Lukumiehiä

 

 

Se toinen kiinan opiskelija ja ihailija olen minä. Julkaisukelpoisina on 80 T’ang -kauden runoa eli tutut Li Bao, Du Fu ja Po Chü I, mutta muutakin, kun ranskalainen laaja Kiinan runouden antologia valmistui ja pääsin ostamaan sen.

 

Luin laajat Kiinan historiat englanniksi ja näen itseään humoristisesti kommunistiseksi nimittävän hallinnon yhtenä dynastiana usean kymmenen seassa

 

Toiseksi ihailen Venäjän kulttuuria ja surkuttelen sen huonoa tuntemusta, omaani ja muiden. Esimerkiksi musiikin kultakausi n. 1880 – 1915 ja itse asiassa siitä eteenpäin (Shostakovitsh, Prokofjev) oli maailman mitassa hurja – mutta meillä ei tunneta edes Skrjabinia. Heidän teatterinsa ja balettinsa oli valtava, mutta kirjallisuus taisi bolshevikkien ansiosta kaventua runouteen, jossa sitten oli puolen tusinaa loisteliasta.

 

Samalla surkuttelen sitä, että jätin hyvin alkaneen venäjän opiskelemisen hunningolle, vaikka minun on ollut aina helppo oppia nimenomaan kirjoitettua kieltä. Panisin syyn toisten niskoille. Meillä oltiin kotona ellei äärioikeistolaisia, ainakin ääri-kekkosvastaisia, ja pelkästään kyrilliset kirjaimet aiheuttivat epäluuloisia katseita. Näin oli, vaikka venäjä oli isoisäni toinen kotikieli.

 

Eilinen juttuni Ruotsin 1800-luvusta aiheutti joukon väärinkäsityksiä. Minulle maan nopea nousu lähti kansakulusta, josta säädettiin säätyvaltiopäivien aikaan 1842. Suomessa kansakoululaki oli periaatteessa oltava myös maalaiskunnissa vuodesta 1921.Kaupunkeja oli velvoitettu perustamaan kouluja 1866. 

 

Olen tuntenut useita ihmisiä, joille kansakoulu oli jotain rahvaanomaista ja kavahdettavaa niin että aloittivat lukutiensä ”valmistavassa koulussa”, Alli Nissisen valmistava koulu toimi vuodesta 1892, ja sieltä mentiin suoraan lyseoon. Mekillä maalla opettajani isä Kaapo (Gabriel) Orrenmaa kävellä lätkytteli Lapualle kansakouluun, kun Kauhavalla ei ollut, viisitoista kilometriä suuntaansa. Hänestä tuli yhdessä Reko (Gregorius) Niemen kanssa kaikkien hyvien hankkeiden liikkeellepanija kunnassa.

 

Ruotsin valtiopäivät irtautuivat säätypohjasta 1867. Ratkaisevat taistelut käytiin aatelin sisällä. Koko 1800-luvulla äänioikeus ei ollut yleinen, ja naiset saivat äänioikeuden Euroopan viimeisten joukossa.

 

Etenkin englantilaisen ja skottien johdolla perustetut tehtaat olivat iso juttu, mutta vielä isompi oli metsäteollisuus. Työväen asema oli todella kurja, ja ensimmäinen Sundsvallin lakko 1879 oli kaataa maakuntia. Sosialidemokratia kuitenkin tuli Brantingin johdolla saksalaisessa muodossaan ja syntyi ikään kuin linnarauha. Wallenbergit ja kumppanit hoitivat kapitalismin ja ay-liike (LO) työläiset. K;uninkaalta vietiin kaikki valta ja virkamiehiltäkin suuri osa, vaikkei tarpeeksi.

 

Huvittavasti Ruotsin suuri menneisyyden ay-mies oli historian kirjoittajan täyskaima, Herman Lindqvist. Älkääkä te uskoko Lindqvistiä. Meillä ei Suuomessa ole valitettavasti ketään, joka kirjoittaisi yhtä viihdyttävästi, mutta hänellä faktapuoli ei pidä aika paikkaansa ja eräät painotukset saavat muutkin kuin minut kohottelemaan kulmiaan.

 

Otsikko on Katariina Järvisen ja Laura Kolben kirjasta ”Luokkaretki”, joka tarkoitta sosiaalista nousua. Ihailemani professori Järvinen on minua nuoremmissa esimerkki noususta ihan pakan pohjalta ansaittuun asemaan. Tyttösenä hän oli saanut jonain jouluna lahjaksi hartauskirjasen, joka saattoi olla hindu-henkinen, ja antajalta selityksen, että ”kun minä en ole itse lukumiehiä”. – Olen törmännyt tuohon asenteeseen, vaikka en kotonani. Lukeminen on turhaa ja laiskuutta, etenkin tytöiltä, ja merkki ”oikean työn” väistelystä pojilla.

 

Kun Pentti Haanpään äiti hätisti häntä heinäntekoon ilman aikojan kirjoja selaamasta, Haanpää löi setelin pöytään ja sanoi: ”Palkkaa äiti kasakka.” – Sana tarkoitti monin paikoin suomessa päiväläistä eli sekatyömiestä.

Kirjaimet

 

 

Ymmärsin miksi kiinalaiset eivät koskaan muta kirjaimiaan, vaikka niiden oppimiseen menee lapsilta ja nuorilta 10 korvaamatonta vuotta.

 

Se on keino pitää diktatuuria yllä.

 

Lukeva nuoriso, lukeva yleisö on vaarallinen diktaattoreille. Kirjoituksen korvaaminen kuvilla niin kuin Neuvostoliitossa ja Venäjällä tai paksuilla puheilla niin kuin eräiden republikaanien Amerikassa, on keino pitää kansa tyhmyyden tilassa ja eliitti suppeana.

 

Ajatuksen tausta on kirjoitusten haeskelu lukukirjaan. Kummakseni huomasin, että olin unohtanut liian paljon Ruotsin historiasta. Se Lindqvistin moniosainen Ruotsin historia palautti mieleen demokratian vaiheet. Meillä oli Suomessa hyvin samanlaista.

 

Ruotsalaisista oli ennen pitkää viidesosa Amerikassa siirtolaisina. He menestyivät siellä yleensä hyvin. Myös suomalaisia meni määrättömästi. He pärjäsivät siellä usein kohtuullisesti.

 

Se meni tällä kurin. Kun maassa käsitettiin, että hallintoa ja yhteiskuntaa on aivan pakko kohentaa, huuto oli suuri. Papisto huusi kauhusta. Herrasväki lupasi veristä vallankumousta ja näki painajaisia, että kohta louskuttaa giljotiini Tukholman suurtorilla.

 

Siellä oli kuitenkin joukko aatelisia, kuten ministeri de Geer, joka sai säätyveljensä uskomaan, ett nyt oli aika tehdä viimeinen aatelinen teko: luopua luulosta, että 1 prosentti koko porukasta eli aateli on osaavaa ja hallitsemiseen kykenevää. Ja niin tuli laajempi äänioikeus ja elinkeinovapaus ja valtiopäiville suuri määrä erilaisia talonpoikia ja pikkuporvareita, jotka osoittautuivat kaikkein tunnollisimmiksi, itarimmiksi ja turhia ja tarpeellisiakin uudistuksia pelkääviksi. Jopa juutalaisuus tuli maassa luvalliseksi.

 

Ja keksintöjä ropisi. Nobelin veljekset keksivät venäläisille merimiinan ja dynamiitin ja saivat Kaspian öljyt palkakseen. Yksi Ericson keksi potkurit ja panssarilaivan ja toinen puhelinkeskuksen ja puhelinten teollisen valmistuksen Ennen pitkää ruotsalaiset ja norjalaiset kansoittivat Saksan ammattikoulut ja alkoivat perustaa omiaan.

 

Tämän pohdinnan takana on taloustiede. Miksi kansat romahtavat? Instituutiot ovat kaikki kaikessa. Ihmisten tyhmistäminen on keino ylläpitää diktatuuria ja harvainvaltaa.

 

Meneillään on ainutlaatuinen laboratoriokoe. Ylhäältä johdettu, pakkoon ja valehtelemiseen tukeutuva valtio käy sotaa hiukan salaperäisesti syntyneen kansalaisyhteiskunnan kanssa.

 

Tässä viitataan Ruotsiin ja Suomeen toimivina esimerkkeinä. Kysymys on taloudellisten ja yhteisön rakenteiden sovittamisesta toisiinsa. Tuo sovittaminen on asia, jossa Venäjä on epäonnistunut aina. Ukrainalla näyttää olevan taika tiedossaan. Jopa keskisen Euroopan jyrkkä uskontojen raja (ortdoksinen Ukraina – roomalaiskatolinen Puola) on kadonnut. Toinen maa tapattaa omia ihmisiään. Toinen maa kerää pommitetuista raunioista kuolleiden lasten lelut.

 

 

Palkinto

 

 

Jos Tieto-Finlandia jaettaisiin palkittavan kirjan laadun perusteella, Sakari Siltalan "Kirnu & Kartelli. T.M. Pitkäniemen ja Axel Solitanderin työt, taistot ja totuudet" (2022) olisi harvinaisen selvä tapaus: vuoden paras tietokirja.

 

Mitä blogisti tarkoittaa, jos mitään? Omituinen kirjan nimi ja kaksi täysin tuntematonta henkilönnimeä!

 

Sitä. ”Tietokirja” on suttuinen sana. Useimmiten se tarkoittaa toisten keräämistä tiedoista leivottua tuotosta. Juuri historiassa se kuitenkin tarkoittaa välillä itse vaivalla tutkia ja verrattua ja huolella tutkimukseksi kirjoitettua. Tässä tapauksessa teksti on lisäksi epätavallisen hyvää ja hauskaa ja sitä on kevennetty sinänsä tarpeettomilla taustoituksilla, tyyppiä ”samaan aikaan Eino Leino eli matkustajakodissa ja hänen entinen mielitiettynsä Aino Kallas ilmoitti, että parempi olisi Einon ampua itsensä kuin saattaa tuollaiseen tilaan…”

 

Metsäkartelli eli Solitander ja Valio eli Pitkäniemi vaikuttivat tämän maan kohtaloihin enemmän kuin monikaan poliitikko tai kenraali.

 

Nyykyisin puhuttaisiin lobbareista. Solitander oli suuri herra, mutta oli hänelläkin pomomiehet niskassaan, pahimpana muuan kenraali Rudolf Walden, varsinkin oikeistokapinoita 30-luvunalussa yhdessä rahoitettaessa. Pitkäniemi, hänkin tohtorismies, keksi A.I. Virtasen ja siten voin ja maidon tasalaatuisuuden, ja hänen paha henkensä oli Hannes Gebhard, osuustoiminnan ykkösmies, jolla oli taito riitautua joka toisen vastaantulijan kanssa.

 

Kartelli eli kilpailunrajoitus tarkoittaa järjestelyä, jossa jokin ala sopii esimerkiksi myyntialueista tai hinnoista, lähes poikkeuksetta kuluttajien vahingoksi. Suomen metsäteollisuuden kaksi suurta olivat Finnpap ja Finncell, ja sitten olivat sahat.

 

Ensin EFTA ja sitten muut järjestelyt, kuten EU, tekivät kartelleista kiellettyjä niin että jopa merkittävän markkina-aseman käyttäminen voi johtaa seuraamuksiin.

 

Sotien välisenä aikana kartelli oli hyväksytty tavoite, ja esimerkiksi Hitler oli olennaisesti saksalaisten pankkien ja kartellien tuote. Vaihtoehto oli Neuvostoliitto, joka myi orjatyövoimalla kaadettua ilmaista puuta tosi halvalla.

 

Solitanderin ja Pitkäniemen nyt tutkittu, dokumentteihin perustuva elämäkerta ja heidän vastakkain asettelunsa tuottaa todellisen jännityskertomuksen. Taustalla on vähän tunnettu kuva siitä, miten pankit johtivat maan politiikkaa, ensin Ryti Suomen Pankista ja sitten KOP:n Paasikivi ja sitten Koivisto.

 

Verkostoja kuvataan. Solitander oli vuosikymmeniä vapaamuurarien suurmestari niin että hänellä oli ”alaisinaan” tuomioistuinlaitoksen huippunimiä, kuten Toivo Tarjanne, ja kenraalikunnan avainhenkilöitä, kuten Talvela. Pitkäniemen osuustoiminnan kehityskaaren näkee katsomalla päivän lehdestä, kuka johtaa vähittäiskauppa ja jakelua – esimerkiksi Prisma ja ABC ovat S-ryhmää, mikä tarkoittaa osuusliikettä.

 

Kiitän Sakari Siltalan taitoa nähdessäni, mitä hän jättää kertomatta. Hän on Markku Kuisman ihmelapsia. Itse asianajotoimintaa lähellä olleena tiedän kaikenlaisia erikoisia asioita maan elinkeinoelämästä ennen ja nyt.

Uistelu

 

 

Tällä kertaa paljastan lukijalle jotain. Kirjoitin, etten pyri näissä kirjoituksissani jakamaan tietoa.

 

Vähän jäi kaduttamaan, etten ostanut Oravin baarista professori-uistinta. Siellä oli seinällinen juuri sellaista rihkamaa, josta kovasti pidän.

 

Tämän blogiin kirjoittaminen ei poikkea paljon 1800-luvun herrojen käytännöstä. Kaupungista tultua he vaihtoivat ylleen huvila-asun ja paidan, solmivat kesäisiin väreihin sopivan kravatin kaulaansa ja lähtivät uistelemaan.

 

Olin kovin ylpeä, kun pääsin soutamaan. Ei se ole raukka, joka rantoja soutaa.

 

Uistelu ei ole tiedon välittämistä vaan huolten huuhtelemista. Rantaan palattua sitä on uusi, parempi ihminen, esimerkiksi ihminen numero 62 c. Voi olla, että pöytään tuodaan kalakeitto. Kala on ostettu naapurilta, joka onkin tottuneempi tappelemaan haukien kanssa. Uistin on säädetyssä paikassaan saunan pukuhuoneessa kahden hienotunteisen puutapin varassa.

 

Lukijalla on vapaa valta kuin ahvenella, ottaa onkeen tai olla onkeen ottamatta. Tietysti näissä kirjoituksissa on tietoja tulvimalla, sekä hyödyllisiä että hyödyttömiä, mutta välillä myös hyvää mieltä, joka ei ole niukkuustuote eli se ei vähene jakamisesta.

 

Tällä kertaa valmistaudun esittämään ajatukseni kirjoituksesta, joka voisi hyvin sopia lukukirjaan, jonka sisältöä tässä hahmottelen. Tai se on New York Timesin ajatus.  Kuusi tai kahdeksan arvostettua kolumnistia kirjoittaa aiheesta ”Tässä olin väärässä.” Miten väärin arvoin Trumpin äänestäjiä. Miten talous ei olekaan toipumassa. Miten Kiina muuttuu toisin kuin itse ennustin, 20 vuoden kokemuksellani maasta ja kansasta.

 

Meillä oli tavattoman miellyttävä ilta Martti M:n kanssa. Hänen lonkkansa alkaa jo kestää. Olimme syöneet suuren määrä lähimustikoita ja jäätelöä. Olimme kuunnelleet omituistakin musiikkia ja keskustelleet kiinan kielen opiskelemisesta ja runojen ääntämisestä 700-luvun oletettujen käytäntöjen mukaan.

 

En tällä kertaa raaskinut kysyä kirjoitusta väärässä olemisesta. Olimme aikoinamme yhdessä liikkeellä, kun Sonera osti UMTSia, sitten Tukholmassa järjestelemässä asioita Telian kanssa ja sitten kohta kuuntelemassa, miten Nokian miehet selittivät, ettei tuollainen kosketusnäyttö puhelimissa ole edes kiinnostava ajatus, ja sitten osittain samojen Nokian miesten puheita oman  käyttöjärjestelmän siunauksellisuudesta.

 

Martti ymmärsi tekniikan ja minä jotain muuta, kun mielessä olivat eurooppalainen, amerikkalainen ja japanilainen standardi. Kukaan ei silloin maininnut käyttistä, josta tuli Applen OS eikä sitä toista, josta tuli Android. Mutta standardien tukeminen patenteilla on välttämätöntä. Se oli minun alaani.

 

Itse olin lukenut A. Chandlerin laajan kirjan ja suppean kirjan, jossa tämä edelleen ylittämätön liiketaloushistorioitsija kertoo, miten itsepintaisen sitkeästi USA hävitti elektronisen laitevalmistuksensa niin ettei edes Amerikassa valmistettuja televisioita ollut enää myynnissä. Me vain kävelimme tiedekuntaklubilta kokouksiimme Berkelyssä nautittuamme siinä hotelli Durantin kulmalla erinomaiset tuplaespressot tai triplan, jonka nimitys oli ”syvyyspommi”, depth charge.

Pehmeä talo ja kova

 

 

 

Pelle Peloton oli nimensä (Gyro Gearloos) mukaan aluksi tyyppi, jolla oli ruuvi löysällä. Ensimmäisessä jutussa hän yritti kirnuta voita hyppykeppiä käyttäen. Minulla meni vähän ohi, koska en ollut kuulutkaan sellaiselta. Vaikutti mielenkiintoiselta. Olin minä kuullut rullaluistimistakin.

 

Keksijän urallaan Pelle saa tehtävän keksiä pehmeän talon. Asiakas, joka on pukua ja solmiota käyttävä sika, kertoo aina haaveilleensa sellaisesta. Ja talohan valmistuu, mutta siinä on vika. Pikku apulainen puhkaisee sen vahingossa, ja talo menee lyttyyn.

 

Thomas Alva Edison ei ollut yhtä fiksu kuin Pelle, mutta hänestä tehtiin kuuluisa. Tekijä oli hän itse.

 

Taistelun Edisonin tasavita vastaan Teslan vaihtovirta hän hävisi. Mutta hänen suuri haaveensa oli kova talo. Talo olisi kokonaan betonista valettu. Myöös pöydät, sängyt, tuolit, lipastot ja laatikot.

 

Lukemani mukaan hankkeeseen meni erinäsiä miljoonia ja tuloksena oli vesiperä. Vesiperä on alkujaan nuotta, jonka perässä eli pussissa ei ole yhtään kalaa, vettä vain.

 

Ongelma oli rotankolot.

 

Betonissa on sementtiä eli kalkkikiveä ja kivimursketta tai luonnonhiekkaa. Betonirakenteet vahvistetaan raudalla, joka on käytännössä harjaterästä. Raudoittajat ovat taitavia ihmisiä ja osoittavat käyttäytymisellään tietävänsä, että ellei raudoitus tule oikein, rakennelma voi vaikka sortua. Tarkoitus on tuke rakennetta, kun betonin ja betoniraudan kyky vastustaa painoa, vetoa ja muita voimia on erilainen kuin kiviaineksen.

 

Rotankolo on valun yhteydessä betoniin jäävä kupla, varsinkin pinnassa oleva ja siis näkyvä. Eräässä kirjassa kerrotaan, että 1944 taisteluiden Siiranmäen muuten poikkeuksellisen hyvät rakenteet jäivät hiukan kesken ja paljon miehiä kuoli, kun tunnontarkka rakennusmestari teetti uudelleen bunkkerinseiniä ja suojavarusuksia havaittua niissä rotankoloja eli siis kauneusvirheitä. Toisessa kirjassa mainitaan, että Hitler lähetti kymmeniä uusia ja ylivoimaisia panssarivaunuja tehtaalle juuri ennen Kurskin panssaritaistelua, koska vaunujen maalipinnassa oli huomauttamista, Hitlerhän oli kiinnostunut maalaamisesta.

 

Tämä aihepiri on vaivannut ihmisiä ainakin sata tuhatta vuotta. Maassamme tunnettu keino, joka tuskin oli pelkästään saamelaisten käytössä, eläinten taljoist koottu kota, jonka tukirakenne saatiin lähimetsästä, missä metsää oli. Laavulla on tullut itsekin nukutuksi, ja pehmeässä talossa eli teltassa. Saksalaiset ja venäläiset kuulemma kadehtivat armeijamme puolijoukkuetelttoja, jollaisia heillä ei ollut. Minä en kadehtinut, koska jouduin joskus kantamaan, vaikka en olisi jaksanut. Vai olisiko se ollut sissiteltta?

 

Julkaisussa ”Kolme ientä porasta” on pätevä historia taloista: heiniä ja korsia, risuja ja oksia ja sitten tiiliä. Mutatiilen (adobe) rinnalla poltettu tiili oli melkoinen keksintä. Ja mongoleilla oli jurtta, jonka raaka-aineena ovat puusäleet ja huovutettu eläimen karva. Kukaties meissä kaikissa on atavistisia piirteitä, koska niin moni olisi halunnut muuttaa puuhun asumaan. Kauhistuen mainitsen metallin: ”nissen hut” eli aaltopeltiparakki ei hivele silmää. Keksijä oli majuri Nissen Kanadasta ja vuosi 1916.

 

 

 

Kaikki oikeudet pidätetään

 

 

En tiedä, mitä otsikon lause tarkoittaa. Se viitannee tekijänoikeuteen, koska lause jäi mieleen Valituista paloista ja myöhemmin vappulehdestä, jossa sitä oli täydennetty ”myös hovioikeudet”.

 

Koska oikeustiedettä ei ole tarkoitettu älyn jättiläisille, olen harrastanut sitä. Sivutuotteena olen vapaa ”huijari-oireyhtymästä”. Se kuulemma piinaa tiedemiehiä ja taiteilijoita. Vielä lähellä huippua mielessä puikkii: entä jos nuo muut huomaavat, että todellisuudessa en osaa enkä tiedä oikeastaan mitään.

 

Kun joitakin vuosikymmeniä esittelee ja ratkaisee oikeusriitoja ja ratkaisut saavat lainvoiman ja jotkut niistä vakiintuvat ennakkotapauksiksi eli malleiksi muille, ei mieti, että onkohan tämä nyt todella näin. Tuomari on kuin putkimies: tästä poikki, tuohon jengat, kierretään kiinni ja pannaan vesi päälle.

 

Tämän blogin tarkoitus ei ole välittää tietoa.

 

Jäin miettimään tätä, kun olin tutkiskellut Murtsin verkkoon kirjoittamaa. Veijo Murtomäki, jota en ole siis tavannut pitkiin, pitkiin aikoihin, vaikka kerran puuhasimme useinkin yhdessä hänen ja Jukka Isopuron kanssa, on laatinut ja koonnut osoitteeseen muhi.uniarts.fi aivan mahtavan määrän sellaista musiikkitietoa, mitä juuri kenelläkään ei ole.

 

Murtomäen musiikin historia on täynnä vihjeitä, esimerkiksi suotta unohdetuista säveltäjistä. Itse nautin myös käännöksen käännöksistä, tyyppiä ” H-molli. Tässä sävellajissa puhuu ankarien kärsimysten tuottama katkera, synkeä valitus; raukeana ja miltei toivottomana katselee näissä soinneissa järkytetty mieli ympärilleen. Alistuvana ja luottavaisena pikaisesta avusta raskautetun anominen muuttuu yhä sisäisemmäksi ja pakottavammaksi. (Koraali “Meine Hoffnung stehet feste” ja Rollenin Thirza poikineen: “Dunkler, grauenvoller Tag” jne.).”

 

Kuvassa esiintyvät unohdetun Alkanin musiikki soi juuri nyt. Idagio tarjoaa runsaan valikoiman: pianosovitus – d-molli-pianokonsertosta. Siis ei orkesteria, pelkkä piano!

 

Samaan aikaan pohdin itse kirjallisuuden ja runouden kaanonia. Mitä vihjaisin nuorille henkilöille, joilla on tai voi olla into paneutua sellaiseen, mistä on oleva heille iloa ja hyötyä? Se on vaikea kysymys.

 

Eilinen kirjoitus oli viite ajan filosofiaan. Emme tiedä, mitä aika on. Oravat tietävät. Ne keräävät käpyjä ja piilottavat niitä ja muistavat, useimmiten, viikkojen tai kuukausien kuluttua omat piilonsa. Toisin sanoen ne toimivat menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden alueella, eikä niillä ole kelloa.

 

Kun viittasin uskaliaasti uskontoon ja Raamatun luomiskertomukseen, mielessäni oli D. Boenhoeferin hieno lause. ”Sellaista Jumalaa ei ole olemassa, joka olisi olemassa.” Einen Gott, den es gibt, gibt es nicht. Teologi siis sanoo, että jos Jumala on, olemassaolo eli myös käsityksemme omasta olemassaolostamme, on hänen luomaansa.. Eli emme voi tietää emmekä tule koskaan tietämään.

 

Muistattehan ovelan Pascalin vihjeen: ellei usko tuonpuoleiseen, ei tule koskaan näkemään olleensa oikeassa; jos uskoo, ei tule koskaan ymmärtämään olleensa väärässä.

 

Unitehdas

 

Nuorempana minua joskus epäilytti nukkua samoissa huoneissa muiden kanssa, kuten armeijassa tuvissa. Siinä voi tahtomattaan nähdä jonkun toisen unia.

 

Matkoillani Euroopassa ja Amerikassa käsitin viimein omistavani aikakoneen. Sitä sanotaan aivoiksi, vaikka neurotieteissä ilmaisut ovat tarkempia. Koko hermosto toimii näet omia aikojaan. Kun nytkin näen ikkunasta rakkaat mäntyni, joita koristaa jäkälä, kuten minuakin, aistimus on osittain peräisin tuolla ulkona olevasta mutta osittain hermostoni syöttämistä templeiteistä. Template on suunnilleen sama kuin sapluuna. Männyt ovat puskurimuistissani.

 

Tavallisen ja erinomaisen kirjallisuuden ero on tämä vain. Vihreän lasin vilkahdus veden yli on minulle eilen tai ylihuomenna juuri sama kuin kirjoittajalle, joka kyllä kuoli 120 vuotta sitten. Kirjoittajakin oli kuvitellut eli uneksinut sen. Ja lisäksi kysymyksessä on kertomus, joka liikkuu ajassa edestakaisin.

 

Tänään heräsin jo tuttuun ajatukseeni. Tietoisuus ei ole yksilöllinen, vaan yhteinen. Kuka olisi niin hurja, että miettisi miljoonan perhosen parvelle miljoona eri mieltä? Silti parvi tai lauma osaa navigoida avaruudessa ja ajassa.

 

Miksi Jumalan olemassaolosta vänkäävät käyttävät yksikköä? Entä jos jumalia on 500 miljardia ja ne riitelevät koko ajan keskenään ja osa niistä asuu mahassamme tai lentää nenäämme?

 

En minä vain tiedä.

 

Cajanderin Shakespeare-suomennoksessa on virhe. Siinä kohtaa, jossa mainitaan ”mietinnän kalvas karva”, ruotsiksi ”eftertankens kranka blekhet”, Shakespeare liikkuu aikakoneella sankarinsa Hamletin ajatuksin.”Conscience” ei ole omatunto, vaan tietoisuus. Kirjailija panee päähenkilönsä kysymään, miksi kestää tämän hetken onnettomuuksia sen sijaan että karkaisi kuolemaan. Siksi että kuolema on tulevaisuus, joka ei ole vielä tapahtunut, ja siis ehkä täynnä kauheuksia, joita ei vielä tiedä.

 

Ei tuossa ole kysymys niinkään kuoleman jälkeisestä tuonpuoleisesta, vaan haarautuvien polkujen puutarhasta. Edessä on aina niin paljon osittain tuntemattomia vaihtoehtoja, ettei niistä voi valita.

 

Huvittavaa kyllä tuo äskeinen sisältää tietojenkäsittelyn oivalluksen. Muun muassa äärettömän monista matriiseista tunnettu matemaatikko on nimetty mahdollisena nyt kuluvan vuosisadan suurista oivaltajista. Hänellä on siihen asemaan erittäin onnistunut nimi, Terence Tao. Sanalla Tao on tunnetusti merkitys Aasian ajattelussa. Se on uskontoa tai filosofiaa, jonka voi kokea mutta ei nimetä.

 

Unennäössä ei oikeastaan ole aikaa samalla tavalla kuin valvetilassa. Ainakin minä puhun ihmisten kansa, joita en ole koskaan tavannut. Eräässä unessa juttelin suomeksi Stalinin kanssa. Hän tupakoi ja haju oli toinen kuin oman piippuni. Minä poltan Petersonin University Flakea, hän murensi Herzegovina Floria, savukkeita. Yhteinen kansa sai tyytyä mahorkkaan, jota voi käyttää myös tuholaismyrkkynä. Se oli niin vahvaa.

 

 

 

Uskosta

 

 

Etenkin munasillani osaan varoa mankelia. Pienenä jäin kyllä sormi mankelin väliin. Sellaista sattuu.

 

Uskomista on sellaistakin, joka on aivan välttämätöntä ja käytännössä itsestään selvää. Monissa kielissä uskominen ja uskominen ovat eri sanoja, kuten belief ja confidence.

 

Kun kävin kaupassa, en ajatellut asiaa, mutta käyttäydyn ja toimin uskoen ja luottaen, ettei kauppias vaani minua hyllyjen välissä lihakirves kädessä. Ostin hehkulamppuja ja ilahduin, että niihin oli takuu. Kauppias uskoo minuun sen verran, ett jos palaan kauppaan lamppu toisessa ja kuitti toisessa kädessä, saan uuden lampun tai kukaties jopa rahani takaisin.

 

Lakiasioissa joudutaan silloin tällöin kirjoittamaan perusteluihin, että ostaja tai myyjä oli oikeutettu luottamaan siihen, että vastapuoli käyttäytyy odotetuin tavoin eli ”yleisen elämänkokemuksen mukaisesti”.

 

Ennen kaupoissa oli kätevä lampunkanta ja myyjä kokeili, palaako lamppu, ennen kuin se käärittiin puotipaperiin ja ojennettiin ostajalle. Enää ei. Olisin taipuvainen uskomaan, että kaupan hyllyssä olevat lamput useimmiten toimivat. Sille en uhraa ajatustakaan, ovatko sormiparistot riittävän uusia ja siis käyttökelpoisia.

 

Tämä oikeudellisesti merkityksellinen usko ulottuu niin pitkälle, että uskoni mukaan marketeissa ei myydä ostajalle vaarallisia tavaroita. Toisaalta kauppiaalta ei kysytä: parasta ennen -päivä on merkittävä.

 

Esimerkiksi moottoripyöräilijät, jota lähipiiriini mahtuu, sanovat usein, etteivät usko toisten tiellä liikkujien järkevyyteen eivätkä varsinkaan varovaisuuteen.

 

Ja sitten taas – suomalaisten syvää uskoa poliisin kunniallisuuteen ihmetellään ulkomailla joskus. Minä en ole kuullut yrityksistä työntää rahaa liikennettä valvovalle polisille ratsiassa. Ette varmaan tekään. Väittäisin, ettei sellainen tulisi suomalaiselle mieleenkään. Mutta on ollut toisia aikoja. Olen muistavinani, että pontikan keitosta saatettiin aikoinaan selviytyä yksinkertaisesti, ja vastaavasti vitsailtiin, että luvattomasti myyty väkijuoma oli kaadettu maahan nimismiehen kautta.

 

Oikeastaan mielessäni oli paljon vaikeampi asia. Olen pohdiskellut, että asianajaja eli siis isäni olisi voinut toimia toisinkin 60-luvun Salaman jumalanpilkkajutussa. Syytetyn tunnustuksesta huolimatta olisi voinut ottaa sen kannan, että perutuslain silloinkin takaama uskonnonvapaus turvaa myös uskonnottomuuden ja sananvapautta ajatellen mielensä pahoittaneet eivät käy asianomistajiksi.

 

Olisi se ollut radikaalia, koska ennen sotia näitä jumalanpilkkajuttuja oli muutama, eikä tuomioistuimissa vedottu perusoikeuksiin. Mutta nyt pitkien aikojen jälkeen se on kyllä järkevä kanta, ettei tuo 1800-luvun pykälä soveltunut lainkaan yhteen sen tosiasian kanssa, että maassa ei ollut eikä ole valtion uskontoa.

 

Mutta olihan Moskovan linjan kommunismikin eli toiminta maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi väkivaltaa kaihtamatta rikoslain mukaan ankarasti rangaistava teko. Ei vain sotien jälkeen koskaan nostettu syytteitä…

Kirjoituksen sitkaus

 

 

Ystäväni Kaitsu väittää, että vain paperille painettu on oikea kirja. Hän kirjoitti selanneensa aina asuntomessujen esitteet, ja niin nytkin. Hän ilmoitti, että kirjahyllyt ovat kadonneet lopullisesti ja asukkaat luettelevat erilaisia harrasteitaan ja hupeja, joihin ei kuitenkaan kuulu lukeminen.

 

On aika yleisesti tiedossa, että äänikirjojen ja e-kirjojen nopeasti kasvava suosio perustuu siihen, että kirjailijoita sahataan silmään, pahemman kerran. Vaikka kirja saisi kriittiset tuhat lukukertaa kirjastojen ulkopuolella, kirjailija ja kustantaja eivät paljon kostu niistä rahoista.

 

Itse olen hiukan eri kannalla kuin Kaitsu, mutta minä en olekaan ollut Kansalliskirjaston johtaja.

 

Tekstin viskositeetti vaihtelee. Samalla tavalla kuin auton moottoriöljy on talvella kankeampaa lajia kuin kesällä, tekstin juoksevuus on milloin sitä, milloin tätä. Suhtaudun aika usein niin sanottuun kokeelliseen proosaan nyrpeästi, koska se tulee pullosta kuin Heinzin ketsuppi eli ensin tippoina ja sitten puoli pullollista yhtenä läjähdyksenä.

 

Suomesta mainitsisin loistavana esimerkkinä Eeva Joenpellon. Siellä Lohjanharjulla on kirkasvetisiä puroja…

 

Kirja-esine on talismani eli taikakalu, myös minulle.

 

Muita taikakalujani ovat kellot, kynät ja puukot. Minulla on jatkuvassa käytössä (piipun rassaamiseen) isäni kuoltua kuolinpesästä pihistämäni paperiveitsi, joka jäljittelee Toledon terästä, vaikka on huokea matkamuisto eli rihkamaa Torremolinoksesta vuodelta 1961.

 

Hyllyssäni on kirja, jossa huippututkijat ja taiteilijat kertovat lyhyesti esineistä, joista eivät luopuisi. Ne ovat usein liikuttavia ja aina halpoja. Itse en luopuisi keskenkasvuisille tarkoitetusta pikku mikroskoopista, ellei se olisi kadonnut Kauhavalla asuessani. Tiedän – kännykän suurennuslasi kelpaa melkein kaikkeen, mutta tuo mikroskooppi se oli jotain. Minulla oli koululaisille tarkoitettu, isompi, mutta en mieltynyt siihen, koska se oli liian hyvä.

 

Äitini mieliharrastus oli kirjahyllyn katseleminen, ja taitaa olla edelleen, vaikkei hän enää jaksa virkata Juhani Ahon Koottujen teosten värisiä pannulappuja, kuten ennen.

 

Kirja-esineessä on myös pyhyyttä. Vingahdan vaimeasti, jos joku laskee voileivän pöydällä olevan kirjan päälle. Ei kirjaa saa niin kohdella! Jotkut hiukan vanhemmat tuttavani olivat tarkkoja siitä, ettei limppua saanut jättää väärin päin eli kupera puoli alaspäin. Eivät he olleet uskovaisia, mutta käsitys leivästä Jumalan viljana oli tiukassa.

 

Lupasin eräälle ystävälleni USB-tikulla Bachin koko tuotannon nuotit ja partituurit, jotka olen kerännyt vuosien kuluessa verkosta. Annan myös mielelläni kirjan tai kirjoja ja samalla perusteella omaksi, jos tiedän, että se pääsee hyvään kotiin.

 

Scott Fitzgeraldin romaanissa ”Kultahattu” on se kohtaus, jossa humalainen herravieras on aivan ihmeissään. Hänen hyllystä ottamassaan kirjassa on sisällä kirjoitusta! Näin helposti etevä kirjailija saa kerrotuksi, että USA:ssa harrastettiin dummyjä eli tyhjiä kalustekirjoja jo sata vuotta sitten.

Älykkyystesti

 

 

Jostain syystä sähköpostiini tippuu jatkuvasti Quora-nimisen palstan juttuja, joista jotkut ovat yleisesti kiinnostavia, kuten uskottavat yhteenvedot Ukrainassa nyt käytetyistä ohjuksista ja tankeista. Jotkut ovat nolostuttavan yksinkertaisia kysymyksiä tieteestä, kuten että miksi valon nopeutta ei voi ylittää. Omaa ja kai maksullista palstaansa pitävä normaali professori sitten vastaa käsitettävästi.

 

Kun palsta on amerikkalainen, sen nuoria ja luultavasti lapsellisia kysyjiä askarruttaa loputtomasti ÄO eli IQ eli älykkyysosamäärä. Jotkut kysyvät, onko toivoa päästä tiedekuntaan, kun ÄO on vain 118.

 

Olisi mukavaa, jos älykkyysosamäärän voisi mitata verinäytteestä sormenpäästä ja tulos osoittaisi sitten koulutustien tai ammatin. Aku Ankassa esiintyi kerran kallontutkija, joka selvitti, että tutkittavan ihanneammatti olisi käärmeenlumooja; siinä oli tosin mutkia matkassa.

 

Kerroin eilen illan viileässä ystävälleni, miten Einstein ja Gödel kävelivät harva se aamu Princetonin yliopiston ympärillä ja yrittivät ymmärtää, mikä heidän fysiikan ja matematiikan käänteen tekevissä oivalluksissaan klikkasi.  Sehän ei selvinnyt eikä ole tiedossa vieläkään. (Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria eivät täysin sovi toisiinsa, vaikka molemmat ovat ”oikeita” eli takana on jättiläismäärä kokeita ja todisteita.)

 

Noita kahta ja J. von Neumania kolmantena on usein sanottu vuosisadan fiksuimmiksi miehiksi, ja se on varmasti oikein sanottu. Silti kognitiotieteen suuresta miehestä Tverskystä on johdettu TQ eli Tversky-kerroin. Ihmistä voi arvioida siitä, kuinka monta sekuntia häneltä kesti aloitettuaan keskustelun Tverskyn kanssa suksi hevon helvettiin. Keskustelukumppanin älyllinen ylivoimaisuus oli niin murskaava. Parhailta meni vain pari sekuntia. Muoti-intellektuellejaeli näitä ”hengen jättiläisiä” – jollaisia olen herra paratkoon tuntenut – oli turha mitata. Hehän eivät kuuntele koskaan, vaan panevat levyn pyörimään aina ja kaikkialla. Heillä voi olla oma televisio-ohjelma tai he julkaisevat kirjan toisensa jälkeen.

 

Asia jäi mietityttämään, kun kaavailin ääneen, miten opettaisin ihmisiä lukemaan, jos ihmiset vielä lukisivat. Kuten tunnettua, lukemaan oppimisessa varhaisvuosina omaksutut virheet eivät yleensä korjaudu koskaan. Sama muuten koskee elokuvan katsomista ja tietokonepelin pelaamista, mutta niistä toiste.

 

Opettaisin ensin pintapuolista lukemista. Tässä on sinulle kirja, 300 sivua, Suomen oikeus ja yhteiskuntajärjestys (tai mitä vain). Aikaa yksi tunti. Tentti iltapäivällä. Jos aihe olisi koehenkilölle jokseenkin outo, voisin järjestää näin pääsykokeet Oikeustieteelliseen ja saisin parempia opiskelijoita kuin nykyvalinnoilla saadaan.

 

Tuon tyyppisen kirjan ymmärtäminen tai omaksuminen yhdessä tunnissa ei ole mahdollista. Umpimähkäinen selailu, niin kuin kustantaja tai kriitikko, ei tuo tulosta, koska siten saa selvän vain siitä, onko teksti pelkkää pötyä vai enimmäkseen pötyä.

 

Mielestäni kolmannes tai puolet ajasta kannattaisi käyttää sisällysluettelon tarkkaan lukemiseen ja miettimiseen erehtymättä itse tekstiin. Henkilö- ja asiahakemistoon kannattaisi käyttää puolet jäljellä olevasta ajasta. Loppuaika olisi ajateltava, jos siis osaa. Ehkä minuutin voisi käyttää itse tekstiin, jotta näkisi, millaista fonttia on käytetty ja mikä on riviväli. Onhan se mielenkiintoista.

 

Ellei nuori ihminen ole tuossa vaiheessa suunnilleen selvillä siitä, mitä tarkoittaa valtio, kunta, vero tai velka, hänestä voi silti kehkeytyä hyvä kottikärryjen kuljettaja, mikä on ehkä hyödyllisempi taito kuiin jurismi.

Aivoinvalidi

 

 

Sanat ruostuvat ulkona ja patinoituvat rumiksi sisällä. On helppo kirjoittaa sarjoja termeistä, jotka on kukin vuorollaan havaittu halventaviksi tai sopimattomiksi ja korvattu toisilla. Siksi Foucault kirjoitti ”Hulluuden historian”. Tuo sananvalinta osoitti, että puhe oli menneestä ajasta. Suomessa vastaava sana olisi ollut ”houru”. Lapinlahdessa oli houruinhoitolaitos. Ympäri Suomea nuoruuteni päivänä paikannimet olivat peitteinä. Kotipuolessa jouduttiin Törnävälle, muualla esimerkiksi Kellokoskelle, Niuvanniemeen, Hatanpäälle.

 

En ole suvainnut ottaa selvää, oikeinko Kakola oli paikannimi ennen vankilan rakentamista. Laitoksen tarkoituksena oli estää pahanilkisen miesväen kuljeskeleminen, ja siinä se tietysti epäonnistui. Jostain sattui silmiini, että ”kako” olisi tarkoittanut hullua lounaismurteissa jo ennen näitä laitoksia, joissa toimii nyt hotelli.

 

Vaimoni äitivainaja oli hyvin taitava myös suustaan. Hänelle ’vakavasti mielisairas’ oli ”hiukan sellainen hauska”. Ahvensalmella minua lellinyt mummo pahoitteli olleensa nuorena niin ”hurja”, ettei ollut käynyt enempää kouluja. Siis hullu, tai oikeastaan ajattelematon. Pohjanmaasta kirjoittaneet eivät näy huomanneen, että ”häjy” oli alkujaan pilkkasana, koska se tarkoitti pientä ja vaivaista. Pidin muutamia vuosikymmeniä sitten onnittelupuheen veljelleni, jota on aina ja kaikkialla pidetty sangen hyväntapaisena, vaikka hän onkin juristi. Kun hän on meistä nuorin, käytin nimitystä ”Kemppisen häjy poika”. Kaupassa kävijä saattoi touhuta kakarastaan, joka kiskoi kuppeja hyllystä, että älkää nyt tuosta, kun se on vielä niin häjyynen. Siis keskenkasvuinen.

 

Otavan kustannusliikkeessä, josta olen kuullut kirjoitetun kirjojakin, noudatettiin vanhan ajan kauniita tapoja. Näkyvä osa työntekijöistä oli erilaisten vikojen kiusaamia, nilkkuja, kyttyräselkäisiä, käsipuolia. Luullakseni L. Arvi P. kiinnitti erityistä huomiota tällaiseen. Niinpä rouva Ruuskasen mies oli aivoinvalidi, kuulin. Lisäksi hän oli kova juomaan ja hyvin väkivaltainen. Hänestä oli tullut sodassa sellainen. Toimitusjohtajan sihteerinäkin toiminut vapaaherratar, joka jostain syystä suosi minua, kertoi esimerkiksi, miten vänrikit Reenpää ja Erkko kulkivat talvella 18 Väärinmajalla jääkäreiden kanssa sen jälkeen kun tämä Aminohvi oli ammuttu Pekkalassa, ja tämä Alvar Aalto vaati itselleen vänrikin arvoa, kun hän oli piileskellyt samaan aikaan Teiskolan tunkiossa miettimässä, miten mainioksi arkkitehdiksi hän oikein rupeaisi.

 

Sekin on epäselvää, milloin ”invalidi” vakiintui lääketieteen kieleen meillä. Ranskassa, jossa on Pariisissa Invalidikirkko, sana tarkoitti samaa kuin nykyisin sotaveteraani. Veljesliitto perustettiin välirauhan aikana 1940. Ville Kivimäki on ansiokkaasti selvittänyt, miten ja kenen toimesta psyykkisesti vammautuneet rajattiin jopa korvausten ulkopuolelle.

 

Eilisen kirjoituksen kommenteissa vilahtelee tieto kirkon ja uskonnon asenteesta. Mikä tahansa vika oli Jumalan lähettämä ja tahtoma, eikä sitä vastaan sopinut kapinoida, Paha vika oli köyhyys, joka oli kirkkomme johdon mielestä vielä runsaat sata vuotta sitten uskonnollisen hairahtumisen aiheuttama. Tätä asiaa on Mikko Juva käsitellyt ansiokkaasti tuotannossaan.

 

Mutta lääkärikunta oli pitkään sitä mieltä, että henkinen vaurio oli suuri häpeä asianomaiselle itselleen ja koko hänen suvulleen. Ajatus istuu niin tiukassa, että se haittaa historiaa. Taannoin luin tyydyttävän selityksen Beethovenin myöhäiskauden sonaattien ja kvartettien hurjuudelle ja myös hänen kuulovammalleen. Artikkelin mukaan mestarin hiustupsu oli kulkeutunut  aina museoon asti ja huolellisessa nykyanalyysissä oli paljastunut kroonisen lyijymyrkytyksen lisäksi alkoholismin perua ollut paha kirroosi.

 

Vahinko että Lange-Eichbaumin perinpohjainen kirja neroudesta ja hulluudesta pn niin vanha – ”Genie, Irrsinn und Ruhm” löytyy kyllä kirjastoistamme.

Mies kuin mies

 

 

Kuvan kirja, Antti Tuurin ”Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä” tuotti minulle enemmän mielihyvää kuin ehkä yksikään uutuusteos tänä vuonna. Emmin ja mietiskelin joitakin viikkoja, miten kirjoittaa siitä, koska olen huono arvostelija. Jos kirja miellyttää minua, tapaan sanoa sen, julkeasti. Haen perusteluja ja yritän välttää ylenpalttista kehua, varsinkin jos kirjoittaja tuntuu olevan sellaiselle perso, ja aiheetonta niuhottamista, vaikka tiedän sellaisen kriitikon pyhäksi velvollisuudeksi.

 

Alaotsikon Wahlroos ei viittaa tunnettuihin vallankäyttäjiin. Tämä ”pantteri” on 1955 syntynyt sukulaispoika, jolla on Down syndrooma. Kirjassa hän syntyy ja lopulta kuolee. Kertoja, mutkattomasti Tuuri itse, antaa tarinan viedä, ja tulee ehkä vahingossa muuttaneeksi kirjailijakuvaansa. Teos on täysin isottelematon, lämmin, lempeä ja murheellinen. Siinä yhdistyvät journalismi,  eli tapahtuneen ja olleen myötäelävä kuvaaminen, ja korkea kirjallisuus, eli taito tehdä vähillä keinoilla ja miltei näkymättömillä kielen liikkeillä eläviä ja uskottavia henkilöhahmoja, jotka eivät äkkiä unohdu.

 

Nykykirjallisuudessa minua häiritsee pahasti ainainen kitinä. Niin moni hyväkin tekijä keskittyy muistelemaan, miten ankeaa hänellä itsellään on ollut, ikään kuin maailma olisi pitänyt suunnitella juuri hänen hyvinvointiaan varten. Muutamia vuosikymmeniä olivat muodissa räyhäävä puoliesseistit, jotka pöllyttivät milloin mitäkin julkista tai yksityistä asiaa, joka ei ollut heidän mielensä mukainen.

 

Tässä Tuurin kirjassa toteutuu nyt se Tshehovin lyhyiden juttujen ihme, jonka vuoksi luen niitä tällä hetkellä ehkä kymmenettä kertaa (Garnettin ihan hyvä englanninnos 233 Stories miellyttää minua enemmän kuin nykyiset, ja lisäksi olen löytänyt ennen sotia ilmestyneet, emigranttien tekemät ruotsinnokset, joista välittyy sanomaton tarkkuus): Tshehov nimittäin sanoi useassa kirjeessään, ettei hänellä ole oikeutta tuomita ketään ihmistä.

 

Mielestäni ei kenelläkään ole liioin oikeutta palkita ketään kirjailijaa. Kirjailijalle ei liioin ole perustetta toivoa, että häntä ymmärrettäisiin, ainakaan oikein.

 

Olen sattunut suomentamaan kirjan moottoripyörämatkasta Down syndroomasta kärsivän tyttären kanssa (Paul von Martens) ja tuntenut kirjoittajan ja tyttären. Tuurin kuvaama ihmeellinen vamma, johon usein liittyy ihmisen harvinainen pontevuus ja pettämätön optimisti ja kyky kokea ja jakaa iloa pienistä asioista, on tässä pääosassa.

 

On täysi aihe mietiskellä, mitä se Jumala tai genetiikka tai mihin kukin ajatuksensa perustelee, oikein on tarkoittanut tehdessään yhdestä autettavan ja toisesta auttajan. Ja miten sattumanvarainen ja mielivaltainen on suuren kyvykkyyden ja tietyn kyvyttömyyden välinen raja.

 

Viisas psykiatri (Siirala) mainitsi kerran, kauan sitten, rakastavansa ammattiaan, koska hän oppii koko ajan niin paljon potilailtaan. Hän hoiti paljon hulluja, mutta olen kyllä tuntenut muita laitoksissa työskenteleviä lääkäreitä, jotka ovat maininneet viihtyvänsä paremmin vammaisten ja väärintekijöiden maailmassa kuin parketeilla kristallikruunujen alla. On ikään kuin kodikkaampaa.

 

Hankkikaa kuulkaa tämä Tuurin kirja. Saatte tekin mielenne hyväksi myös siitä, ettei esiin vedetä ”hyväntekeväisyyttä”, joka liian usein on toisten ihmisolentojen alentamista, ja koette mielenmaiseman, joka on kuin mikä tahansa jäätynyt joki, jonka kannen alla vilahtelee paratiisinpunaisia rautuja ja harjuksia – ken osaa ne oikein käsittää.

 

Uber alles

 

 

”Oikeusasema” vakiintui lakikieleen, kun olin lapsi. Muuan suuri vaikuttaja, jonka kirjoja tentin itse, oli tanskalainen Alf Ross. Ajattelutapa kulkeutui laajalle. Parikymmentä vuotta olen miettinyt, että tämä perustus horjuu.

 

Kun nyt luin aivan uutta väitöskirjaa (J. Päläs) jakamistaloudesta ja alustojen eli platformien vaikutuksesta, en voi olla palaamatta ongelmaan.

 

Kirjoittaja ja hänen työnohjaajansa eivät edistä tutkimusta tukeutuessaan Michael Foucaultin valta - tieto -käsitepariin. Perehdyin siihen niin suin päin että hommasin rangaistus-kirjan ”Tarkkailla ja rangaista” suomeksi 1975 ja jouduin osallistumaan myös sen kääntämiseen. Foucaultin muu tuotanto tuli tuskallisen tutuksi. Jotkut näkivät hänen ja Derridan sormenjälkiä jopa oassa väitöskirjassani.

 

Mutta pieleen meni. Kaksi kovaa, pandemia ja Putin, ovat osoittaneet kaikille, ettei myöskään taloudellisen toiminnan sääntelyssä ”oikeusasema” tai vallan ja tiedon suhde ratkaise ti ole edes merkittävä.

 

Väkivalta ratkaisee. Euroopassa on sota, ja lännen suuret taloudet korisevat. Sotaa käydään pommeilla.

 

Oikeudellisesti: merkittävä ei ole asema, siis kuten oikeusasema, vaan aseman muutos eli sen alttius näkyville ja näkymättömille parametreille.

 

Ymmärsin itse tämän Amerikassa opiskellessani ja opettaessani. ”Data” alkoi silloin muodostua yhä kalliimmaksi kauppatavaraksi. Amerikkalaisilla oli vain ”yksityisyys” mutta ei lakia esimerkiksi henkilötiedoista.

 

Suomessakin korkein oikeus ratkaisi jutun, jossa oli kysymys mahdollisten väärinkäyttäjien tunnistetiedoista, kun suojattuja elokuvateoksia oli kopioitu ja levitetty vertaisverkossa BitTorrent-menetelmällä. Noin toimien kopioivia koneita ja kopioiden levittäjiä on määrä, joka ei ole laskettavissa. Menettely tapahtuu pätkinä ja erittäin monissa paikoissa yhtaikaa. Tekniikka on siten helppo, että ilmaisen ohjelmiston saa verkosta.

 

Samaan aikaan EU säätää digitaalisista markkinoista, Mus ostaa tai ei osta Twitteriä ja Uber ylläpitää alustaa auton käyttäjille, jotka ovat tai eivät ole sen työntekijöitä.

 

Oikeudellisesti eli esimerkiksi palkan saamista tai vakuutuksia ajatellen oikeudellinen tilanne muuttuu koko ajan ja tavalla, jota voidaan korkeintaan aproksimoida. Oikeusasemaa ei ole tai se on sinänsä yhdentekevä poikkileikkaus kompleksisesta prosessista.

 

Miksi Uber toimi tavalla, joka ainakin The Guardianista lukemanani oli sangen sikamainen? Sillä oli siihen tilaisuus ja tarve. Eikä ongelma koske vain takseja. Rinnakkainen ilmiöryhmä on kryptovaluutta, joka on olemassa tai sitten ei.

 

Olemme palanneet tilanteeseen, jossa vanhojen oppikirjojen sijasta olisi tutkittava uusinta teknologia ja teknologiaa, jota ei ole vielä olemassa. Uusin Quantamagazine kertoo, että fyysikot arvelevat käyttävänsä kohta Linnunrataa kvanttitietokoneena – värähdyksiä, aaltoja ja sähköisten varausten eroja. Tuntuu ihan lupaavalta.

Olemassaolon tarkoitus

 

 

Kuvassa esiintyvä renttu on jo poistettu kiinteistöstä.

 

Perttu Immosen ja muiden esittämän arvion mukaan savolaisten suunnaton leviäminen 1600-luvulta alkaen ei johtunut niinkään kruunun asutustoimista eikä verotuksesta kuin näännyttävistä sotaväkeen otoista.

 

”Suomen rahvaan historia” käsittelee ahkerasti myös Erosia eli Kiiskisiä, joita on meidän kylällä edelleen. Kinnusia ja Korhosia on tietysti, kuinkas muuten, ja kylän Hopolaiset olivat Säämingin historian mukaan levittäytyneet aikoinaan Ihamaniemeen ja Kangaslammelle, missä riitti hyviä kaskimaita, ja sieltä eteenpäin.

 

Nyt kuulin paljon paikalla viihtyviltä, että soutaminen tai melonta Koloveden kansallispuistoon on muotia, ja Oravista saa vuokratuksi kelpo kulkuneuvon.

 

Isäni ehti sekaantua tähänkin. He valokuvasivat Koloveden seutua ahkerasti veljeni kanssa ja ajatuksena lienee ollut Uapi Tirkkosen paikallistuntemukseen perustuva kirja, mutta se jäi hankkeeksi, kun toinen tekijä vammautui ja toinen kuoli, ja sitten toinenkin.

 

Itse ajattelin, että jospa olisi aikaa kuin oravannahkoja, kiihtelys kumminkin, niin mielelläni näkisin vielä kerran sillalta Paasiveden kraaterijärven rannattomalle selälle. Se on hieno näköalapaikka.

 

Hotellii Punkaharjussa en ole edes käynyt, vaikka ruokalistalla näyttää olevan Juha ”Norppa” Taskisen kalaa, kukkakaalia ja sipulia. Taskisella on näyttely siellä meillä päin, Juvolan ja Oravin välillä. Hänen Laaatokka-kirjansa teki aikoinaan vahvan vaikutuksen.

 

Tänäkin päivänä juuri tuo Koloveden seutu sopisi sissisodankäyntiin paremmin kuin hyvin. Isäni tunsi nuo paikat yksityiskohtaisesti vedettyään välirauhan loppupuolella pitkän pitkiä ilmakuvajonoja yhä lähempää ja lähempää rajaa. Luuloni mukaan ilmavoimien tähystäjistä monilla oli sotien ajan ja kukaties sen jälkeenkin hyvät suhteet sotilastiedusteluun.

 

Näen joskus unta Ukonvuoren luolasta, jossa on vuorikristalleja. Siellä olen käynyt. Isäni muuten saattoi saada vihiä seudun luonteesta ollessaan sosiaalitapauksena kesäpoikana Jänttien Koukunpolvessa aika monta vuotta ennen sotia, vähän samalla tavalla kuin setäni Olavi oli Ruovedellä kunnanlääkäri Palménin perheessä, kiipesi puuhun ja lauloi kuin lintu. Hän olikin soitto-oppilas ja keskittyi käyrätorveen, koska hänelläkin sattui olemaan absoluuttinen korva.

 

Itse kävin 80-luvulla varhain aamulla katsomassa, onko pelkoni kynyt toteen ja onko Saimaa kuivunut. Ei ollut eikä ole edelleenkään. Luettuani Saimaan jääjärvestä haluaisin joskus nähdä runoilija Aaro Hellaakosken väitöskirjan, jonka aihe oli Saimaan muinaisrantaviiva.

 

Mahtoi se olla jytinää, kun Vuoksi syntyi, historiallisesti hyvin myöhään. Ennen Saimaan vedet laskivat Kymijoen kautta mereen ja vielä ennen sitä Pyhäjoen tienoilta Selkämereen.

 

Katselin ja kuuntelin. Vesi, tuo selittämätön aine, on minulle tärkeä. Poikasena luin kirjoista, miten muualla on sellaisia järviä. Kauhavalla ei ollut kuin kaksi tai ehkä kolme, eikä niissäkään kehumista. Kyllä järvi on hyvä keksintö!

Savo

 Pyörähdän Savossa ilman erityisiä koneita. Ei siis tekstiä pariinkaan päivään.

Tiedollisesta heiveröisyydestä

 

Kuva: (c) Wikipedia

 

Yhdysvaltain korkeimman oikeuden enemmistössä esiintyy hälyttävän heiveröistä ajattelua, joka voi johtaa hyvin onnettomiin tuloksiin.

 

The New York Timesissa kirjoitti vierasesseen tutkija, joka selitti kevyesti perinnettä tukevien tuomareiden kannan aborttiasiaan ja samalla muuten myös ympäristökysymykseen kertomalla, että amerikkalainen oikeudellinen ajattelu perustuu John Locken käsitykseen omistusoikeudesta. Tuo oikeus olisi absoluuttinen ja jakamaton.

 

Tämän tiesin. Ajatus on sekä väärä että virheellinen. Se on kätketty auktoriteettiperustelu. Koska itse Locke kirjoitti näin, näin on oltava. Toiseksi Locke ei kirjoittanut noin. Lähde on 1600 luvulta (Two Treaties).

 

Absoluuttinen oikeus on USA:ssa peruskurssiasia ja samoin se, että erimielisyydet käsitteestä ovat jatkuneet ratkeamatta pari sataa vuotta.

 

Perinteen puoltajat ovat hyvin hiljaa siitä, että ’omistaminen’ ei tarkoittanut maan tai muun varallisuudet omaksi saamista. ”Ihminen omistaa itsensä”, Locke kirjoitti ja samalla määritteli, miten ja miksi orja ei voi omistaa mitään. Myöhemmät lakimiesten sukupolvet arvioivat osoittaneensa, ettei ainakaan afrikkalaistaustainen orja ole ihminen.  Locken jälkeen myös Englannissa oikeushistoria perustajaisät Maitland ja Pollock perustelivat, miksi valtio takaa ihmisille enemmän omaisuutta kuin he tarvitsevat tai voivat käyttää.

 

Taustalla on ansa. Omistaminen ja päättäminen yhteisistä asioista eli oman kielenkäyttömme mukaan äänioikeus oli kytketty yhteen. Lapset ja naiset eivät saa äänestää, koska he eivät oikeastaan ’omista’ mitään. He tarvitsevat erilaisia holhoojia.

 

Amerikkalaisia ei näytä häiritsevän, että myös Locken mielestä ihminen saa ryöstää ja raiskata eläimiä ja ympäristöä, koska Jumala on määrännyt niin. Perustuslain kirjaimesta kiinni pitävät sivuuttavat, ettei tuo laki alun perin antanut mitään suojaa alkuperäiskansoille eikä orjille eikä heidän elinehdoilleen. Vielä sisällissodan jälkeen 100 vuotta pidettiin rotuerottelussa kiinni ennakkotapauksesta ”erillään mutta tasa-arvoisina”. Nyt sikiön oikeuksista kirjoittavat unohtavat, että kuolleella ihmisellä ei ole oikeuksia. Perinnöstä ja testamentista määrää laki.

 

Amerikkalaista keskustelua kauan seuranneena ihmettelen erästä keskeistä kysymystä. En ole opiskellut Yhdysvalloissa, mutta se sijaan opettanut yliopistoissa, ja luennoinut Berkeleyn oikeustieteellisessä, myös professorille. Olen saanut paljon tietoa amerikkalaisilta tuomareilta, joten väittäisin tietäväni sikäläisistä oikeusoloista enemmän kuin mediasta voi lukea.

 

Siis: mihin unohtuu David Hume, yleensä konservatiiviksi luonnehdittu skotti, joka kirjoitti myös yksityisestä omaisuudesta ja Adam Smithiin liittyen kansantaloudesta? Mielestäni USA:n korkeimman oikeuden ympärillä on yleensä leijunut Humen henki, ei Locken. Schopenhauer muuten sanoi oppineensa Humelta enemmän kuin Hegeliltä, Herbartilta ja Schleiermacherilta yhteensä.

 

Järjen merkityksestä siteeraan tanskalaista Kierkegaardia: ”Pidän totena Humen ajatusta, ettei järki tee meistä viisaampia. Järki paljastaa tietämättömyytemme.” (Fyysikko R. Feynman muuten sanoi takavuosina:” Ongelma on, että tiedämme niin vähän ja että olemme niin tyhmiä.”

Halpaa tavaraa

 

 

Useissa kirjoissa kerrotaan, että Stalin olisi sodan aikana pienessä johtopiirissään pyyhkäissyt syrjään huolestumisen hurjista kaatuneiden määristä. ”Naiset tekevät lisää.”

 

Jo edellisessä maailmansodassa ja sitä ennen Japanin sodassa näkyi samaa henkeä: varsinkin sotamies on arvoton, ellei vain kustannuserä. Myös taktiikka oli hyökkäys hyökkäyksen perään, jopa suoraa kohti konetuliaseita, menestyksistä välittämättä. Ensimmäisessä maailmansodassa kaikilla hyökkääjällä ei ollut kivääri eikä kenkiä.

 

Tuota ajattelutapaa aistii myös Tolstoin ”Sodassa ja rauhassa”, vaikka silloin vastassa oli kaikkien aikojen miesten tapattaja Napoleon. Kuvana tässä jutussa on jälleen Minardin kuuluisa graafi, jossa ruskea on Napoleonin joukot menossa Moskovaan ja musta samat joukot palaamassa Moskovasta. Lähtiessä vahvuus oli 422 000 ja takaisin palasi 10 000. Alareunan pakkaslukemat ovat reamur-asteita. Jaa 0,8:lla niin saat celsiuksia. Paljon niitä oli.

 

Nykyajan suuri tabu on oman henkilökohtaisen kuoleman pelko ja koko puheenaiheen kätkeminen. Herätän joskus pahennusta sanomalla itse jo ohittaneeni kanssani samana vuonna syntyneiden eliniän odotteen. Ennusteen mukaan kuolen maaliskuussa 2021. Ei se mitään. Syntyessäni 1944 ennustettu kuolinkuukauteni oli tammikuu 1999.

 

Demokratiat joutuvat ottamaan huomioon sotatappiot, koska ne voivat näkyä vaaleissa. Yli sata vuotta sitten Englannille Sommen taistelu oli käydä kohtalokkaaksi, ja Ranska ei liene edelleenkään toipunut Verdunin tappioista; kapinan ranskalaiset sotilaat kuitenkin silloin tekivät. Ja suomalaisia kaatui viime sodissa noin 92 000, suurin osa tietysti parhaassa iässä.

 

Mitä lännessä aiotaan nyt tehdä venäläisten rahoille ja omaisuudelle? Kysymys on pohjaltaan ihmisoikeuksista, joita Venäjä itse ei harrasta.

 

Perusoikeuksien mukaan toiselta ei voi viedä varallisuutta ilman lakiin perustuvaa tuomiota. Sotakorvaukset ovat ikään kuin sopimuksia. Maksava osapuoli ei toimi vapaan tahtonsa mukaan, vaan todellisuudessa pakotettuna, mutta allekirjoittaa. Perusoikeusongelma ei nouse esiin. Huono sopimus ei ole poikkeus. Suomeltakaan ei ”riistetty” itäisiä alueita, vaan Suomi luovutti ne. Ryti sanoi teknisesti oikein, ettei valtio ole korvausvelvollinen siirtolaisille. Ehkä hän ajatteli, että jos joku kaipaa taloaan Viipurissa, sitä tulee vaatia Neuvostoliitolta.

 

Paasikivi toisteli, ettei Moskova ole raastupa. Mutta jospa sota loppuisi ja ukrainalaiset vaatisivat Sveitsissä olevat Venäjän valtionpankin nyt jäädytetyt varat itselleen osasuorituksina sodan tuhoista?

 

Moskovan juridiikka on omansa laista. Suomestahan vietiin sotakorvausten ohella myös saksalaisten yksityishenkilöiden omaisuus. Voi olla että jokin kartano Hämeenlinnan seudulla oli todellisuudessa ollut Saksan valtion määrättävissä, mutta merkittävästi meni myös muuta. En ole kuullut että tuo asia olisi aiheuttanut riitoja, vaikka laki saksalaisille kuuluneen omaisuuden luovuttamisesta oli mielestäni hyvin hämmästyttävä asiakirja, kun jouduin sitä  kerran soveltamaan. Neuvostoliitto keräsi itselleen jopa saksalaisille Suomessa myönnetyt patentit ja rekisteröidyt tavaramerkit. Vielä hiljan meillä oli maassa osakeyhtiöitä, jotka olivat saaneet pääomansa tällä keinolla. Suomessa toimi Seximo Oy, joka hallinnoi sotasaalista. Eräässä oikeusjutussa jouduin miettimään, voitiinko Neuvostoliittoa pitää elinkeinoharjoittajana.

Nähdäkseni varojen jäädyttäminen on ongelmatonta, koska se on väliaikainen turvaamistoimi. Varojen ottaminen sitä vastoin olisi sotatoimi, eikä yksityishenkilöiden omaisuuden ottaminen sodan takia onnistu lainkaan. Paitsi jos hänet tuomitaan esimerkiksi sotarikoksesta ja varat käytetään vahingonkorvauksena. Tämä ajatus voisi kiinnostaa joidenkin oligarkkien lakimiehiä.

 

Myymis- ja hukkaamiskielto Venäjän suurlähetystölle? Olisiko Helsingin käräjäoikeus toimivaltainen?