Pakko

Viisaudelle olen vihainen. Sitä voi soveltaa melkein aina ja kaikkeen. Samanlaista on kyynisyys.

Vähäistä viisautta todistaa lause “enemmistö päättää”. Näin tietenkin on esimerkiksi henkilövaalissa. Näin ei ole aina.

Vähemmistön suoja on syytä muistaa. Esimerkiksi osakeyhtiölaissa on selvä ja jyrkkä kielto. Enemmistö ei saa hankkia itselleen selvästi epäoikeudenmukaista etua vähemmistön kustannuksella. 

Lainsäädännössä perustuslaki tarkoittaa käsitteenä etenkin sitä, ettei yksinkertainen enemmistö yleensä riitä. Enemmistö ei riitä. Siis 101 - 99 ei ole tarpeeksi, kuten tavallisessa laissa. On määräenemmistöjä ja on tilanteita, joissa ratkaisu on tehtävä kaksissa vaaleissa eli toinen vasta uusien eduskuntavaalien jälkeen.

Lisäksi on perusoikeudet ja ihmisoikeudet ja niiden ohella lainsäädännön ulkopuolelle jäävät asiat. Sitä asiaa ei mainita juuri missään, mutta eduskunta ei voi päättää, että kaikki kissat on tapettava. Tai jos voisi johonkin mielikuvitukselliseen hirmusairauteen vedoten, se ei voi päättää, että kaikki punatukkaiset tai ruskeasilmäiset ihmiset eivät saa ostaa kaupasta maitoa…

Kun Valkoisen talon klippi kuuluisasta sanaharkasta on nyt kaikkialla, sen voisi helposti ottaa talteen ja esittä oikeustieteen luennoilla. Rikosoikeudessa otsikkona olisi “kiristäminen”. Harvoin sitä sanaa nykyisin käytetään. Mielikuvissa se on sekoittunut tarinoihin kidnappauksista ja panttivangeista. Arkielämän elinkeinotoiminnassa ajatus sekoittuu rehellisen ja ylistettävän voiton tavoitteluun. Tekniikka kun sattuu olemaan sama.

‘Pakko’ johtaa oikeustoimen pätemättömyyteen. Tuo käsite, englanniksi “duress” ei ole tullut minua vastaan yli 50 vuoden lakimiehen toimintani aikana. Uskoin vähällä, että pakottaminen, vilppi ja kunnianvastainen ja arvoton menettely on osattava tentissä, mutta muuta käyttöä niillä ei ole. Oli myös tiedettävä, että vaatijalle kielteisiin seuraamuksiin saattaa johtaa vain jollain oikeudettomalla seurauksella uhkaaminen. “Ellet maksa, kerron poliisille” ei ole sitä. Saa poliisille kertoa. Täytyykin.

Kun kysymyksessä on niin sanottu koplaaminen, asia on mutkikkaampi. Suomessa on tuomittu rangaistukseen ministeri, joka myöntyi ministerinä eräisiin järjestelyihin, kunhan pankki järjestelee samalla velkoja, joita hänellä oli yksityishenklönä. Hm. Ellette allekirjoita mineraalisopimusta, me lähdemme. Ja seuraavina päivinä nähtiin, että kysymyksessä ei ollut vihjaus, vaan uhkaus. Ei aseita, ei apua, nyt kuullun mukaan myös sotaa paenneet ukrainalaiset maata pois.

Tiedän tuomarin, joka oli ilmaissut aika suoraan, että auskultoivalle neidille järjestyisi käräjäpäiviä, jos ensin käytäisiin saman peiton alla. 

Kukaan ei tunne enää termiä “shikaani” eli kiusamielinen oikeudenkäyttö, joka lienee peräisin Ranskan Code Napoleonin “l’abus de droit” -käsitteestä, oikeuden väärinkäyttö.

Siviilioikeudessa tilanne ei ole aivan näin lohduton. Saksalaistyyppinen jyrkkyys helpottui yli puoli vuosisataa sitten. Ruotsista käsin meillekin alkoi levitä “reaaliharkinta”, joka tarkoittaa muun muassa sopijaosapuolten suuresti toisistaan poikkeavaa asemaa. 

Muutan vielä “reaaliharkinnan” merkitystä. Minulla on käsitys Trumpista ja hänen joukostaan, eikä se ole myönteinen. Tätä kirjoittaessani en ymmärrä, mitä toinen puoli USA:ta ajattelee, siis se puoli, joka ei äänestänyt häntä.

Keksin vain yhden loogisen vastauksen. Jos Putin tietää, ettei Venäjä voita, heillä on siellä välineet tuhota kaikki uhkaajansa, ja itsensä.  Sellaisen estämiseen ei liene keinoa. Eikä estäjää.

Epäkunnioitus

Valkoisen talon nukketeatteriesitystä katsoessa jäi miettimään, missä ovat nukettajat. Mr. varapresidentti toimii ehkä vieterillä. Mr. presidentti on amerikkalaisten vanhastaan rakastama roolihenkilö, koulukiusaajan perikuva.

Ja nyt kun Eurooppa etsii itseään ja suree Ukrainaa, Englanti jossa pallo on ollut pahasti hukassa ties kuinka monta vuotta, tekee maalin. Zelensky tapaa tänään kuninkaan ja kaikki oppivat pääministeri Starmerin nimen minuutissa. 

Se on perusteltu mielipide, että kuningashuoneet ovat kummallinen jäänne menneisyyden ajoilta. Näin ei taida olla. Tässä tapauksessa tieto tuosta tapaamisesta ohitti sen, mitä Piilaaksolla on tarjota. Eurooppa on ryhmittynyt Englannin johdolla, ja Yhdysvaltojen päällikkö joutuu kyselemään jodia ja sideharsoa jalkaansa, johon hän ampui itseään.

Poliitikoilla ja samoin kirjailijoilla on mielenkiintoinen taipumus munata itsensä viimeisinä töinään tässä maailmasssa. USA:n tapauksessa mielessä on kyllä jatkuvasti ollut, että historiasta tunnemme tai tiedämme noin 38 korkeakulttuuria, ja suurin osa niistä on pudonnut täysin yllättäen, kuin hattu naulasta, paitsi Saksan teknillisen-sotilaallinen suuruus, joka kaatui kuin lankkuaita 12.11.1918, muun muassa Svinhufvudin ja Paasikiven suureksi suruksi.

Eli onko niin, että US saavutti vanhuutensa varhain?

Nykyinen Stanfordin historian professori Fukyama julisti ajatuksensa ”historian lopusta” teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon. Hänen ajatuksiinsa vaikuttivat erityisesti kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.

Ajatus sai suurta suosiota. Myös ajatollah Khomeini oli kuollut, ja Saddam Husseinista tehtäisiin kohta selvä. Sellaista henkilöä kuin Deng Xiaoping tuskin mainittiin, eikä sellaista kuin Xi Jingping osattu odottaa. 

Suomessa näitä vanhuuden möhlääjiä olivat Svinhufvud, joka harhaili vielä Stalingradin jälkeen Saksassa kyselemässä Saksalta apua, Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen. Ensin mainittu valitti huonoa oloaan ja pahaa mieltä. Paasikivi meni vaaleissa mustana hevosena Kekkosta vastaan 1956 ja hävisi. Komean uran nolo loppu oli Tannerin ympärillä pyörinyt Honka-liitto, jolla oli tarkoitus kaataa Kekkonen. Honkaa oli jo hovioikeuspiireisä pidetty pilkkkuja pyydystävänä pölvästinä. Ja Kekkonen arvioi olevansa takuumies idän politiikassa, mutta osoittautui painolastiksi.

Mielenkiintoisesti Paasikivi kävi Kuloaaressa keskusteluja K.J.Ståhlbergin kanssa vaarallisina vuosina, etenkin 1947-1948, mutta ei Mannerheimin. 

Kyllä seniili seniilin tuntee; olen vanhempi kuin Mr. presidentti, joka taas vaati “diiliä”. Kun hän näyttää tarkoittavan sanalla “sopimusta”, sopimusoikeuskin näyttää jääneen häneltä väliin. Suosittelisin esimerkiksi Furmstone - Fifootia (16. painos) tai Zimmermanin vain tuhatsivuista teosta velvoitteen merkityksestä Rooman, Ranskan ja englantilaisen oikeuden alueilla.

Vaikka termi on hyvä korttipelissä, se ei sovi lainkaan kansainvälisiin järjestelyihin, koska niissä ei ole täytäntöönpanon pakkokeinoja. Kansallisesti jobbari voi vaatia kauppahinnan oikeudessa ja ulosotossa, mutta ei oe olemassa sellaista kaupunginvoutia, joka ulosmittaisi Panaman kanavan tai Gönlannin.

Suomessa Ryti herätti pahaa verta toteamalla aivan oikein, ettei valtio ollut korvausvelvollinen Karjalaan jääneistä kiinteistöstä. Tosin eräistä kiinteistöistä sai todella pienen määrän kultareunaisia valtion obligaatioita.

Kuuluisia diilin tekijöitä oli Molotovin ja Ribbentropin ohella N. Chamberlain, joka Münchenin tapaamisesta 1939 palattuaan heilutti miehekkäästi sateenvarjoaan ja huudahti: rauha meidän ajallemme.

Vahvemman oikeuteen vetoavilta valtiomiehiltä vois kysyä, missä ovat nyt mammutit, luolakarhut ja sapelihammastiikerit.