Syvissä raiteissa

Kommentoija mainitsi varmaan kaikessa viattomuudessa psykoanalyytikko Martti Siiralan yhteydessä mielistelyn. Mietin sitä haikeana. Siirala oli hullu mies. Häpesin silmät päästäni, kun hän rupesi pitämään korkeimman oikeuden kulmilla yhden mielen mielenosoitusta aiheesta ”Karjala takaisin”.

Hän oli koko ikänsä kireänlaisissa väleissä ainoan aidon ja oikean psykoanalyyttisen yhdistyksen (IPA) kanssa, koska hän ei pitänyt Freudin oppeja riittävänä pohjana hoitotyölle. Hän kallistui Jungiin ja riitaantui Jungin kanssa väittämällä, että terapia voi auttaa jopa skitsofreniaan. ”Roskaa”, sanoi Jung ja kutsui vaimonsa heittämään Siiralan ja Gaetano Benedettin mäkättämästä heidän tambuurissaan.

Hän ei ikinä mielistellyt, ei vaikka olisi välttynyt vaikeuksilta sanomalla poliisille päivää.

Hänen kansallinen tutkiskelunsa todettiin kiireesti epätieteelliseksi ja epäpäteväksi ja lisäksi maan ulkomaansuhteita loukkaavaksi.

Olen samaa mieltä. Se oli täysin epätieteellistä. Harmittelen hiukan, että meillä puhutaan kunnioittavaan sävyyn jopa melkein 10 vuoden takaisesta O. Spengleristä ja aikalaisestamme F. Fukuyamasta, jotka ovat juuri samanlaisia kirjoittajia kuin Siirala eli yhden ajatuksen orjia vailla välttävääkään kosketusta tosiasioihin.

Ainakaan Suomessa ei osata lukea tieteellisestä aiheesta taiteellisesti kirjoitettua tekstiä. Se on sääli. Senkin voisi muistaa, ettei S. Freudista ole tieteellisessä mielessä jäljellä kuin jo savuamasta lakanneet rauniot, mutta hän oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista.

Jos alitajunta eli piilotajunta olisi ollut hänen alkuperäinen oivalluksensa, se olisi Einsteinin rinnalle kelpaava oivallus, mutta se ei ollut. Toiset ja kolmannet merkitykset puheen takana olivat uutta vain henkisten häiriöiden hoidossa.

Siiralan perusajatus oli hyvin yksinkertainen: koettu vääryys ja kärsitty väkivalta sairastuttavat mielen.

Joillakin ihmisillä on keinoja ja voimia muokata kokemuksiaan, mutta useilla ei ole. Niinpä heille syötetään lääkkeitä, lepositeissä tai ilman.

Kun nyt viisaat miehet ja naiset selvittelevät Suomen huonommuutta mm. Norjaan ja Ruotsiin verrattuna, tämä Siiralan julistus unohtuu. Me saimme Neuvostoliiton uhreina vakavia vammoja, ja Paasikiven ja Kekkosen vaatimuksista noiden vammojen olemassaolo oli sinänsä rangaistava teko ja niihin viittaaminen oli kauhistus.

Itse olen edelleen sitä mieltä, että emme me Karjalaa tarvitse eikä meillä olisi siihen missään tapauksessa varaa. Valtioalueemme autioituu ja yksipuolistuu ilmankin.

Silti muistelmat seuraavat muistelmia, ja teema on aina sama. Taistelimme epätoivoisesti ylivoimaa vastaan ja suoriuduimme siitä kovin uhrauksin ja todella täpärästi. Meillä on edelleen merkittäviä henkilöitä, jotka suuttuvat, jos puhutaan ”torjuntavoitosta” 1944. Kaikki johtui kuulemma suursodasta tai Stalinin tunnetusta hyvyydestä.

Jotenkin tähän maahan siunaantui pari sataa tuhatta ihmistä, joiden elämä ei palannut koetun jälkeen koskaan entiselleen, ja puoli miljoonaa, jotka menettivät lopullisesti kotinsa, sekä koivun että tähden.

Kansakunta ei voi elpyä, ellei se tunnusta itselleen, että sille on tehty vääryyttä.

Norja kävi läpi Euroopan laajimman uudelleen suuntautumisen 1945-1948 ja Ruotsi turvautui vanhaan tapaansa huonomuistisuuteensa. Suomessa alettiin vaieta. Se äänettömyys on ollut korvia huumaava. Jos täällä ei luoteta herroihin eikä poliitikkoihin, ei siihen kyllä ole syytäkään.

Metsässä

Internetissä on kuin metsässä. Toiset pelkäävät ja huutelevat: Fritz, missä olet. Toiset tuntevat olevansa turvassa.

Nyt sanon uudestaan, että sisällöltään lainvastaisen tekstin levittämisestä verkossa voitaisiin puhua joskus toiste. Minua hiukan häiritsee se, että kukaan ei uskalla sanoa rumaa sanaa. Niinpä joudun tekemään sen itse.

Perussuomalaisten kannatus oli kova yllätys lähes kaikille politiikkaa seuraaville. Luulen että se oli yllätys myös Timo Soinille ja Jussi Halla-aholle.

Perussuomalaisten tärkeimmäksi teemaksi käsitin EU-kielteisyyden. Eräs noin kymmenestä muusta teemasta on epäluulo ulkomaalaisia kohtaan. Itse puolueen piirissä puhutaan huolellisesti maahanmuuttajista eli tänne haluavista ja maahan jo tulleista.

Poliittisena ilmiönä tuo suhtautuminen maahanmuuttajiin ei ole uusi. Kari Suomalainen sai lähtöpassit Helsingin Sanomista täsmälleen samaa asiaa koskeneen piirroksensa johdosta. Siinä esiintyi Eila Kännö, joka oli silloin keskeisessä asemassa maahanmuuttokysymyksissä.

Nyt puhun vain omasta puolestani. Perussuomalaisten ilmansuunnassa eli ei siis välttämättä puolueessa eikä edes äänestäjissä ilmenevän tyytymättömyyden syvyys ja rajuus hätkähdytti minua syvästi ja rajusti.

Minulla ei ole lisäämistä eilen esittämiini oikeudellisiin perusteluihin. Riittää kun sanon, että myös esitetty ajatus pakollisesta tunnistautumisesta moderaattorille on yhtä huono kuin olisi ehdotus kaatopaikkojen sulkemisesta ympäristön roskaantumisen vuoksi.

Perussuomalaisten esiintulon yllättävyys todistaa, että muut poliitikot epäonnistuivat. Heidän kai pitäisi käyttääkseni kahta kammottavaa kielikuvaa kuunnella korva maassa ajan hermoa.

Olen väittänyt näinä päivinä, että media ja politiikka ovat sama asia. Yritän nyt täsmentää: liikaa pushia, liian vähän pullia.

Tietotekniikassa käytettiin slangina näitä hyödyllisiä sanoja. Se on työntöä, kun lukijoille painetaan väkisin jotain juttua, vaikkapa poliitikkojen seksisotkuja. Se on vetoa, kun arvataan, mitä ajassa liikkuu, ja ryhdytään vastaamaan niille, joiden suu on niin pahasti ruvella, etteivät he kykene kysymään itse.

Kaunokirjallisuus on journalismia useammin onnistunut tässä. ”Tuntematon sotilas” synnytti ilmestyttyään pohjatonta raivoa mutta vielä enemmän reaktioita: juuri noin se tapahtui ja juuri noin minä sen olisin kertonut, jos olisin osannut”.  Erno Paasilinna oli monille se odotettu ääni, joka havahdutti. Hannu Karpo lienee tehnyt samaa.

Mielettömintä on toimia, kuten poliitikot ja media nyt eli lukea liturginen ritirimpsu, jossa sanoudutaan irti ties mistä ja toivotetaan kaikkea hyvää, paitsi ehkä hyvää joulua, koska elokuu vasta alkaa. Ja sitten jatketaan kielloista ja rajoituksista.

Ei pitäisi olla niin johdonmukaisen kiinnostunut siitä, mitä nämä pahat, ilkeät ja huonot ihmiset sanovat. Voisi kiinnostua siitä, mitä he tarkoittavat. Näin toimii teatteri; puhutaan subtekstistä. Näin toimii psykoterapia – haetaan merkityksiä sanojen alta siinä toivossa, että päästäisiin kiinni vammoihin, joista ne sanat kielivät.

Kommunistit olivat eräissä keskeisissä asioissa oikeassa 1930-luvulla ja fasistit 1970-luvulla. Molemmat olivat vielä useammissa asioissa väärässä, mutta yritän sanoa, että se, joka tukkii toiselta suun, saa varautua itse havahtumaan jonain yönä pahoista painajaisunista siihen, että ne ovatkin totta ja suu on täynnä trasselia.

Sekä rikollinen että vain iljettävä vihapuhe on oire jostain. On etsittävä tauti sen sijaan että ryhdyttäisiin poistamaan oiretta. Ja on pidettävä mielessä kysymys, jonka psykoanalyytikko Martti Siirala-vainaja opetti minulle: hänen ammatissaan on mietittävä potilaan ääressä, ”kumpi meistä kahdesta on hullumpi”. On uskallettava kuunnella sairauden puhetta.

Ministeri Tuomioja, ministeri Arhinmäki

Erkki, Sinulle tapahtui huti. Entä jos peruuttaisit lausuntosi julkisesti.

Sanoit että anonyymi kirjoittaminen verkkoon olisi kiellettävä. Asiayhteys oli aselaki ja Norjan tapahtumat. Ajatuksesi on tekijänoikeuslain ja välillisesti perustuslain vastainen. Henkilökohtaisen tuntemukseni perusteella arvelen, että käyttämäsi asiantuntijat eivät olleet tehtävänsä tasalla. Ei se mitään. Eivät Arhinmäenkään asiantuntijat ole, vaikka he saavat palkkansa tekijänoikeuden osaamisesta.

Tekijänoikeuslain 7 §:ssä on erikoissääntö nimimerkillä tai nimettä eli anonyymisti julkaistuista teoksista. Kustantaja tai julkaisija edustaa tällaista tekijää. Moraalisia oikeuksia koskevan tekijänoikeuslain 3 §:n mukaan tekijän nimi on ilmoitettava teoksen kappaleen valmistamisen yhteydessä ”sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii”. Sivullinen ei saa sitä ilmoittaa.

Tämän on asiantuntijoiden piirissä yksimielisesti katsottu tarkoittavan, että tekijä nimenomaan saa pysyä nimimerkin kätkössä tai nimettömänä. Asiasta mainitsee meillä Haarmann (Tekijänoikeus- ja lähioikeudet) ja Saksan ja EU-lainsäädännön kannalta erittäin arvovaltaisena pidetty Schricke,r Urheberrecht. Kommentar, 4. Aufl. s. 311.

Itse olisit ehkä voinut huomata ennen lausuntoasi, että nimettömyys on sekä tekijänoikeuden että sananvapauden ydintä. Et kai vasiten vaadi, että sanavapautta saisi käyttää vain tunnistauduttuaan poliisille? – Sananvapaus ei siis koskisi Hesarin pääkirjoituksia, koske ne julkaistaan nimettöminä…

Lisäksi unohdit lähdesuojan. Henkilö joka pitää yllä aikakautista verkkojulkaisua, kuten minä blogiani, on oikeutettu salaamaan lähteensä. Lähdesuojasta käytiin hiljan kova vääntö nimimerkillä julkaistun Sonera-kirjan yhteydessä. Korkein oikeus otti asiaan selkeän kannan. Lähdettä ei tarvitse kertoa edes poliisille.

Kun en tunne tätä oikeusministeriä, jolle painovapausasiat kai edelleen kuuluvat, ilmoitan teille, herrat ulkoministeri ja opetusministeri, että kieltäydyn kertomasta lähteitäni. Minun on helppo kieltäytyä, koska en tiedä kommentoijien nimiä, mutta olen useassa yhteydessä toistanut oman mielipiteeni. Kannatan nimettömänä kirjoittamista.

Blogissani, jota on väitetty korkeatasoiseksi, on kommentoijina selvästi myös juristi-virkamiehiä. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että tuomarinvirassa – tai ministerinä – on aika vaikea kommentoida. Esimerkkini on sikäli huono, että blogini on uskomattoman asiallinen – omia kirjoituksiani ehkä lukuun ottamatta – ja vaikka tarkastan eli moderoin kommentit, julkaisematta jättäminen tulee mieleen harvemmin kuin kerran kuukaudessa. Toisin sanoen homma on herraskaista, ja luonnollisesti tiedän, ettei tämä ole hirveän tavallista.

Ministeri Arhinmäki – olen motkottanut opetusministeriölle 35 vuotta siitä, että ministeriö on nopea toteuttamaan tekijänoikeuden edunvalvontajärjestöjen ja vahvojen kansainvälisten toimijoiden kaikki toiveet, mutta suhtautuu kovakorvaisesti, ajoittain tylysti, ehdotuksiin jotka palvelisivat yleisöä eli kuluttajia. Tähän sorrettujen luokkaan kuuluvat valitettavasti myös kirjastot.

Tekijänoikeus on iso asia ja tekijän on saatava palkkionsa. Valitettavasti köyhää ja nerokasta tekijää edustaa yhä useammin Disney Corp., Sony, Microsoft – tai Suomessa SanomaWSOY. Lehdet ja Yle ovat muuten yksissä tuumin panneet ”freet” eli vapaat kirjoittajat todella ahtaalle ahnehtimalla heiltä ns. kaikki oikeudet sähköisessä mediassa.

Ministeri Arhinmäki, olen tarjoutunut monesti aikaisemminkin laatimaan juridisesti argumentoidun selvityksen opetusministeriölle. Tarjoudun tekemään sen halvalla, tarvittaessa ilmaiseksi. Ministeri Erkki – kysymyksessä on kieltämättä ”letter of grievances”, kantelu kuninkaisiiin, mutta kun perustuslakimme takaa kaikille oikeuden informaatioon. Se on perusoikeus, kuten sananvapauskin, mutta ministeriöt eivät ole asiasta tietääkseenkään. Tuon perusoikeuden yksi ilmenemä on laki viranomaistoiminnan julkisuudesta.

Uudistan tarjoukseni. Väittävät, että kulttuuri olisi tärkeä asia. Yksi sen levittämisen este on tekijänoikeus ja toinen este on tekijänoikeuslaki, josta sen nykymuodossa ei saa selvää edes piru eikä hänen isoäitinsä.

Miten ääniä ostetaan

Sanoin toimittajalle, joka soitti lehdestä, jotakin tärkeää. Olin unohtanut sen. Sitä oli vaikea palauttaa mieleen.

Puhe oli ajattelun yksinkertaistamisesta. Poliisit, tuomarit ja oikeusministeriön jepet voisivat mennä kauppakorkeakouluun kurssille.

Me myymme turvallisuutta, mutta myyntitaitomme ovat olemattomat. Katselin hajamielisesti verkosta, olisiko vaihdettava tietokone. Olin vähän yllättynyt, että kysymys oli vaikeampi kuin puhelinta hankkiessa. Puhelimissa iPhone on paras, koska se on käsitettävä ja käsiteltävä. Tietokoneissa jouduin tukeutumaan Dellin bisneskoneiden tietoihin, jotta saisin selvän, mitkä näytönohjaimet ja mitkä käyttömuistin on räätälöity pelaajille, joihin en lukeudu.

Asia selvisi. Tarpeisiini paras kone on tämä, joka minulla on tuossa lattialla, Optiplex.

Kerroin tässä blogissa, että sain kirjallisia nuhteita ajettuani Stockmannin parkkipaikalle johtavassa tunnelissa 34 km/h, kun raja on 30. Jäin miettimään, miten mieluisaa nopeuden mittaaminen mahtaa olla. Kustannuksia tuskin ajatellaan.

Mieliesimerkkini dramaattisesta muutoksesta on tietenkin turvavyö. Vastarinta oli rajua, mutta se ajettiin runnomalla läpi. Tiedätte hyvin, että tieliikenteessä kuolleiden määrä on pudonnut 30 vuoden takaisesta kolmannekseen, ja tiedätte senkin, että asiaan vaikutti myös kattonopeus ja useat muut seikat.

Mutta siinä myytiin äänestäjille jotain erittäin helposti ymmärrettävää, ja innovaatio oli lisäksi monille lentokoneista tuttu.

Sellaisella poliitikolla ei ole mitään toivoa menestyksen markkinoilla (eli turhuuden turuilla), joka iskee asian ytimeen ja vaatii vastustamaan hulluutta ainoalla tehokkaalla keinolla, parantamalla alle kouluikäisten ja alle 15-vuotiaitten mahdollisuuksia elämässä. Pääkaupunkiseudulla on ties kuinka monta kymmentä tuhatta lasta ja nuorta, jotka tulevat maksamaan yhteiskunnalle puolitoista miljoonaa euroa ylimääräistä, per nuppi.

Sosiaalipuoli tietää kohtuullisen hyvin, missä nämä nuoret ovat, mutta vaitiolovelvollisuus sulkee suut. (Yritän itsekin yksinkertaistaa ja jätän esitysteknisistä syistä muun Suomen maininnatta, vaikka tiedän, että vaikeudet ja vaarat ovat siellä ehkä suuremmat kuin täällä.)

Puhe on ensi sijassa rahasta. Jopa alkoholismi ja väkivaltaisuus korreloivat tulojen kanssa. Korrelaatio on eri asia kuin syy. Tottakai tiedän, että jos kelvottomille äideille antaa rahaa, he ostavat vain lisää huumeita ja viinaa. Elleivät osta, hamppari miesystävä vie rahat ja tekee niistä selvän.

Mutta kun tämä ei ole totta läheskään kaikissa tapauksissa. Ja kun keinoja on.

Joskus käy luonnolle, kun media vyöryttää tautia tai sairauden uhkaa, vaikka kysymys on kymmenistä ihmisiä, ehkä muutamasta sadasta.

Hulluus on tarttuva tauti. Kovaosaisuus periytyy.

Meidän on oikaistava asenteitamme. Yksikään ääni ei tainnut nousta vastalauseen, kun Kalliossa oleva ruuan jakelupiste joutui ahtaalle kerrostalon asukkaiden valitettua väitetyistä häiriöistä.

Missä sensaatiolehtien toimittajat ja kamerat olivat? Voitteko kuvitella mitään törkeämpää – leipäjonot pois, koska ne vetävät ”epämääräistä ainesta” paikalle ja vaikuttavat lisäksi kielteisesti asuntojen arvoon.

(Kuvassa ei sitten ole malliperheen lapsia, vaan sisaruksia, jotka eivät vetoa ihmisoikeuksiinsa tämän kuvan julkaisemisen takia.)

Synkkyys pohjaton

Norjalaiset sanoivat televisiossa, että heillä on nyt nousemassa pintaan suuttumus. Kun taas Suomessa tapahtui kouluampumisia, suomalaisten ensimmäinen kysymys oli: mitä me olemme tehneet väärin? Mikä on yhteinen vastuumme?

Harva mainitsisi luonteenomaisesti suomalaisina piirteinä iloisuutta, myönteisyyttä tai rauhallista itsetuntoa.

Meillä arvostetaan syövyttävää pessimismiä. Olen maininnut usein esimerkkinä Pentti Haanpään, jota arvostan ja ihailen. Hänen tulevaisuuden näkynsä, etenkin ”Noitaympyrä”, osoittautuivat aivan virheellisiksi. Esseen ja journalismin puolella saa viisaan maineen, jos on oikein synkkä ja toistelee tuomiopäivän tuloa. Arvostettuja alan kirjoittajia ovat Erno Paasilinna, Pentti Linkola ja Paavo Haavikko.

Ei meillä ole edelleenkään puutetta profeetoista, jotka kertovat kernaasti kameroille, miten surkealla tolalla asiat ovat ja miten parannuksen toivoa ei todellisuudessa ole.

Politiikassamme menestyvät ne, jotka lupaavat äänestäjille onnettomuuksia. Alan suurmestari oli J.K. Paasikivi ja hyvä kakkonen Mauno Koivisto.

Tähän ei pidä sekoittaa sitä tavallista politiikkaa, jossa vallitsevat olot maalataan nokimustiksi, koska on todisteltava, että nykyiset vallanpitäjät eivät ole ”kansan” asialla, kun taas puhujan esittelemä politiikka on oikotie onneen. Tämä on pohjaltaan sama ilmiö kuin kilpailu markkinoilla. Meidän tavaramme on parempaa kuin naapurin.

Kurjalistokuvauksia ilmestyi jo ennen lajin suuri nimiä Kiantoa ”(Punainen viiva”, ”Ryysyrannan Jooseppi”), Joel Lehtosta ja Sillanpäätä (etenkin ”Hurskas kurjuus”). Oli K.A. Tavaststjerna ja etenkin Minnan Canth.

Runeberg oli hevostellut saksalaisilla esimerkeillä ja nostanut esiin suomalaisuuden hyveitä myös sieltä, missä niitä ei todellakaan ollut, mutta Kivi sitä vastoin onnistui heti siinä, mikä on edelleen harvinaista. Lähin seuraaja on on ihmeellistä kyllä Veikko Huovinen. Hänen henkilöittensä ei tarvinnut lunastaa lapsellisuuttaan ja naurettavuuttaan millään sankariteolla, koska joka riviltä näkee, että kirjoittaja sekä ymmärsi että rakasti heitä.

Suomalaisen ryysyläiskuvauksen eli syvän ja kiihkeän itsesäälin nykyinen apostoli on tietysti Kaurismäki. ”Deprivaatio” tarkoittaa puutetta, jonkin tarpeellisen riistämistä. Pimeään koppiin pantu on ”sensorisen deprivaation” kohteena, koska aistinärsykkeiden puuttuminen panee hänet hallusinoimaan. Aivot alkavat pyöriä takaperin kuin höyrykone. Entisten kuvausten deprivaatio oli nälkä, selvän leivän puute, jota virsirunoilijatkin huokaavat.

Kaurismäen henkilöhahmot ovat sielullisesti sorrettuja ja solvaistuja ihmisiä, joilta puuttuu kieli eli kyky ja halu kommunikoida. ”Tulitikkutehtaan tyttö” tuo mieleeni muutaman van Goghin maalauksen, liikkumattomuuden syvän ahdistuksen.

Tässä on jokin kummallinen ero muuhun Skandinaviaan. Ibsen ja Strindberg rakensivat näyttämöllä helvetillisiä näkyjä, joissa maalitauluna olivata olevat olot. Kun moititaan oloja, myönnetään samalla että oloja voi parantaa. Tshehov kuvasi ikävyyttä ja inhoa, mutta osoitti etenkin novelleissaan aron tasolle laskeutumalla, että siellä missä ei mitään ole, siellä on kuitenkin kaikki.

Ingmar Bergmanin helvetti oli joko strindbergiläinen (Fanny ja Alexander) tai henkilökohtainen (Fårö-elokuvat, kuten ”Suden hetki”.) Hänen perinteensä on käsitettävä sankari käsittämättömässä maailmassa, suoraan linjalla Goethe (Nuoren wertherin kärsimykset) – Kafka.

Amerikkalaisilla on jopa vaikeimmassa lyriikassa (Hart Crane, Wallace Stevens), toimintaa. ”Minä kynnän Amerikan!” Suomalainen kysyy, ”miks’ oon ma suruinen?”. Amerikkalainen laulaa: ”Love me or leave me…”  Sykähdyttävää: ”I want to be independently blue” – haluan olla itsenäisesti surullinen.

Tottelisinko?

Julkinen, järkyttynyt keskustelu on nostanut nopeasti pintaan kysymyksiä, joiden miettimisen aloitimme tässä heti.

Ainakin norjalaisten mielestä asiassa on vahva puoluepoliittinen osa. Vanhan tavan mukaan jätämme sen syrjään sillä maininnalla, että maan työväenpuolue on samanlainen, tavallinen demaripuolue kuin muissakin Pohjoismaissa. Gro Harlem Brundtland (synt. 1939), jota arveltiin iskun kohteeksi, on erittäin vaikutusvaltainen ja tunnettu.

Uutisissa mainittu ”kulttuurimarxismi” heijastelee luullakseni iskun tekijän heikonlaisia yleistietoja. Sana oli käytössä ennen sotia ja jonkin aikaa sotien jälkeen.  Mitä se nyt tarkoittaisi, sitä voi vain arvailla.

Myös meillä on erikoista ajattelua. Pentti Linkola puolustaa uusimmassa ”Tieteessä tapahtuu” –lehdessä (4-5/2011) kantaansa:”… kansallissosialismi on vapauttanut maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, ympäristöä haittaamattomalla tavalla.” Koska tuo on osa kiistakirjoitusta, Linkola tähdentää mielipidettään. Hänestä siis Norjan ekotaseessa olisi nyt otettava huomioon myönteisenä asiana on noin sadan kukaties lihavan norjalaisen päästäminen päiviltä ja kielteisenä asiana laukausten ampumisen ja pommin räjäyttämisen aiheuttama ympäristökuormitus.

Edellä tarkoitettu kirjoittaja on saanut ihailua ja ihastelua. Lainauksellani haluan osoittaa sormella, miten vaivattomasti ihmisen, ihmishengen arvon kieltäminen onnistuu.

Norjan tapaus nostaa esiin hyvin tärkeän kysymyksen: onko mitään mahdollisuutta löytää hurjien mielipiteiden ja toimintaan ryhtymisen yhteyttä.

En neuvo ketään olemaan lukematta Linkolaa, vaikka pidän itse hänen mielipiteitään sairaina. Muutaman tapaamisen ja kontaktin perusteella arvelen, ettei hän ole vaaraksi itselleen tai ympäristölleen.

Kysymys sisältää myös tässä blogissa usein mietityn ”mielipiderikoksen”, jollainen Suomessa on yllytys rikoslain 11 luvun 10 §:n ”kiihottaminen  kansanryhmää vastaan”. Minusta säännös on auttamattomasti tarpeellinen, muta ongelmallinen. Onneksi meillä ei ole vastinetta esimerkiksi Itävallassa rangaistavalle ”kansanmurhan kiistämiselle”. Siinä on ero, että meillä suojelun kohteena on kansanryhmä, siellä rangaistuksen aiheuttaa mielipide.

Miettikää täysin kuviteltua esimerkkilausetta ”kansanryhmä x (mustalaiset, neekerit tms.) levittää syöpää”. Lause on sekä loukkaava että väärä. Rangaistava se ei ole.

Poliittisen vallan lausuntojen epäileminen on hyvä asia. Kokemukseni mukaan päivänpolitiikka ratsasta parhaassakin tapauksessa puolitotuuksilla. Toisaalta monet etenkin taloudelliset ilmiöt ovat hyvin vaikeita selittää ja lähes mahdottomia yksinkertaistaa. Se ei estä yrittämästä.

Kommentoija kysyi, olisiko hullua lakia toteltava. Tuohon vastaaminen ei ole edes vaikeaa. Sotilaskaan ei saa noudattaa selvästi lainvastaista käskyä. Lainvastaisuus ei tarkoita asianomaisen oma, kenties omituista tulkintaa, vaan jotain aivan ilmeistä: ammu tuo antautunut, aseeton vihollinen. Norjan ampuja ei ollut kertomansa mukaan tehnyt mitään väärää. Se oli hänen tulkintansa.

Vastaan kysyjille lisäksi, ettei totteleminen ole sama asia kuin taipuminen eikä varsinkaan totena pitäminen. Perinteemme mukaan jalkapallon pelaaminen on, uskomatonta kyllä, luvallista ja jopa suositeltavaa. Sitä vastoin ei ole sallittua juoksennella kaupungilla potkimassa ihmisiä jalkoihin tai munille. Asiayhteys määrää säännöt.

Lauantaina ja nyt uudelleen julkaisemani kuvan nimi voisi olla ”heikot signaalit”. Savupiipun kierteet jäykistävät rakennetta estääkseen harmonisen värähtelyn, jota sanotaan joskus elektroniikassa ja aerodynamiikassa flutter-ilmiöksi. Asiasta tuli puhe joskus 1950-luvulla. Suomalaisten kyhäämä ”Myrsky” eli puinen Messerschmittin versio oli muuten hyvä mutta räjähti ilmassa. Ensin kuului, kertoivat lentäjät, kaunis, korkea sävel. Heti perään alkoivat siivenkärjet värähdellä, sitten koko kone, ja siihen se hajosi. Siis resonanssi. Savupiipuissa eri puolilla maata vahvike on putken ulkopuolella, koska sisäpuolella se haittaisi puhdistusta ja virtausta. Siis hyvin kaunis ääni.