Kieliopillinen kysymys

Kolmessa aivan erilaisessa yhteydessä tuli puhe samasta asiasta, enkä minä tehnyt aloitetta kertaakaan. Yksi kysyjä oli arvostettu lehti. Onko ylimielisyys lisääntynyt?

Olkoon tämä osa vastausta. Täydellinen vastaus on tietysti: en tiedä. Vaikka kysymys rajoitettaisiin omaan asuinseutuuni ja porukoihin, joissa liikun, vastaus olisi sama. En tiedä.

Kauan sitten, kun opiskelin teologiaa tosissani, joskin yksityisesti, opastajani kiinnitti huomioni kieliopilliseen seikkaan. Hän oli teologian professori. Hänen vaimonsa oli hyvillään, kun vein heiltä kotoa kaukolainaan matkalaukullisen kirjoja kerrallaan.

Lutherin ”Kristityn vapaudesta” on pieni ja ohut kirjanen, jonka sijoittaisin empimättä omalla tärkeiden kirjojen listalleni, ja liittäisin mukaan Lutherin vielä suppeamman tekstin, jonka nimi on suoraan suomennettuna ”Isä meidän –rukous yksinkertaisille ihmisille”.

Ihminen, joka sanoo:” Tämä on minun oikeuteni”, tekisi eräissä tilanteissa viisaasti selvittämällä, tarkoittaako hän oikeutta tehdä jotakin vai kieltäytyä jostakin. Ne ovat eri asioita.

Luther huomauttaa, että vapaus – tuo nykyisin melkein unohdettu sana – tarkoittaa ainakin kahta tosi erilaista asiaa, vapautta johonkin ja vapautta jostakin. Vierailla kielillä ero on ehkä selvempi. Englanniksi freedom to, freedom from.

Ehkä sinulla on huomenna vapautta. Sinulla on vapaus nukkua aamulla pitkään. Sinulla on vapaus ottaa kahvia tai sitten teetä.

Toinen tilanne: sunnuntaina olet vapaa työstä eli vapaalla. Ehkä tilanne on niin mainio, että voit vastata njet, vaikka joku kävisi tahtomassa sinua töihin. Et siis ole palokuntalainen etkä poliisi.

Omistusoikeus määriteltiin ennen periaatteessa rajoittamattomaksi oikeudeksi (vapaudeksi) tehdä oikeuden kohteelle mitä tahansa. Määritelmä on muuttunut käyttökelpoisemmaksi. Yksi muutoksen toteuttajista oli professori Simo Zitting, jonka kirjoja ja tutkimuksia olen itsekin tenttinyt; hän kuoli tavattoman vanhana aivan äskettäin ja oli yksi oikeustieteen arvostetuimmista nimistä tässä maassa. Hän laajensi tanskalaisten oivallusta, että ”mitä tahansa” on aivan riittämätön ilmaus. On lisättävä ”melkein ketä tahansa vastaan” ja sen jälkeen purettava tuo ”kuka tahansa” eri tahoihin, sellaisiin kuin myyjä, verottaja ja velkoja.

”Vapauteen liittyy vastuu” on tätien ja setien lässytystä. Vapaus on sekä henkilökohtaisesti että valtiollisesti sangen tavoiteltava tila. Sana on kuitenkin vaikea. Eikö Kanada ole vapaa maa, kun sillä on eräitä yhteyksiä Isoon Britanniaan? Mitä amerikkalaiset tarkoittavat väittäessään, että Yhdyvallat on vapauden maa ja mihin tähtäsi Neuvostoliitto väittäessään, että vain siellä oli tarjolla ”todellinen vapaus”?

Ylimielisyydestä sanoisin, että jotkut ovat hiukan hurahtaneet vapaudestaan. Kovin usein takana on raha. Sitä kun on, saa vaikka kirkossa tanssia. On toisin sanoen vapautta. Mutta vapaus köhyydestä eli rahan puutteesta ei tarkoita, että olisi sen vuoksi vapaa johonkin, melkein mihin tahansa. Kehumani Luther pani asian yhteen lauseeseen: ihminen on vapaa herra eikä kenenkään alamainen, ja alistettu orja, jokaisen alamainen.  Alamaisen voisi kääntää myös palvelijaksi.

Otan kielikuvani klassisesta mekaniikasta, jonka kolmas laki sanoo suunnilleen, että jokaisella voimalla on vastavoima. Jokaisella vapaudella (johonkin) on vastavapaus.

Siksi ylimielisyys, etenkin raharöyhkeydeksi paisuneena, on varkautta. Siihen sortuva ihminen ylittää vapautensa ja ylittää oikeutensa. Hän uskottelee, että hän on saamassa enemmän kuin hänelle kuuluu. – Lukija panee toivottavasti merkille, ettei rikkaus ole ongelma. Palkka ja voitto ovat periaatteessa yhtä hyviä. Molemmat voivat lisätä vapautta johonkin mutta eivät vapautta jostakin (kuten toisten ihmisten asiallisesta kohtelusta).

Laurilan verikoirat

Poliisitutkintapöytäkirjat olivat joskus parempia kuin romaanit. En ole aivan varma, millaisia ne ovat tätä nykyä. En ole tekemisissä rikosjuttujen kanssa enää.

Tyypillisesti kuultuja oli monta, kymmeniäkin, ja tarinat olivat kulkeutuneet kahden huonon suotimen läpi. Juuri kukaan ei puhu johdonmukaisesti eikä hyvin poliisin puupenkillä. Aikaisemmin kirjallisen ilmaisun sujuvuus ei sekään onneksi ollut poliisimiesten ylin pyrkimys.

Kokonaisuudesta eli rikoksesta rakentui laikukas, osittain aukkoinen kuva. Tuomarina tunsi sukulaisuutta sellaisia tutkijoita kohtaan, jotka kunnostavat osittain turmeltunutta mosaiikkia.

Ilmoitettava teos ”Laurilan verikoirat” (Jalkaväkirykmentti 23 Taipaleella ja Vuosalmella 1939 – 1940) (omakustanne, 2012, 482 s. (sivukoko A 4), runsas kuvitus, värikuvia ja karttoja, eur. 61, ISBN 90-978-952-92-9381-0) sisältää kymmenien talvisodan Taipaleen veteraanien kertomuksia sekä toimittajan Kimmo Sorkon laajan katsauksen sotatapahtumiin, itse asiassa YH:n alusta asti. Pohjalaisrykmentti esitellään perinpohjaisesti.

Taipale päätyi kovien taistelujen paikaksi melkein vahingossa. Siellä ei ollut mainittavia varustuksia, koska sodan alla linnoitettiin Keski-Kannasta ja Taipaleen lisäksi Äyräpää jäi huomiotta. Kirjassa mainittu pitää paikkansa. Tämäkin sinänsä vältettävissä ollut virhe maksoi monen hengen.

Kirjassa on huolellisesti laadittu kaatuneiden luettelo, kunniamerkkien saajat, keskeisten tapahtumapaikkojen karttakoordinaatit ja muutenkin se on tasoltaan parasta, mitä olen näistä joukko-osastojen historiikeista nähnyt. Voi olla, että joku yhden henkilön kirjoittama kokonaisuus nousee samaan luokkaan, mutta tällainen julkaisutapa lisää todistusvoimaa. Kertomuksista näet huomaa heti, miten uskottavia ne ovat. Mukana olleet ovat vakuuttaneet minulle, että taistelijoiden mieleen jäänyt on hyvin sattumanvaraista ja joskus kapeaa. Hengissä pysymisessä kaiken tulituksen ja kovan väsymyksen keskellä on niin täysi työ, ettei siinä juuri asioita paineta muistiin.

Ja asian luonteen johdosta kolmannes tarinasta jää kertomatta, kaatuneiden kokemus.

Vähemmän tähän alaan addiktoituneille voisi ehkä tähdentää, ettei edes talvisodassa ja Taipaleella kaatuminen ollut Vänrikki Stoolia. Marssittiin metsässä. Kuin tyhjästä tuli tykistökeskitys. Kun savu laskeutui, todettiin että seuraavat miehet olivat kuolleet:…

Rintamavastuussa vuorotteli ”Keski-Suomalaisten rykmentti” ja pohjalaisrykmentti. Ensin mainitussa, etenkin raskaita tappioita kärsineiden Soinilaisten komppanian päällikkönä oli Yrjö Jylhä. Paikat, reitit, korsut olivat samat eli Suomen kuuluisimmat (”Tuntemattomassa” on hyvin vähän paikannimiä ja maastonkohtia) – Kirvesmäki, Koukunniemi, Terenttilä, Mustaoja. Erään toisen komppanian päällikkönä oli tuleva Lapuan piispa (Eero Lehtinen), silloin jo pappi.

Kirja poikkeaa edukseen kaltaisistaan myös siinä, että myös hyvin ikävistä asioista puhutaan ja vielä sangen tasapainoisesti. Eräitä toimissaan täysin epäonnistuneita ja kiireesti koulutustehtäviin toimitettuja upseereita mainitaan nimeltä. Henkisesti loppuun palaneita mainitaan mutta ei nimetä. Joukosta ei kohoteta suoranaisisá sankareita. Suhtautuminen eversti Matti Laurilaan on äärimmäisen arvostava, mielestäni täysin syystä. (Asian vierestä: lapualaisen Laurilan koville joutunut lojaalius laillista hallitusta kohtaanoli hyvin keskeinen asia Mäntsälän kapinan aikana 1932.)

Kirjan lukeminen on minulle raju kokemus. Tiedän tai olen jopa tuntenut niin suuren osan mainituista henkilöistä – mutta lapsuudessani ja nuoruudessani mukana olleet olivat kauttaaltaan tässä asiassa vähäsanaisia. Kokemus oli eräässä mielessä ollut kaikille äärimmäinen.

Haluaisin kiittää ja onnitella kirjan aikaan saaneita. Tosin näyttää, että maksupuolella on ollut puoli Pohjanmaata. Kuten kuuluukin. Kyllä tällainen on komeampi muistomerkki kuin patsaat ja portinpielet.

Ja isänmaallisuuden ylilyöntien aikaan tekee hyvää lukea kiihkoilemattomien miesten tasapainoisesta päättäväisyydestä – ja tehdä samalla havaintoja maailman muuttumisesta. Pohjalaisia kummastuttivat kovasti Kannaksen mäet; harva oli tullut käyneeksi aikaisemmin matkoilla Seinäjokea kauempana.

Käy koukkuun

Kommentoija kirjoitti luultavasti tietoisen koomisesti alkoholin addiktoivasta vaikutuksesta. Keskustelulle hän teki palvelun, koska tuon jälkeen on perusteltua kysyä, mitä addiktio tarkoittaa.

Itse olen pahasti addiktoitunut piimään ja ruisleipään. Ensimmäisiä kemiallisia vierotusoireita ovat lievät vatsavaivat. Koukkuuntumisen psykologinen puoli on aivan selvä. Alan hätääntyä, jos käy ilmi, että jälkiuunileipä ja piimä ovat huvenneet.

Termi näyttää sopivat alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen. Se taitaa olla myös kotoisin noista yhteyksistä. Sen merkitys viittaisi elämäntapaan, nimenomaan tuhoisaan vaikutukseen. Jotta se olisi terminä muutakin kuin kuvailu eli keskustelua helpottava lauseen lyhennys, sen pitäisi toimia laajemmin. ”Addiktoituminen alkoholiin aiheuttaa tuhoisia seurauksia” on kehäpäätelmä. Se tuntuu tyylikkäämmältä kuin yleiskielen ”alkoholi voi aiheuttaa tuhoisia seurauksia”.

Addiktoitumisen raja eli sen määritelmä ei ole fysikaalinen eikä lääketieteellinen ilmiö, vaan myös kulttuurin ja sosiaalisten suhteiden värittämä. Euroopassa lienee tälläkin hetkellä kymmeniä miljoonia ihmisiä – tai merkittävästi enemmänkin – jotka ovat jonkin määritelmän mukaan suurkuluttajia, mutta joiden elämään tai ympäristöön ryypiskely ei vaikuta.

Voi olla, että tietoni ovat vanhentuneet, mutta tunnen itse Välimeren alueella asuvia ihmisiä, esimerkiksi professoreita ja pankinjohtajia, jotka ovat vuosikymmeniä nauttineet noin pullollisen viiniä päivässä, puolet lounaalla ja puolet päivällisellä. Tietoon ei ole tullut, että heidän tai heidän läheistensä tai alaistensa elämä olisi ollut toisenlaista, jos asianomaiset olisivat pidättäytyneet vesissä.

Mainitsemani määrä tekee suomalaisen käsityksen mukaan henkilöstä suurkuluttajan, mutta ei taida aiheuttaa maksakirroosia eikä muita tyypillisiä alkoholisairauksia.

Olen addiktoitunut myös kirjoihin ja nukkumiseen, ulkoilmaan ja totta kai kahviin. Jätän piippuni mainitsematta, koska tässä on kysymys oikeastaan addiktiosta eikä minusta.

Minusta elämän tarkoitus on addiktoitua. Sitä pitäisi edistää kaikin keinoin. Keskustelua voi sitten käydä koukkuuntumisen kohteesta. Itse suhtaudun epäluuloisesti sekä rahaan että ylettömään työntekoon addiktoitumiseen ja katselen hiukan pitkään myös sitä vahvaa kulttuuripiirrettä, että ihminen käyttää liikenevän aikansa ja voimansa oman itsensä tarkkailuun eli ns. kuntoiluun, liikuntaan, ruokavalionsa pohtimiseen, terveystemppuiluun. Tuollainen tuo mieleeni lievän psykoosin. Ravintopuolella puhutaan syömishäiriöistä, jotka voivat johtaa hengenvaarallisiin tiloihin. Toivon että jossain vaiheessa alettaisiin puhua liikuntahäiriöistä. Viisi kertaa viikossa salilla ja juoksu- tai hiihtolenkit päälle viittaa mielestäni sielullisiin ongelmiin, ja luulen että sairaan perheenjäsenet ovat samaa mieltä.

Suosittelisin mielelläni juopottelevaa elämäntapaa ja ylistäisin vetelehtimistä yksin tai ystävien seurassa. Ihan sitä en ilkeä tehdä, koska sellainen ei sovi kaikille.

Aikakautemme keskusteluissa erottaa ilmankin oudon piirteen. Liukuva skaala on unohtumassa ja väitetty ”selkeys” on suosittua. Kreikkaa on avustettava tai ei ole avustettava. Miksi useampi ei sano, että Kreikka on iso ongelma (ei ”haaste”), josta on hyvin vaikea sanoa sitä tai tätä.

Minusta maailma on täynnä tuollaisia asioita. Oliko oma sankarini Chruchill hyvä mies? En oikein tiedä. Vaikka koko sydämestäni kannattamani ”lännen” pelastuminen natsismilta ja kommunismilta oli hämmästyttävän suuressa määrin hänen ansiotaan, hän teki myös kaameita virheitä ja toimi epäjohdonmukaisesti ja epäoikeudenmukaisesti lukuisissa tilanteissa.

Syyttäisin vaihteeksi liikemiehiä. Ehkä juuri he ovat luoneet sen harhan, että asiat, esimerkiksi liikeyrityksen toiminnan tulos, voisi esittää tyydyttävästi numeroin, siis rahana. Ei voi. Taloustiedekin tuntee ”eksternaliteetit”, jollainen on vaikkapa ilmasto. Se voi vaikuttaa paljonkin eikä ole kvantifioitavissa. Itse olen sitä mieltä, että ihmisen elämä on väistämättömästi kelvoton yritys. Joka päättyy poikkeuksetta konkurssiin, Näkemykseni on optimistinen. Toisten vastoinkäymisiä on aina hauska muistella.

Exp(x)

Tämä ei ole oikeaa matematiikkaa. Otsikko on diivailua. Yritän kiinnittää sillä huomion käytännön ilmiöön, joka on hyvä ymmärtää esimerkiksi rikosten valvontaa ja niistä rankaisemista ajatellen.

Hakusanoja ovat ”power law” ja ”eksponenttifunktio”. Käytän luennoilla usein tätä esimerkkiä, koska sen osoittaminen virheelliseksi on lohdullisen työlästä. Yritän vain välittää ajatukseen.

Jos lastensairaalassa kuolee poliklinikalle tuotuja ja sieltä kotiin käännytettyjä lapsia joka vuosi neljä, tuon määrän puolittaminen kahteen edellyttäisi koko sairaalan kustannusten kaksinkertaistamista, esimerkiksi 50 miljoonasta 100 miljoonaan.

Oletamme että näiden väärän diagnoosin saaneiden ilmoitettu vaiva oli ”päähän sattuu” ja heille suoritettiin normaali kliininen tutkimus. Luultavasti puolella heistä, tässä tapauksessa siis kahdella, oli todellisuudessa heikosti oireileva ongelma aivoverenkierrossa, uhkaava tukos tai pullistuma eli aneyrysma. Jotta nämä voitaisiin todeta, kaikki muusta kuin ilmeisestä syystä päänsärkyä valittavat potilaat olisi tutkittava mm. kerrostomografiaa ja magneettiresonanssia ja paria näitä uudempaa menetelmää käyttäen. Nämä laitteet, joita Suomessa siis on, ovat tyypillisesti erittäin kalliita ja niiden käyttämiseen ja tulosten tulkitsemiseen tarvitaan huolellisesti koulutettu henkilökunta. Tutkittavia voisi hyvinkin olla kymmeniä päivässä.

Jos ajat 20 000 euron autolla ja inhoat yli kaiken tien varteen jäämistä, paljonko mahtaisi maksaa toimia siten, että tuo todennäköisyys putoaisi puoleen? Vastaisin että kannattaisi ostaa tavallinen ammattilaisten käyttämä kuorma-auto uutena. Sopivan tuntuinen Volvo lähtisi hintaan 826 000 euroa. Väittäisin että sillä pääsisi perille vaikka Porvooseen. Tiettävästi 40 000 euron auto ei ole sen varmempi kuin kaksikymmentä tuhatta maksava, joskus pikemmin päinvastoin.

Mutta puhe ei ole autoista vaan käytännöstä ja kustannuksista.

Tuo sama koskee hallintoa, johon kuuluvat tietysti poliisi ja tuomioistuimet. Olemme keskellä pahaa kustannuskriisiä. Tarvitsisimme suunnitteluryhmiin ja komiteoihin merkittävästi lisää matemaatikkoja tai insinöörejä, mieluummin molempia. Lakimiehiä voisi vaarattomasti vähentää.

Lakiehdotuksia sisältävien komitean mietintöjen laadultaan heikoin osa on hyvin usein kustannusvaikutusten arviointi. Kysymys voi olla äidinkielen ja historian osuuden lisäämisestä peruskoulun opetuksessa tai rattijuopumuksen promillerajan muuttamisesta.

Ei ole rumaa laskea, mitä muutos maksaa. Tämä kysymys sivuutetaan tavallisesti yhtä epämääräisesti kuin huolimattomasti. Kun muutoksia toteutetaan, yllättävän pian ollaan vaikeuksissa, kun rahaa ei olekaan.

Seuraavaksi pitäisi miettiä, mistä keskustellaan. ”Rattijuopot” on liian epämääräinen käsite, samoin promillet. Liikenneturvan tilastojen mukaan

http://www.liikenneturva.fi/www/fi/tilastot/liitetiedostot/Nuorten_henkilovahingot.pdf

kolmannes rattijuopoista (vuonna 2010 21 130) on nuoria. Rattijuopon aiheuttamia kuolemantapauksia sattuu noin 80 vuodessa (liikenteessä kuolemantapauksia kaikkiaan n. 370 vuodessa) ja loukkaantumisia n. 900 vuodessa. Rattijuopumuksen aiheuttamien kuolemantapausten määrä on laskenut viimeksi kuluneet kymmenen vuotta. Kolme neljästä turmasta sattuu taajamien ulkopuolella.

Tapaturmissa kuolee yli 1 000 ihmistä vuodessa, mutta heistä alle 30-vuotiaita on noin 50. Henkirikosten uhreina menehtyy 30 henkeä vuodessa. Itsemurhan tekee noin 1000 henkilöä vuodessa. Syöpään kuolee 5000, heistä keuhkosyöpään 500. Suurin tappaja on edelleen verenkiertoelinten taudit, mutta sairauksissa alle 65-vuotiaisten kuolleisuus on vähäinen.

Ihmishenki on korvaamaton. Silti ihmisiä kuoli 2010 Suomessa 50 890. Arvioin että rattijuoppojen 80 on pudotettavissa puoleen, ehkä 10 vuodessa. Näillä luvuilla olen halunnut osoittaa, ettei ongelma ole polttava, vaan se on helppotajuinen. Alkoholiperäiset taudit ja tapaturmat tappavat 20 kertaa enemmän kuin rattijuopot ja vaurioittavat lukuisia viattomia. Ongelma on vaikea. Johtopäätös?  

Vain tuomiot vaihtelevat

”Laki on kaikille sama – vain tuomiot vaihtelevat”, lauloi joku Suomen kabareekaudella. Muistan pari epäonnistunutta yritystä selittää, ettei tuo lausuma ole oikein viisas. Saatoin sanoa, että jos alle 18-vuotias kääntyy sortajaansa vastaan ja lyö esimerkiksi isäpuoltaan nyrkillä ja tämä vastaa samalla mitalla, niin tuomionko pitäisi olla sama? Siitä huolimatta että toinen on alaikäinen ja vailla rikoshistoriaa ja toinen moninkertainen rikoksenuusija.

Muuistaakseni vastaus oli tuon ajan versio repliikistä ”seliseli”, jolla kansanedustaja Kimmo Tiilikainen osoitti henkistä tasoaan pari päivää sitten (alle 10 vuotta).

Laki, sanoi Anatole France”, rankaisee majesteettisen tasapuolisesti sekä rikkaita että köyhiä, jotka kerjäävät kadulla ja nukkuvat siltojen alla.

Eilen moittimalleni ministeri Kyllöselle muistuttaisiin, että hänpä voisi kääntyä islamin uskoon. Sharia-laki on eräin kohdin kiitettävän selkeä. Kun Kyllönen puhui ”humalaisista”, hän tarkoitti kaikkia joiden verenalkoholi on 0,2:sta ties kuinka moneen promilleen. Tämä ei vastaa omia kokemuksiani. Osa islamin tunnustajista kieltää rangaistuksen uhalla kaiken alkoholin, myös esimerkiksi ruuan liekittämiseen tai marinointiin käytetyn.

Kun olen itse parantumaton absolutisti ehkä siksi juo edes ykkösolutta, olen suruissani siitä, että myös ruisleivässä ja piimässä kuuluu olevan alkoholia. Molemmat edellyttävät käymisprosessia ja erään löytämäni tiedon mukaan leivässä voi olla vielä paistamisen jälkeisenä päivänä jopa 0,02 % leivän painosta alkoholia. Oheisen Wikipedian kuvan tekstissä väitetään, että etanolikäymisen sivutuotteena syntyvä hiilidioksidi saa leivän nousemaan. Pullat pois ja pullot!

Myös Ruotsin maakuntalaeissa muuten oli määräyksiä, kuinka monta kättä tai jalkaa erilaisiin rikoksiin syyllistyneiltä oli hakattava irti. Myös Raamattu tuntee nimellä ”lex talionis” kulkevan periaatteen, joka tarkoittaisi päivän keskustelun yhteydessä, että jos rattijuoppo on aiheuttanut toisen ihmisen pojan kuoleman, ajakoon pyöveli autolla rikollisen pojan hengiltä.

Tämä ei ole tarkoitettu kieroiluksi vaan huomautukseksi, että laajaa kannatusta saanut ajatus rattijuopon auton ottamisesta valtiolle ei kummakseni saa suosiota tekijänoikeudessa. Mielestäni olisi oikeudenmukaista, että piraattituotteiden levittäjä velvoitettaisiin luovuttamaan rikoshyöty valtiolle. Sen sijaan hänet velvoitetaan nykyisin suorittamaan enemmän tai vähemmän kuvitteellisen vahingon korvausta tai hyvitystä tekijälle tai tämän edustajalle.

Hyödyn ja rikoksentekovälineen menettäminen on hyvä ja vanha ajatus – mutta jokin osa rattijuopumuksista tehdään varastetulla (luvattomasti käyttöön otetulla) autolla. Jokin pieni osa tehdään firman autolla. Aika suuressa osassa omistaja on autoliike ja juoppo on vain haltija.

Miten ministeri Kyllönen tämän selvittäisi? Oikeusministeriössä tätä on pidetty ongelmana. Itse olisin tässäkin oikeusministeriön kannalla ja lisäisin omasta puolestani, että tärkeään rattijuopumukseen käytetyn huonokuntoisen henkilöauton ja 0.5 promillen rattijuopumukseen käytetyn eli kotipihalla muutaman metrin siirretyn tukkirekan menettäminen tuntuvat hiukan eri asioilta. Olen ollut tuomarina mukana myös jälkimmäisen kaltaisessa jutussa. Rekkaa piti siirtää, jotta vieraat pääsivät autollaan pihasta.

Luulen, että ministeri Kyllönen on vain eräänlainen henkinen jakojäännös. Vaatisi ymmärrystä käsittää, että valtio ei ole suljettu järjestelmä ja että ajoneuvoliikenteessä entropia on korkea eli se ei ole selväpiirteisin säännöin hallittavissa. Vastakohta on tankkilaiva jäissä tai öljynporauslautta – kaikki alkoholi on kaikilta kielletty. Rikkomuksesta seuraa potkut. Jokaisen voi odottaa tietävän, mikä on öljynporauslautta tai tankkilaiva. Myös alkoholin osalta järjestelmä toimii ja on yksinkertainen. Entropia eli mahdollisten konfiguraatioiden kokonaisuus on vähäinen.

Kontrollifriikit eivät näytä ymmärtävän tätä yksinkertaista asiaa. Se mikä toimii perheessä tai päiväkodissa ei välttämättä toimi kunnassa tai valtiossa. Lestadiolaiset ja heränneet ovat huomattavasti lainkuuliaisempia myös valtavilla kesäjuhlillaan kuin mikä tahansa muu noin 100 000 hengen joukko. Minusta tämä on yksinkertaista. – Juuri samasta syystä armeijan osasto marssii kaupungin kadulla tahdissa. Juuri samasta syystä jonottaminen on hyvä ajatus.

Jorvista mummut hankeen

Sairaaloissa hoidetaan eteenkin vanhuksia kokemukseni mukaan erittäin hyvin. Etenkin omaiset ja varsinkin ne, jotka eivät vanhuksistaan paljon välitä, ovat kovia valittamaan. Sairaaloilta odotetaan mahdottomia.

Nyt joudun liittymään hetkeksi valittajiin. Jorvista soitettiin puoli kahdeksan aikaan illalla ja sanoivat, että hakekaa potilas pois. Ei löytynyt erikoisempaa vikaa. Sanoin että kun hänet tuotiin aamupäivällä ambulanssilla omasta sängystään, hänellä ei ole juuri muuta kuin yöpaita päällään.

Sairaalassa ei ollut tilaa odottaa aamuun eikä muutenkaan havaittavaa mielenkiintoa ongelmaan. Kun kyselin asiasta, käytäntö on tällä hetkellä se, että liikuntakyvyttömälle 90-vuotiaalle lykätään taksiseteli kouraan, ja siinä kaikki.

Minulla on perusteellinen koulutus valtion ja kunnan palvelusmiesten ja –naisten pelottelemisessa. Sain kinaamisen jälkeen heidät suostumaan siihen, että soittivat invataksin ja lupasivat soittaa minulle, kun kuljetus lähtee. Olisin sitten sitä vastassa.

Siis minulla ei ole lopultakaan mitään valittamista. Lisäksi ymmärrän, että eivät nämä tee tätä pahuuttaan. Pidän menettelyä laittomana ja sydämettömänä ja siksi korotan ääneni toisten samaan asemaan joutuneiden puolesta.

Ambulanssimiehistö on pääkaupunkiseudulla suorastaan suurenmoista. Tässä tapauksessa oli aihetta kuljettaa 88-vuotias ensin terveyskeskukseen ja sitten lääkärin lähetteellä jatkotutkimuksiin, kun tämä oli joutunut huonoon kuntoon ja paikan päällä otetussa sydänfilmissä oli viitteitä epäsäännöllisyyksistä. Senkin ymmärrän, että päivystykseen tuodut on asetettava kiireellisyysjärjestykseen. Appiukko-vainaja sanoi, että Karhumäen kenttäsairaalassa taistelutoimien aikana konekivääriampujat pyrittiin paikkaamaan ennen kuin vänrikit.

Ja tunnustan senkin, että meitä on omia lapsia ja miniöitä lähettyvillä, vaikka nyt sattuikin tekemään tiukkaa yhteensattumien, sään ja vuorokaudenajan  vuoksi.

Monellako vanhuksella sitten on omaisia tai läheisiä vastaanottamassa, kun sairaala lähettää kotiin? Kodinhoidon väki sen tietäisi. En viitsi ryhtyä kyselemään, mutta luulen arvaavani oikein. Yksinäisyys nimetään yhdeksi kotona asuvien vanhusten ongelmista.

Milloin saamme lukea, että 10-12 –vuotias on lykätty HUS:in sairaalasta kadulle varmistamatta, että hänellä on saattajaa tai vastaanottajaa? Jos joku lyö päänsä tai loukkaa jalkansa koulussa iltapäivällä ja yksinhuoltajaäiti on töissä, näin voi käydä.

Viime aikoina tässä on ollut puhe kylistä ja yhteisöistä. Ennen papit pyöräilivät kertomaan, kuka perheen miehistä oli kaatunut talvisodassa, ja kun rautatieasemalta tuli tieto, että arkun saisi hakea asemalta, ei lapsikatraan sijoittaminen ollut ongelma.

Vuodatus on katkaistava tähän. Median ja populismin nousun ongelma on paha. Asiallista asiaa, jollaisena pidän tässä esitettyä, ei saa läpi. Suljin vähän aikaa sitten television, jossa sellainen ministeri Merja Kyllönen laukoi, että oikeusministeriö hyysää rattijuoppoja ja A-talkin toimittaja hekumoi onnesta. Kukaan, myöskään mielestäni hienosti itsensä hillinnyt oikeusministeriön virkamies ei sanonut, että itse asiassa rattijuopumus on laissa kielletty. Kieltojen muuttaminen käyttäytymiseksi on ollut pysyvä ongelma; merkittäviä saavutuksia on kuitenkin nimenomaan liikenteestä.

Ja aikaisemmin illalla kerrottiin, että eräskin kansanedustaja piti aivan oikeutettuna kielikuvana Olli Rehnin sanomista Brysselin Bobrikoviksi. Kai sen voi ymmärtää monella lailla. Minulle Bobrikov oli sortovallan edustaja, joka murhattiin niin että nimitys sisältää omissa korvissani viestin. Varmaan vika on juuri korvissani. Nimittämiseen Brysselin Molotoviksi en reagoisi. Tulin kuitenkin panneeksi merkille, että synti on nyt Kreikan kansan sortaminen. Tämä kuulosti puhujan aikaisempiin mielipiteisiin verrattuna innovatiivoselta.

Niin että monenlaista murhetta.

Kyläily

Television ja ehkäisypillerin lisäksi keskiolut ja huokean hintansa vuoksi muotiin tullut punaviini, algerialainen tai Rioja Tinto (pahaa), muuttivat perin pohjin seurustelutavat.

Puhe on luonnollisesti 1960-luvusta.

Aikaisemmin oli käyty kylässä tai tehty visiittejä. Puhe on luonnollisesti paremmista ihmisistä. Visiitille kuului pukeutua. Sinne ei normaalisti otettu lapsia mukaan. Kirkonkylästä saattoi saada leikkokukkia, mutta kahvipaketti ajoi saman asian. Tuomisia oli oltava. Paula-kahvi tai osuustoimintaliikkeen piirissä Johanna olisi ollut hiukan nuukailua. Sinetti oli paikallaan. Presidentin sekoitus olisi ollut liioittelua.

Kylään mentiin käskemättäkin. Pohjanmaalla siis ”käskettiin” kylään, jopa häihin tai hautajaisiin. Kyläillessä liioittelu oli pahasta. Sanottiin selän takana, että se on sellainen kyläluuta.

Kylällä oleminen oli jotain aivan muuta. Maalaiskirkonkylässäkään ei koskaan käyty kävelyllä, paitsi Korpijaakon setä, jolla oli Parkinsonin tauti, ja lääkäri oli määrännyt. Mentiin siis kylälle, joka oli sama asia kuin raitille, maantielle katselemaan ja näyttäytymään.

Aloin laskea mielessäni ja tarkistin Kauhavan historiasta. Tunsin nimeltä ainakin 200 ihmistä, tai jos alaikäiset otetaan huomioon 300. Luonnollisesti ihmisistä tiedettiin yhtä ja toista, kuten mahdolliset harakanvarpaat kirkonkirjassa (rikosrekisterissä) ja merkittävämmät siveelliset hairahdukset.

Yhteiskunnallisessa elämässä vaalisalaisuus oli pyhä. Kerrankin olin syystä tai toisesta roikkumassa isäni mukana, kun vaalien päätyttyä laskettiin ääniä. Pernaan isu ihmetteli, että kuka rumaanen on äänestänyt kansanpuoluetta. Pääteltiin että kysymyksessä oli varmastikin se Alakylän koulun opettajan viransijainen.

Vaikka Kauhaa tunnettiin parhaiten puukoista, kutomotoiminnan  osuus oli pökerryttävä. Ansaintalogiikka oli sama kuin englannissa 1700-luvulla, ns. kustantajajärjestelmä, joka tukeutui kotona kutomiseen. Oppikouluun mennessäni  ptäjässä oli 50 – 60 kutoma-alan yritystä, jotka työllistivät ainakin 2 500 henkilöä. Pitäjän väkiluku oli kymmenen tuhatta.

Minulle on selvinnyt suuren vaivannäön jälkeen, että näkemäni yhteisöllisyys ja sen vah asti korostetut, osittain keksityt perinteet, olivat välivaihe isänmaan historiassa. Kun isoisäni muutti kuntaan, ei se ollut paljon muuta kuin rautatieasemalla siunattu vauraan puoleinen maalaiskunta lukuisien samanlaisten joukossa. Suurta nousua jatkui 60 vuotta, ja isoisäni kuoli juuri oikeaan aikaan, 80-luvun alussa.

Se yhteisöllisyys oli tarkoin säänneltyä. Kylässä käynnit ja visiitit ohjautuivat poliittisin ja sosioekonomisin perustein, mutta yhdistävänä tekijänä olivat yhteishankkeet. Ihmettelin joskus lapsena, että miten meidän talossa käy maalaisliittolaisia miehiä. Oli jokin merkkipäivä ja ojituslautakunnan tai sanomalehtiosakeyhtiön puolesta tultiin tervehdykselle. Vastaavasti aidot körttiläiset pysyivät jyrkästi omassa piirissään.

Sota muutti kaiken. En tarkoita talvisodan henkeä, vaan jatkosodan päättymisen henkeä. Ennen selvästi sorretut ruumiillisen työn tekijät nousivat näkyviin asemiin SKDL:n riveissä – mutta kaikki olivat oppineet tuntemaan toisensa aivan liian hyvin. Karsautta oli mutta ei selvää vihaa. Alkoi järkevien kompromissien ja itsestään selvien lehmänkauppojen aikakausi.

Helsingissä mikään ei jatkunut, ei edes kyläily. Jäimme itse sitä kumpikaan ymmärtämättä, isäni ja minä, ”piirien” ulkopuolelle eräänlaisiksi teknisiksi avustajiksi, ja se oli oma valinta.

Meidän vaiheissamme ei sinänsä ole sellaista, millä kannattaisi vaivata sivullisia. Periodisointi vain osui kohdalleen. Muutto maalta 1964 ja sitten oman kirjavan urani selitys, oikeaan osunut vaisto olla jatkamatta isien työtä. Olisi pitänyt ruveta pitämään blogia viimeistään 1968. Kylässä käyminen ei ole minun alaani, ja lehtiin kirjoittaminen on ihan eri asia, jota sitäkin piti yritellä Internetin keksimistä odotellessa. – Kuvassa olevan kaltaisessa nuorälymystön viisaustuolissa (Kaare Klint, Safari) suunnittelin tulevaisuuttani ja luin.

Iltapäiväuutiset

Luettuna ja käsitettynä Jan Guilloun ”Ordets makt och vanmakt. Mitt skrivande liv” (2009)on hirvittävä kertomus journalismista iltapäivälehdissä ja televisiossa. Kirjoittaja on erittäin pitkän linjan toimittaja ja ollut vuoroon journalistiklubin yksimielisen – ja osin ansaitun – vainon kohteena ja järjestön puheenjohtajana.

Hänen Arn-kirjojaan on myyty enemmän kuin Hamilton-sarjaa. Hän on Pohjoismaiden myydyimpiä kirjailijoita, myös ulkomailla. Koska hän on niin hyvä journalisti ja kirjailija, hän valehtelee siellä täällä sopivasti, joten kirja tarvitsee saatesanat.

Mielestäni jokainen toimittaja ja puolet kirjailijoista hyötyisi suuresti tämän muistelman lukemisesta.

Kirjoitin tästä luettuani kirjan puoliväliin mutta tunnen tarvetta tuoda esiin vielä pari tärkeää asiaa.

Guillou kuvaa Hamilton-kirjojensa kaavan virheellisesti. Hän väittää keksineensä keinon pakkosyöttää lukijoilla poliittista pohdiskelua, jossa Israel ja USA ovat pahoja ja palestiinalaiset ja eräät muut hyviä. Poliitikot ovat etenkin Ruotsissa joko täysin kaheleita tai muuten epäluotettavia, ja pahin heistä oli Olof Palme.

Olen miettinyt pari vuotta tosissani, miksi sanomalehtien myynti laskee. Nyt tiedän vastauksen, saatuani hiukan lisäpotkua Guilloulta. Se johtuu siitä, että sanomalehdet ja eräin poikkeuksin televisio ovat niin epäluotettavia ja lähes aina tuulella käypiä. Tämä koskee muitakin kuin iltapäivälehtiä.

Guillou näyttää inhoavan erityisesti syöverifeministejä ja panee heidän syykseen pedofiliahysterian. Ruotsissa ”asiantuntijoden” väitteen mukaa neljännes ja Suomessa muistaakseni viidennes kaikista lapsista oli joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Viranomaismenettelyssä käytettiin todistajina ”asiantuntijoita”, jotka olivat mielestään onnistuneet nostattamaan esiin muistoja hirmutöistä, joiden kohteeksi asianomaiset lapset olivat joutuneet alle kaksivuotiaina. Psykologit ilmoittivat, että lapsi ei kykene valehtelemaan. Kaikki, mitä he kertovat, on totta.

Guillou toteaa, että tämä varmuus on vaivihkaa kadonnut johonkin. Silloiset asiantuntijat ovat ryhtyneet muiden asioiden asiantuntijoiksi. Hänen mukaansa noin 50 prosenttia iltapäivälehtien totena esittämistä uutisista ja reportaaseista on paikkansapitämättömiä. Yleisesti ”uutisia” keksitään aivan tyhjästä tai sitten jotain arkista tapahtumaa ryhdytään  johdonmukaisesti paisuttelemaan, ja muu media vastaa kuin kaikukammio.

Kirjoittajan mukaan Aftonbladetiin pystyi ennen kirjoittamaan tottakin, kunhan tuo totuus voitiin julistaa lehden saman numeron pääkirjoituksessa tai poliittisen pampun (sosdem) yliössä valheeksi.

Ajatuskoe: mitä merkitystä olisi talvisodan-jatkosodan tutkimukselle Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen uutisilla ja reportaaseilla? Eipä niitä muuten juuri ole käytettykään. Jos vastaatte, että sotasensuuri iski, sanokaa sitten, mitä mielenkiintoista lehdet kirjoittivat noottikriisista 1962 tai pankkikriisistä 1992?

Arn-romaanit on syytä lukea. Ryhdyin toimeen jo. Kirjoittaja ilmoittaa halunneensa nimenomaan ja yksinomaan kirjoittaa keskiajan ristiretkien kuvaukseksi naamioidun tarinan seuraavista ristiretkistä, jotka USA aloitti 1995 väljästi määriteltyä ”islamia” vastaan. Arn puhuu ja ajattelee kuin nykyihminen. Kysymys ei ole historiallisista romaneista.

Samalla tavalla Hamiltonit ovat politiikan ja moraalin pohdintaa. Kirjoittaja harjoittaa ikään kuin kokeellista yhteiskuntatiedettä. Hän luo keksityn tilanteen ja kuvaa johtopäätökset siitä. Meille lukijoilleen hän paljastaa nyt, että hän onnistui saamaan tarvittavat tiedot Ruotsin sotilastiedustelulta (vakoilulta) ja merivoimilta sekä useilta kansliapäällikkötason poliitikoilta. Niinpä tulos on hämmästyttävän todenmukainen kertomus, poliittista historiaa.

James Bond –jäljitelmälle nyrpistelijälle on ehkä aihetta huomauttaa, että Hamiltoneissa kuvattiin yksityiskohtaisesti terrorismia – sekä yhteenliittymien että valtioiden harjoittamaa – kauan ennen vuotta 2001. Älkää ottako kaikkea todesta, mutta olkaa tarkkoina, että löydätte toden sepitteen sisältä.

Sosialistinen media

On aivan oikein kuvailla historian jakso 1815 – 1989 omistusoikeuden aikana. Jäljittelen Eric Hobsbawmia, joka oli suuri ihanteeni 1970-luvulla. Etenkin The Age of Capital (1975) osoitti, että taloushistoriaan on toinenkin näkökulma kuin Jutikkalan. Myöhemmin (Äärimmäisyyksien aika, 1999) käsitin, että kaikella on hintansa, vaikkei kysymys olisi omistus- tai tekijänoikeudesta.

Hobsbawmin kirjat olivat olleet kauan kurssikirjoja yliopistolla. Minulle se on aina suositus. Olin kääntynyt Braudelin ja eräiden muiden ranskalaisten näkemyksiin, ja olen vieläkin sitä mieltä, että hänen kapitalismin historiansaja Välimeri-teoksen jääminen suomentamatta on häpeä. Nyt entiset arvostetut kustannusliikkeet hankkivat itselleen tappioita muilla, sinänsä ihan välttävillä isoilla historiateoksilla. Oikeaan aikaan julkaistuna Braudel I-III olisi voinut vaikuttaa samalla tavalla kuin Friedel (Uuden ajan kulttuurihistoria) moniin tämän blogin lukijoihin.

Ellen olisi ruvennut kirjoittamaan tätä blogia, olisin ehkä suomentanut Braudelin, ilmaiseksi. Se olisi ollut suuri virhe. Nyt kun kirja ei ole enää auktoriteetin asemassa, vaan muutkin asiat kuin luonnontieteelliset tutkimusmenetelmät ovat muuttaneet kuvaa, minulla olisi eurooppalaisen keskiluokan ja venäläisen yläluokan vakiotunne, tarpeettoman ihmisen haaskattu elämä.

Myös Braudelin näkö himmenee 1960-luvun asioissa.

Kuvassa on mieskuoro. Lehden sisällä olevassa arkistossa kerrotaan ilmiöstä. Valokuvissa on nuori Ensti Pohjola, ykkösjohtaja, ja varhaista keski-ikää elävä Kullervo Kemppinen, kakkosjohtaja. Ensti Pohjola sanoi seinäjokelaisena maakuntakuoron johtajaksi suostuessaan, että mieskuorolaulu ei kylläkään ole musiikkia eikä hän pidä siitä. Hän pani nämä meijerikonsultit ja kunnanlääkärit, suur- ja pientalonpojat ja muut laulamaan muun muassa Bartokia ja Mozartia ja taisi pitää soveliaana myös Hindemithiä.

Minulla on New Yorkissa 1961 tehty Jussi-kuoron levytys. Eivät he siinä iskussa olisi  hävinneet YL:lle eivätkä PK:lle. Välillä menee pieleen, mutta se nyt ei ole kohtalokasta, koska tuloksena oli laulua, ei seuraelämää.

Samanaikaisesti olen selaillut paikallishistorioita. Pienen ja keskisuuren yritystoiminnan kausi kesti 1948 – 1984. Rajat eivät ole jyrkkiä. Esimerkkitapaukseni Kauhava on dokumentoitu korkeintaan keskinkertaisesti. Olen vertaillut toisiin pitäjiin. Pohjanmaalla yritystoiminta oli epätavallisen riuskaa, eivätkä tulokset olleet lainkaan huonoja. Sitten tuli noutaja. Pinnallinen selitys on ”kansainvälinen kilpailu” tai halpatuotanto. Laajempi selitys on tämä globalisaatio, jonka yksi haara muuten oli kasinotalous ja pankkikriisi. Sukkia silmukoidaan -  strumpor uppmaskas…

Globalisaatio ei ole vain taloutta. Televisio antoi tyrmäysiskun järjestetylle ja vapaalle yhdessäololle. Aikarajat ovat hyvin selviä. Mustavalkoinen televisio piti väen sisällä jo 1960-luvun lopulla, osan Peyton Placella, osan esimerkiksi ”Lännen tiellä” (Rawhide) tai ”Virginialaisella”.

Muistan masentavan tarkasti vuosien 1966-1967 televisiosarjat, koska olin silloin MTV3:n toimittajana, ja tärkein tehtävä oli katsoa sarjojen jaksot ja sijoittaa ne ohjelmakarttaan. Pidin Maxwell Smartista.

Laulukuorot, iltamat ja erilaiset seurat alkoivat surkastua. Tiedän. Juuri kuorot ovat tätä nykyä aivan uskomattoman hyviä. Niissä laulaminen ei ole kuitenkaan enää sosiaalista toimintaa, vaan kulttuuritoimintaa.

Minkä verran maassa mahtaa kokoontua raittiusseuroja tai ompeluseuroja? Vakavissaanko eduskuntapuolueet surevat järjestökoneistonsa rappiota? Milläpä keskustapuoluekaan pitää tupailtoja, kun ei ole tupia?  Pirtin kylkeen on rakennettu laajennus, mutta olohuoneiltoja ei ole tilaa pitää.

Ennen kaikki ei ollut paremmin. Yhteisöjen Suomi tai yhteisöllinen Suomi alkoi hiukan salaperäisesti 1880-luvulla ja siis menehtyi alle 100 vuotta myöhemmin. Todiste: venäläiset. Syistä joita en tunne he tulevat vielä lomallekin porukoina.  Kerrotaan että he viihtyvät yhdessä ja katsovat hitaasti suomalaisia, joilla ei ole sosialismia eikä sosiaalisuutta. Niin ollen seurallisuus ei selitä vallankumouksia ja veritöitä. Meillä ja heillä yhteenliittymät johtivat vastakkainasetteluun ja siitä sisällissotaan.