Olla jollakulla

 

Ystäväni Harald Haarmann on heittäytynyt hurjaksi. Juuri sellaisia kirjoja kuin uusi maailman harvinaisimmista kielistä (Die seltsamsten Sprachen der Welt) himoitsin koulupoikana ja ahmin edelleen. Korean kielen kirjoituksen merkilliset vaiheet on kova juttu ja tietenkin japanin edelleen käytössä olevat rinnakkaissanat, joita on kerta kaikkiaan osattava käyttää. ’Vaimoni’ on eri sana lausuttuna sukulaiselle tai korkealle virkamiehelle.

 

Mutta sitä en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että suomen kielen kieltosanoissa olisi jotain erikoista. Suomeksi sanotaan ”älä tule”, kun taas useimmissa muissa kielissä ”tule-ei” (kom inte, komm nicht). Englannissa on tämä ”tee ei” eli do not, mutta joskus suorakin kielto on käypä. Don’t cry. Cry not.

 

Mutta meillä kun kieltosana taipuu: en, et, ei, emme, ette, eivät. Haarmannin mukaan se on sensaatiomaista. Ja onhan meillä ehkä ruotsista poimittu turkulainen tapa olla kohtelias: et sää turpaas tahdo? Mielestäni ruotsissa ainakin ennen kysyttiin ”ei rouva ota kahvia” (int’ tar frun kaffe).

 

Ja mielestäni suora ”ei” on suomessa vähän tyly. ”Otatko lisää” – ”antaa nyt olla”. Ja se kuuluisa savolainen ”onhan se niinnii”, joka siis on hienostunut tapa olla sanmatta kyllä tai ei.

 

Tuo ”olla jollakulla” liittyy kai venäjään. Mutta heillä raukoilla ei ole ”olla”-verbiäkään (paitsi vanhassa kielessä). Venäjäksi ”kissa on pöydällä” sanotaan ”kissa pöydällä”.

 

Suomen kierto on siis illatiivi. ”Minulla on kissa”. Nominatiivi tarkoittaa vähän toista ”Minä olen kissa”.

 

Mutta tuo kieltosana on hämmästyttävä tieto. Sellainen mielipidesuunta on, ett peiton alla naisen kuuluu sanoa ”ei”. Mutta täsmälleen saman asian ajaa ”älä”. Mielestäni tuo jälkimmäinen ei käänny puhtaasti englanniksikaan. ”Don’t”. Ei sillä tavalla sanota.

 

Niinpä usein mainittu ”älämölöö” joutuu taas uuteen valoon. Mitä se tarkoittaa? Luultavasti meteli eli mekkala. Mutta Kivi käyttää sitä toisella tavalla.

 

Erikoisen mielenkiintoista on kitalaella naksuttaminen tai maiskauttaminen. Hakukone ei löydä edelleen puhuttua kieltä, jossa tuo äänne esiintyy. Kieli on !kung ja kuuluu khoisankieliin. Jutun kuva muistuttaa, että aikoinaan myös koulussa opetettiin nimitykset ”hottentotti” ja ”bušmanni”, joita pidetään nykyisin epäasiallisina tai loukkaavina.

 

Voi olla, että tunnen itse joskus taipumusta lystäillä turvautumalla toiseen äidinkieleeni, joka on ns. kuriaali- eli virkakieli. Ainakin naapurille voi sanoa: suvainnette käydä peremmälle.

 

Mutta entisenä suomentajana sitä silti välillä viehtyy miettimään, miten eri tavoin asioita esitetään. Englanniksi romaanin repliikki voi olla: ”I doubt it”. Joskus luonteva suomennos voisi olla: ”Noinkohan on”.

 

Tai ”He died quite suddenly.” – “Otti ja kuoli.”

Avomurtuma

 

Joskus tasaisena pidetty kehitys äkisti katkeaa ilman sotaa ja suuria puheita. Ranskalaiset ottivat kauan sitten Gaston Bachelardim johdolla käyttöön nimityksen ”episteeminen ruptuura” eli tiedollinen tai tieto-opillinen katkos.

 

Kuuluisat Foucault ja Bourdieu tukeutuivat tähän käsitteeseen. Todellisuudessa sen olivat ennen nyt mainittuja jo omaksuneet etevimmät historian tutkijat, etenkin Pirenne ja Febvre.

 

Ajatus on, että jokin Rooman valtakunta tai vuonna 1918 viisi keisarikuntaa voi romahtaa tuosta vain, mutta lisäksi pienempiä tapaturmia sattuu tuon tuostakin. Ilkeät ranskalaiset ovat käyttäneet esimerkkinä myös Yhdysvaltojen suhtautumista afroamerikkalaisiin sotilaisiin. Vielä toisen maailmansodan alkuvaiheessa esimerkiksi ilmavoimissa tiedettiin tutkitusti, ettei neekeri opi lentämään. Pari vuota myöhemmin monet pommituslaivueeet pyytelivät saattajikseen Saksan taivaalle nimenomaan afroamerikkalaisista koottuja yksikköjä, koska he olivat niin hyviä.

 

Koronan taloudelle, yhteisöille ja mielenterveydelle aiheuttamat vauriot ovat tulossa puheeksi. Jos tautisuus väistyy tarpeeksi, keskustelu voi kohota kovaksikin.

 

Ainakin puusta katsoen on erikoista, että kun meidät eristettiin tavanomaisista ihmissuhteista, hyvin monet meistä alkoivat rajoittaa kaikkea yhteydenpitoa. Se oli selvä, että esimerkiksi kaupoissa kuljeskelu jäi terveydellisistä syistä, mutta samalla kun yllättävän monet voittivat vastenmielisyytensä ja osaamattomuutensa aloittamalla etätyöt, etäyhteydenpitoa ei tainnut juurikaan syntyä. Oman kokemukseni mukaan soittelu puhelimella, sähköpostien lähettäminen ja vastaava häiriökäyttäytyminen vähenivät nekin. Ja nyt käsillä opn tilanne, ettei aina tiedä, kuka on hengissä, kuka vankilassa ja kuka saanut ehkä ansiottoman arvonnousun.

 

Yhteydenpito on joka tapauksessa muuttunut. Vuodesta toiseen esimerkiksi markettien sisääntuloväylillä oli peltipenkkejä, joilla istui ainakin aamupäivät erilaisia, kaikin puolin kunniallisia eläkeläisiä, selvästikin vaihtamassa kuulumisia tuttavien kanssa. He katosivat pandemian alkaessa ja ovat edelleen poissa. Luultavasti kuulumiset ovat toistaiseksi tai pysyvästi poissa.

 

Minulla oli itselläni mieluisa harrastus, jota en tainnut ilmoittaa matrikkeleihin, ihmisten katseleminen. Lentoasemilla siihen oli tilaisuus, mutta siellä ihmiset ovat vähän erilaisia ja käyttäytyvät hiukan epätyypillisesti. Sitä vastoin kaikenlaiset kauppakäytävät, Helsingissä, Tukholmassa, Kööpenhaminassa ja New Yorkissa, olivat aivan erinomaisia. Sitä saattoi pitää kahvikupin vieressä kirjaa tai lehtiötä ikään kuin verukkeena ja istua vaikka tunnin tyhjän espressokupin kanssa. Mahdollisesti virkaintoista tiskihenkilöä oli helppo hämätä olemalla katsovinaan välillä kelloa hiukan huolestuneen näköisenä.

 

Helsinki oli paikkana huonoin, koska siellä tapasi liikaa tuttuja, ja joutui useinkin tekemään tiliä turhanpäiväisistä kuulumisistaan. Ulkomailla pidin erikoisesti salakuuntelusta. Ihmisten yhdentekevät puheet ovat opettavaisempia kuin syvälliset psykologiat tai taiteen teoriat. Ilmaisen tässä epäileväni, että Suomessa Jotuni ja Aho käyttivät juuri tätä keinoa hankkiakseen aineistoa, ja Venäjällä Tshehov. Ei mikään ole niin salaperäistä kuin turhanpäiväisyys! Suuri totuus on vähäpätöisten sivuseikkojen summa.

 

En ihmettelisi, jos olisimme pandemiasulkujen vuoksimenettäneet kykymme käsittää ihmisiä ja ymmärtää puhetta. Silloin sairaalloinen riippuvuus tietokonepeleistä ei olisi syy vaan seuraus.

 

 

 

 

Lahjakkuus

 

Piti kirjoittaa pari sanaa lahjakkuudesta siksi että valtioneuvosto julkisti korruption vastaisen strategian. Mietittyäni käsitin, etten oikein osaakaan.

 

Toisin sanoen härkänen ja kärpänen menevät vähän sekaisin. Saako poliisi ottaa kahvilan pitäjän tarjoama munkkirinkilän ilmaiseksi? Niin, ja kahvin? (Suomessa ei saa.)

 

Kerran hyvin kauan sitten oltiin tutustuttu myös myymälään. Käsillä taisi olla liikeyrityksen konkurssi. Yksi paikalla olleista juristeista, joka siis oli joko konkurssipesän uskottu mies, velkojan edustaja tai velallisen edusaja, otti tiskiltä lippalakin, sovitti sitä päähänsä, tähtäsi peilistä ja sanoi:” Tämä varmaan joutaa?”

 

Ja poistui lippalakki päässä. Siinä oli paikalla vanhempia ja nuorempia juristeja, sekä kelmejä että ei, eikä kukaan kommentoinut. Pian kävi kuitenkin ilmi, että lippalakkimies oli juuri menettänyt kunniallisen ihmisen maineensa. Nyt kirjoittaessani huomaan, että menetys osoittautui pysyväksi. Ja toistan, että asiasta on monta kymmentä vuotta ja edessä oli luultavasti pakkohuutokauppa tai vastaava liikevaraston realisointi, mistä lakin olisi saanut halvalla, vaikkei välttämättä heti sopivaa numeroa.

 

Ehkä tapauksella ei ole mitään tekemistä korruption kanssa. Kukaties se oli mitätön episodi. Mutta elämänsä erilaisten konnuuksien keskellä viettäneet ihmiset muistivat sen aina.

 

Sanotaan, että jos varastaa kympin, menettää maineensa ja ehkä vapautensakin, mutta jos varastaa pankin, tulee rikkaaksi ja kunnioitetuksi. Itse asiassa tiedän ainakin kolme ihmistä, jotka ovat varastaneet pankin. Heistä ei saa sorvatuksi esimerkkiä, koska he ovat kukin kohdallaan pitäneet huolen siitä, ettei kelmin katku ole hälvennyt heidän ympäriltään. Lisäksi joillakin ihmisillä näyttää olevan erittäin hyvä vainu näissä hajuasioissa.

 

Muistikuvassani Kekkonen sanoi useammankin kerran: niin on, jos siltä näyttää. Mutta saattoi se olla joku toinenkin merkittävä henkilö.

 

Sanontaa kuulee vieläkin joskus. Se on nobelisti Luigi Pirandellon näytelmän nimi. Kirjoitettuaan hyvin ja usein yllättävästi totuuden suhteellisuudesta Pirandello löysi ihanteen Mussolinista, hänestä tuli kansalliskirjailija ja hän si sen nobelinsa. Sitten hän muutti mielensä, repi jäsenkirjansa ja vietti viimeiset vuosikymmenensä jokseenkin varjostettuna. En ole havainnut merkkejä siitä, että hän – jossain mielessä Italo Calvinon edeltäjä absurdin taiteessa – olisi ollut koskaan kokemassa toista tulemista.

 

Mutta sanonnan käyttäminen on hiukan vaarallista. Joku voi tietää, että tuon nimisessä näytelmässä Ponzan perheen eri jäsenet pitävät toisiaan vaarallisina mielipuolina, useat kysyvät, kuka on hullu, ja lopulta mielisairaalasta löyhtyy raskaasti hunnutettu nainen, joka sanoo tietävänsä totuuden.

 

Lopppurepliikki on kuuuluisa: Ja nyt, hyvät herrat, kuka puhuu totta? Oletteko onnellisia?

 

Cosi è (se vi pare). Niin on (jos olet sitä mieltä). 

Hopehääpäivä. Tänään.

Onnen tupa

(Martti Haavio)

 

Elipä kuninkaan kartanon sikolätissä Sika Sippurahäntä ja hän oli sangen lihava. Niin kuningas sanoi rengillensä:” Kuulepas, renkipoika Aaro Ahvenus, mene ja ota kiinni Sika Sippurahäntä ja paista hänet kuninkaan pöytään herkkuruuaksi.” ”Selvä on, herra kuningas”, sanoi renkipoika Aaro Ahvenus. Ja sitten hän otti pyssyn ja puukon ja kuumaa vettä ja meni ottamaan Sika Sippurahäntää kiinni. ”Eipäs minua niin vain kiinni oteta”, sanoi Sika Sippurahäntä, ja sitten hän lähti sikolätistä metsään ja juoksi Onnenmaan hakaan asti. ”Huh, huh”, sanoi hän siellä”, kylläpä tuli kuuma.”

Olettekos, lapset, kuulleet mokomaa asiaa: Onnenmaan haassa on tammia ja pähkinäpuita ja suuri suunnaton likainen lammikko, jossa kasvaa vehkaa, ja lammikossa on pikkuinen saari, jonka nimi on Onnensaari? Sinne saarelle ui nyt Sika Sippurahäntä, ja hän alkoi rakentaa yksinurkkaista onnentupaa onnensaarelle.  Hakkaa, hakkaa hirsiä, nikertää, nakertaa.

Tulee Pässi Päkäpää katsomaan ja sanoo: ”Veliseni, veikkoseni, mitäpä täällä nikertelet, nakertelet? ”Onnentupaa rakentelen asunnoksi itselleni, sanoo Sika Sippurahäntä. ”Eihän yksinurkkaisesta tuvasta tule mitään”, sanoo Pässi Päkäpää, ”ota minut toveriksi itsellesi, tehdään kaksinurkkainen tupa, kun meitä on kaksi miestä. ”Tule pois”, sanoo Sika Sippurahäntä, ja sitten he alkavat rakentaa kaksinurkkaista onnentupaa Onnensaarelle. Hakkaavat, hakkaavat, nikertelevät, nakertelevat.

Tulee Jänis Vemmelsääri katsomaan, sanoo: ”Veliseni, veikkoseni, mitä täällä nikertelette, nakertelette” ”Onnentupaa rakentelemme asunnoksi itsellemme”, sanovat Sika Sippurahäntä ja Pässi Päkäpää. ”Eihän kaksinurkkaisesta tuvasta tule mitään”, sanoo Jänis Vemmelsääri, ”ottakaa minut toveriksenne, tehdään kolminurkkainen tupa, kun meitä on kolme miestä. ”Tule pois”, sanoo Sika Sippurahäntä, ja sitten he alkavat rakentaa kolminurkkaista tupaa Onnensaarelle. Hakkaavat, hakkaavat, nikertelevät, nakertelevat.

Tulee Kissa Kirnauskis katsomaan ja sanoo:” Veliseni veikkoseni, mitäpä täällä nikertelette, nakertelette?” ”Onnentupaa rakentelemme asunnoksi itsellemme”, sanovat Sika Sippurahäntä ja Pässi Päkäpää ja Jänis Vemmelsääri. ”Eihän kolminurkkaisesta tuvasta tule mitään”, sanoo Kissa Kirnauskis. ”Ottakaa minut toveriksenne, tehdään nelinurkkainen tupa, kun meitä on neljä miestä.” ”Tule pois”, sanoo Sika Sippurahäntä ja sitten he alkavat rakentaa nelinurkkaista onnentupaa Onnensaarelle. Hakkaavat, hakkaavat, nikertelevät ja nakertelevat.

Tulee Kukko Kultakannus katsomaan ja sanoo:” Veliseni, veikkoseni, sikaseni, kaunoiseni, mitä nikertelet ja nakertelet?” ”Onnentupaa”, sanoo Sika Sippurahäntä. ”Hyväpä tulee nelinurkkaisesta onnentuvasta, mutta ota minut toveriksi, niin teen uunit ja ikkunat ja pöydät ja tuolit tupaasi.” ”Tule pois”, sanoo Sika Sippurahäntä, ja sitten Kukko Kultakannus tekee valkoisen uunin ja lasiset ikkunat ja honkaisen pöydän ja punaiset tuolit. Ja sitten onkin Onnentupa valmis.

Asettuvat asumaan Onnentupaa. Kukko Kultakannus lentää lekahutti uunin päälle. Kissa Kirnauskis kiipesi uuniin, Pässi Päkäpää meni peränurkkaan, Jänis Vemmelsääri sängyn taakse, mutta Sika Sippurahäntä valitsi ovensuusängyn, ja sitten he kaikki nukkuivat Onnentuvassa ja kaikilla oli lämmin ja hyvä.

Mur, mur, mutta arvaattekos, lapset, mikä siellä oven takana murisee? Siellä on Suri Hukkanen viiden poikansa kanssa, ja ne ovat kovin nälkäisiä. Susi Hukkanen aukaisi Onnentuvan oven, mutta silloin Sika Sippurahäntä iski sitä kärsällänsä vatsaan, Pässi Päkäpää puski sarvillansa otsaan, Kissa Kirnauskis kynsi sen silmät aivan sokeiksi, Jänis Vemmelsääri juoksenteli edestakaisin nurkasta nurkkaan ja Kukko Kultakannus laulaa helähytti uunilta:” Kukkokiekaa.” Kylläpä suden tuli häntä, ja se juoksi niin kauas kuin pääsi, ja kaikki penikat perässä.

Suden poikaset kyselivät Suri Hukkaselta:” Saitko ruokaa?” ”Enpä saanut, en”, sanoi Susi Hukkanen. ”Siellä seppä oli takomassa, ja se pihdeillään halkaisi vatsani, Siellä Yrjö-suutari oli kenkiä tekemässä, ja se iski lestikimpulla otsaani. Siellä kraatari oli uuninpäällä, ja se pisti neuloillaan silmiini. Siellä sotamies Pinkkahousu etsi kirvestä penkin alta, ja aikoi pääni katkaista. Ja siellä tuomari Teininpoika huuteli patsaan päästä:” Katkaiskaa pää, katkaiskaa pää”, ja minä karkasin pakoon, etteivät saaneet tapetuksi. Oioioioi.” Niin se sanoi, ja sitten se lähti kauas pois.

Mutta Onnentuvassa Sika Sippurahäntä, Pässi Päkäpää, Jänis Vemmelsääri, Kissa Kirnauskis ja Kukko Kultakannus viettivät iloisia päiviä onnen auringon paisteessa ja iloisesti leikkien ja laulaen. Eikä sinne koskaan tullut Susi Hukkanen vieraaksi, koska se pelkäsi niin kovin heitä.

 * * *

PORSAS URHEA

 

Häärivät, hyörivät vihreässä Vihtametsässä pitkän riippakoivun alla kerran Kukko Punaheltta ja Kissa Kirnauskis. No hyvä. Niillä oli pikkuiset rattaat ja rattailla oli kirves, vasara, kaira ja kaksitoista suurta naulaa. Ne olivat päättäneet tehdä itselleen oman talon koivun juurelle aivan Pöllö Pököpään pesän alle.

No hyvä. Ne kaatoivat puut kirveellä ja vedättivät ne rattailla riippakoivun alle ja kairalla me väänsivät ikkunanreiät ja vasaralla ne löivät kaikki kaksitoista naulaa eteiseen vaatenaulakoksi. Sitten ne hakivat sammalta ja tilkitsivät seinraot, että tuvassa olisi lämmin, ja lopuksi me tekivät oikein hyvän katon.

Sitten ne rupesivat syömään.

Tulee, tulee taapertaa metsäpolkua pikkuinen laiha Porsas Urhea. ”Terve vaan, terve”, se sanoo. ”Minun on kova nälkä. Minä olen Porsas Urhea, enkä minä pelkää mitään.” Se oli niin laiha, että sen kylkiluut näkyivät, ja sen kärsä oli niin ohut kuin pakettinappula. No hyvä. Kukko Punaheltta ja Kissa Kirnauskis antoivat sille kahdeksan voileipää ja litran perunoita.

”Röh, röh”, sanoo Porsas Urhea, ”nyt minun on kova uni. Mutta jos Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen tulevat yöllä, niin herättäkää minut.” Ja sitten se pesi likaisen kärsänsä ja likaiset sorkkansa, puki yöpaidan päälleen ja meni uunin päälle nukkumaan.

No hyvä. Kaappikello löi kaksitoista ja kuu katseli ikkunasta sisään. Silloin huusi Pöllö Pököpää:” Huhuu.” Kukko Punaheltta aukaisi toisen silmänsä ja Kissa Kirnauskis molemmat. ”Huhuu”, huusi Pöllö Pököpää toisen kerran, ja samassa kuului kolkutusta ovelle. Kop, kop, kop. Siellä olivat Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen.

Mikäs nyt neuvoksi? Kukko alkoi itkeä vaikertaa: Nyt ne tulivat syömään meidät. Kissa alkoi itkeä vaikertaa: Jo tuli kuolema eteen. Mutta sitten ne muistivat pienen Porsas Urhean ja ne herättivät sen. Porsas Urhea haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi:” Ei hätä ole tämän näköinen.”

No hyvä. Se pikkuinen Porsas Urhea sanoi aivan hiljaa. ”Minä olen Porsas Urhea, enkä minä pelkää mitään. Mutta minun on kova nälkä.” Ja Kukko Punaheltta ja Kissa Kirnauskis toivat sille kahdeksan voileipää ja kahdeksan kananmunaa ja lautasellisen kauraryynivelliä, ja se söi kaikki. No hyvä.

Mutta ulkona Karhu Mesikämmen ja Susi Hukkanen iskivät oveen:” Kop, kop, kop, päästäkää sisään, me tulemme syömään teitä, Kukko Punaheltta ja Kissa Kirnauskis. Tulkaapa ulos, että me saamme syödä teidät. ”Ei me tulla”, sanoi Kukko Punaheltta. ”Ei me uskalleta tulla”, sanoi Kissa Kirnauskis.

Mutta nytpä oli Porsas Urhea syönyt vatsansa aivan täyteen. Nyt se oli Lihava Porsas. Se oli niin lihava, että sen vatsa oli kuin tynnyri ja sen kärsä kuin perunanuija. Kun se käveli, niin sen jalat sanoivat:” Pop, pop, pop!” Se meni ovelle ja tarttui lukkoon ja aukaisi oven ja sanoi:

                ”R Ö H.”

Kun se sanoi RÖH, se sanoi sen niin kovalla äänellä, että Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen pelästyivät ja lähtivät pakoon ja juoksivat, juoksivat, juoksivat toiselle puolelle maapalloa. Ja sinne ne jäivät. Mutta Kukko Punaheltta, Kissa Kirnauskis ja Porsas Urhea nauroivat niin, että Pöllö Pököpää sanoi veljellensä:” Onkos tuo nyt laitaa.” Ja sitten Porsas Urhea söi kahdeksan voileipää ja litran perunoita. Sen pituinen se.

(Tekijän lupaa ei valitettavasti ole. Mutta ovat nämä toisaalta kansansatuja...)

Suolet ja huolet

 

Entinen pappi Jean Meslier pani liikkeelle, ilmaistessaan syvän inhonsa uskonnon nimessä harjoitettua huijausta kohtaan, kertomuksen  yksinkertaisen kansanmiehen toivomuksesta, että "kaikki maailman mahtavat ja kaikki ylimykset hirtettäisiin pappien suoliin."

 

Ei se ollut siis Marx, joka teki yli sata vuotta myöhemmin ajatuksesta kuolemattoman ja antoi samalla sopivan esimerkin abstraktista ajattelusta.

 

Kun kirjoitin Kahnemanista, kommentoija käänsi abstraktin ajattelun heti loogiseksi ajatteluksi.

 

Meslierin esimerkkilause ei nähdäkseni ole järin matemaattinen, mutta abstraktinen se on, koska sen käsittää, vaikkei yhtään pappia tai ylimystä olisi näköpiirissä eikä suolta näkyvissä, kun makkarankuorikin on enimmäkseen kollageenia ja selluloosaa, paitsi nürnbergiläisen bratwurstin.

 

Kahnemaniin liittyen esitän ongelmani siltä varalta että asiassa pääsisi eteenpäin, vaikka vain hiukan.

 

Kerran tuli itsellenikin mieleen sopiva repliikki. Tuttavalle oli tullut tavaksi, että sekä selvänä että vähemmän selvänä hän lipsahti siihen uraan, että miten näin mukavalla ihmisellä voi olla näin paha olla.

 

Kysyin, että miksi elämän pitäisi kohdella juuri sinua oikeudenmukaisesti. Sitähän se ei tapaa tehdä, eivätkä asiaan auta keinot eivätkä konstit. Kuka ei tuntisi kunnon ihmisiä, jotka rämpivät vastoinkäymisten suossa, kunnes päättävät päivänsä hyljeksittyinä ja unohtuvat ennen kuin hautakivi on asettunut paikalleen. Ja sitten niitä toisia ihmisiä, jotka onnistuvat aivan ansiotta vähän kaikessa, ja ison Mersun puunaaminenkin onnistuu pihassa parhaassa pilvipöydässä, kun kateet ja köyhät katselevat.

 

Pappien ja porvareiden ottaminen hirtettäviksi ei kokemuksen mukaan auta mitään. Niin sanottu eliitti syntyy aina, ja useimmiten aika köyhin eväin. Esimerkiksi vanha kirkko, kaikkien aikojen onnistunein liikeyritys, tarjosi keinoksi luovia elämässä ja kuoleman jälkeen tavan huiputtaa jumalaa rukouksilla, unohtamatta maksaa penninkejä kirkolle.

 

Kaikkien aikojen ykkönen historian kirjoittajana, Edward Gibbon, todisti että Rooman valtakunnan rappio ja tuho johtui yläluokan veltostumisesta. Hän kirjoitti 1700-luvulla ja kirjoitti roskaa – mutta niin hienosti ja iskevästi, ettei kukaan ole pannut siitä paremmaksi (paitsi Burckhardt kohdittain).

 

Gibbon ei käsitellyt maahanmuuttajaongelmaa. Pohjoisesta tunkeutui jatkuvasti hyvin koulutettuja ammattimiehiä (palkkasotureita) ja etelästä js idästä etenivät saraseenit, joiden poliittinen ja tieteellinen taso oli verraton verrattuna Eurooppaan. Tuo kehitys oli pitkällä, kun keksittiin tehokkuudeltaan mainio ja väestölle vähätöinen uskonto, islam. 

 

Se väki, joka onnistui kehittämään maailmaa etenkin Venetsiasta ja Genovasta käsin, oli oleellisesti maahanmuuttajien eli erilaisten goottien ja langobardien jälkeläisiä. Lisäksi oma suosikkini, Fredrik II Hohenstaufen eli tuttavien kesken ”maailman kauhistus” oli erittäin hyvää pataa toisuskoisten taitomiesten kanssa ja puhui ja kirjoitti kuutta kieltä, arabia mukaan luettuna. Hän otti valtionsa nimeksi Pyhä Roomalainen keisarikunta, koska se ei ollut pyhä, roomalainen eikä keisarikunta. Siinä olivat paavilla (GregoriusIX) solmussa.

Kahneman

 

Kysymyksessä on kohina, ei ranskalaisen kirjallisuuden ”tekstin kohina”, vaan nobelisti David Kahnemanin, Oliver Sibonyn ja Cass R. Sunsteinin juuri ilmestynyt kirja ”Noise”.

 

Ainakin kaksi lähisuulaista ja yksi ystävä kiinnostuvat terävästä kognitiivisen puolueellisuuden (cognitive bias) ja kohinan erottelusta, ainakin kuultuaan, että perusesimerkkejä ovat rangaistukseen tuomitseminen rikoksesta, esimerkiksi opiskelijoiden valinnat ja rekrytointi työelämässä.

 

Neljäs esimerkki oin vakuutustoiminta eli vakuutusmaksun ja toisaalta vakuutuskorvauksen määrittäminen. 

 

Sivuuttaen tahallisen tai tahattoman puolueellisuuden kirjoittajat totevat ”kohinasta”, että esimerkiksi hyvämaineisten vahinkovakuutusyhtiöiden yli 3 vuotta työskennelleistä toimihenkilöistä lähes puolet määrittelee hinnaksi alle 10 000 tai yli 20 000, kun matemaattinen keskiarvo 15 000.

 

Sanan ”kohina” lainaamista toisen tieteiden puolelta perustellaan tyypillisillä tilanteilla, joissa ”oikeaa” ratkaisua ei ole. Vakioidussa noin 10 parametrin tilanteessa, jossa työntekijä on kavaltanut 10 000 dollaria lähes puolet liittovaltion tuomareista tuomitsee 30 päivää vankeutta tai yli 15 vuotta vankeutta.

 

Mhyös Suomessa on muutaman kerran yritetty todistaa, että Itä-Suomen hovioikeus on ankarampi kuin Vaasan, mutta lukemani oikeita tuomioita käyttäen tehdyt tutkimukset ovat olleet yhtä tyhjän kanssa.

 

En tiedä, onko asiaa saatavissa selvyyttä. Kun en itse Luojan kiitos ole tutkimusten tekijän iässä, sanon vain, että kutsuisin kuolleista kirvesmiehet Rautasen ja Seppäsen, joiden molempien työskentelyä seurasin. Kumpikaan ei käyttänyt mittanauhaa paneloidessaan tai laudoittaessaan lattiaa. Kun sitten on sellaisia kuin minä, joka myös mittaan ensin kolme kertaa väärin.

 

Tai muuttelisin hiukan nimiä ja laatisin CV:n Waltarin Mikael Hakimin päähenkilöstä, pituus puolitoista liuskaa, ja pyytäisin rekrytoitavia esittämään suullisen, perustellun arvion, onko tästä (muka) diplomi-insinööristä ydinvoimalan turvallisuusjohtajaksi.

 

Arvaan että muutamien mielestä erinomaisesti, joidenkin käsityksen mukaan ei missään tapauksessa, ja useimpien mielestä pois tiehensä.

 

Lukija huomaa viimeistään tässä vaiheessa, että päivän aihe on ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeet. Lehdestä luin, että pitkä matematiikka ja fysiikka vaikuttavat vahvemmin kuin mikään muu osa-alue muun muassa oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeissa menestymiseen.

 

Kahneman ja kumppanit esittävät ensimmäisen järkevän perustelun asiaan. Tuo nyt käyttöön otettu järjestelmä on hyvä! Unohtakaa se roska, että matematiikka muka opettaisi abstraktiseen ajatteluun. Se ei idä paikkaansa. Mutta useimmat matematiikan ja fysiikan tehtävät eli siis laskut ja probleemat ovat helppoja ja nopeita arvostella.

 

Vähemmän kohinaa!

 

Näky

 

 

Kirjeet olivat enimmäkseen heinäkuulta 1964. Tiedän että PariisIin saamani kirjeet ovat jossain, mutta tuo vuosi oli minulle yllätys. Gibert Jaunen kirjakaupan muistan tietenkin ja hengenvaaran Boul’ Michiä jalan ylittäessä.

 

Viime vuonna Shakespeare & Co. sulki koronan takia eikä turvautunut verkkomyyntiin. Miten nyt on asia laita, siitä olen tietämätön. Mutta nuorempi poikani halusi nähdä tuon kirjakaupan ensi töikseen Pariisissa joitakin vuosia sitten. Ernest Hemingway ja Henry Miller sekä aina vaivalloinen Scott Fitzgerald ovat varjoa varjompia. Uudemmille sukupolville pitää erikseen selittää, että Joycen ”Odysseus” piti julkaista englanniksi vieraassa maassa eli Ranskassa ja tämän kirjakaupan toimesta. Yksi kaupan vakinaisista, Lawrence Ferlinghetti, joka perusti mallin saatuaan oman kirjakaupan nimellä ’”City Light” San Franciscoon, kuoli tänä vuonna. Kerran seisotin lähetystön autoa sen edessä pysähtymiskieltoalueella, koska ulkoiluttamani ministeri halusi penkoa hyllyjä.

 

Siellä lakisääteisten marmoripöytien ääressä luin Apollinairea ja Baudelairea apunani Koululaisen taskusanakirja. ”Pariisin ikävä” tuli tutuksi. Alkoholi oli bistroissa harvinainen tilaus. Myös Apollinaire antaa ymmärtää, että lasillinen paloviinaa tilattiin, kun oli osattu yön retkiltä halki kaupungin vyöhykkeiden. Ja luin kirjasta ”Paroles” Prèvertin maininnan ja näin ja kuulin asian itse. Hirvittää keitetyn munan rusahdus pöydän sinkkipeltiin, kun sen kuulee mies, jolla on nälkä. Munia oli tiskillä juomahalua lisäämässä, mutta toisin kuin Amerikassa Pariisissa ne olivat maksullisia. Eikä suolapähkinöitä ollut missään.

 

Eilen otin YouTubesta esiin Horowitzin Moskovan konsertin 1986 ja otin äänen pois päältä. Näin televisiosta tuon tapauksen tuoreeltaan. Horowitz vieraili isiensä mailla 61 vuoden tauon jälkeen. Koska tiesin ja tunsin kappaleet, suurinta juhlaa ovat ilmeet, vanhan pianistin omat mutta ennen kaikkea yleisön. Silmistä ja kaikesta muusta näki, että suuressa salissa oli pelkästään konserttipianisteja, pianonsoiton opettajia ja kukaties jokin määrä onnekkaita opiskelijoita. Kaikkien silmistä näkee, että he osasivat kaikki kappaleet ulkoa ja olivat esittäneet niitä ja tunsivat sormitukset mutta eivät olleet uskoa korviaan.

 

Se levy jota etsin hikisen heinäkuun päivän Pariisissa oli Sony-levymerkin Horowitzin Chopin-valikoima. Vein sen matkalaukun virkaa toimittaneeseen jenkkikassiini ja ajattelin onnellisena, että enää vajaa kuukausi, kun pääsen kuuntelemaan sitä. Ajattelin että joskus minä tulen niin rikkaaksi että ostan Beomasterin, jossa Ortofonin äänirasian neulapainetta voi säätää. Se muuten on toimivana maalla.

 

Mutta se sama levy on striimattavissa esimerkiksi Spotifystä ja Amazonilta. Kyllä hämmästyin kuunneltuani jonkin asian takia, miten suurenmoisia nuoria taitelijoita nyt on ja miten tavattoman hyvin he esittävät myös Chopinia, joka tunnetusti sisältää samanlaisia kompastusesteitä kuin toisen virtuoosin, Schumannin, eräät teokset.

 

Mutta Horowitz on edelleen aivan omaa luokkaansa! Kyllä hän oli viimeinen romantikko. Ja Chopin oli ensimmäinen ja väline oli flyygeli, aluksi merkiltään Pleyel, myöhemmin melkein pelkästään Steinway.

 

Ja tuo Moskovan konsertti oli Jäähyväiset pianolle.

 

Kun kuuntelette musiikkia – ääni pois päältä. Elokuvan mestari Robert Bresson kirjoitti muistiinpanoissaan elokuvasta: ”Debussy soitti itseään pianon kansi suljettuna.”

 

Esineiden lumous

 

Vastasin kysymykseen, saako tämän heittää pois. Sieppasin Gillwell-huivin pitimen eli holkin ja siihen liittyvät ohuen nahkahihnan varassa riippuvat puupalat.

 

Muistin hupakkojen kirjoitukset esineiden raivaamisesta tai säilyttämisestä.

 

Tietääkseni eräs Jussi on neljän nappulan herra. Häntä olisi siis koulutettu vuosikausia Amerikassa yötä päivää. Mielikuvissani tuo partiolaisten koulutus on samaa luokkaa kuin Sealin tai Spetsnazin, paitsi että partiossa ei tavoitella kenenkään henkeä, pikemmin päinvastoin.

 

Ihastuttava kirja, joka oli osannut piiloutua hyllyyni ja tekeytyä näkymättömäksi, sisältää pari sataa lyhyttä kertomusta lumovoimaisista esineistä. Solmu tuli mieleeni kengännauhasta. Joku huomattava henkilö MIT:stä eli tällä hetkellä maailman yliopistojen ykkösestä, kertoi miten hän keksi hokeman ja opetti kolmivuotiaan pikkuveljensä solmimaan kengännauhat.

 

Olen itse usein kuullut todellisen ihmisen äänen: mä osaan! Siis joku on oppinut sitomaan kengännauhat itse. Joissakin tapauksissa se on elämän suurimpia hetkiä, jonka rinnalla erilaiset milleniumit ja MacArthurit ja nobelit kalpenevat.

 

Joillakin on taito viedä roskalavalle inhimillisesti suuriarvoiset esineet ja hamuta tai ostaa kaupasta jotain sellaista, mihin riittää raha. Tuskin suttuisemmatkaan kirjoittajat käyttäisivät sanaa ”hifistely”, jos huomaisivat sen tarkoittavan suurta uskollisuutta, high fidelity. Häpeäksi ihmisille koirissa HiFi on yleistä. Uskollinen kuolemaan asti, ja sen jälkeenkin. Muistan usein Lossu-koiraa, joka oli hyvä ihminen, vaikka osasikin mennä sänkyyni ja vetää hampaillaan peiton päälleen. Lossu oli labbis.

 

Mainitsin kolme toimimatonta kameraa. Sitä en tainnut mainita, että minulla on laatikossani rannekello, joka ei ole toiminut sen jälkeen, kun siihen meni armeijassa vettä. Se on ollut minulla yli 60 vuotta ja siitä tulee mieleen ikäviä asioita. Eräs kelloseppä. Koulusta myöhästyminen. Ei edes Leijona…

 

Hallussani on suuren tuomari John Paul Stevensin lahjoittama ja minulle omistama eripainos tieteellisestä artikkelista, jossa käsitellään solmukkeen käyttämisen etuja tuomarille. Kirjoittajalleen luonteenomainen tiukka ja vakuuttava perustelu kärsii hiukan siitä, että myös Yhdysvaltojen korkeimmassa oikeudessa tuomarit käyttävät yleisön läsnäollessa viittoja. Mitä sen alta vilahtaa, on toki kiinnostava kysymys, mutta ei ajankohtainen Suomessa, jossa poikkeuksellisesti tuomarit eivät käytä virantoimituksessa edes lipereitä toisin kuin useimmissa muissa maissa. 

 

On meilläkin ainakin kuuluisa hovioikeuden presidentti y.m. aikoinaan korottanut äänensä tuomarin viitan puolesta, mutta saamatta vastakaikua. 

 

Ja olen itse käsitellyt tuomarina jutun, jossa vaadittiin rangaistusta valokuvaajalle, kun tämä oli käyttänyt valokuvaa sekapukeutuneesta kanta-aliupseeerista. Termi tarkoittaa siviili- ja sotilasvaatteiden pitämistä sekaisin samaan aikaan. Ja olen lukenut joskus ikävissäni ohjesääntöä, jonka mukaan varusmies sai tinkiä velvollsuudesta käyttää kotilomallakin formua esimerkiksi perunamaalla, jolloin kuitenkin oli käytettävä asianmukaista venelakkia eli suikkaa. Sian teruastamisesta ei muistaaksenki mainittu mitään tuossa yhteydessä.

Muljahdus

 

Älkää te olko yhtä hankalia kuin minä. Kuvien käsittelyyn on epäluku ilmaisohjelmia ja joukko erittäin hyviä halpoja. Tuttavissani jotkut suosivat Adobe Photoshop Elementsiä. Sitä parempaa on tavallisen siviilin turha tavoitella.

 

Niinpä olen itse käyttänyt kai 15 vuotta Photoshopia, jonka rinnalla käytettävissä on Lightroom.

 

Tämä on siis hullutusta, koska ainoa valokuvieni mainittava julkaisualusta on blogini, johon riittää vähä.

 

Joskus harvoin olen voinut varoitella kysyjiä: varokaa Photoshopin ps-tiedostomuotoa ja myös tiffiä, jos skannaatte. Molemmissa nimittäin tiedoston koko nousee nopeasti päätä huimaavaksi. Jos siis pistelette kuvia tutuille esimerkiksi sähköpostin liitteinä, eivät ne isot ja käsitellyt mene edes läpi liitteinä.

 

Lisäksi luulen olevani viimeisiä mohikaaneja, kun käytän ”oikeaa” kameraa. Kaikki järkevät ihmiset ovat siirtyneet kuvamaan puhelimellaan. Puhelimissa on automaattiset järjestelmät.

 

Viimeksi kirjoitin silmänvalkuaisista ja katseen suunnasta. Arkipäivän noituus sai minut vilkaisemaan, mitä hirveyksiä Adobe on nyt kehittänyt. Minua hiukan iljettää, että he ovat siirtäneet palveluaan niin kovasti pilveen ja harjoittavat sangen terhakkaa hinnoittelua.

 

Lisäksi minulla on henkilökohtainen ongelma. En varsinaisesti välitä videoista enkä kuvaa sellaisia. Mielestäni jälkikäsittely on vaativaa ja tulos useimmiten surkea.

 

No. Photoshop 2021 sisältää kymmenien muien kummallisuuksien joukossa simänmuljauttajan. Nimitys on ”neuraalisuodin”. Katsokaa esimerkiksi yhtiön omilta sivuilta tai verkossa jo olevista esittely- ja opetuspätkistä.

 

Otetaan tavallinen pärstän kuva. Klikataan suotimet auki ja käännetään hiirellä kuvan esittämän henkilön katse esimerkiksi vasemmalta oikealle tai ylhäältä alas. Samasta paletista löytyy myös näppylä, jota käyttäen kuvan henkilön pään asentoa voi siirtää. Jos se oli kallellaan toiseen suuntaan, nyt voi kääntää toista. Entuudesta tuttua ovat keinot ihon silittämiseen, finnien tai ryppyjen poistamiseen, hiusten siistimiseen ja vaikkapa (liquify) nyrpeyttä osoittavan suun käsitteleminen niin että suupielet kaartuvatkin ylöspäin.

 

Tulos on sama, jota nuoriso tiettävästi käyttää Instagramissa jatkuvasti. Kuva ei ole lainkaan mallin näköinen, vaan kaikin puolin kauniimpi.

 

Kauan sitten etenkin Leica-miehet puhuivat ”ratkaisevan hetken” vangitsemisesta kuvaan. Nykyisin ei ole ratkaisevaa hetkeä ja Leican kantaminen kaulassa on vakava todiste taloudellisesta holtittomuudesta.

 

Kaksi muuta vihjettä kuitenkin annan. Hyvin moni meikäläinen etsii paperin ja kynän nähtyään jossain, esimerkiksi minun hyllyssäni, kiinnostavan kirjan. Muistilappu pannaan taskuun, josta se joutuu hukkaan. Itse otan puhelimella kuvan kirjan nimiöstä ja sen kääntöpuolelta (ISBN). Ja minulla on oma kirjastoni metri metriltä valokuvattuna eri vuosilta ja vuosikymmeniltä.

 

Sekä androidiiin (minä – Samsung) että iPhoneen saa halvalla tai ilmaiseksi hämmästyttävän hyvän skannausohjelman, joka tallentaa tuloksen pdf-muodossa. Oma karvalakkimallini myös puhdistaa ja oikaisee skannattavan tekstin. Ja kuvankaappaus onnistuu painamalla kahta kytkintä, luultavasti virta ja äänenvoimakkuus, varovasti.

Silmänvalkuaiset

 

”Ampukaa vasta kun näette niiden silmänvalkuaiset”, olivat väitteen mukaan kenraali Custerin viimeiset sanat intiaanisodassa. Käsitykseeni tuostakin kenraalista on saman suuntainen kuin elokuvasta ”Pieni suuri mies” (Artur Penn, 1970) ilmenevä.

 

Mutta tarvittiin Rutger Bregman kertomaan, että kaikista kädellisistä vain ihmisellä on silmänvalkuaiset, ja sama mies selittämään, että myös eräiden lähilajien silmiä kehystävän kaaren puuttuminen viittaa ehkä siihen, että ihminen on sopeutunut viestittämään lukemattomin merkein tilojaan ja tunteitaan.

 

Eräs tässä huoneistossa asuva henkilö on ohjannut elokuvia ja opettanut näyttelijöitä. Olemme samaa mieltä, että Tauno Palo ja Cary Grant olivat verrattomia silmillään näyttelijöitä. Katsokaapa vaikka hakukoneella. Useimmiten katse on hurmaava ja suuntautuu oikealle ylös, katsojan suunnasta. Se on suuri ero verrattuna erääseenkin kapeakalloiseen poliitikkoon, jolle kai kukaan ei ole kertonut, että televisiokameran edessä katse oikealle alas on useimmille ihmisille tuttu esimerkiksi tilanteesta, jossa joku kysyy kipakasti, keneltä täällä pääsi pieru.

 

Sama kirjoittaja muuten välittää tietoa, että ihminen on ainoa elikko, joka osaa punastua, ja useimmiten vielä oikeassa paikassa.

 

Richards Dawkins sai suunnattomasti mainetta ja palkintoja väittämällä kirjassaan ”Geenin itsekkyys”, että ihminen ja kaikki elävä on oman edun tavoittelija ja pohjaltaan paha, paha, paha.

 

Bregman sanoo että ihminen on usein tai jopa useimmiten aika hyvä tai ainakin siedettävä.

 

Molemmat kirjoittajat liikkuvat tietysti alueella, jossa selvyyttä ei ole saatavissa. Dawkinsin kunniaksi on sanottava, että hänen kirjansa nimestä käy suoraan ilmi, että kysymyksessä on kielikuva. Ei geeni sen enempää kuin kivi tai kanto ole itsekäs tai epäitsekäs. 

 

”Hyvän historia” miellyttää minua henkilökohtaisesti hyvin paljon. Laimennan ja kermon herrojen ajatusrakenteet aineeksi, joka omalla kielelläni oli sintu, Kainuussa huitu ja Satakunnassa hujoppi. Separaattorista tulleella maidolla on ainakin 98 muuta nimeä.

 

Ihmisen perimmäinen pahuus on ajatus arkisen ymmärryksemme tuolta puolen. Silmittömistä tihutöistä on todisteita katkeamaton sarja. Toisaalta on mieluisaa, että joku korostaa kuten Bregman nyt, että lukijat ja media rakastavat hirveyksiä. Hän korostaa myös, että ihmisillä on miellyttäviä piirteitä. Olen itsekin toistellut, että jos ilkeä tutkija järjestää suhteellise pienen lapsen itkemään kadulle Helsingin (tai vaikka Kirkkonummen) keskustaan ja pitelemään päätään ja polveaan, kyllä siinä on äkkiä ympärillä kymmenenkin aitoa auttajaa.

 

Lisäisin tähän asiaan yhden kärjistyksen, jonka opin aikoinani joltain papilta tai papin tyttäreltä. Kyynisyys on kaikkein lapsellisen asenne. Se on aina mahdollinen ja tuntuu sopivan aina kaikkeen. Siksi se on myös niin huono selitys.

 

Kauan sitten minua miellytti pakinoitsija Aapelin kirjoittama rivi. Naishenkilö sanoi olevansa ”aika hyvä ihmiseksi”. – Aika hyvn sanottu.

 

Sankaritar

 

Luumäellä asuva Harald Haarmann on kielitieteilijä, jolla on vyöllään yli 40 teosta. Hän käyttää vaivattomasti ainakin samaa määrää kieliä, joukossa muun muassa suomi, japani ja baski, vaikka alkujaan hän keskittyi romaanisiin, germaanisiin ja ugrilaisiin kieliin. Kotona Luumäellä hän taitaa tyytyä kaupassa paikalliskieleen, mutta erikoista kateutta minussa herättää hänen toinen talonsa Siellä metsässä, puolisoiden asuman talon vieressä on toinen hiukan saman näköinen talo, kirjasto.

 

Euroopasta tulevat mieleen Eco ja Manguel, joilla on ollut kotikäyttöön tuollainen 10 000 valikoitua nidettä. Itse en ole päässyt edes viiteen tuhanteen, ja varsinaisen satsin annoin tutkimusryhmissämme pyörineelle pojalle, joka nimitettiin proffaksi Oxfordiin. Pitäisi kysyä, ovatko kävijät pullistelleet silmiään suomen- ja ruotsinkielisille niteille. Tai italian.

 

Haarmann olisi Vanhan Euroopan tutkimuksissaan ”toisinajattelija”, ellei koko arkeologia ja laajemmin esihistoria oli säröillyt pelkiksi vähemmistöiksi kahden viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.

 

Itse olen kouluttautunut aikaan, jolloin ensin Chile ja sitten Renfrew olivat kovia nimiä ja kiistaton muinaisjäänne, kuten nuolenkärki tai solki, olivat tieteellistä aineistoa.

 

Marija Gimbutas, jonka vaikutuspiirissä Haarmann liikkuu kirjoissaan, oli paneutunut Stalingrain (Volgogradin) seudun kurgaaneihin ja arvioi, että indoeurooppalaisten isälinjaisten ratsastajien rinnalla ja edellä oli äitilinjainen ”Vanha Eurooppa” Tonavan peukalon tienoille Vinçaan keskittyneenä, ja heillä oli kieli ja kirjoitus.

 

Hyvinkin tieteellisen keskustelun jälkeen nyt on selvää, että nykyisen Turkin alueella on Göbekli Tepessä ainakin 11 000 vuotta vanhoja kivirakennelmia ja että Maltan kivestä rakennetut ja louhitut temppelit ovat selvästi vanhempia kuin mikään Egyptissä ja jokilaaksojen kulttuureissa. Stonehenge on vanhempi kuin pyramidit.

 

Näin käy kun viisastuu liiaksi.  Muun muassa luminenssimetodit ja useat muuta nykyfysiikan tuottamat keinot antavat tilaisuuden ajoittaa jopa kiveä verrattomasti tarkemmin kuin vakiintunut hiili-isotooppi. Ja tämän seurauksena etenkin osa muka havaituista vaikutusväylistä on jo osoittautunut virheellisiksi. Ja sekä Andeilta että Afrikasta löytyy sellaista, mitä siellä ei millään muotoa pitäisi olla. 

 

Haarmann korostaa, että vanha Eurooppa, pitkään metsästäjistä ja keräilijöistä kooestunut väestö, piti jumalattaria, joista suurin on monen filtterin kautta Euroopan rautakaudelle periytynyt Athene. Indoeurooppalaiset siis harrastivat mies-jumalia. Koska parhaiten – maallikkotasolla kuitenkin – tuntemani antiikin lähde Odysseia on eräällä tasolla Athenen ja miesjumalien kilpailua, ajatus on herkullinen. Pallas Athene, jonka ajatus lentää pöllönä pimeässäkin. Kaupungin nimessä jumalatar on tieteen, taiteen ja muiden sotajuonien valtias.

 

Kuvio on mutkikas. Mesopotamiassa oli jumalatar Ištar, joka piti hurjaa peliä miespuolisten olentojen kanssa. Viimeksi ihastuin Haarmannin yhteenvetoon Etrurian ja etruskin kielen odottamattomiin suuntiin ohjautuneesta tutkimuksesta. Jumalatar-tarina Pallas Atheneen yhdistyneenä on raju eikä tietenkään suoraan mitattaviin ja punnittaviin löytöihin kytkettävissä. Viime kädessä aiheena on eurooppalainen mieli, josta, kuten tiedetään, puolet on Aasian aroilta.

Napalm

 

Hyödyllisistä patentoiduista keksinnöistä on mainittu dynamiitti, joka tuotti Nobelin veljeksille niin paljon rahaa, että siitä riittää köyhille tänäkin päivänä, mutta mainitsematta on napalm, hyytelöity bensiini, jonka sideaineena on nykyisin polystyreeni ja nimessä kummittelevat öljy (naphtha) ja alumiinioksidi.

 

Mainioista kertojankyvyistään ja ajatuskirjoistaan tunnettu Malcom Gladwell on tällä kertaa alittanut itsensä. ”The  Bomber Mafia” on faktoja aika mielivaltaisesti valikoiva kertomus, joka huipentuu napalmilla toteutettuun Tokion palopommitukseen 1945. Ihmisuhreja tuli ehkä enemmän kuin Nagasakissa ja Hiroshimassa, ja vaikka tehtaitakin meni, eniten kärsi siviiliväestö.

 

Japanilaiset eivät ole tehneet asiasta numeroa toisin kuin saksalaiset, jotka ovat välillä kyselleet, pitikö koko heidän maansa särkeä sodan lopettamiseksi.

 

Siinä Gladwell on oikeassa, että kuuluisa pommitustähtäin Eagle ei kelvannut Saksan kuulalaakeritehtaiden tuhoamiseen eikä varsinkaan Japanin kaupunkeihin. Lentävät linnoitukset raportoivat suurten korkeuksien suihkuvirtauksista, jotka veivät pommeja ja lentokoneita minne sattui. Oli keskityttävä mataliin korkeuksiin ja polttamaan aina kymmenen neliökilometriä kerrallaan, kaupunkia ja ihmisiä.

 

Oikullisista tuulista oli kyllä kerrottu, mutta päätöksiä tekevät tahot, kuten kenraalit, ajattelivat että se on juttua vain. Nykyisin ne muuten ovat sään- ja ilmastontutkimuksen kulmakiviä ja sopivia tietämättömyyden kohteita niille, jotka ovat huomanneet äänestäjien tahtovan jotain reippaampaa kuin tosiasiat.

 

Pommituslaitteisto teki minuun vaikutuksen, Museossa on pala Junkers Ju-88 -pommikonetta, jollaisella isäni nimenomaan pommitti viimeiseksi Vuotson lähellä Tankavaaraa ja Enontekiöllä Lätäsenon asemia Kannakselta selvittyä.

 

Oma vaikutelmani oli, että ohuesta pleksistä koottu lentokoneen nokka, jossa pommittaja makasi mahallaan tähtäimen päällä, oli samaa tyyppiä kuin panssarivaunu sisään kurkistettaessa. Ajattelin, että minua ei saisi hyvillä köysilläkään tuollaiseen paikkaan.

 

Amerikkalaiset ja englantilaiset ovat puolestaan hiukan tiukkahuulisia, jos kysytään heidän ilmavoimiensa miehistöjen tappioita. Oli näet sellaisiakin suuren lentolaivaston pommituslentoja, joissa pommittajia kuoli enemmän kuin kohteita. Mustangit eli isot hävittäjäpommittajat muuttivat sitten tilanteen täysin, varsinkin kun saksalaiset lentäjät alkoivat kuolla sukupuuttoon.  

 

Napalm sai odottamatonta julkisuutta Vietnamin sodassa. Lehtikuvat osoittivat, että se ei sammu iholla eikä vedessä.

 

Kerrotaan että kolmella suurvallalla on nytkin merkittävän suuret varastot napalmia ja että sillä on mielenkiintoisia käyttömahdollisuuksia muita kemiallisia aseita vastaan.

 

Ammuksia tarvitaan metallin palanen per vihollinen. Se on kallista ja epätarkkaa. Napalm ja sen nykyiset johdannaiset valuu ja polttaa hapen. Se tehoaa siis kaivautuneisiin ja myös esimerkiksi bunkkereihin. Keksijän nimi oli muuten Louis Fieser ja paikka Harvardin yliopisto, salainen laboratorio.

Haapamäen asemalla

 

Istun Haapamäen asemalla ja mietin, millainen ryökäle se sekin oli, Bo Joninpoika Grip. Tauno Kuosan Jokamiehen Suomen historia olikin uudempaa tekoa kuin Jokamiehen maailmanhistoria, jonka luin samoihin aikoihin. Kuosan kirjan taitava kuvitus oli mielestäni itsensä Henrik Tikkasen työtä, vuodelta 1952. Ja tuo ritarin miekalla surmaaminen on esimerkki hyvän viivan voimasta, koska muistan sen sangen elävästi. Ja Kuosa oli etevä henkilö.

 

Kuulostelen veturin puhkumista ja nuuhkin savua. Tarkemmin katsoen ei tässä taida olla kiskojakaan.

 

Olen vertauskuvallinen. Kerran kyllä ajattelin ajaa katsomaan, onko se sellainen höyryveturipuisto todella verkossa kuvatun kaltainen niin että siellä on vanhan ajan vaunujakin.

 

Sekä Kuosa että Estlander sivuuttavat maininnatta Suomen rataverkon, jota on juuri nyt taas hälinää. Pitäisi tiemmä päästä Ouluun kolmessa tunnissa. Varmaan pääseekin, jos lähtee tarpeeksi läheltä. Nähdäkseni koko verkko ja etenkin Pohjanmaan rata on pelkästään sotilaallisten näkökohtien sanelema, ja asialla oli keisari Aleksanteri III, joka oli isokokoinen roikale, tai jo hänen edeltäjänsä. Tämä keisari joutui junaonnettomuuteenkin ja raivasi leveisiin hartioihinsa turvautuen raiteilta pudonnutta salonkivaunuaan. Lähetettiinkö rautatiehallitus kävellen Siperiaan, sitä en tiedä, koska kreivi Witte junaili rahat Tyynelle merelle johtavaan rataan vasta uuden vuosisadan puolella.

 

Eli rataverkkomme piirtää Talvisotamme hyökkäystavoitteet. Ehkäpä Kremlin työväen palloilijat käyttivät ”Turistin” eli aikataulukirjan liitekarttaa sodanpäämääriä lukkoon lyödessään. Viisastuneina he vaativat 1940 Suomea rakentamaan uuden rautatien Kemin seudulta Sallan Kelloselkään, ettei tarvitsisi seuraavalla kerralla kävellä. Siitä muuten tuli todella vähän käytetty rataosuus.

 

Mietin itse asiassa tämän asuinkyläni 50-vuotisjuhlaa. Sellaista on ajateltu tänä kesänä. Kylää ei ollut ennen meitä. Me ostimme parin kaverin kanssa huonoa laidunta, veden vaivaamaa mättäikköä ja pahanpäiväistä metsää. Mutta sitä oli monta hehtaaria. Ja talojen alla on moreenia ja peruskallio ja yhdessä kohtaa näkyy oma osuutemme maapallosta, mannerjään höyläämää silokalliota. Osa silloisista ihmisistä on edelleen mukana.

 

Sen että asettuu silloin uuden sähköjunan tuntumaan ja sitten kyyhöttää niillä sijoillaan puoli vuosisataa, voi tulkita harvinaiseksi aikaansaamattomuudeksi tai sitten saavutukseksi.

 

Haapamäen asema oli ollut minulle 1964 ratkaiseva risteys. Päätin palata Kauhavalle ja viettää siellä lopun ikäni, mutta yösydännä erehdyin junasta ja päädyin etelään. Eikä ole tullut asiaa takaisin. Heteka on hajonnut, pöytä poltettu ja talo purettu. Sekin enoni on kuollut, jolla oli betoniseinässä olleen vaatekaapin lattialla Bock-pilsneriä koko korillinen.

 

Luulen kyllä, että jos nyt tulisi asiaksi istua odottamaan junan lähtöä, se Toijalan lähellä oleva huoltoasema olisi oikea paikka. Kun viimeksi kävin, mittarikentän vieressä oleva uhkea veturi ei ollut vieläkään lähtenyt liikkeelle, eikä ollut edes pesässä tulta.

 

Mutta veturin numero on 1088. Matkalippua etsiessäni löysin viinakortin, jossa oli sama kuva kuin sotilaspassissani, tykkimies. Ja samassa laatikossa oli yleisostokortti eli leipäkortti vuodelta 1949. Odotuksen kärsivällisyyttä on omata takaa.

 

 

Sivuviitteitä

 

’Skolastiikka’ viittaa sivuviitteisiin, siisteimmillään kuin jutun kuvassa. Mainio tapa oli, ettei kirjoitettu uutta kirjaa, vaan rivien sivut ja välit sutattiin täyteen kommentteja.

 

Sana sai sävynsä keskiajan eräästä perinteestä. Sivumerkinnät olivat usein pikkumaisia ja turhanaikaisia.

 

Sivumerkintänä: kirjoittaessani Saksasta ja patenteista esitin tahallani yksipuolisen kuvan. Kun mainitaan ”digitaalinen”, ajatellaan heti kuluttajalle näkyviä asioita.

 

Kun viimeksi selvitin asiaa, laitostason digitaalisissa ratkaisuissa kulki rahaa kymmeniä kettoja enemmän kuin kuluttajakaupassa.

 

Käsitykseni mukaan esimerkiksi Suomessa esimerkiksi sairaalalaitos on aika pahasti helisemässä laitteiston hirvittävän kalleuden vuoksi. Ajatelkaa esimerkiksi digitaalisesti ohjattua robotiikkaa leikkaussaleissa. Mielelläni nimittäisin tunnistimia ja toimilaiteita osaksi robotiikkaa. 

 

Kuvittaakseni ajatustani: periaatteessa jo Suomessakin reikääntyneet hampaat paikataan ja risat revitään ihmiskäden koskematta, koko purukalusto alle 10 minuutissa. Älkää kuitenkaan menkö tilaamaan tällaista. Muutosta kuljettaa tieto, että hampaiden kunto vaikuttaa sydämeen samoin kuin suolisto hermostoon.

 

Ja tuolla tasolla saksalaiset ovat vahvoja. Euroopan osaamisesta voisi mainita myös sotilas- ja liikennelentokoneet. Amerikkalaiset, kuten Boeing, eivät suinkaan juhli yksin, ja lentokone on jokseenkin monimutkainen kapine.

 

Kapitalismin ja siis teollisen vallankumouksen sanotaan kehittyneen Englannissa, jossa asiasta käytiin sisällissota 1600-luvulla. Ensimmäinen pysyvästi voimassa ollut patenttilaki oli nimeltään ”monopolilaki” (Statute of Monopolies). Ja patenttien vastustaminen oli suurta muotia jo 1800-luvulla, jolloin esimerkiksi Hollanti kumosi patenttilakinsa vahingollisena ja kehitystä jarruttavana.

 

Profylaktinen eli suojapatentointi on ollut tapana puoli vuosisataa. Ei haeta yhtä patenttia, vaan kymmenen tuhatta. ”Trolli” oli pitkään vain patenttioikeuden kielenkäyttöä. Se on edelleen epäselvää, oliko taustalla meripeikkoa tarkoittava sana vai troolaus. Trollien kirottiin käytävän järjestelmää sen tarkoitusten vastaisesti eli keplottelevan ja pelaavan massoilla. Edelleen selitys, että patentti antaa yksinoikeuden hyöyllisen keksinnön käyttämiseen on törkeä ja harhaanjohtava yleistys. Ainutkaan ”suurista keksinnöistä”, siis sellainen kuin hehkulamppu, polttomoottori, auto tai lentokone, ei ollut yksi keksintö.

 

Ajatus oli sama kuin nykyisessä informaatiosodankäynnissä: väkivaltainen tunkeutuminen toisten järjestelmiin ja niiden sisällön salakalastaminen omaan käyttöön. Tästä puhuttiin jo ennen sotia.

 

Mutta tähdennys 1: patentin suojaama keksintö on oikeastaan aina hyvin pieni osa siiyä uutuustuotteesta tai aineesta, jota käytännössä myydään.

 

Tähdennys 2: lähes kaikki muutos sekä parempaan että huonompaan perustuu tekniikassa ja tieteessä jäljittelyyn. Sitä sanotaan myös oppimiseksi.

 

Tähdennys 3: lähes kaikki lakimiehenä näkemäni patentoidut keksinnät ovat olleet taloudellisesti arvottomia.

 

Tähdennys 4: hakaneula tuottaa onnea (ja patentti vuodelta 1849 tuotti miljoonia).