Metsän peitossa (Rashomon)

Ryonosuke Akutagawa1892-1927

Puunhakkaajan todistajankertomus poliisipäällikölle

Kyllä. Ruumiin löysin minä. Lähdin aamulla niin kuin aina kaatamaan päivän setrit ja löysin ruumiin vuorikurun ryteiköstä. Niin paikka? Siinä 150 metriä Yamashinan postitiestä. Siinä on sellainen ryteikkö bambua ja setriä.
Ruumis oli selällään sinisessä silkkikimonossa ja Kioton tyylinen hattu oli rutistunut. Rinta oli puhkaistu yhdellä miekanpistolla. Siinä oli bambunlehdillä verisiä kukkia. Ei, verta ei enää vuotanut. Kai se haava oli kuivunut. Siihen oli takertunut paarma, joka ei välittänyt minusta.

Ettäkö miekkaa tai sellaista?

Ei mitään, herra päällikkö. Köysi vain siinä setrin juurella. Ja… köyden lisäksi löysin kamman. Ei muuta. Murhattu mies oli varmasti tapellut vastaan, koska bambunlehdet olivat tallaantuneet jalkoihin.

”Että hevosta lähistöllä?”

Ei. Hankala siihen ryteikköön on mennä miehenkin, saati hevosen.


Vaeltavan buddhalaismunkin todistajankertomus poliisipäällikölle

Ajankohta? Varmaan eilen puolen päivän aikaan, herra päällikkö. Onneton mies oli matkalla Sekiyamasta Yamashinaan. Hän käveli Sekiyaman suuntaan ja hevosella ratsasti nainen, joka kuulemma oli hänen vaimonsa. Naisella oli päässä huivi niin että kasvoja en nähnyt. Näin vain vaatteiden värin, vaalean punaisen. Hevonen oli ruskea ja sillä oli tuuhea harja. Naisen pituus? Jotain metri neljäkymmentä. Olen buddhalainen pappi enkä siis katsonut tarkemmin. Mutta miehellä oli aseet, miekka, jousi ja nuolia. Ja sen muistan, että nuolia oli viinessä parikymmentä.

En olisi uskonut, että hänen käy sillä tavalla. Totisesti ihmisen elämä on katoavaa kuin aamun kaste tai salaman välähdys. Sanat eivät riitä kuvastamaan tunteitani tapahtuneen johdosta.

Poliisimiehen todistajankertomus poliisipäällikölle

Pidättämäni mies? Pahamaineinen ryöväri, jonka nimi on Tajomaru. Pidätin hänet, kun hän oli pudonnut hevosen selästä. Hän voihki Awataguchin sillalla. Ajankohta? Eilen illan suussa. Haluaisin merkittäväksi asiakirjoihin, että yritin joitakin päiviä sitten saada hänet kiinni, mutta hän pääsi valitettavasti pakoon. Hänellä oli tummansininen kimono ja koristelematon miekka. Ja hän oli siis saanut jostain jousen ja nuolia. Siis että ne ovat samanlaisia kuin murhatun miehen? Sitten Tajomaru on kyllä murhaaja. Jousi oli vahvistettu nahkaremmillä, viini lakattu mustaksi, seitsemäntoista nuolta, haukan sulat – nämä tavattiin tietääkseni häneltä. Kyllä hera poliisipäällikkö, hevonen oli ruskea ja tuuheaharjainen. Vähän matkan päästä sillasta hevonen söi ruohoa tien poskessa suitset maassa. Siinä kyllä kohtalo puuttui peliin, kun Tajomaru putosi hevosen selästä.

Kioton seudun rosvoista tämä Tajomaru on ollut naisille kaikkein vaarallisin. Viime syksynä täällä vuorella murhattiin nainen, joka oli tulossa tiettävästi Toriben temppelistä yhdessä tyttärensä kanssa. Tajomaru kuului epäiltyihin. Jos se roisto murhasi miehen, herra päällikkö varmaan selvittää, mitä hän teki miehen vaimolle.

Vanhan naisen todistajankertomus poliisipäällikölle

Kyllä herra poliisipäällikkö, tunnen ruumiin. Hän on mies, joka meni naimisiin tyttäreni kanssa. Hän ei ole Kiotosta. Hän oi Wakasan maakunnan Kokufusta ja samurai. Hänen nimensä oli Kanazawa no Takehiko ja ikä kaksikymmentäkuusi. Hän oli hyväntapainen niin että varmasti hän ei ärsyttänyt toisia.

Tyttäreni? Hänen nimensä on Masago, yhdeksäntoista vuotta. Hän on pirteä ja iloinen tyttö mutta olen varma, että ennen Takehikoa hänellä ei ole ollut tekemistä miesten kanssa. Hän on kasvoiltaan pieni ja tumma ja kasvojen muoto on soikea. Vasemman silmän vieressä on luomi.

Eilen Takehiko lähti Wakasaan tyttäreni kanssa. Murheen päivä. Että piti käydä niin kuin kävi! Missä tyttäreni nyt on? Olen käsittänyt, että vävyäni en saa takaisin, mutta tyttärestäni olen niin huolissani, että sairastun. Älkää jättäkö kiveä kääntämättä, kun etsitte häntä. Minä vihaan sitä rosvoa, Tajomarua vai mikä hänen nimensä oli. Sekä vävy että tyttäreni… (Ääni sortuu itkuun.)

Tajomarun tunnustus

Tapoin miehen mutta naista en. Että missä nainen on nyt? En tiedä. Hetkinen, hetkinen! Ei minua saa kiduttamalla tunnustamaan sellaista, mitä en tiedä. Kun nyt tässä ollaan, minä kerron aivan kaiken.

Eilen vähän jälkeen puolenpäivän tapasin tuon pariskunnan. Tuli tuulenpuuska, joka kohotti hänen huiviaan niin että näin kasvot vilaukselta. Enempää en nähnyt. Ehkä se oli syy. Hän oli kuin valaistunut jumalatar. Siitä paikasta päätin saada hänet valtaani, vaikka joutuisin tappamaan miehen.

Miksi? Ei tappaminen ole minulle niin merkillinen asia kuin te ehkä luulette. Kun sieppaa naisen, joutuu joka tapauksessa tappamaan miehen. Tappaessani käytän miekkaa, jota kannan kupeellani. Minäkö vain tapan ihmisiä? Te ette käytä miekkaa. Te tapatte ihmisiä vallalla, rahalla. Joskus tapatte ihmisiä muka heidän omaksi hyväkseen. Ei heistä veri vuoda. He ovat terveitä mutta silti te olette tappaneet heidät. Vaikea sanoa, kuka meistä on suurin rikollinen. (Ivallinen hymy.)

Mutta olisi silti hyvä kaapata nainen tappamatta miestä. Päätin siis saada naisen valtaani mutta varoa murhaamasta miestä. Mutta Yamashinan postitiellä se on turha haave. Siksi houkuttelin heidän vuorelle.
Ei se ollut vaikeaa. Rupesin heille matkaseuraksi ja kerroin, että vuoressa on vanha kumpu, jonka olin kaivanut auki ja löytänyt peilejä ja miekkoja. Selitin sitten, että olin piilottanut ne ryteikköön vuoren rinteeseen ja voisin myydä ne halvalla kenelle tahansa halukkaalle. Sitten… eikö olekin ahneus kauhea ominaisuus? Hän alkoi innostua jutustani ennen kuin arvasikaan. Siihen ei mennyt kuin puoli tuntia, kun he käänsivät hevosen vuorelle, ja minä perässä.

Kun tulimme ryteikköön, sanoin että kalleudet on kuopattu sinne, ja pyysin heitä katsomaan. Miehellä ei ollut mitään sitä vastaan – hän oli sokea ahneudessaan. Nainen sanoi odottavansa hevosen selässä. Se oli luonnollista, koska ryteikkö on niin sankka. Totta puhuen suunnitelmani toteutui juuri niin kuin olin ajatellut, joten menin ryteikköön miehen kanssa ja jätin naisen odottamaan yksin.

Ryteikössä on ensin vain bambua. Noin viidenkymmenen metrin päässä on setripuita. Se oli minulle sopiva paikka. Tunkeuduin ryteikköön ja valehtelin miehelle uskottavasti, että tavarat on haudattu setrien alle. Kun hän kuuli tämän, hän tunkeutui hankalasti kohti hoikkaa setriä, joka näkyy kauas. Sitten bambua on harvemmassa ja tulimme paikkaan, jossa kasvaa setrejä rivissä. Heti kun olimme siinä, kävin kimppuun takaa päin. Hänhän oli vahva, hyvin harjoitellut miekkamies, mutta kun pääsin yllättämään, hänellä ei ollut mahdollisuuksia. Kohta sidoin hänet setrin juuren. Mistä köysi? Taivaalle kiitos, että minulla oli köysi mukanani, sillä kun olen rosvo, voin joutua kiipeilemään muureilla milloin tahansa. Tietysti hänet oli helppo pitää hiljaisena työntämällä suu täyteen lakastuneita lehtiä.

Kun oli hoidellut hänet, meni naisen luokse ja pyysin häntä katsomaan miestä ja sanoin, että hän oli saanut jonkin kohtauksen. Turha sanoakaan, että tämäkin tehosi heti. Nainen otti leveän hatun päästään ja tuli syvälle ryteikköön, ja minä vedin kädestä. Kun hän näki miehensä, hän kiskaisi heti esiin pienen miekan. En ole ikinä nähnyt niin rajua naista. Ellen olisi varonut, olisin saanut miekasta kylkeeni. Väistin, mutta hän huitoi minua hurjasti. Hän olisi voinut iskeä minuun pahan haavan tai tappaa minut. Mutta minä olen Tajomaru. Onnistuin iskemään häneltä pienen miekan kädestä paljastamatta omaani. Rohkeinkin nainen on avuton ilman asetta. Näin pystyin tyydyttämään haluni hänen kanssaan tappamatta miestä.

Totta… tappamatta miestä. En halunnut ottaa häntä hengiltä. Olin lähdössä ryteiköstä ja nainen itki, kun hän tarttuikin minua kiivaasti käsivarresta. Hänen puheensa meni nurinniskoin, mutta hän sanoi, että joko aviomiehen tai minun oli kuoltava. Kun kaksi miestä tiesi hänen häpeänsä, se oli kuolemaan isompi asia. Hän henkäisi, että olisi kumman tahansa vaimo, kumpi vain jäi henkiin. Silloin minuun iski hurja halu tappaa mies. (Synkkää kiihtymystä.)

Kun kerron tämän näin, luulette minua varmaan julmemmaksi kuin olenkaan. Mutta te ette nähneet hänen kasvojaan. Ette nähneet, miten hänen silmänsä leiskuivat. Minä näin hänen katseensa ja halusin hänet vaimokseni, vaikka sitten salama tappaisi. Halusin hänet vaimokseni… mielessäni ei ollut mitään muuta. Ei se ollut vain himoa, vaikka te ehkä luulette niin. Jos mielessäni olisi ollut vain himoa, niin sellaisella hetkellä olisin mielelläni lyönyt hänet tainnoksiin ja juossut pois. En olisi tahrannut miekkaani miehen vereen. Mutta kun katsoin hänen kasvojaan siellä pimeässä ryteikössä, päätin että en lähde ennen kuin olen surmannut miehen.

Mutta siinä asiassa en halunnut olla halpamainen. Päästin hänet siteistä ja haastoin hänet miekkailemaan. (Setrin juurelta löydetty köysi oli se, jolla olin sitonut hänet.) Hän kiskaisi umpi raivoissaan ison miekkansa esiin. Nopeasti kuin ajatus hän kävi kimppuuni hurjana, sanaa sanomatta. Minun ei tarvitse kertoa, miten siinä kävi. Kahdeskymmeneskolmas miekanisku… muistattehan tämän. Olen edelleen melkein mykistynyt. Kukaan auringon alla ei ole ennen onnistunut iskemään minun miekkaani kahtakymmentä kertaa. (Iloinen hymy.)
Kun olin selvinnyt miehestä, käännyin naisen päin ja laskin verisen miekkani. Mutta hämmästyin, kun naista ei näkynyt missään. Ihmettelin mihin hän oli juossut. Etsin häntä setrien keskeltä. Kuuntelin mutta kuolevan korina oli ainoa ääni.

Ehkä hän lähti juosten ryteikön läpi hakemaan apua heti kun me aloimme miekkailla. Siitä ymmärsin, että tässä oli kysymys elämästä tai kuolemasta. Vein mieheltä miekan, jousen ja nuolet ja juoksin vuoritielle. Siellä naisen hevonen söi rauhassa ruohoa. En hukkaa aikaa yksityiskohtiin, mutta ennen kaupunkiin tuloa olin jo hankkiutunut miekasta eroon. Siinä oli tunnustukseni. Tiedän menettäväni pääni joka tapauksessa niin että antaa tulla kovin mahdollinen rangaistus. (Uhmakkaasti.)

Kiyomizun temppeliin tulleen naisen tunnustus

Mies, jonka kimono oli sinistä silkkiä, nauroi pilkallisesti sidotulle miehelleni tehtyään minulle väkivaltaa. Se mahtoi olla kauhistuttava kokemus! Mutta vaikka mieheni rimpuili tuskissaan, köysi vain pureutui kireämmäksi. Itseäni ajattelematta juoksin kompastellen hänen vierelleen. Tai siis yritin juosta, koska rosvo löi minut samassa maahan. Juuri sillä hetkellä näin aviomieheni silmissä valon, jota ei voi kuvata. Jotain johon sanat eivät riitä… Nytkin vapisuttaa. Tuo pikainen katse mieheltä, joka ei voinut puhua, kertoi mitä hänen sydämessään liikkui. Hänen silmiensä väläys ei ollut vihaa eikä surua… Vain kylmää valoa, vain inhoa. Tuo katse satutti minua pahemmin kuin ryövärin isku, ja kaaduin tajuttomana maahan.

Tulin sitten tajuihini ja näin, että sinisiin pukeutunut mies oli poissa. Näin vain mieheni, joka oli edelleen köytettynä setriin. Nousin ponnistaen bambun lehdiltä ja katsoin häntä, mutta ilme oli edelleen sama.

Hänen kylmän halveksuntansa alla oli vihaa. Häpeää, surua ja vihaa… En osaa sanoa, mitä minun mielessäni liikkui sillä hetkellä. Pääsin jaloilleni ja menin mieheni eteen.

”Takejiro”, sanoin hänelle, ”kun näin on käynyt, en voi elää sinun kanssasi. Minun on nyt kuoltava… Mutta sinun on kuoltava myös. Näit häpeäni. Sen jälkeen en anna sinun elää.”

Muuta en saanut sanotuksi. Silti hän tuijotti minua inhoten ja halveksien. Sydämeni oli murtua. Etsin hänen miekkaansa. Ryöväri oli varmaan vienyt sen. Miekkaa, jousta tai nuolia ei näkynyt ryteikössä. Mutta onneksi oma pieni miekkani oli maassa. Kohotin sen ja sanoin uudestaan:” Nyt otan sinulta hengen. Tulen itse perässä.”

Kun hän kuuli tämän, hän liikutti hankalasti huuliaan. Hänen suunsa oli täynnä lehtiä niin että ääntä ei tietenkään tullut. Mutta ymmärsin yhdellä katseella, mitä hän halusi sanoa. Hän halveksi minua ja sanoi vain: ”Tapa.” En ollut tunnoissani enkä tunnoton, kun työnsin pienen miekan hänen rintaansa vaaleanpunaisen kimonon läpi.

Siinä vaiheessa menetin varmaan uudestaan tajuntani. Kun sain jälleen hänet silmiini, hän oli jo vetänyt viimeisen henkäyksensä – edelleen köysissä. Aurinko alkoi laskea ja valokiila lankesi setrien ja bambujen välistä hänen kalpeille kasvoilleen. Nielin nyyhkytykseni ja irroitin köyden hänen kuolleen ruumiinsa ympäriltä. Ja… en enää jaksa kertoa, mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen. Mutta minulla ei siis ollut voimia kuolla. Työnsi pienen miekkani omaan kurkkuuni, heittäydyin laaksossa lammikkoon ja yritin monella tavalla tappaa itseni. Kun se ei onnistunut, elän edelleen kunniattomasti. (Yksinäinen hymy.) Olen arvoton, ja armollisinkin jumala on minut hylännyt, kun tapoin oman mieheni. Rosvo makasi minut väkisin. Mitä minä voin tehdä. Mitä minä… mitä… (Yhä rajumpaa nyyhkytystä.)

Murhatun miehen kertomus meedion välittämänä

Tehtyään väkivaltaa vaimolleni ryöväri istui maassa ja alkoi puhua hänelle lohduttavasti. Itse en tietenkään voinut puhua. Minut oli sidottu setrin juureen. Mutta silti yritin monta kertaa ilmeelläni sanoa hänelle:” Älä uskoa rosvoa.” Jotain sellaista halusin hänelle sanoa. Mutta vaimoni istui onnettomana bambun lehtien päällä ja tuijotti vain syliinsä. Nähtävästi hän kuunteli rosvon puheita. Olin tuskainen mustasukkaisuudesta. Mutta rosvo jatkoi sujuvasti puhuen milloin mistäkin asiasta. Lopuksi hän teki röyhkeän ehdotuksen:” Kun kunniasi on nyt mennyttä, et kyllä tule toimeen miehesi kanssa, niin että jos rupeatkin minulle vaimoksi? Rakkaudesta sinuun minä tulin väkivaltaiseksi.”

Rikollinen puhui, ja vaimoni kohotti päätään kuin horroksessa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta kuin tuolla hetkellä. Mitä kaunis vaimoni vastasi, kun minä makasin sidottuna siinä? Minä olen nyt autiudessa, mutta aina kun ajattelen hänen vastaustaan, viha ja mustasukkaisuus polttaa minua. Hän nimittäin todella sanoi… ”Ota sitten minut mukaasi ja mennään minne sinä haluat.”

Tässä ei ole vielä hänen koko rikoksensa. Jos se olisikin jäänyt siihen, kärsimykseni täällä hämärässä ei olisi niin kauhea. Kun hän oli menossa pois ryteiköstä kuin horroksessa, käsi ryövärin kädessä, hän äkkiä kalpeni, osoitti minua köysissäni setrin juurella ja sanoi:” Tapa hänet!” Niin hän huusi monta kertaa kuin hullu. Nytkin nuo sanat ovat viedä minut suin päin pimeyden pohjaan. Onko ihmisen suusta koskaan kuultu mitään niin kauhistuttavaa? Onko kukaan milloinkaan kuullut korvillaan näin kirottuja sanoja? Milloinkaan niin… (Äkillinen ivan huuto.) Tuon kuultuaan ryövärikin kalpeni. ”Tapa hänet”, vaimoni huusi ja tarttui häntä käsivarresta. Ryöväri katsoi häntä pitkään eikä sanonut kyllä eikä ei… mutta en ehtinyt edes odottaa, mitä hän sanoisi, kun hän iski vaimoni maahan bambun lehdille. (Toinen ivan huuto.) Hän risti kätensä äänettä, katsoi minua ja sanoi:” Mitä teen hänelle? Tapanko vai säästänkö? Riittää kun nyökkäät. Tapanko hänet?” Pelkästään näiden sanojen takia hänet pitäisi armahtaa rangaistuksesta.

Minä emmin mutta vaimoni kirkaisi ja juoksi syvälle ryteikköön. Ryöväri yritti siepata hänet kiinni mutta ei saanut otetta edes hihasta.

Kun vaimoni oli mennyt, rosvo otti miekkani, jousen ja nuolet. Hän katkaisi köyden yhdellä iskulla. Muistan että hän sanoi hiljaa: ”Seuraavaksi on minun vuoroni.” Sitten hän katosi ryteiköstä. Sen jälkeen ei kuulunut mitään. Ei, itkua kuulin. Päästelin loputkin köydestä irti ja kuuntelin tarkkaan ja käsitin, että itse minä siinä itkin. (Pitkä hiljaisuus.)

Ponnistin uupuneen ruumiini setrin juurilta. Edessäni maassa kiilsi pieni miekka, joka oli pudonnut vaimoltani. Otin sen ja työnsin sen rintaani. Suuhuni nousi veri, mutta kipua en tuntenut. Rintani kylmeni ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin kuolleet haudoissaan. Se hiljaisuus oli syvä! Taivaalta ei kuulunut ainuttakaan linnun ääntä tähän vuorikurussa olevaan hautaan. Sammuva valo viipyi vuoren setreissä. Valo heikkeni vähä vähältä ja sitten setrejä ja bambuja ei enää erottanut. Siinä maatessani ympärilleni kietoutui syvä hiljaisuus.

Sitten joku ryömi luokseni. Yritin nähdä, kuka se oli. Mutta pimeys oli jo kiertynyt ympärilleni. Joku… joku veti pienen miekan rinnastani näkymättömin käsin. Silloin veri tulvahti uudestaan suuhuni ja minä vaivuin lopullisesti autioon pimeyteen.

Suom. englannista Jukka Kemppinen 

Mokomat lukijat

Tämän blogin lukijoille on uuvuttavan selvää, että minusta kiinalainen T’ang -kauden runous noin 800-luvulta on parasta mitä maailmassa on koskaan nähty. Siellä täällä tuikkineen mielenkiinnon jälkeen vasta Ezra Pound ja etenkin ihan oikeasti kiinaa osannut suurmestari Arthur Waley toivat Li Pon yleisempään tietoon.

Suomeksikin kiinalaisia oli käännetty jokin hitunen ennen kuin Pertti Nieminen aloitti suuren urakkansa. Sen päätyttyä meillä on eurooppalaisittain vertaillen mainio Kiinan suuren kirjallisuuden valikoima käsillä, emmekä ole liioin vailla hyvin vanhoja perustekstejä. Kung Futsen ja Mung Tsin ohella voimme perehtyä vaikka mihin.

Tiedämme senkin, että Clausewitzillä oli idässä edeltäjiä ja sen, että Murasaki Shikibun Genjin tarina ehkä oli maailman ensimmäinen korkeatasoinen romaani (noin vuodelta 1000), mutta itse asiassa kiinalaiset olivat julkaisseet proosateoksia jo vuosisatoja, ja eräät niistä muuten muistuttavat hätkähdyttävästi Cervantesia.

Tuo vanha ja hyvin vanha perinne on voimissaan nyt elokuvana. Amerikassa nimellä ”Hero” somistettu historiallinen seikkailuelokuva kertoo riittävästi kiinalaisesta elokuvanteon taidosta, vaikka Intian elokuvatuotannon suuruutta ja monipuolisuutta ei voita paljon mikään.

Mutta olen siis suomennellut vanhoja kiinalaisia runoja minäkin, vaikka kykyni lukea helpotettuun muotoon (pinjin) muutettu kiinaa on käytännössä arvailua. Potkua sain siitä, että ranskalaisten uusi laaja Kiinan runouden antologia (arvokkaassa Plèiade -sarjassa) näyttä lähtevän samasta ajatuksesta, joka pyörii omassakin mielessäni. Niemisen ja ehkä Anhavan ”kuin uni ja varo” -tyyppinen runojen kääntäminen ei ehkä ole ainoa järkevä vaihtoehto.

Eli muuan kommentoija arvasin eilen heti yhteyden. Kun olen Kiina-friikki, etenkin T’ang -kauden taidetta (ja hallintoa) koskevissa asioissa, jokainen itseään kunnioittava suomalainen tuntee tuon maailman mahdollisesti hollantilaisen, todellisuudessa kai kiinalaisen Robert van Gulikin laajasti suomennetusta dekkarituotannosta.

Van Gulik oli pätevä Aasian kielten ja klassikkojen tuntija, joka käänsi englanniksi mahdollisesti 1700-luvulta olevan kiinalaisen dekkarin Tuomari Deen tutkimuksista, ja sen jälkeen kirjoitti pitkälti toistakymmentä romaania, joita on luettu siitä erin. Ne ikään kuin sijoittuvat T’ang -kaudelle, ja murhamysteereitä selvittävä Dee on korkeimman oikeuden esittelijä ja runouden tuntija.

Jos oli Dorothy L. Sayers Oxfordin maisteri ja hyvä keskiajan ja etenkin teologian tuntija ja käänsi Danten Jumalaisen näytelmän mittaan ja riimiin, niin tässä toinen esimerkki. Van Gulik toimi toistakymmentä vuotta Hollannin Japanin suurlähettiläänä ja lienee ollut arvostettu sinologi eli Kiinan kielen tuntija myös toisten vertaistensa joukossa.

Se että hän mukaili kiinalaista perinnettä eurooppalaiselle ja amerikkalaiselle lukijalle hiukan helpommaksi, esimerkiksi jättämällä ”itsestään selvät” viittaukset suuriin kiinalaisiin klassikkoihin vähälle, oli pelkkää hyvyyttä meitä, lukijoita kohtaan. Tosin painosmääristä päätellen saattoi siitä kertyä roposia kirjoittajallekin.

Tässä yhteydessä toistan sanomaani: ylimielinen suhtautuminen dekkareihin on yhtä ongelmallista kuin satujen luuleminen toisen luokan kirjallisuudeksi.

Mystery

Muuan verkkosivu luettelee ja esittelee lyhyesti 50 dekkaria, jotka jokainen saisi lukea.

Vastaavanlaisia listoja on vähän joka asiasta. Britannian ja USA:n suosikit poikkeavat toisistaan. Tämä on kantamuotojen luettelo.

The Blue Hammer, Ross MacDonald

LaBrava, Elmore Leonard

Laura, Vera Caspary

The Snowman, Jo Nesbø

The Black Dahlia, James Ellroy

The Third Man, Graham Greene

The Secret Agent, Joseph Conrad

Miss Smilla’s Feeling for Snow, Peter Høeg

Blanche on the Lam, Barbara Neely

The Girl With the Dragon Tattoo, Stieg Larsson

I, The Jury, Mickey Spillane

Eye of the Needle, Ken Follett

The Thirty-Nine Steps, John Buchan

Anatomy of a Murder, Robert Traver

A Dark-Adapted Eye, Barbara Vine

In The Woods, Tana French

Sneaky People, Thomas Berger

Mystic River, Dennis Lehane

The Day of the Jackal, Frederick Forsyth

Presumed Innocent, Scott Turow

The Talented Mr. Ripley, Patricia Highsmith

From Russia, With Love, Ian Fleming

The Daughter of Time, Josephine Tey

Beast in View, Margaret Millar

Beast in View, Margaret Mil

True Confessions, John Gregory Dunne

The Circular Staircase, Mary Roberts Rinehart

The Name of the Rose, Umberto Eco

Fadeout, Joseph Hansen

The Spy Who Came in From the Cold, John le Carré

The Postman Always Rings Twice, James M. Cain

Devil in a Blue Dress, Walter Mosley

The New York Trilogy, Paul Auster

Dust and Shadow, Lyndsay Faye

The Woman in White, Wilkie Collins

A Rage in Harlem, Chester Himes

When We Were Orphans, Kazuo Ishiguro

The Yiddish Policemen’s Union, Michael Chabon

The Intuitionist, Colson Whitehead

The Alienist, Caleb Carr

Rebecca, Daphne du Maurier

The Complete Auguste Dupin Stories, Edgar Allan Poe

An Unsuitable Job for a Woman, P.D. James

Murder on the Orient Express, Agatha Christie

The Maltese Falcon, Dashiell Hammett

The Big Sleep, Raymond Chandler

Arthur & George, Julian Barnes

A Coffin for Dimitrios, Eric Ambler

Gaudy Night, Dorothy L. Sayers

Hound of the Baskervilles,Arthur Conan Doyle

Mietin tätä jonkinkin verran. Suomessa on kansallinen aarre – katso kuvaa. WSOY:n SaPo-sarja, jonka yhdistän Klaus Taubertin ja ennen häntä Juhani Jaskarin nimiin sekä tietysti Seppo Virtaseen, ”Syvän unen” (ja sitä ennen Moby Dickin) suomentajaan, joka oli sensaatiomainen kyky ja onneton ihminen.

SaPon lähes 500 nimikettä löytyvät suoralla Google-haulla. Tekisi mieleni panna rinnakkain tämä sarjaja Tammen Keltainen kirjasto (jonka idean Helleman sai Norjasta). Gummeruksen Salama-sarja, Maria Langen temmellyskenttä, oli mitoitettu selvästi helpommaksi. Toisaalta tuossa sarjassa esiintyivät Sariola ja Susikoski, meillä merkittävät. Heitä riivasi suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan syvä ongelma: hutilointi. Ehkä siksi ja Kassilan hyväonnisten elokuvien ansiosta suomalaisten mielikkilistan ykkönen olisi jompikumpi vanhemmista Palmuista. Siis Waltari.

Dorothy Sayers liikkui samoissa piireissä kuin Tolkien, joka ei häntä arvostanut, ja Ezra Pound. Onko vanha mysteeridekkari kuollut? Ovatko toiminta, kauhu ja scifi korvanneet sen? 

SaPon Ahmavaara muuten oli niitä Ahmavaaroja. Eräässä vaiheessa hän oli korkeimman oikeuden esittelijänä…

Olemassaolon tarkoitus

Olemassaolon tarkoitus on miellyttää tätejään. Opin eräältä kissalta, että tätejä ja mummoja on kahta eri tyyppiä, makkaraa antavaa ja luudalla hätistävää.  Minulla tosin on eksistentiaalinen kriisi, koska kaikki tätini ovat kuolleet, mutta toisaalta muistan, millä jääkaapin hyllyllä on K-Masalan oivallista raakamakkaraa ja Pirkka-perunasalaattia.

Äitini kanssa harmittelimme viikolla, ettei meitä kumpaakaan huolita Ceradiin eikä muihin kognitiivisiin testeihin, joilla selvitetään muun muassa muistin toimintaa. Sanovat että rikomme vain ihmisten kalliit kapineet. Nyt se on kansanliike, mutta muistamme puolen vuosikymmenen takaa höpsähtäneen täti-ihmisen, josta minua nuoremmat sukupolvet käyttivät pilailunimeä ”neiti etsivä”.

Anteeksi keskeytys. Aivan niin kuin joku olisi koputtanut oveen. Ketään ei näkynyt. Ehkä se oli jänis. Muistan erittäin hyvin, että jänis se on, joka laukkaa laputtaa ja oveen koputtaa. Ja tämä on metsämökki.

Niin – tuo ihminen käveli kai kahdesti päivässä jostain Fräntilän mutkasta asemalle tai Renkoon ja etsi. En muista, että paikkakunnalla olisi ollut julkista paperikoria tai muuta jäteasiaa. Ainakin ihmiset viskoivat muun muassa makeispaperit, paperossilaatikot ja pullonkorkit huiskin haiskin maantielle tai ojaan. Hän poimi jokaisen roskan ja tarkasti sen. Meidän talon ympärillä oli elokuvalipun palasia, joista katsoja oli jotkut taivutellut taidokkaasti. Lipun kannat keräsi vahtimestarina toiminut talonmies. Häntä sanottiin ovenrepijäksi, vaikka lippuja hän siis todellisuudessa repi, samalla tavalla kuin tansseissa.

Soitin siis äidilleni ja kysyin. Ei ollut hänen aikanaan kassakoneita. Rahat pyyhkäistiin tiskin laatikkoon. Veikkausten varten vain oli iso ja pelottavan näköinen kone, joka löi kuponkiin leimankin. 

Tieltä ja ojista oli siis turha etsiä kassakuitteja, koska niitä ei vielä ollut. Vielä iät ajat ravintolassa kuitenkin huikattiin: ”Neiti, saanko Paragonin”. Nykyisin näytetään pankkikorttia tai pyydetään sävyisästi lasku. Paragon oli Weilin+Göösin markkinoima haitarilomake, jossa käytettiin hiilipaperia. Asiakas soi toisen kappaleen ja toinen puoli jäi liikkeelle. Maksaja vei sitten sen Paragonin työpaikallaan kassaan tai lähetti sen kassaneidille reikäkuoressa kerroslähetin välityksin ja sai rahansa takaisin.

Ne käsin kirjoitetut kuitit olivat siis rahanarvoista tavaraa, joten ei niitäkään ollut ollut taivasalla, ja minulta jäi tietämättä, löysikö tämä kertomani neiti eli täti-ihminen koskaan mitään. Luultavasti ei löytänyt.

Kirjakaupassa myytiin vekselilomakkeita. Pankista lainaa tarvitsevan piti täyttää lomake ja allekirjoittaa se, ja siinä oli erikseen maksava ja hyväksyjä. Epäilin että Ilmasotakoulun kadetit kierrättivät omaa vekseliä, jos heistä joku oli lähdössä Kauppalaan ja tarkoitus oli hankkia nestemäisiä virvokkeita. Sitä en tiedä, miten näihin pikalainan edeltäjiin pankissa suhtauduttiin. Jos kävi huonosti eli vekseli lankesi, se oli protestoitava. Oikeustieteen ylioppilaana hoidin sitäkin vaativaa tehtävää. Kanniskelin julkisen notaarin tiskille maistraatin toiseen kerrokseen trattoja ja vekseleitä, eikä aikaakaan, niin Kauppalehden protestilistalle ilmaantui asianomaisen nimi. Valmiiden lakimiesten huolettomassa kielenkäytössä vekseli oli ”pitkä paperi”. Olen itse täyttänyt niitä lomakkeita kymmeniä. Kun nimittäin ostin ensimmäisen käytetyn auton (Simca tonni – korjaamojen onni), vähittäismaksusopimuksen lisäksi oli allekirjoittava kustakin lyhennyserästä vakuusvekseli.

Toimittaja

Sirkka Kurki-Suonio, joka kuoli nyt, oli minulle kustannustoimittajan esikuva. Tämä on painokas kannanotto, koska olin jo päässyt jopa osallistumaan toisten hyvin maineikkaiden toimittajien työskentelyyn ja harjoittamaan sitä itsekin. Kysymys oli 1970-luvun alkuvuosista.

Tänäkin päivänä kirjailijan ylistäessä nerokasta toimittajaa – tätä esiintyy – Sirkka tulee usein mieleen. Hän työskenteli siis Tammessa, vuosikymmeniä.

Hänestä olisi tullut vaikka mitä, mutta ainakin hänellä oli hyvän lääkärin ote. Jopa hurjimmat kirurgit myöntävät, että pohjaltaan potilas parantaa itse itsensä, ja asiantuntija auttaa häntä keksimään keinot ja poistamaan pelot. 

Bashevis Singerin teoksista ensimmäinen Tammelle eli Sirkalle suomentamani oli ”Shosha”. Pelkäsin tuota tehtävää. Olin opiskellut alaa lukemalla kymmenen – kaksikymmentä suomennosta alkutekstin kanssa, eri kielistä. Tiesin nyt hyvin, miksi Juhani Jaskaria pidettiin huipputason suomentajana ja olin selvillä esimerkiksi Saarikosken ongelmista, joista epätasaisuus ja ehkä siitä johtunut ajoittainen piittaamattomuus oli helposti havaittava; hänen niskassaan ei aina ollut hyvää toimittajaa.

Olin tottunut esimerkiksi Anhavan tavalliseen avaukseen: ensimmäinen kurkuksi ja kysymys: mitähän tämä mahtaa tarkoittaa, jos mitään? Sirkka aloitti sanomalla käsikirjoituksesta, että tässä on hyvä sävy ja rytmi.

Olin omassa tyhmässä mielessäni päätynyt johonkin tuollaiseen. Tarkkaan kuunnellen kirjailijan puheäänen kuulee. Nyt äänikirjojen aikana tuon voisi näyttää. En esimerkiksi oikein mielly Waltarin romaanien äänikirjoihin, koska lukijan ääni on liian hyvä. Omia aikojani lukiessani kuulen hiukan käheän, syvän surullisen ihmisen äänen joka on luentanakin hämmästyttävän verkkaista ja kohdin hapuilevaa, kaikki tehokeinot unohtanutta.

Teimme pitkien vuosien kuluessa paljon kirjoja, joista kaksi oli omia runojani. En ollut ennen enkä ole jälkeen kokenut samaa. Sirkalla se luullakseni ei ollut tietoinen menettelytapa. Vaan tuli luonteesta ja taustasta. Tuota taustaa hän ei juurikaan tuonut esiin, ehkä siksi, ettei Suomessa oikein ole vastaavaa (Krohn – loistavan luokan taidetta ja tiedettä yli sadan vuoden ajan ja edelleen). Mutta todella, joillakin lääkäreillä olen nähnyt jotain samaa.

Jos kävimme yhdessä tekstiä läpi, jossain kohdassa hän saattoi vaivihkaa muuttua surullisen, melkein itkuisen näköiseksi, kuten ihminen, joka saa suuhunsa jotain jokseenkin pahaa mutta ei halua tehdä asiasta numeroa.

Niinpä toinen osapuoli eli siis kirjoittaja ei niinkään tempautunut haluun olla mieliksi, mikä ei herra paratkoon ole ihmiselle tavaton tunne, vaan tunsi itsekin mielensä apeaksi ja sanoi että katsottaisiinko tuota vähän yhdessä. Ja useimmiten keino löytyi ja hoito tehosi nopeasti. 

Kun olin tottunut nuorten miesten tekoreippaaseen porskuttamiseen esimerkiksi tekstin tajuajana suurenmoisen Vikstenin Villen kanssa, sain Sirkalta kerran kommentin, jota en ole ikinä unohtanut: tämä on kuule hieno – saammeko me ihan totta julkaista tämän.

Voi olla, että hän vain oli niin paljon minua viisaampi ja tiesi tarkoin, miten sanoja punnitaan, mutta minua melkein heikotti onnesta ja ihastuksesta. Tiesin tietämällä, että toisin kuin jotkut alalla toimivat Sirkka piti kirjallisuudesta ja käsitti, että se on elämässä tärkeä asia. Taiteessa ihminen on ihmisimmillään.