Älymystö

Kommentoijista joku oli eilen kirjoittanut lukematta ensimmäistä lausettani. Koska Donner oli vuosikymmeniä maan näkyvin ja ehkä suosituin intellektuelli, halusin yllättää sanomalla, että Kurjensaari oli parempi. Donner itse olisi suuttunut, jos olisi viitsinyt. Samaa odotin lukijoilta.

Sanonpa siis uudestaan, että muotokuvia muistista -sarja, jonka niteitä nyt etsin hyllyistäni ja muiden hyllyistä, pääsi yllättämään. Teksti on hyvin eläväistä ja mielenkiinto herää heti. Ja se on ajan merkki, että antikvariaatit ovat näitä kirjoja väärällään, mutta edes kirjastoista niitä ei tahdo löytyä.

”Suomen ainoa intellektuelli” Olavi Paavolaisesta sanottuna oli Kurjensaarta, muistaakseni täsmennettynä sanalla ”todellinen”. Lukijan tulee muistaa, että termi on karvas. Sekä Neuvostoliitossa että Ranskassa ja Yhdysvalloissa vapaasti liikkuva ”älymystö” (intelligentsija, les intellos, eggheads jne.) on ollut poliittisen tai taloudellisen vallan hampaissa. Myös Suomessa oli yliopiston professoreita, jotka tuhahtivat tuolle nimitykselle. Olen syöttänyt muutamalle kollegalle räkäisen nenäliinan luettelemalla ei-akateemisia esseistejä, tyyppiä George Orwell, Albert Camus, Bertrand Russel.

Juuri Paavolainen kiinnitti huomion natsien iskulauseeseen ”aivoilla on jo ajateltu liikaa” ja unohtunut Tatu Vaaskivi kirjoitti ”vaistojen kapinasta” 1937, ja ajan suuri intellektuelli Eino Kaila käsitteli persoonallisuutta monelta taholta.

Älykkyyden kanssa tuolla nimityksellä ei havaintojeni mukaan ole juurikaan tekemistä, eikä varsinkaan äly käytön.

Virikkeen sain itse, kun ystäväni sanoi työnhimoisen näköisenä, ettei suomalaisten intellektuellien historiaa ole kirjoitettu. Mietin sitä palaillessamme vanhalla Volvolle toisen ystäväni kanssa kohti Länsi-Eurooppaa eli siis Kirkkonummea ja miettiessäni kotiin könytessäni, että tuo ystäväni on hyvä esimerkki. ”Intellektuelli” ei tulisi hänen yhteydessään mieleen. Tuo käytöstä melkein jäänyt sana näyttäisi sisältävän vivahteen ”harrastelija”. Tuon ystäväni kanssa voi hyvin keskustella esimerkiksi saksaksi fyysikko Machin ja säveltäjä Alban Bergin samanmuotoisuudesta etenkin ottaen huomioon logiikan kehityksen ja sovellukset viimeksi kuluneiden 100 vuoden aikana. Lisäksi hänellä on erinomaista piipputupakkaa (Rattray’s).

Kiusoitellakseni tämän ehkä lukevia ruotsikammoisia, joihin alan kyllä itsekin korona-politiikan vuoksi kallistua, kysyn viattomasti, mitähän perua meillä on niin suuri määrä äidinkieleltään ruotsinkielistä älymystöä. Jo ennen von Wrightiä lyhyen mutta syvän kirjoituksen suurmestari oli Yrjö Hirn ja jo ennen häntä Gus Mattson, kemisti-tohtori ja aikalaisissamme monien joukossa Johannes Salminen, Leif Salmén. Ruotsista tulee Frans G. Bengtsonin jälkeen ensimmäisenä mieleen Olof Lagercranz.

Kurjensaari oli ennen sotia kustannustoimittaja. Niinpä mainitsen tuotakin ammattia harjoittaneet Tuomas Anhavan, Matti Suurpään, Pekka Suhosen ja Martti Anhavan. Kirjallisuuden tai elokuvan liepeiltä olivat hyvin arvostetut Jerker Erikson, Jouko Tyyri, Pekka Lounela ja Matti Salo.

Sepitteellisen tekstin eli romaanien, novellien tai runojen laajempi julkaiseminen näyttää ikään kuin peittävän ”intellektuellin” nimikkeen. Matti Kuusi oli vaikutusvaltainen kirjoittaja mutta P. Mustapää / Martti Haavio tuntuu yhtä oudolta tuon nimikkeen kantajana kuin V.A. Koskenniemi, joka oli aikansa vaikutusvaltaisin kirjoittaja. Eino S. Repo oli sitä hänkin, mutta nimitys ei istu.

Ja Suomen merkittävin monista asioista etevästi kirjoittanut intellektuelli oli tietysti U.K. Kekkonen…

Tikku silmässä

Kurjensaari oli selvästi parempi esseisti kuin Donner. 

Matti Kurjensaari (1907-1988) oli kirjailija ja intellektuelli, samoin Jörn Donner. Molemmille myönnettin professorin arvonimi. Kurjensaari on unohdettu, Donner ei vielä Edelliselle kuuluu hymähtää, jälkimmäiselle naurahtaa. Molemmilta jäi merkittävä pääteos tekemättä. Donner oli ehkä vahvimmillaan elokuvatuottajana. Sekä hänen varhaiset matkakirjansa että elokuvakirjoituksensa tuntuvat nyt hiukan ylimainostetuilta.

Ottaen huomioon, että nimitys ”intellektuelli” on erittäin epämääräinen ja muuttuvien muotien heiteltävä, tuo ranskan kieleen ja kulttuuriin paremmin istuva termi ontuu Suomessa. Juuri nyt muuten sana ”tiedemies” on katoamassa kielestämme ja korvautumassa sanalla ”tutkija”. Se voi johtua luonnontieteistä ja paineesta nimittää monenlaisia askareita tieteiksi. Itse yleisen oikeustieteen dosenttina en totta puhuen käsitä tuotakaan alaa tieteeksi. Toisin sanoen minullakin on empiirisen todellisuuden tartunta; tiede tutkii monien havaittavissa olevaa todellisuutta yrittäen löytää siitä säännönmukaisuuksia ja rakenteita. Siten juridiikan lisäksi historia, filosofia, teologia ja matematiikka ovat mielestäni aika kaukana polttopisteestä.

Nyt kirjoittamani on ristiriitaista, koska en tunnusta ”todellisuuden” enkä ”tietoisuuden” objektiivista olemassaoloa. 

Kurjensaarelle hymähdetään, koska hän oli myös oman aikansa mitoin välillä aika lapsellinen. Hänessä oli myös aikamoinen annos häntäkärpästä. Se on mainio ominaisuus journalistille ja kirjailijalle, mutta ei korota kunniaa. Hän yritti myös olla yhteisönsä omatunto ja aikansa tulkki. 

Mielestäni hän epäonnistui myös ihailemansa Olavi Paavolaisen kuvaajana. Paavolainen oli ainoa suomalainen intellektuelli, onneksi. Koska olin itse hänen arvostelukyvytön ihailijansa jo lukiolaisena, tein myöhemmin töitä selvittääkseni varhaisen esseen ”Nykyaikaa etsimässä” taustan vertaamalla asioita etenkin ranskalaisiin aikalaislähteisiin, osin saksaan. Paavolainen teki hyvää työtä eikä edes sortunut ranskalaisten omaan tolkuttomaan itsensä mainostamiseen. Siinä he ovat edelleen eteviä. ”Lähtö ja loitsu” oli sekin aika sensaatiomainen avaus, Etelä-Amerikka 1930-luvun alun silmin. Siinä helkyttely ei kuitenkaan riitä peittämään tietopohjan kapeutta.

Kurjensaaren henkilöesseillä, joita hän nimitti muotokuviksi muistista, tulee olemaan merkitystä sekä historialle että itseymmärrykselle. Lähdekritiikistä tulee kyllä vaikeaa. Loistava Olavi Paavolainen ei loistanut elämänsä lopulla ja vaikeni Yksinpuhelunsa jälkeen synkästi. Hymyilevä Ahti Karjalainen, tulevaisuuden ja perhearvojen mies, kympin ja kuuden laudaturin ylioppilas ja mainio maisteri ja tohtori. Juha Rihtniemi, tulisieluinen nuori uudistaja. Mauno Koivisto, kirjoittamaton lehti. Huimana kaareutui kaiken yllä Kekkonen ja Neuvostoliitto, toivon ja epätoivon maa, mutta ikuiseksi käsitetty.

Elämäkerrallisissa kuvauksissa oli ja on vieläkin tapana säilyttää hienotunteisuus. Kun nyt tiedämme, miten viina vei ja kuva ehti muuttua pahasti kirjoitusajankohdan 1970 jälkeen, miten täydentää tietoja? Miten aukaista kirjoittajan usein aiheellinen alemmuudentunto?

Keskittyessään enemmän ihmisiinsä kuin itseensä Kurjensaari kylvää lusteen seassa rikkaita jyviä. Urpo Lahtinen sanoo: aina ja kaikesta on tehtävä henkilöasioita. Ihmisten matalamielisyyteen voi luottaa. Jos joku kirjoittaisi hyvin populismin nousuista, jollainen nytkin on meneillään, täältä löytyisi aineistoa. Tosin: sivullinen, sivustakatsoja siis sekä Kurjensaari että Donner, ehkä Klinge tai Haavikko, näkee välttämättä väärin. Sironta yllättää aina. Miehen ja mielen muutos ei yleensä ole sellaista kuin perustellusti odottaisi.

Pekka Vuori 6

                

PALUUMUUTTAJA

Jokohan se virus hävisi

ja meno vanhaan kävisi?

Kuva siitä meille tuotiin

mutta palaa vielä muotiin

Malleja kun vielä lisää luodaan

ne markkinoille heti tuodaan

KOIRAN KUJEITA

Kaikki kyllä hyvin tietää sen

koira paras ystävä on ihmisen

Silloin ystävyyttä pitää työstää

jos koira herkkupalan ryöstää

Ei se tunne yhtään katumusta

näin vailla työehtosopimusta!

Osapuolia riidassa on kaksi

kuka valtakunnansovittelijaksi?

   MATKALASKU
Viimeisen rannan lossivahti
minut velkomatta kuljettaa
Tämä yhden hengen ihmisrahti
näin palaamatta mennä saa

Ei Nyyhkylahden satamassa
näy yhtään tullivirkailijaa lain
kun tulijalla onkin olemassa
hullunhauskat muistot vain

Ja Lintukodon Kaihopihassa
on kotikoivu ja kukkuva käki
joka elinvuosiaan laskemassa
Pekan pienenä poikana näki

MYYNTITYKKI
Kun Janne myymässä on taloa
on siinä täyttä tunteen paloa
Hän tulee sieltä Kivennavalta
ja taito näytelmäkerhon lavalta
Näin nätti talo on ja kaksi päätyä
voi myyjä vilpistelyyn päätyä
Hän kertoo talon historiasta sen
joka tekee siitä mielenkiintoisen
”Kun Eino Leinoa onni alkoi suosia
hän asui tuolla kamarissa vuosia!”
                          
Myyntityö on vähän kuin leikkiä
ja melko runsaasti myös feikkiä

    ARVOTUS
Suomi velkoihinsa hakee helpotusta

sillä tilanne on toivottoman musta

Apu saadaan nyt arvonimilaista

sen sääntöjä ei kansalaiset laista

Uuden tittelin voi kuka vain ostaa

ja näin tulevaisuuteen panostaa

Mies voi olla RUUKIN PATRUUNA

tai halvempi VARA-PATRUUNA

KOTINEUVOS on naisten kärjessä

äidithän ne  pitää miehet järjessä!
                         🧶

VÄÄRÄ MASKI

Sen korona oikein hyvin opetti

työtoiveet se myös tyystin lopetti

Taiteilija Kaapo siitä pahoin suuttui

kun taulutilaukset täysin puuttui

viimein ateljeessa puhelin kilahti

ja toivo paremmasta mieleen vilahti

Kunnon työtä olikin nyt luvassa:

pormestari isossa muotokuvassa!

Etänä öljyväreillä se työ tehtiin

ja kuva siitä haluttiin myös lehtiin

Malli oli istuvana kasvot maskissa

sylissänsä vielä hieno rotukissa

Voi, kaupunginkansliassa oltiin herkkiä:

maski oli hyvä mutta väärää merkkiä!

PIRU VIEKÖÖN

Kesäteatteri suosio on nousussa

mutta johtajalla on pupu housussa

Mistä näyttelijä nyt rooliin jossa

hän esiintyy Viimeisessä tuomiossa?

Opettaja pyrki rooliin paholaisen

 mutta aviovaimo heti kielsi sen

 On pakko saada pian esittäjä uus

 Mikä on näyttämön tulevaisuus?

 Kuntalaiset roolin esittäjän keksi:

 verojohtaja! oikea piru mieheksi

Pommi

Koska Suomelta kiellettiin pommikoneet 1944 rauhanteon yhteydessä, kysymys pommituksista meni täysin muodista. Iso Junkers (Ju-88) poistettiin meillä käytöstä 1948.

Isäni lensi sellaisessa tähystäjänä, jonka tehtävänä oli muun muassa pommitähtäimen käsittely ja pommien pudottaminen. Viimeiset pommituslennot hän teki Lätäsenolle ja Tankavaaraan joulun alla 1944 Lapin sodassa.

Syöksypommitus oli jokseenkin kovaa leikkiä. Vanhempi ja pienempi Stuka eli Junkers Ju 87 oli tarkempi mutta myös haavoittuvampi. Sellaisella saksalainen Rüdel tuhosi taistelulaivan Leningradin satamassa. Saattoi olla onneakin mukana. Kirja Rüdelistä on ilmestynyt suomeksikin.

Isäni kertoi, että he kävivät vähän väliä yrittämässä pommittaa Ojatin siltaa Syvärillä, eivätkä koskaan osuneet. Venäläiset vainosivat Korian siltaa, joka vie Kymijoen yli, eivätkä liioin osuneet. Tarinan mukaan pommi olisi kerran mennyt ratapölkkyjen välistä jokeen.

Ehkä joku minua tietävämpi ilmavoimien mies – tunnen heitä – täsmentää, jos katsoo asiakseen. Mutta tietääkseni tässä blogissa puheeksi tullut kysymys Helsingin tuhoamisesta ilmapommituksilla, jota siis yritettiin kolmasti helmikuussa 1944, olisi luultavasti jäänyt yritykseksi myös briteiltä ja amerikkalaisilta. Molemmat menettivät paljon väkeä, koska sellainenkin tapa oli, että ajettiin suoraan torjuntatulen läpi, jolloin seuraukset olivat kauheita.

Helsingissä ei olisi oikein toiminut se keino, jolla Hampuri ja Dresden tuhottiin niin pahasti. Ensin paljon pieniä palopommeja eli siis fosforia, ja perään erittäin paljon isoja räjähtäviä pommeja. Syntyi ”tulimyrsky” eli samantapainen ilmiö kuin puhalluslampussa tai hitsauspillissä.

Hampurin pommisuojissa tuhannet kuolivat tukehtumalla. Suihkualtaisiin ja sataman veteen heittäytyneet paistuivat. Fosfori on aine, joka palaa vedessäkin.

Helsingissä radiokuuntelu seurasi hyökkääjiä, jotka eivät aina jaksaneet noudattaa radiohiljaisuutta. Puolustajilla oli siis hyvinkin tarkat tiedot siitä, paljonko koneita on tulossa ja mistä.

Isäni ja äitini viettivät keskimmäisen pommitusyön ravintola Tullinpuomin hississä, joka oli juuttunut kerrosten väliin. Isä oli tuossa vaiheessa Kauhavalla Ilmasotakoulussa opettamassa nimenomaan lentosuunnistusta ja tähtäämistä. Blenheimilla lentänyt Tauno Kangas, joka kävi pommittamassa myös Leningradin seudun lentokenttiä, muuten kuoli vasta pari vuotta sitten. Hän sanoi, ettei hän halua muistella, koska hän muistaisi väärin. Olin uskovinani. Minulla on isäni lentopäiväkirjat alkuperäisinä tuossa laatikossa. Varmasti Taunollakin oli – mutta mitäs pankinjohtaja sellaisia muistelemaan.

Pommikoneiden piloteista kuulemma Unto Oksala, joka sai Mannerheim-ristin, oli samanlainen luonnonihme kuin Juutilainen hävittäjäpuolella, mutta osasi olla myös vaivalloinen, kuten myös Juutilainen. Kävin katsomassa häntä syrjäkarein Tampereella, jossa hän oli museon vahtimestarina.

Helsingissä vihollinen osui pistemaaleihin. Meni yliopiston päärakennus, kun tavoiteltiin kai valtioneuvoston rakennusta. Meni Teknillisen korkeakoulun rakennus. Mutta henkilö- ja omaisuusvahingot olivat silti sensaatiomaisen pieniä. Professori Heikki A. Reenpää, joka oli ollut IT:ssä adjutanttina, muisteli tätä lempeällä äänellään. Malmilla istui yöhävittäjän ohjaamossa mm. tuleva  fyysikko ja akateemikko Pekka Jauho.

Isänmurha

Otsikon sana on vahingollinen väärinkäsitys ja perustuu väärinkäsityksiin. Kukaties sillä halutaan viitata aikuistumiseen. Jossain vaiheessa on paikallaan pyrkiä pysymään omilla jaloillaan ja jopa tekemään itse ratkaisuja. Mutta miksi keittiöpsykologia ei puhu äidinmurhasta. Olen ollut käsittävinäni, että joskus äidin esiliinan nauhat kuristavat aikuistakin naista.

Tuo ”murha” on myös turhaa julmistelua. Ainakin minulla, joka en omaa isääni murhannut, on vastaanotin, ja kauko-ohjain on eräällä Espoon hautausmaalla. Luullakseni toinen, pitkiä aaltoja käyttävä, on Kauhavan vanhalla hautausmaalla.

Murhan sijasta puhuisin perinteestä. Itse kukin keksii itselleen perinteen. Kansakunnalle valheellinen eli mihinkään perustumaton perinne on elintärkeä. ”Mitä on olla suomalainen?” – En minä vaan tiedä, mutta aika moni on tuota selittänyt, suu mytyssä ja käsi nyrkissä.

Aamuni oli seikkai lurikas. Lapsena ollessani sain miettiä ennen kuin käsitin, että Kiljusen herrasväen tai vastaavan edesottamuksia kuvaavassa kirjassa oli painovirhe. Tavuviiva oli jäänyt pois. Tapaus oli seikkailurikas, ei lurikas seikkailu.

Ajokorttini on ollut kateissa kohta kaksi viikkoa. Olen etsinyt epätodennäköiset paikat, sen jälkeen todennäköiset ja sitten epätodennäköiset uudestaan. Mielenkiintoisia löytöjä on riittänyt, kuten tietoja Lappeenrannan bussiliikenteestä vuonna 2007. Ja uuden ajokortin hankkiminen on ilmoituksen mukaan vaivatonta eli tulkintani mukaan monen viikon vaiva ja lisäksi suuri häpeä.

Oraakkeli sanoo, että rutto ei väisty kaupungista ennen kuin edellisen kuninkaan tuntemattomaksi jäänyt surmaaja tavoitetaan. Sokea tietäjä Teiresias on selvillä asiasta, mutta ei suostu vastaamaan kuningas Oidipuksen kysymykseen ennen kuin tämä ottaa todella julman muodon päälleen. ”Murhaajan nimi… on sinun nimesi.”

Mikäli löyhäsuisuudestaan yhä kuuluisa Aishkylos & Co. puhuu totta, nuori Oidipus oli sattunut kolhaisemaan hengiltä röyhkimyksen, joka ajoi vaunuilla hänen varpailleen ja anteeksipyynnön sijasta ui heti liiveihin. Vähänpä hän tiesi, että kysymyksessä oli hänen lihallinen isänsä, kuningas Laios. Ja niinkin piti sattua, että Oidipus otti ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Alkoholilla oli osuutta tapahtumiin.

Jutun kuvasta päätellen porukka ei kärsinyt kalsareita.

Mutta minä menin kirjastoon suunnatessani Kirkkonummen R-kioskille ja kysyin kioskin tädiltä, että olisiko havaintoa ajokortista, joka teoriassa olisi voinut tipahtaa sinne paikalla viimeksi asioidessani. Myyjä käännähti ja tarttui laatikkoon, jossa oli ainakin kymmenen ajokorttia, ja kysyi kuin kuningas Oidipus:” Mikä nimi?” 

Sanoin nimeni. Myyjä työnsi ajokorttini eteeni ja sanoi, että olokeepa hyvä.

Voi tätä onnen päivää. Sen lisäksi että kukkaroita ja laukkuja hukataan ja varastetaan, kuuluu olevan kansantapa kylvää niitä erilaisille kassoille maksu- ja etukorttien kurimuksessa. Omani on vastedes vetoketjutaskussa, siitä voitte olla varmat. Ja vetoketjun panen hakaneulalla takkiin kiinni. Lisäksi halpoja ja herkullisia mustikoita voi popsia ilman ajokorttiakin. Olen kokeillut.

(Katso myös J. Donne – ”… älä lähetä ketään kysymään, kenelle kello soi; se soi sinulle.”)

Ihanuus

Ihanuusleipää saa eräästä myymälästä, josta olen kade kuin emäntä hillasuostaan. Sellaista ei kerrota parhaalle ystävällekään ja sinne mentäessä heitetään eksytyslenkkejä jäljestäjien harhauttamiseksi.

Luullakseni jotkut nimittävät sellaisia artesaanileiviksi. Tässä on pähkinän palasia ja luultavasti aprikoosia seassa ja muita maukkaita roskia, ja itse leipä on sitä mainioksi tunnettua campaillouta. Hakukoneella muuten näyttää löytyvän reseptejä ja ohjeita vaikka kuinka. En kajoa asiaan, koska en ymmärrä siitä paljon enkä ole alan ihminen.

Mutta kesän iloista on ollut muutaman kerran puhe – esimerkiksi siitä, että halvat lasitölkkiin pakatut Ahti ja Vesta ovat suurenmoisia sillinpaloja uuden perunan kanssa. Ja nyt on vielä se aika, että vähän joka paikasta saa poikkeuksellisen hyvää mansikkaa ja oivallisia vattuja, minkä lisäksi mustikkavuodesta lupaillaan hyvää ja viikon sensaatiokuva oli Hesarissa, hillasuo Pudasjärvellä. En ole nähnyt vastaavaa, vaikka on tullut soitakin tallatuksi pohjoisessa. Vaikka kasvoi se valokki Kauhavallakin.

Jos antaa Ruotsin kuuluisimman elokuvan johtaa itsensä harhaan, mansikkapaikka on muka maallisen onnen tyyssija. Nimi tarkoittaa ahomansikkaa (smultron) eikä puutarhamansikkaa (jordgubbe).

Tiedän muuten ihmisen, joka on käynyt Suonenjoella. Hän väitti, että kerran kauan sitten joku opettaja tuli hulluksi ja alkoi istuttaa Senga sengaa oikein urakalla peltoon. Kun maassamme on tapana, jo alle kymmenen vuoden kuluttua joku juovuspäissään murahti, että ehkä se ei sitten ihan hullu ollutkaan. Siinä vaiheessa puoli pitäjää viljeli mansikkaa, ja kauppa kävi. Itse lapsena ollessani mansikkaa oli ihmisillä rekoolissa eli kasvimaassa ehkä kymmenen, ehkä viisitoista, ja niitä ei saanut ottaa.

Salaojitus ja yleinen tapojen raaistuminen teki lopun marjasta joka saattaa olla kaikkein paras, mitä luonto tarjoaa: mesimarja, rubus arcticus. Äitini poimi sitä talteen kymmeniä litroja odottaessaan Pekkaa. Tai Mikkoa. Luultavasti ei Seppoa. Pakinoitsija Vaasan Jaakkoo osoitti sen lihavan miehen herkuksi. Kun menee selälleen ojaan, voi hankalasti kumartelematta poimia mesimarjoja suoraan suuhunsa. Eikö se ole onnea!

Mutta eilen teroitin veitseni, koska tuliaisiksi tuotiin salon sydämestä kahta lajia ruislimppua. Toinen oli sivistyneempää lajia, sekajauholla höystettyä. Toinen oli selvää pelkkää ruista. Ja saman päivän aamuna paistettua.

Tuon ihanuusherkun päälle ei pidä panna mitään. Sen kuin sipaisee liukastetta. Ja siivujen sopii olla ohuita. Sellaisten viiltelemiseen fileerausveitsi on paras väline. Ottava terä edellyttää pyyhkäisyä keraamisella puikolla.

Vaikka muuta väitetään, elämä on täynnä onnen hetkiä. Tuollainen ruislimpun pala ja vielä toinen päälle on hekumaa.

Nautinto tosin edellyttää, että syöjällä on hampaat. Kummallakin isoisälläni oli puukko pöydällä, koska leivän lisäksi lihaa oli sipullettava syötäväksi. Omin neuvoin sain selvitetyksi, miksi Venäjällä ja siis meilläkin miehellä piti olla muhkea parta ja viikset, siis tyyppiä K. Marx. Ja sitten ne katosivat maailmasta vuosikymmeniksi. Vastaus: huonot hampaat. Jo keisarin aikaan Venäjällä oli tavallista, että jopa suuriruhtinailla oli reikäiset ja pahan näköiset etuhampaat. Piilottamiseen tarvittiin viikset ja niitä kehystämään parta. Parranajo ja hammashoito ja tekohampaitten valmistustekniikka etenivät sitten samaa tahtia, Amerikasta käsin.

Joukon tyhmyys

Jokainen, jonka etunimi on Jouko, on kyllästynyt puujalkavitsin ”Joukossa tyhmyys tiivistyy”. Tiedossani ei ole, mistä sanota on peräisin. Epäilisin varhaista sosiaalipsykologiaa. Ajatus ei ole tuulesta temmattu. Minua kauhistuttavat kuvat ja kertomukset eurooppalaisista, jotka heinäkuussa 1914 hurrasivat hulluina ajatukselle pikaisesta sodasta, jolla pantaisiin asiat uuteen kuntoon. Sota kesti ja kesti lähelle joulua 1918, aiheutti loputonta kärsimystä ja seuraavan sodan, joka alkoi 1939.

Suomi oli syyllinen. Menimme asettumaan suurten herrojen etupiirin jaon tielle ja lopulta olimme saada ”apua” Englannilta ja Ranskalta, jotka eivät todellisuudessa hallinneet edes omia tonttejaan..

Mutta nytpä ei ole puhe historiasta vaan tulevaisuudesta.

Sana ”joukko” on muuttanut merkitystään. Asian vaikutukset ovat syvät.

Esimerkiksi vaikeasti lausuttava sana ”globalisaatio” ei kerro eikä vihjaa, että ”joukkoistuminen” on muuttanut ratkaisevasti luonnettaan.

Näen korona-pandemian symbolina. Virustautia ja sen tehoja ja tuhoja ei olisi olemassa ilman Internetiä, ja Internet oli se keksintö, joka teki ”globalisaatiosta” totta. Se mikä näyttää tapahtuvan maailman toisella laidalla, on välittömästi totta esimerkiksi Kirkkonummella. Se voi olla hyvää tai pahaa, mieluisaa tai mieltä kääntävää.

Esimerkkitapauksessa kysymyksessä on kulkutauti, jonka liikkeisiin vaikuttaa hyvin vahvasti valtavasti kasvanut matkailu ja samalla osaamattomuus sähköisten yhteyksien käyttämisessä. Yksi esimerkki oli pääministerien istuttaminen Brysselissä neljä vuorokautta putkeen juuri kun heillä olisi kaikilla ollut parempaakin tekemistä. Mutta olemme oppineet vasta käymään teknisesti heikkotasoisia videoneuvotteluja. EU:n rakenteellisesti surkean huono hallintorakenne näytti pahimpia puoliaan. 

Viikon neuvottelut – joiden lopputulos oli minustakin hyvä – olisi tietenkin pitänyt käydä Arkadianmäeltä ja Senaatintorilta. Mutta vanha perinne jyllää. Päivät kerätään tietoja ja yöt neuvotellaan eli vängätään niistä. Tilanne on sama kuin Talvisodan syttyessä. Lähetetäänpä juoksupoika ottamaan selvää, mikähän tässä nyt on kun taivaalta tuntuu tipahtelevan pommeja.

Uudempi tapa on esitelty usein jopa Kansa taisteli -lehdessä: Korkeavuorenkadun eli Paloaseman ja entisen puhelinlaitoksen välissä kalliossa ollut tulenjohtokeskus, jossa hyvin koulutetut ihmiset tappelivat tuhatta punantähtistä pommikonetta vastaan tosiaikaisesti.  Kun saksalaisten toimittamat tutkat, yksi iso ja pari pienempää, antoivat vihiä siitä, että Minskistä asti ollaan tulossa tosi isolla porukalla, Helsinki lähetti ensin kaikki kuorma-autot hakemaan Kotkasta ammustäydennystä, vaikka kaikki varastot olivat täynnä. Ja sitten ruvettiin ampumaan peltikattoa eli sulkuja kaupungin ympärille ja ylle. Menestys oli hyvä, ja Neuvostoliiton menestys kovin huono.

Internet on adaptiivinen ja skaalautuva. Hallinto ei ole. ”Joukko” ei ole enää torillinen kiljuvia ihmisiä, vaan verkko. Vaarana on kybersota, joka ehkä on jo käynnissä. Joka tapauksessa Suomessa on kyberrauha, jota emme toistaiseksi hallitse lainkaan. Mutta arvatkaa huviksenne, millaista on rokotteen kehittäminen nykyisin. Jopa julkaistuissa artikkeleissa keskimäärin 40 kirjoittajaa…

Kalistus

Amerikkalaisista merkkihenkilöistä A. Ankka pääsi soveltuvuustestiin. Päähän asetettu kupu mittasi suoraan soveltuvuuden eri ammatteihin. Tämä on se juttu, jossa mittauksen suorittaja, muistaakseni kallontutkija Kalistus, tekee pahan pilkkuvirheen, kun mittarin näytölle pysähtyy pörriäinen, jonka tutkija tulkitsee desimaaliksi, amerikkalaisittain siis pisteeksi. Eikä Aku-raukasta siis olekaan eteväksi salapoliisiksi, vaan hänen todelliset taipumuksensa viittaavat merikäärmeiden lumoamiseen huilunsoitolla.

Olen itsekin ollut panevinani merkille, että monet amerikkalaiset ovat persoja numeroille, vaikka ne eivät pitäisi erityisemmin paikkaansakaan. Älykkyysosamäärää (ÄO eli IQ) on muka kova juttu, ja SAT on mittavinaan soveltuvuutta korkeakoulutason opintoihin. 

Etten saa kimppuuni hyvää tarkoittavia tietämättömiä, jätän esittämättä arvioni, onko noissa teisteissä pohjaltaan kysymys vinksahtaneesta tasa-arvoajattelusta. 

Tarkoitukseni oli selittää havainnollisesti, kuinka paljon ylimääräistä kuolemaa korona aiheuttaa. Se jää selittämättä. 

Poliitikkojen arvellaan periaatteessa valehtelevan ja asiantuntijoiden korostavan itseään esittämällä vaikeatajuisia vastauksia.

Poliitikoista on kuuluisa Groucho Marxin määritelmä: taito etsiä hankaluuksia, löytää niitä, tehdä virheellinen johtopäätös ja soveltaa väärin toimimattomia ratkaisukeinoja.

Eipä sillä, eilen lehdessä EU-oikeuden professori sanoi, että Suomi oli hävinnyt Brysselin neuvotteluissa jo ennen kuin ne alkoivatkaan, nimitäin tavassa jolla asiaan valmistauduttiin.

Suosittelisin kollegalle kallontutkija Kalistusta. Professorin ja muun opettajan saa odottaa puhuvan järkevästi, mutta käärmeenlumoojalta ei vaadita vastaavaa. 

Arvaan hänen tarkoittaneen, että Suomi oli tuominnut itse itsensä epäonnistumaan. Hän selittää sitten, mitä tehtiin ja mitä ei, ja siirtyykin järkevään esitykseen, joka tosin ei vakuuta ainakaan minua käytettävissä olevan järjen määrästä – vai pitäisikö sanoa kulmamomentista. -  EU-budjetin painotuksissa olisi paljon uudistettavaa. Elpymisrahasto olisi saanut jäädä tekemättä.

Sixten Korkman näyttää olevan kohta kohdalta eri mieltä. Hän sanoo, että ratkaisu on jo lisännyt luottamusta talouteen ja heijastuu elpymisen nopeutumisena.

En tiedä muista lukijoista. Itse luin tästä, että korona-pandemia ei kuulu Eurooppa-oikeuteen, vaan se on jäsenvaltioiden vastuulla. Tuolla logiikalla myös tietokonevirukset olisivat jäsenmaiden vastuulla. Ja kyberhyökkäykset.

Voi yhden kerran! Aika ajoin olen luullut, että juridiikka nähtäisiin muunakin kuin rakenteiden normittamista. Ajattelen vähän niin kuin Paasikivi Moskovasta, ettei Brysselkään ole raastupa.

Kalojen mielikuvitus

Otsikko on tarkoitettu vaikuttamaan hullunkuriselta. Oikeastaan olen jatkamassa keskustelua, jonka viritin nerokkaista henkilöistä. Nerokkaaksi sanon ajatusta, joka jälkikäteen ajatellen muutti laajalti kehityksen suuntaan. Siksi esimerkkeinä ovat Einstein, Freud ja Tshehov.

Otsikko ei ole omaa mielikuvitustani. Uhkaavan viisauden mukaisesti olen muuttumassa lapseksi jälleen, tai ainakin yhä lapsellisemmaksi. Korkean iän tuma dementia ei ole leikin asia, vaikka se naurattaakin.

Täysin alaikäisenä koulua käydessäni mieleeni tarttui muka sopiva kotiaineen aihe, syvänmerenkalojen sukupuolielämä. 

BBC:n ”Sinistä planeettaa” en jätä televisiossa tietoisesti väliin. Mielestäni se on järisyttävä ja lisäksi tavattoman kaunis. Ja tuo mainitsemani sukupuolielämä tulee vähän väliä esiin, eikä sitä voi kuin hämmästellä.

Ja on siinä myös kaloja, jotka rakentavat itselleen pesiä kuin linnut, ja toisia kaloja, jotka toteuttavat erittäin pitkäjänteisiä hankkeita.

Olen lakannut tietämästä, olisiko sanalla ”vaisto” jotain todellista käyttöä. Lukemani kuvaukset ovat kehäpäätelmiä kuviossa älykkyys – periytyvyys – oppiminen. Laajasti käsitelty ”tietoisuus” ei mielestäni ole selittävä termi. En puhuisi kysymyksestä, onko kaloilla, valailla tai mehiläisillä tietoisuutta. Mutta kaiken kansan kirjat Konrad Lorenzista Wilsoniin ja Dennetiin näyttävät johtavan vain huomioon, että tietoisuus on jotain sellaista, mitä tahdomme sen tarkoitavan.

Ja Turingin testi eli kuviteltu tietokone, joka huijaa ihmisen luulevan esittäessään koneelle erilaisia lauseita olevansa tekemisissä ihmisen kanssa, johtaa Searlen ”kiinalaisen huoneen ongelmaan”. Riittävien sana- ja sääntökirjojen avulla ihminen osaisi vastata järkevästi kiinaksi osaamatta kiinaa.

Ja siitä päädymme patenttioikeuteen. Jo maailman ensimmäinen meidän tunnistamaamme Babbagen tietokonetta kommentoinut Ada Lovelace huomautti 1800-luvun alussa, että kone yhdistelee merkkejä ohjelmoitujen sääntöjen mukaan mutta ei tuo peliin mitään omaperäistä eli itse keksittyä.

Jolloin olemme takaisin kehäpäätelmissä. Vain patenttioikeus ”tietää”, että patentoida voidaan vain keksintö, joka on uusi ja omaperäinen (keksinnöllinen). Olen käyttänyt hyvin suuren osan ammatillista elämääni noiden sanojen tulkitsemiseen ja odotan nyt koronarokotetta, josta tulee todennäköisesti uusi ja keksinnöllinen ja valtava rahanlähde ja loputon riitojen aihe. Ehkä se – tai ne – tappaa taudinkin.

Meidän kesken – patenttioikeudellinen keksintö tarkoittaa todellisuudessa vain työlästä ja kallista kytkeytymistä hyväksyttyjen hylättyjen keksintöjen erittäin suureen sarjaan. Ilkeästi sanoen ero Searlen kiinan kirjainmerkeillä varustettuihin legopalikoihin ei ole suuri. Naapurin kissaa ei voi patentoida, koska se ei ole palikka.

Mutta en siis otaksu, että nyt elävät jälkeläisenikään tulevat tuntemaan edes kvanttitietokonetta, joka ihan itse oivaltaisi ja analysoisi jotain lämpösäteilyn kaltaista, löytäisi toisenlaisen tajunnan tai osaisi kirjoittaa novellin kuin Tshehov. Jos viimeksi mainittu onnistuisikin, ei ainakaan niin hienoa kuin ”Kaksintaistelu”. Eikä niitä voi mallintaa, koska ne ovat pitkän aikavälin kompleksisia ilmiöitä. Kuten toivottavasti ei se rokote.

Partapäät

Eilen tarkoitus oli kytkemällä Einstein, Freud ja Tshehov toisiinsa esittää alaviite ”kahden kulttuurin” ideaan. Ehkä se ei ole erikoisen ajankohtainen. Ehkä se kuitenkin on.

Britti C.P. Snow esitelmöi ja luennoi tuosta aiheesta 1950-luvulla ja julkaisi kirjan. Humanistit ovat joskus tai usein järkyttävän tietämättömiä tieteen perusasioista. Luonnontieteen puolella pehmeät tieteet ja koko taide kohtaavat joskus vahvaa torjuntaa ja kovakorvaisuutta. On kuin olisi kaksi kulttuuria, jotka eivät kohtaa toisiaan.

Jos joku henkilö hyppelee tiedon ja taiteen raja-aidan yli, häntä kukaties pidetään luonnevikaisena tai pelkästään kehittymättömänä. Suutari pysyköön lestissään, sanotaan. Taustatarina kertoo, että suutarilla on kykyä arvostella kuvanveistoksen kenkiä, mutta ei itse veistosta. Siitä tarina ei hiiskahdakaan, pysyykö patsas pystyssä, kun sitä ruvetaan kaatamaan kangella ja kettingillä.

Luultavasti C.P. Snow halusi kiinnittää huomion Britannian koululaitokseen. Ainakin antiikki ja vakiintunut historia saivat opetuksessa mahdottoman paljon aikaa ja arvostusta ja matematiikka ja luonnontieteet vähän. Kirjoittaja arveli, että viimeksi käyty maailmansota sisälsi opetuksen ja varoituksen. Voimainkoitoksessa painoivat tekniikka ja tiede.

Se varoitus tuli kyllä jo ensimmäisessä maailmansodassa. 

Konsilienssi eli ”kolmas kulttuuri” tuntuu hyvältä, mutta ei välttämättä ratkaise esitettyä ongelmaa. Onko tuota ongelmaa olemassa, se on ongelmallinen kysymys.

No, Einstein oli luonnontieteilijä, Freud lääkäri mutta ennen kaikkea ”pehmeän” ihmistieteen eli psykologian tai psykiatrian edustaja, ja Tshehov taiteilija.

Kaikki kolme olivat tajunneet, että sankat ihmisjoukot ovat valmiita hurraamaan hallitukselle, luopumaan omaisuudestaan ja hengestään ja tuikkaamaan tuleen talonsa ja ulkohuoneensa. 

Goethe ja von Humboldt istuivat Weimarisssa miettimässä, mitä valo on ja oliko Newtonin esittämä oppi väreistä todella oikea. Molemmat herrat olivat sellaisia aitureita, ettei paremmasta väliä. Humboldt keksi kertomana mukaan Etelä-Amerikan Andeilla tunnistettuaan erään jäkälän samaksi kuin Saksan kaivoksissa, että jospa mantereet olivat kerran olleet yhdessä, kelluvina laattoina. Darwinilla oli kuuluisalla matkallaan mukana 39 Humboldtin teosta.

Herroja innostivat muuttuvat järjestelmät, ei niinkään löytöjen luokittelu 

Einstein sai Nobelinsa lämpösäteilyn analyysistä, ei suhteellisuusteoriasta.  Mutta hänen jälkeensä on ymmärretty, että valo on jotain sellaista mikä ei hevillä tulisi mieleen, paketteina kulkevia aaltoja. Oivallus tuotti sellaisiakin tuloksia kuin atomipommi ja aurinkokenno, ja miksei myös matkapuhelin. Freud olisi voinut ymmärtää, että Einsteinin kaverin Kurt Gödelin jälkeen sellainenkin kirja, joka on edelleen kirjoittamatta kuin ”matemaatikon piilotajunta” olisi ollut laadittavissa. 

Silloin Snow olisi joutunut pelkistämään esityksensä otsikoksi ”Nolla kulttuuria”. Tieteen tieteellisyys on samanlainen erehdys kuin taiteen taiteellisuus. Ja tämän on Humboldt oli aavistanut sata vuotta aikaisemmin: järjestelmän johdonmukaisuutta ei voi todistaa tuon järjestelmän ehdoin.

Freud oli samaa mieltä. Ihminen on epäjohdonmukainen. Johdon vieressä on epäjohto.  

Kirjoituskone

Pihalla ystävä tuli näyttämään kätköistään esiin ottamaansa kansiota. Parahiksi paikalle tuli nykyinenkin tuomioistuimen esittelijä, mukanaan vattuja, joita pian syötiin suurella asiantuntemuksella ja pienellä joukolla. Paperit koskivat sadan vuoden takaista riitajuttua, jonka oli ratkaissut Senaatin oikeusosasto, siis nykyisen korkeimman oikeuden edeltäjä.

Kuten aina, ihastuttavan kaunista käsialaa, suurella huolella kirjoitettuja asiakirjoja ja painetulla leimamerkillä varustettua Venäjän vallan aikaista virallista paperia.

Nuorisolla oli kiire keinumaan ja pomppimaan.

Sitä ennen oli perehdytty huoneessa koristeena säilytettyyn Remingtonin kirjoituskoneeseen ja selvitelty sen toimintaa. Varmistaakseni väitteeni tutkin, että käyttökuntoisen värinauhan löytäminen voisi olla juuri ja juuri mahdollisuuksien rajoissa. Mekaanisia kirjoituskoneita näyttää olevan huutokauppamyynnissä, mutta tiedä heistä sitten…

Ilmiö jäi askarruttamaan. Ennen väitettiin, että elokuvat tuottavat turmion, ja sitten tiedettiin, että televisio tyhmentää katsojansa käden käänteessä, varsinkin lapset. Tietokonepelit olivat vihon viimeisiä, ja sitten tuli roikkuminen verkossa ja tolkuttomuus erilaisten puhelinten käytössä.

Tässä tapauksessa mielenkiintoni herätti asianomainen kööri, joka on todetusti kirjallisesti ja musiikillisesti suuntautunutta. Mutta mekaaninen laite eli nappulat, vivut ja vipstaakit jaksavat kiinnostaa. Jopa toimintaperiaate selvisi nopeasti: nämä leimaavat kirjaimia paperille.

Vuoden 1900 aikoihin kolme miestä muutti maailman. Teollistuminen oli luonut käsityksen, että käytännössä mikä tahansa saadaan hallintaan. Einstein osoitti, ettei kaikki kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja samaan aikaan toiset tutkijat, että erinäiset keskeiset ilmiöt (kuten kvanttikenttä) eivät ole oikein kuviteltavissa, vaikka ovat laskettavissa. Wienissä Freud osui monessa asiassa harhaan mutta yhdessä ei. Ihminen joka luulee ymmärtävänsä järjellään oman mielensä ja tunteittensa liikkeet, erehtyy kyllä. Tiedostamaton on olemassa.

Ja Venäjällä kuoli kirjailija Tshehov, joka mielestäni paremmin kuin kukaan kuvasi arjen arvoituksellisuuden. Paljon paremmin ja aikaisemmin kuin tulevat aatteen miehet ja naiset ja hulluuttakin hiponeet modernistit hän kuvasi, miten hatara on kunkin ihmisen elämänvalhe.

Einsteinin, Freudin ja Tshehovin yhdistäminen toisiinsa ei ole mikään päähänpisto. Tiettävästi herrat eivät tienneet toisistaan, Freud ei pitänyt musiikista (paitsi Mozartin ”Taikahuilusta”), ja Tshehov suhtautui myös tieteen, esimerkiksi lääkärinä lääketieteen kehityskulkuun etäisesti.

Se saattoi olla muuan muinainen kiinalainen, joka käytti sellaistakin kielikuvaa, että kun yksi hullu heittää kiven jokeen tahi järveen, sata viisasta ei keksi keinoja eikä löydä voimia sen hankkimiseksi takaisin rannalle.

”Ikään kuin taivaalta kuuluu kaukainen katkeavan kielen ääni, sammuva ja surullinen. Syntyy hiljaisuus ja kuuluu vain, miten kaukana puutarhassa kaadetaan kirveellä puita.”