Kiitos ja kunnia

Joku on maininnut kommenteissa, että vanhoja kirjoituksiani olisi saatava käsille. En ole oikein ymmärtänyt, miksi. 

Kansalliskirjastossa on ulkoinen kovalevy, joka sisältää kaikki nämä blogikirjoitukset ja paljon muuta. Kun luovutin sen sinne, kirjasto järjesti jopa pienen tilaisuuden. Kirjaston johtaja, professori Ekholm sanoi tuossa yhteydessä, että kysymyksessä on koko kansalliskirjaston ensimmäinen laaja pelkästään digitaalinen tallenne.

Tuossa vaiheessa vanhat lehdet eivät olleet vielä varsinaisesti saatavilla. Syy oli tekijänoikeus. Nythän käytännössä voi lukea kotikoneellaan esimerkiksi uutisia ja kommentteja Moskovan neuvotteluista loppuvuodesta 1939 tai vuoden 1918 laajoja kirjoituksia, miten punaisilta ja työläisiltä laajemminkin olisi vietävä äänioikeus ja, eräiden mielestä, kyky jatkaa sukuaan.

Muistaakseni emme tuossa yhteydessä ryhtyneet selittämään, että tallenteista on hiukan sekavat määräykset. Yliopisto oli mm. painovapauslain mukaan oikeutettu saamaan ilmaiskappaleita kaikista maassa julkaistuista painatteista. Tällä hetkellä on voimassa Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä (1433/2007).

Ennen sanottiin, että vapaakappalekirjasto on kirjamuseo, jonka tehtävä on pitää tallessa. Lainakirjastot ovat asia erikseen.

Olen ilmoittanut kirjastolle, että oma aineistoni on rajoituksitta kenen tahansa lainattavissa ja käytettävissä. Taisi olla liian leuhkasti sanottu. Tuollainen ei oikein kuulu kirjaston kustannettaviin asioihin. Ja miksi juuri minun tekstini?

On teknisiäkin ongelmia. Vajaat kymmenen vuotta sitten myös digitoidun aineiston kopioiminen oli työlästä ja kirjoituksen tai asian löytäminen tiedostojen viidakosta melkein mahdotonta. Nyt ainakin sisällysluettelon tekeminen tekoälyyn turvautuen olisi mahdotonta.

Jos kuvittelemme, että julkaistuilla kirjoituksillani olisi arvoa, esimerkiksi taiteellista tai tieteellistä tai muuten vitsikästä, selvän ottaminen niistä ei maksaisi vaivaa.

Tekstiä on omaani noin 18 gigatavua ja muuta kukaties mielenkiintoista mutta tekijänoikeudesta vapaata paljon, todella paljon. 

Pelkästään tämä blogini ja esimerkiksi Helsingin Sanomiin kirjoittamani kolumnit, joita on ainakin 520, ovat muuttuneet minullekin oudoiksi. En siis tiedä, mistä olen kirjoittanut ja mistä en.

Ajattelin julkaista nyt pyörivän televisiosarjan vuoksi Eeva-Liisa Mannerin 1956 kokoelmassa “Tämä matka” julkaiseman runon Ruth Ellisistä ja tämän teloituksesta. Arvelutti, koska niin pitkän runon ottaminen oikeudetta tähän blogiin voisi loukata tekijänoikeutta ja olla väärin. Manner ei ottanut sitä myöhempiin valikoimiinsa, ja Jarl Hellemanin kirjasta tiedän, että juuri tuo runo oli WSOY:lle liikaa vuonna 1956 ja teki Mannerista siis Tammen kirjailijan, lopuksi ikäänsä.

Olen julkaissut koko runon tässä 27.8.2019 huonoin perusteluin: että runo on niin hieno, että se oli minulle lukiolaisena tie runouteen ja että Manner oli suurensuuri kirjailija. Blogikirjoituksen otsikko on “Hän halusi kuolla”, ja Ruth Ellisin teloitus todella joudutti kuolemanrangaistuksen poistamista Englannista ja pian hyvin monista muistakin maista.

Itse luen nyt hyvin mielelläni vanhoja sanomalehtiä. On jännittävää lukea, mitä kaikkea niissä ei kerrota. Jokin urhoollinen aitajuoksu sai enemmän tilaa kuin Berliinin muurin kaatuminen. Tai 1990-luvun alun kasinotaloudesta, joka ajoi tuhoon niin paljon ihmisiä, ei juurikaan löydy luettavaa.

Ehkä ihmiset ovat oikeassa. Uuden tilaston mukaan lukemisen romahdus jatkuu ja ulottuu nyt myös e-kirjoihin ja äänikirjoihin.

Minua kiinnostavat maalmankirjallisuudessa kirjat, joita ei ole kirjoitettu, enemmän kuin kirjat, jotka on kirjoitettu. Tämän vian sain tehdessäni maanisesti väitöskirjaa korkeimmasta oikeudesta noin vuonna 1990. Lukemalla tuhansien päätösten lisäksi konseptit ja tuomareiden käsin kirjoittamat huomautukset, jotka siis ovat salaisia, näin selvästi, että läsillä on kaksi “lainsäädäntöä” tai ilmiöryhmää, luettavaksi kirjoitettu ja toteutettu. Tuon jälkimmäisen muodostaa tuomarien ajatusmaailma ja heidän halunsa olla samaa tai eri mieltä kuin joku kollega. 

Luulen että tämä havainto pitää paikkansa myös elinkeinoelämässä, erittäin suuria ratkaisuja tehtäessä, ja politiikassa. Luulen että päättäjät itse eivät ole tietoisia siitä.

Antiikkia

Vuonna 1972 kävimme tämän kiinteistön ostamisen jälkeen nauttimassa Mustanaamio-juomaa Yrjönkadulla baarissa. Itse otin lisäksi Eskimo-jäätelötikun. Olin totuttanut itseni tällaiseen ylellisyyteen auskultoidessani noihin aikoihin Annankadulla Espoon tuomiokunnassa.

Siitä joukosta ei ole varsinaisesti enää liikenteessä muita kuin minä. Paremmin alueen alkusyntyä muistanut arkkitehti mainitsi itsekin hiljan tavatessamme nimeltä herra Altzheimerin.

Niinpä voin ketään häpäisemättä mainita, että kuvan talot ovat noin merkillisen lähellä toisiaan siksi, että naapuri oli käynyt heinäkuussa omin nokkinensa siirtämässä mittakeppejä eli siis taloaan lähes kymmenen metriä juuri ennen kuin perustusten kaivaminen alkoi. Kunnan rakennusvalvoja ei pannut sitä pahakseen, kumma kyllä. Itse olin tyhmä ja naapuri röyhkeä.

Mutta kuvasta näkee, että valesokkelia ei ollut vielä keksitty, ja outo erkkerini taas on kivijalkaa vailla, pelkkien kehäpalkkien varassa. Se sattuu olemaan edelleen paikkani, jossa on mieluisa mutustaa välipalaa ja pitää samalla silmällä rastaita ja tiaisia.

Vaikka suunnittelemassa oli eteviä henkilöitä, saatiin ihan vahingossa hyvä talo. Näitten pilari-laatta -tyyppisten puuelementtitalojen pahin vika ei ollut tasakatto. Ajatus oli peräisin Saksan 1920-luvun Bauhausin uudistajilta. Saksan ilmastossa tasakatto on ihan toista kuin meillä.

Ongelma oli toleranssit. Talot oli kasattava noin puolen sentin välyksin. Suomalainen kirvesmies ei ollut kuullutkaan puolta tuumaa täsmällisemmästä työstä. Sellaiset toimet eivät kuuluneet timpurille, vaan mallipuusepälle. Katsokaapa “talonpoikaisantiikkia”. Kaapit ja huonekalut ovat yleensä kelpo työtä, mutta aika krouveja. Ja muualla Euroopassa oli ammattilaisia, joilta intarsiat ja ties miten ihmeelliset helmiäisupotukset onnistuivat noin vain.

Meille sattui sellainen Kettusen porukka, joka teki erittäin tarkkaa työtä. Kun uusimme kaikki putkistot noin viisi vuotta sitten ja otimme seiniä ja kattoja auki, ihmettelin etenkin kuivia eristeitä; tietysti ne nyt vaihdettiin, sillä olivathan ne painuneet hiukan kasaan. 

Lapsuuden kodissani näki, miten ennen rakennettiin. Kaksikerroksisen talon ullakon eristeenä oli kutterinlastua, paljaaltaan. Opettelin siellä polttamaan tupakkaa. Ja opin. Outoa ettei tullut tulipaloa.

Suomalaisen arkkitehtuurin suuri saavutus oli ns. rintamamiestalo. Sellaisten suunnittelu alkoi Talvisodan aikana Viipurin seudulla, ja mukana olivat pian kaikki maan parhaat nimet. Sellaisen talon pystyi rakentamaan itse ja kavereiden kanssa, vaikka ei osannutkaan. Ja materiaaliksi kävi lauta tai hirsi, ja jos halusi hienostella, seinät saattoi rapata. Katteena oli meillä maalla tervapahvi.

Sekä vanhat talonpoikaistalot että suuri osa rintamamiestaloista pilattiin 1970-luvulla rakentelemalla elintasosiipiä ja muita vasikoita. Pakkohan se vähän oli, koska vanhoissa puutaloissa ei tyypillisesti ollut juoksevaa vettä eikä viemäriä, ja talot olivat hataria. Pohjalaistalossa asuttiin tyypillisesti pirttiä ja yhtä kamaria, ja yhdeksän huonetta oli talven kylmillään ja kesän käyttämättöminä.

Heikkolaatuisen rakentamisen syyt ovat jokseenkin selviä. Sata vuotta sitten maaseudun köyhyys oli polttava ongelma - ns. tilaton liikaväestö. Sotien jälkeen “maaltapako” oli imelästi myös ylioppilasaineiden otsikkona kerran toisensa jälkeen. Ihmiset mokomat eivät tyytyneet huonoihin mökkeröihin ja  erittäin huonoihin peltoihin, vaan tunkeutuivat rahapalkoille kaupunkeihin. Helsinki joutui keksimään ensin laitakaupungin, sitten liitosalueet ja ennen pitkää lähiöt.

Kommentoija mainitsi, että evakkojen lisäksi rintamamiehet saivat tontteja jopa läheltä Helsinkiä. Hän ei ehkä tiennyt, että jopa Lauttasaaresta osoitettiin maanhankintalain keinoin kuusi tonttia asutustarkoituksiin.

Kirkkonummella ei juuri ollut asutustiloja eikä pientaloja. Kun me muutimme tänne, kylämme oli ollut Suomea runsaat 15 vuotta. Tämä oli ollut Porkkalan vuokra-aluetta eli käytännössä Neuvostoliittoa. Majvikissa tuossa vieressä oli KGB:n (nyk. FSB) toimisto. Nyt Mikropehmeä rakentaa hehtaarihalleja tänne. Pihassa kasvaa Omenoita.

Olla aikanssa aikaansa edellä…

Salaliitto

En oikein pidä siitä, että mielettömät salaliittoteoriat ovat ajautuneet erinäisten niin sanottujen ääriryhmien yksinoikeudeksi. “Kaikki oikeudet pidätetään”, luki ennen kai jopa Valituissa Paloissa. Luki vaikkei suomalainen eikä eurooppalainen lainsäädäntö tunne eikä tarvitse mitään oikeuksien pidättämistä.

Eli pidätän oikeuden mielettömiin mielipiteisiin. Ajatuksen saa talteen vain teurastamalla sen sanan neulalla. Viimeistään silloin se kuolee. Sitten se siirretään entisten ajatusten kokoelmaan.

Tätä kirjoitusta ei pidä ottaa todesta eikä siis uskoa. Oikeastaan tätä ei kannata lukeakaan.

Mutta suunnittelin nukkuessani taas pehmeää taloa, jollaisesta innostuin 1954. Luin kiihkeästi Aku Ankka -lehteä, ja eräässä tarinassa Pelle Peloton keksi sellaisen.

Carl Barks munaa hienon oivalluksensa panemalla Pellen pikku apulaisen - sen jolla on päänä vanhanaikainen radioputki - roiskauttamaan valmistuneeseen taloon jotain väärää kemiallista ainetta, ja sen jälkeen talo onkin tavallinen, kova.

Olen miettinyt Erään talon muistelmia. Tiedän että teräsbetoni on hankala, kallis ja ympäristölle ikävä aine. Toisaalta olen ylpeä siitä, että olen kohta asunut 53 vuotta puutalossani, josta mestarismiehet sanoivat 1973, että ei tule kestämään eikä pidä lämmintä.

Kun kaikki putkistot on uusittu ja sokkelin alla on hiekkaa ja peruskallio, tässä asuisi vielä parikymmentä vuotta. En minä. Minulla on edessäni aihtaat asuinsijat. Arvelen tosin, että missä tahansa tilanteessa tällaisen talon  myyminen olisi vaikeaa. Emme ole muotia, talo ja minä.

Se iso kivitalo Pohjanmaalla siis purettiin yli 20 vuotta sitten. Olihan se nähtävyys, 1938 valmistunut. Mutta ranskalainen Perec kirjoitti jo kerrostalon omaelämäkerran, ja hyvin kirjoittikin (“Elämä. Käyttöohje”). Kuvittelemani pehmeä talo olisi sillä lailla hieno, että kun kaatuu kylpyhuoneessa ja lyö takaraivonsa, lattiaan tulee kuoppa eli muotti, ja kun hojaantuu keittössä ja suistuu kahvikuppia urhoollisesti puristaen lonkka edellä lattiaan, se antaa periksi pehmeästi.

Maapallo on pehmeä talo. Ja betoni on korvaamatonta maapallon kuorta eli hiekaksi hienontunutta kiveä ja aitoja fossiileja, eli muinaisten pieneläinten kuoria eli kalkkia.

Siis: Trump ja Xi Jingping näyttäisivät tehneen sopimuksen, jossa on salainen lisäpöytäkirja.  Sopimus on oikeudenmukainen: kummallekin puolet. Pesänselvittäjäksi on nimetty eräs V. Putin, joka kaupparatsuna saa provikan.

Etupiirijako on niin samanlainen kuin elokuun 1939 Hitlerin ja Stalinin tekemä Ribbentrop-sopimus, että sitä ajatellessa liikuttuu. Sen eräs edeltäjä oli Aleksanterin ja Napoleonin Tilsitin sopimus 1807 Venäjän ja Ranskan ikuisesta ystävyydestä ja siinä sivussa muun muassa Preussin ja Ruotsin pilkkomisesta niin että nykyinen Suomikin siirtyi Ruotsin osasta Venäjän osaksi. Korkeat sopijapuolet olivat sitten sodassa keskenään jo 1812, ja Moskova paloi.  Mutta hunosti siinä Napuljongille kävi, ja hänen suurelle armeijalleen velä huonommin.

Näin ajatellen käsittää Gazan ja Ukrainan yhteisen taustan. Samalla näkee, ettei maahanmuuttajilla, ihonvärillä ja uskonnoilla ole edelleenkään merkitystä konflikteissa.

Salaliittoteorian mukaan USA tahtoo joka viikko enemmän rahaa omasta vaikutuspiiristään, ja Suomi puolestaan on nakitettu Venäjälle. Tämä tarkoittaa, ettei USA eli siis Nato pane montakaan tikkua ristiin, kun Venäjä alkaa sekoitella todella tuntuvasti asioita täällä, omassa siirtomaassaan.

Meillä puhutaan edelleen harhaanjohtavasti suomettumisen aikakaudesta. Eikö joku tiedä, että meillä on laaja oma kokemus trumpismista ja Putinismista. 

Ei tarkoiteta, mitä sanotaan. Ei sanota, mitä tarkoitetaan.

Nuottiviivasto

 Väiski-eno toisteli: “Ei meidän pojista ole mihinkään. Panet hakemaan hevosen 

haasta, niin jättävät veräjän auki.”

Ammatin harjoitteleminen ja kouluttautuminen olivat aivan turhaa. Oma ammatti hänellä oli ollut jonkinlainen palstaviljely Kivennavan Joutselässä, mutta ryssiä hän oli ollut taitava pettämään myymällä Pietarissa härskiä voita priimana ja märkiä sekahalkoja niin kuivina polttopuina, että tulen ottivat, jos vähän tulitikkua näytti.

Minä olin siellä yhtenä kesänä pari viikkoa, Risto oli jo raivannut uransa postiauton rahastajaksi, mutta ne muut olivat vielä pienempiä. Risto ja Teuvo lukivat oppikoulun iltakouluna ja siihen juristin tutkinnon päälle. Kun viimeksi muistelin, pojat jäivät eläkkeelle mukavista hommista: ulkomaalaisviraston ylijohtaja, liikkuvan poliisin päällikkö, suurlähettiläs, hallitusneuvos ja eikö se yksi väitellytkin jostain…?

Evakkona Väiski oli saanut pari hehtaaria kelvottoman huonoa peltoa ja sitten vaaran seinää, jolla ei kukaan tehnyt mitään, ja täysin turhan pikku järven sieltä vuoresta, Päijänteen päältä.

Kävimme siellä Liesjärvellä monta kertaa, kerran Topparin Jussin kanssa kahdestaan moottoripyörällä (Jawa-CZ), ja suolatuilla teillä kaaduimme aina välillä.

Se oli lähdejärvi, alle kilometrin pitkä. Olin opetellut sukeltamaan niin että pudotettiin valkoinen emaljimuki pohjaan ja sukellettiin se sieltä. Viisi metriä syvälle näkyi rantakiveltä. Mittasimme uistimen siimalla, jolla ei ollut muuta käyttöä.

Tämä tuli mieleen, kun luin kummiyttöni käyneen Himoksella. Ei ole varmaan tullut hänellekään mainituksi, että kun Väiski oli kuollut, jälkeläiset saivat rahaa niistä maista, ja kun itse kävin siellä viimeksi, heidän entinen kotinsa oli jonkinlaisena varastona. Siinä oli siis jo ennen vanhaa Himosvuori ja suoraan edessä Kuikkavuori.

Kivennavalla kuuluu nykyisin olevan vain myrkkyputkia ja tunkioita. Talo oli Säyrylästä katsoen niin laaksossa, ettei auto päässyt siitä ykkösellä ylös, vaan piti tulla takaperin pakilla. 

Karjalan ja Ukrainan vaiheet ovat hämmästyttävän samanlaisia. Puhe ei ole vain vuosista 1939 ja 1944, vaan nimenomaan 1918, ja vanhemmasta ajasta, alkaen ehkä vuodesta 800.

Helsingissä opin arkistojen käyttöä selvittelemällä valkoista terroria 1918 hiukan ennen kuin Jaakko Paavolainen julkaisi aiheesta ensimmäise kirjan. Paikkakunnan Rummin Jussi ja Saaren Jallu olivat niin kuuluisia, että ainakin Hannu Salama anoi Tampereen Hämeenpuistossa miekkaansa kohottavaa veistosta Rummin Jusin patsaaksi (oik. J. From). Kolmas hirmutekojen mies Veikko Sippola oli Kauhavalta; hän joutui vetäytymään Amerikkaan asti. Ja virolaisyntyisen Hans Kalmin olen siis tavannutkin; hänen alaisenaan taisteli Tahko Pihkala, isänmaallisuudestaan kuuluisan suvun jäsen.

Koska olen hyvin kiinnostunut venäläisistä emigranteista  Suomessa, silmääni sattui musiikkitieteilijä ja säveltäjä Taneyevin nimi. Hän tyttärensä asui Helsingissä Töölönkadulla 1960-luvulle asti. Yksi hänen harvoja tuttaviaan Helsingissä oi Mannerheim - hän oli ollut keisarillinen hovineiti. Sitä en osaa oikein arvata, miten hän vältti NKVD;n eli Zoja Rybkinan silmän. “Jartsevin tapaus” on jatkuvasti väärin nimetty. Hänen enemmän tai vähemmän muodollinen puolisonsa yritti esittää 1938 suomalaisille ne samat ehdot, jotka lyötiin pöytään sitten lokakuussa 1939. 

En kertonut Martti Backmanille, joka julkaisi mainion kirjan “Stalinin vakoojatar Suomessa. Tapaus Jartseva”, että Stalinin ohjein toimineella rouvalla kuuluu olleen välillä asiaa myös Kampinkadulle, jossa asui varhain kaljuuntunut sisäministeri.

Vot kak. Taneyevin kautta löysin hänen oppilaansa Vsevolod Petrovitš Zaderatskin, joka kuoli 1953. Hän oli ukrainalainen säveltäjä ja hänen Bachia myötäilevä laaja pianoteoksensa “24 preludia ja fuugaa” on mielestäni suurenmoinen ja oli vielä 10 vuotta sitten jokseenkin kaikkialla täysin tuntematon. Se on sävelletty ja esitetty Sahalinin seudun pakkotyöleirillä. Mieleen tulee heti tieto Gulagin vangeista, jotka pitivät toisilleen leirillä luentoja Marcel Proustin laajasta romaanisarjasta.

Riemastuin myös Ruotsissa asuvan, 1971 syntyneen pianisti-säveltäjä Natalya Pasichnykin teokessta “Rethinking the Well-Tempered Clavier”. Piano ja pieni kuoro laulavat päällekkäin Bachin pianosarjoja ja jaksoja eri kantaateista. Syntyy huikaiseva kokonaiskuva.

Saattavat olla sukua.  Siis nimistä päätellen. Mutta poliittisena tetona: Ukrainassa on syntynyt ko vuosisada kannalta hyvin merkittävää musiikkia. Prelusiden ja fuugien sukulaisuus etenkin Skrjabiniin ja nuorempaan Sostakovitshiin on selvä. Lisäksi siellä on slaavilaista romanssiainesta (Tshaikovski?) ja käänteitä, joista tulee mieleen suomalainen kansanlaulu. 

Perhonen

 Kuva (c) copyright by arrangement with J. Kemppinen

Valokuvat 400-luvulta eaa. ovat harvinaisia, vaikka silloin Zuangzhin ohella eleli paljon puhetta aiheuttanut Kungfutse (Konfutse). Tekeillä oli toalaisuus, ja “tao” on oman määritelmänsä mukaan tie, totuus ja elämä.

Kiinalainen viisas siis näki unta perhosesta ja herättyään mietti, olisiko mahdollista, että hän oli nyt perhonen, joka näkee unessa muutuneensa Zuangniksi.

Olimme keskustelleet Martin kanssa muun muassa kuuloaistimuksen ilmiöistä, koska hän oli langennut jällee pianon pauloihin ja pannut alttoviulun ja kitaran vähäksi aikaa hyllylle. Kun hän ei sitä muistanut, näytin hänelle, miten Sir Adrian Schiff soittaa WT II:n C-duuri-preludin ja mutakin kvanttimekaanisesti. Äänet tulevat paketteina, niin kuin pakostakin kävi ennen kunnon pedaalin keksimistä ja Bachin ja kumppanien aikaan, kun urkujen polkija tietenkin aikaa myöten hengästyi, vaikka olikin tyypillisesti entinen sotamies.

Olimme jo sivunneet sitä, että tekoälystä tuli aikoja sitten vallitseva väärinkäsitys, kun koneoppimista ja hyvin konstikkaita neuroverkkoja ei yleensä mainita.

Benjamin Labatutin “Maniac” on toisin kuin johtavat arvostelijat väittävät, vielä parempi kuin hänen edellinen romaaninsa”Maailman kauhea vihreys”. J. von Neumanin elämä on ollut syytä kirjata kunnolla ja juuri romaaniksi, koska romaanilla, elämäkerralla ja tietokirjalla ei ole mitään eroa. Ovathan esimerkiksi teoreettisen fysiikan kirjat kirjailijoiden kuvitelmia tosiasioista, ja sitä me emme tiedä, mitä “tosiasia” tarkoittaa.

Hiukan yllättäen Labatut siirtyy selostamaan Go-peliä, etenkin koneen ja hmisen turneeta, jonka kone AlphaGo voitti. Se tapahtui pari vuotta sitten, ja koneen eli Googlen puolella ratkaiseva jekku oli pyyhkiä algoritmit puhtaiksi datasta, opettaa ohjelmalle vain perussäännöt ja panna se harjoittelemaan pelaamalla itseään vastaan. Nykyisellään se pelaa satatuhatta peliä sekunnissa, ja Go puolestaan on sellaisessa aineessa, että se on suunnattomasti esimerkiksi shakkia vaikeampi. Jo alkutilanteessa laskettavia vaihtoehtoja on jotain 10 potenssiin 170 eli ainakin kaksi kertaa enemmän kui maaimankaikkeudessa on atomeja.

Labatut nyttää olevan samaa mieltä kuiin von Neuman, Grothendieck ja tiettävästi Turing, Niistä tuee hulluksi, koska ne avaavat syöverin. Hän mainitsee edellisessä kirjassaan myös chileläisen fyysikon, joka oli jättänyt tieteen ja istutti ja hoiti heinäkasveja öisin, koska silloin niide ei tehnyt ii kipeää.

Edes kvanttimekaniikka ei ole mekaanista. Ei ole syitä, jotka aiheuttaisivat seurauksia. Esimerkiksi kuuloaistimus ei ole ääniaaltojen eli painevaihteluiden muuttumista sisäkorvassa sähkömagneettiseksi varaukseksi. Hermoverkko arpoo kuuloelämyksiä ja valitsee niistä sitten sopivia.

Kun olemme kaikki syvästi tietämättömiä siitä, mitä lopultakin on painovoima ja mitä elämä ja millaisia verkkoja risteilee jalkojemme alla, jossa pelkästään pieneliöitä elää ehkä miljardi ruokalusikallisessa maannosta, on selvää, että henkilö ei ehkä kuule esimerkiksi Bachin C-duuria samalla tavalla Inkoossa kuin täällä Kirkkonummella.

Palasimme huoneeseeni tupakoimaan. Martilla oli Rmeo y JulietaChurchill, minulla pinttymyksestä Petersonin University Flakeä piipussa.

Perhonen oli jo lähtenyt omille unisille asioilleen. Kuvan Zuangshi olen minä.

Asiasta ei ole yksikäsitteistä tietoa, mutta hän lienee ollut etevä Gon pelaaja. Kun Go on kvarkin pienoismalli, jopa Trumpille pitäisi olla selvää, ettei hänellä ja hänen lompakkovarkaillaan ole mitään mahdollisuuksi Kinnan, Japanin ja Korean mestareita vastaan. Amerikkalaisten AlphaGo tosin sai 9-danin todistuksen, mutta siitä 4eivät sikäläiset poliitikot ymmärrä mitään, Mustia ja valkoisia kiviä, 361 ruudun leikkauspistettä, ei kultaa.

Isoisä

Olen hankkimassa itselleni oikeutta käyttää isoisän arvonimeä. Nähdäkseni tähän tarvittaisiin maistraatin ohjaus ja julkisen notaarin vahvistus, mutta nämä virastot vilistävät milloin Lohjalla, milloin Raaseporissa eli Tammisaaressa, ja milloin Espoossa.

Kun asuin Helsingissä, ne olivat piru vieköön kaikki Senaatintorin tietämissä, ja notaarina (ruotsiksi notarius publicus) oli Antero Kankare, miellyttävä ihminen. Se on sääli, että toinen pojistani siirtyy nyt hovioikeudenneuvokseksi. Ja niin kuin olin opettanut lapsilleni ja näiden lapsille, ettei kannata valloittaa paikkakuntaa, jonka nimeä ei osaa lausua (Podporodże, Syvärillä) mutta sitä vastoin on hienoa olla virassa, jonka nimikettä ei osaa itse sanoa. Lapsi oli joitakin vuosia esittelijäneuvos, ruotsiksi referendarieråd.

Jotkut kommentoijani näyttävän tuntevan vastenmielisyyttä professorin virkaa kohtaan. Ilmeisesti he eivät tiedä, että ainakin Helsingin yliopiston professuuri oli 1990 - 2010 kauhea ja kavahdettava homma. Jos halusi opettaa eli siis myös oppia, tai tutkia jotain - turha toivo. Ainakin 90 prosenttia ajasta meni yhdentekevien asioiden hiertämiseen tarpeettomissa toimikunnissa.

Lappeenrannassa minulla oli suullinen välipuhe. Ei tarvinnut käydä kokouksissa, kunhan väitöskirjoja tuli. Ja niitä tuli. Ennakkotarkastajat hankin teollisuudesta ja vastaväittäjät esimerkiksi Cambridgestä. Opetin enimmäkseen Otaniemessä. Eräs menetelmä oli kahden tunnin luennot kahdelle oppilaalle. Suomensin patenttioikeutta norjan, tanskan ja saksan kielistä. Siihen aikaan professori sai pitää jalkoja pöydällä ja polttaa piippua opettaessaan.

Tapasin nämäkin kaksi kesäkuussa. Ja mukana oli useita muita minulle hyvin mieluisia ihmisiä, jotka olivat jääneet corona-vaiheen jälkeen, jolloin siis en tavannut ketään, koska lääkäri oli sanonut, että tuon shdänvia kanssa ei sitten ole syytä hankkia tartuntaa, jos haluaa vielä pois potkiskella.

Kauhavan kunnioitettavimmat lakimiehet muuten olivat Rintala ja Sippola, joista jälkimmäinen oli hankkinut hallinnollisen kokemuksensa siinä PsD:n jääkäripataljoonassa, joka tapettiin melkein viimeiseen mieheen Kuuterselässä. Niinpä hän oli tavattoman huomaavainen ihminen ja hänellä oli harvinainen tapa kuunnella ihmisiä - kaikkia ihmisiä. Ensin mainitun kanssa mietimme Paavo Alkion sotatuomariajan päiväkirjoja: mitä tästä uskaltaa julkaista. Olin hyvin kiinnostunut siksikin, että tunsin henkilökohtaisesti pari rintamakarkuria.

Pitäisi löytää se Tšehovin sitaatti, joka mielestäni on hänen muistikirjoissaan. “Ellei ole kahta, kolmea kertaa joutunut menettämään täysin uskoa itseensä, ei ole ihminenkään.” Psykiatri Siirala opetti minulle, että kallis ja pitkä erikoiskoulutus antaa välineet tunnustaa itselleen, että autettavasi halveksii sinua ja nauraa selkäsi takana. Isäni sanoi kerran, että ihminen, jota olet todella pystynyt auttamaan vaikeassa tilanteessa, ei anna apuasi sinulle koskaan anteeksi.”

Ihan näinä päivinä minulta kysäisi kaveri, jonka olen tuntenut vuosikymmeniä, oliko isäni Kauhavan nimismies. Ei ollut. Nimismies oli Sarparanta, hänen jälkeensä Ala-Nikkola ja seuraavaksi Kangasvieri, joka oli kovin ollakseen.

Nyt kommentoija arvaa ensin väärin,  ajoiko isäni avioerojutussa herra vai rouva Rautavaaran asiaa, eikä selvästikään tunne tapahtumasarjaa, joka aikoinaan nousi iltapäivälehtien otsikkoihinkin. “Säveltäjä löi väkivaltaista vaimoaan kirveellä…” Sitten kommentoijan mielessä käväisee, että olisiko isäni ollut se sama mies, joka Lappiin huristi. “Huristi” on outo sananvalinta. Isäni tutustui Lappiin lentokoneella Junkers JU-88 syystalvella 1944.

Isä - jutun kuvassa vasemmalla Lotinanpellon IT:n ja yhden LaGG:in käsittelyn jälkeen - oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Äidin puolelta tätini Aino kirjoitti hänkin keväällä 1944. Kummassakaan suvussa ei ollut ennen ilmennyt opillisia valmiuksia. Äidinisäni oli monitaitoinen henkilö, joka teki parannuksen punakaartilaisuudesta selviydyttyään yllättävästi hengissä ensin Hennalan ja sitten Hämeenlinnan vankileireiltä. Hän vaihtoi maakuntaa 1924. Arkistoihin jäi Karkun suojeluskunnan lausunto: ”Kiivaanlainen mies. Ehdoitetaan ammuttavaksi.”  Mutta ovela hän oli, ja siis menestyi kauppiaana. Monet luulivat häntä kannattajakseen.

Isäni isä Juho lienee ollut nopea henkilö, koska I maailmansodassakin hän Venäjän keisarikunnan sotamiehenä ilmoittautui, kun tarvittiin moottoripyörälähettiä. Pietarin lähellä asuneena suomalaisena hän lienee nähnyt moottoripyörän kaupungilla. Hän oli kova osallistumaan heimosotiin ja alkoholistina juputtaja, joka lipittää aamusta iltaan ja viskelee myrkyllisiä kommentteja. 

Aie

En vetänyt erikseen esiin, että Tapiolan kuoron konsertti Olarin kirkossa kaksi viikkoa ja päivä sitten teki minuun järkyttävän vaikutuksen. Kävimme vielä uurnalehdossa vanhempieni haudalla. Hautakiveen kiinnnittämämme Lapin kivi, litteä ison kirjan kokoinen levy, jonka isämme oli kantanut repussaan Sokostilta, oli vähän kärsinyt. Jopa pinnan jäkälä oli mennyt himmeäksi ympäristön raivoisista rakennustöistä eli siis päästöistä.

Onneksi minulla on ikkunalaudalla pieni, kouraan menevä kivi samasta paikasta. Se kestää. Karttajäkälä ei ole kärsinyt edes tupakastani.

Tapiolan kuorossa on nyt kaksi jälkeläistäni. Pasi Hyökki ei ollut pahoillaan, kun ohjellman päätyttyä kiitin häntä esitysten notkeudesta. En maininnut että äänenpuhtaus oli edelleen parantunut viime levytyksistä ja että vieraana olleen japailaisen lapsikuoron äänenmuodostus oli vähän toinen. Erinomaisia hekin olivat, mutta puolifalsetti - eräänlainen portamento - ei ollut aina juuri oikea ratkaisu, eikä heillä ollut käytettävissään erenhtymättöyyteen yltäviä poikasopraanoja.

Niin; tämä sukunimikaimani soitti myös selloa. Ja penkissä istui tätinsä eli siis sisareni, joka aloitti tässä samassa joukkiossa Erkki Pohjolan aikana 1972. Mieleeni palasi, että Tapiolassa, jossa perheeni asui, surkuteltiin tätä onnetonta, joka oli vain musiikin opettaja. Mitähän siitäkin tulee? Toista olivat Ensti, Paavo ja Liisa.

Minä melkein säikähdin, miten hieno oli vuosi sitten sävelletty tai kantaesitetty “Stabat mater”. Lyhyesti sanoen: perustelluin syin erittäin vaikea.

Meillä kulkee suvussa hullu geeni. Minun ylitseni se on hypännyt. Yksi veljistäni, sama joka tarjotui syömään onkilieron, jos sai markan, lauloi luonnostaan puhtaasti. Yksi sedistäni oppi juomaan viinaa juuri rippikoulun käyneenä armeijan soitto-oppilaana; soitin oli corno eli käyrätorvi. Soitinhan, koira vieköön, itsekin kaikki neljä Aaronin pianovihkoa läpi, ja vielä viidennen, amerikkalaisen. Mutta kaikki hyväntahtoiset, musiikkia ymmärtävät ovat aina sanoneet minulle, että jos panisit kuule sen pianon kannen kiinni, kolauttamatta sitä. Se on hyvä piano.

Niitä Tapiolan kuoron levyjä on muuten Spotifyssä aika hyvin. Painakaa mieleen nimi Einojuhani Rautavaara. Olen kovin mieltynyt eräisiin hänen lauluihinsa. Muistaakseni hän asui Westendintiellä siinä niemen kärjessä, mutta sitten kai tuli avioerokin, jota isäni hoiti työllä ja vaivalla.

Näissä tunnelmissa arvelin, että pitäisi ehkä yrittää kirjoittaa kirja eli kun kirjoja ei enää harrasteta, blogiin ainakin jaksoja.

Onhan se synti ja häpeä, ettei meillä ole teoreettista fysiikkaa eikä edes arkeologiaa runomuodossa. Lucretius teki sen 2 000 vuotta sitten  ja ehdotti käsitystä atomeista ja yleisenä ideana evoluutiota eli kehitysoppia. Kirja, joka oli 1500 vuotta kateissa, tunnetaan nimellä “De rerum natura”, asioiden luonteesta.

Nec me animi fallit Graiorum obscura reperta

difficile inlustrare Latinis versibus esse,

multa novis verbis praesertim cum sit agendum

propter egestatem linguae et rerum novitatem;

Ei pidä antaa mielensä mennä, jos on

vaikea tulkita kielellemme kaikkea, mikä

kreikkalaisillekin oli tuskaa, kun ajatukset

olivat uusia ja oma kieli niissä ennenkulumatonta…

Höperyydestä

Liian vanhaksi ovat kirjoittaneet hyvin useat. Tämän asian yhteydessä usein mainittu Goethe oli täyttänyt 80, kun Faustin toinen osa ilmestyi. Hän kuitenkin lienee tehnyt tuota teosta 60 vuotta. Lopputulos oli sekä hieno että muodoton.

Olen melkein ylpeä dokumentoidessani kylläkin jo alun alkaen vaatimattoman kirjallisen ajattelukyvyn kuihtumista. Jäljiltäni on tällä hetkellä julkaistua tekstiä 65 vuoden ajalta. 

Mieleeni tulee joskus se hannoverilainen hovioikeudenneuvos, joka joutui aiheellisesti hullujenhuoneeseen 1800-luvulla, jatkoi silti sinnikkäästi muistiinpanojen laatimista ja menestyi tuossa toimessa niin hyvin, että pääsi vapaalle jalalle loppuelämäkseen.

En tiedä toista vastaavaa tapausta. Tästä on kirja. Mies oli maanisen depressiivinen. Todellisuudentaju oli alkanut pettää, mutta ajan oloon aukot arpeutuvat. 

Hovioikeudenneuvos minäkin olin, mutta paninpa sisään apskeetin. - Repliikki on laskuhumalaisen eno Sakerin, Nummisuutareista. “Olinpa minäkin kerran jäsen raittiuden liitossa, mutta paninpa sisään apskeetin.” Sana tarkoittaa eroilmoitusta, “avsked”. Repliikki tarkoittaa, että sanoja oli saanut potkut, vaikka oli vain ratkennut ryyppäämään sen miehen kanssa, joka hänen olisi ollut poliisimiehenä otettava kiinni viinankeitosta.

Ennen pitkää huomasin käyväni kerran toisensa jälkeen UC Californiassa, Berkeleyssä. Hiljan tuli vastaani asiakirja, jossa kerrotaan, että olin vieraileva professori, “in perpetuity”, eli ajasta aikaan. Kuka tietää, vaikka tuo asema olisi edelleen voimassa; USA:ssa nuo eläkeasiat on järjestetty kautta matkan kovin toisin kuin meillä. 

Yhden kerran pidin ennalta mainostetun luennon kauppiallisesta oikeudesta, Lex Mercatoria, keskiajan Euroopassa. Opettajien ruokasalissa näytti olevan vähän alle sata professoria kuuntelemassa, jotkut Kalifornan yliopiston muitla campuksilta, kuten UCLA:sta, ja muutama oli Stanfordista, joka on yksityinen laitos. Illalla oli juhlahetki siinä ylämäessä, ei kovin kaukaa fysiikan laitoksista, joilla olivat ennen kuljeskelleet Oppenheimer ja muut. Tosin kriittinen koe atomipommia valmistettaessa oli järjestetty Chicagossa.

Niin - kysykää vaikka Mikolta. Meistä on valokuvakin. Olemme siinä kovasti leuhkan näköisiä.

Nyt paljon höperömpänä osaisin pitää sen luennon hyvin, Olin kuvaillut lähinnä ritarikuntia, Hansan kaltaisia kauppaseuroja ja jossain määri valtiota muistuttameita yhteenliityiä, jollainen meillä oii Kalmarin unioni.

Jätin maininan varaan, että Italian - Saksan vuosisadasta toiseen tapelleet Guelfit ja Ghibelliinit erottautuivat toisistaan väreillä ja viireillä, jotka näkyvät tänäkin päivnä Milanon, Firenzen ja useiden muiden paikkakuntien - jalkapalloseurojen varusteissa.

Kovaa vääntöä käytiin Napolista. Välillä tuhottiin Rooma. Joskus käytiin hävittämässä Konstantinopoli. Kosminen vakio oli kiinnostus toisten rahoista. 

Nuo värit ja viirit ja vaakunat olivat niin tärkeitä, että aikakauden ykkösjuristina pidetty Bartolus de Sassoferrato julkaisi niistä kirjoituksen 1300-luvun lopulla (De insigniis). 

Oman aikamme lakimiehet höperehtivät omistusoikeuden ympärillä käsittämättä, että Välimeren, Volgan, Donin ja Niilin pohjalla oli kiihkeä kaupankäynti, joka välillä roihahti sodaksi. Omistusta tärkeämpi oli velvoite ja siihen liittyvä oikeus eli kuppikuntaan kuuluminen. Olla bolognalainen oli aivan muuta kuin olla Sienan miehiä.

Kajupallisen oikeude juuret ovat atimidien Egyptissä noin 800-luvulla. Malli oli otettu Bysantista, jossa oli julkaistu kaikkien aikojen toiseksi suurin väärenys, Justinianuksen Corpus Iuris Civilis. Tekniikka oli sama kuin Raamatussa. Osittain myytisistä, ositain poliiitttisista syistä “pyhistä” tekstinpätkistä leivottiin sitkeä taikina, jota väitettii vanhaksi ja Jumala tai hänen varattuna ollessaan keisarin kädestä lähteneeksi. Sama oli ollut järjestelmä jo yli tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua, muun muassa Kreetalla, heettiläisten mailla, Persiassa ja seudun vapaakaupungeissa.

Berkeley on muuten siellä missä on, San Franciscon kainalossa, siksi että ylävirran vuorilta saa raskametaleja…