Pankit

Potkujen antaminen työntekijöille on hyvä liiketoimi. Osakkeenomistajille osinkona menevä osuus voitosta varjeltuu. Työnantajamaksuista päästään. Voi olla että viime aikojen irtisanomisvimma liittyy 2007 voimaan tulleeseen uuteen työntekijöiden eläkelakiin, jonka mukaan työantajan osuus on noin 23 prosenttia palkoista.

Johdon kannustinpalkkiot ja tarkasti laskeva kansainvälinen raha on salaliitto työntekijöiden päänmenoksi.

Potkimalla työntekijöitä yritys ulkoistaa reippaasti kustannuksiaan veronmaksajille. Veronmaksajat eivät huomaa mitään, koska heidän huomionsa on kiinnitetty mittakaavaltaan vähäpätöisiin asioihin, kuten Kreikan tukeen ja Paavo Väyryseen.

Olen odotellut parikymmentä vuotta, milloin joku sanoo sanan ”kartellli” työntekijöiden yhteydessä. Yritysten puolella kilpailulainsäädäntö on kovaa. Viimeksi paperiteollisuus ja sitä ennen Lemminkäinen ovat olleet tiukassa saumassa sovittuaan markkinoista. Kartelliksi sanotaan muun muassa sopimusta myyntihinnoista tai myyntialueista tai urakkatarjousten tasosta. Niitä on pidetty vuosikymmeniä hyvin haitallisina maksajien kannalta.

Kirjoitin pari päivää sitten sahateollisuudesta. Suomen metsäteollisuuden kukoistus johtui osittain horisontaali- ja vertikaalikartelleista. Myyntikonttoreilla oli nimet; olen käynyt niissä. Finncell esimerkiksi vastasi selluloosan hinnoittelusta. Vertikaalikartelli tarkoittaa, että koko tuotantoketju (hintaketju) on miinoitettu etukäteissopimuksin. Sellaisesta on vähäpätöisessä muodossa kysymys, kun esimerkiksi kustannusliike ostaa kirjakauppaketjun. Silloin sillä on kirjan tekijät liivintaskussa, kirjapainot housuntaskussa ja kirjakaupat perstaskussa.

Työehtosopimuslainsäädäntö oli suuri uudistus, kun se tuli virallisestikin käyttöön 40-luvulla. Olennainen määräys oli yleissitovuus. Työnantajat ja työntekijät sopivat työsuhteen ehdoista, eikö työnantaja saanut ”ostaa työtä” sopimuksen määräämää halvemmalla.

Tämä järjestelmä oli yksi suomalaisen hyvinvointivaltion kivijaloista. Sitä voi silti sanoa myös kartelliksi, varsinkin kun ammattiyhdistykset osoittautuivat eteviksi pitämään huolta jäsenistä ja välimatkaa rikkureihin.

Kaavamaisesti ajatellen se, mikä oli jättiläismäisten vahingonkorvausten uhalla kielletty työnantajilta, oli nimenomaan sallittu työntekijöille. Näin on edelleen, vaikka työntekijäpiireissä valitellaan tulopoliittisten kokonaisratkaisujen loppumista. Monen vuosikymmenen ajan valtio oli kolmantena osapuolena huolehtimassa siitä, että verot ja sivukustannukset palvelivat samoja päämääriä kuin neuvotteluratkaisut.

Sitten kaikki muuttui, ja Turun torilla sanotaan, että se on EU:n vika.

Entä jos se on toisinpäin. Olisiko EFTA:n, EEC:n ja EU:n kasvu pikemminkin edistynyt siitä oivalluksesta, että pelkkä vientikauppa oli nollasummapeliä eli pokeria, jossa jatkuvasti omistajaa vaihtava rahamäärä ei nouse eikä laske? Parempi ratkaisu on kansainvälinen kartelli, jossa markkinat on jaettu valmiiksi niin tehokkaasti, että oikeaa kasvua voi tapahtua.

Tätä läikehtivää mielenmuutosta vapaakaupan ja tullisuojelun kesken oli käyty 150 vuotta ja se oli aiheuttanut ainakin yhden maailmansodan.

Rahaliitolla katkaistiin yksi keinottelun muoto. Se oli juuri Suomen käyttämä. Devalvointi tarkoitti tulonsiirtoja palkansaajilta teollisuudelle. Rahaliitto keräsi ja yhdisti pääomat, kunnes ne alkoivat hallita todellista taloutta.

Tavarantuotantoa vietiin halpamaihin. Palveluiden tuotannossa se onnistuu vain osittain, esimerkiksi teleoperaattoreilta. Pankeilta se ei käy.

Säälin pankinjohtajia. Minun tulee usein sääli tyhmiä ihmisiä. Jatkuvasti nousevien tulojen tavoittelu on kuin petäjään kiipeämistä. Ennen pitkää tulee latva vastaan ja silloin ovat oksatkin jo niin norjat, että putoaminen on paha. Ehkä olisi ollut parempi pitää ne työntekijät?

Sokea vaaka

Lukemattomissa veistoksissa on kuvattuna Themis, oikeuden vertauskuva. Hän on nainen, jolla on side silmillä, toisessa kädessä miekka ja toisessa vaaka.

Oikeus ei tunne digitaalista vaakaa. Muutamassa kommentissa on viime aikoina toistunut se väärinkäsitys, että rikostuomio olisi huolella punnittu. Ei se ole. Tekojen punnitseminen toisiaan vastaan on mahdotonta. Olen aivan samaa mieltä kuin kaikki muutkin, että vuosi raiskauksesta ja vuosi talousrikoksesta eivät kuulu samaan maailmaan.

Kun kävelin siellä Lapualla ja Kauhavalla, kai minä puntaroin menneisyyttä. Tätä nykyä saa vasiten järjestää tilanteita, joissa ei pääse pilaamaan tunnelmaa omalla hölötyksellään.

Hotakainen jo tavallaan käytti edellisessä kirjassaan ajatuksen, jota olin harkinnut. Voisi matkustaa jonnekin, kuljeskella ja katsella, ja sitten tulla sieltä jostain pois.

Miksi junassa on niin helppo tavata ihmisiä. Nyt kävin aivan mainion keskustelun etupäässä nykykirjallisuudesta ventovieraan ihmisen kanssa, kun hän oli juuri tarttumassa Sebaldin ”Austerlitziin”. Näytti olevan kirjaston kirja, kun oli tapetoitu muovilla.

Tuollainen keskustelu voi olla todellinen tapaus. Tämä oli. Ehto näyttää olevan, että se syntyy sattumalta eikä palvele mitään ymmärrettävää tarkoitusperää.

Veijo Meri on käyttänyt tuon ajatuksen romaanissaan ”Manillaköysi”. Melkein koko kirja on junassa kuultuja puheita.

Paluumatkalla kirjoitin päässäni romaanin. Juonen pääpiirteet ovat tässä. Matkustin tästä ajasta Pohjanmaan pitäjiin syyskesällä 1938. Juttelin nimismies Sarparannan kanssa. Sanoin varmuuden vuoksi asuvani Amerikoissa ja katselevani sopivan rauhallista taloa asuttavaksi, kun on tuota rahaakin ja rauhalliset ajat. Tapasin isoisäni, joka vaikutti rivakalta mieheltä. Kysyin asiaa tehden kyytiä järvikuntiin. Hän sanoi että Jorma Orrenmaan linjuriauto oli lähtenyt aamulla. Katsoin kelloani ja seurasin isoisän katsetta. Kyllä minä tämän miehen tunsin. Ei hän kysynyt, vaikka silmien vilahduksesta näin kummastelun. Kello oli 1950 luvulla valmistettu Omega.

Kahville ei kutsuttu. Näyteikkunassa katsoin muka kirjoja mutta todellisuudessa äitiäni. Aikaikkunaa en viitsinyt ajatella.

Ajattelin, että tässä olisi käsillä tilaisuus vaikuttaa historian kulkuun tai esimerkiksi rikastua. Molemmat ajatukset villitsevät ihmisiä. En tuntenut sellaiseen tarvetta. Tämä maa oli keskeneräisen tuntuinen, mutta nopeasti muuttuva. Joka paikassa oli tekeillä jotain, ellei muuta niin konkurssi.

Se oli yllätys, että puheet entisen ajan rauhallisuudesta tuntuivat jossain määrin tosilta. Ei mitään erikoista tuntui olevan näkösällä olleiden ihmisten keskeinen tehtävä. Tietysti oli arki ja kovaa ruumiillista työtä tehtiin ympäri pitäjää ja itse asiassa myös täällä, rautatieaseman kupeessa. Avoimesta ikkunasta kuului vanhaa tanssimusiikkia, joka siis oli uutta.

Päätin palata Seurahuoneelle Helsinkiin. Käynti Viipurissa ja samalla Sortavalassa oli kyllä kiinnostava ajatus, mutta sitä sammutti toinen, vastakkaiseen suuntaan vaikuttava tunne. Ei kaikenlaisia asioita pidä tietää.

Makuuvaunussa osaston toinen matkusta oli sen verran pöhnässä, että hänellä oli vaikeuksia selviytyä irtokauluksestaan, ja kauluksennappi vieri lattialle. Onneksi hän ei osoittanut minkäänlaista keskustelun tarvetta, vaan keskittyi virvokkeiden nauttimiseen ja nukkui ennen kuin ohitettiin Sydänmaan seisake. En ollut arvannut syödä. En ollut ottanut selvää, olisiko Haapamäen I lk:n asemaravintola auki keskellä yötä.

Päädyin ravintovaunuun, jossa edeskäypä vaikutti huojentuneelta, kun en tahtonut päihdyttäviä juomia, vaan vichyvettä ja leikkelelautasen, joka aikanaan tuli. Siinä oli huolimattomasti kuorittu peruna, veitsellä viipaloitu kananmuna, aavistuksenomainen määrä persiljaa ja pääasia, kokonaista kaksi kunnon palaa silliä ja sardiini, oikeastaan kilohaili, säilötty peltirasiaan tässä rauhallisessa maassa.

Oudoilla ovilla

Lapuan Paukku, nyt Vanha Paukku, ei tarkoita pamahdusta. En muista kuulleeni sanaa ”patruuna” puheessa. Kaupasta ostettiin paukkuja. Yleiskieli on siepannut sanonnan ”paukut vähissä”.

Kun tulin Seinäjoelle, mietin miten kenraali Mannerheim oli tupakalla junasillalla. Laiturialue sen puisen asemarakennuksen ympärillä oli täynnä kiroilevia lapualaisia. Lehtori Hilja Riipinen oli jo ehtinyt nimittää miehensä valkoisten komentajaksi, ja isämatti Laurila oli siihen suostunut. Mutta tämä ryssä, joka oli lisäksi hurri, selitti jotain senaatista.

Tunsin hetken olevani aivan äkkipoika, mutta taksissa kaikki oli tuttua, nimittäin kuskin puhetapa ja meininki. Hän meinasi ajaa ojaan jo Nurmossa, kun kerroin, miten Lahtimatti tai Keturin poliisi oli kysynyt Huhtalan Toivolta, että eikö sen ajokortinkin voisi hankkia, kun tuota ajoa näyttää riittävän. Toivo oli sanonut, että mitä hän ajokortilla, kun hän on tänäkin vuonna ajanut veli Veikon sotilaspassilla jo kolme autoa mäsäksi.

Vanhalla Paukulla sanoin alustuksessani ymmärtäväni Lapuan liikettä. Silloin vuonna 1929, kun isoisäni oli ajellut Letukallaan jo jokusen vuoden kauppa-asioillaan, demokratia oli outo sana ja vasta runsaat 20 vuotta tavallisetkin ihmiset olivat saaneet sanoa vähäpätöisen sanasensa vetämällä mahdottoman isoon vaalilistaan punakynällä viivan sopivan nimen kohtaan tai vähän viereen.

Sitä ennen, edelliset 25 000 vuotta, oli ollut vain hallittuja ja hallitsijoita, päälliköitä ja miehistöä, esivaltaa ja alaisia. Ei sitä Lapualla ajateltu, että heidänkin asioistaan päätettäisiin muualla, varsinkaan Seinäjoella tai Vaasassa. Täällä oli annettu kyytiä suuremmillekin herroille, jopa poliiseille, mutta ei kuitenkaan kasakoille, joita majaili Kauhavalla vuonna 17 ja jotka olivat ystävällisiä ja iloisia ihmisiä.

Kun oli tuttu kuski, uskalsin kumminkin lähteä käymään Kauhavalla. Oli siellä muutamia tuttuja taloja. Luettelin niiden muinaisia asukkaita ja liikeyrityksiä 50-lluvulta. Tornimäkeen en ehtinyt, ja hyvä niin. Siellä vanhalla hautausmaalla alkaa olla liikaa sukulaisia ja tuttuja. Sosialidemokratiakaan ei ole pahemmin puraissut. Rikkailla on rikkaat hautakivet ja avarat sukuhaudat.

En väitä mitään enkä ylistä. Esitän ajatuksen, joka ei nykyisin miellytä monia. Tuolta samaiselta Etelä-Pohjanmaalta lähti siirtolaisina Amerikkaan 120 000 ihmistä (1890-1930). Suomesta muutti 360 000. Se tuntuu paljolta, mutta Norjasta lähti 500 000 ja Ruotsista 750 000.

Meitä Pietarin seudun suomalaisia – puhe ei ole inkeriläisistä, vaan suomalaisista - oli ennen vuotta 1917 yhteensä ainakin 150 000. Tuo luku on ongelmallinen, koska Pietariin oli helppo tulla tienestiin, jos hallitsi arvostetun ammatin, esimerkiksi kivityön tai muurarin tehtävät. Siellä oli helppo asustaa ja palata rikastuneena kotiseudulle.

Professori Keijo Virtanen on siirtolaisuustutkimuksissaan päätynyt aika masentaviin lukuihin. Sanoisin tässä varovasti, että hyvin moni siirtolaisista epäonnistui, ja tarkoitan sillä sairautta, juoppoutta ja ennenaikaista kuolemaa.

Nyt minulle sanotaan, että Amerikka oli siirtolaisuuden ihmemaa ja ainoa tapaus maailmanhistoriassa. Olihan se niinkin. Ja Pietari oli maailman suurin suomalaiskaupunki; kieltämme puhuvia asui siellä enemmän kuin Helsingissä.

Siirtolaisuuden syyt olivat samat, joita tätä nykyä pidetään pahoina – halu tunkea toisten apajille, joskus tarve poistua paikallisten silmistä. En ole asiasta selvillä, mutta ajatellen ilmastoamme ja mielipideilmastoa en oikein jaksa uskoa, että tänne ängetään kovin suurella joukolla kissanpäiviä viettämään. Sitä vastoin halu rikastua, tavalla tai toisella, näyttäisi olevan yleinen. Suomen Amerikan siirtolaiset olivat hyvin suuressa määrin taitamatonta työväkeä. Sellaista työtä ei ole oikein missään teollisuusmaassa nykyisin tarjolla. Mitä järkeä olisi mennä nirhaamaan sahalaitokselle puita, kun ne katkotaan nykyisin koneilla?

En tuntenut itseäni siirtolaiseksi, vaikka olin tehnyt päivän vierailun Vanhaan maahan.

Maa teki järisyttävän vaikutuksen. Uskottelen saaneeni tuohon valokuvaan jotain tuntemuksistani. Menen teettämään puolimetrisen printin. Tämä tässä blogissa on tavan mukaan 1 Mb, kun taas alkuperäinen on 14 Mb. Rentoa meininkiä.

Saha ja mylly II

Ihmettelin ohimennen 1960-luvulla muutamia arvostettuja henkilöitä, joiden ammatiksi merkittiin kauppakirjoihin ”puutavaraliikemies” (Tigerstedt, Jouhki).

Markku Kuisman Saha-kirjassa esitellään nimeltä etenkin Englannissa toimineet puutavaran välittäjät ja toiminnan perusperiaate: luotto ja sen ohella luottamus.

Puutavara-ala oli jo on aivan kauhea. Suomessa vallitsi 1870-luvun alussa kasinotalous ja keinottelu, jonka rinnalla 1990-luvun alku oli lastenleikkiä. Seurauksena oli suhdanteiden käännyttyä useimpien yrittäjien konkurssi. Varovaiset, kuten viipurilainen Hackman, pystyivät käyttämään pääomaansa ja luottoa, jota löytyi ulkomailtakin. Oma pankkitoimintamme oli tunnetusti aika alkeellista.

Kuplaherrat ja rosvoparonit toimivat melkein vailla pääomia. Metsiä ja hakkuuoikeuksia ostettiin myyntivoittojen toivossa. Koska Englanti oli hävittänyt omat metsänsä enimmäkseen jo keskiajalla, siellä puutavaran ostotoiminta oli järjestelmällistä, ja pankkiiri-tuontiasiamies saattoi asioida Suomessa olleen puutavaraliikemiehen kanssa. Yksi sellainen oli Hella Wuolijoki, joka koki alan tyypillisen kohtalon eli menetti omaisuutensa.

Jotakin epäedullista suomalaisesta opetuksesta ja historiantutkimuksesta kertoo se, että vaikka jätkä ja tukkilainen ovat kirjallisuuden ja viihteen (”Tukkijoella”, lukemattomat tukkilaiselokukvat) vakiohahmoja, juuri kenelläkään sivistyneellä henkilöllä ei ole harmainta aavistusta siitä, mitä niille vielä humiseville hongille ja tukeille tapahtui ja miten sattuikin niin, että raha jäi Suomeen. Metsäteollisuus vastasi ajoittain kolmesta neljäsosasta maan koko viennistä, ja sen osuus kansantuotteesta, paperi ja selluloosa siis mukaan luettuna, on ollut murskaava.

Missä määrin kieliriita ja Suomen ja Ruotsin yllättävät nihkeät välit maailmansotien välisenä aikana liittyvät metsäteollisuuteen? Minkä verran perää on puheissa, että äärioikeistolaisen poliittisen liikehdinnän todellisina rahoittajina olivat puutavaramiehet, siis muutkin kuin Raf. Haarla, joka tiedetään?

Tähän Kuisma ei puutu. Oma vastaukseni on, että Ruotsi oli suhteellisen välinpitämä - Kiitos ktön, koska sillä riitti hakattavaa omasta takaa ja malmi ja siihen liittyvä metalliteollisuus oli parempi bisness. Itse asiassa Ruotsi oli aikamoisissa ongelmissa toisen maailmansodan aikana, kun sen valtava tuotantokapasiteetti ei kelvannut kenellekään. Saksalaisilla oli muita rientoja ja Englantiin ei voinut purjehtia.

Sahateollisuus on Suomen vaurastumisen ja politiikan ydin. Raha eli se vähä, mikä puista maksettiin, hyödytti talollisia ja antoi kausiluonteista työtä puolelle miljoonalle mökkiläiselle.

Vallankumousromantiikan mukaisesti ”työläinen” kuvattiin myös Suomessa metallimieheksi, vaikka todellisuudessa metalli- ja konepajateollisuutemme oli aika pientä. Työläisten huippukerrosta ovat osittain vieläkin paperimiehet.

Toisin kuin useimmat Kuisma osaa punoa yhteen teollisuuden, talouden ja kulttuurin langat. Hyvä esimerkki on kirjan luku ”Marx, Engels ja Lönnrot”.

”Ennen Saimaan kanaan suurta kanavatyömaata ei milloinkaan ennen Suomessa ollut nähty – ehkä 1700-luvun jälkipuolen Viaporin linnoitustyömaa pois lukien – niin suurta, tuhansiin henkiin kohonnutta köyhälistöjoukkojen keskittämistä yhteen paikkaan. Kommunistisesta manifestista tämä proletaariarmeija ei kuitenkaan ollut edes kuullut, eikä muutenkaan ollut ’helppo näitten rähisevien, hurjien jätkien keskuudessa havaita merkkejä, jotka olivat erään tulevaisuuden valtavimman kansanliikkeen enteitä”.

”puukkojunkkareina tunnetut pohjalaiset – jotka kiersivät kysyttyinä kirvesmiesryhminä rakentamassa sahalaitoksia ympäri maata – pitivät perinteistään kiinni myös Uuuraassa. Viiurilaislehti kuvaili, kuinka ’yhtenä ja samana iltana wiilsivät je englantilaisen merimiehen pahanpäiväkseksi, leipoiwat kunnioitettawaa Suutari-mestariamme tuntuwalla tawalla korwille ja olisivat kenties wielä käyttäneet puukkojansakin…”

Ei kovin runebergiläistä, mutta sitä vastoin ilmeisesti totta. Kiitos kirjasta!

Saha ja mylly I

Otsikko on Karjalan evakoiden itseironiaa:” Jäi miultakin Karjalaan saha ja mylly. Saha jäi liiteriin ja kahvimylly uunin pankolle.”

Markku Kuisman ”Saha” jatkaa kirjoittajansa nopean julkaisemisen periodia, joka on oikeastaan ainutlaatuinen. Briteissä ehkä on pari yhtä kyvykästä mutta muualla ei juuri. Ero on näin helppo: kansantajuistieteellinen kirja on koottu toisten keräämistä lähteistä. Kansantajuinen tieteellinen kirja, kuten Kuisman, perustuu itse tutkittuun tai, kuten kai tässä tapauksessa, suuren tutkimusprojektin eli metsäteollisuuden historian johtamisen aikana tekstiä alkuperäislähteisiin vertaamalla tarkastettuun.

Ero on varovasti sanottuna valtava.

Tahtomatta muutoin sekoittaa itseäni tähän asiaan, kirjoitan nykyisin melkein pelkästään lukemani ja kokemani perusteella. Muinoisesta väitöskirjastani harva viitsi lukea esipuhetta, jossa sanoin lukeneeni läpi 10 000 korkeimman oikeuden oikeustapausta konseptimerkintöineen ja salaisine muistioineen ja käyneeni läpi viraston arkiston lappu lapulta monen vuosikymmenen ajalta. Tuollaisen aineiston analysoiminen ja järjestäminen tarkoittaa tutkimusta ja tuloksena voi olla päätelmiä, jotka eivät vastaakaan edes mukana olleiden käsitystä totuudesta.

Kuisman kirjan nimi ”Saha. Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä jotka sen tekivät” sisältää kaksi piiloviestiä. Modernisaatio – 1867-1868 nälkävuosista parissa vuosikymmenessä määrältään kansainvälisestikin merkittävään vientiteollisuuteen. ”Kertomus” – tämä ei ole ”historia”, vaan kertova historia eli narratiivi. Sellaiset olivat 50 vuoden ajan huonossa huudossa, syystä. Entisen ajan professorit panivat omiaan, kun tosiasiat loppuivat. Kuisma ei pane.

Ihmisten nostaminen alaotsikkoon on sekin retrohenkistä. Korkean puhdasoppisuuden aikana sotien jälkeen ihmiset eivät merkinneet historiantutkimukselle paljon mitään, paitsi Mannerheim. Oli tutkittava rakenteita. Ihminen oli ”quantité negligible” eli vaikuttamaton tekijä.

Metsäteollisuus on karkeasti jaettuna sahaustoimintaa, joka tuottaa lautoja ja lankkuja, mekaaninen puunjalostus, joka tuottaa selluloosaa, ja kemiallinen puunjalostus, jonka tuotteisiin kuuluu paperi ja nykyisin esimerkiksi biohajoavia muoveja. Alan insinöörejä nimitellään korkeakoululla epäystävällisesti tikunkeittäjiksi.

Jo 1700-luvulla viranomaiset saavuttivat varmuuden siitä, että metsä loppuu Suomesta. Puun käytölle määrättiin rajut rajoitukset. Sahalaitosten perustamiseen tarvittiin esivallan lupa, eikä niitä herunut helposti.

Itse sahanterän historian selvittäminen ei ole ongelmatonta. Väline on selkeästi esihistoriallinen. Puusepän työkaluna se on vanha. Puun kaatamiseen soveltuva saha on teollisuustuote. Vaikka ammattimaiset sahurit kulkivat myös Suomessa varsinkin sahaamassa hirsiä halki, koko kaskitalous toimi pelkän kirveen turvin.

Sahalaitoksiin sirkkeli eli pyörivä terä ilmestyi 1700-luvun lopulla. Metsäteollisuuden perustyökalu, pokasahaon massatuotteena vain saman ikäinen kuin metsäteollisuus. Ruotsissa ja Suomessa noin 150 vuotta. Ruotsalaiset sahanterät valloittivat markkinat. Moottorisaha, 1920-luvun keksintö, tuli metsissä käyttöön 1960-luvulla, ja sen valtakausi oli lyhyt.

Toinen teollisuuden perusedellytys oli uitto, ajatuksena itsestään selvä, mutta paikallinen. Kuisman kirjassa mainitut norjalaiset yrittäjät rakennuttivat ensimmäiset uittorännit Kymijokeen 1860-luvulla, ja ennen kun Anders Ramsayn alaotsikon ilmiö, ”kun Suomen metsien vihreä kulta heräsi henkiin”, edellytti nimenomaan Kymijoen koskien perkaamista. Vasta sen jälkeen norjalainen Hans Gutzeit ja useat muut pääsivät perustamaan suuret sahansa jokisuulle, Kotkaan.

Menestyneessä sahabisneksessä oli mukana vain pari suomalaista, kansanmiehestä patruunaksi noussutta, kuten Joensuun seudun Mustonen ja porilainen Antti Ahlström, joka ymmärsi kirjoituttaa elämäkertansa Juhani Aholla (1910). Yhtä suomalaisia olivat perinteiset tervaporarit, joiden äidinkieli oli kuitenkin ruotsi.

 (jatkuu...)

Syntynyt oikeaan aikaan

Kommentoija oli niin oikeassa. Vaikka ajatus osoittaa heikkomielisyyttä, osaa se viehättääkin.

Kuuntelin Bruckneria radiosta vanhan kirurgin kanssa 1962, kun Berliinin muuri oli juuri rakennettu. Hän mainitsi syntyneensä hankalaan aikaan, koska hän oli haavoittunut ensimmäisessä maailmansodassa seitsemän kertaa ja toisessa viisi.

En minä hänen sukuhistoriaansa kaivellut, mutta ”von” oli tullut nimeen 1700-luvun puolivälissä ja ehkä siksi hän osasi sanoa yhtä ikävästi keisari Wilhelmistä kuin hitleriläisistä. Hän oli ollut Sauerbruchin opissa, ja hän jakoi uskollisuuden tunteensa kahtaalle, Brucknerin jumalalle ja kirurgialle, joka hänestäkin oli enemmän taide kuin tiede. Tulimme juttuun, koska olin maininnut, että kreikan kantasana ”kheir” viittaa käsillä tekemiseen.

Hän mainitsi tuon hankalaan aikaan syntymisen ja muisteli, ketä kaikkia Goethe oli tavannut henkilökohtaisesti.

Synnyin kotona ja seuraavan päivänä oli jouluaatto ja sitten alkoi vuosi 1945. Kun olin opiskellut riuskasti, ehdin joka paikkaan ennen suuria ikäluokkia eli 1945-1949 syntyneitä. Yliopistossa mahtoi olla jokin pääsykoe, mutta se ei jäänyt mieleen. Luin huvikseni peruskurssille Forsmanin isot rikosoikeuden kirjat ja huomasin olevani samalla tavalla synesteettinen kuin isäni. Suurin osa hänen sotien jälkeen käyttämistään tenttikirjoista kelpasi sellaisinaan minulle 1960-luvulla. Osa niistä oli painettu 1900-luvun alussa.

Isä oli alleviivannut rikoslain ”erinäiset rikokset” (De särskilda brotten) viidellä väriliidulla. Nimikkeet (esim. ”pesänkavallus”) ovat minulle edelleen keltaisia ja kvalifioinnit (”pahoinpitelee käyttäen hengenvaarallista astaloa”) preussinsinisiä. Rangaistusasteikot ovat punaisia.

Olen kertonut ennenkin, että tosissani olen hakenut elämässäni yhtä työpaikkaa, jonka sain heti. Muut olivat muodollisia. Korkeimmassa oikeudessa kansliapäällikkö Wäre lykkäsi vastaukseksi kysymykseeni ylimääräisen esittelijän tehtävistä asiakirjoja kainalooni. Hovioikeuteen lähetin tietenkin hakemuksen, ja korkeimmassa sanottiin että hyvä kun sinusta päästiin.

Kurssikavereille oli samanlaista. He menivät ministeriöihin ja tienasivat ylimääräistä juoksemalla asianajotoimistojen apulaisina tai ahkerimmat panemalla kokoon pöytäkirjoja raastuvanoikeudessa.

Jopa morsiamia ja vaimoja löytyi vaivattomasti ja vuokra-asunto Kolmannelta linjalta ja kotiapulaisia Sonkajärveltä.

Pääsin Amerikkaan AFS-nimisen järjestön kautta lukiolaisena. Sinne oli kova karsinta. Olin aika innoissani. Sitten tuli peruutus. Vastaanottavassa perheessä oli tapahtunut jotain eikä korvaavaa sijoitusta löytynyt. Se oli onnenpotku. Siihen aikaan Amerikassa oleilleen ja kieltä osaavat arvioivat olevansa toista biologista lajia kuin matalaotsainen rahvas. (Paavo Väyrynen oli kai jossain, ja jäi sellaiseksi. Samoin kai oli Paavo Lipponen. Jorma Ollila ja Pentti Kouri olivat Atlantic Collegessa.)

Tuota häpeäisi, jos se olisi itse aiheutettua. Meillä ja varmaan myös viisi vuotta nuoremmilla oli varma tulevaisuus. Vallankumouksia eivät tee köyhät työläiset, vaan köyhät lakimiehet, ja apuna ovat lehtimiehet.

Nyt tilanne on hyvin vakava, koska nuorilla ei ole tulevaisuutta. Ongelmaan ei auta koulutus.

Yhdysvaltain viisain veto oli 1945 kotiutettujen sotilaiden opintojen rahoitus, joka oli avokätistä. Saksa aiheutti vaikeutensa jättämällä tappamisesta innostuneet kotiutetut heitteille 1919. Yksi heistä oli Hitler.

Suomi, Saksa ja Japani olivat jv-joukkueenjohtajien maita vuodesta 1945. Puheet RUK:sta ovat pötyä. Se on vain koulu. Asutus ja jälleenrakennus toteutettiin johtamis oppineiden upseerien komennossa ja näistä upseereista katkeroituneiden sotamiesten ja korpraalien toimesta. Tiedän. Olin kauan heidän johdettavanaan. Olivat hiukan pikakoulutettuja mutta osasivat olennaisen. 

Lepidoptera

Keskustelimme tavallisista asioista, kuten usein. Ystäväni on lääkäri, itse asiassa professori.

Kun annoin oman kirjani, huomasin karhuta hänen uutta perhoskirjaansa, ja hetken kuluttua se oli pöydällä. Neljä suomalaista tekijää. Näennäisen vaatimaton Lontoossa ilmestynyt pokkari, £ 16,99. A Photographic Guide of Britain and Europe. ISSBN 978-4081-0474-3.

Kirja on huikean korkeatasoinen. Se voi muuttaa elämäsi. Kuvien ja kuvausten lisäksi on satsattu designiin. Havainnollista nidettä voi todella käyttää kenttäoppaana. Englanninkielisenä se vaatii sanaston; niitä on netissä paljon. ”European Butterflies and Moths” mainitsee myös suomenkielisen nimen. Aglais io on neitoperhonen.

En ole koskaan ollut kiinnostunut perhosista enkä tiedä niistä mitään. Kasvit ovat olleet mieluisia, ja nykyisin tatit. Taidan muuttaa mieltääni.

Ymmärsin ensin että digitaalikamera on muuttanut kaiken. Perhoshomma edellytti vielä hiljan keräilyä, joka on arveluttavaa ja naurettavaa (muiden, tyhmien mielestä). Nyt riittää hyvä kameran runko ja sinänsä tavanomainen makro tai makrozoom. Omaan Lumixiini sellaisen saa 600 eurolla. Polttovälivastaavuus 100-120 on optisten lainalaisuuksien vuoksi sellainen, että huonompikin valmistaja onnistuu siinä. Muistan eräänkin Zuikon…

Esipuheen kirjoittaja pani hälytyskellot soimaan. Hän on yleisölle täysin tuntematon akatemiaprofessori Ilkka Hanski, siteerausten ja julkaisujen määrässä yksi suomalaisen tieteen johtavista nimistä ja kokonaisen tieteenlajin kehittäjä. Puhe on metapopulaatiobiologiasta ja puhe on mm. perhosista.

Kun kysytään, onko tieteellisesti kovatasoista ympäristöajattelua olemassa, vastaus on kyllä. Hanski yhtenä edustaa sitä.

Ympäristöihmiset eivät tietääkseni, eivät ainakaan yleisesti, osaa selittää, miksi jotain sontiaista pitäisi suojella.

Nämä perhosihmiset osaavat. Luultavasti etenkin syöpä- ja immuunijärjestelmän sairauksien ja biologisen elinympäristön pirstoutumisen välillä on yhteys. Ne ovat samaa ilmiöryhmää.

Emme suojelu luontoa lapsenlapsillemme tai näiden jälkeläisille, vaan itsellemme (nuoremmat meistä) ja lapsillemme. Ydinvoimalaonnettomuus tai ilmastonmuutos herättävät keskustelua ja nostattavat mielipiteitä, joiden takaa yleensä puuttuu tieto.

Nyt meneillään oleva kuudes sukupuuttoaalto maapallolla uhkaa kaikkea elämää. Perhonen on lentävä ilmoitustaulu tai kartta, joka ilmoittaa populaation ja ympäristön tilan. Mutaatiot toistuvat nopeasti, ja perhosen DNA:n kemiallinen ympäristö joko näyttää ne väreinä tai kuvioina tai hylkää ne. Sama koskee mm. ihmisiä, mutta muutokset ovat hitaampia ja näkyvyys heikko.

Meille saarnataan aineista, jotka altistavat. Hyvä sekin. Ihmisyksilön ja populaation tilan määrää ympäristö eli ekosysteemi. Suku joka selviytyy metsässä saattaa menehtyä kaupungissa, etenkin asiantuntijain suunnittelemassa.

Multa ei ole vain päätepysäkkimme, vaan nykyisyyttämme. Maasta sinä olet tullut ja maata sinä olet.

Perhoset ovat henkeäsalpaavan kauniita myös kuvina, kun kuvat on otettu ja painettu suurella huolella. Näistä valokuvaajista esimerkiksi Tari Haahtela on HYKS:in astma- ja allergiasairauksien professori. Edellä hahmottelemani tieteellinen yhteistyön, johon perhoset liittyvät, tunnetaan nimellä epigenetiikka. Katso aiheesta

http://www.sciencemag.org/site/feature/plus/sfg/research/rsch_epigenetics.xhtml

Syntynyt väärään aikaan

On ihmisiä, jotka eivät menestyneet elämän bingossa. Isäni oli kuusi vuotta sodassa. Hänen isänsä (s. 1896) kävi seitsemän sotaa, joista I maailmansota oli yksi. Aikaisemmin 1800-luvulla Euroopassa syntyneillä miehillä oli voittokuponki. Naiset taas tapasivat kuolla jatkuviin synnytyksiin.

Tieteessä on paljon tarinoita ihmisistä, jotka olisivat saaneet kokea nousevansa pilkasta ja paheksunnasta, jos olisivat eläneet vielä pari vuotta.

Näihin ei ehkä kulu Joseph Needham, CH, FRS, FBA, (1900-1995), jonka nimeä te oppilaani, tekniikan tohtorit, ette ole kuulleet. Hän oli kautta aikojen suurin tiedekirjailija, Alcuin, Avicenna ja Aristoteles mukaan luettuna. Siviilissä hän oli biokemisti, aikansa johtava Kiinan tuntija, erään Cambridgen collegen (Caius, perustettu 1348) rehtori, kiivas kommunisti, ahne kristitty, omituisuudestaan laajasti tunnettu ihminen, ja joutui ihannoimansa Kiinan suurenmoisen kakkosmiehen Zhou Enlain petkuttamaksi (väite USA:n harjoittamasta biologisesta sodankäynnistä Korean sodassa – propagandatemppu) ja sitten kauhistumaan aiheetta ihannoimansa Mao Zedongin aikaansaaman kulttuurivallankumouksen saamasta suunnasta.

Vaikka hänellä oli paha Parkinsonin tauti, hän kirjoitti kirjasarjaansa kuolemaansa asti. Cambridgessa hänellä oli professuuri, ruoka ja huoneet tähän tarkoitukseen puhtaat 50 vuotta.

Sattui niin, että otin puoli vuosisataa sitten tavakseni maleksia Yliopiston kirjastossa verukkeena sarjakuvista tehtävä tutkimus, joka valmistuikin kovin nopeasti ja sai lukijoita. Kirjastossa työskentelevän ystävän (Heikki Kaukoranta) avulla päädyin oman väen kirjoihin ja sain silmiini niteitä, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet yleissivistykseen.

Jos satun syntymään uudestaan, kirjoitan jälleen uuden väitöskirjan tuomioistuimista ja tuomareista ynnä muusta. Yliopiston kirjaston kortistosalin lehterillä on näet parisataa nidettä käsittävä 1600- ja 1700-luvun saksalaisia oikeustapauksia käsittävä valikoima, jonka jutut ovat sekä kirjallisuutena että juridiikkana henkeäsalpaavia. Käsitys menneisyyden kulttuurista ja edeltäjiemme ajatus- ja uskomusmaailmasta mullistuu kerralla.

Vielä hurjempi oli Needhamin ”Science and Civilization in China”. Maassa ei taida olla laajasta teossarjasta vieläkään enempää kuin seitsemän osaa. Teknillisen korkeakoulun kirjasto ei ole häävi. Pahojen kielten kertoman mukaan Sauli Niinistö tuhosi omin käsin Eduskunnan kirjaston; juridiikasta olen itse todennut tämän surkeuden. Ikään kuin tietämättömyyden kultin kunniaksi maasta ei löydä enää edes suomen kielellä julkaistua alan kirjallisuutta.

Needhamin kirjasta on nyt ilmestynyt 27 osaa. Siinä dokumentoidaan sekä kiinalaiseen pikku tietosanakirjaan (Gujin Tushu Jichengin 2000-osainen hakuteos yhtenä; anteeksi Wade-Giles translitterointini) että alkuperäisteksteihin nojautuen kuuluisat kiinalaiset keksinnöt, kuten ruuti, paperi, aura, jalustin, valurauta, aura, magneetti.

Paljon mielenkiintoisempi on kiinalaista vesirakennustekniikkaa esittelevä osio. Maalaiset kykenivät Euroopan viettäessä verevää keskiaikaa säätelemään parin aarin riisipellon vedensaantia teekupillisen tarkkuudella. Ja Kiinassa oli suuri kanava sulkulaitteineen, selvästi merkittävämpi ihme kuin Suuri muuri.

Teoksen yksi osa käsittelee matematiikkaa ja astrologiaa, toinen fysiikkaa ja teknologiaa, yksi kemiaa, yksi biologiaa. Kiinalaisesta lääketieteestä ja yrttihoidosta kiinnostuneilla olisi siis lähdeteos käsillä. Kirjoituksistaan päätellen he eivät ole lukeneet sitä.

Needhamin kirjaa on moitittu kiinalaisten innovatiivisuuden ylikorostamisesta. Asiassa näyttää olevan perää. Puhe on kuitenkin korostamisesta. Muutoin tieteellinen maailma on langennut loveen tämän kirjasarjan edessä. Sarja saattoi valmistua, kun Cambridge University Press julkaisi hiljan viimeisen niteen. Ei ole tullut ostetuksi. Maksaa reilut 200 puntaa nide.

Needham pyöri piireissä. Hän oli perustamassa UNESCOa sotien jälkeen. Hän oli Royal Societyn ja akatemian jäsen ja sai saman korkeimman taiteilijalle tai tiedemiehelle myönnettävän kunniamerkin, jota nyt kantavat Stephen Hawking, Peter Brook, Sir David Attenborough ja Eric Hobsbawm.  Needhamin kaavailema koko maailman tiede- ja kulttuurihistoria jäi kesken.

Vakain tuumin

Jyrkästi rikollisuuteen suhtautuvia eivät kokemukseni mukaan kiinnosta tosiasiat. Eilisiä kommentteja ajatellen tämä on turha kirjoitus, koska osa lukijoista ei halua tietoja rikoksista ja rangaistuksista, ja osa tietää jo.

Kovia rangaistuksia kannattavat ovat etenkin rattijuoppojen kimpussa. Suomessa kiinteistä vankilarangaistuksista noin 15 prosenttia tulee rattijuoppoudesta.

Ankarimmin rangaistaan tapoista, keskimäärin 10 vuotta. Törkeästä huumausainerikoksersta keskiarvo on yli 3 vuotta ja tärkeästä pahoinpitelystä noin 2 vuotta.

Lähde:

http://www.stat.fi/til/syyttr/2009/syyttr_2009_2010-12-16_kat_001_fi.html

Vuonna 2011 tammi- kesäkuussa tehtiin 4ikokwi 215 000. Rattijuoppouksia oli 10 000 ja huumausainerikoksia 9 000. Suurin rikostyyppi oli vahingonteko, 25 000.

Murtoja oli 18 000. Toisin kuin luullaan, niistä hyvin pieni osa on taitavasti toteutettuja, arvoihmisten arvo-omaisuuteen kohdistuvia tekoja.

Suomessa vankiloissa istuu todella vain sama suhteellinen määrä väestöstä kuin muissa Pohjoismaissa – 64 – 70. Tarkan luvun antaminen ei ole ongelmatonta. Saksassa vankeja on 82, Ranskassa 96, Italiassa 113 ja Isossa Britanniassa 141 prosenttia sataa tuhatta asukasta kohti.

Rangaistusten koventamistsa haluavat tahtoisivat tähän seuraan: Israel 325, Ukraine 334 (luultavasti väärä luku), Venäjä 577 ja Yhdysvallat 743. Jutun kuva on Kaliforniasta. Vankeja on lähes kaksi kertaa enemmän kuin vankipaikkoja.

Kun viimeksi kuulin luotettavan luvun, vangin istuttaminen vuorokauden oikeassa vankilassa oli melkein kaksi kertaa kalliimpaa kuin Kalastajatorpan vuorokausiveloitus.

Mutta ehkä veromaksajat haluava maksaa tämän. Me kommunistit haemme sellaisia ratkaisuja kuin työsiirtola, avovankila, yhdyskuntapalvelu ja sakot. Meidän tietojemme mukaan puhe vankilasta rikollisuusopistona ei ole tuulesta temmattua.

Olemme myös siinä uskossa, ettei rikollisuus eikä väkivalta ole Suomessa erityisen suuri ongelma. Työttömyys on. Mutta me emme ole opiskelleet kriminologiaa iltapäivälehtien lööpeistä.

”Kommunisti” on peräisin eilisestä kommentista. Norjan ampuja nimitti vastenmielisiä ihmisiä ”kulttuurimarxilaisiksi”, jota tuo kommunisti kai tarkoittaa. Pekka Koskinen oli sellainen. Minä olen sellainen. Tosin en keksi, mitä tekemistä Marxilla on tässä asiassa.

Toinen kommentoija osoitti häikäisevää tietämättömyyttä Stalinin rikoslaista ja vankilalaitoksesta. Jo puhe kriminaalivangeista  kertoo sen. Gulagissa oli satoja tuhansia aikuisia, vanhuksia ja lapsia, jotka olivat kriminaalivankeja. Heidän väitettiin varastaneen tähkiä pellolta sadonkorjuun jälkeen tai vettä kolhoosin kaivosta. Stalinin rikoslaki on kuuluisa. Se on hieno ja edistyksellinen. Siitä ei ole tietoa, sovellettiinko sitä koskaan. Ainakaan syytteitä ei koskaan hylätty.

Varkaiden ammattikunta toimi vartiotehtävissä, samoin kuin Saksassa ja eräin paikoin Yhdysvalloissa, nyt. ”Varas” on kunnianimitys ammattirikolliselle. Suomessa tuon korkean arvon ansainneita on muutamia satoja.

Luotan siihen, että rangaistuksia kiristetään tuntuvasti. Se on ehkä tarpeen, kokska te, kovien otteiden ja ankarien rangaistusten ihailijat tulette vihamielisyytenne, tolkuttomuutenne, oppimattomuutenne ja ajattelukykynne kehittymättömyyden vuoksi kovien rangaistusten ensimmäiset uhrit. Sanokaa minulta terveisiä mopokerholaisille. Tai ehkä on parempi, ettette sano. Hekään eivät pidä tosiasioista.