Kuvitelma

Psykiatrilla käymättä tiedän nyt syyn, miksi olen melkein aina kaihtanut science-fictionia ja fantasiakirjallisuutta. Parhaat niistä jäävät lähes pysyvästi mieleeni pesimään.

Nyt syyllinen on kommentoijistani yksi, joka viittasi varmaan aivan viattomasti isovanhempiinsa, jotka tulivat Suomessa toimeen käytännössä luontaistaloudessa. Sehän voi olla totta, mitä hatarasti muistamassani BBC:n televisiosarjassa kerrottiin. Nykynuori joka joutuu selittämättömästi 1970-luvulle, romahtaa henkisesti parissa viikossa. Kun ei ole edes pelikonsoleja. Ei ole keksitty vielä!

Olen siis elänyt sen ajan aikuisena. Välillä tunsin outoja väristyksiä, mutta ne menivät ohi tarmokkain toimin, joita etenkään #metoo-aikana ei arvaa mainita. Muistelen että myös pöytäviina oli tehokas rohto.

Wilderängin kehumassani tieteissarjassa, jonka toinenkin osa kuulemma on ilmestymässä Suomessa, tapahtuu siis jotain aika jokapäiväistä. Autot pysähtyvät, kaikki elektroniikka lakkaa toimimasta, pölyltä näyttämä ”nanomiittitomu” valtaa paikat, ja kohta ihmiset tappavat toisiaan läjäpäin ja käy ilmi, ett maailman (Ruotsin) yhteiskunnalliset rakenteet kestävät noin kaksi viikkoa.

En epäili tuota arviota. Kirjasarjassa kaiken takana ovat edistyneet alienit.

Mutta valitsin tuttavapiiristäni kaksi henkilöä, Jussi To---ri Lempäälästä ja Heikki Ku---nen Kulosaaresta. Vanhempi poikani tulisi myös kysymykseen.

Romaanissa esiintyvä survivalisti on aika epävakuuttava. Sellaisia ihmisiä kuulemma on, jotka rasvaavat polkupyöränsä ketjuja kerran viikossa ja laskevat säilyketölkkiröykkiöitä kellarin viileässä.

Kuka tai kenen seurassa pysyisi vastaavassa tilanteessa meillä hengissä, jos alkajaisiksi esimerkiksi hätätilan kirurgiassa tarvittaisiin lepattamaton valo, jota olisi siis hankittava etsimällä jostain riihen pehkuista hyvin vanhanaikainen Zetor tai Ferguson ja kyhäämällä romuihin hylätystä laitteesta toimiva, sähköä syöttävä generaattori.

Tulenteko olisi saatava haltuun, lampaita kasvatettava ja teurastettava ja paloiteltava, ja ratsuhevosia opetettava vetämään kärryjä ja rekiä. Paistaminen ja keittäminen eivät olisi mahdottomia ongelmia, koska kiviuuneja on, mutta erilaisille lihasvoimaan tukeutuville myllyille tulisi kysyntää, ja suola ja muutamat muut säilöntäaineet olisi pantava kiireesti kortille (etikka ym.).

Itse voisin ohjailla jousipyssyjen ja nuolien valmistamista; Varsinais-Suomen eräät fundamentalistit perustaisivat kuitenkin niin maan perkeleen pyhän seurakunnan, että rupeaisivat tappamaan vastaantulijoita.

Oletushan oli, että meilläkin kaikki panokset ja patruunat käytettäisiin loppuun ensimmäisten kahden viikon kuluttua alkavassa suuressa sisällissodassa. Satunnaisista häiriköistä, joita taatusti riittäisi, selviäisi pajapihdeillä.

Niin. Kaikkien mainittujen kanssa olen ollut ainakin joskus talvella yön tulilla. Se nyt ei ole niin ihmeellistä. Eräs tietämäni mies näytti mallia positiivisuudessa; eräällä puolella sukua on näitä ErP 4:n eli Päämajan kaukopartioiden miehiä:” Hyvä reissu. Ei mennyt kuin kolme sormea ja kuulo.”

King

Olen vakuuttumassa väitteestä, ettei darwinilainen kehitysoppi ole valaiseva vastine kulttuurien kehitykselle. Palaan asiaan. Se on mutkikas, ja lisäksi kehitysoppi on alue, josta on valtava määrä tulkintoja ja mielipiteitä, niistä useimmat vääriä. Valitettavasti myös biologian rajamailla liikkuvat tutkijat, esimerkiksi monet tiedemiehet, unohtavat usein keskeisen tekijän. Kehityksen ”syöte” eli tyypillisesti mutaation kokenut geeni valikoituu sattumalta ja todennäköisesti ei johda mihinkään. 

Ylimääräisen mutkan asiaan aiheuttaa epigenetiikka, joka tuli 1990-luvulla ja vakiintui kymmenkunta vuotta sitten. Joskus kromosomista tulee tavaraa joka seilaa perille kaikkien sääntöjen vastaisesti kirjoittautumatta DNA:n kautta. Törkeästi liioitellen on puhuttu hankitun ominaisuuden periytyisestä, mistä ei tietenkään ole kysymys.

Kulttuurien ”genetiikassa” vielä ylimääräinen ongelma on ”jätteen” (junk) tavaton määrä, joka taas tuo mieleen biologian. Vaikuttamattomia tai vaiennettuja geenejä on vaikka mitkä määrät. Miksi, se ei ole tiedossa. Ihmisyhteisöissä eli jos nyt puhutaan kolmesta – viidestä tuhannesta kulttuurista kielineen kaikkineen tavaton häilyvyys on sääntö.

Ajattelin kirjoittaa vihamiesteni iloksi rajusti kaikkia innovaatioita vastaan ja jyristä keksintöjen turmiollisuudesta. Ehkä teen sen jossain vaiheessa. Innovaatioista ihmiskulttuurissa kovin suuri osa on tuhoisia, niin monet muutkin kuin aseet ja räjähteet, ja taas kestävimmiltä vaikuttavat ne kulttuurit, jotka eivät innovoi mitään vaan olla möllöttävät vosimiljoonasta toiseen.

Ihminen, siis tämä nykyinen versio, on maapallolla viime aikojen tulokas. Olemmeko saaneet aikaa korvaamatonta vahinkoa, se on hiukan avoin kysymys. Ehkä seuraava jääkausi auttaisi? Paitsi tietenkin jos pelataan termonukleaarisille aseilla.

Ihmislaji hoippuu jatkuvasti itsemurhan partaalla. Erään laskelman mukaan kokonaismäärä oli erään pullonkaulan aikana alle kymmenen tuhatta yksilöä, ja se on todella hälyttävän vähän.

Mutta King, 205 kiloa painanut gorilla, ja muutama simpanssi ja bonobo ovat saaneet useimmat ihmisimperialistit tunnustamaan, että ehkä muistimme ei olekaan verraton aivan kaikkiin eläimiin verrattuna. Gorilla Kingin nähden eri puolille laboratorioita piilotettiin 60 herkkua ja lelua ja piilottajina olivat ihmiset, joita gorilla ei ollut koskaan ennen nähnyt. Useiden tuntien kuluttua gorillalle näytettiin yksi kerrallaan näiden ihmisten valokuvat sattumanvaraisessa järjestyksessä. Se haki ja löysi 80 prosenttia tavaroista.

Useat tutkimuksessa olevat simpanssit ovat oppineet käyttämään joko kuurojen viittomia, kuvakortteja tai vastaavia. ”Sanavarasto” on eräillä noussut muutamaan sataan.

Jos salasanasi on esimerkiksi 012espoo, tietokoneohjelmasi ei ole turvassa kaikilta apinoilta. Ainakin eräs tutkittu ja asianmukaisesti raportoitu tapaus meni niin, että simpanssi oppi tavallisen näppäimistön merkit ja osasi halutessaan esimerkiksi kiwi-hedelmän naputella näppäimistöllä kirjaimia ja numeroita sisältävän tunnarin. Tutkijat lohduttavat, että ei se lukea osaa, mutta on oppinut tunnistamaan nämä käyttämämme kiemurat eli kirjain- ja numeromerkit, ja lisäksi pitämään niiden järjestyksen mielessä pidempäänkin.

Vuoren sisällä

Auringon ja kuun vangitseminen Pohjolan kivimäkeen oli raskas koettelemus. Tarvittiin vaka vanha Väinämöinen apuun. Kalevalassa oleva tervehdys ”Terve kuu kumottamassa” on ihastuttava teksti ja yhtä ihastuttava Sibeliuksen laulu. Lisäksi se on sopiva esimerkki niille, jotka luulevat kalevelamittaa rytkyttäväksi trokeeksi, jossa muka on peräkkäin neljä kaksitavuista sanaa. Mitan hienostuneisuus on kolmitavuisissa, joilla nostetaan ja alennetaan painetta. ”Kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis kalliosta…”

Monissa kalliopiirroksissa, erityisen selkeästi kuuluisissa Äänisen itärannan kuvioissa, joita on paljon yli tuhat, aurinko ja kuu ovat keskeisiä.

Kallion piirtäjälle ja luolamaalarille kivi oli rajapinta, jonka läpi taiteilija tai shamaani kulki toiseen, tuonpuoleiseen maailmaan. Kuvat menevät kiveen ja laukkaavat päälle. Yli kolmekymmentä tuhatta vuotta vanhan Chauvet’n luona on nyt maailman suurin replika eli varta vasten tehty kaksoiskappale. Lascaux’n vastaavassa näyttelytilassa olen käynyt. Kokemus oli suorastaan järkyttävä. Chauvet on löytämisestään 1994 ollut tiukasti kiinni. Sinne ei pääse. Paitsi Werner Herzog teki sen elokuvan. Syy on kävijöiden hengitysilma. Lascauxissa ja Altamirassa kävijöiden uloshengitys alkoi kasvattaa eliöitä luolanseinille ja tuhota maalauksia.

Näistä en paljon tiennyt, kun retkeilimme 1950-luvulla siellä Kauhavalla soiden keskellä ja sanoimme Ahvenvuorta Susivuoreksi. Kerrankirjoitin siitä tähän blogiin Haukkavuorena.

Siksi oli aivan uskomatonta löytää verkosta ”Geologisesti merkittävät luonto- ja kulttuuriperintökohteet Kauhavalla ja Lapualla”. Kirjoittajana Teemu Öhman

https://issuu.com/leaderaisapari/docs/__hman_kauhava-lapua_geokohteet

Ensin luulin että tämä on jotain vähäpätöistä. Nopeasti kävi ilmi, että ainakin Öhman on oikeasti geologi ja teos on hyvin seikkaperäinen ja etevästi laadittu. Susivuoremme on sivuilla 84-89.

Kunpa saisi hankituksi tuon julkaisun paperilla! Samainen Öhman on tehnyt myös Lappajärvestä selvityksen, Kraaterijärvi.

Kirjan kartoista käsitin sen minkä olin jotenkin käsittänyt pikku nassikasta. Hiekkaakin haettiin Lummukasta ja siellä on ne kuopat, jotka lienee ikuistettu Tuurin ”Talvisota” -elokuvaan. Maaperäkartasta näkee, että yksitoikkoiselta vaikuttava lakeus sisältää erilaisia merkillisyyksiä. Siellä tosiaan on hiekkamaita ja on kumpumoreenia ja drumlineja ja erikoisempia kivilajeja ja permangaanaattijuovia ja vaikka mitä, hitunen wolframiakin.

En selosta, koska ei se toisia kiinnosta. Totean vain, että partiopojilla on ylimääräisiä  aisteja ja että retkeilypaikkamme oli outo.

Siellä käydessämme kuvittelin, että vuoressa, joka tietenkin on muutaman kymmenen metriä suosta kohoavat tavallinen kallio, on kristalleja, jollaisia näin myöhemmin Kolovedellä  luolassa, ja vielä kuvittelin, että vuoressa on puro, joka virtaa ylämäkeen.

Vanhempana käsitin, että tulevaisuutta voi muuttaa mutta menneisyyttä ei. Ei ole mitään keinoa toimia niin, että sinä varastit minulta eilen lakin – ellet siis varastanut. Vastavirtaan valuva puro on menneisyys. Kun taikaluolassa aika kulkee takaperin – musta aukko varmaan – vesikin palaa entisille sijoilleen, ja auringon ja kuun kätkemiselle paikka olisi ollut otollinen.Vuoren sisällä

Auringon ja kuun vangitseminen Pohjolan kivimäkeen oli raskas koettelemus. Tarvittiin vaka vanha Väinämöinen apuun. Kalevalassa oleva tervehdys ”Terve kuu kumottamassa” on ihastuttava teksti ja yhtä ihastuttava Sibeliuksen laulu. Lisäksi se on sopiva esimerkki niille, jotka luulevat kalevelamittaa rytkyttäväksi trokeeksi, jossa muka on peräkkäin neljä kaksitavuista sanaa. Mitan hienostuneisuus on kolmitavuisissa, joilla nostetaan ja alennetaan painetta. ”Kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis kalliosta…”

Monissa kalliopiirroksissa, erityisen selkeästi kuuluisissa Äänisen itärannan kuvioissa, joita on paljon yli tuhat, aurinko ja kuu ovat keskeisiä.

Kallion piirtäjälle ja luolamaalarille kivi oli rajapinta, jonka läpi taiteilija tai shamaani kulki toiseen, tuonpuoleiseen maailmaan. Kuvat menevät kiveen ja laukkaavat päälle. Yli kolmekymmentä tuhatta vuotta vanhan Chauvet’n luona on nyt maailman suurin replika eli varta vasten tehty kaksoiskappale. Lascaux’n vastaavassa näyttelytilassa olen käynyt. Kokemus oli suorastaan järkyttävä. Chauvet on löytämisestään 1994 ollut tiukasti kiinni. Sinne ei pääse. Paitsi Werner Herzog teki sen elokuvan. Syy on kävijöiden hengitysilma. Lascauxissa ja Altamirassa kävijöiden uloshengitys alkoi kasvattaa eliöitä luolanseinille ja tuhota maalauksia.

Näistä en paljon tiennyt, kun retkeilimme 1950-luvulla siellä Kauhavalla soiden keskellä ja sanoimme Ahvenvuorta Susivuoreksi. Kerrankirjoitin siitä tähän blogiin Haukkavuorena.

Siksi oli aivan uskomatonta löytää verkosta ”Geologisesti merkittävät luonto- ja kulttuuriperintökohteet Kauhavalla ja Lapualla”. Kirjoittajana Teemu Öhman

https://issuu.com/leaderaisapari/docs/__hman_kauhava-lapua_geokohteet

Ensin luulin että tämä on jotain vähäpätöistä. Nopeasti kävi ilmi, että ainakin Öhman on oikeasti geologi ja teos on hyvin seikkaperäinen ja etevästi laadittu. Susivuoremme on sivuilla 84-89.

Kunpa saisi hankituksi tuon julkaisun paperilla! Samainen Öhman on tehnyt myös Lappajärvestä selvityksen, Kraaterijärvi.

Kirjan kartoista käsitin sen minkä olin jotenkin käsittänyt pikku nassikasta. Hiekkaakin haettiin Lummukasta ja siellä on ne kuopat, jotka lienee ikuistettu Tuurin ”Talvisota” -elokuvaan. Maaperäkartasta näkee, että yksitoikkoiselta vaikuttava lakeus sisältää erilaisia merkillisyyksiä. Siellä tosiaan on hiekkamaita ja on kumpumoreenia ja drumlineja ja erikoisempia kivilajeja ja permangaanaattijuovia ja vaikka mitä, hitunen wolframiakin.

En selosta, koska ei se toisia kiinnosta. Totean vain, että partiopojilla on ylimääräisiä  aisteja ja että retkeilypaikkamme oli outo.

Siellä käydessämme kuvittelin, että vuoressa, joka tietenkin on muutaman kymmenen metriä suosta kohoavat tavallinen kallio, on kristalleja, jollaisia näin myöhemmin Kolovedellä  luolassa, ja vielä kuvittelin, että vuoressa on puro, joka virtaa ylämäkeen.

Vanhempana käsitin, että tulevaisuutta voi muuttaa mutta menneisyyttä ei. Ei ole mitään keinoa toimia niin, että sinä varastit minulta eilen lakin – ellet siis varastanut. Vastavirtaan valuva puro on menneisyys. Kun taikaluolassa aika kulkee takaperin – musta aukko varmaan – vesikin pala entisille sijoilleen, ja auringon ja kuun kätkemiselle paikka olisi ollut otollinen.

Kentällä kaatuneita

Eilinen Liverpoolin ja Real Madridin jalkapallo-ottelu oli todella katsomisen arvoinen. Painoin mieleeni kirjoittaa blogin aiheesta, ovatko miehet ruvenneet nyt yleisemminkin itkemään. Jos näin on käynyt, muutos on mainio. Antikin eepoksissa ja Kalevalassa sankarit ja sotasankarit itkevät vähän välillä, joskus päiväkausia. Itse olen saanut sellaisen opin, että mitään häpeällisepää mies ei voi tehdä. Mies vain puree hammasta ja kiroilee.

Otin esiin jo vanhat tilastoni, joiden poimiminen ja ryhmittely verkon kansallisarkiston erittäin hankalakäyttöisestä tietokannasta

http://kronos.narc.fi/menehtyneet/

oli minulta hullun työtä. Tein sen noin 15 vuotta sitten ja tein niin kuin näin viisaimmaksi jäljentämällä käsin ne kaikki yli 92000 menehtynyttä, joista kustakin esitetään yli kymmenen tietoa, jopa erikseen syntymäkunta, kotikunta ja asuinkunta ja sitten virheellisesti ja epäjohdonmukaisesti kuolinpaikka, joka on joskus taistelupaikka, joskus sidontapaikka, joskus sotasairaala.

Laadin pari sataa erillistä Excel-tiedostoa ja tein käyriä niin että näen suoraan muun muassa sen, että lokakuusta vuoden loppuun 1941 kaatui joka päivä enemmän suomalaisia nuoria miehiä kuin Kannaksen suurtaistelujen 1944 pahimpinakaan päivinä. 

Kuten näitä kirjoituksia hartaudella seurannut tietää, tuo asia on minulle joko mieletön joukkomurha tai mahdolliselta sotilaalliselta merkitykseltään käsittämätön vaihe. Taistelut jäivät vähiin itsenäisyyspäivänä 1941 Poventsan valtauksen ja vedenpaisumuksen jälkeen. Bolshevikit avasivat Uikujärven eli siis Stalinin kanavan patoportit, ja meikäläiset uivat vaatteet päällä yli 30 asteen pakkasessa.

Niinpä jäin miettimään kentällä kaatuneita. Jatosodan aikana PsD eli panssaridivisioona kärsi pahimmat tappiot, mutta kyllä Ehrnrothin JR 7 tuli kohta perässä.

Suurta sankaruutta osoitti ruotsinkielinen JR 61 (Marttinen) Viipurin Tienhaarassa.

Missään yleisessä lähteessä ei mainita, miten kukaan ei ollut elämässään nähnyt kenenkään juoksevan niin lujaa kuin Bertel (Bebbe) Storskrubb. Hän oli niin hyvä 400 metrin aitojen juoksija, että 1945 hänellä oli maailman kärkiaika nimissään, 52,2. Lisäksi hänellä oli suuri määrä Suomen ja Euroopan ennätyksiä. Hänen ja hänen tuttavansa Bengt Sjöstedtin nimet oli muotoiltu kuin suomenkielisen kansanosan kiusaksi.

Mutta Viipurinlahdella Säkkijärven puolella oli komppania suomalaisia jumissa kahden bunkkerin tulituksessa. Res. ltn. Storskrubbilla oli vanhastaan oma iskujoukko, joka oli taistellut mm. Tekarin saaressa. Kun veneitä ei riittänyt, Storskrubb tuli tuon 3,5 kilometriä konepistooli kaulassa uiden Viipurinlahden yli, ja sitten oli tämä bunkkeriasia.

Luutnantti sai vaatteita ja toiseen käteen telamiinan, toiseen kasapanoksen. Hän juoksi suojautumatta sadan metrin pellon yli sytytetyt räjähteet kädessä ja huitaisi ne molemmat bunkkerin aukosta sisään. Asia oli selvä. Paikalla olleet mainitsivat, että luutnantti juoksi kumiteräsaappaat jalassa, käsiajanoton mukaan 11 tasan. Lienee edelleen maailmanennätys lajiaan.

Seiniä päin

Tietosuojavaltuutettu on ystäväni, siinä mielessä, että kun harvoin kohtaamme, rupattelemme ystävällisesti ja osoitamme arvostavamme toisiamme sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Niinpä käytän esimerkkiä. ”Reijo Aarnio” ei ole gepardilain (GPDR) tarkoittama henkilötieto, mutta ”reijo.aarnio@oikeus.fi” on. (Tietääkseni tämä sähköpostiosoite ei ole oikea.) Hänellä olisi siis mahdollisuus odottaa minulta selitys, miksi se on julkaistu tässä, mitä aion tehdä sillä ja - jos se olisi vanhentunut - miksi sitä ei ole poistettu hallustani.

Sama koskee teitä kaikkia, lukijat.

En tiedä, mitä tarkoittaa Reijo mainitsema ”digitaaliset sisämarkkinat”, jotka on nyt perustettu Eurooppaan. Luulen että ne liittyvät markkinointiin. Kun nyt luvataan, että viranomaiset selvittelevät tulevat ongelmat, haluan kysyä, kuka hoitaisi erilaiset pippelinpidennysviestit, joita tulee jatkuvasti, tai pankkini tai elisan tai amazonin väärennetyt viestit, joita tulee viikoittain.

Spämmiä liikkunee EU:n piirissä jotain 100 miljoonaa viestiä viikossa. Ja jokin pikku virasto järjestäisi asian?

Nyt en halua syyttää ketään. Haluan vain muistuttaa, että viime aikoina on ollut puhetta laittomista maahanmuuttajista, viimeksi Italian kuudestasadasta tuhannesta. Onko urheiluseuran tietosuojan esitteleminen sittenkin tietoista huomion kääntämistä yhdentekeviin asioihin? Eurooppaan rantautuneita siirtolaisia ei voi dellata (delete). 

Pelaaminen tuontitulleilla näyttäisi olevan valmistajien, esimerkiksi autotehtaiden asia. Mutta onko kukaan koskaan kuullut tulleista tai veroista, jotka eivät kiertäisi kuluttajahintoihin?

Hengissä säilyminen kiinnostaa meistä monia. Rahvaanooppera Pohjois-Korean ja Iranin ydinaseista on nähtyuhkan monien elämällä. Olen itse yksi näin ajattelevista. Raskaat ympäristövahingot ovat mielestäni asioita, joiden poistamiseksi olisi ponnisteltava.

Menen askeleen edemmäs. Kaikkien mielestä sote-järjestelmää eli lääkäriin tai hoitoon pääsyä olisi parannettava. Kuka hyötyy siitä, että asian valmistelu Suomessa on osoittanut epätavallisen aitamattomaksi ja lisäksi sekoitettu erottamattomasti puoluepoliittisiin pyrkimyksiin eli arvailuihin vaalimenestyksestä? Nythän näemme jo, että mäkeen menee. 

Kansainväliset pääomasijoittajat, kuten V. Putin ja muut? Sanon toisenkin kerran, että entä jos mediakohu onkin mediakohinaa? Signaalia ei tahdo erottaa.

Taide

(Sääksmäen kirkko)

Ystäväni jonka kanssa aloitimme koulun ja partion runsaat 60 vuotta sitten ei mielestäni koskaan maininnutkaan taiteesta. Eläkkeelle jäämiseen asti hän oli lentäjä, ilmavoimissa. 

Muotokuvaveistokset, joita hän siis on tehnyt pidempään, olivat lyhyesti sanottuna hyviä. Öljyvärimaalaukset olivat erinomaisia. Näköisyyden tavoittaminen voi olla syntymälahja. Se on harvinaista ja vaatii kovaa harjoittelua. Sitä eivät osaa kaikki nekään, jotka ottavat rahaa juhlallisesti, jonkin ihmeellisen istuntosalin seinälle tai kokoushuoneeseen ripustettavasta kuvasta.

Tiffany-tyyliset lyijy-lasiteokset olivat vaikuttavia nekin, ja tietokoneohjelma, jolla kokonaisuus oli laskettu, on vaikuttavan vaikea (AutoCAD Lisp).

Se oli Tamperetta. Silmissäni näen jatkuvasti Lempäälän kirkon ja etenkin tapulin. Toinen ystävä oli auton kanssa vastassa. Jostain nyt vain on tullut sellainen piirre, etenkin kesän aamupäivän tai illansuun valossa paanukatto on sunnilleen hienointa, mitä tiedän. En ole luonnon enkä ihmistyön jälkien ihailija, vaan molempia. Yhdistelmä on juuri esimerkiksi harmaakivikirkko tapuleineen kymmenen sentin tarkkuudella maiseman istutettuna (maannousema huomioon otettuna).

Kyllä selvästi vanhemmat goottilaiset kirkot ja kappaleet  ovat hämmästyttäviä ja hienoin on keskellä Pariisia olevan Sainte Chapelle ja vaikuttavin Reimsin tuomiokirkko. Niiden pystyttäminen saattoi kestää vuosisatoja, ja muutama sortuikin rakennettaessa.

Lempäälän kirkon tapulin toteutti tyrvääläinen kansanmies timpuriporukoineen. Tunsin kuinka ollakaan Tyrvään seudulta olleen kirvesmiehen, joka osallistui sen kirkon kunnostustöihin ja sanoi erikoistuneensa juuri paanuihin, vaikka onnistuivat häneltä myös hirsiliitokset. Sitten hän kuoli. 

Tiedossa on, ettei karjalaisia kirvesmiehiä ylitä kukaan. En ole käynyt Kišin saarella Äänisen niemessä näkemässä niitä kirkkoja, joissa on kokonaan kirvestyönä tehtyjä sipulitorneja aivan loputtomasti. Mielestäni tykistöupseeri Niilo Tarvajärvi oli kertomansa mukaan se henkilö joka annetun käskyn vastaisesti jätti Kišin tuhoamatta, kun sieltä peräännyttiin.

Ihmisestä jää – voi jäädä – käden jälki, ja tutkijoiden mielestä sormien ja peukalon pihtiote tekee ihmisestä ihmisen.

Kun eilen keskustelimme kirjaimista ja etenkin vanhasta fraktuurasta, en ehkä muistanut mainita, että juuri sen fraktuuran takana voi olla itse Albrecht Dürer, jonka sanotaan suunnitelleen ainakin yhden kirjaimiston. Kyllä siihen tarvittiin aikakakuden paras (Holbeinin jälkeen) piirtäjä, jonka erikoisala oli kaivertaminen.

Itse olen pahiten mieltynyt venetsialaisten antiikvaan, ennen kaikkea siihen, joka kulkee Aldus Manutiuksen ja hänen kirjanpainajan merkkinsä (delfiini ja ankkuri). Hänen sanotaan keksineen kursiivin, joka on vieläkin englanniksi ”italic”, mutta kyllä se suora päätteellinen on historian suuria saavutuksia. Viittaan kirjaimeen, joka ei poikkea kovin paljon kaikille raamatuista ja virsikirjoista tutusta Gramondista. – Ja miksi tässä sveitsiläistyylinen groteski (verdana). Luettavuuden vuoksi. Verkossa on verkon laita.

Lucida Blackletter

Päivän lehdessä on mielenkiintoinen kirjoitus, josta käy ilmi, ettei asianomainen EU:n komissaari eikä Suomen oikeusministeriö ole lukenut asetusta (GPDA), joka tulee tällä viikolla voimaan.

Tällaista vilpittömyyttä voisi ihailla, ellei se olisi niin vaarallista. 

Missään ei mainita esimerkiksi tätä 4 artiklan alkua:

Tässä asetuksessa tarkoitetaan 1 ’henkilötiedoilla’ kaikkia tunnistettuun tai tunnistettavissa olevaan luonnolliseen henkilöön, jäljempänä ’rekisteröity’, liittyviä tietoja; tunnistettavissa olevana pidetään luonnollista henkilöä, joka voidaan suoraan tai epäsuorasti tunnistaa erityisesti tunnistetietojen, kuten nimen, henkilötunnuksen, sijaintitiedon, verkkotunnistetietojen taikka yhden tai useamman hänelle tunnusomaisen fyysisen, fysiologisen, geneettisen, psyykkisen, taloudellisen, kulttuurillisen tai sosiaalisen tekijän perusteella..

Tuosta käy ilmi, että sähköpostiosoite ja puhelinnumero ovat sellaisia henkilötietoja, joista on tehtävä luettelo ja erinäisiä ilmoituksia. Kysymys ei ole sanomalehtijutussa mainitusta ylireagoinnista. Niin, ja muuten tietokoneen IP-numeroi mainitaan sekin. Se on nyt henkilötieto.

Väite että uusi, tällä viikolla voimaan tuleva laki olisi periaatteessa samanlainen kuin aikaisempi laki, ei pidä paikkaansa.

Omiin korviini on kantautunut, että esimerkiksi tilitoimistot ovat jo nyt aivan helisemässä. Luulisin että sama koskee hammaslääkäriasemia. Jos rekisterinpitäjä – isännötsiijä, tilitoimisto – on tehnyt laskuvirheen, asiasta on ilmoitettava rekisteröidylle henkilölle.

Muutenkin laissa todistustaakka on käännetty. Rekisterinpitäjän on kyettävä itse osoittamaan noudattaneensa lain kaikkia määräyksiä kaikissa tilanteissa.

 Ei voitane sanoa, etten olisi varoittanut. Nyt olen. Jos tähän tulee päälle eduskunnasta Sote, silloin saattaa olla oikea aika pyytää pysyvää turvapaikkaoikeutta Kiinasta. Tarkoitan siis itseäni.

Juuri kun olin ennen lehden lukua eläkeläisen oikeudella joutessani silmäilemässä protoindoeuroopan kielen arvioituja sanavartioita, katsellut vähän urdua ja miettinyt, että olisiko aika aloittaa sanskriitin opinnot – joilla edesmennyt kollegani Heikonheimo tiettävästi perusteettomasti kehuskeli – kommentoija voihkaisi tämän jutun kuvassa näkyvän fraktuuran katoamista. Noita kirjainmuotoja, joita etenkin englantia kirjoitettaessa sanotaan myös goottilaisiksi, ei tosiaankaan näe muualla kuin eräiden lehtien otsikoissa. Gallen-Kallelan kuvittamassa ja somistamassa ja siis työnä kesken jääneessä Kalevalassa niitä käytettiin. 

Kommentoijan kysymyksen vastaus on otsikko. Wordista löytyy tuo fontti, joka on suhteellisen onnistunutta fraktuuraa, ja hakukone tietää paljonkin vieraskielisiä fraktuurasivuja, joissa voi olla ylimääräisenä ilona mallit ja ohjeet saksan vanhan käsialan käyttämiseen. 

Mahdatte muistaa sen saksalaisen kirjoituksen, jota luulee ymmärtävänsä, mutta ei sitten ymmärräkään, ja uut ja ännät ovat saman näköisiä ja joissakin kohdin on kaaren pätkiä vokaalin päällä. Jos haluatte siirtyä käyttämään sitä, ohjeet löytyvät eräältä fraktuura-verkkopaikalta.

Tämän nyt kirjoitettuani siirryn pohtimaan Karjalan kalliopiirroksia ja huomenna en ilmesty verkossa, vaan ilmestynyt vieraaseen kaupunkiin, joka on junamatkan päässä.

Tarjolla on ruokaa ja asiallista kohtelua. Otan mukaan Kauhavan kartan, josta näkee paikan, jossa tapasimme käydä yöretkellä 51 vuotta sitten. 

Enää yöjalassa kulkeminen ei vedä.

Musiikki hilluu

Vintagea -luin 1992 julkaistun HS:n puolensivun kirjoitukseni Gramophonen. Penguinin, Fanfaren ja joidenkin muiden kirjoista. Uudenlainen CD-levy oli saapunut markkinoille. Muistan käyttäneeni näitä kirjoja muun ohella Horowitzin levytysten etsimisen apuna.

Olin nähnyt unta Chopinin Balladeista – kukapa ei näkisi. Etsin erinomaisen äänitteen Spotifystä, mutta vastaan sattui kuollut ja kuopattu Horowitz, jonka kaikki äänitykset minlle tietääkseni on levyinä tai tietokoneessa (josta on yhteys isoihin stereoihin). 

Olin kuin saamaisillani halvauksen, kun kuuntelin nelos-balladin. En ollut mitenkään käsittänyt, että Chopin tarkoitti selvästi tämän neljänballadin sarjan nimitykset kirjaimellisesti ymmärrettäväksi. Eivät nämä ole mitään scherzoja tai muuta. Nämä ovat Villin lännen henkisiä kertomuksia, joihin sisältyy onnettomia ihmiskohtaloita, intiaanien hyökkäyksiä ja odottamattomia käänteitä. Chopin pitäisi maita aikakauden suurten seikkailukirjailijoiden rinnalla, kun hän oli tuollainen Monte Christon kreivi.

Aikani pohdiskeltuani ostin sitten e-kirjanaeli Kindlenä Pentuinin hienojen katalogien muistoksi julkaistun ”The Penguin Guide to the 1000 Finest Classical Recordings”, joka on myös Amazonin omissa arvosteluissa haukuttu pataluhaksi. Samalla on kysytty, miksi ei ole julkaistu e-muodossa jotain niistä vanhemmista, kunnollisista niteistä. Sen kuitenkin kaikki ymmärtävät, ettei vastaavaa ole enää käytännössä mahdollista toimittaa.

Penguinin ja Gramophonen kirjoittajat olivat maailman luokan asiantuntijoita, ja olin usein kovin vihoissani heille, kun he kehuivat brittiläisiä kitkuvia klaveereita ja mitä milloinkin ja selvästi sivuuttivat keski-eurooppalaisen ja neuvostoliittolaisen musiikkitaiteen, jos sitten tunsivatkaan.

Mainitsemastani e-kirjasta olen eri mieltä kuin sen parjaajat. Fiksusti tilaa on osoitettu säveltäjille ja teoksille, jotka eivät oikein kuulu klassisen musiikin kaanoniin eli pyhiin teoksiin.

Olen joskus laatinut luetteloitakin itseäni pätevämpien kumppaneiden kanssa niistä 100 teoksesta, joita käsite ”klassinen musiikki” tarkoittaa käytännössä.

Sääli etteivät monet tiedä klassisen musiikin sääntöä, joka on juuri sama kuin muussa musiikissa. Joku Itä-Habarovskin torvisoittokunnan vt. johtaja on saattanut keksiä jotain aivan kuolematonta. Ivanovici oli kiitelty sotilassoittokuntamies ja sävelsi paljon muutkin, mutta Tonavan aalloissa yhdistyvät Straussin wieniläisyys ja jokin, ehkä Romanian musiikki.

Verkossa on muuten luettelohenkisille Bielefelder Katalog, jossa on todella suuri määrä äänitettyä musiikkia. Yleisessä tiedossa lienee, että vaikka Spotify on niin hyvä, paljon siitä puuttuu. Takuulla siitä puuttuvat tällaiset ”Ivanovicit” (joka muuten sävelsi myös Carmen Sylvan).

Tämä oli kysymys vastsaukseeni. Olemme kantaneet tavaraa paikkakuntamme uudelle Sortti-asemalle, jossa on helpot hinnat ja ystävällinen palvelu. Olen miettinyt, eikä erinäisten VHS-kasettien lisäksi olisi aika kärrätä kaikki vuosikymmenten CD-levyt tulen ruuaksi.

Vastaus on: ei. Musiikki se on todellinen vintage-ala. Mikä tahansa saattaa yllättäen osoittaa oikean arvonsa. Tätä kirjoittaessani muuten kuuntelin Horowitzin erään version Rahmaninoffin kolmos-konsertosta, jonka soidessa yleensä sekä pianisti että yleisö nyrjäyttävät mielensä. Tässä ei. Tämä on helluntaiajan linnunmaitoa.

Ylipainos HS 8.3.1993

POTKUNYRKKEILYÄ

TAIVASKANAVALLA esitettävä thai-nyrkkeily eli kickboxing tuo ensi näkemältä mieleen akateemisen virantäytön. Kuva olisi vielä todenmukaisempi, jos potkunyrkkeilijöitä olisi kehässä useita ja myös erotuomaria saisi lyödä.

                      Toinen mielikuva, jonka tämä jalo urheilulaji herättää, on markkinatalous. Tuntemattomasta syystä sekä markkinatalouden puoltajat että vastustajat ovat alkaneet pitää maailmaa pimeiden voimien temmellyskenttänä ja markkinavoimia samanlaisina luonnonilmiöinä kuin meteoriitteja.

                      Markkinatalous olisi kuin Anianpellon markkinat rekiviisun kuvaamassa muodossa. Siellä juodaan ja tapellaan, harjoitetaan haureutta ja salavuoteutta, varastetaan ja petetään. Rahaa tärkeämpi apuneuvo on isot nyrkit. Kaupan on tunkkaisia jauhoja, homeisia vuotia, parkitsemattomia turkiksia, härskiä voita, mätiä kaloja ja matoista lihaa. Myytäviä hevosia on käsitelty tärpätillä. Poliisi on poissa ja vallesmanni nukkuu humalassa.

JOS MARKKINAVOIMIA haluaa välttämättä verrata luonnonvoimiin, olisi mietittävä niiden ekologiaa eikä pelkkää ekonomiaa, niiden aiheuttamia ympäristötuhoja ja niiden rauhanomaisesta käyttöä. 

                      Painovoima toimii etevästi esimerkiksi koskivoimana. Termodynamiikan lait ovat moninaiskäytössä muun muassa polttomoottoreissa. Painovoimaa vastaan on viritetty taidokkaita rakennelmia keskiajan mahtavista kirkoista nykyajan riippusiltoihin. Termodynamiikan paineentasausten säätely on ollut höyrykoneen keksimisestä alkaen jokapäiväistä.

                      Englannissa osakeyhtiöt olivat kiellettyjä suurimman osan 1700-lukua. Kiellon syy oli karvas kokemus keinottelutaloudesta, jonka englantilaiset olivat omaksuneet hollantilaisilta ja jonka huipennus oli taloushistorioiden kuvailema Etelämeren kupla. Osakeyhtiöt kieltänyt laki tunnettiin nimellä "Bubble Act". 

YÖVARTIJAYHTEISKUNTA, jollaisesta vanhat liberalistit haaveksivat, on arvattavasti ohi, mutta ellei valtio myy mm. kouluja, sairaaloita, armeijoita ja vankiloita yksityisille yrittäjille, sille jää silti merkittävä ja lyhyellä tähtäyksellä kannattamaton tehtäväkenttä, jota se itse on parhaillaan sekoittamassa turhanaikaisilla puheilla tavoitejohtamisesta ja tulosvastuusta. Nämä väärin käytetyt käsitteet on lainattu yksityiseltä sektorilta. 

                      Valtion keskeinen virka on keskittyä byrokratian ongelmiin. Byrokratia on informaatiovirtojen kontrollointia, ja sen keskeisiä toimintatapoja ovat hidastelu, peittely, formalismi ja mielivaltaisten ratkaisujen kätkeminen välttämättömyyden kaapuun, Tuota välttämättömyyttä nimitetään kernaasti voimassa olevaksi laiksi tai sitoviksi säännöiksi. Byrokratialla itsellään on taipumus kohdistua yhä vähemmän merkitseviin asioihin, jolloin merkitsevät asiat jäävät saalistajien armoille.

JUUSTOHÖYLÄ on viime aikoihin ollut puhtaasti pohjoismainen keksintö, jollaista saa turhaan etsiä muun Euroopan rautakaupoista. Kun se on niin kansallinen, siihen on tartuttu hanakasti. Juustohöylän kayttäminen valtion kulurakenteen karsimisessa tarkoittaa kuitenkin etukäteen tehtyä päätöstä olla puuttumatta tuhoisiin rakenteisiin. 

                      Olisi tartuttava veitseen ja kirveeseen ja katsottava, mitä ilman tultaisiin toistaiseksi toimeen. Suurenmoiset organisaatiot kuten Venäjän keisarikunta, Saksan sodanjohto ja Itävalta-Unkari kukistuivat byrokratiansa kuluihin, kun taas Ison Britannian paljon parjattu hallinto oli maailman kaikkien aikojen kevein ja panoksen ja tuotoksen suhteessa tehokkaampi kuin mikään, mitä maailma on nähnyt ennen tai jälkeen.

Aamutelevisiolle

Maanantaina televisiossa tulee kuulemma puhe EU:n tietosuoja-asetuksesta. Se on annettu toissa vuonna ja tulee voimaan tällä viikolla. Mukana on kunnioitettava nippu muita säädöksiä.

Emme ole paljon muusta puhuneetkaan viime viikkona, asiantuntevat tuttavani ja minä.

Sain käsiini The New York Timesin kirjoituksen (A. Cool: Europe’s Data Protecting Law is a Big, Confusing Mess) viime viikolta.

Siltä varalta ettei minua uskota, vetoan nyt tähänkin. Henkilötietojen hupeneminen amerikkalaisten suurkauppiaiden (Google) holtittomasti käytettäväksi on suuri ongelma. Ajattelevat ihmiset ottavat huomioon myös jättiläismäiset tietovuodot ja hakkeroinnit, joiden sanotaan vaarantavan suurvaltojen poliittisen järjestelmän ja maan turvallisuuden.

Viimeksi mainittu pelko ei käsitykseni mukaan ole aiheeton.

Amerikkalainen kirjoittaja viittaa datan siirrettävyyteen (data portabiity) eli asiakkaan mahdollisuuteen siirtää tietonsa muualle, esimerkiksi kilpailijalle, ja uuteen sääntöön ”oikeus tulla unohdetuksi” eli saada ainakin osan tiedoistaan pois mm. sosiaalisen median hallusta.

Mutta! Tämä laki on kauhistuttava sekasotku.

Meitä on muutama alan nykyinen ja entinen professori, eikä kukaan meistä käsitä vielä tätä lakia, joka määrää rikkojille rajut vahingonkorvaukset ja tarvittaessa kymmeniä miljoonia sakkoa.

Tietotekniikkaratkaisut, joiden väärinkäytöstä olisi määrä päästä, on esitetty laissa vanhentuneissa muodoissa, virheellisesti tai vähintäänkin epäajanmukaisesti.

Esimerkki: kun ostan junalipun, VR:n pitäisi huolehtia piankin ostotapahtumaa koskevan tiedon poistamisesta tietojärjestelmästään. Toinen esimerkki: tavanomainen verkkopankin käyttäminen näyttää muuttuvan todella mutkikkaaksi.

Jo nyt etenkin hyvin tärkeiden tunnistetietojen käsitteleminen ensiapuasemilla voi olla kohtalokkaan mutkikasta. Terveydentilaa koskevat tiedot ovat erikoisen luottamuksellisia. Niin pitää ollakin. Mutta entä js tajuttomana tuodulla potilaalla on sydämen tahdistin?

Tiedän hyvin, mitä perua henkilötietojen suojaaminen on. Olen ollut monia vuosia informaatio-oikeuden professori. Käyttämäni esimerkki oli Gestapo, jolta meni vähemmän kuin vuorokausi Amsterdamin juutalaisten löytämiseen, koska henkilörekisterit olivat niin hyvät. Niinpä sotien jälkeen ajatus ylimääräisen tiedon keräilemisen estämisestä eteni. Minulla on sukulaisia, jotka kertoivat kirjoissakin mainitun asian, että Neuvostoliitossa asuvilla leima ”suomalainen” passissa merkitsi ampumista tai karkottamista.

Ja NYT:n kirjoittaja viittaa koneoppimiseen ja tekoälyyn. Arveleeko EU saavansa algoritmit kuriin sekasortoisilla säädöksillä. Rohkenen epäillä.

Laulut ja leivät

Usean hyvän kommentin johdosta on kuitenkin huomautettava lisää.

Ei ole niin, että kirjoittaja liruttelee vain niitä lauluja, joista saa palkan. Tärkeä ero on sekin, onko kirjoittaja tai puhuja omalla asiallaan vai toisen asialla.

Mielestäni esimerkiksi peruskoulun opettaja ei saa puhua eikä kirjoittaa aivan mitä sattuu, koska ammatissaan hän on osa koululaitosta niin että kehotus kivittää poliisiautoja ja potkia palomiehiä olisi peräti outo.

Joskus nuorena Korkeimman oikeuden esittelijänä kysyin, voisinko kirjoittaa esitetyn pyynnön johdosta jonkin asian luonnonsuojeluväen lehteen. Vastaus oli, ettei sellainen oikein käy päinsä. Myös alan tieteellisiin lehtiin (Lakimies, JFT, DL) kirjoittamista pidettiin aika pahana, koska joku olisi voinut saada sen käsityksen, että kysymyksessä on tuomioistuimen oma kannanotto tai mahdollisesti, että esittelijä luulee itsestään liikoja. 

Olen kertonut usein tässä blogissa, miten vapauttavaa oli päästä oikean työn makuun yli kymmenen vuoden säännöllisen Helsingin Sanomiin kirjoittamisen jälkeen. Sanomalehdessä minua ei mielestäni mitenkään suitsittu, mutta olin hyvin selvillä siitä, että jos haukun kirjallisuusarvostelussa jonkun tekijän, tämä voi ottaa ja hypätä Lauttasaaren sillalta mereen. Tuon lehden asema oli pahimmillaan ihmisen uraan ja itsetuntoon vaikuttava.

Ja oli käänteinen vaikutus. Kaikenlaisia vuorineuvoksia juoksenteli toiselta puolen katua vatkaamaan kättä, esittämään lähempää tuttavuutta ja kysymään, kävisikö grogi Seurahuoneella. Se oli nolostuttavaa, koska siinä haluttiin hivellä lehden arvovaltaa kirjoittajan kustannuksella. Olisi halunnut sanoa, että en minä kuulkaa ole se Erkko. Erkko on lihavampi.

Tänäkin päivänä elämäkertateoksissa esiintyy sama virhe. Sanotaan esimerkiksi ”Koskenniemi” vaikka haluttaisiin sanoa ”Uusi Suomi”, johon Koskenniemi kirjoitti arvosteluja. Kustantajan painoivat niistä sitaatteja kirjojen takakanteen. Uusi Suomi oli toiseksi suurin sanomalehti ja kulttuuriosasto arvovaltaisin, kunnes eräät päätoimittajat alkoivat suorittaa järjestelyjä ja puhdistuksia, joiden johdosta kaikki siirtyivät Helsingin Sanomiin. 

Kirjan kirjoittajilla puolestaan oli halu ja hinku saada kuuluisuutta ja rahaa. Siksi esimerkiksi blogin kommentoijista jotkut päätyvät vieläkin ilmaisuihin, joista päätellen luulisi blogistin olevan heidän mielisuosionsa varassa. He esiintyvät kuin yleisö, jonka kättentaputusten määrästä olisi aihettaa ottaa opikseen.

Mielipiteissä eli kommenteissa kiinnostaa kuitenkin sisältö. Ja anonyymeissä tai nimimerkillä varustetuissa kirjoituksissa kiinnostaa uskottavuus. Aika usein kirjoittaja on joku, joka oikeasti ymmärtää asioista ja tuntee näin menetellen olevansa vapaa sanomaan niin kuin asia on.

Vahinko että muuan tapa on jäänyt käytöstä. Isäni papereista löysin joitakin lähettämättömiä kirjeitä, jotka hän oli osoittanut minulle. Ne ovat nyt odottaneet jatkotoimia puolikin vuosisataa. Eräät ovat antoisampia kuin lähetetyt. Tulkitsen niistä, että minun oli ollut määrä hankkia nimellemme kunniaa ja lisäksi jokin määrä mainetta. Hankkimatta jäi. Mutta eivät olleet keinotkaan häävejä. Toisaalta kädessäni on arvokas dokumentti siitä, miten vahvasti maassa haluttiin päästä ”eteenpäin elämässä”. Niin aina.

Mielen kuvia

Vauraissa maissa vatsantäytteen jälkeen mielentäyte on suosittua ja siitä kilpaillaan.

Ne jotka minun tavallani haikailevat kirjoitettua tekstiä ja oikeita kirjoja haluavat unohtaa, että painettu kirja on oikeastaan väärennys. Niistä haluttiin tehdä mahdollisimman saman näköisiä kuin käsin tekstatuista. Sellaistakin on sanottu, että itse Gutenberg oli tietoisesti huijari, joka kiilasi kirjamarkkinoille leikkaamalla kustannuksia.

Mutta kun eräin paikoin muutamissa maissa tuomioistuimet sekaantuivat asioihin, tekijänoikeus oli kirjanpainajien oikeutta, myöhemmin myös kirjakauppiaiden. Näillä oli se terve asenne, että on yksi ja sama, mitä siellä kansien välissä on, kunhan kauppa käy.

Vielä ennen sotia Suomessa kirjailija sai sovitun rahasumman käteensä, ja kauppias yritti sitten ansaita kirjalla. Juuri siksi fiksuimmat kirjoittajat, kuten Topelius, pyrkivät kirjoittamaan lehtiin, koska siinä sai palkan tehdystä työstä. Jos jokin toinen taho oli sitten kiinnostunut kokoamaan sepitelmiä kirjoiksi, aina parempi.

Aikakauslehti oli kova juttu. Esimerkiksi Sherlock Holmesit kirjoitettiin lehteen, ja salapoliisitarinoiden nousu on pitkälle tätä perua. Piru miehekseen oli tekijänoikeusmiljonääri Mark Twain, joka toimitti kokonaisia lehtiä ja luultavasti sepitti tekstejä (Huckleberry Finn?) sitä mukaa kuin latoi niitä. Jotkut hänet kirjoistaan ovat huolestuttavan pitkiä. Työskentelytavoista en tiedä, mutta kuulemma Reino Helismaa oli hankkinut verrattoman koulutuksensa konelatojana.

Päivän aihe on, että tekijänoikeus on lakannut toimimasta. Se ja patenttioikeus syntyivät kirjailijoiden tueksi ja säädökset ajateltiin saksalaisen idealismin perinteen mukaisesti. Teos ei ole kirja eikä edes käsikirjoitus, vaan ketju ajatuksia, jotka sitten muka vain ilmenevät erilaisina teksteinä.

Tähän päädyttiin, koska kirjoittajalla piti olla yksinoikeus määrätä teoksesta myös muutettuna, eli esimerkiksi toiselle kielelle käännettynä tai vaikkapa romaanista näytelmänä. Patenttioikeudessa keksintö ei ole koskaan koje, johon voisi kompastua, tai aine jota voisi ottaa, vaan ajatus tai oivallus, joka ilmenee patenttikirjassa selvitetyin tavoin havaittavina ilmiöinä.

Työnsä jo aloittaneilla sukupolvilla on suuri urakka kirjoittaa lait toiselle pohjalle. Juuri tekijänoikeudessa keskeinen oikeus on ”kappaleiden valmistaminen”. Elokuvassa ja musiikissa tuota oli oikeastaan turha sanoakaan, koska kopiointi oli niin vaikeaa ja kallista, ettei kukaan tehnyt sitä. Sitten siitä tuli niin vaivatonta ja helppoa, että kaikki tekivät sitä.

Muistattehan, että videovuokraamot varustivat tuotteitaan erilaisilla häiriöraidoilla ja vastaavilla esteillä kopioimisen estämiseksi? Ei siitä ole pitkä aika.

Nyt kuvaa ja ääntä on tarjolla ilmaiseksi tai sangen pienellä jäsenmaksulla esimerkiksi Spotifyn ja Netflixin kautta.

Kirjojakin kyllä vuokrataan (Amazon) ja lainataan myös sähköisesti (kirjastot), mutta liiketoimintaa se ei oikein taida olla. Tietosuoja – henkilötiedot – on nyt tekijänoikeuttakin utuisempi alue, jotka koskeva uusi ja hirmuinen lainsäädäntö on juuri tulossa voimaan. Miten käynee? Kotona saa katsoa jääkiekkoa vuosimaksulla, mutta tabletinkäyttäjän tietoja, kuten IP-osoitetta, ei saisi laittaa muistiin ainakaan mainontaa varten. Lienevätkö operaattorit hereillä? Epäilen.

Sata vuotta

Päivälleen sata vuotta sitten oli suuri paraati. Se on ollut sata vuotta epäselvää, minkä kunniaksi paraati pidettiin. Suomen vapautuksen – kyllä, mutta maassa oli vierasta sotaväkeä ja rajan takana vihamielistä väkeä. Helsingin valloituksen – ehkä, mutta sen tekivät kyllä saksalaiset jo kuukautta aikaisemmin. Itsenäisen Suomen? Voi niinkin sanoa, vaikka tosin Suomen eduskunnan erää porvarilliset edustajat, Svinhufvud etunenässä, olivat käyneet Pietarissa uudenvuodenaattona 1917 hankkimassa hyväksymisen omituisten vaiheiden jälkeen juuri julistetulle itsenäisyydelle.

Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun historiaa alettiin sepittää itse tapahtumien jälkeen. Sana ”historia” tarkoittaa yleensä tuon oppiaineen virallisesti julistettujen harjoittajien kertomusta. Saksalaisen Ranken jo kauan sitten historiantutkimuksen tehtäväksi nimeämä ”mitä tapahtui todella” ei juuri koskaan toteutunut ja oli ajatuksenakin vaarallinen.

Tilanne sata vuotta sitten oli lohduton. Venäjän keisarikunta oli romahtanut täydellisesti. Se oli ajautumassa sisällissotaan, josta tuli pitkä ja verinen. Suomen suuriruhtinaanmaa oli romahtanut…Täällä ei ollut ruokaa, ei poliisia eikä itse asiassa armeijaa. Ennen kuin vuosi oli lopussa, romahti Saksan keisarikunta ja samaan kasaan katuivat kerran mahtavat Itävalta ja Turkki sekä käytännössä Italia.

Maailman mahtavin maa, Yhdysvallat, oli rahoittanut runsaasti liittolaisiaan, sen presidentti W. Wilson oli matkaillut Euroopassa esittämässä sangen erikoisia ajatuksia, ja ennen kuin rauha maailmansodan jälkeen oli saatu rakennetuksi, Amerikka oli perääntynyt takaisin omalle mantereelleen ja jättänyt eurooppalaiset oman onnensa nojaan – mutta velat oli maksettava.

On esitetty arvio, että toukokuun paraati Helsingissä oli niin suuri, 17 000 miestä nälkiintyneessä kaupungissa, koska yksi vaihtoehto oli marssia saman tien Pietariin saksalaisten kanssa ja valloittaa se.

Saksan johdossa oli vaarallista väkeä, jota todellisuudentaju ei kaikin ajoin painanut. Ilmeisesti miljoona pietarilaista, jotka olisi pitänyt ruokkia tai tappaa, sai valitsemaan rauhansopimuksen vaarattomana haihattelijana pidetyn Leninin koplan kanssa. Saksanhan piti jossain välissä voittaa maailmansota länsirintamalla eli tunkeutua Atlantille. Eikä se niin hirveän kaukana ollut.

Mutta entä suomalaiset marssijat ja hurraajat? Tuskin heillä oli tuolloinkaan oikein käsitystä tapahtumien merkityksestä.

Meno ei ole muuttunut. Susanna Koski -niminen kokoomuksetar helskytti televisiossa repliikin, joka oli kuin kahdensadan vuoden takaa. ”Jos kansalla ei ole leipää, miksi he eivät syö nälkäänsä leivoksia?”

Suomesta kehittyi suuren vaivan jälkeen yhteiskunta, jossa toisen ihmisen huono-osaisuuden vähättelemiseen suhtauduttiin torjuvasti. Nyt näyttäisi olevan liikkeellä erilaista ilmaa, ja liikkeen kärjessä nuorta väkeä, jonka elämänkokemusta voi epäillä.

Kuten tässä tapauksessa. Jos on sosialismin toteuttaminen osoittautunut täysin mahdottomaksi, hankalaa on porvarismikin. Lauseen sijasta voi onneksi esittää vastalauseen. Se on tässä.

Vakavaa

Jätin kysymyksen sarjamurhaajista ilmaan. Nyt jatkan.

Lähtökohta on muuttumaton. Suomi on henkirikoksen uhriksi joutumista ajatellen koko maailman turvallisimpia maita. Olemme läntisten EU-maiden pahimmistoa 100 – 150 henkirikoksella vuodessa, mutta tekijöistä vain 10 % on uhrille entuudestaan tuntemattomia. Siis juoppojen jäsentenväliset ja perhetilanteet nostavat lukua.

Silti: ”ruotsalaisen” lainsäädännön aika on ohi, myös muuten Ruotsissa. Tarkoitan 1950-luvulla alkanutta vaihetta, jonka liitän professori Inkeri Anttilan nimeen ja koulukuntaan, joka todella aloitti rikosten ja rikollisten tutkimuksen, kriminologian.

Aikaisemman rikosoikeuden näen yhteydessä historiaan. Toisessa maailmansodassa holokausti peittää näkyvistä sen, että ihmishengen arvo romahti monista syistä, joista Saksan kaupunkien pommitukset oli yksi. 

Itse otaksun, että vilkas media, etenkin sosiaalinen media, on nostanut meilläkin sinänsä harvat hirmuteot poikkeuksellisen mielenkiinnon kohteeksi, mutta se ei vaikuta muuttuneeseen asenteeseeni. Nyt puheena olevat sarjamurhaajat lienevät kotimaista kantaa, mutta koulumurhien kautta mukana voi olla kansainvälistä tartuntaa. Lisäksi terrorismi eli ihmisten surmaaminen propagandan vuoksi ja oman hengen uhalla (itsemurhapommittajat) on uutta.

Jokin vaikutus on Yhdysvaltojen käytännöllä, jossa tuliaseiden suuri määrä on monille eurooppalaisille vaikeasti käsitettävä piirre, ja lisäksi murhaaminen on viihteen sisällöistä päätellen viihdyttävää.

En näe törkeitä rikoksia häiriöinä, jotka esivalta voisi minimoida niin kuin tupakanpolton.

Merkkejä ilmiön taittumisesta ei ole. En usko että millään seulomisella löydettäisiin tulevia väkivaltarikollisia enkä näe ihonväriä merkkinä väkivaltaisuudesta.

Satun muistamaan itse paikalla olleena ajan, kun turhempaa puheenaihetta kuin uskonto – varsinkin islam – osasi tuskin kuvitella. Rikollisuuskin oli hallinnassa.

Nyt olemme palanneet tunteiden aikakaudelle, eivätkä ne ole miellyttäviä tunteita. Jälleen kerran tolkuttomuuksien toisteleminen saa suosiota. 

Siis meidän on pidettävä toisen hengelle vaarallisia henkilöitä eristettynä ehkä koko elinkausi. Käytännössä se merkitsee vankileiriä, ja logiikka on, että siellä ollessaan he eivät tapa ketään sivullista, paitsi siis luultavasti toisiaan. Eikö varuskuntien jäljiltä ole ulkosaaria, joissa on vettä ja jonkinlainen suoja säätä vastaan?

Olenko todella tätä mieltä? En tiedä. Mutta halua viedä keskustelua eteenpäin. Tosi pahojen säilyttäminen nykyisissä vankilarakennuksissa ei onnistu, koska toiset vangit tappaisivat heidät. Kuolemanrangaistus ei tule kysymykseen, koska sarjamurhaajat jakelevat itse kuolemanrangaistuksia, ja heitä on rangaistava siitä. 

Herrojen hissit

Kerran kauan sitten ihmettelin tässä blogissa, miksi historia tuntee sellaisia merkittäviin saavutuksiin yltäneitä asianajajia kuin Robespierre ja Lenin, tai sitten maita ja kulttuureja, joissa joka toisella valtiollisella merkkimiehellä on lakimiehen koulutus ja kokemusta asioitten ajamisesta – mutta ei meillä.

Tuo käsitykseni oli väärä.

Joskus olen huokaillut ääneen, että miksi ei Suomessa ole kirjoitettu asianajosta mielenkiintoista historiaa. Tuntemani kirjat, joita ei kyllä ole monta, ovat kuivakiskoisia ja suppeita.

Vasta nyt käsitän, että pitäisi ajatella ennen kuin sanoo, ja ajatteleminen olisi hyvä tukea tutkimukseen. Ja sepä olisikin tässä tapauksessa vaikeaa, ehkä mahdotontakin.

Ryhdyin katsomaan, mikä Suomen Pankin pääjohtaja ja ministerinäkin ollut Rainer von Fieandt oli ennen tätä näkyvää uraansa. Asianajaja. Hän oli nuorena pidempäänkin niissä töissä. Kysymyksessä oli Asianajotoimisto Kaarlo Castrén, joka tarvitsi toimistoonsa apua toimiessaan itse pääministerinä. Tämä oli 1920-luvun alkua.

Samaan aikaan Väinö Tanner piti aate- ja ammattiveljensä kanssa asianajotoimistoa Hakaniemessä, mutta pian politiikka ja Elanto nielivät miehen, onneksi jos saan esittää mielipiteen.

Jo alle 30-vuotiaana koko maan mittakaavassa kyvykkäimpiin asianajajiin luettiin Risto Ryti. Toimisto, Serlachius & Ryti, on nimenä edelleen olemassa. Tuleva pääjohtaja ja presidentti sai julkisuuttakin jouduttuaan mukaan Alfred Kordelinin murhaan johtaneisiin tapahtumiin 1917, mutta käsitykseni mukaan osittain Kordelinin, osittain muiden varoilla perustetut merkittävät säätiöt ja rahastot olivat Rytin käsialaa ja hän istui niiden hallinnossa varsin pitkään.

Paasikivi oi juristi, mutta osoittautui jumalattoman nuorena niin eteväksi että päätyi senaattoriksi (ministeriksi) ja finanssimieheksi. Ståhlbergista en tiedä, mutta Svihufvud jäi historiaankin prokuraattori (oikeuskansleri) Soisalon-Soinisen ampujan puolustusasianajajana. Vaikka hän oli ukkotuomarin perikuva, itse asiassa hän toimi kihlakunnantuomarina aika lyhyen ajan. Tanner, jonka titteli siviilissä oli hovioikeuden auskultantti, tosin ehti ilmoittautua hänelle käräjäharjoittelua ja varatuomarin tittelin hankkimista varten, mutta muut kiireet veivät.

Eri Castrénit, useat Snellmanit ja vastaavat, esimerkiksi Antti Hackzell, hoitivat todella vaativia järjestelyjä. Hjalmar Procopén joku voi muistaa nimeltä, koska hän toimi näkyvästi diplomaattina, mutta saman toimisto Lasse Hornborg lienee ollut yksi niistä, jonka puoleen käännyttiin, kun todella isot asiat menivät pahasti poskelleen.

Ja erilaiset liitot peittävät näkyvistä ja poistavat tietoisuudesta henkilöitä, jotka tekivät hyvin merkittävän päivätyön järjestellessään esimerkiksi metsäteollisuuden ajoittain kiharaisia asioita tai istuivat muuten vain avustamassa työnantajia. Itä-Karjalan sotilashallinnon asioita järjesteli myöhempi professori ja ministeri Veli Merikoski. Pitkäaikainen ministeri ja professori T.M. Kivimäki oli kouliintunut muutenkin hyvistä suhteistaan tunnetussa turkulaisessa Tulenheimon ja Katajan toimistossa, kun taas Y.J. Hakulinen napattiin kansliapäälliköksi, korkeimman oikeuden jäseneksi, professoriksi ja niin edelleen tamperelaisen asianajotoimiston tiskin takaa.

Rohkenen esittää tulkinnan, joka on päinvastainen vanhaan luulooni verrattuna. Meilläkin on vanhastaan osattu johdatella yleistä mielipidettä ja usein niin taitavasti, ettei herrasväki huomaa edes kysyä, kuka kuiskaa.