Paholaisen unet

Vaikea tietää, näkevätkö paholaiset unia enkeleistä. Unien luonnonhistoria tunnetaan vielä huonosti.

Melkein kaikki lukijat kääntävät sivua ja kuulijat kanavaa, kun mainitaan ilmastonmuutos tai yleisemmin ympäristön tuhoutuminen. Kuka sellaista haluaisi ajatella? Perussuomalaisten tai heitä vihaavat eliitin pilkkaaminen on hauskempaa eikä edellytä perustietoja.

On vaikea sanoa, miten suuri osa päivän aiheista on tietoista feikkiä. Sukupuoltaan vaihtanut urheilija, jolla ei ole keskustelu- eikä urheiluseuraa? Viinaa myytiin Vantaalla. Kännykän laturi sytytti tulipalon. Kolumbialaismissiä uhkaa kuolemantuomio Kiinassa. Teräase heilui Oulussa. Ruotsin hovi raivostui.

Näitä luetaan!

Kansikuvan kirja, Pekka Borg – Mari Joutsenvirta ”Maapallo ja me. Luonnonvarat ja kasvun rajat” (Docendo 2015) kuuluu kirjoihin, joita ei lueta. Jos sen saa lahjaksi, se unohdetaan puiston penkille tai kirkon portaille.

Yritin selittää, miksi näin on, vaikka kysymyksessä on selvästi yksi näiden vuosien tärkeimmistä kirjoista.

Tämänkin hetken taitavin poliitikko on venäläinen, tämä V. Putin. Kilpailijat, kuten Yhdysvaltain Obama, yrittävät pitää yllä järjestystä, jolla ei nyt tarkoiteta kuria vaan järjestystä samassa mielessä kuin tavaroita järjestetään pöydällä tai kaapissa. Venäjä luottaa edelleen epäjärjestykseen, siis naapurimaissaan. Ainakin Suomi näyttää toimivan näiden toiveiden mukaisesti. Toiset kilpailijat, kuten EU:n herrat ja rouvat, eivät taida edes yrittää vakavissaan. Liian moni tietää, että hanke on mennyt reisille.

Timo Soini oli oikeassa koko EU:sta ja Paavo Väyrynen eurosta eroamisessa. Ne henkilöt olivat oikeassa, jotka vastustivat rauhaa 1944 ja sotaa 1939. Viimeksi mainittuihin kuuluivat Mannerheim ja Paasikivi.

Ennen kaikkea Pentti Linkola oli alun perin oikeassa ja hänellä oli myös kyky esittää ajatuksensa riittävän terävästi. Hän ei vain ymmärtänyt, että viimeksi kuluneen sadan vuoden ajan on ollut paikallaan ja suosittua oksentaa porvarin taskuun. Porvari taputtaa taskuaan kämmenellä ja ulvoo ihastuksesta. Kukaties hän ostaa uuden takin tai käyttää pesulaa. Ehkä tämä perinne onkin kahdensadan vuoden ikäinen tai vielä vanhempi. Maksajat ihastelevat ihmisiä, jotka osaavat pilkata heitä.

Ajattelin kirjoittaa tästä Borgin ja Joutsenvirran kirjasta noin kymmenen kertaa lähiaikoina ja toistaa joka kerta, että myös yhteiskunnalliset levottomuudet ja sodat käydään tulevina vuosina kadon ja luonnononnettomuuksien aiheuttamina. Ensimmäinen ehdokas on Kiina ja toinen on Intia. Sitten tulee Brasilia. USA:ssa ja Venäjällä on jo ymmärretty, että geopolitiikan sijaan on tullut maaperäpolitiikka. Ukrainassa on Euroopan paras maaperä.

Painotukseni johtuu siitä, että osaan vain eräin kohdin arvioida kirjaa. Tutkin pari jaksoa heti eilen, saatuani kirjan käsiini. Kirjoittajien lisäksi teokseen on saatu useita johtavien suomalaisten asiantuntijoiden laatimaa yhteenvetoa. Vaikutelma on tässä vaiheessa, että teos on juuri se tähän asti puuttunut perusteos, kokonaiskuva luonnosta ja taloudellisesta kasvusta.

Osakysymyksistä, esimerkiksi lajien monimuotoisuudesta, on niin suunnaton kirjallisuus, ettei perusteltuja käsityksiä synny vähällä vaivalla. Lisäksi ainakin ekologiaa väljästi sivuavilla aloilla on toisaalta enemmän tai vähemmän merkillisesti painotettuja kirjoituksia ja toisaalla kuivuuttaan rutisevia, yliobjektiivisia selontekoja, joista ei niistäkään tule hullua hurskaammaksi.

Vaikutelma on tässä vaiheessa, että nämä molemmat on vältetty. Borg on dosentti (ekologia) ja Joutsenvirta tohtori (taloustieteet). Borg toimi pitkään kansallispuiston johtajana ja sitten luonnonsuojelun valvojana.

Tätä kirjaa pitäisi kiireesti myydä ainakin kymmenen tuhatta kappaletta. Kustantaja Docendo ei tunnu kunnostautuneen asiassa. Kirjan yleisilme on hiukan harmaa. Ikään kuin kustantaja ei olisi itsekään huomannut, että tässä on se kirja – ei mikään artikkelikokoelma, vaan läpi mietitty, tasapainotettu kokonaisesitys. Lukijalla on tämän tekstin perusteella parempi tilaisuus esimerkiksi olla eri mieltä painotuksista. Faktoja mielipiteet eivät muuta. ”Ilmastonmuutosta ei ole tulossa” on hölmöläisten puhetta. On parempi yrittää selvittää itselleen, mikä on todella muuttunut ja mikä muuttumassa.

Itse olen tuijottanut sivun 155 graafia ”Vuosilämpötilojen poikkeamat Suomessa 1829 – 2011”. Se on peräisin eräästä uudesta tieteellisestä julkaisusta. Kuvateksti sanoo mm. ”Lämpötila on noussut selvästi sitten 1800-luvun, vaikka lämpötiloja nostaa hieman (noin 0,5 astetta) ns. kaupunkiefekti.”

Aivoilla on ajateltu liikaa

Otsikko on Paavolaisen kirjasta 30-luvulta. Voisin minä kaivaa esiin lähdetiedonkin. Nyt luettuna ”Risti ja hakaristi” on vielä hämmästyttävämpi kuin 1960-luvulla valittujen teosten osana. Tietääkseni kirjaa ei otettu riittävästi huomioon, kun se ilmestyi 30-luvulla.

Sen nimi on nimittäin risti ja hakaristi. Risti tarkoittaa kristinuskoa, sekä uskontona että pintapuolisena elämäntapana. Hakaristi tarkoittaa Saksassa ilmenneitä kiihkokansallisia asenteita ja niiden ympärille syntyneitä rakenteita, kuten tuolloin suuria voittoja ja laajaa kannatusta saanutta puoluetta.

Kirjoittajan selkeänäköisyyttä osoittaa edelleen epäselvänä pidetty epäpyhä liitto, nimittäin keisarillisen ja sitten tasavaltalaisen armeijan tukeutuminen eräänlaisena kartellina pankkeihin ja liikemiespiireihin ja edelleen maailmansodan veteraanien ääriainesten järjestöihin.

Mahdottoman tarinan uskomaton henkilö oli Erich Ludendorff, sotasankareista toiseksi suurin, joka pakeni suomalaisella diplomaattipassilla Ruotsiin syystalvella 1918. Sota oli hävitty, ja niinpä juuri Ludendorff kehitti väitteen, ettei sotaa ollut hävitty.

Jälkiviisaana voi sanoa, että vuonna 1918 etenkin amerikkalaisten olisi kannattanut edetä Berliiniin. ”Tikarinisku” (Dolchstoss) oli arvattavissa oleva jälkiselitys. Toisaalta amerikkalaisilla oli ohjaimissa idiootti, W. Wilson, elävä esimerkki siitä, miten käy, jos valitaan poliittisilla vaaleilla professori keskeiseen tehtävään.

Tikarinisku-väite tarkoitti, että Saksan armeijaa ei ollut alkuunkaan voitettu, mutta sosialidemokraatit ja muut kommunistit panivat pystyyn lakkoja ja mellakoita ja sotkivat hyvän sodan puukottamalla rintamamiehiä selkään.

Koska eräiden tämän blogin seuraajien lukutaito on herättänyt minussa viime päivinä epäilyjä, kirjoitan tähän, että Saksan armeija ja merivoimat ja ilmavoimat oli täysin lyöty ja sota oli hävitty sotilaallisestikin.

Kun Ludendorff oli vetoamalla kansaan eli kansakuntaan osallistunut valtakunnanpresidentin vaaleihin 1925 ja saanut 1,1 prosenttia annetuista äänistä, hän siirtyi päätoimisesti vastustamaan monikulttuurisuutta. Hänestä kristinusko kirkkoineen oli osa juutalaisten ja vapaamuurarien kansainvälistä salaliittoa, joka kohdistui häntä itseään ja valittua Saksan kansaa vastaan.

Myöhemmin on kirjoitettu paranoidisesta psykoosista. Sotasankarin kirjat eivät näet ihan täysin uponneet edes natseihin, vaikka ajattelutapa oli sangen pitkälle sama. Kansallissosialistisen puolueen teoreetikko Rosenberg oli se henkilö, joka muistaakseni käytti otsikon lausetta. Hänestäkin veren oli annettava puhua, ja sen lisäksi oli muistettava mantu. Blut und Boden.

Mitä tämä oikea, vain saksalaisille ominainen vero olisi ja miten se vaikuttaisi, se jäi kaikilta kertomatta. Asiasta ei ole toistaiseksi selkoa. Jotenkin tulee mieleen myös Valituissa Paloissa kerran julkaistu ”Pisara vierasta verta”, jossa käsiteltiin kielteisessä hengessä näennäisesti täysin valkoihoisten henkilöiden sortoa siksi että heistä löytyi tuota vierasta verta. Nykyisen biologian mukaan ”rotuja” on olemassa, mutta ne eivät ole alkuunkaan tarkkarajaisia yksikköjä eikä niistä ole apua yksittäisen ihmisen perimän selvittelyssä. Tilastollisesti eli todennäköisyyksinä niillä on käyttönsä esimerkiksi ihmeteltäessä suomalaisten (mitä tuo sana tarkoittaneekaan) kummallisia perintötekijöiden elementtejä.

Jostain lehdestä soitettiin ja kysyttiin, onko hakaristi Suomessa kielletty merkki. Selitin parhaani mukaan, ettei lainsäädäntömme tunne kiellettyjä merkkejä mutta hakaristilippu ja sen käyttäminen on ainakin eräissä tilanteissa katsottu järjestyshäiriöksi ja poistettu näkyvistä.

Hallussani on isävainajani Suomen lentomerkki, jossa on ilmavoimiemme käyttämä hakaristi. Tiedossani ei ole oikeudellista estettä merkin käyttämiseen. Minulla se on laatikossa urhoollisuusmitalien kanssa. Niihinkin muuten sisältyy hakaristi (VR 3), mutta tyyliteltynä sakarat niin lyhyinä, ettei se hahmotu.

Oma fasismini keskittyy kieleen ja kirjallisuuteen. En ole millään muotoa ummikko, mutta suomi on minulle kovin mieluisa. Seuraan kiinnostuneena, missä vaiheessa kielentaju ja kielen haju kyetään löytämään aivojen kytkennöistä. Ei ole ilmennyt syytä epäillä, etteikö abstraktisten käsitteiden ilmaiseminen olisi antanut meille yliotetta muista kädellisistä, neanderthalin ihminen mahdollisesti mukaan luettuna.

Edes mehiläinen ei osaa ilmaista ”viimeviikkoinen ruokakätkö on tuhoutunut, etsitään uusi”. Vain ihminen osaa kirjoittaa englanniksi julistuksia kansakunnan tilasta ja tulevaisuudesta. Tuo kansankunnallisuus on muuten Ruotsissa syntyneen ja ruotsia puhuneen Snellmanin suuria oivalluksia, joka toteutui venäläisten ruotsalaisten kiusaksi tukemana.

Vailla osoitetta

Käsikirjassa Hoffman ”Varasta tämä kirja” neuvotaan sekin, miten postia petkutetaan. Kuoreen kirjoitetaan höpönimi ja osoite, mutta lähettäjän paikalle oikea vastaanottaja osoitteineen. Posti onneton selvittää sitä osoitetta, jota ei ole olemassa, ja palauttaa kirjeen ”lähettäjälle”. Presto: kirja on perillä eikä siis maksanut mitään.

”Kirjat, muutossa hankalat, ovat kirjeitä vailla osoitetta.” Sanoi kiltti Paavo-setä. Runokokoelman nimi oli Lehdet lehtiä.

Mutta sitä en ollut tiennyt enkä kuullutkaan, että Einojuhani Rautavaara on säveltänyt Haavikkoa. En oikeastaan pitänyt sellaista mahdollisena. Oopperoissa Haavikon teksti on liian nopeaa niin että se tulee tukkoisena musiikissa. Mutta Rautavaara osasi!

Kauan olen suuresti suosinut hänen sävellyksiään ”Isontalon Antti ja Rannanjärvi” ja ”Hallin Janne”. Niissä on se alkuperäinen kansanlaulun sävelkin, mutta miten!

Kun kiirehdin ostamaan verkosta tuon YL:n levyn ja heti perään, kustannuksia kaihtamatta, muita Rautavaaran kuorolevyjä, meillä kun on nykyisin niin erinomaisen hyviä kuoroja, tulin kyllä lopullisesti siihen herätykseen, että tässä on Suomen monikulttuurisuus. Tästä minä pidän, kun minulle Suomi on eksoplaneetta jossa elämä on mahdollista. Onko täällä älyllistä elämää, siitä saa keskustella.

Neuvoin kuorolauluista puhuessamme kaksi Anton Webernin sävellystä, Augenlicht ja Entflieht die Kähnen, joita parempia ei taida olla olemassakaan. Webernillä oli se kausi, joka kuivattaa kuulijan korvat, mutta tunnetusti hän tuli hiukan takaperin dodekafoniasta niin että harmoniat ovat käsillä, vaikkeivat aina kuuluvissa.

Schubertista keskustellessamme totesimme taas kerran, ettei jostain syystä juuri moni tiedä, millainen määrä ja miten hyviä kuorosävellyksiä Schubertilla on, yli sata. Nekin löytää verkosta verrattain vähäisellä vaivalla ja levyttäneistä uskomattomimpia on Saarbruckenin kuoro. Mitähän niille ihmispoloisille on tehty, että ne on saatu laulamaan noin? Yhdellä toisella heidän levyllään on kaksi viime vuosisadan parasta säveltäjää eli Webern ja Hugo Wolff.

Koska tämä poikani osaa Stevensiä ulkoa, kuten minä tietysti, sanoin kaataessani kahvia ja otettuani Jymy-jäätelön esiin, ettei mielessä ole Jäätelökeisari, joka on kaikkiaankin kumma runo, vaan pikemmin César Airan kertomus tytöstä, joka oli poika, ja maistoi isänsä pakottamana jäätelöä, eikä ollut milloinkaan voinut kuvitella mitään kauhistuttavampaa, inhottavampaa, hirveämpää. Niin isä raivostui mutta säästi lapsensa ja kuristi jäätelökauppiaan ja istuu tänäkin päivänä vankilassa.

Tämä Wallace Stevensin suomennokseni sitä vastoin liittyy henkilökohtaisesti keskustelukumppaniini. Jos joku tietää, mitä tämä tarkoitta, minä en.

Kevään mudan joet

murisevat.

Mutaisen taivaan alla

mieli on mutainen.

Kun taas mielelle uudet rannat

turpoavat vihreää

ei ole.

Taivaan kyljen kultaa

ei ole.

Mieli murisee.

Mutakuonolapsista mustin

on mielen mestari.

Valon keihäs

putoaa etäällä taivaasta,

on hän –

persikankukantekijä,

mudan mestari

on hän, mielen mestari.

Tiedä mitä he sanovat

Anna Herra heille anteeksi…

Kovin mietin, oliko se tämä eilinen Immonen näitä Ahvensalmen Immosia, ja jos oli, niitäkö jotka asuvat Salonpiän suunnassa vai näitäkö, joita tavataan vapaina luonnossa Tappuvirralle mennessä.

Mutta koulu on lopetettu. Miksi kukaan näistä aikansa kuluksi kommentoijista, joita parveilee lehtiin ja televisioon, ei muistanut sanoa, että sanan ”monikulttuurisuus” sisältö lienee aivan hämärä puolelle kuulijoista, ja sanan ”kansakunta” kolahdus – kuin peltikatolle putoava käpy – on luultavasti peräisin vaarivainaan koulukirjoista, tarkemmin sanoen Maamme-kirjasta, jossa siinäkin mainitaan, miten Suomikin on nyt (1809) sitten kohotettu kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Käsitys suomalaisista on ollut kauan muuttumaton. Paavi Aleksanteri III totesi kirjeessään vuonna 1171:” Suomalaiset aina lupaavat säilyttää kristillisen uskon ja pyytävät hartaasti kristillisen lain saarnaajia ja selittäjiä, kun heitä uhkaa vihollisen sotajoukko, mutta sotajoukon vetäydyttyä kieltävät uskon sekä halveksivat ja ankarasti vainoavat saarnaajia.”

Lukijan tulee muistaa, ettei paavilla ja kristillisellä uskolla ollut silloin kuten nykyisinkään mitään tekemistä paavin ja kristillisen uskon kanssa. Kysymys oli ja on rahan turvin harjoitetusta valtapolitiikasta.

Myös maahanmuuttajavastaisuudessa tai savolaisvastaisuudessa kysymys on, kuka tämän maksaa. Sellaisia havaintoja ei ole, että rahaa tyrkyttäviä ulkomaalaisia syrjittäisiin täällä.

Kukaties vastoin odotuksia en käsittele demagogiaa enkä sananvapautta.

Olen monta kertaa vuodessa toistellut, että sananvapaus on kulmakivi. Se on oltava. Saa sanoa ja kirjoittaa mitä haluaa. Sananvapaus ei tarkoita vapautta sanomisen haitallisista seuraamuksista.

Tuli vain mieleeni Porin murre. Asiayhteys on puhutun ymmärtäminen.

Luin mielihyvin sotkuisen julkaisun ”Kestääkö osaamisen pohja”. Ministerin saatekirjeellä varustettu yhteenveto PISA-tutkimuksesta 2009 saattoi olla epäselvän kirjoittamisen esimerkki.

Ihmiset luulevat ymmärtävänsä, mitä lukevat, vaikka aika yksinkertaisin keinoin voi selvittää, etteivät he mitään ymmärtäneet. Jos keskustellaan vaikkapa monikulttuurisuudesta, on perusteltu syy olettaa, että valtaosa keskustelijoista ei alkuunkaan käsitä, mitä nyt tarkoitetaan. Tässä syynä on myös poliittinen kielenkäyttö. Jos tarjolla on epämääräinen ilmaisu, sitä käytetään mielellään ja selkeää puhetta varotaan. Ilmiö on yleinen. Tietääkseni Suomessa syntyneitä vietnamilaisia esimerkiksi sanotaan somaleiksi tai raiskaajiksi.

Kysymys ei ole mielipiteistä, vaan kansalaiskiusaamisesta. Se on koulukiusaamista ja työpaikkakiusaamista vaikeampi kysymys.

Lukutaito asteikolla 1 – 6 ja luetun ymmärtäminen ovat tärkeitä asioita sinänsä. On hyvä tietää, että esimerkiksi hammasharjan käyttöohjeet ovat ylivoimaisia ymmärtää 8 prosentille suomalaisista pojista. Hammastahna meneekin sitten vaikeaksi paljon useammilla.

Ongelmallinen on ihmisen käsitys kielestä ja ymmärtämisestä. Viehätyin suuresti käteeni sattuneesta turkulaisten murteentutkijoiden artikkelista. He julistavat reippaasti ja ymmärtääkseni oikein, etteivät murteet ole mihinkään kuolemassa. Siellä tutkitaan jopa omia opiskelijoita.

”Ei kukkaa ossaa ennää porrii” on erään tutkielman otsikko (suomeksi ”ei kukaan osaa enää poria” eli Porin murretta, joka siis poikkeaa suuresti esimerkiksi Rauman murteesta.

Repliikki on suomen kielen opiskelijan ja kuvittaa tässä keskeistä ilmiötä.  Jopa tuleva ammattilainen väittää murteellisesti, ettei käytä murretta, eikä käytä kukaan muukaan, enää.

Yleistys: ihmisten varmat tiedot itsestään, puheestaan, aseistaan ja ajatuksistaan ovat parhaassakin tapauksessa enintään suuntaa antavia. Kun rasisti sanoo, ettei hän ole rasisti, hän on ehkä aivan rehellinen. Näin siis edellyttäen, että hän tietä, mitä sana ”rasisti” tarkoittaa.

Mannerheim

Sanokoot mitä sanovat, mutta hyvää limppua Mannerheim osasi leipoa. Missä ja milloin hän oppi sen taidon, siitä ei ole oikein tietoa. Olisikohan ollut jossain vaiheessa renkinä Rantasalmella vai viittaisiko päämajan sijoittaminen sodan ajaksi Mikkeliin Suur-Savon Osuusleipomoon?

Marskin limpun yksi arvoitus on sen nimi. Mannerheim nimitettiin marsalkaksi vasta 1933. Siihen asti hän oli ollut kurja ratsuväenkenraali kohottuaan Venäjällä maailmansodan rytinöissä kenraaliluutnantiksi. ”Marski” puolestaan oli ruotsalainen virkanimike keskiajalta vuoteen 1676. Joku humoristi keksi ruveta käyttämään sitä Suomessa. Mahtoiko hänellä olla mielessä, että tuollaisen tittelin haltija olisi loppusoinnun vuoksi myös karski, ellei lisäksi härski?

Mannerheimista on ollut aina muotina kirjoittaa ja julkaista soopaa. Viimeksi tutkijataholla häntä vertailtiin Staliniin. Sitä pitää ihmetellä. Budjonnyi olisi ollut ratsuväen miehiä. Stalin eli kainuulaisittain Talliinin Joopi ei tainnut olla sen ihmeempi hevosharjoittaja. Olisi ehkä katsottava Babelin ”Punaisesta ratsuväestä” tarkemmin.

Tuossa mainitsemassani vertailussa on kevyesti kytketty vuoden 1918 vankileirit Mannerheimiin ja sivuutettu se tosiasia, että M. erosi kesäkuun 1. päivänä 1918. Vankeja oli otettu lähes sata tuhatta huhtikuun lopusta alkaen, suurin saalis Lahdessa pellolla, jonka läheltä sekä juna että moottoritie menevät nyt. Monissa kunnon tutkimuksissa on tuotu esiin vankileirikurjuuden syitä. Suurimpia syitä olivat viha ja hallinnollinen kyvyttömyys. Kaikkien Suomen lakimiesten lisäksi O. Procope ja sotaministeri Vilhelm Thesleff – vankiasia ei kuulunut armeijalle. Ja maassa pitivät valtaa saksalaiset.

Thesleffiä ei muuten koskaan mainita niiden kenraalien joukossa, joita Mannerheim vieroksui tai vihasi; hän kuoli 1941 61-vuotiaana.

Pidän vähän lapsellisena, ettei tutkija mainitse ”saksalaisparenteesia” eli vuoden 1918 jaksoa Saksan sekaantumisesta Suomen sisällissotaan erinäisten senaatin jäsenten kutsumana ja poistumisesta Saksan kaaduttua maailmansodassa syksyllä. Outoa. Saksa ja Neuvosto-Venäjä olivat sittenkin saaneet aikaan rauhansopimuksen 3.3.1918. Kumpikin joutui hiukan hillitsemään sotatoimia. Suomen punaiset, joiden tehtävä ei varmaan ollut vallankumous, vaan Pietarin suojaaminen, jäivät jalkoihin, kun Saksa rauhansopimuksesta huolimatta lähetti Hankoon ”vapaaehtoisia”, jotka sitten heti valloittivat Helsingin ja antoivat valkoisille mahdollisuuden aiheuttaa Viipurissa täysimittaisen sekasorron ja siihen liittyen verilöylyn.

Mannerheim ja vankileirit on näitä suosittuja historian oikaisuja. Punaisia hän tietenkin vastusti rajusti ja edellytti mitä ankarimpia toimenpiteitä. Silti kuva Mannerheimista vankileirimiehenä on asiallisesti väärä. Senkin voi mainita samassa yhteydessä, että ylimalkaan suomalaisiin miehiin hänellä ei ollut tuohon aikaan oikeastaan lainkaan kosketuksia ja että saksalaismielisistä jääkäreistä hänellä oli jatkuvasti harmia.

Tässä kirjoituksessa kaivattu yhteys ruislimppuun löytyy kauniista laulusta ”Mannerheimi vankka”, joka kävelee kuin ankka ja rinta on kuin romukaupan näyteikkuna – posket niin kuin ryssänlimppu, nenä niin kuin siankinkku, pää on kuin Haminan kaupunki.

Syötyäni ahneesti puolet Savonlinnasta tuomastani Mikkelin limpusta, Marski jälkiuuniarinalimpusta, jossa on vehnäjauhoa mukana normaaliin tapaan, tulin taas kerran siihen tulokseen, ettei parempaa ole. Mietin että hyvinhän tätä voisi ajaa linja-autolla ostamaan Mikkelistä. Ei siihen menisi kuin päivä.

Outo päähänpisto sai kuitenkin selaamaan nettiä, jossa sitten väitettiin, että tämä ihanneleipäni kuuluu Prisman valikoimiin kaikkialla.

Yllätyksen tuotti Kirkkonummen Prisma, jossa ensin vastattiin puhelimeen ja sitten haettiin linjalle joku toimihenkilö, joka käveli katsomaan ja sanoi että juu, tässä on, isoa ja pientä, ja kuuluu valikoimaan.

Joten Mikkeli saa jäädä muiden rientojen kohteeksi – onhan siellä jopa Kansalliskirjaston digitointiyksikkö, joka sekin on nähtväyys.

Limpunhimon iskiessä voin tarveharkinnan suorittamisen jälkeen kurvata ennenkin kellottamallani tavalla motarin kautta seitsemän minuutin päässä olevaan myymälään ja jatkaa sieltä esimerkiksi kirjastoon, johon nyt aina on asiaa.

Kunhan eivät siellä söisi minun limppuani. On tullut pantua merkille, että kirjastot laajentavat jatkuvasti toimintojaan. Toivottavasti siellä ei tässä asiaa mennä liian pitkälle. Siitä ei pitäisi Mannerheimikaan. Tämäkään kirjoitus ei ole mainos. Maksan limpusta saman kolme euroa kuin muutkin.