Työpaikan tai sen sellaisen omistamisesta

Kulttuurihistoriassa ns. konstruktiivinen ajattelutapa on etsinyt ja löytänyt apuneuvoja ilmiöiden ymmärtämiseen. Ihminen voi ”omistaa” työnsä tuloksia, kuten itse kääntämänsä perunamaan, ja tietenkin kotiseutunsa, jos kenellä sellainen on.

Lienee siis luennoitava kulttuurihistorian oikeudellistamisesta. Omistus kielikuvana vastaa noin sata vuotta sitten vanhentunutta oikeudellista käsitettä. Yhtä ja toista voisi saada irti miettimällä paljon tärkeämpää asiaa, nimittäin omistajanvaihdosta.

Siitä johtaisi suora tie lentoyhtiöiden toimitusjohtajiin, säätiöitä pyörittäviin poliitikkoihin ja jopa ylettömiin työpaikkaetuihin.

Tämä muuankin oli myynyt asuntonsa ja pitänyt sen hallussaan työsuhdeasuntona, jonka vuokrat maksoi työnantaja. Pääoma vapautui muuhun, hauskempaan käyttöön. Pankit ovat pitäneet jo vuosia myynnissä tuotetta: myy meille kotisi, niin voit ryypätä rahat vielä eläessäsi. Järjestely on yksinkertainen. Pankki makselee kai vaikka joka kuukausi, ja asianomaisen oikaistua koipensa tekee tilit. Tilityksessä varmaan käy ilmi, että lähes koko asunnon arvo on, kuinka ollakaan, huvennut pankin toimituspalkkioihin ja erinäisiin kustannuksiin.

Kysymys on siis omistajanvaihdoksesta. Omistaminen on vaivalloista. Paljon näppärämpää on läänittää kulunsa esimerkiksi työnantajan maksettavaksi. Tuttavapiiriini kuuluu henkilöitä, joita on oikein rangaistuksin siitä, että he valtion viroissa ovat eläneet valtion luottokortilla eli käyttäneet ns. edustusvaroja myös aivan yksityisiin tarpeisiinsa.

Sillä lailla köyhänä on hyvää elää. Muistaa vain painaa nappia ”credit”, ja voi ostella kaikkea mitä haluaa. Mutta juridisesti se ei ole ostelemista. Siinä syntyy rullaava velkasuhde.

Olen ennenkin antanut tässä vakavasti otettavan neuvon. Pyytäkää osaavaa ihmistä järjestelmään asia, kun savutatte eläkeiän. Asunto ja kesäpaikka laillisesta ja verollisesti jälkeläisille, ja itselle jää vapaa ja täydellinen käyttöoikeus elämän loppuun asti. Järjestely on toimiva. Lisäksi, jos tulee katto sisään, perilliset saavat syyn huolestua ja ryhtyä puuhaamaan remonttia – sehän kuuluu omistajalle eikä syytinkiläisille.

Älkää itse yrittäkö, ellette ole kokeneita juristeja. Mutta tässä asiassa tiedän mistä puhun. Tunnen yksityiskohtaisesti tapauksia. Ja ainakin tätä nykyä kunta vie vanhalta ihmiseltä rahat, kun tämä joutuu laitoshoitoon. Maksu määräytyy tulojen ja varallisuuden mukaan. Jos tuloja ja varallisuutta ei juurikaan ole, maksukin on luvalla sanoen kohtuullinen.

Suomessa myös kulttuurihistoriaan syvimmin (sotien jälkeen) vaikuttaneita asiakokonaisuuksia olivat maareformit eli omistajanvaihdokset: ”torpparivapautus” 1920-luvun alussa, ”pakkohuutokaupat” eli velat, takausvelat ja pakkohuutokaupat 30-luvun alussa ja asutus (siirtolaiset ja rintamamiehet) 40-luvun lopussa. Samassa yhteydessä on mainittava maanjaot, etenkin isojako ja uusjako, jotka pirstoivat peruttamattomasti kylärakenteita.

Omistajanvaihdoksen kulttuurihistoria on suuri asia myös irtaimen omaisuuden puolella, ja siitäkin on ollut ennen puhetta. Sekä autoistuminen että kerrostaloasuminen, tarkemmin sanoen asuntojen kalustaminen, toteutuivat hienon järjestelyn turvin: osamaksukauppa. Se jatkuu edelleen, mutta nimiä on muuteltu jatkuvasti. On erilaisia maksusopimuksia ja rahoitusjärjestelyjä. Idea on aina sama. Auto tai sohvakalusto ovat myyjän omia, kunnes viimeinenkin penni on maksettu. Jos maksut menevät pahasti rästiin, suoritetaan selvitys ja kalut kukaties haetaan pois, vaikka käytetyillä huonekaluilla ei tietenkään ole juuri arvoa.

Saman omistajanvaihdosidean nykysovelluksia ovat työkoneiden ja autojen leasing ja etenkin puhelinten, pädien ja podien kytkykauppa eli todellisuudessa leasing. Puhelimet, televisiot ja vastaavat vehkeet ovat vielä siitä pirullisia, ettei niillä ole jälkimarkkinoita. Jos olet niin hupelo, että haluat uusimman mallisen laitteen, mitä teet vanhalle ja toimivalle? Itse en ymmärrä asiaa. Maa on täynnä täysin kelvollisia tietokoneita ja tietoliikennelaitteita, jotka palvelisivat vielä vuosia. Silti niitä kärrätään Kuusakoskelle. Kirpputoriaatteen läpitunkemat voisivat uhrata tällekin asialle muutaman ajatuksen. ”Garage sale” eli omien vaatteiden ja kamppeiden myynti näyttää näet rantautuneen meillekin. Onneksi.

Auto ja radio

Tämä on kätkettyä metodologista kähinää. Luin jotain ”autoilun vuosikymmenestä”, joka Suomessa oli 1920-luku. Pääpaino oli sukupuolirooleilla, mutta kattavia väitteitä esitettiin runsaasti.

Eilen olin kovasti ylpeä, kun päädyin urheilupoliklinikalle, jossa polveni kuvattiin sangen suurella rahalla. Tunnen itseni melkein Jari Litmaseksi, koska nivelkierukka on rikki ja tähystysleikkaus tulossa.

Se muuten ei mennyt salilla. – Mutta oli etevä ja kallis kone tämä MRI ja kuvat olivat oikein onnistuneita. Metelin takia päähän pantiin kuulokkeet ja kysyttiin kauniisti, mikä radioasema. Oli myöhäistä katua, kun ykkösellä osoittautui olevan äänessä vanha tuttavani Taanila.

Hannu esitteli Hegelin metafysiikkaa aivan yhtä innostuneesti kuin 20 vuotta sitten, ja oli kovasti tiedostamisen, tiedottamisen ja tietoisuuden kannalla.

Itse sitä syntiä paljon tehneenä tiedän, että radio on sopiva paikka puhua palturia, koska radio ei julkaise vastineita, oikaisuja vain. Auta armias, että kirjoittaa läpiä päähänsä johonkin aikakauslehteen. Varmasti saa itseään viisaammat kimppuunsa. Tieteessä tapahtuu –lehdessä ja Kanavassa karvat pöllyävät jatkuvasti, kun oppineet todistelevat toistensa yksinkertaisuutta.

Radio on, kuten Euroopan historiaan hyvin ikävästi vaikuttaneet suurdiktaattorit osoittivat jo kauan ennen sotia, populistin taivas. Televisio on vaikeampi. Siellä pärjää välihuudoilla ja letkauksilla, jos nimittäin on sopivan näköinen. Television ”sopiva” tarkoittaa, että monelle on käynyt kuin Esko Aholle, joka ei milloinkaan oppinut peittämään kunnolla ylimielisyyttään tai tekemään siitä myyntituotetta, kuten alan suurmestari P. Väyrynen.

Se siitä. Hannu on räyhähenki, ja sellaisiakin pitää olla. Termi on Lutherin, joka kirjoitti eräänkin kirjasensa ”Hurma- ja räyhähenkiä vastaan” (Schwärm- und Rottgeister).  Lisäksi hän on aikansa paras äänenkäyttäjä, eli mestari alalla, joka on juuri nyt surkeassa tilassa. Tulen surulliseksi, kun kuuntelen dosenttien tätimäistä kärinää tai nuor-dosenttien kireää kurkkuintonaatiota, joka ei lainkaan muistuta sitä suomen kieltä, jota ennen viljeltiin (ja jonka vakinaiset uutisankkurit hallitsevat kyllä oivallisesti).

Radfioista autoihin. Oli vähän sellaistakin puhetta, että jospa tuota vieläkin käyttäisi ääntään ja vetäisi luennot Turussa. Kulttuurihistoriassa henkilökunnalla on kädet täynnä.

Voisin puhua autoista, enkä puhuisi sukupuoliroolien kannalta, vaan miettisin henkilöautojen yhteyttä oikeistoliikkeisiin. Amerikkalaisille t-mallin Fordi oli kaupunkirakenteet rikkonut keksintö, ja A-malli rikkoi kaupungitkin.

Suomessa mustat autot liittyvät muilutuksiin eli Lapuan liikkeen ihmisryöstöihin, joihin valtiovalta suhtautui aivan liian kevyesti.  – Mutta mistä ne autot olivat peräisin?

Talonpoikaismarssi Helsinkiin oli pitkä askel vallankaappauksen suuntaan; armeija ja suojeluskunta pysyivät kuitenkin nahoissaan, ja itse asiassa armeija vastasi monesta asiasta Paavo Talvelan johdossa.

Marssijoita tuli erittäin runsaasti henkilöautoilla. Eri puolilla Töölöä kokoonnuttiin ja sitten marssittiin. Mäntsälän kapina tapahtui kevättalvella 1932. Silloisilla henkilöautoilla ei pahemmin ajeltu talvella.

”Mustat autot” olivat mielikuvienkin maailmassa liittyneet salaiseen poliisin ja sisäiseen terroriin jo ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa. Auto tuli ja vei.

Suomen historiassa oikeistoliikehdinnän spontaaniutta, talonpoikaisuutta ja pohjalaisuutta on korostettu aina. Korostus on ollut tarpeen, jottei ensimmäisinä autoistuneiden lääkäreiden, eläinlääkäreiden, suurtilallisten ja liikemiesten rooli olisi alkanut kiinnostaa liikaa. Enetä jos teettäisi gradun maaseudun henkilöautojen omistajista 1920-1939? Aineisto on helppo saada käsille – rekisteröinti toimi jo silloin. – Sodissa sitten kenraalikunta ajeli siviileiltä pakko-otetuilla Packardeilla, bensalla eikä häkäpöntöillä.

Muistista II

Vastaan kommenttiin kirjoituksella.

Eilen mainitsemastani Mind Mapista eli mielikuvakartasta olen samaa mieltä kuin joku – erinomainen eräillä, kiva monille, mutta monia ei miellytä.

Kolmiulotteinen (3 D) MindMap on olemassa ja myynnissä. Sen nimi on Topiscape. Zoomaus ja lentämisominaisuudet ovat hyvät. Kerron tästä ohjelmasta etenkin tiedostojen hallinnan välineenä toiste. –Kuka ei vähän väliä löydä tietokoneeltaan (tai kirjahyllystään) mahdottoman kiinnostavia kohteita?

Professorina kurkistelin joskus, mitä opiskelijat kirjoittivat muistiin. Itse en kai koskaan kirjoittanut mitään, vaan yritin olla kuuntelematta. Käytän samaa tekniikkaa joskus oopperassa. Yritän ajatella niitä näitä ja sulkea häiritsevän höpinän tai musiikin tietoisuudestani. Teho on taattu. Menetelmäni testaa puheen tai musiikin. Tähdellinen ja voimallinen tulee ryminällä läpi.

Sekä 1800-luvun oopperassa, ainakin Italiassa ja Venäjällä, ja samoin Japanissa no-näytelmiä esitettäessä ihmiset tulivat seurustelemaan ja viettivät aikaansa lörpöttelemällä, syömällä ja ennen kaikkea juopottelemalla. Kun esityksessä tuli hyvä kohta, melu ja liikkeet taukosivat äkisti, ja kaikki seurasivat otsa kurtussa. Sitten rattoisa yhdessäolo sai jatkua entiseen tapaan.

Tämän saman kuulee jopa levyltä, joka syntyi aika yleisen mielipiteen mukaan kaikkien aikojen hienoimmasta jazz-konsertista, Jazz at Massey Hall (1953 – Gillespie, Parker, Powell, Mingus, Roach. Kansa kantoi olutta kadun toiselta puolelta ja piti todella hauskaa; soittajista osa oli juovuksissa, Bud Powell katkaisuhoidosta pääsyn kunniaksi, osa myrtsinä (Mingus), ja Charlie Parker oli hukannut torvensa ja soitti muovista prässättyä saksofonia. Gillespie soitti erittäin lyhyitä pätkiä, koska pukuhuoneen radiosta tuli Rocky Marcianon titteliottelun lähetys.

Epäilen että meille välittynyt tapa istua kuin Mykkänen Pakkasella kuuntelemassa erilaisia esityksiä on kaamea erehdys. Jopa kirkossa ja käräjillä saa nukkua, kunhan ei kuorsaa ääneen.

Muistiin painamisen tekniikoista puhuttaessa mainitaan aina ensin antiikin soveltama sanojen tai käsitteiden sijoittaminen tuttuihin huoneisiin. Se toimii mainiosti vapaasti pidettävässä puheessa. Loppupuolelle kuuluvan vitsin voi ”sijoittaa” vaikkapa omalle työpöydälleen, kun aloitus on eteisessä ja pääteema olohuoneessa. Erikoinen kiitos tai vetoomus, jota ei saa unohtaa, pannaan makuuhuoneeseen. Vapaasti puhuessaan pystyy käymään omat huoneensa läpi. Yhtä hyvin voi käyttää vaikka suosimaansa kävelyreittiä tai tietä mökille, kunhan sen muistaa varmasti ja löytyy kiinnekohtia.

Minun on aina ollut helppo oppia ulkoa runoja, etenkin mitallisia. Kun en ole viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana osallistunut henkisiin kilpailuihin, joissa kouluissa jaettiin palkintoina muun muassa painokkaan raittiushenkistä kirjallisuutta, en ole useinkaan testannut muistiani.

Nyt piti kokeilla. Leinon ”Elegia” (Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta jne.) ei mene kunnolla. Säkeistöjen järjestys on vaikein; tuossa runossa ei ole kertomusta, vaan se on pelkkää parahtelua. Kun nyt harjoitin esittämiskuntoon (tilaisuutta ei tule, älkää pelätkö) tuon seitsemän nelisäkeisen  säkeistön tekstin, tein itselleni kaksi listaa, jollaista voisisi pitää vaikka kämmenpohjassa: Haihtuvi, Häipyvät, Tiedän ma, upposi, uupunut, siis oli, Toivoton.

Kun juuri tässä runossa myös riimiparit voi sekoittaa, kakkoslista sisältää kolmansien säkeiden alut: Turhaan, notkosta, pohjoinen, Kaikkeni, tai olen, Nytkö ma, Hallatar.

En tehnyt turhaa työtä. Vaikka mitta ja loppusointu tukee muistamista niin tavattomasti, riimien listaaminen ei auta. Niistä ei ainakaan jo lausuessaan muista, miten säe alkaa – siis virta, kiini, päivät, tieni…

Kiinnostavaa? Ja kiitos vain – esimerkiksi liikenneruuhkassa on hauska ajaa päässään omaa ohjelmaa. Leinon helkavirsi ”Tumma” palaa muistiin ennen kuin ilta on käsillä – periaatteessa osaa sen. Ja sitten Mustaan Lindblad!

Muistista

Ihminen kykenee pitämään mielessään noin 7 asiaa, jotkut pari enemmän, toiset muutaman vähemmän. Ellei ole opetellut sinänsä helppoja kikkoja, puhelinnumeron seitsemän numeron sarjaa ei opi kertakuulemalla.

Tärkeä ja näkyviin kirjoittamisen arvoinen asia on: muisti pettää. Siihen ei voi eikä pidä luottaa. Joka toinen tietää tai tuntee henkilön, jolla väitetään olevan valokuvamuisti. Sielutieteessä mainittiin ennen ”eideettinen muisti” eli kyky painaa näkökuva mieleen yksityiskohtaisen tarkasti.

Ilmiötä ei ole kyetty todentamaan. Yritetty on.

Kun muistisairaudet aiheuttavat aiheellista huolta, on hyvä tietää, että mieleen palauttamisen vaikeus on kaikin puolin normaalia. Tavallinen, hyvämuistinen äiti tai isä ei välttämättä muista lastensa nimiä, kaikin hetkin, päivän tuoksinassa.

Muuan muistin merkillinen piirre on täysi tarpeettomien tietojen pulpahtaminen tietoisuuteen tuosta vain. Minulle tulee joskus mieleen 60- tai 50-lulvulla näkemäni yhdentekevän elokuvan näyttelijän tai jopa roolihahmon nimi. Kun sitten tutkii asian IMDB:stä, toteaa joskus kummakseen, että oikein meni. Äidilläni ilmenee samaa.

En missään tapauksessa muista autoni rekisterinumeroa. Olen yrittänyt opetella. Väittäisin, että se alkaa m-kirjaimella, mutta varma en ole. Sitä vastoin muistan, että 60-luvun lopulla suurella hiellä ja vaivalla hankkimani pikku-Saabin rekkari oli BC-427. Tai toden sanoakseni se tuli mieleen tätä virkettä kirjoittaessani yhdessä silloisen asuntoni puhelinnumeron kanssa. 712467. Helsingin suunta.

Olen ollut hyvinkin kymmenen vuotta selvillä mielikuvakartoista (mind map). Monet ovat vallan ihastuneita niihin. Toiset käyttävät tietokoneohjelmaa, toiset väriliituja. Esitelmän tai luennon pääkohtien muistiin merkitseminen helpottuu kuulemma huomattavasti, jos kyttää värejä ja puhekuplan muotoja taitavasti.

Kokeilin tässä huvikseni muistin tukea harrastepiirini asiaan, joka ei ole häävi. Joskus on kyllä käynyt niinkin, että kiihtynyt kansalainen on soittanut – enää en useinkaan vastaa ”numero tuntematon” –soittoihin – ja haukkunut oikein kunnolla epäisänmaallisten tietojen levittämisestä. Tätä tapahtui etenkin Hesariin kirjoittaessani. Kysyin sotaveteraaniksi esittäytyneeltä soittajalta, että missäs rykmentissä te siellä Kiestingissä taistelitte. Kun soittaja sanoi että JR 9:ssä jumalauta niin, pääsin vastaamaan, että sitten voidaan lopettaa tämä puhelinkeskustelu – 7. Divisioona ei ollut missään vaiheessa sillä suunnalla, vaan syksyllä -41 Äänisen eteläpäässä.

Eihän tällaista juuri kukaan oikeasti muista – pelkkiä rykmenttejä oli yli 50 ja niitä yhdisteltiin, lakkautettiin ja siirreltiin vähän väliä. Mutta siinä on sitten taas jo kunnia kysymyksessä, jos vahingossa väittää, että lentolaivue 28 lensi Fiateilla tai Curtiseilla, kun koneina oli vaihteleva määrä Moraneja.

Luultavasti relaatiotietokantojen aika alkaa mennä mailleen. Tietyissä tilanteissa ne ovat oivallisia, jopa korvaamattomia. Mutta on niissä toisaalta aika tavalla työtä. Rivit ja sarakkeet on syytä suunnitella kunnolla, jos aikoo pärjätä. Ellei tarve ole pakottava eikä tietueiden määrä tolkuton, Excel ajaa aika hyvin saman asian, jos sitä osaa kohtuullisesti käyttää. Ellei osaa, voisi olla hyvä ajatus opetella.

Uskon väitteen, jonka mukaan taulukkolaskenta (kuten Excel) oli se softa, joka vaikutti todella rajusti ”pienoistietokoneiden” (PC, Mac) virastojen ja konttoreiden valloitukseen.

Kun kirjoitan ”Excel”, haluan vain, että asiani ymmärretään. Open Officessa on myös taulukkolaskentaohjelma, ja olen aina välillä mietiskellyt, pitäisikö periaatteellisista syistä siirtyä päättäväisesti pois Mikkisoftan piiristä avoimen ja maksuttoman softan käyttäjäksi.

Miettiminen on vielä kesken. Kuvassa esiintyvä FreeMind kumminkin on ilmaisohjelma, joka muutaman päivän kokeilun jälkeen tuntuu tekevän tehtävänsä oikein hyvin; myös haluamani hakuominaisuudet toimivat, ja kuvassa näkyvät haarakkeet menevät hiiren klikkauksella sylttyyn, kuten kuuluukin.

Waasan-Jaakkoo

Tätä teidän ei kuulkaa kannata lukea, eikä noita kirjoja enää mistään saakaan, ja vaikka saisikin, selvän saaminen voi olla vaikeaa.

Sanomalehtipakina lienee henkitoreissaan ja kirjana julkaistu pakina kuollut kuin kivi. Origo ja Bisquit ehkä saivat kunnian julkaista viimeisinä. Ennen pakinakirjoja myytiin varsinkin joulun alla kuin lenkkimakkaraa. Alan tunnustettu mestari ja varmaan suosituin oli Olli (Väinö Nuorteva), jonka tarinoihin ei ehkä kuitenkaan tarttunut pysyvää merkitystä. Meitä ihailijoita on paljon, mutta keski-ikämme on korkea.

Syy Jaakoosta kirjoittamiseen on halu hämmästellä – ”pahkuloida”. Luettuani viime aikoina henkilökohtaisesta syystä kohtalaisen paljon venäläisiä kirjoituksia, etenkin Tshehovia, pidän varmana asiana, että suomalainen humoreski / pilaileva lehtipakina on venäläisen humoreskin suora kylkiäinen. Itse Tshehov julkaisi niitä nuorena miehenä henkensä pitimiksi runsaanlaisesti. Jos olen asian oikein ymmärtänyt, niin viihdemusiikin (laulemat), salonkimusiikin (etenkin pianolle sovitetut romanssit) lisäksi pilailuilla oli tsaarin aikana suunnattomat markkinat varsinkin Pietarissa ja Moskovassa.

Ja kovana oikeistomiehenä ja pohjalaisena nurkkapatrioottina tunnettu Vaasan-Jaakkoo, päätoimittaja J.O. Ikola, oli venäjän kielen ja kirjallisuuden maisteri, samanlainen ”Moskovan maisteri” kuin Ilmari Kianto.

Tuo oppitausta ei ollut minkäänlainen suositus sotien välisen ajan Suomessa. Samoin kuin Kianto Ikola vastusti kommunisteja ja ryssäläisyyttä henkeen ja vereen.

Mikä lienee syy ja mikä seuraus?

Tunnustan lähdeaineiston puutteellisuuden. Vaasa-lehden (sitten Pohjalainen, sitten yhdistetty maakunnalliseen kilpailijaan Ilkkkaan yli puoluerajan eli kokoomuksesta keskustaan) päätoimittajana jatkanut Ilmari Laukkonen, kortesjärveläisenä ei henkilönäkään ihan tuntematon, julkaisi hänestä 90-luvulla elämäkerran, jota olen vain lehteillyt. Minulla on se mielikuva, että Ikolan ura oli sodan jälkeen – hän kuoli 1951 – sekä yleisistä että yksityisistä syistä laskeva, ja että myös lehden osakeomistus suli jälkeläisten käsissä. Jokin vaistoamani hiljaisuus hänen nimeään ympäröi, ja sillä on ehkä syynsä.

Kansakunnan historiaan Ikola jäi vain äänestämällä eduskunnassa yhdessä U. Kekkosen kanssa talvisodan rauhantekoa vastaan 1940. Jo tapahtuma-aikaan käsityskanta arvioitiin järjenvastaiseksi.

Ikolan maine oli suuri lapsuuteni päivinä. Hänen nimeensä ei kuitenkaan liittynyt samanlaista sädekehää kuin Artturi Leinosen. Liioin hänellä ei ollut samaa kansallista näkyvyyttä kuin Ilmari Turjalla, joka kyllä oli eri luokan toimija.

Olisin kohteliaimmin sitä mieltä, että novellistina – nyt en puhukaan enää pakinoista – Jaakkoo nousee reippaasti Leinosen ja Turjan yläpuolelle. Nämä olivat molemmat hiukan yhden vitsin miehiä. Ikola, jota siis henkilönä on varovasti kuvailtu äärimmäisyyksien mieheksi ja yhteiskunnallisilta ja poliittisilta asenteiltaan taantumukselliseksi sanan varsinaisessa merkityksessä, koska hän vastusti muun muassa kansaneläkelakia pitäen sitä monin tavoin turmiollisena, oli kirjoittajana parhaimmillaan tavallisen ihmisen ymmärtäjä.

Hänen humoreskeistaan erottuu tietty sielullinen yliherkkyys, joka maakunnan tapaan peitetään joskus rehvasteluun, joskus tietoiseen liioitteluun ja paisutteluun. Kertomukset kaikenlaisista kommelluksista, kuten vaikkapa kahvipannun katoamisesta kaameine seurauksineen, eivät millään muotoa jää farsseiksi, vaan ovat täynnä myötäelämistä, jopa myötätuntoa. Sitä riitti myös huono-osaisille eli erilaisille hupsuille, koville juopoille ja muutoinkin ihmisillä, jota ovat pahasti eri pari kohtalonsa ja käsitystensä kanssa.

Kai siinä on takana Antti Tuurin toisessa maailmassa mutta samoilta paikoilta kuvaama pohjalaisen miehen henkinen halkinaisuus. Pää piirtää taivasta, mutta jalka painaa maata. Sielullinen siipiväli on sellaista luokkaa, ettei sitä selvänä kestä. – Jos joku saa tästä kimmokkeen, muistakoon että Jaakoon kirjat ovat hutaisemalla tehtyjä, vanhaan sanomalehtimiestyyliin. Se on myös niiden suuri vahvuus, kiitävien tuokioiden tavoittaminen, sillä sellainen hän saattoi olla, tuulentupien mies.

Tsembalot

Erään yleishyödyllisen tarkoitusperän saavuttamiseksi istuimme kuuntelemassa kamarikonserttia vanhassa kartanossa. Tsembalot olivat nähdäkseni onnistuneet.

Olimme jo aikaisemmin jutelleet cembalistin kanssa – ohjelmassa oli J.J. Quanzin mahdottoman hieno trio-sonaatti huilulle, oboella ja continuolle eli siis sellolle ja cembalolle, ja lisäksi annettiin tunnetusti mykistävä Bachin cis-molli Wohl-Temperiertes Klavierista (I).

Mieleni pohjalla on vuosikymmeniä asunut ajatuksentapainen cembalosta (ja klavikordista) omituisina historiallisina soittimina, jotka tuottavat kaikenlaista kiusallista kilinää. Toista on flyygeli. Ajatukseni on läpeensä virheellinen.

Korvaan sen toiselle ajatuksella, joka on sekin maallikon arvaus. Saattaisi olla niinkin, että cembalo on yksi niistä soittimista, jonka ääni ei oikein tahdo tallentua eikä välittyä. Kun sitä sitten kuuntelee luonnossa ja vielä hyvässä esitystilassa, se äkisti onkin kuin aikoinaan paljon puhuttua sfäärien soittoa, jossa seitsemän kristallitaivasta helisee.

Vihjeen saaneena kiirehdin hankkimaan Christine Schornsheimin levytyksen Bachin Goldberg-sarjasta. Kyllä. Kun Tämä kaikkein tutuin kappale esitetään sellaisella hermolla ja menolla, johon olemme muutoin tottuneet barokkimusiikissa viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana, vaikutus on tyrmäävä.

Kuulija uppoaa vuo-tilaan (flow), jolle eivät mahda mitään poliisi ja lääkäri P. Puska. Kysymyksessä on kuitenkin ilmiselvä huumautuminen, joten tätä esitystä ei pidä kuunnella ajaessaan autoa, eikä lentäjien 24 tunnin aikana ennen työtehtävään tarttumista. Onneksi lentäjille on tarjolla runsaasti cembalo-Bachia keskinkertaisesti tai jopa huonosti soitettuna.

Kun melkein kaikki muut olivat lähteneet, jäimme cembalistin kanssa miettimään sävellajien salaisuuksia, ja hän esitti ”Olet maamme armahin, Suomenmaa” kiertäen koko kvinttiympyrän eli kaikissa duureissa.

Ehdin jo unohtaa, missä määrin viritys tällä kertaa poikkesi vakiintuneesta tasavireisestä. Pitää kuitenkin paikkansa ja on selvästi kuultavissa, että eräät sävellajit eivät kerta kaikkiaan soi. Ja eräät ovat olemattoman pliisuja, kuten C-duuri. F-duuri (yksi b) panee komiasti.

Ajatukseni tekniikan ja insinööritieteiden historiasta järkkyivät hiukan. Lähes kaikissa alan esityksissä aloitetaan tai ainakin keskitytään metallista valmistettuihin härveleihin. Suosittu lähtökohta on heilurikello ja ankkuri, joilla voima (esimerkiksi paino) katkotaan palasiksi ja tulos näytetään viisareilla.

Cembalo, ehkä etenkin arkkicembalo, panee miettimään uudestaan koneenrakennusoppia. Laite on nimittäin varsin monimutkainen, viimeistelty ja useita aisteja palkitseva. Piano vasaroineen saattaa itse asiassa kertoa ajan hengestä enemmän kuin olisi viisasta – kunhan kalkutetaan hampaat irvessä, niin kyllä lähtee…

Äänessä ollut oboe on eräs 25 000 vuoden teknisen kehityksen huippu. Sekä meikäläisillä että Neandertal-serkuilla oli luusta nikkaroituja huiluja. Reikien koko ja sijoitus osoittaa, että kysymyksessä on soitin. Maasta kaivettujen ja luolista löydettyjen kopioita on kokeiltu. Ne soivat ja vielä pelottavan samaan tapaan kuin omat huilumme.

Oboe ei vastaa käsitystämme koneesta, kuten ei cembalokaan. Mutta onko ”kone” välttämättä ymmärrettävä työn ja vaivan säästäjänä. Soittokoneet – kruununa viulu, joista parhaat rakennettiin yli 300 vuotta sitten, muistuttavat uskonnon harjoittamisen pyhiä esineitä. Soittokoneilla saavutetaan jotain sellaista, mitä ihminen ei muuten tavoittaisi.

Nykykielen mukaan soittimien käyttöliittymä on sangen vaikea. Mutta kuka sanoo, että käyttöliittymän pitäisi olla helppo? Onhan soitin aivan kirjaimellisesti kosketeltavan maailman ja ääneksi yhdistyneen tunteen ja ajatuksen rajapinta.