Kirjoitus II

Eilinen teksti oli tietysti johdanto johonkin muuhun. Jos tietokoneiden käyttö sallittaisiin ylioppilaskirjoituksissa ja tenteissä, oppimistulokset mullistuisivat täydellisesti. Pelkään että karmea totuus paljastuisi. Havaittaisiin ettei taidoissa ole aihetta rallatteluun.

Oma kokemuspiirini on tälläkin alalla aika vähäinen. Olen lukenut tenttipapereita vain tuollaiset 20 vuotta ja pahimmillaan vain parin sadan opiskelijan vastaukset kerralla. Poikani tiettävästi ponnistelee jatkuvasti tenttipaperien kimpussa. Kun tilanne on päällä, sen kuulee äänestä puhelimessa. Esseevastausten syväauraaminen ei ole varsinainen ilo.

Oman kokemukseni mukaan käsialan luettavuus vaikuttaa erittäin paljon tenttivastauksen arvosteluun. Himmeällä eli liian kovalla kynällä suttuisesti raapusteltu vastaus suorastaan pyytää peräänsä nollaa. Jämpti ja helppolukuinen paperi saa nuokkuvan professorin hyvälle mielelle ja voi virittää piirtämään sen nollan eteen ykkösen.

Edelle kirjoittamani on turhanaikaista löpinää. Paljon tärkeämpi on oivallus, jonka Lasse Lehtinen mainitsi eilen radiossa. Oivallus ei ole hänen, vaikka hän onkin viisas mies.

Hän puhui televisiosta ja sanoi, ettei se ole tärkeää, mitä ihminen sanoo, vaan miten hän sen sanoo. Sama koskee kirjoittamista.

Televisiossa melkein kaikki kuulijat ovat pudonneet kärryiltä jo 15 sekunnin kuluttua, varsinkin jos ruudussa poliitikot puhuvat taloudesta. Ihmiset eivät ole kiinnostuneita taloudesta. Yleensä he eivät edes tunne sanan merkitystä eivätkä ole tulleet ajatelleeksi, että kolikoita, seteleitä ja muita vaihdannan välineitä verrattomasti merkityksellisempi on vaihdantaan liittymä uskomusjärjestelmä, joka ei perustu testattaviin tosiasioihin.

Ihmiset eivät ole erikoisen kiinnostuneita edes omista rahoistaan ennen kuin ne loppuvat. Ansioton arvonnousu kiinnostaa sekin.

Kuinka moni yksityishenkilö pitää edes alkeellista kassakirjaa ja hahmottelee edes suuntaa antavia budjetteja? Luullakseni ei juuri kukaan. Silti ainakin asuntolainan ottajan olisi hyvä olla selvillä käytettävistä olevista varoista ja lyhennysmaksujen ja korkojen suuruudesta.

Tässä on kysymyksessä vanha perinne. Luin hiljan, miten kummissaan K.A. Paloheimo (tuttavilleen Kapaloheimo) oli, kun vuonna 1929 kävi ilmi, ettei hän ollutkaan Suomen rikkain mies, vaikka oli Pohjolan pääjohtaja ja lukemattomien liikeyritysten omistaja. Olen itse tuntenut rakennusurakoitsijoita, jotka luulivat, että lompakko ja kassakone on sama keksintö. Numeroitten kanssa näperteleminen oli halveksittavaa askartelua, jonka hoiti siihen toimeen asetettu prokuristi. Vieläköhän prokuristeja on olemassa? Itse sana tarkoittaa oikeutta kirjoittaa yrityksen tai yhtiön toiminimi kaupparekisteristä ilmenevin tavoin.

Ihmiset haluavat olla jotain mieltä. Mediassa puhetapa, asennot ja ilmeet auttavat muodostamaan mielipiteen, ei esitetty asia. Edes älymystön väline ääniradio ei ole vapaa tästä taakasta. Kälättävä dosentti, joka lisäksi puhuu liian nopeasti, herättää pelkkää kiukkua. Hyvin muotoileva ja ääntävä henkilö saa ehkä välitetyksi sisältöäkin.

Tällä hetkellä suosituin tapa suunnistaa on peritty kovasta kommunismista. Sen käsityksen mukaan rahat kansan hankkimat on menneet kaikki konnain kukkaroon. Pois kansa omansa jo vaatii ja ryöstösaalis tuotakoon. Ajankohtainen versio on ”veronmaksajien rahat” eli ”meidän verovaramme”. Niitä mätetään milloin kreikkalaisille, milloin johonkin muuhun arvottomaan tarkoitukseen.

Suuta murtavilla veronmaksajilla ei yleensä ole käsitystä verovaroin hoidettavista kustannuksista eikä varsinkaan suuruusluokista. Budjettitalouden menot ovat noin neljännes bruttokansantuotteesta. Ympäristöministeriön osuus budjetin määrärahoista oli 2009 0,3 prosenttia ja poikeusministeriän 0.2 %. Miljardiin päsivät työ- ja elinkeinoministeriö, liikenneministeriö ja maatmetsäministeriö. Erittäin kallis on opetusministeriö, 7,8 % ja kaikkein kallein sosiaali- ja terveysministeriö 14,8 %.

Pitäisi lopettaa koulut ja sairaalat niin johan olisi rahaa. Ja eiväthän ne mitään tuotakaan…

Veronmaksajien rahoista päättää eduskunta, eivät veronmaksajat. Ja nykyisin eduskunnan väitetään koostuvan pelkistä hylkiöistä ja loisista. Väittäisin ettei tässä ajattelutavassa kaikki täsmää.

Sain kissan kii

Ii sanoi ii. – Vuonna 1900 40 prosenttia Suomen aikuisväestöstä oli ”vailla varsinaista kirjoitustaitoa”. Lukutaitoa kehuttaessa tämä tahtoo unohtua. Ykssi kirjoitustaidottomista oli isäni isoiäiti, joka kuoli vasta 1970-luvulla. Hän pyöräytti eläkelapun kuittaukseen S-kirjaimen. Muuta hän ei osannut. Päästään hän oli epätavallisen fiksu.

Hänen tyttärensä, minun isoäitini, kirjoitti epätavallisen ilmeikästä ja täysin virheetöntä kieltä kauniilla ja sujuvalla käsialalla. Vaikka oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vasta 1921, Kivennavalla oli päästetty tytötkin kansakouluun jo aikaisemmin, kuten monissa osissa maata.

Kaksi unohdettua suomalaista suurmiestä ovat Mikael Soininen ja Aukusti Salo. He ajoivat kansakoulun läpi sekä lainsäädäntönä että käytännössä, ja Salo laati suunnattomiin myyntimääriin kohonneita aapisia ja oppaita vuosikymmenestä toiseen.

Oma aapiseni oli Martti Haavion (P. Mustapää) ynnä muiden laatima ”Iloinen aapinen”. Muistan sitä lämpimin tuntein. Siinä oli toteutettu monen pedagogipolven lempeä, lapsen kokemusmaailmaa ja siis maaseutua ja maalaisliittoa myötäilevä menetelmä.

Kolmas suurmies oli ylitarkastaja Toivo Salervo, jonka kaunokirjoitusmallit olivat käytössä yli 50 vuotta ja joiden vaihtamista vuoteen 1991 mennessä jotkut pitävät edelleen virheenä. Salervo yksinkertaisti ”kirjurikäsialan”. (Hän oli siis samaa sukua kuin itse tuntemani suurtuomari Paavo Salervo, KKO).

Kansakoulu muokkasi lapsen käden. Työkalusta tuli persoonallisuuden jatke. Ennen kättä oli tarvittu talikonvarteen. Nyt oli selvittävä teräskynästä. Kirjallisuutemme ja muistelmat ovat täynnä tarinoita itku silmässä jykertämisestä, kun ei se kaunokirjoitus tahtonut millään olla niin kaunista kuin opettaja olisi vaatinut.

Tätä asiaa haluaisin osoittaa sormella. Vielä hiljan kaunis ja helppolukuinen käsiala oli osoitus yhteisiin arvoihin sitoutumisesta. Sitä nimitettiin joskus, sinänsä virheellisesti, sivistykseksi.

Lukemattomilla nuorilla kauppa-apulaisilla ja pankin harjoittelijoilla oli sekä sujuva kynä että hyvä rätinkipää. Molempia edellytettiin. Molemmat auttoivat eteenpäin.

En usko, että tilanne olisi nykyisin niin huono kuin pilkkaajat väittävät. Silti: sitä mukaa kuin pienet lapset ja piikatytöt oppivat kirjoittamaan kauniisti, herrat alkoivat korostaa asemaansa kirjoittamalla epäselvästi. Paalupaikan ottivat lääkärit. Joissakin ammateissa erottui epäily, että sujuva ja joutuisa kirjoitustaito oli jollain pelottavalla tavalla naismaista, että sellaisessa oli miehuus katkolla. Samahan koski kirjojen lukemista. Ei se sellainen ole miehisen miehen merkki.

Mielikuvamaailmassamme esiintyy vieläkin ”insinööriproosa”, joka ei tarkoita niukkapiirteistä, viivoittimella vedeltyä proosaa, vaan välittää kummastelua insinöörille sopimattomasta puuhailusta. Ihmettelen ajatusta. Minun mieleeni insinööriproosasta tulee ensimmäiseksi Äpy-lehti.

Samassa yhteydessä mainitsen taas kerran, että kaunokirjallisia teoksia julkaisseita virkatuomareita – elämäkertoja ei voi laskea mukaan – on edelleen Suomen historiassa korkeintaan kuusi. Upseereita on ehkä kymmenen, ja heistäkin useiden olisi ollut viisaampaa keskittyä esimerkiksi polttopuiden pilkkomiseen.  Toistan vielä kerran, että nämä mielipiteeni koskevat vain kaunokirjallisuutta eli romaaneita ja runoja, näytelmiä ja esseitä.

Kirjoittaminen on osa sitä ilmiöryhmää, jonka Michel Foucault nimesi vallankäytön mikrofysiikaksi. Foucault oli tosin liian optimistinen. Hän oletti, että jossain on paha – valtio tai vastaava – joka toimii ihmisten turmioksi. Asia taitaa olla niin, että sitä on joka paikassa ja se on verkostoitunut.

Mikrofysiikkaa on se, että jokin antaa ohjeet tai käskyt ja tarkkailee ja valvoo ja rankaisee ihmisiä siitä, että nämä käyttävät ruumistaan ja sen osia, kuten kirjoittavaa kättä ja käden sormia, määräysten mukaisesti eli siis yhteiseksi parhaaksi. Käsiala merkitsee.

Jees

Armas J. Pullan tapasin ja näin Otavassa usein 1960-luvulla. Se oli jännittävää. Henkilö ja kirjat olivat tuttuja käytännössä jokaiselle ikäiselleni, tai sanotaan varmuuden vuoksi pojille.

Marttoi Sinerman elämäkertateos ”Jees, sanoi Armas J. Pulla” on omakustanne, sekavasti koottu ja rönsyilevä tarina. Toisaalta en ole varma, olisiko laadukkaampi elämäkertateos tarpeenkaan.

Sotavuosien ”Ryhmyt ja Romppaiset” jatkuivat hitaasti kuihtuen peräti vuoteen 1967. Olin hiukan yllättynyt kuultuani, että järkälemäinen yhdistelmänide oli sisällytetty lapsenlasteni ääneenlukuohjelmaan. Heillä on luettu ääneen aina. Nämä sotahupailut saivat kymmenen korvilla olevien nuorten herrojen arvioinnissa suurta suosiota, vaikka Bengtssonin ”Orm punainen” lienee edelleen kaikkien aikojen suosikki.

Vuonna 1940 ilmestyi kolme Ryhmä ja Romppaista, yhteensä 29 painosta. Myytyjen kappaleiden määrä oli pökerryttävä.  Otava oli elämäkerrassa siteeratun kirjeen tyylistä päätellen maisteri Auterisen toimesta hylännyt kirjahankkeen. Sitä en tiedä, mitä talossa oli puhuttu myöhemmin, mutta aikanaan Pulla vakiintui Otavan kirjailijaksi mm. Ranskaa ja ranskalaisuutta koskevilla kirjasillaan ja kunnostautui myös kaskukirjojen kulta-aikana 1960-luvulla epätavallisen hyvin valikoiduilla kokoelmilla. Taisin olla mukana toimittamassa erästä.

Pulla oli ehkä Mika Waltarin jälkeen Suomen nopein kirjoittaja, joka tapauksessa samaa sarjaa Mauri Sariolan kanssa.

Taustalla on muuan seikka, joka kenties ei ole yleisesti tiedossa. Pulla oli mainosmies, lopuksi vuosikymmeniä Erva-Latvalan apulaisjohtaja. Hän oli itse asiassa keskeisesti luomassa suomalaista mainontaa ja aivan suvereeni toteuttaja.

Toinen selitys suunnattomaan tuotteliaisuuteen on epätavallinen. Tämä menestyskirjailija oli täysin kunnollinen, vaimoonsa syvästi kiintynyt ja perhe-elämään keskittyvä, käytännössä raitis ja tupakoimaton. Hän oli myös hiljaisen oloinen, aidosti vaatimaton ja hiukan syrjään vetäytyvä eli joka suhteessa vakiintuneiden mielikuvien mainosmiehen vastakohta. Hän oli karjalainen (ei erikoisen viipurilainen, kuten luulisi), mutta ei suupaltti. Hän oli vimmaisuuteen asti vannoutunut Ranskan rakastaja, mutta elämäkerta vahvistaa epäilyni – kirjojen taipumus kaskuiluun ja keveyteen peittää näkyvistä vähäisen koulupohjan (muutamia keskikoululuokkia) ja kielitaidon, joka oli käytännössä riittävä mutta ei kovin paljon enempää.

Niinpä häneltä ei syntynyt merkittävää teosta vaan merkittävä tuotanto – mutta hänen kulttuurihistoriallisia kirjojaan en rupeaisi enää lukemaan.

Ryhmyt ja Romppaiset ovat pikku klassikkoja. Lukijan tulee kuitenkin oivaltaa, että kaikki sotaan liittyvät niteet on kirjoitettu sensuurin oloissa. Sensuurin vaatimuksista sotakissan nimikin vaihdettiin. Pulla oli pannut kisun nimeksi Molotohvi, mutta sensuurin aloitteesta lemmikistä tuli Mörökölli. Se ei ole kovin kekseliäs, ajatellen Pullan tapaa keksiä uusia sanoja (plitisimppa, häspyyttäri jne.)

Vaikka Pulla oli hyvinkin vankka isänmaan mies ja maanpuolustusjulkaisujen avustaja ennen sotia ja niiden jälkeen, TK-miehenäkin hän kaihtoi hurraahenkisyyttä. Tarkkaan lukien hän oli kuitenkin yksi rillumarei-perinteen perustajista. Epäluulo ja ajoittainen irvailu korkeakulttuuria kohtaan on selvästi näkyvissä.

Aluksi näitä viihdekirjoja lienee luettu salaa. Vihdin kunta voisi kiinnittää kunnantalon seinään laatan, jossa mainittaisiin kesäasukkaalle esitetty vaatimus, ettei Vihdin korkea-arvoista nimeä käytettäisi tällaisen kirjallisuuden yhteydessä. Niinpä Ryhmy ja Romppainen pistäytyvät silloin tällöin ”Vihtolassa”. Nurmijärven kunta taas lähetti kiitoskirjeen teoksen nimestä ”Jees, Nurmijärven mämmiä, sanoi vääpeli Ryhmy”.

Jään harmittelemaan, ettei silmääni sattunut tietoa sukulaisuudesta koristemaalausliike Pullan omistajiin. Sukunimi kuuluu olevan rehellinen kivennapalainen ja viittaavan kalanpyydyksen polaan, murteella ”pulla”, eikä syötävään, kuten kuuluisan paistinkääntäjän tapauksessa voisi luulla.

Urkintavelvollisuus

Lehdet kertovat, miten tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskuksen oikeusjuttu teleoperaattoreita eli palveluntarjoajia vastaan edistyy.

En tunne juttua. Lehtien mukaan Pirate Bay –verkkopaikka on kysymyksessä ja kerrotaan, että tekijänoikeusjärjestöt vaativat tuomioistuimelta sellaista määräystä, että operaattoreiden olisi estettävä asiakkaidensa pääsy tuolle verkkosivulle. Vastaamassa ovat Elisa ja muut.

Käräjäoikeus on kiellon antanutkin, mutta valituksia on tehty ja asia on kaikin puolin kesken. Siksi siihen ei ole aihetta sekaantua tässäkään.

Silti EU-tuomioistuimen torstaina 24.11.2011 antama tuomio  (C-70/10) on hyvin kiinnostava ja erittäin tärkeä.

Siitä oli lehtijuttu. Sain käsityksen asianosaisten ajatuksista vain arvaamalla. EU-tuomio koskee muita tahoja. Siinä ovat esittäneet vaatimuksia belgialainen tekijänoikeuksien edunvalvontajärjestö SCRL, joka vastaa väljästi meidän Teostoamme ja sen kaltaisia järjestöjä, ja vastapuolella on yhtiö, jonka nimi on Scarlet Extended SA.

Samaan tapaan kuin erittäin merkittävässä L’Orealin tavaramerkkijutussa (C 324-09) nyt on esitetty yhteenveto toisaalta tekijänoikeuden, toisaalta elinkeinon harjoittamisen vapauden ja kolmanneksi yleisön informaation saamisen oikeuden (oikeus lähettää ja vastaanottaa informaatiota) yhteentörmäyksestä.

Tuomioistuin totesi hyvin selvästi, että teleoperaattoria ei voi velvoittaa suodattamaan asiakkaansa teleliikennettä jutussa vaadituin tavoin. Se lausui, että edellä mainitut kolme seikkaa on tasapainotettava keskenään ja ettei tekijänoikeus ole sellainen absoluuttinen oikeus, jonka turvaamisen vuoksi olisi lupa vaarantaa palveluntarjoajan (ISP) toiminta ja aiheuttaa sille merkittäviä kuluja ja vaarantaa asiakkaiden eli yleisön yksityisyys ja tiedonvaihdon vapaus.

Alan kirjallisuudessa tätä on toisteltu kauan. Tekijänoikeus ja sananvapaus joutuvat välillä törmäyskurssille. Niissä tilanteissa kumpikaan ei ole selvästi painavampi, vaan ratkaisu on tehtävä tasapainottamalla.

Hyvin kauan on korostettu, ettei oikeusriidoissa ole likikään aina oikeus vääryyttä vastassa, vaan monesti oikeus oikeutta vastassa. Siten tässäkin. Näitä tilanteita voisi nimittää teknisesti kollisioiksi. Sana viittaa yhteentörmäykseen, ja sitä on käytetty varallisuusoikeudessa paljonkin.

Kuten aina, tuomioistuimen ratkaisu on tässäkin tapauksessa hiukan vaikea lukea. Siinähän otetaan kantaa vain asiassa ratkaistaviin kysymyksiin esittämättä yleisiä sääntöjä. Sellaisten esittäminen on lainsäätäjän tehtävä, ei lain soveltajan.

Mutta jälleen, mahdollisesti selkeämmin kuin kertaakaan ennen julistettiin, ettei piratismi ole riittävä syy sananvapauden rajoittamiseen. – Se voi olla sitä. Nähdäkseni luvattomista latauksista kiinni jääneeltä voitaisiin katkaista nettiyhteys tai jopa ottaa pelit pois – jos kansallisessa laissa olisi tällainen sääntö. Sellaista sääntöä ei ole.

Nyt EU-tuomioistuin selvittää yksittäistapauksen yhteydessä, ettei tuo ole kaikkiaankaan hyvä ajatus. Esimerkiksi ihmisen kaiken viestinnän seulominen siltä varalta, että sieltä löytyisi lainvastaista toimintaa, on käyttökelvoton ajatus.

Lisäisin siihen omasta puolestani, että vielä vakavammissa tilanteissa, esimerkiksi huumejutuissa, verkkoliikenteen tekninen tarkkailu ja seuraaminen edellyttää perusteltuja epäilyjä rikoksen tapahtumisesta. Ei-toivottava käyttäytyminen ei riitä alkuunkaan.

Hakekaa teksti verkosta. Ydin on viimeisellä sivulla, minulla s. 11. Vaikkette hakisi – tekijänoikeuden turvaamiseksi ei saa mennä mahdottomuuksiin.

Google: EU Court Scarlet Extended SA (html-EUR Lex)

Suomalaiset ovat kreikkalaisia

Uusimpien tutkimusteni mukaan 20 prosenttia suomalaisista on kreikkalaisia. Tutkimukseni virhemarginaali on ± 80 %.

Arvelin pitkään, että kysymys on katolilaisuudesta. Islamin puolella on kuitenkin samoja piirteitä ja sama peruskysymys. Ehkä Välimereen on sekoitettu jotain sopimatonta?

Otaksumani mukaan kreikkalaiset suhtautuvat valtioonsa, oli hallituksessa kuka tahansa, vihamielisesti. Toisaalla on ”me”, toisaalla ”toiset” kuten poliitikot, paitsi jos he ovat serkkuja.

Epäilen että myös Suomessa jokin suurehko osa kansaa suhtautuu vihamielisesti hallintoon ja viranomaisiin sekä ryhmiin, jotka kuuluvat yhteiskuntatieteessä kehitellyn käsitteen ”toinen” piiriin.

Ajatus on yksinkertainen. Itseys eli persoonallisuus eli ”minä” määritellään suhteessa toiseen. Se ei käytännössä onnistu suoraan. Siksi se toteutetaan päättelemällä ja väittämällä, mitä kaikkea ”minä” en ole. Minä en ole sellainen kuin  hän – me emme ole sellaisia kuin toiset.

En viittaa rasismiin, joka on nykyisellään älyllisesti niin heiveröinen ajatusrakennelma, ettei siihen kannata tuhlata ruutia. Eurovihamielisyys ja eurokriittisyys voisivat toimia esimerkkeinä. Ajattelin aluksi, että ”ei penniäkään” –linja, jota joku pulska mies julisti eilenkin televisiossa, on vain löysää puhetta. Isäntä joka ilmoittaa, että kauppaan ei sitten kanneta enää penniäkään, kun kauppias on kelju, tulee toisiin ajatuksiin, kun tarvitsee suolaa tai nauloja.

Nyt ajattelen, että se on hyvin harkittua puhetta. ”EU” tarkoittaa samaa kuin ”toiset”. Määrittelytavan johdosta ”EU” tarkoittaa kaikkea sitä kavahdettavaa, mitä maailmasta löytyy, koska se on kaikkea sitä, mitä ”me” emme ole.

Näin ajatellen EU ei voi tehdä mitään hyvää eikä muuttaa toimintatapojaan paremmiksi. Se on fysikaalisesti mahdotonta.

Nyt Kirkkonummella en ole käynyt koskaan Kelassa, jossa Elisabet Rehn kuuluu asuvan, ja kartalta poimin nopeasti keltaisella merkittyjä kunnollisia teitä, joita en ole koskaan ajanut, vaikka olisin valmis väittämään liikkuneeni seudulla paljon. Helsingistä voisin järjestää teille, lukijat, kaupunki pursuit –kilpailun, ja väittäisin, että on helppo löytää kantakaupungilta kymmenen katua ja aluetta, joiden sijaintia ette edes tiedä. Taksinkuljettajat älkööt vaivautuko.

Päädyin näihin ajatuksiin lukiessani uutta ja fiksua selvitystä ”pohjalaisuudesta”. Luonnollisesti siinä todettiin, että ”kansanluonne” on täysin epämääräinen käsite, mutta että sitä käytetään silti ahkerasti. Luonnollisesti esimerkkejä oli haettu Pohjanmaa-kirjallisuudesta eli myös Antti Tuurilta, jonka pohjalaiset ovat mielestäni hyvin todenmukaisia, naurettavan yksiviivaisia, perusteettomasti leuhkoja koheltajia.

”Pohjalaisten” sankarityypit tunnustetaan, mutta ei kai heitä – jusseja ja Antteja – kukaan enää aivan totena pidä.

Nyt on niin, että 20 prosenttia kotipitäjästäni on minulle tuntematonta aluetta. Ylikylä on kaikin puolin kunniallista seutua ja Niemen suku pitäjän kuulua, mutta joen toisella puolen Hirvijoki on melko outo ja sen takana Orava tuiki tuntematon. Keskikyliltä kilometrin päässä on Ketojanmäki, jonka tiesin pahojen poikien ja ilkeiden ihmisten asumapaikaksi jo ennen kouluun menoa. Varvaan tiestä pääsi polkua mökkiin, jota saimme käyttää partiolaisina. Paikan nimi oli Krupula ja isännän tapaiselle annoimme köllinimen ”Raakkules”, koska se oli hänen suosimansa voimasana. Paikassa ja isännässä ei ollut mitään etäisestikään kirjojen ja määritelmien pohjalaisuuteen viittaavaa.

Rikkaiden ja köyhien ero oli valtava. Toisin kuin vanhakantaisessa teoriassa sanotaan ”rikkaiden” maailmaan kuuluivat myös ne, jotka elivät rikkaiden liepeillä. Heillä oli malli ja esimerkki ja usein todellinen mahdollisuus säätykiertoon. Suuri osa väestöstä asui takamailla ja suhtautui nöyrästi, epäluuloisuutensa peittäen kirkonkylään ja asemanseutuun ja kaikkeen, mitä ne edustivat, kuten kuntaan, kirkkoon ja valtioon. Luulen että tämä perinne ei ole muuttunut miksikään ja että sen löytäisi aika helposti myös pääkaupunkiseudulta.

Kuvassa Kauhavan Työväentalo, jossa en ole käynyt koskaan sisällä. Kerran katsoin ovesta.