiikkustuolissa laskemassa viljantrokausrahoja, kun toinen kiskoo konekivääriä ahkiossa pitkin Syvärin seudun metsiä, jossa kannotkin ovat kuin kerjuupoikia.

Kaksi alkeellista asiaa haluaisin lisätä keskusteluun. Toinen on taloudellisen kasvun laskemistapa, koska se joskus unohtuu. Jos BKT oli edellisvuonna sata ja kasvoi 1,8 % ja kasvu jatkui seuraavanakin vuonna, lopputulos on 1,8 prosenttia 101,8:sta.

Jos Kiinan talous kasvoi 6 % vuodessa, se kaksinkertaistui 12 vuodessa. Suomessa jopa käytettävissä olevat varat ihmistä kohti ovat nyt 15 kertaa suuremmat kuin sata vuotta sitten.

Eräs viisas mies selitti minulle aikanaan, että korkoa korolle on epäintuitiivinen ajatus ja se olisi syytä laskea. Jos maksamattomat korot lisätään velkapääomaan, miten pian velka kaksinkertaistuu? Silloin kun pankkikorot olivat toistakymmentä prosenttia, laskin päässäni, että seitsemässä vuodessa.

Katso lähemmin ”eksponentiaalinen kasvu”.

Kun puhutaan taloudellisesta kasvusta, silloin ajatellaan usein rikastumista tai elinympäristön turmeltumista. Kun sanotaan, että taloustieteen suosittama politiiikkaohje olisi taloudellisen kasvunmaksimointi, silloin puhutaan pötyä. ”Taloustiede lähtee siitä, että ihmisten tulisi saada vapaasti tehdä valintansa markkinaehtojen ja budjettirajoitustensa puitteissa.” (Korkman).

Taloudellisen kasvun käsitteeseen sisältyy hyvinkin keskeisesti tiedon lisääntyminen. Tieto ei ole kuluva luonnonvara. Useat voivat käyttää samanaikaisesti samaa tietoa, eikä se siitä vähene.

Jonkin kehittyvän talouden kannalta tiedon levittäminen syntyvyyden säännöstelystä saattaa olla juuri tällainen ratkaisevan tärkeä kasvutekijä. Jossakin onnellisessa tapauksessa sen seuraus voi olla, että ihmiset elävät paremmin – nälkä hellittää edes hiukan, tautikuolleisuus vähenee.

Hieno kasvutekijä, jota itse kannatan kovaäänisesti, on se kehitysavun muoto, jossa tyttöjä opetetaan lukemaan. Täysin järkevästi arvioiden seurauksena on yleinen lukutaidon koheneminen. Empiirisesti arvioimme, että parantunut lukutaito merkitsee suotuisampaa elämää.

Luulisin että ihmisen aiheuttamien ympäristövahinkojen selvittäminen lukutaidottomalla joukolle olisi käytännössä tuloksetonta. Eurooppaa ja Suomea ajatellen luetun ymmärtäminen eli tutumpaa sanaa käyttäen koulutus (tai valistuksen lisääminen) on selvä edellytys tolkuttomuuksista tinkimiselle.

Itse pohdin useimmin palveluntarjonnan tuotteistamista. Aion kirjoittaa siitä edelleenkin, välillä myös vaikeaselkoisesti. Kun tällä hetkellä Euroopassa 72 prosenttia BKT:sta tulee palveluista ja vain 28 prosenttia tavarantuotannosta, kysymys on tärkeimpiä. Siihen kuten suuriin taloudellisiin ratkaisuihin ei ole olemassa poliittisia keinoja eikä ratkaisuja. Politiikan tehtävä on pitää oloja vakaina, mikä muuten siis edellyttää sen kunnanpösön ahdistelemista ja konekiväärin poistamista kelkasta eli jollain tasolla oikeudenmukaiseksi käsitettyä tulonjakoa. Lisäksi politiikan tehtävä on vaalia instituutioita, sellaisia kuin esimerkiksi toimiva ja ei korruptoitunut poliisi.

Kyllä Jyrki Katainen ja Pekka Himanen ovat oikealla asialla. Ajatteleminen – uusien ajatusten kehitteleminen – on yhteisen edun mukaista. Ja ajatustyöhön voi osallistua jokainen. Kumpi kuormittaa ympäristöä, ooppera vai jääkiekko, mainitakseni kaksi kallista lajia? (Näiden paneminen vastakkain on siis mielivaltaista ja anteeksiantamista; tuli vain mieleen tonttikeskusteluista.)

Korkman

Lähti tapahtua erehdys. Ajattelin kirjoittaa Korkmanin kirjasta, kun olen lukenut sen kokonaan. Tarkoitukseni oli hiukan narista eräistä kohdista ja sanoa, että tuossa nyt on yksinkertaistettu hiukan liikaa ja että tällä asialla on muitakin kuin taloustieteellisiä puolia.

Siitäpä olisi tullut todella tyhmä kirjoitus.

Taloustiede on suurimmalta osaltaan kuten lainoppikin eräin kohdin aihepiiri, josta hyvin moni on tietävinään vaikka kuinka paljon, ja mielipiteitä esitetään sumeilematta. Lisäksi ekonomistien oma tapa joko korostaa ilmiöiden tulkinnanvaraisuutta tai puhua sarkastisesti ”masentavasta tieteestä” otetaan helposti totena.

Niinhän se ei ole. Kyllä taloustieteen, haluaisin sanoa kansantaloustieteen perusteet kuuluvat valistuneen ihmisen yleissivistykseen.

Ja tässä on se kirja! Korkman on alan toimijoista kunnioitetuimpia ja lisäksi tottunut sorvaamaan sanottavansa ymmärrettävään muotoon. Nyt hän on ottanut asiakseen kirjoittaa eräistä keskeisistä asioista, kuten hyvinvointivaltiosta ja EU:sta, pitäen mielessään reipasta lukiolaista tai vastaavaa, joka vailla kehuttavia taustatietoja ottaa vaivakseen ymmärtää asioiden yhteyksiä.

Teos ei siis tietenkään ole kansantaloustieteen eikä makrotalouden oppikirja, vaan juuri jotain sellaista, mikä Suomessa kannattaisi toistenkin kopioida. Asiat on esitetty oikein, selvitykset on erotettu selvästi mielipiteistä, ja kirjan luettuaan tuntee viisastuneensa ainakin hitusen.

Juuri tuo selvittäminen on aina ongelma. Minkä verran tilaa on uhrattava käsitteille. Korkman on koonnut lyhyen sanaston kirjan loppuun. ”Rahoitusmarkkinat – markkinat, joissa käydään kauppaa rahoitusinstrumenteilla. Rahoitusinstrumentti – Kaupattavissa oleva saatava tai sopimus, joka määrittää omistusta tai sovitun transaktion ehtoja (käteinen, arvopaperi, johdannainen tms.)

Ja katsokaapa tätä: ”Rationaaliset odotukset - Olettamus, jonka mukaan talouden toimijat tuntevat erilaisten tapahtumien todennäköisyysjakauman ja muodostavat niiden perusteella omat (keskimäärin virheettömät) odotuksensa.”

Mainiota. Ja kirjan tekstistä käy ilmi, etteivät rationaaliset odotukset ole käytännössä aina rationaalisia. Jotta päästäisiin puhumaan esimerkiksi epäsymmetrisestä informaatiosta eli tilanteista, joissa toinen osapuoli tietää enemmän kuin toinen, lähdetään juuri näin liikkeelle. Taloudellisen toiminnan järkevyys ja järjellisyys ovat sitten aivan eri asioita, joita tutkivat useatkin erikoistuneet alat.

Ja tässä sattuu nyt olemaan esimerkki siitä, mihin lehdet eivät pysty. On meillä tunnetusti sanomalehtiä ja muutama aikakauslehti, joissa yritetään rehellisesti selittää asioita, jotka ovat rehellisesti vaikeita.  Mutta Korkmanin kirjassa käyttämät vajaat 300 sivua on juuri se laajuus, josta ei mihinkään pääse. Sen verran menee tekstiä että pääsee esittämään perusteltuja käsityksiä esimerkiksi kuntauudistuksesta tai monista muista harva se päivä mediassa mainituista asioista.

Lisäksi leuhkakin lukija – tarkoitan tässä itseäni – saa uutta oppia. En olisi ikinä uskaltanut sanoa faktana, että työvoiman lisääntymisellä toisaalta ja koneilla, laitteilla ja kiinteistöillä toisaalta ei enää ole ratkaisevaa merkitystä taloudelliselle kasvulle.

Ja itse tuo kummajainen ”taloudellinen kasvu”, jota jotkut vastustavat tietämättä, mistä oikeastaan on kysymys, ja toiset kannustavat joskus yhtä huterin perustein, on yksi niistä asioista, joista Korkman esittää oman mielipiteensä. ”Ympäristön kannalta kasvun sisältö on tärkeämpää kuin sen määrä. Kansalaiset ja yhteiskunta voivat päättää vähentää työntekoa ja luopua talouskasvusta. Valinnan pitää kuitenkin perustua tietoisuuteen siitä, että nykyistä elintasoa ja hyvinvointivaltiota ei tällöin voi ylläpitää. Muun väittäminen on utopiaa.”

Paholainen kukaties

Tämä liittyy tietysti hulluuteen, eli aikaisemmin sanottuun. -

”Paholaisen kirjeopisto” ("The Screwtape letters”, 1942) on mainettaan huonompi kirja. Kirjoittaja oli C.S. Lewis, Tolkienin läheinen ystävä ja kollega eli siis yliopistomies ja keskiajan tuntija. Hän oli aikoinaan hyvin arvostettu kristillinen apologisti, mutta nyt häne muistetaan meillä kai lähinnä lastenkirjasarjasta ”Narnia”.

Sitä en osaa sanoa, miksi kirjeopisto ei minua miellytä. Osaan sanoa, että Narniassa kristillinen vertauskuvallisuus ärsyttää minua jostain syystä.

Ehkä joku yllättyy näistä maininnoista, koska olen julkijumalinen mies ja tuon mielelläni asian esiin. Kai sitten on niin, että olen taipuvaisempi saksalaiseen mystiikkaan kuin korkeakirkolliseen ajatteluun, vaikka se olisi näinkin nokkelasti esitetty. Vanhempi paholainen neuvoo nuorempaa, jonka tehtävä on turmella muuan ihminen. Siinä käy niin ikävästi, että tehtävä epäonnistuu ja turmeltava pääsee taivaaseen.

Eilen mainittu Ingmar Bergman nosti Paholaisen monta kertaa elokuviinsa. Erään nimikin on ”paholaisen silmä”. Bergman itse sanoo sitä häpeälliseksi välityöksi, ja määritelmä on varmaan oikea.

Hänen ja Bressonin ja Carl Th. Dreyerin tuotantoa ajatellessa tulee kuitenkin välillä mieleen Paholainen. Tämän kirjoituksen otsikkokin on Bressonin elokuvan nimi. Sekin on viitteellinen.

Kerubinen vaeltaja eli Angelus Silesius eli Johannes Scheffer kirjoitti 1600-luvulla:

„Das gröste Wunder ding ist doch der Mensch allein:
Er kan / nach dem ers macht / GOtt oder Teufel seyn.“

”Ihmeellisin kaikista on ihminen. Hän voi olla omasta valinnastaan Jumala tai Paholainen.”

Paholaisusko juurittiin yhteiskunnista onneksi 1600-luvulla. Sitä ennen oli ajateltu, että Paholainen on jotain todellista, ja hänellä on kyky asettua taloksi ihmiseen. Sellaista ihmistä sanottiin joskus riivatuksi eli riivaajan valtaan joutuneeksi, myöhemmin noidaksi. Ja noidat oli surmattava tuskallisesti.

Kun nyt jokaiselle lukijalle on tullut selväksi, ettei tuolla menneen ajan kielikuvalla, Paholaisella, ole mitään sijaa mielessämme eikä elämässämme, voin kertoa, mikä on muuan kavala keino, jolla Paholainen viettelee ihmistä.

Hän virittelee ihmisessä apeutta, epätoivoa, surua ja syyllisyyttä.

Tämä on niin suuri salaisuus, että nuo ominaisuudet on nostettu ihmiselämän määreiksi. Niiden väitetään olevan väistämättömiä ja normaaleja elämän perustekijöitä. Jos ihminen ei tunne niitä vähän väliä, hän on hullu.

Harhaanjohtavasti ”hengelliseksi laiskuudeksi” suomennettu ”acedia”, englanniksi ”sloth” oli yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Joskus suomennoksena voisi käyttää myös sanaa ”penseys”, mutta sitä ei moni enää tunne eikä juuri kukaan käytä.

Luulen ettei 1700 vuotta ole riittänyt irrottamaan ihmisiä manikealaisuudesta. Myöskään vakaumuksellisen ateismin omaksuminen ei näytä auttavan. Ainakin hetkittäin tuntuu, että maailma koostuu kahdesta osasta, valon maailmasta ja pimeyden maailmasta. Molemmat kilpailevat ihmisestä.

Sama ajatus on yli tuhat vuotta vanhemmassa zarathustralaisuudessa. Pahuutta edustaa kaaos, joka uhkaa ottaa vallan.

Kerubinen vaeltaja kirjoitti ilmeisesti Lutherille mutta samalla Lewisille vuosisatojen päähän: Jumala haluaa luoksesi. Hän tulee käymään, kun et ole kotona. – Ja mistä näin outo ajatus. ”Otollista on rauhaisa mieli. Sen Jumala katsoo hyväksi. Sen voi tavoittaa jättämällä Jumalan rauhaan. – Ja Paholaisen, kenties.

Hullun lapset

Lauerman mukaan psykopatialle luonteenomaisia piirteitä ovat pinnallinen viehätysvoima, itsekeskeisyys, syyllisyydentunnon ja pidäkkeiden puute. Amerikkalainen ohjeisto nostaa ensimmäiseksi tunne-elämän ohuuden, joka sisältää myös pelon, myötätunnon ja stressinsiedon heiveröisyyden, kylmäsydämisyyden, manipulointitaidot, alttiuden päähänpistoille ja loismaisen elämäntavan.

Siinä tuli kuvailluksi turhan päinkin ominaisuuksia, joita on löytävinään tuttavista, varsinkin sellaisista, joista ei pidä.

Mielikuvissa, mediassa ja elokuvan ja kirjallisuuden psykodraamoissa, saippuaoopperat nimenomaan mukaan luettuina, käsillä on kovin usein parisuhde.

Syvä ongelma on kuitenkin toinen: miten sellaisen ihmisen lasten käy?

Saksan ja Neuvostoliiton keskitysleirihallinto osasivat asiansa, ja amerikkalaiset näyttävät hekin opiskelleen ahkerasti. Kovaakin kipua voi joutua kestämään, mutta äkillinen, odottamaton ja ansaitsematon raakuus voi lyödä kohteen sielun hajalle. Siinä menee pinnallisesti itsetunto, syvällisemmin ymmärrettynä käsitys omasta itsestä eli psyykestä ja ruumiista.

Solzhenitsynin kirjasta ilmenee, ettei Stalin ollut sittenkään tarpeeksi hyvä tässä asiassa. Rääkkäämistä ja häpäisemistä on annosteltava taitavasti. Jos leirillä on liian paljon ihmisiä, jotka näkevät liian paljon kaltaisiaan ja käsittävät olevansa tavallisia, vaikka koston kohteeksi joutuneita, he voivat kestääkin. Saksalaiset taas osasivat estää juuri tämän. Keskitysleirihallinnossa oli merkittävän paljon teologian tohtoreita ja oikeudenmukaisuuden teorian tuntijoita eli merkittäviä juristeja. He osasivat tehdä psyykelle saman kuin lääketieteen kollegansa selkäytimelle: viipaloida kohteen uskomattoman ohuiksi preparaatiksi. Ja ne he osasivat sekoittaa.

Muistan kun Viktor Frankl kävi Suomessa ja pääsin keskustelemaan. Se ei tehnyt sanottavaa vaikutusta, koska hän oli jo kivettynyt uskomaan ajatuksiinsa opinkappaleina. Hän vaati itselleen hotellin, johon ei kuulu kirkonkellojen soittoa. Joku joutui selvittämään Munkkiniemen seudun äänimaisemaa Kalastajatorppaan nähden.

Franklin leirikokemuksiin perustuvat kirja ”Ihmisyyden rajalla” (1978) teki suuren vaikutuksen.

Taitelijoista psykopaatin vastakohta on esimerkiksi Ingmar Bergman.”Fanny ja Alexander” on valtava matka juuri tuohon uhanalaiseen maailmaan, lapsiin jotka joutuvat asiaankuuluvaksi väitetyn terrorin kohteiksi (piispa Vergerus). Väkivalta on ruumiillista ja henkistä ja aina selittämätöntä.

Elokuva liittynee Bergmanin omiin muistoihin; myös ”Hyvä tahto” viittaa tällaisiin ilmiöihin. Hyvin paha kokemus voi särkeä ihmisen. – Luen Bergmania toisinkuin esimerkiksi Donner, joka silti tunsi hänet. Ehkä.

Näiden kahden jutun ajatus: psykopatia ei siis ole sinänsä sairaus. Mutta jos sitä ajattelee ihmisen kasvun yhteydessä, näkee jotain mielenkiintoista ja pelottavaa tai ilahduttavaa.

Hyvin harva lapsi on psykopaatti. Tunnekylmyys – kyvyttömyys kokea esimerkiksi syviä pelon tunteita. Pari edellä mainittua piirrettä kuuluu lapsuuteen, kuten eläminen toisten kyljessä, kyky keikistellä ja joskus hämmästyttävä taito ajaa tahtonsa läpi.

Hyvin moni nuori – 16 – 21 vuotta – täyttää nuo määreet. Etenkin tämä näyttäisi koskevan nuoria neroja ja ylisuoriutujia. Tämä on helppo palauttaa mieleensä muistelemalla heikompia omaelämäkertoja, joissa nuoruudenmuistoja usein värittää aivan tolkuton itsekeskeisyys ja pahimillaan todellisuudentajun puute. Pipo patterin välissä…

Jolloin yksi selitys vialle voisi olla kehityksen kieroutuminen tai aikuisen taantuminen menneisiin kehitysvaiheisiin.