Puolivillainen ajatus

Brockmanin (edge.org) keräämistä kirjoista ja pikku tiedekirjoista nousee ajatus, jota ei ehkä ole esitelty. Entä jos maailma muuttaa meitä. Toisin sanoin: jos olemmekin zombeja?

Tunnustan että valtiosääntöoikeus askarruttaa nyt vahvasti. Olen syntynyt maailmaan, jossa sekä ministeriöt että keskusvirastot ovat vahvoja linnoituksia. Liikkuminen niiden välillä muistuttaa kovasti ”Afrikan tähden” pelaamista. Punaiseksi täpläksi ajattelemaani linnoitukseen pääsee vain heittämällä nopalla juuri oikeat silmät tai maksamalla setelillä. Eräille, joihin en kuulu, on tarjolla lentoyhteys.

Kallisarvoiset kivet ovat olleet harvinaisia. Vaikka kauppa- ja teollisuusministeriöstä ei ole monta askelta sisäasiainministeriöön ja sen autotalliin, rosvoja oli ja rahat (informaatio-pääoma) menivät. Valtioneuvostossa asioin aika harvoin, mutta kyllä minua hirvitti katsella, miten torin toisella puolella oli yliopisto. Ja yliopiston päärakennuksen vahan puolen ikkunoista näkyi – valtioneuvosto. Pohjoisessa vartioi Jumala tuomiokirkon räystäillä nuokkuvine sananviejineen, ja etelässä raastuvanoikeus, maistraatti ja tietysti Sofiankadun poliisikamari, jossa oli putka.

Välineiden muuttuminen ei tarkoita välttämättä niiden parantumista. Villaisella, puolivillaisella tai tekokuiduista kehrätyllä takilla on kullakin puolensa. Itse käytän vahakangasta tehostaakseni itseäni. Jotkut Senaatintorin seudun vastaantulijat tietävät, että Barbour vaatii sekä rahaa että tietoa, vieläpä sellaista, jota joskus sanotaan sivistykseksi. Sivistys näet tarkoittaa etevämpien jäljittelemistä. Prinssi Philipillä ja hänen muijallaan oli nuorempana Barbourin rotsit Balmoralissa pyöriessään.

Halusin päästä mainitsemaan ohimennen Englannin kuninkaalliset mainitakseni, että eräiden ihmisten tehollinen työikä on lisääntynyt omana elinaikanani yli 10 vuodella. Oli näitä harvinaisen sitkeähenkisiä ihmisiä ennenkin kehissä, mutta nyt se on tavallista.

Kuninkaallisista on mainittava myös Clint Eastwood. Vaikka hänenkin tapauksessaan ei varmasti ole jäänyt kiveä kääntämättä yleiskunnon ylläpitämiseksi, kyllä se siltä on muuttuneen ajan merkki, että 85 vuotta täyttänyt henkilö tuottaa ja jopa ohjaa erinomaisia elokuvia. Tekisi suorastaan mieli paneutuvan arvostelun (NYRB) lukemisen jälkeen nähdäkin se elokuva.

Hallitsijan, korkean poliitikon ja elokuvaohjaajan tehtävien ei luulisi onnistuvan vanhoilta. Niissä joutuu jatkuvasti asuilemaan outojen tyyppien kanssa ja suhdittamaan hulluja. Tekisi mieli mainita samaan hengenvetoon kapellimestari, jonka virka on kognitiivisesti harvinaisen vaikea, mutta toisaalta voi aina epäillä, että erittäin hyvin harjoitettu orkesteri saattaa soittaa oivallisesti kapellimestarin häirintäyrityksistä huolimatta.

Vastenmielisyyteni Paavo Väyrystä kohtaan on sopimatonta ja järjenvastaista. Kuvittelen että ikätoverini panivat maan rempalleen noustessaan keskenkasvuisina ministereiksi noin vuonna 1970. Pahin oli muuan Sundqvist. Tuomiojaa muuten ei kelpuutettu ministeriksi silloin, niin sanotun nappulaliigan aikaan.

Joka tapauksessa ilmaisen mielihyväni siitä, että sekä Väyrynen että muut vanhukset sivuutettiin hallitustehtävistä; Väyrynen näyttää valittaneen ”ikärasismista”. Häntä vuoden vanhempana sanoisin oman kokemuksen perusteella, että olemme liian vanhoja jopa arvostelemaan nuorisoa.

Minulta on joskus kysytty vakavassakin mielessä, miksen ole ängennyt Brysseliin. Olen vastannut, että kun Tintti-museon vahtimestarin kesälomittajan hanslankkarin virka oli jo täytetty. Sietämätön jaarittelu käytännössä yhdentekevästä aiheesta olisi onnistunut. Lisäksi siinä kulmalla on kiska, jossa myydään oivallisia makkaroita.

Kaikki edelle kirjoitettu oli hämäystä, sunnuntain viihdettä ennen askarruttavaa kysymystä, johon kysyisin teidän mielipidettänne.

Miten kulttuurisesti ja sosiaalisesti vauhdilla muuttuvassa maassa eli siis Suomessa poliittisessa järjestelmässä tapahtui näin nopeasti näin perinpohjainen suunnanmuutos, viidakon kosto. Olen itsekin pystyttänyt taloni Kehä III:n ulkopuolelle, koska täällä ei ole älyllistä elämää. Tunnustan että kaikki merkittävä maassa tapahtuu Kehä III:n sisäpuolella. Tiedän että maaseutu on pusikoitunut kauan sitten eikä sitä tarvita enää mihinkään, kun kesämökitkään eivät mene enää kaupaksi.

Ja nyt pöljä kansa pitelee manikyroimattomissa käsissään poliittista valtaa! Luin huolimattomasti, mutta nähdäkseni vain polkupyörälähetiksi kiinnitetty Stubb edustaa parempia piirejä – ja tämänkin luonnehdinnan esitän vain hänen kähymänsä koulun vuoksi (Lärkan). Soini, Toivakka ja J. Niinistö ovat kirjoittaneet ylioppilaaksi Espoon ja Vantaan pöpeliköstä. Yksikään ei ole Norssin tähti eikä SYK:n ylpeys.

Syntiemme tähden

Eilen ehkä selvisi, miten pääministeri Juha Sipilä menestyi näin uskomattomasti, että säästötalkoot tuntuvat olevan jo ohi ja hyvä, virkeä mieli on vallannut kansan.

Kansantalous ei ole taloutta. Kysymyksessä on samanlainen monien säädösten ja niitäkin useampien tottumusten järjestelmä, tilinpito. Kirjanpito kertoo paljon kohteestaan, paitsi totuuden.

Suomen herroilta meni 20 vuotta ymmärtää, että inflaatiopohjainen toiminta eli raskaan, ylimääräisen veron asettaminen silloin tällöin ansiotulojen varassa eläville ei toimi loputtomasti. Markka-aikana valuuttakurssin muutos pudotti automaattisesti ansioita ja yhtä automaattisesti nosti vientituotteiden ja samalla maalaisliittolaisten omistamien kiinteiden peltojen ja metsien arvoa.

Eilen melkein myönnettiin, että Suomi on monessa suhteessa juuri samassa asemassa kuin Kreikka. On totta, että velkaantumisemme on paljon maltillisempaa, että elinkeinojemme rakenne on terveempi ja että byrokratiamme ei onneksi kilpaile kreikkalaisen kanssa. Korruptiokin on meillä niin hienostunutta, että emme itse käsitä sitä korruptioksi. Silti olemme monessa suhteessa samassa asemassa kuin Kreikka eli siis draamallisten tekojen tarpeessa. Kaunis puhe ei riitä. Mallina on Sofokles, ei Aristofanes. Sitä kaunista puhetta on pidetty yllä vuosikymmeniä.

Perinteisesti runous tuo mieleen autismista kärsivän henkilön. Runoilija – yhdentekevä henkilö – kirjoittaa yhdentekevistä tuntemuksistaan käsittämättömästi maailmastaan käsin. Suomessa draaman tai kertomuksen sisältävä runo meni täydellisesti muodista 1950-luvun alussa, ja siitä alkaen sana ”sinä” tarkoittaa ”minä” ja sana ”me” korkeintaan kirjoittajaa ja hänen kuviteltua lukijaansa. Taitekohdan muodostivat Koskenniemi, Hellaakoski ja ennen kaikkea P. Mustapää, viimeinen sosiaalinen runoilijamme.

Tämä valan tehnyt Sipilä esitti televisiossa aforismin: mitä ei voi merkitä kaavioon valkotaululle, sitä ei voi toteuttaa. Hän viittasi myös termiin ”implementointi”. Ehkä sitä naureskellaan yhtä paljon kuin iterointia, jota ei olisi tarvinnut ihmetellä, jos olisi katsonut kirjasta. Jakolasku kynällä ja paperilla on iterointia, nimenomaan jos tulos ei mene tasan. Jokainen rivi paperilla on iteroinnin askel.

Sipilä taisi iteroida myös porukan. Se on hyvä ja koeteltu tapa. Ellei päätöstä ala löytyä, heitetään puolet porukasta pellolle. Ellei sitä löydy vieläkään, heitetään taas puolet. Kyllä tulos alkaa häämöttää, kun jäljelle jääneet huomaavat, että äitikin siellä kotona odota, ja ruoka olisi uunissa.

Teknologian projekteissa tehdään ensin speksit eli määrittelyt, ja sitten seuraa vahvistetun suunnitelman toteuttaminen, implementointi. Ero ”toteuttamiseen” on selvä. Ei tehdä mitä tahansa laitetta, vaan proto eli toimiva mallikappale, prototyyppi.

Odotan Sipilältä seuraavaa sanaa, kun tämä on kaikki niin kovin tuttua erilaisista projekteista. Konffaus tulee toivottavasti vuoroon siinä ”maisemakonttorissa’”. Konfigurointi tarkoittaa asetusten määrittämistä. Siirrät uuteen puhelimeesi sähköpostitilisi tiedot. Poistat puhelimen näytöltä ohjelmakuvakkeita tai palikoita ja tuot tilalle toisia, oman tarpeesi mukaisia.

Aforismi valkotaulusta on osuva. Sellaisia sanoja kuin ”leikkaukset” ja ”elvytys” on turha kirjoittaa taululle. Ne ovat vain sanoja, jotka aiheuttavat uusia kysymyksiä, kuten kuka, mitä, mistä, paljonko ja milloin. ”Autoveroa korotetaan juhannuksena 20 %” on toimintaohje. Se on selvää asiaa ja kannattaa panna muistiin.

Epäilen että vain laestadiolaishenkinen ja katolinen henkilö pystyivät toteuttamaan tämän operaation. Molemmissa katolisissa kirkoissa messuaminen on vanha tapa. Sanoja ei tarvitse ymmärtää; hyvin kauan käytettiin kuolleita kieliä, joita kukaan ei oikeastikaan ymmärtänyt.

Pääministerin oleellinen viesti oli, että olemme synnissä eläneet. Jos meitä on johdettukin harhaan, olemme itse vastuussa veloistamme ja velallisistamme. Monien herännäisliikkeiden saarnamiehillä ja katekeetoilla on kummallinen taito kuunnella ja katsoa. Se että he tuntuvat olevan aidosti kiinnostuneita toisista ihmisistä, saattaa johtua siitä, että he ovat aidosti kiinnostuneita. Poliitikko sen sijaan on kuin huonompi taiteilija, joka nousee lavalle ja ikään kuin panee levyn pyörimään, jotta häntä ihailtaisiin.

Synnit anteeksi! Eikä katuminen riitä. On tehtävä töitä ja ansaittava.

Voi olla aiheellista korostaa, ettei edelle kirjoitettua ole tarkoitettu pilkaksi eikä parodiaksi. On vain puhuttu niin paljon insinööristä – tietotekniikkainsinööristä – että halusin tällä täydentää kuvaa. Olen ollut paljon tekemisissä rauhanyhdistystä lähellä olevien diplomi-insinöörien kanssa ja ihmetellyt vuosikymmeniä, miten sähkö (elektroniikka) ja tuo tietty hengellinen sosiaalisuus käyvät noin hyvin yksiin.

Kengät käteen

Kiirehdin ohjeistamaan uusia ministereitä, jotka ovat menossa vannomaan valan, pitkän ja hirmuisen. Vala vannotaan lain osoituksen mukaisesti kaksi mustaa kynttä raamatulla. Kirkosta karanneet saavat käyttää puoluekirjaa tai almanakkaa. Tapana on tosin ollut turvautua lakikirjaan. Sellaista ajatusta oli ennen laajemminkin – katsottiin ohjetta lakikirjasta ja toimittiin sitten sen mukaisesti.

Lappajärvellä ja Alajärvellä toimi kauan sitten ponteva herastuomari. Olin joskus ennen ajanlaskun alkua isäni salkunkantajana paikalla sielläkin, vaikka alaikäisiä ei päästetty siihen huoneeseen, jossa oikeutta istuttiin. Nuorena sitä oli kokenut ovenraosta kurkistelija ja salakuuntelija.

Niinpä vala ei siis sido, jos sitä vannottaessa uunin pellit ovat kiinni eikä liioin, jos vannoja työntää ne kaksi sormeaan kirjalle niin että sormet ovat samalla sivulla.

Uunin pellien avaaminen, tämä herastuomarin henkilökohtainen tehtävä, oli järjestää asia siten, että Paholainen voi hakea väärin vannojan. Kuten tunnetaan, Paholainen kulkee sisään ja ulos uunin kautta. Ehkä se johtuu siitä, että nämä tulta ja tulikiveä koskevat asiat kuuluvat Hänen virkaansa.

Älkääkä ministerit sitten sanoko valan vannottuanne, että totta jumalauta. Yli-Torkko tapasi sanoa, mutta Iso Harmaa (Lapuan tuomiokunnan tuomari) tiesi miehen ja käsitti sen luonnostaan herkän mielen tuottamaksi liikuttavaksi lisäykseksi.

Antaisin sen neuvon, että presidentinlinnaan mennessä ei kannata riisua kenkiä eteiseen. Siellä on kyllä siivooja. On turha ottaa sitä riskiä, että hallitus kaatuisi heti asettamisensa jälkeen, kun se parketti on kuulkaa liukas.

Emännälle ei myöskään tarvitse viedä kukkia, vaikka niitä olisi marketissa tarjouksessa. Siellä saattavat olla vaasit saanta saaliissa.

Esitän nämä ohjeet hyvän hyvyyttäni, koska entinen hovioikeudenneuvos Sauli Niinistö on yhtä vaille ainoa lakimies paikalla. Oikeuskansleri tosin norkoilee nurkissa. Hänellä on sellainen homma, että hänen pitää tallustella siellä missä hallituskin. Syytä tähän huvittavaan tapaan en tiedä. Yhdysvalloissa presidentin itsensä vannottaa korkeimman oikeuden presidentti. Luulisi että oikeuskanslerilla olisi valtioneuvoston jäsenten eväspullot repussa, mutta silmin nähden näin ei ole. Suomen tasavalta rullasi toistakymmentä vuotta kieltolain merkeissä, ja kun presidentin bileissä kuitenkin tarjoiltiin skumppaa tai vastaavaa, ihmettelijöille sanottiin, että se on vanhaa varastoa.

Yhteiskuntasopimus, josta on ollut puhetta näinä päivinä tässäkin yhteydessä, lienee lukiossa opetetussa muodossaan mainitsemani Rousseaun Hobbesin kautta Hugo Grotiukselta omaksuma, sinänsä villi ajatus. Ihmiset muka luopuvat luonnonoikeudestaan yhteisen turvallisuutensa hyväksi.

Grotius oli kova poika, mutta itse kysymys palautuu vapauden ja valtion pohdintaan eli siis Platoniin. Myös roomalaiset kirjailijat sivusivat asiaa eri kohdissa. Nykyaikaan on välittynyt tuon keskustelun juonne, mielestäni vaarallinen tyrannin surmaamisen perustelu. Tyrannin siis saisi tappaa, jos tämä rikkoo perustavalla tavalla yhteiskuntasopimusta ja sen takana olevia arvoja. ”Sic semper tyrannis” eli näin käy aina tyranneille, lienee huutanut Abraham Lincolnin ampuja loikatessaan laukauksensa laukaistuaan näkösälle.

Tämän hetken Suomessa puheena oleva yhteiskuntasopimus ei tarkoita sinänsä juuri mitään. Meille vakiintunut kolmikantasopimus saa vain uuden muodon, koska hallitus panee ay-liikettä ahtaalle. Porvariperinnettä lienee se, että työnantajapuoli vaikuttaa tyytyväiseltä.

Työehtosopimukset tulivat maahan vasta talvisodan aikana. Työehtosopimuslaki annettiin sotien jälkeen. Se on vakava ongelma, että jo tuo laki merkitsi aika pitkää askelta ulos perinteisestä sopimusajattelusta. Silloin nimittäin tehtiin mahdolliseksi sopiminen toisten puolesta ilman nimenomaista valtuutusta. Tämä oli jälkikäteen ajatellen tarpeellista ja oikein, mutta itse järjestelmä on tuottanut myös pahanlaatuisia kasvaimia.

En ole huomannut, että työnantajat olisivat huomautelleet perinteisestä sopimusvapaudesta ajaessaan työpaikkakohtaista sopimista. Huomauttaisin tässä asiasta. Esimerkiksi musiikin ja muun informaation kaupallisen tuottamisen puolella ongelmat ovat ajoittain vaikeita – kuka sitoo kenen kädet ja millä oikeudella. Jos uuden hallituksen takana on hyvien juristien ryhmä, kuten luulen olevan, tämän asian voisi ottaa norminpurkutalkoissa puheeksi. Coasen teoreeman mukaan kallis eli siis monimutkainen sopimusjärjestelmä merkitsee aina taloudellista vahinkoa. Coasen termi oli ”transaktiokulut”.

Rauhoitusaika

Muuan tämän blogin kommentoija, joka vetäytyi vuosia sitten asiasta ilmoitettuaan yksityisyyteen, esitti ajatelman, jonka mukaan maastossa harhailevan maalaisliittolaisen (keskustapuolueen jäsenen tai kannattajan), saa hävittää.

Supi on riistaeläin ja lain (VnA 170/2011) mukaan pentujen seuraama naaras on rauhoitettu toukokuusta elokuun alkuun. Määräystä maalaisliittolaisesta en ole nyt löytänyt lainsäädännöstä. Ei kai sitä ole kumottu? Julkaisin aikoinani jopa kommentaari metsästyslaista, mutta siitä on aikaa. Sekä tuomarina että lain selittäjänä olin esimerkillinen. En tiennyt itse asiasta yhtään mitään. En ole suunnannut asetta eläintä enkä ihmistä kohti, eikä sellainen kuulu edelleenkään suunnitelmiini.

Perussuomalaiset ja etenkin Soini arvioitiin joko vaarallisiksi raivohulluiksi tai sitten pelleporukaksi, jota voisi näyttää rahasta tivolissa.

Kokoomus on muuttunut niin paljon, että vain hyvin pieni osa lukijoistani edes muistaa sellaisia tosiporvareita kuin Raimo Ilaskivi tai Tuure Junnila tai Matti Virkkunen. Heistä oikealla omana puolueena toimi mm. George C. Ehrnrooth.

Puolueiden julkiskuvan muuttuminen näyttää kytkeytyvän hyvin kiinteästi Neuvostoliiton vaiheeseen. Sieltä supikoirakin on peräisin, Itä-Aasiasta. Eläintä siirrettiin Eurooppaan tiettävästi vuoteen 1956 asti, ja hyvin onnistui. Ensimmäinen havainto Suomesta on talvisodan vuodelta.

Joka on kuullut supikoiran ääntelyä yössä, luulee pahimpien pelkojensa toteutuneen ja nipistelee reittään kokeillakseen, olisiko kuitenkin vielä hengissä. Näyte löytyy verkosta. Eikö olekin outo?

Se on mielenkiintoinen historianfilosofinen kysymys, olivatko esimerkiksi edellä mainitut tosiporvarit oikeassa ja etenkin oikeammassa kuin Kekkonen.

Oma käsitykseni on, että Suomi oli 1944-1992 paljon neuvostovihamielisempi maa kuin oikeastaan kukaan tunnustaa. Tuo käytännössä viileänä asiallisuutena näyttäytynyt pohja tuntui koostuvan juuri kokoomuspuolueesta. Maalaisliitto-keskustapuolue sen sijaan harjoitti ystävyyttä yli rajojen.

Hallitusnäytelmä hämmästyttää minua ja yritän kirjoittamalla houkutella kommentteja, mielellään sekä suuntaan että toiseen. Sipilän kaltaisia sensaatiomiehiä on maassa ollut ennenkin. Iiro Viinanen oli yrittäjä ja rivikansanedustaja ennen kuin päätyi erittäin vaikeaan paikkaan. Se oli sellaista aikaa, jolloin kokoomuksen puoluejohto taisi olla hiukan pehmoista porukkaa. Enkä yritä olla Viinasen toiminnasta mitään mieltä. Sanon vain että sauma oli erittäin vaikea ja että Viinanen sivuutti yhtä ja toista poliittisessa kulttuurissa itsestään selvänä pidettyä.

Nyt siis Stubb, joka aivan selvästi yritti antaa puolueelleen uudet kasvot, on selkeästi palannut puolueensa vanhojen kasvojen kantajaksi, ja Timo Soini on vakiintuneen kielikuvan mukaan luonut nahkansa. Hän on puheiltaan ja näemmä myös toimiltaan aivan erilainen ihminen kuin puoli vuotta sitten. Politiikan penkkiurheilija pohtii, kumpi on oikea Soini vai onko sellaista ollenkaan.

Mutta todella erikoista on entisen hallituksen eli nykyisen opposition kuva. Vihreät on pitänyt yllä ajatusta itsestään fiksujen ihmisten puolueena, joka ajaa hyviä aseita, mutta nyt yllättäen vihreät, vasemmistoliitto, kristilliset ja demarit tuntuvatkin toisen luokan porukalta, joka vain puhuu sanoja ja toistelee epäluuloa herättäviä väitteitä vähäväkisten sortamisesta.

Demareitten kohtalo on hyvin tunnettu. Myös Rinne tuntuu epäonnistuneen kaikessa, mihin on tarttunut. Ay-liikkeen puolelta välittyy hämmennystä ja voimattomuuden tunnetta, koska hallituksen rousseaulainen yhteiskuntasopimus on tietysti raakaa peliä: suostutte huonontamaan asemaanne tai me huononnamme sitä väkisin. Edes yleislakkoa ei voi ajatella, koska vastapuolella ei olekaan palkanmaksaja vaan verottaja eli eduskunnan enemmistö.

En haluaisi olla rehellinen. Jos kuitenkin tinkisin periaatteestani, niin olen näkevinäni kovan kulttuurinmuutoksen. Viime viikkojen Sipilään liittyvät teot ja toimintatavat ovat nimittäin erittäin tuttuja – eivät tosin medialle. Saneeraajia on käytetty jo nuoruudessani. Muistan hyvin liikepankkien kommandomiehet, jotka ajoivat makuuvaunulla maakuntaan, panivat omistajasuvun koipussiin ja muuttivat käytännössä kaiken. Tuo käytäntö siirtyi julkiseksi, kun annettiin laki yritysjärjestelystä, joka on pikku-konkurssi. Eniten tämä muistuttaa akvisitioita, menettelyä liikeyritystä ostettaessa tai myytäessä, ja tarkoitan erittäin suuria yrityksiä. Niin sanottu ”governance” on liikejuristeille tuttu asia. Joukolla kaivetaan esiin kaikki tietämisen arvoinen kohteen vastuista ja osa porukkaa valmistaa aikataulutetun toimintasuunnitelman.

Jotain tällaista totetutettiin erittäin hyvän juristijoukon turmin, kun Eka eli ”punapääoma” romahti, ja jotain samanlaista on kirjattu KOP:n historiaan, siihen jossa kerrotaan, miten puolen valtakunnan kokoinen liikepankki panee pillit pussiin, ja kertoo myös, millaisia olivat pillit ja kuinka suuria pussit.

Hämmästyttävää on se, että yrityssaneerauksen kohteena on Oyj Suomi ja että toimintaa johdetaan taitavasti.

Eduskuntatalokin on suljettu remontin vuoksi. Voisiko parempaa symbolia olla?

Vesissä silmä

Poliittinen viihde houkuttelee toivomaan, että yleisön pettämisen keinoihin keskittyneet tutkijat julkaisisivat tiedot Sipilästä, Soinista ja Stubbista. Ei näet tule heti mieleen muita näin nopeita nahkanvaihtoja.

Jos luodut nahat saataisiin eläintieteelliseen museoon, kävijöitä riittäisi. Se isoin olisi Soinin. Käärmeen nahka on aika ohut ja sen tilalle kasvaa oleellisesti samanlainen uusi. Muutosvaihe kuitenkin harhauttaa silmää ja tekee matelijasta haavoittuvan, vaikka esimerkiksi myrkkyhampaat ovat tallella.

Malibussa opin, että ”rattler” eli se tavallinen kalkkarokäärme ei ole koko maailman kauhu. ”Sidewinder” luovutti nimensä eräälle ohjustyypille. Se kulkee merkillisesti poikittain ja jättää oudot jäljet. Ystäväni, joka asuu siellä vuorilla, ei valitettavasti ollut suuntautunut valokuvaukseen. Hän väitti, että viime maastopalossa, joita seudulla esiintyy säännöllisesti, kalkkarokäärmeet pakenivat paksuna puurona tulirintamaa. Olisi siinä ollut näkemistä.

Stubb on vaihtanut hahmoa nyt jo useita kertoja. Millainen hän oikeasti on, sitä en tiedä, mutta arvaukseni on, että hänessä ei ole oikeasti mitään. Kysymyksessä on mies vailla ominaisuuksia.

On mielenkiintoista nähdä, miten mies tottuu uuteen pelipaikkaan. Keskushyökkääjäksi hänestä ei ollut. Taidoissa ei ole moittimista, mutta onko niiden takana jatkuvasti mainitun, käsitteenä mielestäni aivan epäselvän ”tahtotilan” lisäksi tahtoa, siitä ei ole toistaiseksi todisteita. Tiettävästi rotta kulkee vaivattomasti aukosta, josta se ei mahdu. Kerran näin havainnollisen piirroksenkin rotan kallon muodosta ja vartalon luista. Rakenne muistuttaa vahvasti pulloon koottua laivaa.

Ministeriltä odotetaan tuota luustollista erikoisuutta. Kaikkein paras olisi kaksoisrakoministeri – kielikuva on kvanttikenttäteoriasta. Ministerin pitäisi kyetä kulkemaan samanaikaisesti kahdesta eri aukosta ja jättää itsestään vain interferenssikuvio, siis se sellainen, joka tuo mieleen viivakoodin.

Sipilällä on ilmeisesti jossain takaliston tuntumassa rauhasia, joista hän pystyy ruiskuttamaan feromonia. Kysymyksessä on laaja valikoima aineita, joita käyttäen eliöt viestittävät muun muassa vaaran lähteestä ja ravinnon löytymisestä. Ensimmäisenä todettiin välillisesti mehiläisten ”hajukieli”. Tätä nykyä järjestelmä tunnetaan hyvin laajasti.

Aineen erikoisuus on pienryhmäkohtaisuus. Näillä feromoneilla saattaa olla tekemistä myös parinmuodostuksen kanssa. Ihmistä ei ehkä vedä toisessa ulkomuoto, vaan haju. Mutta tuo ryhmän kiinteyttäminen on puoluejohtajan ja pääministerin keskeinen taito.

Sipilä selvitti vaikean ongelman. Yleisö oppii yhdistämään tietyt alistavat ja altistavat hajut ihmisen piirteistä silloinkin kun mitään hajua ei ole. Tyyppitapauksia ovat televisio ja radio.

Lehdistö kulkee kohti tuhoaan, kun ottamatta lukuun keskenkasvuista naaraspuolisten ihmisten maitorauhasten ja niitä ympäröivän kudoksen ylenpalttista esittelyä lehdet edelleen tukeutuvat lukijoiden rationaalisiin tunnisteisiin. Eivät ne ole rationaalisia. Ne on ajat sitten käsitetty huonoiksi ja hitaiksi. ”Presidentti Kekkonen lausui… ja jatkoi… lisäten että…”

Joka tapauksessa nyt ennen hallituksen ohjelman esittelyä eli haukkumisen aloittamista ehtii sanoa, että Sipilä otti merkillisellä tavalla julkisuuden hallintaansa. Ihmiset kulkevat hänen perässään. Hän on toistellut tyhjää termiä luottamus. Itse hänellä on kyky herättää luottamusta. Se on merkillepantavaa, koska ei hän ole toistaiseksi tehnyt politiikassa mitään luottamusta herättävää.

En vihjaa, kun sellaiseen ei ole mitään aihetta, mutta kaikkein etevimpiä herättämään suurta ja syvää luottamusta ovat yleensä huijarit.

Soini on hidastanut puherytmiään puolella. Hänellä on näemmä ministerihotellissa puhtaita paitoja, sattuneesta syystä mittojen mukaan tehtyjä, ja jossain komerossa parturi. Mikään ei ole niin haitallista vanhenevan miehen uskottavuudelle kuin huonosti ajeltu parta.

Moni kysyy meillä ja ulkomailla, oliko Soinin operaatiokokonaisuus tarkasti suunniteltu vai osoitus suurenmoisesta opportunismista, siis taidosta tarttua tilanteisiin sitä mukaa kuin niitä ilmenee. Hänen aikaisemmin ajamansa ideologia oli metritavaraa. Onko siitä mitään jäljellä ja oliko sitä todella olemassa, sitä emme tiedä.

Niin on kuitenkin käynyt, että perussuomalaisissa on useita taitavia henkilöitä. Vakuutan pitäväni Jussi Halla-ahoa vaarallisena tuholaisena. Se ei estä minua vakuuttamasta, että hän on yhtä epätavallisen nopeaälyinen kuin Soini ja siten tietysti tämän pahin vaara. Murhamies on aina pretoriaanikaartin johtaja.

Kuolleita ajatuksia

Tämä jatkaa eilistä kirjoitusta. Aihepiiri on väljästi ymmärtäen tieteenfilosofia. Jymy-jäätelö on oivallista. Se on luomutuote, ja sen kyllä maistaa. Herää kysymys, mitä lopulta on Valion ja sen kilpailijoiden jäätelö. Annoksensa voi täydentää pensasmustikoilla, jotka ovat nyt vakiintuneet kaupoissa ja maistuvat hyvältä.

Eilen selostamani mukaan vaikka pitäisin kiinni huterasta käsitteestä ”minä”, tuota jäätelöä ei kuitenkaan poimi kaupasta ”minä”, vaan aivoni, jotka samalla syöttävät mieleeni valheen vapaasta valinnasta. Lisäksi tunnen makean ja kylmän kielelläni ennen kuin olen saanut tuotetta paperista.

Vapaa markkinatalous on harha. Eikä Björn Wahlroosia ole olemassa. Viiksien takana ei ole miestä. Valitan.

Kommentoija viittasi vanhentuneeseen esimerkkiin laskukoneesta. Ärsyke ”painaa nappia” ja aistimus tai ajatus ”näkyy näyttöruudussa”. Koneen toimintatapa on tuntematon.

Helpoimmin kokeissa ilmenevät näkö- ja kuuloaistin toimintatavat. Fotoni ja ilmamolekyylien paine-ero eivät tietenkään ”aiheuta” aistimusta. Ne vaikuttavat vastaanottajasolujen sähkökemialliseen tilaan ja nuo solut, itse asiassa niiden molekyyliryhmät, ovat yhteydessä hermostoomme, myös tuohon suureen tuntemattomaan eli aivoihin.

Mutta se ei mene näin. Näkö- ja kuuloaistimuksia vastaanottavat verkot toimivat koko ajan ja rakentavat luonnoksia aistimuksista. Järkeenkäypä selitys on juuri tuo – aistimuksen rakentaminen alusta asti olisi hiukan hidasta. Pöytäni kuva ja värit ovat melkein valmiina aivoissani, kun käännän päätäni ja katson. Kuva tarkentuu hyvin nopeasti.

Tervetuloa takaisin, Platon! Elämme siis aistiemme kannalta sittenkin luolassa, jonka seinän varjokuvat ovat todellisuutta. Platon oli lähellä totuutta, vaikka olikin täysin väärässä. Hänelle jokin ulkopuolinen ja ideaalinen oli todellisuutta ja aistimamme välittivät vain haaleaa kuvajaista. Todellisuutta ei ole olemassa. Kuvajaiset ovat aistiemme jokapäiväistä ravintoa.

Epäilijälle ja ihmettelijälle: kaikki tietävät, että koko mikroskooppinen todellisuus ja erittäin suuri osa makroskooppisesta on välittömiltä havainnoiltamme hukassa. Jopa valoksi nimitetyistä aallonpituuksista osa (UV, IR) jää meiltä havaitsematta. Vaikka kuulomme on mielettömän hyvä, täytyy muistaa kesemmällä varmistaa, vieläkö sirkkojensiritys erottuu. Tiettävästi ikääntyminen leikkaa kuulon korkeita taajuuksia.

Ja astrofysiikassa kommenteissa toistettu musta ongelma, aineen ja energian laskelmallisen valtaosan pysytteleminen piilossa on suuri ongelma. Ja samaan aikaan säieteoria, multiversumit ja suuri yhtenäisteoria menettävät suosiotaan. Voi olla niin mutta voi olla olemattakin.

Varmalta tuntuva asia on monimutkaisuus eli kompleksiteetti. Yksi Brockmanin kirjan tapettavista ajatuksista on ratkaisujen yksinkertaisuus ja välillisesti tieteen kysy selittä ilmiöitä ja luoda uskottavia ennustuksia. Sekä fysiikka että biologia tuottavat päinvastoin jatkuvasti samaa viestiä. Ilmiöt eivät ole niin mutkikkaita kuin luulimme, vaan paljon mutkikkaampia.

Oma esimerkkini kompleksiteetista on aamukahvi. Sen valmistamisessa ei ole mitään ongelmaa. Kahvin muokkaaminen takaisin jauhamattomiksi pavuiksi ja vedeksi olisi käytännössä ylivoimaista. Kahvimuki © S. Lindfors on uhkaavan lähellä kyynärpäätäni. Jos se putoaisi, sen palauttaminen entiselleen vaatisi enemmän kuin korjauksen kide kiteeltä. Myös triljoona elektronikoppia olisi saatettava entiselleen. Tehtävä ei ole mahdoton, mutta sen suorittamiseen menisi ainakin maailmankaikkeuden jäljellä oleva olemassaoloaika.

Ilkeä esimerkki tästä samasta asiasta, sekin kolaus koulutiedoillemme, on perimä eli genomi. On aika uskoa, ettei kahtiajako perimä – ympäristötekijät ole enää puolustettavissa ja sen käyttämisestä olisi aika luopua. Esimerkiksi ympäristötekijät vaikuttavat perimään eli genomiin, eivätkö geenit liioin toimi eristyksissä, vaan tavattoman mutkikkaassa sähkökemiallisessa ympäristössä. Ja surullista on sekin, ettei ihmisen perimä, tämä geenikasa, olekaan erikoisen yksilöllinen eikä muuttumaton.

Toisin sanoen isän ja äidin ainekset eivät siirry deterministisesti jälkeläiseen. Geenejä ilmestyy myös ”tyhjästä”.

Kognitiotieteilijät ovat ilkeitä. Kootulos näyttää vastaansanomattomalta. Tuomarin rikolliselle mittaaman rangaistuksen kesto näyttää riippuvan suuresti sen pihvin mureudesta ja oikeasta paistosta, jonka tuomari söi ennen rangaistuksen harkintaa. Ellei syönyt mitään, sekin näkyy rangaistuksesta…

Ajatusten on kuoltava

Edge.org on kovan tason verkkopaikka. Pääpaino on tieteenfilosofia. Erikoisharrastus on toisinajattelu. Hyvinkin huomattavassa asemassa olevat tutkijat esittävät tulkintoja sanoja säästämättä. Huomattavalla asemalla tarkoitan, että joku on esimerkiksi Royal Societyn (aikaisempi) puheenjohtaja ja Cambridgen yliopiston tähtitieteen professori. Muuan toinen on Cal Techin fysiikan professori.

Minuun sellainen tekee vaikutuksen. Berkeleyssä kerrottiin professoreiden pöydässä kahvin (double espresso) ääressä, miten jossain vaiheessa vanhempi kollega oli ärähtänyt, että turpa kiinni kaikki joilla ei ole henkilökohtaista Nobelin palkintoa. Fields-mitali katsottiin kuitenkin samanarvoiseksi.

Kuvan kirja on Edgen sarjaa. Sarja on erittäin hyvä. Älkää antako raflaavien nimien johtaa harhaan. Se myös koostuu hyvin lyhyistä teksteistä. Ei ole siis olemassa pätevää syytä olla ostamatta tätä kirjaa Kindlenä puhelimeen ja pädiin ja lukematta sitä huolellisesti esimerkiksi tärkeiden kokousten aikana.

Neurotieteet ja taisteleva biologia saavat suuren osuuden itsestään selvien kosmologian ja alkeishiukkasten ohella. Erityisen voimakkaasti painottuu ajatus, että mitään Jumalaa ei ole olemassa. Kuten tiedetään, persoonallisen Jumalan perässä menee myös persoonallinen ihminen. Richard Dawkinsia ei ole olemassa. Stephan Jay Gouldia ei missään tapauksessa ole enää olemassa.

Viime aikoina olen kirjoittanut pari kertaa myönteisesti Yhdysvalloista. Hiukan se kaduttaa. USA on kuitenkin länsimaisen kulttuurin suurin uhka, ei niinkään Putinin Venäjä. Yhdysvalloissa yli puolet mielipidetiedustelujen vastaajista uskoo jyrkästi persoonalliseen Jumalaan, Jumalan ohjaavaan vaikutukseen elämässä, ruumiin ylösnousemukseen, neitseestä sikiämiseen ja niin edelleen.

Yli puolet amerikkalaisista pitää niin sanottua darwinismia eli kehitysoppia eli lajinvalintaa hävettävänä virheenä. Tuo enemmistö on sitä vastoin vakuuttunut siitä, että Jumala loi koko roskan kuudessa päivässä, mutta seitsemäntenä päivänä Hän lepäsi. Voi olla että noin suuri enemmistä ei kuitenkaan ota noita ”päiviä” aivan kirjaimellisesti; en ole tästä varma.

Evoluutiota saa vastustaa vapaasti. Todisteet löytyvät nopeimmin alueelta, joka ei taida kuuluu ala-asteen opetukseen, nimittäin hyvin pienistä eliöistä ja etenkin bakteereista. Muuntumista sekä perinnöllisesti että ”vaakasuoraan” perintötekijöitä vaihtaen voi suorastaan seurata mikroskoopilla, ja jos bakteeripuuro on sopiva, myös mutaatioita tulee vastaan.

En ole viitsinyt hankkia tietokoneeseen liitettävää 200 kertaa suurentavaa mikroskooppia kannettuani vanhan koulumikroskoopin kierrätykseen. Mikroskooppi voisi vaikutta omistajansa maailmankuvaan samaan tapaan kuin keskinkertainen teleskooppi. Mieleen voisi suorastaan juolahtaa, ettei kaikkia oli pelkästään sitä, minkä aina näkee.

Puheena oleva kirja nautiskelee erikoisesti monin kokein todistetulla tiedolla, että ainakin 50 prosenttia aikuisen ihmisen valveillaoloaikaa mieli vaeltelee ja leijuu täysin holtittomasti. Puhe ajattelusta ja myös tunteista on turhan epämääräistä. Lisäksi tiedämme, että esimerkiksi karvas lääke tai makoisa suupala alkavat aivojen tarkassa kuvassa maistua ennen suuhun panemista.

Eilen vierailulla oli tarjolla muun muassa lumesuklaata. Näissä ajatuksissa tunsin raakasuklaan maun, vaikken pistänyt sitä lainkaan suuhuni, koska en erikoisemmin välitä makeista.

”Minuus”, jota kirjallisuustieteessä ennen pohdittiin, on erehdys ja ”minuuden rakentaminen” pelkkää hullutusta. Persoonallisuuden paikalla on todellisuudessa kolmiulotteinen tilkkutäkki, joka muuttuu. Virheelliseksi osoittautunut jako lyhytkestoiseen ja ”pysyvään” muistiin sisälsi myös sen erehdyksen, että eräitä muistikuvia pidettiin pysyvinä. Todellisuudessa ”aivot” prosessoivat muistikuvat palauttaessaan ne mieleen. Muistikuvat ovat siis vääriä.

Varustin toisin kuin tämä kirja ”aivot” lainausmerkeillä. Nyt alkaa olla selvä, että ”aivojen toimintaan” eli siis esimerkiksi henkisiin häiriötiloihin vaikuttaa sisäerityksen lisäksi suolen sisältö. Henkilö joka sanoo toisen ajatuksesta, että se on ihan perseestä, ilmaisee toisin sanoen itseään tieteellisesti ja kaikin puolin asiallisesti.

Kirjassa on mukana erittäin tähdellisten juttujen lisäksi muutama railakas provokaatio. Muuan kirjoittaja ilmoittaa kysymyksen vapaasta tahdosta ratkaistuksi tyrmäyksellä. Hänen esimerkkinsä mukaan et päätä itse, otatko vaniljajäätelöä vai suklaata. Elimistösi verkot ovat tehneet päätöksen pari sekuntia ennen kuin se muodostuu sinulla mielikuvaksi ja sitten toiminnaksi. Jatkopäätelmä onkin sitten todella kiinnostava: kaikkia murhamiehiä olisi käsiteltävä oikeudessa samalla tavoin kuin ymmärrystä vailla olevia eli syyntakeettomia. Kukaan ihminen ei ole selvillä tekojensa seurauksista eikä siis vastuussa käyttäytymisestään. Havainto on kirjoittajan mukaan rohkaiseva. Ryhmäpaine ja jäljittelytaipumus pitävät huolen henkirikollisuuden tasosta. Lisäksi rangaistuksia päästään viimeinkin räätälöimään tekijän ja yhteisön suurimmaksi hyväksi.

Koska en pane juurikaan painoa opinkappaleille, kristillinen fundamentalismi on silmissäni samanlainen uhka kuin islamin fundamentalismi.

Kalevala

Tarantinon ”Pulp Fiction” on hyvin vanhanaikainen, romanttinen teos. Mieletön väkivalta sekoittuu oudon hienosti viritettyyn tunteiluun. Jatkuvuutta ei ole. Tapahtumat eivät seuraa toisistaan millään käsitettävällä tavalla. Ajallisen jatkuvuuden sijalla on kohtauksia takautumina ja etuiluina. Tapahtumapaikka on seutu, jota ei ole ollut koskaan olemassa, eikä voi olla. Mukana on tietäjiä, joiden mieli möyhentää pahimmatkin arvoitukset, ja velhoja jotka takovat vaikka kuun taivaalle. Seuraan kuuluu surkimuksia, joita on syytä pitää silmällä, koska he voivat osua ampuessaan ohi.

Ajattelin nimittäin, pitäisikö tästä lähteä taas Los Angelesiin. Kaikki toiset tulevat vanhoiksi paitsi itse kaupunki, jos se sitten on kaupunki. Luonnetta ja omaa laatua sillä on saman verran kuin pahvipikarilla.

Kun laskin, Los Angeles oli 91 eri kaupunkia, joilla on huono yhteinen hallinto ”Teräsmiehestä” tunnetussa talossa. Sen korkean oven päällä lukee Kaupungintalo. Sisällä istuu gangstereita. Hollywood ei ole kaupunginosa, vaan postiosoite. Beverly Hills on. Paikkakunnan hotelli on ikävanhus, Beverly Hills Hotel. Se on toiminut yli 100 vuotta ja kokee kummia vasta nyt, Brunein sulttaanin ja ainakin periaatteessa sharia-lain sitomana. Pystybaarissakin pitää olla pikkutakki kravatti. Se on heinäkuussa kova vaatimus.

Kävin katsomassa peiliin miettiessäni, vieläkö siellä uskaltaisi ajella vuokraamallaan autolla. Pääseminen paikasta toiseen on ongelma siitä huolimatta, ettei siellä oikeastaan ole väliä, missä on. Löysin vaivatta kirjojeni joukosta mainion niteen, joka on kirjoitettu Raymond Chandlerin Los Angelesista ja varustettu kuvilla. Yksi kuva on otettu siitä kohdasta, jossa asuin, San Vicente Blvd. Se on ennen paheellista, sitten aivan liian hyveellistä, nyt tolkuttoman kallista Santa Monicaa, josta Chandler käyttää kirjoissaan nimeä Bay City.

Kun olin sitten lukenut taas kerran kolme Chandlerin kirjoista, elokuva ”Pulp Fiction” alkoi pyöriä silmissä. Siitä on sanottu, kuten ”Citizen Kanesta”, että se on parhaita koskaan tehtyjä elokuvia. Sen menestys oli suunnaton ja se avasi uusia uria elokuvateollisuudelle. Näin käsitin jälleen sen, mikä on ollut toisillekin itsestään selvää, siis että nimestä alkaen ”Pulp Fiction” on mitä puhtainta Chandleria. Suoria viittauksia on kymmeniä, epäsuoria satoja.

”Pulp” eli selluloosa tarkoittaa roskalukemistoja. Chandler ja hänen ensimmäinen esikuvansa Hammet kirjoittivat aluksi yhteiskuntajätettä huonolle paperille painettuihin lehtiin. Sitten he kimposivat korkeakirjallisuuteen. Tunnusmerkki on tuotannon julkaiseminen American Libraryssa tai Everymanin sarjassa. Ne ovat kirjallisuuden kultapossukerhoja.

Koska elokuva ”Syvä uni” on niin hieno, en ollut koskaan tullut lähestyneeksi ”Pulp Fictionia” Chandlerin kirjojen kautta, vaan elokuvan. Lukiessani mietin, miksi näistä ei ole tehty sataosaista televisiosarjaa, kuten Agatha Christien jutuista tai Chestertonin ”Isä Brownista”. Niihin kumpaakaan en saa makua, joten lisää nurjamielisyyden kohteita mahtuisi.

Chandler tuntuu turhalta kääntää elokuvan kielelle, mutta sitäpä ei olekaan tehty. Chandlerin vahva tukeutuminen kieleen ja kuvauksiin on korvattu hyvissä elokuvissa elementillä, joka luultavasti teki Chandlerista sellaisen kulttihahmon, että häntä kiittivät myös Eliot ja Waugh.

Nuo romaanit ovat vaikean ja mutkikkaan jazzin syntymäaikaan sotavuosina ja  pian niiden jälkeen kirjoitettuja. Molemmissa, romaaneissa ja jazzissa, se iso asia on ”mood” eli mieliala eli tunnelma. Bebopin sukuinen jazz on luonteeltaan rikollista. Harmonisia kulkuja rikotaan ja melodioita varastetaan kuin vanhoja kultarahoja. Kukaan ei tiedä, kuka, mitä, missä ja miksi. Philip Marlowea onkin vaikea ajatella ajattelematta saksofonia. Molemmat ovat niin yksinäisiä.

Salapoliisiromaanin suuria mestareita yhdistää sama piirre, Sherlock Holmesista ja Arsène Lupinista alkaen aivan nykypäivään sankarit ja tarinat ovat täysin epäuskottavia, toista todellisuutta kuin tämä yleinen. Jotkut kuulemma luulevat, että television ruuhkauttavat poliisisarjat liittyisivät jollain tavalla todelliseen poliisin työhön. Eivät ne liity, millään tavalla.

Rikollisuus on hyödyllistä elinkeinotoimintaa. Lukijan kannalta ero ei ole suuri, oli päähenkilö rosvo tai polisi. Hehän liikkuvat molemmat samoilla asioilla. Nyyhkyviihde eli romanssit ja väkivaltaviihde ovat sama asia. Juonikuvio on toisarvoinen verrattuna tunteiden näppäilyyn. Molemmissa liha lätisee, hiukan eri mielessä kyllä.

Tai oikeastaan ei. Kuuntelin omaa Eurovision iskelmääni, joka on Schubertin C-mollisonaatin viimeinen osa, ja pari liediä päälle. Lauluissa jopa sanat ovat samat ja ”mood” on kaiho: milloin taas, miksi ei enää. Chandlerin Marlowe on vaikuttavampi kuunnellessaan pölyn laskeutumista hiljaiselle pöydälleen kuin ratkaistessaan murhajutun. Repliikkejä on paljon, mutta myös niistä Tarantino otti opin Pulp Fictioniin – replikointi on absurdia. Se sopii julmuuden teatteriin mielettömässä kaupungissa. There is no there over there. Siellä ei ole siellä.                                                                                                                    

Kengät

Olin erilaisilla asioilla. Jo kauan olin arvellut, että pitäisi ostaa turvajalkineet. Voisi sitten potkia poliisia, kun tulevat ja vievät kotoa.

Kärkivahvike lienee hyvin tarpeellinen työmailla oikeille käyttäjille, koska se voi pelastaa varpaat. Vahvike pakottaa tekemään kengän kärjestä kaarevan, vaikka muoti sanoisi mitä. On ihmisiä, joilla on epäonnistuneet varpaat. Olen yksi heistä. Ajattelin haastaa äitini oikeuteen sota-ajan ala-arvoisten geenien käyttämisestä, mutta en ole löytänyt ateenalaista asianajajaa. Vahinko on aiheutettu yli 70 vuotta sitten. Sillä ilmansuunnalla on ollut puhetta tuon tyyppisestä sotavahinkojen korvaamisesta, joita oma järkeisoppini ei tunne.

K-Raudassa mietin, olisiko annettava nuorison edustajalle neuvo. Kun on töissä esimerkiksi tuomioistuimessa, kannattaa säännöllisin väliajoin tarkastaa, kenen liikavarpailla sitä kulloinkin seisoo.

Kerran näin itsekin tyypillisen valtion virkamiehen. Hän horjahteli päihtymyksen vallassa marketin parkkipaikalla ja tahtoi kaiketi rahaa. Hän yritti estää toisia poistumasta autolla paikalta telkeämällä tien ja sitten työntämällä jalkansa vuoroin auton renkaan eteen ja taakse. Varmuuden vuoksi hän kiljui päälle ajoa ennen kuin auto oli liikahtanutkaan.

En aio kokeilla, kestävätkö turvajalkine ja varpaat henkilöauton päälle ajon. Olen eläkkeellä.

Kiitettävästä harjoittelusta huolimatta toisen jalkapöytäni luut lonksuvat. Syynä ovat kauan sitten ohitetut sairaudet, jotka näyttäytyvät nyt nivelpintojen kulumisena. Harjoittelu on välttämätöntä, koska nivelissä täytyy olla räkää. En tiedä varmasti, mitä se neste on, mutta jotain limaa. Liikkuminen ja muu sellainen pitää pinnat märkinä.

Sitäkin mietin tovin, lähettäisinkö uhkauskirjeen Vehon tai PSA:n (Citroen-Ranska) johdolle. En taida jaksaa. Hyvä ystäväni Autohuolto ihmetteli ystävällisesti, että pääsin viidellä sadalla eurolla, jolle minulla olisi kyllä ollut muutakin käyttöä. Autoni moottorin alla olevassa kuoressa eli kaukalossa oli todettu nimittäin pari mukillista moottoriöljyä ja itse kone oli ulkopuolelta pahasti öljyssä. Moottori oli irrotettu melkein kokonaan ennen kuin oltiin varmoja, että lähellä jakopään koppaa oleva pultti oli joko kiinnitetty huonosti tai löyhtynyt, ja siitä sitä öljyä pääsi vuotamaan. Paikka oli sellainen, ettei siihen edes päässyt käsiksi tavanomaisilla työkaluilla. Arveltiin että koko pultti liittyi erääseen anturiin ja tehtaan huonoon kokoonpanotekniikkaan. Mutta kuntoon se tuli. Olin ehtinyt ihmetellä, että ihan hyvä auto oli ruvennut hiljan tahtomaan lisää moottoriöljyä ennen aikojaan.

Ei kulje auto eikä nouse jalka ilman oikeita nesteitä. Nuo kalliit kengät eivät ole lenkkarit enkä ymmärrä muotia, joka panee nuoremmat miehet pitämään puhtaan valkoisia lenkkitossuja. Kuuntelen hiukan kauhistuneena, kuka on kulloinkin rikkonut varpaansa tai murtanut nilkkansa ja mitä siitä on sitten aiheutunut.

Siksi jalkineissa on hiukan vartta ja koeajoni Helsingin kaduilla, katutöiden alueella ja mukulakivillä osoitti, että sujuu paremmin tai suorastaan hyvin.

Kun luultavasti tarpeettomat härvelit kiehtovat mieltäni jatkuvasti, rakastuin ajatukseen kengännauhojen hylkäämisestä. Kerran päädyin kävelemään Mauno Koiviston perässä lähietäisyydellä ja näin, että häneltä aukesi toinen kengännauha. Pääsin jälkeenpäin kysymään, tosissaanko hän mietti, voiko tasavallan presidentti turvamiehen kauhistumatta ryhtyä pyllistelemään Aleksanterinkadulla solmiakseen kengännauhaa. Valitettavasti en muista, mitä hän vastasi.

Nämä kengännauhat ovat teräslankaa tai komposiittia ja ne kiinnitetään ja kiristetään pyörittämällä kuvassa näkyvää trissaa. Järjestelmä on kuulemma kotoisin erilaisista luistimista ja monoista. Itse en ollut asiasta kuullutkaan. Avaaminen tapahtun nyppäämällä trissaa ulospäin. Toimii.

Teknilliselle menetelmällä ja virityksen kestävyydelle myönnettiin mukana seuranneen paperin mukaan takuu koko tuotteen eli siis kengän käyttöajaksi. En usko, että se merkitsee käytännössä yhtään mitään, mutta teki silti myönteisen vaikutuksen.

Partiopojan käsikirjassa oli järjestelmä kengännauhojen sitomiseksi yhdellä kädellä. Olen unohtanut sen. Käytin sitä partiopoikana, ja se oli hankala. Johonkin tehtiin reikä ja nauhan toinen pää kiinnitettiin kuin parsinlanka solmu hännässä siihen.

Tarkemmin ajatellen nämä uudet kelpaavat minulle bootattaviksi kengiksi. Buuttaus eli resetointi on peräisin slangitermistä, joka viittaa kengännauhoihin, bootstrings. En nyt muista, oliko takana ajatus eräästä saksalaisesti paronista, joka väitti nostaneensa itsensä ilmaan kengännauhoista. Onnistuuko se näillä, sitä taidan mennä kokeilemaan nyt.

Rikollisuus on hyödyllistä

Otsikon yhteenvetoa ei ole näkynyt muutamaan vuosikymmeneen. Inkeri Anttilan aikana ruotsalaisten ja norjalaisten kriminologien ajatusta myytiin täällä varovasti, mutta yleensä se oli liikaa kuulijoille.

Lisäisin siihen toisen, omani: poliisi ei saa vastustaa rikollisuutta.

Eilen kirjoitin poliisimiehen huumesyytteestä. Yksi kommentti oli aivan selvä. Sen mukaan syytetty osoittautuu viattomaksi ja kysymys on median, etenkin Helsingin Sanomien juonesta.

Blogissa on vasemmalla ylhäällä hakuruutu. Muistakaamme katsoa vuonna 2017, kuinka kävi, vaikka luulen jutun viipyvän hovioikeudessa kauan. Olen ajatellut jättää jossain vaiheessa tämän blogin perinnöksi pojilleni ja tyttärelle, edellyttäen että mielenkiintoa riittää. Asiantuntemusta on jo. Siis lapset, katsokaa hakusanalla ’keskusrikospoliisi’.

Itse en harrasta veikkausta, lottoa enkä kenoa, pokeria, koronaa enkä tähdistä ennustamista.

Poliisi ei saa vastustaa rikollisuutta, vaan rikollisia, ja tehdä sen selvittämällä heidän tekojaan, niin että syyttäjälaitoksen sisällä voidaan tehdä ratkaisuja, onko sellaisia todennäköisiä syitä, että epäilty on pantava syytteeseen tuomioistuimessa ja hänelle on vaadittava rangaistusta.

Rikollisuuden vastustaminen on poliittinen tehtävä eli se kuuluu myös kansalaisille. Poliittinen valta kumpuaa äänestäjistä. Suomessa toiminta tällä alueella on perinteisesti sisäasiainministeriön tehtävä. Tämä perustuslaillinen ratkaisu on hiukan ongelmallinen. Kun on myös oikeusministeriö, eikä näiden kahden yhteistyö ole kaikin ajoin toiminut. Tuomioistuinviraston puuttuessa oikeusministeriön on liian helppo teeskennellä viatonta ohikulkijaa. Asiantuntijavirastoa ei saa olla olemassa. Ministeriön tehtävä on ehdottaa ja siihen eduskunnan oikeuttamana toteuttaa politiikkaratkaisuja. Tarkoitan esimerkiksi uusien tutkimusmenetelmien tuomista lainsäädännön kautta lainkäyttöön. Olin itse mukana kun DNA-tutkimus mullisti isyysjutut. Silloinkin taustalla oli vaikea politiikkakysymys, riittäisikö lapselle edelleen elatusmaksujen maksaja vai pitäisikö hänen saada biologisesta isästään eli siittäjästä oikeudellisestikin isä, ja miten järjestetään silloin perintöoikeus ja aviolasten asema.

Rikollisuus on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti hyödyllinen ammatti. Tietooni ei ole tullut valtiota eikä historiallista aikakautta, jolloin tuon yksikön tunnustamaa rikollisuutta ei olisi esiintynyt. Nykyinen länsi-eurooppalainen rikostenluettelo alkaa olla siedettävän yhtenäinen, kiitos ihmisoikeuksista sopimisen. Tämän luettelon soveltaminen menneisyyteen tuottaa siis saman tuloksen.

Historiallisesti valtiovalta on taistelua rikollisuudesta. Paavi ja keisari kilpailivat, kumpi saa ryöstää ihmisiä. Ruotsissa (ja siis Suomessa) kuningas ja niin sanotut tuomarit, jotka kenties edustivat jollain tasolla pitäjänmiesten käsityksiä, kilpailivat siitä, kuka saa surmata, kiduttaa ja hirttää toisia ihmisiä.

Niin sanottu modernisaatio oli etenkin täällä pohjoisessa kuninkaan menestymistä aatelin kustannuksella. Ovelasti kuninkaat liittyivät papiston ja niin sanotun kansan kanssa ja aateli jäi soittelemaan lehdellä.

Esimerkiksi Los Angelesissa ei ole edes ollut pari poikkeusta lukuun ottamatta gangstereita, koska siellä on kaupunginhallitus. Tehtävät ja menettelytavat ovat olleet perinteisesti samat. ”Jäykkä käsivarsi” on ollut kaupungin erittäin huonomaineinen poliisilaitos.

Meksikosta sanotaan, että siellä huumekauppa on hallinnasta, koska polisi hoitaa kokaiinin ja armeija heroiinin. Puhe on salakuljetuksesta ja kaupasta. Huumekartelleja ei oikeastaan ole olemassa, koska toiminta on integroitu maan hallintoon. En tunne tarkasti Meksikon oloja, joten en väitä tällaista. Levitän vain juorua.

Arvokkaamman omaisuuden varastaminen ja kavaltaminen vakiintuu yleensä jollekin tasolle ja sen taloudellinen merkitys otetaan huomioon hinnoittelussa. Valtion yksinoikeutena on sellainen varastaminen, josta käytetään nimityksiä vero ja tulli. Järjestelmä on täysin hyväksytty. Edessä on kuitenkin ongelmia. Valtion varallisuus ja esimerkiksi bruttokansantuote ovat nyt vanhentuneita käsitteitä. ”Tulonsiirrot” kuulostaa paljon paremmalta kuin omenavarkaitten ”sulle – mulle”. Luultavasti esimerkiksi Suomessa kaikki hyväksyvät sen, että lapsettomienkin on osallistuttava pikkulasten kuluihin, siis verojen kautta.

Perusrikollisten ammatti on työllistää poliisia, jotta se olisi toimintakykyinen oikean vaaran uhatessa. Ainakin pieni filunki on valtion mittakaavassa mitätöntä ja sen torjuminen on ennen kaikkea mielialakysymys tai kulttuurikysymys. Puhe on siis kellari- ja ullakkovarkauksia, alkoholia ja tupakkaa ja vastaavia. Liikennerikkomukset tahtovat väkisin lipsua valtion varainhankinnan puolelle.

Huumerahat

Olisinko päästänyt korkeat periaatteeni rappiolle? Ehkä niin on käynyt. Yksi syy voi olla ilmeinen. Tietoni tuomareista ja oikeudenkäynneistä ovat vanhoja eli siis vanhentuneita. Jos joku kysyy minulta neuvoa oikeusasiassa, hän menettelee harkitsemattomasti kahdella tavalla. Ensinnäkin todennäköisesti kieltäydyn antamasta mitään neuvoa. Toiseksi jos syystä tai toisesta annan neuvon, se on todennäköisesti väärä tai ainakin riittämätön. Suhteellisen usein jakelen kuitenkin neuvoa, joka on tosi ja uskottava: käänny asianajajan puoleen.

Tunsin kerran lääkärin, joka saattoi sanoa puhelimeen ruotsiksi, jottei penkissä oleva asiakas ymmärtäisi: soita jollekin toiselle lääkärille; minä olen päissäni kuin papukaija. Miehen puhetta.

Ilmiön syy on tietymätön, mutta lähisuvussa ei ole yhtään lääkäriä. Ystävissä ja tuttavissa on. Täytyy kuitenkin pitää silmät auki ylioppilasjuhlien aikana. Olisi hauska tietää, vieläkö ihmisillä on tapana ruveta riisuutumaan tai ainakin esittelemään kieltään ykkösasussa kahvikuppi kädessä nurmikolla. Ennen lääkärin asema oli sellainen, ettei säistä eikä vuodentulosta oikein sopinut keskustellakaan. Vaistonvaraisesti alettiin puhua voinnista.

Huumepoliisin oikeusjutun täyttäessä mediaa totesin taas, että oikeustoimittajien taso on jotain aivan toista kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Asiasta on todisteita. Suurten ja arvokkaiden lehtien toimittajat julkaisivat ennen aivan puuta heinää ja kirjoituksista kävi ilmi, ettei heille ollut välttämättä valjennut esimerkiksi syyttäjän ja syytetyn ero. Sen he vain tiesivät, että poliisi lyö pampulla ja tuomari tuomitsee.

Nyt on koko joukko ammattilaisia, jotka puhuvat maltillisesti ja asiantuntevasti hyvin laajoista ja vaikeista asioista, kuten nyt tästä. Siis että asiaa on vaikea uskoa todeksi. Tottahan on ainakin se, että poliisi on tutkinut poliisin toimintaa vuosia ja tuottanut kymmeniä tuhansia sivuja pöytäkirjaa niin että oikeudenkäynnille on varattu mahdottomasti aikaa.

Se muuten oli kyseenalainen arvio, että käräjätuomarin tehtävä on poikkeuksellisen hankala. Henkilöstä riippuen tehtävä voi olla mieluisa. Saa keskittyä yhteen vaikeaan asiaan, kun normaalisti joutuu keskittymään moneen vaikeaan asiaan. Olin itse monissakin hyvin suurissa jutuissa, joissa oli pakkilaatikoittain paperia. Laamanni Helminen kertoili mielestään asekätkentäjutusta, joka saattaa olla Aarnion jälkeenkin Suomen oikeushistorian suurin rikosjuttu – hän istui sen.

Oslon seudun joukkomurhan jälkeen ihmettelen, että joidenkin mielestä Nesbøn kirjojen väkivallanteot ovat mahdottomia liian kauheita. Todellisuus on kauheampi. On kirjailijoita, jotka kuvaavat todellisuutta – mutta toisaalta on kirjailijoita, jotka maiskuttelevat väkivallalla.

Syyttäjän esittämä kuvaus huumepoliisista huumekauppiaana on melkein mahdoton uskoa, ja syytetty on kiistänyt sen kokonaan. Sanomalehtien kertomasta päätellen ainakin se suurempi rahakätkö ja uskomattoman runsas käteisen rahan käyttö herättävän hyvin vakavia epäilyjä varoista, jollaisia poliisimiehellä ei pitäisi olla.

Myös meille on tulossa ”syytteestä sopiminen” (plea bargaining), joka on johtanut Yhdysvalloissa merkittäviin epäkohtiin. Tämä huumepoliisin juttu käy esimerkistä. Vaikka valtavan työmäärän lisäksi on muita painavia syitä, tällaisessa jutussa syytetyn päästäminen vähemmällä vastamaksuna yhteistyöstä syyttäjän kanssa ei tule kysymykseen eikä saa tulla. Poliisin tekemäksi epäilty vakava rikos on niin paha asia, että se on selvitettävä niin ettei yhtään kiveä jää kääntämättä. Merkittävä syy kiirehtiä asiaa olisi jutun ja siitä seuraavien muutosten meneminen huumerikollisten pussiin. Näin tulee valitettavasti käymään joltain osin.

Mutta oikeus on kuin täysikuu, kirkas, kylmä ja kaukainen.

Nyt jo kirjoitetaan, että yleisön luottamus poliisiin ei kärsi tämän jutun takia. Asian mittaaminen on vaikeaa. Pelkään pahoin, että tämä juttu ja se Ulvilan murhajuttu horjuttavat luottamusta. Se on paha se. Ainakin hyvin suuri osa poliisin väestä tekee hyvin ikävää ja vastuullista työtä moitteettomasti.

Poliisijohto on aina syyllinen, kun tällaista tapahtuu. Keskusrikospoliisin ja Helsingin poliisilaitoksen huonoista väleistä kaikki ovat tienneet vuosikymmeniä. Se on johdon vika ja häpeä, ettei ongelmia ole osattu laukaista. Poliisin johdossa on ollut perinteisesti heikkoa väkeä. Tarkoitan nimenomaan, että valvonnan vaikeuden ja organisaation hajanaisuuden takia johtoon pitäisi saada poikkeuksellisen kyvykkäitä henkilöitä, joilta onnistuisi sekä toiminta ihmisten parissa että hallinto. Suoraan sanoan tämä ”public administration”, jota pohditaan tänäänkin hallitusneuvotteluissa, on julkisen sektorimme suurimpia heikkouksia. Eihän alalle ole oikeastaan edes opetusta!

Kysymys ”kuka valvoo valvojia” on muuten tunnettu ja Roomasta. Quis custodiet ipsos custodes? (Juvenalis, Satiirit VI).

Asian tuntija

Valitettavasti moni lukija ei sittenkään tiedä, mitä on kirjallisuus ja mitä on journalismi. Puhe asiantuntijoista tällaisessa yhteydessä on aivan harhautunutta.

Romaani ja runo ovat melkein poikkeuksetta kuviteltuja, myös ne, jotka väittävät kertovansa tapahtuneesta. Sanomalehti, aikakauslehti, radio ja televisio käyttävät edelleen toimittajia. Toimittaja on henkilö, joka ei ole asiantuntija. Toimittaja kirjoittaa hallitusneuvotteluista, lypsykilpailuista, tähtitieteestä ja sukupuolielämästä. Hän ei toimi siksi, että olisi selvillä näistä asioista. Hän ei ole asiantuntija. Hän kirjoittaa, koska osaa kirjoittaa.

Yksi osaamisen merkki on ymmärrys kääntyä asiantuntijoiden puoleen etsimällä oikeat paperit tai vielä mieluummin ihmiset, joilta voi kysyä.

Tapojemme vanhanaikaisuus näkyy räikeästi siinä, että asiantuntijapiireissä asiantuntijana esiintymistä on tapana pilkata ja vähätellä.

Olettehan panneet merkille, että asiantuntija-blogeja on sangen vähän? Jos ajatellaan vaikkapa valokuvausta, on joukko erinomaisia ammattilaisia, jotka ovat opetelleet kirjoittamista ja jotka ovat luultavasti saaneet erittäin paljon apua blogin tai kirjan kirjoittamisessa.

Hyvin usein nämä, siis sellaiset kuin Scott Kelby, ovat kuitenkin selviä kauppiaita. Blogilla myydään kirjoja ja kursseja. Tämä on oikein ja autuaallista mutta samalla hitusen hämmentävää. Lukija ei aina jaksa irrottautua epäilystä, että valokuvausblogit jakautuvat samalla tavalla kuin R-kioskin kuvauslehdet, Nikonin piilomainontaan ja Canonin piilomainontaan.

Ollakseni asiantunteva – juristipiireissä jotkut professorit arvioivat vilpittömästi, että professorin velvollisuus on antaa veloituksetta lausuntoja, kun media niitä pyytää. Useimmat ovat eri mieltä. Tällä hetkellä meillä pyörii silmissä noin viisi professoria, ja se on vähän.

On tässä mediallakin sanansa sanottavana. Juristiprofessoreista osa ei kykene lyhyeen ja tajuttavaan puheilmaisuun. Yliopistolla se ei ehkä ole tarpeenkaan, mutta ainakin televisiossa olisi ihan kiva, jos tarkkaavainen katsoja ymmärtäisi, mitä haastateltava sanoo.

Ollakseni epäasiantunteva – television lääkäreissä on tavattoman hyviä ja sitten ihan tavallisia. Eräs usein nähty silmälääkäri on tosi hyvä. En kykene arvioimaan asiaa, mutta luulen, ettei hän tingi lääketieteen säännöistä. Hänen puheisiinsa voi luottaa. Kun miehellä on sekä kuvassa että livenä voimaa, jota sanotan joskus karismaksi, tulos on tietysti erinomainen.

Itse en ole täysin vapautunut nuoruusvuosieni opeista, Uuskritiikki oli vallitseva koulukunta, ja Wellekin ja Warrenin kirja tuli jopa suomeksi; Harold Bloom on enemmän velkaa tuolle perinteelle kuin myöntää. Yksi keskeinen ajatus oli ”intentioharha” – tekijän omalla tarkoituksella ja siten mielipiteellä esimerkiksi kirjoittamansa runon tarkoitusperistä, viittauksista ja keinoista, ei ole mitään merkitystä. Usein tekijän selitykset ovat harhaanjohtavia. Ne kuuluu jättää huomiotta.

Nyt myönnän, että ajatus on tuossa muodossa aivan liian dogmaattinen, mutta minusta ei siis ole kauhean kiinnostavaa, ajatteliko Sibelius toisen sinfonian toista osaa säveltäessään junan syöksymistä sillalle vai Karjalan vaaramaisemaa. Molempia selityksiä on tarjottu. Sibelius taisi itse kannattaa absoluuttista musiikkia, jota mielestäni ei ole olemassa.

Vaikka esimerkiksi Truffautin kirja Hitchcockista on niin hieno, kyllä Bazin oli suurempi elokuvan ymmärtäjä kuin kukaan lukuisista oppilaistaan, jotka tekivät itse elokuvia, toisin kuin hän.

Tiedekirjoissa ihailen eräitä kirjoittajia, joilla on itsellään jokin vaivainen filosofian tohtorin tutkinto aiheesta, josta he kirjoittavat, kun he ovat loistavia kirjoittajia ja uupumattomia haastattelijoita. Todellisuudessa näet esimerkiksi perimä eli genetiikka on niin valtavan laaja alue, ettei koko sen alueen asiantuntijoita oikein ole olemassakaan.

Ja on vielä eräs surullinen ajatus, joka liittyy Kuhniin ja siis paradigmanvaihdokseen. Tuota ilmiötä on siis selitetty laajasti. Ensin melkein kaikki ovat sitä mieltä, että jokin mannerlaattojen liikkuminen on hölynpölyä. Ei kiinteä manner hetkahda eikä putkahda. Sitten, jotenkin yllättäen, kauan sitten esitetty ajatus lyö läpi ja muutamassa vuodessa tuo ennen kielletty ala on normaali oppiaine, tätä nykyä muuten nimeltään tektoniikka.

Kun ajattelee Pasteurin, Kochin tai vaikka Einsteinin suuria erehdyksiä, on kai pakko olla samaa mieltä kuin se tieteenfilosofi, joka sanoi, että todelliset tieteelliset vallankumoukset tapahtuvat vasta kun edellinen, vakiintunutta näkemystä kannattanut sukupolvi on kuollut ja kuopattu. Tausta-ajatus siis on, että jos erehdys on todella suuri, siitä pidetään kiinni henkeen ja vereen.

Orjuus pois

Rostovtseff piti Kreikan ja Rooman harjoittamaa orjataloutta tehottomana. He olivat omaksuneet sen ajattelemattomasti Jokilaaksojen kulttuureista.

Rostovtseff itse oli tehoton ja sitä paitsi kuoli jo 1920-luvulla. Hänen laaja teoksensa oli kerran vakiotavaraa englanninkielisessä maailmassa ja lopulta Suomessakin. Antiikin Rooman taloushistoria on kirjoitettu kootusti uudestaan lukuisia kertoja, eikä erillistutkimuksilla ole loppua. Eräissä asioissa käytän itse vanhentuneita lähdeteoksia, paitsi jos joku myöntää minulle merkittävän apurahan. Sellaista ei ole näköpiirissä. Cambridgen taloushistoria-sarja on erittäin kallis. Fontanan sinänsä hyvä sarja on sekin saanut ikää. Sotien välisenä aikana ensimmäisen kerran ilmestyneet Cambridgen niteet minulla on, ja ne löytää nyt verkostakin joko ilmaiseksi tai hyvin halpoina.

Yleisten käsikirjojen aika on ohi. Tarkoitan sellaisia sarjoja kuin Jaakkolan Suomen historia, jota ei kannata kantaa kotiin, ja Arvi Korhosen Suomen historian käsikirja, joka hyvästä tutkijanotteesta huolimatta herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Ranskalaiset hypistelivät taloushistorian valtikkaa siitä alkaen kuin belgialainen Henri Pirenne julkaisi kuuluisat teoksensa. Yhden nimi on nykypäivää, Muhammed ja Kaarle Suuri. Sitten syntyi kokonainen koulukunta, annalistit. Oman arvioni mukaan heidänkin aikansa on ohi. Jopa iso Braudel kärsii pahasti uusimman arkeologian löydöistä ja tuntemattomien tekstien tuomista oivalluksista.

Ranskalaisten mukaa siirtomaaherruus eli imperialismi oli taloudellisesti tuottamaton ajatus. On mahdollista, että Englanti tienasi Intialla. Asian voi ymmärtää niinkin, että ulkomaankauppa olisi saatu toimimaan myös ilman kallista miehitystä. Britit joutuivat rakentamaan esimerkiksi juuri Intiaan sekä hallinnon että rautatieverkoston ja lisäksi se omituinen paikallisen korkeimman oikeuden tuomarina toiminut henkilö ymmärsi sanskritin merkityksen kielenä ja laati historiallisen kieliopin, joka siis selvitti puolen Euroopan kielihistorian.

Tuo ei tarkoita, että tässä kautta rantain hyväksyttäisiin tai kirottaisiin siirtomaiden aikakausi. Siitä aiheesta voi puhua toisessa kirjoituksessa. En keksi esimerkiksi belgialaisten Afrikan touhuista mitään myönteistä sanottavaa ja tiedän, ettei puheenaihe oli Brysselissä tänäkään päivänä suosittu. Yritän muistaa mainita P. Haavikon mielestäni onnistuneen kielikuvan, että Suomi oli 110 vuotta Venäjän siirtomaa. Tuo heitto alleviivaa, että joskus siirtomaa voi riistää isäntäänsä.

Se mielipide on ollut aika vahva, että siirtomaasodat, kuten Ranskan Indokiina ja sitten saman alueen Yhdysvaltain Vietnam ovat hyvin usein poliittisia temppuja, joilla kotiyleisön huomio käännetään sankarillisiin sotatoimiin ulkomailla, jotteivat ihmiset ehtisi ajatella ajankohtaisia kotimaisia ongelmia. Mielestäni tässä on hiukan ainesta Putinin Ukrainan toimien selitykseksi. Taustaoletus on siis se, että Venäjän talous ja sen perässä pian valtakunnan erilaisten osien koossa pitäminen on nopeasti paheneva ongelma.

Ehdotukseni hallitusohjelmaan on työttömyyden selvittely myös ottamalla työn käsite radikaalisti uudelleen mietittäväksi. Tähän asti olemme puhuneet tehdastyön muuttumisesta ja sen myötä ammattiyhdistysliikkeen aseman muuttumisesta ja sosialidemokratian sortumisesta. Niistä sietää puhua.

Tiettävästi neljä viidestä työelämään tulevasta ei toivo jäävänsä uuteen työpaikkaansa kymmeneksikään vuodeksi, eikä varsinkaan asuvansa hankkimassaan huoneistossa.

Kaikkein hyväosaisimmat eli esimerkiksi liikkeenjohtajat pitävät suorastaan selvänä, että viisi tai seitsemän vuotta toimitusjohtajana on maksimi. Mielestäni tuota ajatusta tukee myös lääketiede ja psykiatria. Henkilöstä joka on täyttänyt 55 vuotta ei ole pesäpallokentälle sieppariksi eikä vähänkään isomman yhtiön toimitusjohtajaksi.

Ainakin Helsingin suurimmissa liikejuridiikan asianajotoimistoissa on sellainen sääntö ja sopimus, että täyttäessään 60 vuotta osakkaat sitoutuvat ampumaan itsensä. Vaihtoehtona on siirtyminen neuvottelevaksi lakimieheksi, joka tarkoittaa melkein aina valikoituja tehtäviä.

Esitän huonoimman mahdollisen perustelun, oman kokemukseni. Minusta ei missään tapauksessa olisi enää tekemän täyttä työviikkoa eikä etenkään palopäällikön eli toimitusjohtajan tekemisiin, jonka on sekä reagoitava kaikkeen nopeasti ja tehokkaasti että pidettävä porukka kasassa. Sitä vastoin olen edelleen halukas selaamaan papereita oman aikatauluni mukaan.

Työn käsite,  merkitys ja sisältö ovat muuttuneet kaikissa kerroksissa. Pätkätyökin on sääntö eikä poikkeus. Haluaisin nähdä työntekijän suojelukohteen sijasta yrittäjänä, jonka kauppatavara on oma työvoima ja vahvuus verkostoituminen eli kyky ylläpitää yhteistyösuhteita.

Serengeti ei saa kuolla

Disneyn luontoelokuvat (”Erämaa elää”) tuntuviat petokselta. Ei Mikki Hiirtä! Sitä puutetta eivät kaiken maailman murmelit korvanneet. Luontoelokuvat leimautuivat toisarvoiseksi söpöstelyksi vuosikymmeniksi.

Ensimmäinen Tarzan-maailmasta aidosti hätkäyttänyt elokuva oli tuo otsikossa mainittu. Keskeinen viesti oli eksoottinen paikannimi. Itse tarina osoitti, että elefantteja oikeasti voi katsella ilman liaaneja eli että on olemassa tällainen savanni.

Perheeseemme tilattiin National Geography –lehteä, jonka jätin aika vähälle huomiolle. Se oli isäni erikoisuuksia, joihin pojan oli suhtauduttava kärsivällisesti. Tuli niitä kuitenkin selatuksi ja luetuksikin.

Opiskelijavuosina vastaan tulivat ne kaksi elokuvan tuntemuksen välttämätöntä, Murnau ja Flaherty, mutta vasta nyt on mahdollista sanoa aivan varmasti, että televisioon ja verkkoon siirtyneen elokuvateollisuuden varmimmat rahantekovälineet ovat luontodokkarit, joiden lippulaiva on 160 maahan myyty BBC:n sarja, ensimmäisenä "Planeettamme Maa".

Sunnuntaiaamujen huvitus on katsoa uusintojen vyöryssä jokin väliin jäänyt kusiaiselokuva Areenasta. Nyt yllätti iloisesti sienistä kertova juttu, joka myös avasi luontodokkarin ongelman. Se on sama ongelma kuin näytelmäelokuvissa. Filmi on tehtävä 11-vuotiaan mielenkiinnon vangitsevasti ja hänen kehitystasoaan myötäillen, vaikka tietää, että jokseenkin kaikki katsojat ovat aikuisia.

Aikuisillakaan ei ole edellytyksiä ymmärtää, miten ja miksi sienirihmastot kasvavat juuri siihen suuntaan, missä on niille tarpeellisia ravinteita. Aikuisyleisölle on aika turha puhua soluhengityksestä eli anaerobisten eliöiden elektronien välitysketjusta.

Valitettavasti se on nyt seuraava vaihe. Sensaatiolta maistuva ”luonnonhistoria” on nyt käyty läpi aika moneen kertaan. Seuraavaksi olisi vuorossa perustutkimuksenesittely. Sen seuraamiseen lienee aikaa vain eläkeläisillä.

Olen piilottanut varsinaisen ajatuksen nytkin tekstin keskelle. Eikö arvoisien poliitikkojen, etenkin tulevien ministerien, olisi aika siirtyä paviaanien toimintamallista norsujen toimintamalliin. Viimeksi mainittu tunnetaan Serengetin lisäksi hyvin muualgta Olduvain vajoaman alueelta.

Paviaaniuros omistaa naaraat ja pennut. Se säilyttää asemansa taistelemalla ja jonain päivänä se häviää lauman liepeillä harjoittelevalle nuoremmalle urokselle, jolloin valta vaihtuu. En tiedä, purraanko vanha valtias hengiltä. Ehkä. Asialla ei kuitenkaan ole merkitystä lauman kannalta.

Norsuilla keskeisessä asemassa on matriarkka, siis vanha naaras. Se muistaa parhaiten vesipaikat, joen ylityspaikat ja syötäviksi sopivimmat puut, jotka kaikki saattavat olla tuhannen kilometrin päässä jonkin muinaisen reitin varrella. Nuoremmat naaraat hoitavat lapsia ja saavat niitä lisää, ja koirailla on omat tunnetut mielenkiinnon kohteensa.

Osa parhaassa työiässä olevista suomalaisista läkähtyy elämän ruuhkavuosiin ja työn repivyyteen. Satun tietämään, että tätä nykyä esimerkiksi yliopiston professorin homma on todella paska virka. Ei siinä ehdi tutkia mitään eikä opettaa.

Onko kenenkään mielestä mitään outoa kestävyysvajaus-keskustelussa, kun yhdessä talossa asuu työhön nääntyvä aviopari ja kaksi laiminlyötyä lasta, mutta naapuritalossa pitkästyy oloonsa vanhus, joka ei voi edes virkata tossuja vauvalle, koska jonkin lain, asetuksen tai päätöksen mukaan 68 vuottä täyttäneen henkilön virkkaamia tossuja ei saa käyttää. Taidemuseoihin ei varmaan osteta lakisääteisen eläkeiän saavuttaneiden taitelijoiden maalauksia eikä veistoksia, vaikka ne olisivat kuinka hyviä.

Joskus kun kuuntelen levyltä Claudio Arraun 82-vuotiaana levyttämää Beethovenia silmiini nousevat kyyneleet. Miksi hoito- ja hoivahenkilökunta tai sosiaalihuolto eivät estäneet vanhusta soittamasta noin hyvin!

Poistakaa yläikärajat. Puolet eläkkeelle siirtyneistä on minunkaltaisiani höppänöitä, joista ei ole tositoimiin. Kunhan käkättää käytävässä omia aikojaan toisten puhuessa huoneissa asiaa. Mutta sitten on sellaisia, jotka ratkaisisivat, mirabile dictu, keskeisen osan työllisyysongelmaamme suorittamalla aikaa vieviä hanttihommia, kuten teknis-teollisten innovaatioiden kehittämistä.

Vihaa Amerikkaa

Putin ei ole hoitanut yhtään kansainvälistä kriisiä, paitsi itse aiheuttamiaan. Kukaties siksi hänen ulkomaille suuntautuva propagandansa on niin huonoa ja heikkotasoista. Kotimaiseen käyttöön tarkoitettu parjaus toimii.

Euroopassa kaikki vihaavat amerikkalaisia. Luulisi olevan helppo rakentaa sen varaan – mutta ei. Tietääkseni Putin ei ole asunut Yhdysvalloissa, ei kunnolla matkaillut siellä eikä siis tunne maata. Puheet Obamasta ja Natosta eivät meistä osu maaliin. Kuinka moni Suomessa ei kauhistele USA:n mieletöntä siipeä, josta osa selvästi on vakiinnuttanut asemansa republikaanisen puolueen erilaisiin tehtäviin? Kuinka moni Suomessa ei pidä pelottavana amerikkalaisten viljelemää vahvaa vastustuskykyä tosiasioille ja tieteelle. Joskus tuntuu, että heillä on erityinen viidenkymmenen tähden geeni, joka panee heidät pitämään satuja totena.

Ei näytä todennäköiseltä, että Kiina sittenkään saavuttaisi tai sivuuttaisi Yhdysvaltoja. Yhdysvalloilla on maantiede puolellaan nytkin, kun myrkyt eivät tahdo mahtua mihinkään. Heillä on valtameri kahdella puolella tai oikeastaan kolmella, koska pohjoisessa asuu hyvin kesy kansa, kanadalaiet.

Jo ennen kuin amerikkalaiset olivat löytäneet Euroopan, Kiina keskitti maailman parhaan osaamisensa eli logistiikan, talouden ja tekniikan, virtaussuunniltaan hankalan jokiverkoston parantelemiseen kanavilla viimeisteltyään sitä ennen vesirakentamisen riisin viljelyssä. Kanavan sulku oli suurempi keksintö kuin ruuti ja paperi.

Yhteiskuntien ymmärtäjän kannattaisi ehkä perehtyä syvällisesti atomi- ja vetypommien kehittämisen historiaan, vaikkapa käyttäen Robert Rhodesin jo vanhoja kirjoja.

Näiden pommien merkityksestä on tunnetusti eri käsityksiä. Mielestäni merkitys oli suuri. Jos oletamme, ettei kaasun ja bakteriologisen aseen käyttämättä jättämiseen – siis kaasun hyvin vähäinen käyttö toisessa maailmansodassa ja pidättyvyys kemiallisessa sodankäynnissä, jota USA kyllä harjoitti Vietnamissa, liittynyt inhimillistä hyvyyttä eikä liioin kauaskatseisuutta, näin oli.

Tälläkin hetkellä suurvalta Yhdysvallat ja entinen suurvalta Venäjä käyttäytyvät ikään kuin niillä ei olisi käytettävissään varmaa laitteistoa vastapuolen tuhoamiseen. Tästä asiasta vaietaan, koska nuo laitteistot tuhoaisivat myös myötäpuolet.

Aseita valmistettaessa syntyi se Eisenhowerin nimeämä ”teollissotilaallinen kompleksi”, jonka seuraava tuote oli tietokone ja sitä seuraava tietoverkko. Sitä seuraava on tämä vielä vähän mainostettu biologian murros, jonka nimitykseksi ”biotech” ei ole hyvä.

Kaikissa näissä hankkeissa USA onnistui siinä mitä muun massa Suomi itkee nyt, elinkeinoelämän ja tutkimuslaitosten yhteistoiminnassa eli joukkuepelissä.

Huipputeknologian tekijät ovat silmiinpistävän kirjavaa joukkoa. Brittejä ja Euroopasta lähteneitä juutalaisia on kovin suuri määrä. Tuo toimintatapa näkyy kaikkialla amerikkalaisessa yhteiskunnassa. On vaikea nimetä todella merkittävää, isoja asioita hoitavaa lakimiestä, joka ei olisi saanut vaativaa huippukoulutusta vuoden komennuksella jonkun etevän tuomarin avustajana. Suomessa ylioikeudet eivät ole vieläkään ymmärtäneet tärkeintä tehtäväänsä, koulutusta eli jatkuvuuden turvaamista, koska esittelijänä ollaan liian pitkään tai ei ollenkaan. Samoin yliopistoista puuttuu turvattu asema niille nuorille henkilöille, jotka tekevät tohtoritason tutkimusta, vaikka eivät välttämättä väitöskirjaa. USA:ssa muuten juristin väitöskirjaa joskus kummastellaan, mielestäni aiheesta. Englannissa korkeat tuomarit eivät yleensä ole suoritelleet tutkintoja eikä kaikilla juristiprofessoreillakaan ole väitöskirjaa lainkaan.

Itse en viihtynyt Amerikassa niin hyvin että olisi ollut houkutus jäädä; tilaisuus oli. Silti olen vahvasti sitä mieltä, että Euroopan Unionin pitäisi liittyä Yhdysvaltoihin. Samalla selviäisi hankala poliittinen ongelma – eurooppalaisilla pitäisi olla äänioikeus merkittävissä vaaleissa Yhdysvalloissa. Uuden liittovaltion nimeksi voisi laittaa ”Pohjois-Amerikan ym. Yhdysvallat”, kaupallisissa yhteyksissä !AndSoOn).

Toivon että joku kommentoija kirjoittaisi tähän, että Venäjä ei hyväksyisi tuollaista ratkaisua. Ei nimittäin varman hyväksyisi.

Eräät järjestelyt olisivat tarpeen. Pariisi olisi ehkä yhdistettävä Brooklynin eläintarhaan, mutta se olisi kaiken kaikkiaankin hyvä ajatus.

Jään odottamaan ajatukselleni kannatusta. En yllättyisi, jos salaperäisesti kuvasta kadonnut Paavo Väyrynen ilmoittautuisi ehdokkaaksi uuden liittovaltion vierassihteeriksi eli valtiomiisteriksi.

Vilkunan linja

Paasikiven linja lienee kiistattomasti muotoiltu Paasikiven päiväkirjassa elokuuss 1944 eli sodan vielä jatkuessa. ”Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia”.

Termin Paasikiven – Kekkosen linjan kehitti luultavasti Kustaa Vilkuna viimeistään vuoden 1956 presidentinvaaleihin. On kuitenkin esitetty, että ajatus kehiteltiin Moskovassa. Otto-Ville Kuusinen ilmaisi vuonna 1963 asian näin:

Kekkosen linja tuo arvokkaan lisän vallankumoukselliseen teoriaan, koska ensimmäisen kerran kapitalistisen maan talonpoikaispuolue yhteistoiminnassa sosialismin leirin kanssa on kuljettanut kehitystä eteenpäin tavalla, johon muutoin olisi tarvittu voimakas työväenliike ja joukkoliikehtiminen. Neuvostoliitto tekisi äärimmäiset johtopäätökset jokaisesta ratkaisusta, joka merkitsisi paluuta Kekkosen linjalta Paasikiven linjalle.

Kun näin on, ihmettelen että ainakin Keskustapuolue puhuu nytkin julkisesti joko Paasikiven linjasta tai Paasikiven – Kekkosen linjasta kuvataukseen ulkopoliittisia tavoitteitaan.

Ihmettely johtuu siitä, että mielestäni nuo ajatukset ovat Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen muuttuneet käyttökelvottomiksi eli siis jääneet historiaan. Jos niillä kuitenkin halutaan viitata Putinin Venäjään, tahtoisin tietää, missä vaiheessa Neuvostoliiton politiikka on muutettu Venäjän politiikaksi. Tiedossani ei ole tällaisia ratkaisuja.

Kysymys ei ole kielestä tai tyylistä, koska nimenomaan Putin on jo omaksunut valikoivasti Neujvostoliiton politiikan ja tavoitteet. Välillä hän julistaa samalla äänellä samoja tavoitteita kuin Neuvostoliiton kommunistinen puolue. Välillä hän tuntuu viittaavan ”historialliseen Venäjään”, mitä se sitten tarkoittaneekin.

Huolestuttavinta on tietysti se, että Putin väittää edustamallaan valtiolla olevan jonkinlaisen oikeuden maa-alueisiin, jotka ovat joskus kuuluneet Neuvostoliitolle tai Venäjälle. Tämä tarkoittaa selvästi myös Suomea.

Kolme Baltian maata lähtevät aivan selvästi ja julkisesti siitä, että nämä maat, Viro, Liettua ja Latvia, on merkitty koukeroisella käsialalla V. Putinin ruokalistalle.

Itse jään miettimään, onko siellä myös Porkkalan vuokra-alueen palauttaminen Putiniille tai hänen osoittamalleen taholle, koska tilanne Suomenlahden meriväylillä ja ilmatilassa selvästi vaatii sitä.

Suomalaiset miettivät, onko Venäjä sotilaallinen uhka Suomella. Suosittu ajatus on, että ei ole, kunhan emme liity Natoon. Kukaties juuri tuon ajatuksen nykyinen nimi on Paasikiven – Kekkosen linja eli siis Vilkunan linja.

Hallituksen rakentaminen on sujunut hämmästyttävän hyvin. Nato-lauseke sujahti hallitusohjelmaan. Siitä ei ole keskusteltu paljon vielä. Keskustapuolueen aikaisempia kannanottoja ajatellen saattoi olla välttämättä lyödä syömähammas vihreiden suusta. Heillä on ollut kannatusta kriittisyydestään Venäjää kohtaan ja vaikka Stubb on samalla kannalla, ainakin ulkomisterin (siis Rehn)  on pakko pitää hampaansa piilossa.

Sipilän ajatuksia arvaillen Venäjän politiikan ja Suomen taloudellisen tilanteen syy-yhteys lienee lähtökohta. Asia on yleensä tapana ilmaista sanomalla, että me olemme muuten vain huonoja. Vaikka melkein koko EU:n talous nousee, meidän laskee, eikä parannusta ole luvassa.

Syy on sotilaallinen. Panimme toivomme Venäjän rauhanomaiseen demokratisoitumiskehitykseen. Sellaisesta kehityksestä ei näy enää merkkejä. Merkittävät investoinnit on vedetty pois koko Venäjältä, Suomi mukaan luettuna.

Suomessa Venäjän suosijat sanovat, ettei Venäjä voi sallia Naton laajentumista Ukrainaan tai ylimalkaan lähemmäs Venäjää. Ajatus on muilta osin ymmärrettävä, mutta mitähän Venäjän salliminen tai sallimatta jättäminen mahtaa käytännössä tarkoittaa? Suomelle se tarkoittaa, että ainakin paperilla itsenäisen valtion asiat ovat Venäjän asioita.

Näin on ollut minun elinaikani eli vuodesta 1944. Onko tilanne edelleen sama, sitä en voi tietää. Ehdottaisin että poistaisimme pahan sotilaallisen ongelman nyt rakentamalla yhteisymmärryksessä Natoon kuuluvan Norjan kanssa rautatien Kolarista Skibotniin tai Tromssaan.

Harva tietä, että kysymyksessä on keisarillisen Venäjän maailmansodan aikainen sotatie. Jääkäripommarit panivat siellä toimeen Enontekiön räjähdyksen, jolle on muistokivikin, vaikkei kukaan enää muista, että tätä strategisesti välttämätöntä yhteyttä on laiminlyöty ainakin vuodesta 1924. Työllistämisvaikutus olisi merkittävä ja norjalaisilla taitaa olla pääomia.